Astro Foorumi

Täällä on paljon keskusteltu avioeroista ja existä.

Kun en oikein osaa siihen sanoa juuta enkä jaata, niin otan aiheen siitä kyljestä.

Olen avioerolapsi aikoina, jolloin avioero oli skandaali. Se oli kauheaa aikaa! Mutta kiitän siitä, sillä aika nuorena opin ymmärtämään paljon asioita, joista muuten en olisi tiennyt mitään.

En usko, että nykyisten avioerojen yleisyys tekee lapsille sitä yhtään helpommaksi nykyäänkään.

Miten olette kokeneet olla lapsi avioerossa? Kumpi on syyllinen, isä vai äiti? Kumpaa olette tukeneet?

Tämä ei ole ihan sitä,mitä kysyit,mutta vastaan kuitenkin.
En tiedä mistä olin edes avioeroista kuullut,niin harvinaisia olivat lapsuudessani.
Sen muistan kuitenkin,että pahin pelkoni lapsena oli,jos vanhemmat kuolee,tai eroaa.Näin sen melkein samana asiana.

Ei ole helpompaa nykylapsille.Muistan miten tuskallista oli jo kertoa asiasta ja vielä tuskallisempaa oli seurata nuorimmaiseni surua.
En aloittanut ainuttakaan vakavaa suhdetta,ennen kuin hän oli  muuttan ut jo kotoa.Ilmaisi,ettei halua minun seurustelevan.Isänsä ehti nähdä niin monen naisen seurassa eron jälkeen.

Hänellä on aina ollut ja on yhä,unelma perheestä,joka olisi tasapainoinen ja tavallinen ydinperhe.
Toivon sydämestäni,että hän sellaisen saa.

Erossa tärkeää on kuitenkin olla arvostelematta toista osapuolta lapsen kuullen.Kyllä he todellisen käsityksen saavat kun aikuistuvat.
Nyt Chandra laittaa suun suppuun,eikä tunge väärille alueille. :-X

Itse en avioerolapsena tehnyt isän ja äidin välille minkäänlaisia erotteluja. Vanhemmat erosivat, kun oli 5-vuotias. Asuin isän luona, vaikka ensin muutin äidin luokse, mutta halusin muuttaa pian isän luokse, koska kaikki kaverit asuivat siellä missä isäkin. Niin ja olihan äidin uudella miehellä tekemistä sen kanssa, etten äiteen luona sitten pidempään viihtynyt.

Molemmilla oli kuitenkin yhtä tärkeä rooli, joskin murrosiässä koin isän siinä mielessä kivempana, koska hän ei asettanut niin tiukkoja rajoja. Äidin luona kävin melkein joka viikonloppu, samassa kaupungissa kuin kuitenkin asui, yleensä menin sinne koska isällä oli ryyppyputki päällä.

En koskaan kokenut olevani jomman kumman puolella, vaan pikemminkin tilanteet aiheuttivat kallistumisen jompaan kumpaan suuntaan.
Eron syytä en ole koskaan oikein pohtinut. Molempien kanssa olen kyllä syistä jutellut, mutta joskus ihmiset eivät yksinkertaisesti vaan sovi toisilleen. En syyttänyt enkä syytä erosta kumpaakaan. Sinänsä oli hassua, että en ole hirvesti edes ajatellut sitä, että voi kumpa en olisi avioerolapsi. Kaikenlaisiin tilanteisiin kuitenkin sopeutuu.

Luulen, että suurin syy siihen miksi en ole kokenut elämääni jotenkin vaikeaksi on se, että eron tapahtuessa olin niin pieni. Toisaalta myös se, että isä ja äiti pystyivät jatkamaan edes jollain tapaa "kavereina", eivätkä näin näyttäneet "vihaa" toisiaan kohtaa minulle.

Tottahan se on, että se viha ja syyllistäminen mitä vanhempieni avioerosta kuitenkin syntyi kohdistettiin lähinnä äidin uuteen mieheen, ei kumpaankaan vanhempaani.

Tällä hetkellä en koe minkäänlaista ongelmaa vanhempieni avioerosta ja sen jälkeisestä vaivalloisesta elämästä. Olen niin tottunut elämään avioerolapsi-asian kanssa, enkä pidä sitä ollenkaan ihmeellisenä asiana. Voi kuulostaa oudolta, mutta joskus jopa olen onnellinen siitä, että elämäni on ollut haastavaa, eikä niin ruusuilla tanssimista kuin "normaalisti". Oikeastaan voi sanoa, että jos jossakin niin tässä asiassa olen onnistunut kääntämään häviön voitoksi  :smitten:

Minunkin vanhempani erosivat kun olin 9-vuotias. Mielestäni se ei ollut silloin mitenkään harvinaista, joskaan ei ehkä niin yleistä kuin nyt. Jonkinlainen 'huonommuuden kuva' kuitenkin siihen aikaan liitettiin ennemminkin yksinhuoltajiin. Ei siis yleisestiottaen eroon ja eronneisiin, vaan nimenomaan ykisnhuoltajat ja heidän lapsensa olivat vähän 'sitä sun tätä' ja yh vanhemmalta vaadittiin varmaan todella paljon 'ulkoisia tuloksia' ollakseen edes jotenkuten 'hyviä' vanhempia.

En koe koskaan kärsineeni vanhempieni erosta, vaan vanhempieni huonolaatuisesta ihmissuhteesta. Siitä mitä heidän välillään oli ja jäi olematta. Sanotaanhan, että vanhempien suhde, on lapsen koti ja itse koen näin olevan.

