Astro Foorumi

Elikkäs juu. Mitkä tekijät syntymäkartalla korreloivat taipumukseen sairastua jonkinlaiseen syömishäiriöön? Voivatko samat tekijät, jotka aiheuttavat muita riippuvuuksia, esimerkiksi alkoholismia, aiheuttaa myös bulimiaa vai onko bulimia riippuvuutena jotenkin erityinen? Aiheuttavatko  bulimiaa eri tekijät kuin anoreksiaa? Jos tuttavapiirissänne on syömishäiriötä sairastavia/sairastaneita tai teillä itsellänne on vastaavia kokemuksia, ottaisin mielelläni vastaan syntymäaikatietoja joko näin julkisesti tai sitten yksityisviesteillä. Olisi hyvin mielenkiintoista yrittää löytää joitain yleispäteviä sääntöjä tämän asian suhteen.

Olisiko samat mitkä aiheuttaa mielensairauksia? Koska syömishäiriöt ovat käsittääkseni mielensairaus. Kiinnostaisi tietää minuakin.

Sama täällä, sillä nyt kun tuossa puhuin erään ystäväni kanssa syämishäiriöistä (itselläni on ollut bulimia, sairastin sitä melkein kaksi vuotta) ja olen Kaksonen, se oli ystäväni mielestä kovinkin harvinaista että tämän merkin edustaja sairastuisi syömishäiriöön. Tosin luulen vähän samaa kuin Artemiskin.

Itselläni on aina ollut omituinen suhde ruokailuun. Lapsena olin pullea josta kiusattiin, sitten riudutin itseni laihaksi, sitten olin "normaali" ja nykyään olen hyvin hoikka enkä liho enää vaikka syön mitä.. Omituiset geenit.
Minua on aina kiusattu ensin pulleudestani ja sitten laihuudestani. Olen lohtusyöppö. En ole ikinä oksentanut mutta olen ollut syömättä kun olen voinut henkisesti huonosti, ruoka ei ole maistunut..
Nykyään voin hyvin, en liho enkä laihdu enkä vaadi kropaltani mielettömyyksiä. Nykyään urheilu on hauskaa enkä tee sitä vain ulkonäön vuoksi niinkuin nuorempana.
Toivoisin saavani pari lisäkiloa mutta se ei ole niin helppoa..

Olisiko se taas neptunus asialla?

Jousimiehen merkki tietääkseni ainakin liitetään taipumukseen käyttää nautintoaineita liikaa? Lisäksi olen huomannut, että aspektit  :kuu: :aspect_squ: :jupiter: tai  :kuu: :aspect_opp: :jupiter: korreloivat itsekuriin puutteeseen, tuurisyöppöyteen/juoppouteen sekä taipumukseen lyödä kaikki yli. Itselläni  :kuu: :aspect_opp: :jupiter:, sekä Jousimies nousussa.

Lisäksi ajattelin Ravun merkkiä erityisesti bulimian "aiheuttajana", sillä ruuan rakastaminen ja käyttäminen lohtuna liitetään Rapuun. Itselläni nousumerkin hallitsija Jupiter Ravussa yhtymässä Chironiin. Voisiko tämä symboloida sitä, että yritän "parantaa itseni syömällä" tms. fyysisten nautintojen kautta?

Pahoittelen, että vedin taas jutun itseeni, vaikka tarkoitus oli keskustella ilmiöstä yleensä. Tosin niinhän se on tässäkin tapauksessa, että keskustelun aloittaja aloitti keskustelun itselleen läheisestä ongelmasta.

Ehkäpä ruuan käyttäminen lohtuna voisi olla tosiaan rapumaista. Itse ainakin parannan henkistä pahaaoloani herkuttelemalla.
Toki saat kertoa itsestäsi, omakohtaiset kokemuksista on helppo lähteä katselemaan  :)
Jotenkin on jäänyt ehkä lapsuudesta sellainen "ruoka parantaa" fiilis kun äiti lohdutti minua usein laittamalla hyvää ruokaa ja tuomalla herkkuja. Samalla tavoin ajattelen että kun on ollut kurja hetki taikka päivä niin olen ansainnut rauhoittavat hermosavut tupakasta  :P
Minulla kuu on kolmiossa neptunukseen, neptunus on kuutoshuoneessa jousimiehessä.
Jupiter ei oikein tee sellaisia aspekteja kuuhun.

