Astro Foorumi

Pitkäaikainen ystävä on alkanut tuntua vieraalta, ja se on yllättänyt minut. Olemme aina olleet läheisiä ja jonkin aikaa on alkanut tuntua erilaiselta. Olemmeko kasvanut erillemme  :'(
Miten voisi löytää yhteisen sävelen uudelleen? Onko se mahdollista?

Elämä tuo ja vie, yhtä aallokkoa, tyrskystä rasvatyyneen. Jos yrittämällä yrittää pitää jostakin kii, se taatusti loittonee ja varmimmin jää palaamatta. Näin käy varmasti meile kaikille toisinaan...
Yritys ymmärtää toista vilpittömästi ja kuuntelu, silloin kun toinen avautuu helpottaa vieraantumisen aiheuttaman välimatkan kuromiseen umpeen. Toki itselleen täytyy olla armollinen, eikä uhrautua toisen puolesta vaikka olisi kuin kallisarvoinen, pitkä ystävyys kyseessä. Meressä on myös kaloja  ;)

On ystäviä joiden kanssa ei enää osaa oikein jutella.Luulen sen johtuvan siitä, että kun aikaa kuluu molempien ajatusmaailma ja henkinen kehitys lähtevät eri suuntiin.Anna ajan kulua ja jos vieraus jatkuu, niin silloin hänen ei olekaan tarkoitus enää olla niin läheinen .Aika näyttää ja se on vain hyväksyttävä elämässä tapahtuvana muutoksena.

"Rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi" - pyyteettömästi. siis ei "uhraudu lähimmäisen puolesta, kuten toivoisit hänen uhrautuvan sinun puolestasi"-pyyteellisyys.
Itsensä kunnioitus ja arvostus on ehdoton edellytys kunnioittavaan ja arvostavaan ihmissuhteeseen, toisen kunnioittamiseen ja arvostaminseen.

Armollisuus itseä kohtaan on yleensä armollisuutta myös sitä toista kohtaan, sillä eipä sellaisesta epätasapainoisesta suhteesta oikeasti nauti kumpikaan.



Ja paljon muitakin otuksia  ;)

Minulla itellä on toisinpäin. ::) Olen vissiin laiminlyönyt ystäväni, kun saan huomautuksia emaileilla. Toisaalta, ystävilläni ei ole aikaa mulle sillon kun mulle sopis ja toisinpäin. :-\

Entisestä suht laajasta ystävä joukkiosta, on jäljellä kaksi-mutta sitäkin arvokkaampia  :smitten:.
Tais käydä niin, että kun tälle entiselle ilopillerille lävähti maailma naamaa vasten, eikä hauskuus ja hauskanpito olleet enää niitä tärkeimpiä, katsoivat parhaimmaksi olla pitämättä yhteyttä "kun se taas vaan puhuu fiiliksistään ja suree sydäntään"-tyylillä.
Surullista, että niin piti käydä, mut tyhjää saa pyytämättäkin :-\.
Jännää, että kun niillä on omassa elämässään ongelmia ja tarvitaan kuuntelijaa, alkaa soitot ja yhteydenotot :idiot2:.
Mistä sitten johtuu..liian kiltti :o?

Kiitos vastauksista. Ehkäpä tämä on ohimenevä vaihe.. Ehkä löydämme toisemme uudestaan. Kyseessä on sellainen ihminen josta en kyllä aio helpolla luopua  :)
Olen ylpeä hänestä kun hänelle on kehittynyt paljon voimaa ja kykyä pitää puolensa vihdoinkin mutta samalla tuntuu kuin hän olisi muuttunut sellaiseksi jota en tunnista. Toisaalta olen itsekin muuttunut.
Kiitos vinkeistä  :)

Jokaisella ihmissuhteella on tarkoituksensa molemmille ihmisille. Kun ihmissuhde on täyttänyt tehtävänsä, eikä sillä ole enää mitään tarjottavaa kummallekaan, on aika siirtyä eteenpäin. Näin toimivat kaikki ihmissuhteet ja se on aivan normaalia. Elämä vie jatkuvasti eteenpäin, kehitys on väistämätöntä. Minultakin on kadonnut monia, monia rakkaita ja hyviä ystäviä, mutta en oikeastaan osaa edes kaivata heitä. Entiset bestikset ovat nykyisin täysin ventovieraita.

Mitään kaunaa ei ole puolin eikä toisin. Yhteinen aikamme on vain päättynyt. :)

Henkinen kehitys kieltämättä karsii pois ihmissuhteita. Sitä ei vain pysty olemaan enää joidenkin ihmisen seurassa, koska heidän oma energiansa on niin erilainen, yleensä matalampi kuin omani, että heidän seurassaan alkaa vain ahdistaa ja väsyttää. Samoin ystävä väsyy ja ahdistuu minun seurassani. Tosiystäviä löytyy muutama, mutta kaverit vain katoavat pois.