En osaa siis myöskään syyttää (missään tapauksessa) erosta vain toista vanhempaa, vaan kyse on aina kahden ihmisen kohtaamisesta ja suhteesta. Olkoonkin sitten toinen osapuoli vain se, joka tuo johonkin ulkoiseen arvoasteikkoon tai mooraaliin heijastellen suhteen 'pahaa oloa' näkyville.

Itse olen myös eronnut avioliitosta, mikä ei ollut aivan helppo ero kaikkineen kommervenkkeineen.
Kuitenkin, meillä pohjalla oli syvä aito 'lupaus' (käsittäkää miten haluatte, siihen ei ole sanoja)  ;) ja me lapsieni isän kanssa saimme suhteellisen nopeasti purettua suurimman surun, vihan ja pettymyksen tunteet, jotka avioliiton ulkoinen ja virallinen loppuminen tunnetasolla aiheutti ja nosti pintaan. (about vuosi)
Molemmilla oli/on myös niin syvä rakkaus lapsiamme kohtaan, että olemme osannneet löytää hienon, syvän yhteisen sävelen vanhempina, vaikka parisuhteessa emme sitä halunneet löytää enää.

Koen ainakin omien lapsieni kohdalla tämän rikkaudeksi. Heillä on kaksi hyvää rakastava ja huolehtivaa kotia. Ei mitään täydellistä, mutta kotia, jossa voi olla lapsi. Täysin erilaisia ihmisiä ympärillä molemmissa. Erilaisin arvoin ja historioin. Koen sen myös rikkaudeksi. Ainakin sen jälkeen, kun ymmärsin, että vaikka koen omat 'arvoni' arvokkaiksi itselleni ja haluaisin niitä tietysti lapsilleni myös 'siirtää', en kuitenkaan voi sanoa, että se on 'lapsieni totuus'. Näin he voivat itse rakentaa oman kokemuksensa ja kuvansa kahden erilaisen perheensä suojissa.

Tämmöstä...  :)

Minäkin olen avioerolapsi. Olin hyvin pieni eron aikaan joten en siitä varsinaisesti kärsinyt mutta riitoja oli vuosia senkin jälkeen. Jos syypäitä pitää etsiä niin isäni vuoksi he erosivat.
Jouduin eron takia aikuistumaan hirvittävän aikaisin sillä äidin oli yksinhuoltajana pakko olla paljon töissä jotta tulemme toimeen joten olin nuorella iällä jo paljon yksin.

Olin jotakuinkin 14v. kun vanhempani erosivat. Olin odottanut sitä päivää,
välillä toivonut niin tapahtuvan, mutta silti salaa toivonut ettei niin kävisi
ja hiljaa pelännyt päivän koittavan.

En ikinä unohda kun isän laukut oli pakattuna ovella ja odotti minua koulusta ruoan kanssa,
puhuimme ja puhuimme (ainoan kerran elämäni aikana oikeasti) ja hän selitti
että syy ei ole minun. Vaan he "kasvoivat" äidin kanssa erilleen hiljalleen.
Se oli nuoren elämäni synkin päivä. Syytin kuitenkin itseäni, jos olisin tehnyt sitä
tai tätä, ollut kiltimpi tms. niin olisivat yhdessä..

Ensin syytin isää ja hänen juomistaan & naikkosia paikallisessa räkälässä..
Sitten äitiä kun raahasi isäpuoleni elämäämme sotkemaan.. "Vihasin" isäpuoltani
ensimmäisestä hetkestä ja kun kuulin että olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia,
niin aloin halveksia äitiä.. Silloin romahti uskoni kestävään parisuhteeseen ja uskollisuuteen..
Oli vaikea käsittää miksi annetaan periksi, koska he eivät riidelleet
ja vaikka isä joi hän ei ikinä ollut ilkeä tms. Nyt tajuan että he kyllä tekivät
kaikkensa, mutta eri asiat olivat tulleet tärkeiksi heille..

Kaiken vihan/tuskan/surun/häpeän/pettymyksen hukutin viinaan. Ja niinpä räpiköin asioita
miettimättä vuoden kerrallaan.. Oli jotenkin "turvallista" olla ajattelematta ja siitäpä
kai jäi tämä surullisen kuuluisa "lakaisen murheet maton alle, niin niitä ei ole" -asenne.

En syytä äitiä ja isää juomisestani, he eivät todellakaan edes tajunneet mitä tapahtui
ja salasin kaikin tavoin tunteeni heitä kohtaan. Nyt olen käynyt asioita läpi selvinpäin
ja ymmärrän kaikkea paremmin.
Isäpuoleni kanssa "tein sovinnon" muutaman päivän ennen kuolemaansa.
(http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif)Hänen "ansiostaan" minulla on maailman ihanimmat sisarukset joita rakastan
suunnattoman paljon. Vaikka meissä ei ole pisaraakaan samaa verta, niin rakkaampia
he eivät enää voisi olla.. ja ilman vanhempieni eroa he eivät ehkä kuuluisi lähipiiriini (http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif)

Avioliitto ei todellakaan ole ollut haaveeni.. (ehkä salaa kuitenkin)
elämänvarrella ja sen vuoksi en ole edes hakenut sitoutuvaa sorttia olevia miehiä..
Ja sitten lipeää.. joten lopetan.. :-X

Sama täällä Willow. Luulen että minäkään en tahdo naimisiin sen takia kun tajusin millaista se pahimmillaan voi olla, vaikka voihan parisuhdekin olla sellaista. Isäni on ollut useita kertoja naimisissa. Hän on suomen Elisabeth Taylor  :)

Mäkin olen miettinyt juuri tuota ja sitten, että miksi sitä ei uskalla luottaa itse onnistuvansa
siinä missä vanhemmilla meni vikaan..
Kai ne ikävät asiat vaan jäi mieleeni niin syvälle etten saa niitä "nollattua".
Toki mun ainoa avioliito joka oli maanpäällinen helvetti, ei todellakaan
muuta ajatuksiani avioliiton ihanuudesta paremmaksi.