Hmmm... En ihan osaa vastata, miksei. Ehkäpä joku viisaampi osaisi sanoa tuosta jotain.

Öö, millä perusteella harvinaista että kaksosella syömishäiriö..? :idiot2:

Minulla  :aurinko: :mars: :merkurius: :chiron: :ceres: kaksosissa. Aloin laihduttamaan 10-vuotiaana. Jos oli paha mieli, reagoin siihen syömättömyydellä.  :kuu: kauriissa, tunteiden piilottelu? Itseltään kieltäminen? Tiukka kontrolli?

Oli muutaman viikon kausia, että oksentelin jos olin syönyt liikaa, käytin ummetuslääkkeitä. Ehkä kaikista "pahinta" aikaa oli 14-15-vuotiaana, minulla on päiväkirjoja, joihin olen kirjannut syömisiäni ja olen punninnut itseäni 4 kertaa päivässä ja taulukoinut... Se oli minulle maailman tärkein asia, johonkin minun oli keskityttävä, kun en muuten olisi ehkä jaksanut. Halusin olla täydellinen ja halusin huomiota vanhemmiltani. Siinä vaiheessa kun painoin 46kg, tajusin että olen ruma ja ruipelo, enkä enää jaksanut tehdä mitään. Huimasi ja oli vetämätön olo... Ensimmäinen rakkauteni sai minut rakastamaan myös itseäni ja oikeastaan sen ensimmäisen poikakaverini isä oli ensimmäinen aikuinen, joka sanoi minulle että syömiseni ei ole ihan normaalia... Tekee aika kipeää sanoa tämä ja myöntää, että olen edelleenkin hieman katkera tai ainakin ihmeissäni; omat vanhempani eivät ikinä kommentoineet... Sanoivat kyllä, että olen kaunis, mutta eivät huolestuneet.  :idiot2:

Ehdottoman kurin vastapainoksi on niitä löysäilykausia, jolloin mässään ja mässään ihan mitä vain ja miten paljon tahansa...  :chiron: :aspect_tri: :jupiter:, parannan itseäni laajentamalla itseäni?  :uglystupid2: :2funny: Ei siinä kyllä parane mikään, itsetunto vain laskee... :P Muutenkin paljon noita jupiterin aspecteja, että niillä voi kyllä selittää tätä taipumustani ahneuteen ja liioitteluun ruuankin suhteen..

En tiedä, taidan olla vieläkin välillä taipuvainen itseni rankaisemiseen tiukalla dieetillä, mutta olen nykyään enemmän keskittynyt hulluihin treeneihin ja yritän syödä kunnolla ja järkevästi.. :)

Minulla ja eräällä ystävälläni on molemmilla tämä  :kuu: :aspect_squ:  :jupiter:. Molemmilla meillä on kyllä taipumusta herkutteluun ja liialliseen syömiseen, mutta kumpikin olemme silti ihan normaalipainoisia (Kenties siksi että itse olen  :aurinko: :kauris: ja hän  :askendentti: :kauris: - jotain itsekuria kuitenkin?). Äidilläni on sen sijaan tämä  :kuu: :aspect_opp: :jupiter: ja hän on kyllä ahne juomaan sekä syömään ( :aurinko: :leijona: :kuu: :oinas: :askendentti: :kauris:). Alkoholisti ollut jo melkein pari kymmentä vuotta, aina rakastanut ruokaa yli kaiken ja viime vuosina onkin lihonut herkuttelun myötä ihan muodottomaksi.  :-X

Oi... Salaa toivoin, että tälle aiheelle perustettaisiin keskustelu. Sisareni on ollut nyt kaksi kuukautta yötä päivää sairaalahoidossa anoreksian takia. Pakko kai tulla kaapista ulos ja myöntää, että olen itsekin joutumassa samaan kierteeseen ja pelottaa hirveästi.