Omasta elämästäni suurin osa ihmisistä on vain hiljalleen kadonnut jonnekin. Tällä hetkellä tai no, ei moneen vuoteen enää oikeastaan, ole ollut seurassani ketään, jonka kanssa voisi puuhailla jotain. Nämä tällaiset ihmiset asuvat satojen kilometrien päässä ja tapaamme muutamia kertoja vuodessa. Silloin minulla on seuraa. Muuten istuskelen yksin kotona ja nautiskelen hiljaisuudesta.

Eli ei syytä huoleen. Kehitys menee niin kuin sen pitääkin mennä. Kannattaa vain päästää irti hyvillä mielin ja pitää puolueettomat välit vanhoihin ystäviin. Sielujahan he ovat siinä missä me kaikki ;)

On moni ystävä jäänyt taakse, jotkut tipahtavat yhtäkkiä, toiset "kuluvat" hiljaa pois. Muutama paras tyyppi on jäljellä, mutta samoin kuin edellisellä kirjoittajalla, minunkin ysäväni asustelevat ympäri Suomea joten tapaamisia on harvoin.
Olen pitänyt sellaista linjaa että ysävyys ei pysy yllä väkisin. Puhelimet on keksitty, sähköpostit ja kaikki muut. Jos siis ei nykypäivän tekniikalla pysty pitämään yhteytä niin silloin toivoa ei juuri ole..
En juurikaan sure näitä menetyksiä, paitsi silloin kun olen asunut ulkomailla ja tavallaan joutunut jättämään ystävät taakse.
Sitten tulee taas uusia tuttavuuksia joilta saa uusia ajatuksia ja uudenlaista ystävyyttä.  :smitten:

Athamaarit mainitsi energiasta, se tuntui erilaiselta todellakin. Rupesi ahdistamaan. Itseasiassa olen viimeaikoina tuntenut sellaista ahdistusta monenkin ihmisen seurassa. Tosin syyspimeys vie minusta paljon energiaa muutenkin että ahdistuksella saattaa olla muutkin syyt.

Ystäviä tulee ja menee, vain harvat pysyvät. Minulle on käynyt useita kertoja noin. Ja viime aikoina (siis puhun nyt vuosista) moni hyvä ystävä on alkanut tuntua vieraalta. Ei ole oikein ollut varma kuka hän on, ei ole keksinyt enää sanottavaa ja joskus on alkanut jopa "ujostuttamaan" ja epäilemään... hmm  ???

Noh, mutta elämässä ihmiset vaihtuvat ja kai se kuuluu asiaan, että itsekin muuttuu sen verran, että ne toisen tutut ajatukset eivät tunnukaan enää niin yhteisiltä... ja taas pitää lähteä etsimään uutta ystävää, jonka ajatukset vastaisivat omia  ::)

Olen niin huono tutustumaan ihmisiin, se pelottaakin. Olen solminut nämä läheisimmät ystävyyssuhteet jo lapsena.
Muutamat ystävät ovat jo aiemminkin kadonneet elämästäni, ihan vaan lipunut huomaamatta pois.

Vastaus topicciin että kyllä on.

Elämässäni oli joskus ihminen jolle pystyin kertomaan ihan kaiken. Sitä kesti monia vuosia, mutta vähitellen välimme vain viilenivät ja nykyään vain ohimennen tervehdimme jos törmäämme.

En usko että välimme palautuvat koskaan ennalleen. Tuntuu jotenkin mahdottomalta ajatukselta, vaikka eihän sitä voi koskaan tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

En sanoisi vieraalta, ehkä pikemminkin "liian tututulta", niin tutulta, että se ihminen alkaa olemaan liian ihan sama... On niin paljon yhteistä, ettei ole enää mitään opittavaa siltä toiselta. Kaikki on koettu. Eikä tee kipeätä lähteä eri suuntiin. Muistelee lämmöllä...

Ihmisiä tulee, ihmisiä menee, elämä virtaa alati eteenpäin, mikään ei pysähdy...

Olen joskus aikaisemmin ihmetellyt, kuinka minulla ei ole jäljellä lapsuudenaikaisista kavereista ketään, eikä nuoruusaikaisistakaan. Kun toiset ovat bestiksiä "kehdosta hautaan"-tyyliin.