Hih, vai Elisabeth Taylor :).
Minun isän ainoa oikea rakkaus on Kuningas alkoholi ja on sen kanssa tiiviisti
naimisissa..
Äitini taas ei osaa olla yksin, seurustelee mukavan miehen kanssa ja on tyytyväinen.
Sinkkuna tovin ollessaan hukutti itsensä työhön..

En kumpaakaan.. mutta eivät hekään tukeneet omilta "kiireiltään" minua.
Hups, kuulostaapa kylmältä touhulta.. mut näin se oli  :o :-\

Minunkin isä tykkää kyllä kuningas alkoholista, toisena rakkautena on lukuisat naiset  ::) Mutta kyllä isäni osaa hyvä tyyppi olla, selvinpäin ollessaan  :)
Äitini on ikisinkku  :) Toivon että hän löytäisi vihdoinkin rinnalleen miehen, sillä tiedän hänen sitä toivovan itsekin. Kai häneenkin on jäänyt pelot vaikka avioerosta on jo yli 20-vuotta.

Avioerolapsi täällä myös, tosin olin niin pieni etten muista itse eroa  :angel:
Toisinaan mietin, että olisi ollut parempi etten olisi ikinä tiennyt biologisen isäni puolta, koska sain isäpuolen joka kyllä hoiti homman mallikkaasti ja sisaruksia. Tosin biologisen isän puolta sain ulkonäköni ja muutamia varsin merkitäviä luonteenpiirteitä, joita itse arvostan  :smitten: Tuo alkoholi on syy miksi toisinaan en tahtoisi tietää mitään siitä suunnasta!  :tickedoff:

Voi kumpa tuo alkoholismi joskus voitaisiin hoitaa, tai edes siihen sairastuneet tajuaisivat sairastavansa... Tiedän AA-kerhoja on ja moni on irtipäässy, mutta tarkoitan "hoitamisella" tuon juomispakon mekanismin ymmärtämistä ja sitä kautta henkilöiden auttamista pois kierteestä. Kuinkahan monta kertaa sitä on rukoiltu...? Ja kuinka monen henkilön toimesta ja puolesta...?  :'(

En itse ole avioierolapsi, mutta molemmat lapseni ovat.Olen siis vain "sivusta seurannut" lasteni käyttäytymistä.

Ensimmäisen kerran erosin kun lapsi oli 3-vuotias. Lapsi ei silloin tietenkään ymmätänyt paljon. Oli ikävä äitiä kun oli isän luona ja taas toisinpäin. Isä on aina ollut hyvä isä ja uhrannut kaikkensa lapsensa eteen.
Lapsi ei ole joutunut "valitsemaan" kumpaakaan, vaan on voinut olla molempien luona aina tilanteen mukaan.
Vanhempana hän käänsikin eron hänen "edukseen" kun alkoi ymmärtää, että hänellä on edelleen äiti ja isä.
Nautti siitä kun saa täyden huomion ollessaan jommankumman luona.
Kehui koulussa että hänellä on monta kotia (isä silloin ulkomailla töissä), äidin koti, mummola, iskän koti Suomessa ja iskän koti ulkomailla.
Eli ensimmäinen lapseni ei ole kärsinyt ainakaan kovin pahasti erostamme.

Nyt kun olen eromassa tällä hetkellä nykyisestä suhteesta  on tyttäreni pahassa murros-iässä.
Lapsi käy kaameata taistelua siitä kumman puolella olla. Yrittää ymmärtää asioita molempien kulmasta, muttei kuitenkaan ymmärrä.
On aika-ajoin hyvin sulkeutunut ja toisinaan kaikki purkautuu raivolla ja itkulla. Käy kovaa kamppailua itsensä ja asioiden kanssa. Kärsii tosi paljon.
Vanhempi lapseni yrittää myös hänelle selvittää asioita hänen näkökulmastaan, mutta "hän noukkii vain sieltä ne mitkä haluaa".

Varmasti jos lapsi on isompi ja ymmärtää jo jotakin niin kaikki eroon liittyvä tuottaa tuskaa ja kysymyksiä, etsitään syitä ja syyllisiä.
Toivon vaan että lapsi ei koskaan ala syyttämään itseään vanhempien erosta. Olen joskus kuullut että on sellaisiakin tapauksia.

Kaikilla lapsilla vanhempien ero ei välttämättä vaikuta negatiivisesti omaan aikuisuuteen, koska kyllä lapsikin kokee helpotusta jos "pääsee riitaisata kodista" rauhallisempaan.

Ja varmaan eniten tulee vaikuttamaan se, miten eron jälkeen vanhemmat hoitavat lapsen asiat.
Jos lapsi kokee, että häntä kuitenkin rakastetaan eronkin jälkeen yhtä paljon ja hän saa tasapuolisesti molempien vanhempien aikaa, niin varmasti lapsi siitä jollakin tavalla eteenpäin selviää. Kuin että aletaan riitelemään ja tappelemaan jokaisesta lapseen liittyvästä asiasta, siitä ei hyvä seuraa ja lapsi kokee silloin itsensä "syylliseksi".

 :angel: :angel: :angel:

Näin sen tulisikin olla. Uskon että kuten sinä Chandra, monet vanhemmat osaavat ottaa lapsetkin huomioon ja ymmärtää miten heillekin se on vaikeaa. useimmiten molemmat vanhemmat ovat eron partaalla niin loppuun uupuneet, etteivät jaksa.

Silloin oli vaikea SAADA eroa. Muistan, että äiti joutui jopa arvioimaan isää 'hulluksi' saadakseen eron. Se oli surullista.