 Minulla on tavattoman huono itsetunto ja osasyynä on varmasti se miten olen koko nuoren elämäni joutunut kokemaan arvostelua ja riittämättömyyden tunnetta. Minua on kiusattu, käytetty hyväksi ja syytän kaikesta tapahtuneesta itseäni.
  En kykene hyväksymään itseäni näin epätäydellisenä kummajaisena, se miten on tullut hyljätyksi ulkonäkönsä vuoksi on tehnyt syviä säröjä. Tuntuu että pelkät ajatukseni ovat niin filosofisia että on vaikea edes keskustella ihmisten kanssa. Ahdistavaa tämä yksinäisyys...

Minä: Syntynyt Porin keskussairaalassa, 23.03.1989, klo 03:40
Sisareni: Porin keskussairaalassa, 11.07.1991, klo 12:08

Jos karttoja vertaa niin voisiko löytyä joitain samoja aspekteja jotka ovat sekä minulla ja siskollani niitä jotka vaikuttavat itsevihaan, masennukseen ja syömishäiriöön?

Roxsheena,
onko teidän perheessänne ollu tosi tiukka ilmapiiri? Sellainen, että tuntuu että teiltä on vaadittu aina vain parempaa? Tai sitten; onko tunteiden ilmaisu ollut kiellettyä? Vai ettekö ole saaneet tarpeeksi huomiota?

Minulla syömättömyys oli monen muun "typerän" keinon tavoin hätähuuto vanhemmilleni. Viiltelin, yritin pari kertaa itsaria, sekakäytin, karkailin kotoa, lintsasin koulusta. "Huomatkaa minut! Sanokaa, että välitätte mitä minulle tapahtuu! Kieltäkää minua tekemästä näin! Olkaa huolissanne, edes joskus jostakin, en pärjää ilman huomiotanne!"

Miten he olisivat voineet huomata, etten syö, kun emme ikinä edes syöneet samaan aikaan?

Vanhempani antoivat sielun ja hengen ravintoa, mutta eivät juuri opettaneet minua elämään "tässä maailmassa". Emme käyneet missään, harrastaneet tai mitään muuta normaalia yhdessä. Emme ollut vanhemmat ja lapset vaan olimme kasa ihmisiä jotka tietämättömästä syystä asuivat saman katon alla... Perusturvallisuus puuttui, vaikka rakkaus oli ääretön. Äiti ei ollut äiti, eikä nainen. En saanut häneltä mallia naisena olemisesta, eikä hän tukenut minua siinä...

Huh, olipa katkeran kuuloista tekstiä. En ehkä ole vielä pystynyt antamaan kaikkea anteeksi, mutta työstän näitä asioita. Rakastan äitiäni ja perhettäni, olen heille kaikille hyvin kiitollinen. Enkä olisi tässä näin, tällainen, ilman heitä.  :) Opin todellakin, että olen itse vastuussa itsestäni...

Kyllä minä yhdistäisin jossain määrin ainakin.
Perusteena omakohtainen kokemus. Kuten olen aiemminkin maininnut, minulla  on itseäni jokunen tunti nuorempi ystävä. Karttojemme aspektit ovat siis hyvin samanlaiset.
Niinä aikoina kun itse olen kärsinyt masennuksesta on ystäväni kärsinyt syömishäiriöstä ja muista addiktioista. Olikin "hassua" huomata, että olimme samaan aikaan lääkityksellä ja lääkekin oli samaa. Syömishäiriöisellä vain kolminkertainen annos.

Meillä kuitenkin löytyy kartalta  :kuu: :aspect_sex: :jupiter:, ei siis kova aspekti laisinkaan. Ystäväni tosin on nousujoukkari, että samoissa teemoissahan yhä pysytään, ja lisäksi hänellä vielä Neptunus nousussa...
Ja kuumme noin muuten ovat aika raskaasti aspektoituneet, joka varmasti on vaikuttanut asiaan. En jaksa enää toistaa itseäni, olen kuun aspektini luetellut varmaan joka toisessa ketjussa :D, mutta tossa allahan on tuo linkki karttaani, jos jotain kiinnostaa.
Itsekin mässäsin masennuksen aikana käsittämättömiä määriä. Lähinnä, koska ei ollut muutakaan tekemistä. :idiot2: Ainoastaan kerran tungin sormet kurkkuun tuollaisen syöpöttelyn päätteeksi, mutta ilmeisesti nousuneitsyenä tein itselleni pika-analyysin ja tajusin heti, että tämä ei ole kovin tervettä. :buck2:

Minä lopetin syömisen lapsena kun vanhempani riitelivät todella pahasti. Laihduin valtavasti, minulla oli hirvittävän paha olo. Isäni on aina ollut hyvin... miten sen nyt sanoisi, dominoiva ja voimakas. Kärsin myös aikoinaan paniikkihäiriöistä.
Vieläkin minulla on omituinen olo itsestäni, ulkoisesta olemuksestani mutta hyväksyn jo sen etten ole täydellinen  :)
En ole ikinä varsinaisesti ollut anorektikko mutta kun voin huonosti niin en voi syödä ja nuorempana laihdutin itseäni todella epäterveesti.
Olen ehkä jollain tavoin ylisuorittaja, ehkä siksi vaadin kaikintavoin itseltäni liikaa. Eikös se olekin tyypillistä syömishäiriöisille?
Luulen että olen aina ollut siinä rajalla, jos hiukankin lipsun niin voisin sairastua. Onneksi nykyään syön mitä mieli tekee mutta tilanne voi aina muuttua ja se pelottaa. Mitä kun tulee seuraava suuri romahdus ja vaikeudet, lopetanko taas syömisen?

katsoisin kartalta myös Cerestä,
Cereksen psykologiset teemat:
-pyyteettömän rakkauden ja hyväksymisen periaate,
siihen kuuluen hoivaava huolenpito,myös itsestä,
ITSEKUVA
ITSEKUNNIOITUS
ITSELUOTTAMUS

siihen liittyy myös hylkäämisen ja menetyksen tunteet,
suru,kärsimys,viha

kaikkiruokkivana äitinä Ceres hallitsee ruokaa ja ruokaan liittyviä
palveluja:
ruokaan liittyvät ammatit,
terveysravinto,ruokavaliot,yrtit
RUOKAKOMPLEKSIT,ANOREKSIA JA BULIMIA
ruokaan liittyvät terveyden häiriöt

        Demetra George-Ceres

Ceres huoneessa 12. ravussa  ::)

Ceres konjunktiossa "ahmimis-Jupiteriini"  :o

Kaikkia yllämainittuja :(. Isä on aina ollut se joka vaati liikaa. Hänelle elämä oikeutuu suoritusten kautta ja tunteiden ilmaiseminen merkitsee heikkoutta. Itkeä ei saa ellei joku ole kuollut. (Isä on muuten  :aurinko: neitsyt ja :kuu: kauris.)

No, kyllä sitä on nätiksikin 'haukuttu', mutta ei se ole koskaan perille asti mennyt. Ainakaan niiden monien kertojen jälkeen, kun on saanut vastakkaiselta sukupuolelta pakit. Se on yleensä tapahtunut ulkonäön - tai pikemminkin sen puutteen takia. Ei siinä oikein keksi syyttää muita kuin itseään, kun useampi ihminen tarttuu samaan syyhyn antaa pakit, itse on ainoa yhdistävä tekijä noihin tapahtumiin...
En sitten tiedä millaista vikaa minussa oikein on kun ihmiset tuntuvat luikkivan karkuun pelkästään siitä kun katson heitä.

Kiitos paljon kun olette antaneet neuvoja ja tukea. Yritän sinnitellä terveenä tyttönä ja auttaa siskoa voittamaan tämän kamalan sairauden. Se vie voimat koko perheeltä.

Olen itsekin törmännyt muutamaan kertaan elämäni aikana ihmisiin, joilla "ihannekumppanin kriteerit" -listassa kärkisijoja ovat pitäneet vaatimukset ulkonäöstä. Olenpa tainnut pari kertaa jopa ihastua sen tyyppisiin ihmisiin ja kokenut karvaat pakit. On toki ollut ärsyttävää, ettei itse ole niin mallinmitat täyttävä saadakseen hurmattua melkein kenet tahansa, mutta toisaalta  -  kenen tarvitsee hurmata "kenet tahansa"? En minä ainakaan sen nimistä ihmistä tunne. Eiköhän ole niin, että jokainen etsii kuitenkin pohjimmiltaan sitä oikeaa, joka rakastaa itseä sellaisena kuin on. Jos joku ei itseä kelpuuta muutaman yli/alikilon tähden tai vaikkapa vinon nenän tähden, niin ei se ihminen ole kyllä huomion arvoinenkaan.