Mutta en sitä jäänyt murehtimaan, kun huomasin, että tuli uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia läheisiä. Kunhan vaan olin avoimin mielin ja sydämin, elämästä tulikin jännittävää ja rikasta  :)

Minun elämässäni ei ole ollut koskaan pysyvää ystävää, olen jotenkin jo tottunut siihen. Aina on pitänyt lopulta "olla vaan omillaan", toisaalta olen miettinyt onko se liiallistakin omavoimaisuutta. Mutta silti aina päädyn siihen lopputulokseen, että näin se vaan on, enkä muuta edes odota. Parisuhteestakin voi nauttia enemmän, kun muistaa, ettei mikään ole ikuista, paitsi rakkaus.  :smitten:

 

On ja monesti :) ehkä sen tarkoitus on loppua ja siirtyä uuteen :smitten:

Minä taidan kanssa olla välillä niin mukas kiireinen , että jää ystävä hieman vähemmälle. :-\ Mutta olen ehkä tietoisesti tehnyt tämän valinan.  :(  Tuntuu , että kelpaan vain kuuntelemaan, mutta muut saavat "iloisemmat" jutut. Ehkä olen kyllästynyt varalla oloon :'(??? Harmittaa tosiaaan välillä,kun kumminkin paljon yhdessä touhuttu. Taidan kaivata ystävältäni hieman lisää arvostusta. Vai olenko hukkateillä. Onneksi jaksaa nauraa, asiat näyttävät paljon kivemmilta silloin ;D
T:Nauris

Vaikeahan se on yhtä vahvoja ystäviä löytää kuin itse on. Sitä lähinnä pitää ihmisiä tuttavina nykyisin, joiden kanssa voi pinnallisesti sanoa heippa. Täällä ehkä puhuu syvällisemmin. Niin tai sitten kaikki tutut on järjestään jo jossain jooga/ meditaatio/henkisyysjärjestössä mukana.

Ikävän tuntuistahan se on aikansa kun joku tuntuu läheiseltä ja sitten kaikki muuttuu. Mutta ohimenevää.

Sen sijaan, minulla on yksi ystävä Espanjasta palannut kuvioon, sellainen on kivaa.

Oikein kun tässä mietin, niin en mä tarvi paljoa ystäviä, kun jotenkin tuleen toimeen ilman niitäkin (karkeeta kieltä). Joskus kun olisin tarvinnut ystävät apuun, niin eipä niitä näkynytkään, joten meni luottamus siitäkin.  :-\
Nykyään ratkon pulmiani ihan itekseni ja mietin kauheesti asioita, niin ja käyn enään harvoin kylässä "ystävien" luona. :)

Joskus kasvamme yhdessä, joskus kasvamme tahollamme eri suuntiin.

Ja ystävänä voimme antaa sille arvon, vaikka se itkettääkin jopa joskus.

Olen kokenut, että joskus jopa vuosien vuosien jälkeen taas nuo polut kummasti risteytyvät ja tunnistamme sen hetken, jolloin viimeksi olimme yhdessä. On jotakin siitä yhteisestä, mikä ei ole muuttunut.

Kyllä. Ystävyydessä oleva rakkaus tai näkymätön lanka säilyy. :smitten:

Minullekin käynyt niin elämässäni monta kertaa...
Aluksi voi tuntua pahalta, mutta sitten asia painuu muistojen joukkoon.
Sitä vain päästää irti ja jatkaa elämäänsä eteenpäin...
Ja kun tosiaan kaikki ne muistot ja kokemukset kuitenkin säilyvät.
Aikansa kutakin... Sellaistahan tämä elämä on: luopumista, saamista.
Helppoa se ei toki aina ole, sitä en tarkoita, eikä se aina helppoa ole ollut minullekaan. Mutta aina sitä vain kummasti nousee taas jaloilleen ja porskuttelee elämäntietään eteenpäin.
Aina elämään "tupsahtelee" uusia ystäviä, kun on sen aika.
Elämä ON suuri seikkailu. Tällaisia aatoksia herätti minussa...

Olen samaa mieltä, ainakin ajatuksia vaihtamaan hetkellisesti tulee aina uusia ihmisiä. Minäkin ehdin tapailla vähän muita ihmisiä kuin perheenäitejä/isiä ja työkavereita. Onko ne sitten ystäviä - eräs hlö olisi luokitellut kaikki ystäviksi joita tapaa, toinen klassifioi ystäviä niin että "noiden kanssa olen rakas ystävä, sinä et kuulu näihin" jne yhtä valistunutta.  :idiot2: :laugh:

Onkin hyvä joskus miettiä, mitä se ystävyys oikeastaan onkaan.

Itse en voi todistaa ystävyyttäni ennen kuin tosi paikan tullen. Sitten opin itsekin tuntemaan itseäni enemmän. Kuten myös toisin päin.