Kiitos Planet! Näin sen tulisikin olla, häviö elämän arvokkaaksi kokemukseksi, jossa on oppinut elämässä selviytymistä kaaoksen keskellä.

Kiitos Mirjam, poimin tuosta hienoja näkökohtia.

Vaikka sitä ei ihan 'ääneen' lausuta, niin olen kasvatusalalla ollessani huomannut tuon vähättelevän ja lapsia kohtaan säälittelevän sävyn yksinhuoltajista ja 'rikkonaisista' perheistä.

Itsekin olen kokenut rikkautena, että on monta isää ja äitiä, uusia siskoja ja veljiä. Mutta nämähän ovat asennekysymyksiä ja riippuvat hyvin paljon siitä, miten on pystynyt purkamaan tuskan. Että ei ole jäänyt katkeruutta.

Tuo kaunis ilmauksesi "vanhempien suhde on lasten koti". Siihen sisältyy hyvin paljon. Myös se lapsen suuri kasvunympäristö. Tänä päivänä minä myös laajentaisin tuota sanaa 'vanhemmat' sillä nehän voivat olla hyvinkin erilaisia suhteita tänä päivänä. Ja usein olemme todenneet että välttämättä eivät juuri ne biologiset vanhemmat ole lapselle niitä 'parhaita'.

Itse olin kuitenkin suuresti helpottunut, kun pääsin riitaisesta ilmapiiristä ja asuntoero oli selvä. Suuri huokaus tuskankin keskellä!

Koitko aikuistumisen vaikeana? Kuinka paljon kaipasit olla vielä huoleton lapsi?

Minä olin samanikäinen. Sinä toki olet käynyt läpi kaiken raskaamman kautta, mutta tänään varmasti ymmärrät monia muita saman kokeneita paljon paremmin.

Minä yritin olla urhoollinen koko kauhean prosessin ajan. Vasta sitten kun ajoin muuttokuorman perässä pyörällä kaupunkiin, tapahtui pieni episodi, jonka ansiosta purkauduin. Nimittäin olin luvannut katsoa muuttoauton (lava-auto) perässä ettei mitään tipu lavalta. Yksi laatikko oli avautunut ja kuopan kohdalla siinä oleva peltinen korurasiani lensi tien poskeen. Pysähdyin sitä kauhuissani katsomaan. Se oli saanut pari kolhua kylkeen. Muuten ehjä.

Mutta siinä itkin itkuni tien varressa kolhiintunut korurasia sylissäni.

Itkin nytkin kun kerroit sisaruksistasi.  :'(

Minä en ole avioerolapsi, vaan olen lapsi joka toivoi että vanhemmat eroaisivat, mutta eivät ne ikinä eronneet...

Vanhempani vain riitelivät, varsinkin äitini käyttäytyi tosi lapsellisesti. Hän nalkutti isälle joka hemmetin asiasta ja näin miten se sattui isään vaikka hän vahvana ihmisenä vain naurahti ivailuille eikä lähtenyt mukaan. Hän pysyi aina reiluna.

Jossakin vaiheessa isä ilmeisesti petti äitiä, äiti ainakin huusi isän perään hänen lähtiessään työmatkalle "mee sitten sen naises luo!"...

Lukemattomat kerran sulkeuduin huoneeseeni jopa koko päiväksi kun en halunnut kuunnella sitä huutoa, en halunnut kuunnella sitä vihamielistä hiljaisuutta, enkä nähdä äidin vihaisia kädenliikkeitä hänen tiskatessaan tai isän surumielistä huokausta.. Tuntui että se oli minun syytäni! Olin toivoton, kun en tiennyt mitä olisin voinut tehdä!

Heidän huonot välinsä johtuivat ehkä siitä, että isä ei ollut niin kovin fyysinen, ei halaillut äitiä tms. mitä äiti olisi tarvinnut... Niinpä äiti katkeroitui siitä. Hän yritti halailla isää ja kyllä isä sitten halasikin, muttei tehnyt omasta aloitteestaan mitään. En nähnyt meillä kotona ikinä naisen ja miehen välistä rakkautta, vain ja ainoastaan henkistä rakkautta. Isä oli järkevä ja henkinen ihminen, huolehti perheestä hyvin konkreettisella tavalla ja oli mitä rakastavin ja opettavin isä. Hän matkusteli paljon, äiti taas ei ikinä käynyt missään ja oli jotenkin vankina kotona, eikä edes halunnut ulos talosta, ei olisi pärjännyt ilman isää taloudellisesti...

Vuosi ennen isän kuolemaa isä ja äiti löysivät toisistaan parhaat ystävät, hehän olivat sielunkumppaneita, ei muuten kaksi niin erilaista ihmistä voisi olla yhdessä. meillä oli silloin hyvä olla kotona. Se aika on hyvin lämpimänä muistoissani, ainutta aikaa joka on kotona ollut turvallista, on tuntunut että kaikki eivät yrittää satuttaa toisiaan vaan ollaan perhe.  :) :) :smitten:

Vaikka äiti on aina ollut isää ailahtelevaisempi ja tunteellisempi, on hän sisimmässään hyvin voimakas. Isä taas on ulkoisesti ollut vahva mutta ilmeisesti hän oli hyvin hyvin herkkä näyttämättä sitä ulkopuolelle. Minun teoriani on, että jos äiti ja isä olisivat eronneet, ei isä oli sitä kestänyt vaan olisi ratkennut ryyppäämään. Äiti olisi kestänyt. Isä tarvitsi henkistä tukijaa, vierellä kulkijaa, vaikkakin vaatimattomamman oloista kuin mitä hän itse oli, jotta hän jaksoi olla se lämmin, kunnianhimoinen, rohkea, uudistushenkinen ihminen niin yksityiselämässään kuin julkisesti.