Monesti itsetunto-ongelmat saattavat yksinkertaisesti lähteä siitä, että joku on elämänsä aikana kerta toisensa jälkeen ihastunut väärään mieheen ja kuvittelee kaikki maailman miehet samanlaisiksi.

Toki on helppo sanoa, ettei kannata liikaa murehtia ulkonäköään; käytännössä niin tulee kuitenkin tehtyä. Ehkäpä vanheneminen ja viisastuminen (tai valaistuminen) vapauttavat aikoinaan sielumme turhista murheista  :)

Voi kuinka tutulta juttunne kuulostavat.

Joskus aikaisemmin taisi olla puhetta, että omalla kartallani oli joskus lukio aikana rankkoja pluto neliö noususolmu transiitteja. Voi en nyt muista miten se meni.

Mutta siis yhden syksyn taiteilin syömishäiriö kuilun reunalla enkä ole ikinä ollut niin lähellä putoamista kuin silloin. Tarkkailin olemustani aivan neuroottisesti ja asetin itse itselleni niitä huikeita ulkonäkö ihanteita, joihin ei yllä kuin 2% koko maailman väestöstä. On siinä kestämistä... Sitten tietenkin, jos joku miespuolinen (tai naispuolinenkin) henkilö ei tuntunut pitävän minusta niin ajattelin tottakai, että se johtuu ulkonäöstäni. Niin ja yleensä tällaisista juuri kiinnostui, koska se tuki sitä omaa ajatusmaailmaani... (olen läski, tyhmä, ruma, kukaan ei tykkää musta... blaa blaa)

Tilanne oli todella paha. Itseinholla ei ollut mitään rajaa. En ymmärrä miten, mutta pahin meni kuitenkin ohi. Se sama nuoruus ja epävarmuus, joka ne ongelmat ja ajatukset oli aiheuttanut taisi sitten lopulta myös olla se pelastus. Löysin metallimusiikin ja siitä kehittelin jonkinlaista "fuck the fashion" asennetta.  ;D

jos nyt mennään astrologiaan niin luulen, että nämä kokemukset johtuisivat karttani 6.huone painotuksesta ja vetisistä Asc. ja Kuu merkeistä.  :kuu: :aspect_squ: :neptunus: on aika rankka, vaikka muuten Kuuni onkin hyvin aspektoitunut.

Sitten tr. Pluto on vielä sahannut 6. huoneessa...
Tästä kaikesta se soppa on syntyny. Uskoisin.

Nyt viime aikoina kun katselen itteeni peilistä oon kokenut kummia. En ajattelekaan että "läski läski läski" vaan jotenkin näen itseni ja muotoni "naisellisina". ?? Ihan uus kokemus.  ???

Jospa olen vihdoin saanut otteen siitä  :kuu: :aspect_sex: :chiron:
aspektistani.

 :smitten:

Muoks: tunnutte liittävän tän aika paljon Kuuhun? ja mun mielestä siinä on kyllä pointtia.

Minulla nuo ulkonäköjutut ovat olleet ihan kauheita pakkomielteitä jostakin 10-vuotiaasta asti... Uskokaa tai älkää, muistan sen päivän ja sen lauseen, mikä ikään kuin laukaisi kaiken... "Hei läskiperse!"... "Viaton" huudahdus itseäni kaksi vuotta nuoremmalta pojalta.. Enkä mikään varsinainen läski ikinä ollutkaan, ihan normaalia lapsenpyöreyttä se oli.

Kun 12-vuotiaaksi mennessä olin laihtunut huimasti, kasvupyrähdys tuli silloin (en muuten ole kasvanut sen jälkeen kuin sentin) ja olin kuin riuku... Tykkäsin itsestäni sellaisena... Se laihdutus silloin ei kyllä ollut fiksuin tikki, se jätti fyysisen kehittymiseni jotenkin kesken.