Joskus kuitenki ájattelen, että voiko ystäviä luokitella ihan mustavalkoisesti siten, että ne jotka vaikean paikan tullen jäävät, ovat vain niitä tosiystäviä.

Sillä...ehkä sielusi kasvu tarvitsee eri ihmiset, ehkä juuri ne, jotka sinua jopa kipeästi loukkaavat. Ja persoonasi tarvitsee niitä kuuntelijoita ja päähän taputtelijoita.

Vaikka tunnenkin joidenkin ihmisten kanssa syvää yhteenkuuluvaisuutta, niin uskon kuitenkin, että jokainen kohtaamani ihminen voi olla hyvin merkitsevä, vaikka en heti sitä ymmärräkään.  :smitten:

metsätonttu
niinpä,jokainen kohtaaminen sisältää aina viestin

itellä on säilynyt muutama ystävä nuoruudesta saakka,
emme pidä välttämättä yhteyttä säännöllisesti mutta kun kohtaamme on juttua helppo alkaa ja jatkaa kuin aikaväliä ei olisi ollutkaan,
toisaalta huomasin näin astrologisesti tämän vuoden aikana että saturnuksen yhtymä kuuhun vieläpä kasihuoneessa kuoletti
joitakin ystävyyksiä mutta sillä oli selvä tarkoitus,
koska samalla syntyi uusia ystävyyksiä,
energia täytyy kohdistaa välillä uusiin asioihin,ihmisiin,
ettei hajoittaisi itseään liikaa,
ja pystyisi olemaan läsnä heille kelle kulloinkin on tarkoitettu

Ihmettelin kerran silloisen ystäväni kanssa juuri sitä,
miksi jotkut ystävyyssuhteet hiipuvat ajan mittaan.

Hän sanoi mielestäni erittäin viisaasti.
Silloin kun ihminen on avoin kehittymään ja kasvamaan elämässään, hänelle ohjataan juuri sellaisia ystäviä, joita hän sillä hetkellä kehitystään tarvitsee.

Tämän olen hyvinkin selvästi huomannut omassakin elämässäni.
Jotkut kulkevat rinnalla useita vuosia, toiset taas jopa vuosikymmeniä.
Joku sattaa olla mukana pienen episodin verran. Joka sekin on saattanut olla hyvinkin merkittävä sillä hetkellä.

Mikään ei tunnu niin rasittavalta kuin 'väkisten' ylläpidetty ystävyys.
Kun toinen ei tunnu enää ymmärtävän, mitä tahdon hänelle viestiä.

Kun taas joku saattaa ymmärtää enemmän kuin osaa edes kertoa.


 :smitten:    maarita           :smitten:

Tätä minäkin olen miettinyt ja todennut että näin on. Nimittäin mulla on ollut erittäin läheinen ystävä jo lähes parikymmentä vuotta. Mutta tänä vuonna minä olen ollut se joka on jollain tapaa ottanut etäisyyttä. No ei ystäväni ole siitä "ääneen" sanonut mutta väliin kommenttia tulee "kun ei sulla ole aikaa jutella kunnolla". Väliin poden syyllisyyttä siitä miksi en jaksa häneen pitää yhteyttä samalla tavalla kuin ennen. En vain jaksa jutella niitä näitä ja päivän tapahtumia  :P  Sitten väliin mietin että kait tässä on joku paussi ja ystävyys palautuu ennalleen jossain vaiheessa.. JOS palautuu.


Tämä on hienosti sanottu ja näin se on  :smitten:

Itse olen saanut ihanan uuden ystävän joka on kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin  :)
Kyse on juuri tästä kehittymisestä ja kasvamisesta  :)

Minulla tuntuu näitä uusia ystäviäkin tulla ja mennä tiuhaan tahtiin, jotenkin alkaa huvittamaan. Poikani tuli eräänä päivänä onnettomana koulusta, hänen paras ystävänsä oli alkanut haukkumaan häntä tyhmäksi. Saimme onneksi puristettua ne pettymyksen kyyneleet esiin, vaikka äidin sydän siinä myös meinasi murtua. Tuli varmaan niin lähelle se kokemus omaani, olen myös joutunut pettymään joskus pahasti ystäviini, tuntui kuin olisi puukotettu selkään ja kunnolla. En tiedä mitä moisista kokemuksista oikein tulisi oppia. Ettei pidä luottaa kehenkään? Trust no-one.  :coolsmiley:

Tottakai.

Joidenkin kanssa pystyy puhumaan vaikka olisi vuosia välissä ja joidenkin kanssa ei vain jaksa...