Tällä palopuheella haluan ilmaista sen, miten kiitollinen olen äidilleni, hän suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan muu olisi voinut.

Olen heidän karttojaan jonkin verran pähkäillyt, mutta tämä "teoria" tuli suoraan sydämestäni. Äitini on hieno ihminen, haluan sen sanoa, vaikka hänestä olen pahojakin asioita puhunut.

Kiitos.  :'(

Anteeksi, meni ehkä vähän ohi aiheen!!  :-X

Hienoja asioita otat esille! Mutta tuo lapsesi taistelu ja purkaukset näen hyvinäkin asioina. Itse (ehkä pahimman murroksen kuitenkin ylittäneenä) valvoin yöt ja mietin, rukoilin isän puolesta, jonka pelkäsin tekevän jotakin itselleen jätettynä, hyljättynä. Siis pelkäsin kamalasti. Sairastuin pahaan anemiaan, uskon että osin ahdistuksesta, en syönyt kunnolla enkä nukkunut. Onneksi oli asioita, joista sain tukea ja opin ymmärtämään molempia vanhempia.

Minä :'( itkin juuri, kun luin kolhun saaneesta korurasiastasi..
Rasia sai sinun urheutesi takana piilossa olleet kyyneleet vapautumaan, hyvä niin..  :smitten:

Metsätonttu, KIITOS tästä aiheesta täydestä (http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif) tämä sai taas
minussa uusia voimavaroja asioihini nähden avautumaan.

Ja kehtaan vielä jatkaakin tätä romaaniani!!

tarkoitukseni oli siis sanoa, että se mikä tuntui epäreilulta, olikin onni.. Olen suurenmoisen tavattoman onnellinen etteivät he eronneet. En olisi kasvanut näin vahvaksi jos en olisi

joutunut käymään sitä läpi tuolla tavalla.. Jos he olisivat eronneet, olisi se ollut pois minun ja isäni yhteisestä ajasta, koska vaikka isä aina sanoi, että muuttaisin hänen kanssaan pois, olisin silti varmaan jäänyt kotiin ihan koulun ja kavereiden takia...

Minä haluan itse ehjän perheen. Niin kuin me kaikki varmaan. Se on minun suurin ja kaunein unelmani. Haluan yli kaiken että lapseni näkevät että vanhemmat rakastavat toisiaan, tekevät asioita yhdessä, eivätkä käytä lapsia pelinappuloinaan.

Tuon vapauden tunteen kokevat varmasti tietyllä tavalla kaikki osapuolet, ainakin jos siihen liittyy noinkin vaikea asia kuin alkoholi (varmaan suurin eron syy).

Siksi säälin enemmän niitä perheitä, jossa tuo kamala ahdistus on aina päällä (monesti kulissien vuoksi), kuin perheitä, jotka tekevät muutoksen (ero usein) pyrkiessään suuntaamaan parempaan. Ei avioliiton mielestäni pitäisi olla niin 'pyhä' että sitä tekopelillä yritettään pystyssä pitää. Ja mitä on pyhä muuta kuin illuusio!  :tickedoff:

Kiitos palopuheestasi! Olet oppinut 'läksysi' lapsena olemisesta ja kasvatat nyt viisauttasi. Olet löytänyt vaikeuksista valopuolen!  :smitten:

Ja yhdistitpäs sujuvasti kartatkin muuten niin ei-astrologiseen aiheeseen!

Juuri eilen sain puhuttua ensimmäistä kertaa eron jälkeen lapsen isän kanssa tästä asiasta.  ???

Miten toimia, että lapsi kärsii mahdollisimman vähän.

Sain nimittäin laakin, kun isä soittelee lapselle ja yrittää saada lasta ymmätämään miksi hänellä on uusi nainen.  :tickedoff:
Ei 14-15 vuotias vielä ymmärrä aikuisten maailmaa ja varsinkaan heti uutta äiti/isäpuolta hänen elämässä.
Paras on nyt antaa ajan kulua.


Yritin selittää isälle, että pitää nyt toistaiseksi ne omat naisjuttunsa poissa lapsen hartioilta kun muutenkin on niin vaikea aika.
Ja että loppupelissä lapset eivät kuitenkaan päätä meidän aikuisten tulevista suhteista.
Tuntuu että isä hakee lapsen hyväksyntää tälle uudelle suhteelle ja sitähän ei toisiaankaan noin vain tule. Ihan turha kaataa murheitaan lapsen niskaan!

Lapsi on myös alkanut kuvitella, että hän voi pompottaa meitä mennen tullen. :(
Tästä myös olen lapsen kanssa keskustellut paljon. Olen kertonut, että minä en ole tehnyt kenellekkään mitään pahaa ja että minulla ei ole yhtään mistään huono omatunto. Sen takia ainakaan minä en aio pomppia lapsen pillin mukaan häntä jostakin "hyvittääkseni".

Eli kotona on edelleen kodin säännöt ja systeemit. Mitään "lahjuksia" ei heru tai tule lisää tietokoneaikaa, "taksikyydityksiä" kouluun ja muualle puhumattakaan mistään erkois-oikeuksista.
 Kaiken lapsi kuitenkin käyttää tällaisessa erotilanteessa hyväksi, mitä vain saa päähänsä, koska kuitenkaan ei ole tyhmä...Yrittää isällä ostattaa kaikenlaista vain, että isä sillä todistasisi välittävänsä lapsestaan...Ja siihen useat isät retkahtavatkin.
Kyllä se yhdessä oleminen täytyy olla jotakin ihan normaalia arkielämää eronkin jälkeen.