Mutta sitten alkoi lantio leventyä... Huomasin kuinka kaikilla kavereilla tissit kasvoi, mutta mulla ei. Yritin sitten aina kompensoida tätä pienitissisyyttäni pitämällä itseni muutenkin pienenä. Ongelmani ei siis ikinä oikeastaan olleet ne läskit vaan se, ettei niitä ollut siellä missä olisi pitänyt, joten ajattelin että ehkä näyttäisin sopusuhtaisemmalta riukuna... Nyt kun jälkeenpäin ajattelee, niin ei voi ymmärtää itseään. Pidin lantiotani järkyttävän leveänä vaikka oikeasti sekin on kapea. Nykyään kelpais leveämpikin.

Meni lähestulkoot 6 vuotta ennen kuin saatoin hyväksyä, että tämän mallinen minä olen, enkä siltikään ole ruma. Sitä ennen näin aina kaikkien katsovan minua päästä varpaisiin ja luin heidän ajatuksensa "onpa toi epämuodostunut!".. ;D

Ja oikeasti satutti, kun näki miesten katselevan tissejä ja puhuvan niistä, luulin että en ikinä kelpaisi kellekkään ja kukaan mies ei voisi ikinä harrastaa seksiä kanssani, koska kuolisi nauruun nähdessään minut alasti.. ;D

Se kaikki panikointi ja epätoivo oli ihan turhaa! Koska ihmisten hyväksymisessä ja ihmisistä tykkäämisessä, on niin suuri painoarvo ihan muilla asioilla kuin ruumiin rakenteella... Sitä paitsi olen mielestäni jopa ihan hyvännäköinen tällaisena.  :) Ja olen tullut siihen tulokseen, että on mukavaa olla ihan tavallisen nätti, eikä mikään seksipommi joka kohtaa koko elämänsä ajan samaa sukupuolta olevien ihmisten kateutta ja vähättelyä... Olisi hirveää, jos pidettäisiin tyhmänä bimbona ulkonäön takia. Siinä asiassa kaikki myötäsympaattisuuteni luonnostaan tiimalasivartaloisille vaaleille kaunottarille!  :smitten:

Toi on niiiiiin harmillisen yleinen mielleyhtymä, luulisin että etenkin länsimaisessa yhteiskunnassa, mutta kenties muutoinkin. Kyllä meidät lähes kaikki on kasvatettu ajattelemaan, että "ruoka parantaa ja herkut lohduttaa", että masentuneena ja allapäin on oikeus sortua sellaiseen, minkä muuten ja normaalioloissa kieltää itseltään ymmärtäen sen olevan haitaksi terveydelle.

Tuossahan on periaatteessa kyse ihan viattomasta ja vilpittömästä läheisen, usein lapsen, huonon olon helpottamishalusta. Monelle äidille, isälle, mummille jne se tulee vieläpä ihan refleksin omaisesti, ilman sen kummempia syy-seuraus suhteita miettimättä. Ei sitä tule edes ajatelleeksi, että siinä voisi olla jotain haitallista ja että siinä samalla tulisi istuttaneeksi lapseensa mahdollisesti jossakin elämän vaiheessa vahingolliseksi muuttuvia mielleyhtymiä. Enimmäkseen tuo on kuitenkin opittu tapa ja yleisesti hyväksytty käyttäytymiskoodi, juttu, joka siirtyy automaattisesti sukupolvelta toiselle ilman, että kukaan välissä pysähtyy miettimään, millaisia kenties hyvinkin haitallisia vaikutuksia sillä voi olla.

Ruokahan on elämän perustarve ja edellytys, eikä sitä olisi hyvä leimata ja ehdollistaa noin voimakkaasti johonkin tiettyihin tilanteisiin ja fiiliksiin, koska se vääristää suhdettamme ruokaan ja antaa sille arvoja, joita siihen ei välttämättä olisi hyvä liittää. Paitsi että ruuan käyttäminen ja tarjoaminen lohdukkeena jo sinänsä voi jossakin vaiheessa osoittautua haitalliseksi toimintamalliksi, niin sillä voi olla kääntöpuolenaan se vaikutus, että ruokaa aletaan käyttämään paitsi hemmottelu/lohdutusvälineenä, myös rankaisu/itsekuritusvälineenä. Ja siinähän onkin sitten oivat ainekset kunnon syömishäiriön kehittämiseen.