Olen elämäni aikana 'pudottanut pois' monta ihmistä elämästäni, olen kokenut yhteydenpidon yksipuoliseksi ja omalla kohdalla liian vaativaksi. Yhteen aikaan olin todella tarkka siitä mitä "en ihmisiltä kaipaa" ja näin ollen otin etäisyyttä useisiin ihmisiin.

Tuttuja tulee ja menee... Työssäni olen tekemisissä ihmisten parissa, joten osaan arvostaa myös omaa rauhaa.

Tällä hetkellä minulla ei ole oikeastaan ketään kenelle voisin kertoa "kaiken", eikä edes ketään kenelle voisin valittaa elon kurjuutta... Arvostan eräitä ihmisiä ja kun heidän kanssaan juttelen, en todellakaan silloin halua ruikuttaa.

Minulla on ollut elämässäni 2 parasta ystävää ja olen edelleen tekemisissä heidän molempien kanssa, mutta en oikein tiedä olemmeko enää ystäviä vai tuttavia vain...

Tällä hetkellä paras ystäväni on (http://www.xrtheme.com/content/emoticons/Cartoon/03.gif)

Mulla on tähän saakka ystävyydet säilyneet,mutta nyt on 3 joiden kanssa ystävyys on katkeamassa.
Sääli koska olivat mulle tärkeitä ja rakkaita.
Kaikkeni tein,pidi yhteyttä,kahviteltiin,tehtiin muutakin.
 :'( :'(

Samat fiilikset  :-[ Mutta ilokseni olen huomannut että olen saanut uusia ystäviä. Eräs mukava ihminen viikonloppuna sanoi että hän pitää minua ystävänään, minäkin huomasin että totta, hän on myös minun ystäväni  :) Aiemmin olemme olleet ns. tuttuja mutta olemme lähentyneet huomattavasti ja viihdymme yhdessä  :)

Tsemppiä Terhi  :)

Kyllä on näin käynyt minullekkin. Lapsuudenystäväni, silloinen paras kaverini, jonka kanssa noin 3 vuotta sitten ties eros ihan totaalisesti. Kyllä minä näin, että ei meillä ole mitään yhteistä enää. Yritin ja yritettiin vaikka mitenkä saada välit taas sellaisiksi kuin ne oli silloin kauan, kauan sitten. Ei, ei siitä tullut mitään. Huomasin kuinka paljon olimme muuttuneet ja kasvaneet eri suuntiin. Näin parhaakseni lopettaa tuon ystävyyden. Voi kuulostaa hyvin kovalta, mutta minuun koski niin paljon se, että olin itse muuttunut ja löytänyt elämälleni toisen suunnan ja tavan elää, ja hän ei osannut enää ymmärtää minua. En ole jäänyt sitä suremaan.

Nykyisistä ystävistäni olen hyvin onnellinen; olen löytänyt niitä sielunsiskoja :)

On semmoinen olo, että jokainen ihminen joka tulee vastaan elämässämme on joko ratkaisu johonkin meidän ongelmaamme, tai me hänen. Kun ko. "tehtävä" on suoritettu, saatetaan etääntyä nopeastikin.. Muutaman ystävän kanssa on käynyt tähän tyyliin ja "syy miksi tunnettiin" on vaikuttanut vieläpä ihan selkeältäkin.

Näinpä juuri, nyt sen oivallan  :)

Musta jotenkin tuntuu että kaksos-stelliumi 7. huoneessa kartallani takaa sen että ihmissuhteet vaihtuu... Vielä kun  :aurinko: :merkurius: :chiron: :kaksoset: ovat oppositiossa 1. huoneen  :uranus: :n...

En oikeasti jaksa katsella samoja ihmisiä vuodesta toiseen, ellei muodostu jotain tosi syvällistä ystävyyttä... Mulla on jo tän lyhyen elämäni aikana mennyt kolmen "parhaan ystävän" (sellasen jonka kanssa on itketty, naurettu, riidelty ja rakastettu) mennyt sukset ristiin sen verran että ollaan erottu yhtäkkiä eikä sen koommin olla otettu mitään yhteyttä.

Tavallaan se tekee aika kipeää, mutta ei mikään voi olla ikuista. En minä enää voisi olla sen barbi-heitukan kanssa, jonka kanssa naurettiin ja kikateltiin koko lukioaika ja lintsattiin.. Missä lie hän nyt menee, mutta aikamoinen hömppä hän oli. Silloin ehkä tarvitsin sellaista räiskyvää seuraa, mutta nyt en enää jaksaisi.  ;) Hän vaan ärsyyntyi siihen, että olin masentunut vuoden ajan isän kuoleman jälkeen ja mä sanoin että okei, älä sitten ymmärrä ja pistin välit poikki....