Onneksi saimme nyt isän kanssa edes tästä asiasta keskusteltua.
Ja sovimme, että yritämme pitää nyt molemmissa päissä suunilleen samat säännöt.
Aika näyttää miten se tulee toimimaan.

Olen avioero-lapsi. Oikeaa isääni en tunne, hän on tabu, josta ei puhuta. Isäpuoli ilmestyi kuvioon kun olin 3 ja naimisiin menivät pakosta-koska siihen aikaan ei avoliittossa saanut työsuhde-asunnossa asua.. :uglystupid2:.Tämän äitini pomo sanoi hyvin suoraan.

Elämästä tuli jatkuvaa viinan juontia ja ainaisia tappeluita. Jossa fyysinenkään väkivalta ei ollut vierasta. Minä pienenä syytin itseäni.
Maailma näytti siltä, että olen jossain taustalla, minulla ei ollut väliä.

Loppuhuipennus tuli kun isäpuoli alkoi olla viikkoja poissa työmatkoillaan, vaikkei ammatin puolesta voinut edes siihen vedota (tyyliin lähikaupan kassa..) ja kun oli kotona, oli jääkaapissa hänen ruokiaan-oikeesti nimi päällä, ja auta armias jos palan leipää söit..
Ja lopulta hänen puoleltaan sängystä löytyi kihlasormus..
En pysty edes kuvittelemaan äitini tunteita, kyseessähän oli aviomies!

Eron jälkeen n. vuosi meni hyvin. sitten alkoi taas todella raju ryyppääminen ja masentuneisuus.
Voisi sanoa, että olen ollut koko elämäni yksin :o

Ei siis ihme ettei parisuhde kohdallani onnistu, koska en tiedä normaalia miehenmallia, en tiedä mitä on oikea ja terve rakkaus.

Löysin yhdestä kirjasta kohdan, joka on avannut silmäni äitisuhteeseeni
" Omasta itsestäsi ja onnellisuudestasi vastuussa oleminen antaa suuren vapauden lapsille, jotka ovat tunteneet syyllisyyttä ja vastuuta masentuneisuudestasi (kuten he aina tekevät). Lapsi ei koskaan voi päästä tasapainoon eikä tunne maksaneensa velkaansa, kun vanhempi on uhrannut elämänsä, onnensa, tyytyväisyytensä lapsen tai perheen hyväksi. Nähdessään vanhempansa hyväksyvän elämän lapsi tuntee saavansa luvan tehdä samoin, aivan kuten vanhemman kärsimyksen näkeminen antaa lapselle kuvan, että elämä on pelkkää kärsimystä."

Tajusin, että olen kantanut mukanani "oikean elämän mallia", jossa avioliitto on pelkkää kärsimystä ja eron jälkeen elämä on pelkkää tuskaa, jossa mielekkyyden perään ei huudeta.

Surullista, mutta totta.. :'(

En ole koskaan ollut huoleton lapsi..
Ensi alkuun vanhemmat riitelivät ennen eroaan, olin neljä kun he erosivat. Heräsin yöllä riitoihin.
Eron jälkeen olin paljon yksin äitini ollessa töissä. Isä oli siihen aikaan kiinnostunut muista asioista enemmän kuin lapsista.
Nyt kun ajattelen taaksepäin niin en muista että olisin koskaan ollut "lapsi" niinkuin lapsen pitäisi saada olla, ilman aikuisten murheita.
Ja sydämestäni toivon että olisin saanut hieman toisenlaisen lapsuuden, ehkä olisin erilainen ihminen silloin. Mutta toisaalta ehkä minun pitää olla tälläinen  :)
Olin jo neljä vuotiaana iltaisin yksin kotona.
Äitini on todella ihana ihminen ja muistan keskustelun kun äiti kysyi minulta että miltä minusta tuntuu jäädä yksin kotiin. Sanoin vain että ei se haittaa, kyllä minä pärjään. Olin aina huolissani enemmän vanhemmistani ja yritin antaa äidille aina kuvan että pärjään jottei hänestä tuntuisi pahalta. Vaikka kyllähän hänestä tuntui pahalta jättää minut yksin mutta ruokaa oli pöytään saatava.
Olen lapsesta saakka tuntenut valtavan suurta suojelunhalua äitiäni kohtaan vaikka senhän pitäisi olla toistepäin  :)
Jos jonain päivänä saan omia lapsia niin aion pitää huolen siitä että he saavat rauhassa kasvaa ilman että heidän pitää lapsesta saakka kantaa huolta vanhemmistaan tai muistakaan aikuisten asioista.

Voi tämä kuulostaa niin tutulta Artemis! Vaikka olenkin aina ollut sellainen vipeltäjä ja vekkuli, olen aina se joka loppuviimein ottaa vastuun kaikesta jos kukaan muu ei halua... Usein monet aikuiset sanovat että luulivat minua vanhemmaksi käytökseni perusteella. Olin lapsena hyvin hillitty ja totinen ja olen vieläkin vieraampien ihmisten seurassa. Luulen että perheolot ovat muovanneet minut sellaiseksi. En osaa oikein näyttää tunteitani.

Minuakin aina sanottiin pikkuvanhaksi lapsena. Tosin olen luonteeltani sellainen että innostun asioista kuin lapsi, eli kyllä minulta lapsenmielisyyttäkin löytyy  :) Mutta kun ajattelen lapsuutta niin sellaista huoletonta lapsuutta ei oikein ollut. Otin paljon vastuuta jo lapsena, mm. itsestäni. Olin aina tosi vastuuntuntoinen, kuljin mm. tarhasta kotiin usein yksin, mikä ei varmaan tänä päivänä olisi edes sallittua  :)

Hmm... Lapsuus.