Itse nyt pienen lapsen (ja kohta toisenkin) äitinä olen joutunut ihan tietoisesti miettimään noita asioita ja niiden laajempia merkityksiä. Tiedän, että joku varmasti ajattelee, että leivon tässä kärpäsestä härkästä, että annan tuollaiselle vähäpätöiselle asialle mielessäni suuremmat merkitykset ja mittasuhteet kuin olisi syytäkään. Ja onhan se totta, ettei kaikista ruualla lohdutelluista lapsista kasva syömishäiriöisiä, eikä edes ihmisiä, joiden suhde ruokaan on tavalla tai toisella vääristynyt. Enkä tietenkään väitä, että suklaapatukan salliminen itselleen mielipahassa jo sinänsä olisi maailman vahingollisin teko. Tottakai siellä taustalla pitää olla myös muita tekijöitä, taipumuksia ja luonteenpiirteitä, jotka edesauttavat sitten tällaisen mielleyhtymän kehittymistä haitalliseksi sairaudeksi ja vahingolliseksi toimintamalliksi. Mutta kuitenkaan asiaa ja sen mahdollisia vaikutuksia ei tulisi myöskään vähätellä ja sivuuttaa edes sen kummemmin ajattelematta, sillä otolliseen maaperään istutettuna tuo lohduttavan ruuan ideologia voi todella kehittyä joksikin varsin hankalaksi ja vakavaksi asiaksi.

Kun mietin omaa suhdettani ruokaan, painoon, minäkuvaan, itsetuntoon jne, niin kyllä siellä pohjalla yhtenä hyvin vaikuttavana tekijänä on juuri tuo ajatus, että ruoka lohduttaa ja parantaa. Kun olen masentunut, stressaantunut ja ahdistunut haluan lohduttaa itseäni suklaalla, sipseillä ja leivonnaisilla. Jos taas olen pettynyt itseeni tai koen epäonnistuneeni jossakin, ihmissuhteissa, työtehtävissä tms, saatan rangaista itseäni paastoamalla. Alitajuisesti ajattelen kenties silloin, etten ole tällöin ansainnut ruuan tuomaa lohtua ja parannusta. En ole koskaan kärsinyt varsinaisista syömishäiriöistä ja näin aikuisiällä mm. parantuneen itsetunnon yms ansiosta osaan jo mielestäni useimmiten suhtautua ruokaan järkevästi ja tasapainoisesti. Toisaalta tiedostan tämän kaiken olevan varsin pintapuolista ja riippuvaista omasta henkisestä hyvinvoinnista ja mieleni tasapainoisuudesta. Heikon hetken tullen sorrun helposti toistamaan niitä vahingollisia ajatusratoja ja käyttäytymiskaavoja; lohduttelen, rankaisen, kontrolloin.

Toivon kovasti, että itse osaisin vuorostani opettaa lapsilleni jonkin sellaisen vähemmän haitallisen ja vaarallisen tavan lohduttaa itseään ja toisiaan. Sellaisen, joka ei vääntyisi niin herkästi huonoksi asiaksi elämän aallokoissakaan, ei vaarantaisi terveyttä niissäkään tilanteissa, joissa tasapainon menettää helposti ja kohtuullisuuden unohtaa iisisti. Se on haaveeni, mutta toisinaan epäilen, voinko siinä onnistua. Se lohturuoka-juttu kun tulee niin selkärangasta, ettei sitä aina tajua itsekään. Itkevälle lapselle on niiiiin helppo luvata mehua tai pullaa, että paha mieli unohtuu. Hankalalta tuntuu löytää myös niitä hyviä ja käyttökelpoisia, ei-haitallisia "korvikkeita" lohturuualle.

Hmm...tässä nyt ei kauheasti tullut pohdiskeltua asiaa astrologian kannalta. Ehkäpä palaan siihen toisen kerran...

Niin ja Sign9 olikin jo ehtinyt väliin mielenkiintoisine, osittain vähän saman suuntaisinekin pohdintoineen, mutta menköön nyt tämäkin tällaisenaan ja paremmalla ajalla sitten kenties lisää...