Kaksi muuta tyttöä olivat tämän AMK:n ensimmäiset 2 ja puoli vuotta mun parhaat ystävät, oltiin joka päivä koulussa ja koulun jälkeen yhdessä, aina halailtiin, pusuteltiin ja soiteltiin.. Oltiin yötä, tehtiin koulutehtäviä, baareiltiin, käytiin lenkillä, shoppailemassa, syömässä.. Kaikki kolmestaan aina. Sitten vaan PAM. Hirvee mustasukkaisuus ja riita joka asiasta näiden kahden välillä, mä en jaksanut enää katsella sitä jotin lähin meneen, ja kuulin että nää kaksi vihaa edelleen toisiaan.. :idiot2:

En yhtään kaipaa menneisyyden ihmisiä, ainoastaan se tyttö johon tutustuin 4-vuotiaana hiekkalaatikolla, on edelleen sellainen kenen kanssa soitellaan viikottain..

Kaksi uutta parasta ystävää mulla on tässä kaupungissa ja niiden kanssa oon hengaillut noin vuoden. Mutta luulen, että kun koulu loppuu, niin me vaan jäädään vähitellen pois toistemme elämistä.... Oon jo jotenkin valmistautunut siihen..

Mä ainakin nautin siitä että ystävyyssuhteet muodostuu sellaisiksi sisarillisen läheisiksi ja ollaan kuin yhtä suurta persettä... ;D

Töissäkin on tärkeää, että on lämpimät ja hyvät suhteet työkavereihin, kai se on tuo  :keskitaivas: :vaaka: minussa joka kaipaa sellaista hömppää ja hyvää mieltä sekä harmoniaa työyhteisöön.. En voisi olla duunipaikassa, missä kaikki kumartelee virallisesti toisiaan ja puhutaan vaan työasioista.

Itselläni on tosiaan kaksi "siskoa" :) He ovat läheisimmät ystävät minulle. Toisen kanssa olen ollut ystävä jo yli 20 vuotta. Toisen kanssa jo 14.v.

He tietävät minusta kaiken. Nykyään näemme harvemmin mutta silti jatkamme aina siitä mihin jäimme edellisellä kerralla.

Sitten minulla on kavereita joita näen silloin tällöin ja lisäksi minulla on ns. kaukoystäviä :) Kaukoystävät ovat niitä joita näen todella harvoin, mutta joihin olen useamman kerran viikossa melkeinpä yhteydessä sähköpostitse. He asuvat ulkomailla tai toisessa kaupungissa.

Pinnallista kyytiä siis?

Minusta on aivan ihana, että on muutama todella läheinen sydänystävä kenen kanssa jakaa asiat. Se on elämän eliksiiriäkin :smitten:

Itsekin voisin avautua tänne...

Mulla ja mun lapsuudenystävällä on välit alkaneet mennä jäihin ja ovat jo vaarassa katketa. Tutustuimme toisiimme joskus 4-5 -vuotiaina ja siitä eteenpäin olemme olleet kuin paita ja peppu: muksuina leikimme lähes päivittäin yhdessä, teininä järkkäsimme yhdessä bileitä, juoksimme keikoilla ja bileissä, kuntoilimme yhdessä useamman kerran viikossa, minkä jälkeen menimme leffaan ja syömään hyvin ravintolaan, ja tämän lisäksi juorusimme kaikesta maan ja taivaan väliltä puhelimessa semmoiset pari tuntia päivässä (porukat varmaan tykkäsivät kyttyrää puhelinlaskuista ;D ). Silloin tuli jaettua kaikki ilot ja surut ja tuntui siltä, että meillä oli ihan erityinen, syvällinen, hauska ja kaverillinen suhde.

Sitten... Teini-iän ja aikuisuuden kynnyksellä tuli miesehdokkaat mukaan kuvioihin. mä tapasin silloisen poikaystäväni, josta tuli myöhemmin avomies ja nyttemmin hän on exä. Ystäväni tutustui exäni kaveriin ja muodostui kavereiden ja seurustelevien nelikko. Olimme tiivis nelikko, kävimme usein porukalla kaikissa riennoissa, paljon tuli koluttua ns. trendijuottoloita ja kuumimpia ravintoloita läpi. Yhteyksiä pidettiin puolin sun toisin, tapasimme tosi tiiviisti ja hurjan kivaa oli tuolloin...