Itse muistan sen onnellisena kyllä... Eivät eronneet, eivät ole vieläkään. Vaikka olisi pitänyt silloin heti. Isä sairaalloisen mustasukkainen ja kova viinankäyttäjä. Pienenä meillä oli aina talo täynnä sen kavereita ryypiskelemässä. Se oli normaalia, en osannut ottaa sitä pahasti, enkä vieläkään muistele katkeruudella. Oli väsy koulussa ja öisin saattoi vi****aa kun ei nukahtanut melulta. Aamulla katseltiin sisarusten kanssa piirrettyjä, setien kuorsatessa sohvilla ja lattioilla  :) Meillä oli silti normaali perhe-elämä. Eivät mitään alkoholisteja olleet mielestäni silloin, huolehtivat meistä hyvin ja ruoka-aika oli samaan aikaan joka päivä. Äiti oli kotona kielivaikeuksien takia. Turvallista siis. Mutta se, kun vanhemmat eivät ole onnellisia, on pahin tunne mitä lapsi voi kokea. Isä oli tosi ilkeä äitiä kohtaan ja kohteli tätä tosi huonosti, kuulin kaiken. Veitsetkin heiluivat tappeluissa. Kerran isä iski nyrkkinsä kaikkien ovien läpi koko talossa. Olin vanhin lapsi neljästä, joten tottakai olin se vahvin myös. Ja tiesin tehtäväkseni pelastaa äiti mahdollisimman pian. Aikeenani oli suuntautua 15-vuotiaana yläasteen jälkeen työelämään ansaitakseni paljon rahaa, jotta saisin äidin ulos sieltä. Vuodet 15 ja 20 välillä oli aika rankat kun tajusin etten kyennytkään siihen . Syyllisyys oli valtava. Rupesin reagoimaan äitini suruun suuttumalla, ja tapeltiin aina. Olin hänelle vihainen heikkoudestaan, ja käskin eroamaan, jos kert on niin rankkaa elämä. Vieläkin ensireaktioni on tämä... Suutun, kun äiti itkee tai juo tai on muuten onneton. Jotain kohtaamisen pelkoa kai.

Vaikka isä onkin sairas ja tyypillisen suomalainen mies joka ei puhu eikä pussaa, uskon johonkin parempaan. Että itse saatan kuitenkin löytää sen onnellisen parisuhteen, jossa asioista voi puhua ennen kuin ne kärkjistyy. Toisaalta viime suhteessa huomasin käyttäytyväni kuin äiti. Automaattisesti pidin miestä ikävänä olentona, ja kaikki meidän ongelmat johtuivat siitä kuin mieheni oli niin tyypillinen mies. Miesvihaa löytyy siis valitettavasti. Tietynlaista marttyyriuttakin löytyy. Näin voi halveksia miehiä vielä enemmän, kun ei ne mistään tajua mitään. Mutta tiedän että suurin työ on nyt käytävä itseni kanssa. En halua jäädä näihin käytösmalleihin ikuisiksi ajoiksi. Luotan elämään ja koitan luottaa miehiin. Annan äidin ja isän elää omaa elämäänsä, selvitköön siitä tai ei. En halua sekaantua enää... vielä ainakaan. Ehkä sitten kun oikeasti kykenenkin auttamaan.

Kiitos avoimuudesta kertoa kokemuksista, joista monista varmaan lukijatkin, nekin jotka eivät tohdi kertoa, saavat tukea ja löytävät hengenheimolaisia!

Tuo lapsen turvattomuus ja samalla pakonomainen tarve olla 'aikuinen' ja vahva kasvattaa meistä kaikista jollakin tapaa myös viisaita, mutta uskon myös että läpi elämämme kannamme sitä 'pientä ahdistunutta lasta' mielissämme.

Vaikka uskon, että selvisin positiivisesti sitkeäksi ja laajakatseiseksi näiden asioiden tiimellyksessä, niin kyllä se tietynlainen yksinäisyys on aina väliin tuntunut. Varsinkin silloin, kun 'ilakoivana' kulkurina kuljin siellä sun täällä maailman rantoja, eikä ollut sitä 'oikeaa kotia' tulla. Oli vähän niin kuin äidin perhe ja isän perhe. usein vietin yksinäisiä jouluja ihan sen vuoksi, että tunsin että heidän perheensä tarvitsee sen ihan oman joulun.

Toivon siksi, että kaikki liian äkkiä lapsuutensa menettäneet löytäisivät sen turvallisen kainalon, jossa voi olla hyvällä mielellä.

Minä onneksi sellaisen löysin, ja olen saanut siinä luovaa puoltani vahvistaa. Myös se, että nyt kun lapset ovat maailmalla, olen hyvin ylpeä ja onnellinen, että heillä on se oikea koti tulla ja olla siten kuin heistä tuntuu. Ja kas kummaa, kuinka he ovatkaan oppineet sitä arvostamaan. Toinen kerran tokasi, että 'tiedätkö äiti, että me olemme superperhe tällä kylällä'. Hän tiesi kavereittensa kotielämästä enemmän kuin minä. Valitettavasti se erotragedia on ollut aivan hirmuista täällä.

Jotta ette luule liikoja, rakastuin mieheen, joka oli melkein kaksi kertaa minua vanhempi. Joten nyt valmistaudun 'eräänlaiseen surulliseen eroon' hänen heiketessä ja sairastellessa yhä enemmän. Sekin vie voimia.