Voi kauheaa.. :-X

Mä tajusin just, että hemmottelin mun ex-jätkäkaveria koko ajan omatekemällä ruualla ja herkuilla, joihin todella panostin ja usein sit kuitenkin jätin itse syömättä.. Ja sitten mä kehtasin vielä valittaa kun se liho... ;D

Halusin näyttää hänelle sillain että rakastan ja haluan pitää huolta... (Siis ruoantekemisellä, en valittamisella! :D) kun en ole hyvä ilmaisemaan tunteitani sanoilla...

Tuli mieleen, minulla on yksi ystävä joka ei ole mitenkään syömishäiriöinen, mutta käyttäytyy kuitenkin seuraavalla tavalla. Jos menemme vaikka kauppaan ostamaan ruokaostoksille yhdessä, ostamme kummatkin ruokakermaa, hän ottaa ensin ja huomaa sitten että minä otan vähempirasvaisen, hänen on pakko vaihtaa omansakin siihen vähärasvaiseen... Vaikka hän olisi sanonut, että hän ei nyt osta suklaata, mutta huomaa minun ostavan, niin hän muuttaa mielensä "no, kai mä nyt sittenkin voin kun säkin.."

Toisaalta tuo käyttäytyminen huvittaa minua, toisaalta raivostuttaa. Ikään kuin hän ei kehtaisi ikinä ostaa mitään epäterveellisempää kuin minä, mutta jos minä otan niin hänkin saa ottaa. kerran kokeilin piruuttani vaihtaa tuotetta moneen kertaan ja hän toisti perässä.. ;D

Ja tämä hänen käyttäytymisensä tulee näkyville erityisesti tässä ruokajutussa, myös liikkumisessa... Siitä lähtien kun olen käynyt salilla, hän on valittanut joka päivä "pitäis käydä salilla"...

Ihana ihminen, mutta ilmeisesti niin epävarma, että yrittää hakea hyväksyntää samaistumalla...

Minulle tuli tästä aiheesta mieleen, että esim. siskollani on aivan erilainen suhde ruokaan kuin minulla. Majailin juuri hänen luonaan viikonlopun (hän itse perheineen oli poissa) ja olin lentää seljälleni; kaikki kaapit pursusivat herkkuja laidasta laitaan. Varmasti tuolla 'muona varastolla' pärjäisi monen monta kuukautta ilman kaupassa käyntiä. Kaikenmaailman sipsiä, keksiä, säilykettä, karkkeja, keksejä, pakasteita ym ym... aivan valtavat määrät.  :buck2:
Muutenkin, siskoni on tyyppiä, että ei tarjoa koskaan sen seitsemää sorttia, vaan sen seitsämäätoista sorttia.... ja sitten on pahoillaan, jos kaikkea ei jaksa maistella... Muutenkin tiedän ihmisiä, jotka pitää sellaista jännää 'yninää' syödessään, ikäänkuin joku 'oraalinen extaasi tila'  :D .

Itsekin toki nautin hyvin valmistetusta ruuasta ja kauniista asettelusta, mutta jotenkin ruoka on minulle vain ruokaa. En muutenkaan syö mitään herkkuja.. mikään makea ei vedä puoleensa.
Kuitenkin koen, että siskollani ja hänen perheellään on hyvin tunnepitoinen suhtautuminen ruokaan ja herkkuihin. Onhan tuo siskoni myös keittiö- ja leipomoalallakin työskennellyt ikänsä.

Silti meillä kummallakaan ei ole ollut koskaan mitään paino ongelmia. Mitä nyt raskauden aikana on lisäkiloja tullut, mutta ne on saatu suht hyvin karistettua...ei myöskään mitään muuta 'syömishäiriötä'.

Jostain syystä ruoka on toisille hyvin tunnepitoinen asia ja rituaali...
Sinänsä jännää, että molemmat olemme eläneet samanlaisessa lapsuusympäristössä noin ruuankin suhteen, mutta meidän suhtautumisemme siihen on aivan erilaiset. (niinkuin nyt ylipäätään tuntuu kaikessa, että olisimme eläneet täysin eri olosuhteissa, niin erilaisia olemme)