...Kunnes aikaa vierähti, me hiukan vanhenimme ja arvomaailma muuttui ja/tai vakautui. Kun aloitin opintoni nykyisessä koulussa, mua ei enää kiinnostanutkaan trendikapakoissa kiertely ja pintaliitomeininki ylipäänsä: halusin jotain syvempää, aidompaa, rehdimpää kuin viimeisen muodin vaatteissa kiertely julkkisten suosimissa paikoissa. Tunsin, että aloin vieraantumaan tästä porukasta, tuntui siltä, että se syvällinen yhteys oli katkennut: tässä porukassa puhuttiin vaan menestyksestä ja siitä, kuinka hyvin asiat menevät. Pienille murheille ja ns. syvälliselle keskustelulle ei ollut enää sijaa. Ystäväni ei enää jaksanut jakaa murheita kanssani eikä halunnut kuulla, jos mulla oli jotain ikävää sydämellä - sen sijaan menestyksestä sai jauhaa loputtomiin. Aloin jättäytymään tästä porukasta, viihdyin paremmin koulukavereiden juhlissa, missä olin ja olen edelleenkin vakiovieras. Koulukavereiden seasta löytyi yksi tyttö, jonka kanssa olemme keskustelleet ihan kaikesta, myös niistä suruista. Hän kuuntelee, jos mulla on hankalaa, mä kuuntelen, jos tämä tyttö haluaa kertoa huolistaan - ja auttaa. Välilemme on muodostunut luottamuksellinen suhde ja yhden kerran ko. tyttö sanoikin, että olemme sielunsisaruksia, niin pelottavan samoja ratoja ajatukset juoksevat - olemme molemmat  :aurinko: :jousimies: , että ehkä jotain yhteneväisyyksiä on :)

Luokkakavereiden seasta löytyi myös yksi mies, jonka kanssa juttelimme usein yömyöhälle ihan kaikesta, haaveista, peloista, omista tunteista jne. Hänestä tuli varsin läheinen, huomasin, että välillä on muutakin sähinää kuin pelkkää ystävyyttä, myös mies vaikutti kiinnostuneelta. Olin tosin tuolloin toisessa suhteessa, tosin meillä meni exän kanssa jo päin persettä ja suhde veteli viimeisiään. Ensimmäinen opiskeluvuosi meni ristiriitaisissa tunteissa ("should I stay or should I go"-tyyliin), mietin että lähdenkö uuden miehen matkaan vai koitanko korjata tuolloista suhdetta. Olin jo pahasti stressaantunut kodin kireän ilmapiirin takia ja koska en enää viihtynyt aikaisemmin mainitussa piirissä, tunsin oloni tosi vieraaksi, koska olisin viihtynyt paremmin muualla, toisessa porukassa.

Ratkaisu tuli ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeisenä kesänä: mä ja exä erosimme yhteisestä päätöksestä viiden seurusteluvuoden jälkeen. Muutin pois asunnostamme. Suunnittelin, että olisin pysynyt exän kanssa kaverina, olimme eron jälkeen hetken yhteyksissä. Kunnes... Exä paljasti muutama viikko eron jälkeen, että hänellä oli suhteemme aikana ollut toinen nainen, joka on hänen nykyinen kihlattunsa. Se oli isku päin kasvoja! Etäännyin tästä porukasta, en halunnut olla yhteyksissä koko porukkaan. Kuulin vielä, että exäni nykyinen kihlattu on vielä ystävystynyt lapsuudenystäväni kanssa, ainakin jollain tasolla. Liikkuvat yhdessä jonkin verran ja käyvät ulkona.

Samana syksynä aloin seurustelemaan nykyisen kanssa, jonka kanssa olimme aloittaneet luokkakavereina (ylempänä mainittu miekkonen!), vain 3kk eron jälkeen, jolloin olin vielä aika hajalla. Ja haavoja parantelen edelleenkin. Olen jokusen kerran tavannut lapsuudenystävääni nykyiseni kanssa, tosin aina on pitänyt tehdä järjestelyjä, ettei exä ja nykyinen (ja minä) pääse kohtaamaan, mikä on varmaan vaikeuttanut välejämme. Ystäväni ja mieheni tulevat ihan hyvin juttuun, mutta ovat kyllä kuin eri planeetalta! Ystäväni aina niin trendikäs, mies taas maanläheisempi. Myös itse olen "maanläheistynyt" vuosien aikana. Enkä itsekään oikein viihdy enää tässä porukassa, välimme ovat niin pinnalliset ja tämä ex-asia hankaloittaa esim. tapaamisten järjestämistä.

Viime syksynä ystäväni kertoi, että hän ja miehensä menevät naimisiin. Häät ovat nyt kesällä. Olimme joskus muksuina jo sopineet, että olemme kaasot toisillemme sitten, kun menemme naimisiin. No, ystäväni ei sitten valinnutkaan mua kaasokseen. Osasyy on se, että exäni on ystäväni miehen bestman - ja meillä ei yhteistyö tulisi toimimaan sitten millään! Toisaalta ymmärsin hyvin ystävääni, toisaalta loukkaannuin hänelle verisesti. Sain kutsun polttareihin, mutta jätin menemättä - tietääkseni exäni nykyinen on mukana polttariporukassa enkä oikein halua tavata häntä (juu, olen pitkävihainen :) ). Tämä saattoi olla se ratkaiseva isku ystävyyden hautaamisessa, mutta toisaalta tuntuu siltä, että merkitseekö se mulle sitten miten paljon. Häihin olemme kyllä menossa.

Ystäväni on aina ollut menevää sorttia ja hänellä on laaja tuttavapiiri. Kun olen häneen yhteyksissä ja koitan järjestää tapaamisia (okei, no en ole ollut tässäkään kaikkein aktiivisin, mutta...), hänellä on aina jotain muuta tekemistä tai sitten hän ei edes vastaa puheluihini (olisko mahdollisesti vihainen välien kylmenemisen takia ??? ). Tapaamme enää ehkä pari kertaa vuodessa. En jaksa olla se, joka aina on yhteyksissä ja koittaa sovittaa omat menonsa siten, että toiselle käy tapaaminen - on kuitenkin muitakin menoja. Olen jo antanut olla yhteydenpidon kanssa, toisaalta haluaisin puhua ystäväni kanssa asiat selviksi ennen kuin teen mitään ratkaisevaa. Tuntuu vain siltä, että elämme ihan eri maailmassa ja arvot eivät enää kohtaa tippaakaan. Jotenkin vain kaipaan jotain aitoa, syvällistä, avointa enkä niinkään pinnallista, über-trendikkäissä mestoissa bailaamista :(

Toisaalta en haluaisi jättää kaikkea kivaa ja hienoa, mitä meillä on ollut - toivon, että se kaikki palaisi ajan kanssa. Vaikka toisaalta tiedän, että asiat tuskin tulevat muuttumaan.

Kertokaahan omia mielipiteitänne näistä kuvioista - joko tänne tai yv:llä, olisi kiva kuulla muidenkin kommenttia!

Ystävät menee ja tulee, se on harmi jos noin pitkäaikainen ystävä vain jää..
Mutta surusta huolimatta, kyllä sen tuntee, kenen kanssa on hyvä olla nyt, riippumatta menneisyydestä.....

Niin moni on mennyt....

Ja on taas menossa.

Viime viikolla mä kerroin mun kavereille mitä oon päättänyt tehdä kesällä töiden suhteen. Eli siis ihan mitä vain, kunhan ei tarvitse liikaa ajatella ja stressata, tunnen itseni sen verran hyvin että tiedän tarvitsevani nyt "lomaa" enkä heti voi hypätä sairaanhoitajan sijaisuuteen kiireiselle ja vastuulliselle osastolle.. Että alan sitten loppukesästä etsiä varsinaisesti kunnon töitä ja sellasta mikä kiinnostaa... Niin juuri se kaveri joka itse on saanut vakipaikan sairaalasta ja alottaa heti valmistumisen jälkeen ihan osaston toisena vastuu sh:na (vaikka yleensä vastavalmistuneet ovat tuollaisilla aika vaativilla osastoilla ensialkuun "ylimääräisinä" kunnes ovat perehtyneet), niin hän sanoi mulle : anteeks vaan mutta mun mielestä toi on nyt tyhmää... Ei sun noin kannata tehdä..

Mä näin punasta mutta en sanonut mitään.

Okei toi oli vaan yksi lause, mutta tiedän miten paljon sen alla oli ylpeyttä siitä, että hän pääsee heti kiinni työelämään ja tavallaan väheksymistä siitä, että mä en tartu tähän asiaan "yhtä kunnianhimoisesti kuin hän"..

Meidän välillä on muutenkin nyt jotain kummallista ja päätinpä siis, että sitten kun on opinnäytetyö tehty, niin eipä tarvii pitää enää yhteyttä..

Mulla ei tulis mieleen millään tavalla arvioida ystävien opiskelua tai työelämää sanomalla suoraan : oot tyhmä. Joten mun ei tarvitse olla sellasten ystävä, jotka sanoo noin. Sillä mun ei tosiaankaan tarvii perustella ja puolustella ystäville mun valintoja: niiden pitäis ymmärtää ja tukea. Piste.
Mutta tää toinen luokkakaveri, niin toivon että se jää mun rinnalleni vielä valmistumisen jälkeenkin..