Mutta isä kuoli vieläkin katkerana, että äiti jätti. Ja äiti kuoli koskaan tervehtimättä isääni. Kaksi ihanaa ihmistä.  :'(

NIINPÄ... Vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Sen jälkeen äitini alkoholisoitui ja isäni sairastui vaikeaan masennukseen. Äitini oli suunnattoman katkera ja purki isäämme kohtaan tuntemaansa vihaa verbaalisesti myös meihin lapsiin. Erosta meni lähes 20 vuotta (ja isäni kuolemasta 15...), ennenkuin kuulin äitini sanovan isästäni mitään kaunista  :'(

Onneksi olin jo lapsena kriittinen (ja psyykkisesti tarkkanäköinen?), joten en antanut äitini "demonisoida" isääni. Toisaalta en myöskään nostanut häntä jalustalle. Kovin pettynyt olin kumpaankin vanhempaani, ei lasta saisi missään nimessä laittaa tuollaiseen tilanteeseen. Jouduin aikuistumaan aivan liian varhain. Hassua kyllä, nykyinen astrologia-harrastukseni on auttanut minua näkemään tämänkin kartaltani, ikään kuin tuo tilanne olisi "tähtiin kirjoitettu". Ehkäpä tarvitsin juuri heidät vanhemmikseni oppiakseni jotain hyvin oleellista, tullakseni siksi henkilöksi, joka nyt olen.

Pallaskissalle!

Tuo katkeruus on kauheaa!

Se on se rakastamisen vaikeus kai. Toisen maailmaa, ylpeyttähän siinä loukataan kamalasti aina. Ja kukahan olisi niin itseluottamusvahvuinen (hah, kamala mikä sana), ettei siihen kompastuisi.

Usein tällaiset vanhemmat ovat sisimmiltään hyvin herkkiä. Minunkin äiti oli 7 vuotiaana äitiorpo, jolle isä vain huusi tuskissaan ja ikävissään. Ja isäni oli 7-vuotiaana sairastanut vaikea aivokuumeen, jota silloin ei osattu hoitaa ja joutui sitten naurunalaiseksi, kun kehitys taantui. Siis kaksi pientä raukkaa olivat löytäneet toisensa.

Mutta kuten foorumilla joskus on todettu, itse me syntyessämme ja ennen sitä, jo valitsemme vanhemmat. Yksi teoria kasvun¨kehityksessämme, vain!  ;)

Mikäänhän ei kuitenkaan estä meitä kasvamasta ja kulkemasta omaa tietä. Repussa omat eväät.

Totta, metsätonttu-hyvä, katkeruus ei ketään kaunista. Jos jotakin olen oppinut, ainakin sen, etten takertuisi menneeseen! Vanhempiini suhtaudun nykyään rakastavasti ja hyväksyvästi, vaikka melkoisia vihantunteitakin olen joutunut käymään läpi. Näen heidät inhimillisinä, traagisina hahmoina, omien rankkojen lapsuudenkokemustensa "uhreina". Heillä ei ehkä ollut sitä voimaa, jonka olen itsestäni löytänyt, voimaa käydä noita vaikeita lapsuudenkokemuksia läpi. Kovaa työtä itsensä kanssa...

Onneksi luottamus rakkauteen ei mennyt; molemmat vanhempani osasivat kuitenkin osoittaa rakkauttaan meitä lapsia kohtaan ja ainakin saimme jollain tasolla perusvahvan itsetunnon. Elän itse hyvin tasapainoisessa ihmissuhteessa, kiitollisena kumppanistani. En silti pidä mitään itsestäänselvyytenä, osaan vain toivoa, että osaisimme pitää yllä rakkauttamme ja tarjota lapsillemme tuon parhaan mahdollisen kodin, vanhempien hyvän parisuhteen. Siinä jos missä on motivaatiota!

Kaikitenkin!

Onpa ollut helpottavaa purkaa näitäkin tuntoja kohtalotovereiden kanssa!  :smitten:

isä ja äiti erosivat kun olin 13. Koska kulttuuri on eri niin tietenkin me kaikki lapset muutimme äidin kanssa uuten taloon itsestäänselvyytenä. Taas tulee tästä kulttuurista, mutta ei ollut soveliasta kysellä miksi näin tapahtui, se mitä meille sanottiin oli nieltävä sen enepää kyselemättä. Ero ei tuntunut missään koska isä asui viereisessä talossa ja olin muutenkin lapsuudessa paljon isoäidin luona (asuin melkeen hänen luona). Eron seuraukset olivat pahempia; isä ei hyväksynyt sitä kuinka lepsu äitimme HÄNEN mielestään oli, eikä sitä että joskus hän lähti nauttimaan ihan omista asioista kun me lapset oltiin muualla. Sain kuulla ja nähdä omin silmin kuinka pahasti ihminen voi oikeasti sanoa ja tehdä toiselle. Meitä lapsia on 6 ja äiti teki kaikkensa meidän vuoksi ja aina hän jaksoi hymyillä vaikka todellisuudessa hän pelkäsi isää joka vain piti huolen siitä että meillä lapsilla oli rahaa.
Olen kyllä enemmän äidintyttö koska isäni ei hyväksy mun valintoja mutta äitini ei ole koskaan hävennyt vaikka muita romaneits tulis vastaan ja en ole isoon hameeseen pukeutunut. Enkä muutenkaan ymmärrä isää koska äitini asuu 4 veljeni kanssa ja pitää niin hyvän huolen etten voi välillä uskoa kuinka yksi ihminen pystyy siihen mihin hän.  :smitten:  :smitten:




 

Kiitos Jasmi!
Oli tosi mielenkiintoista lukea tekstiäsi. Ymmärrän, mitä tarkoitat kulttuurierolla. Olen aina ihaillut kuitenkin kulttuurissasi sitä tapaa, miten suku pitää yhtä. Asia mikä monessa muussa kulttuurissa on 'kylmentynyt' ja yksinäisyys vallannut siellä kotinurkissa usein kamalan ahdisuksen kera.

Se mikä minua aivan kadehtituttaa ja mistä olen itse paljon kärsinyt, on se, että kun tulee ero, tulee ero myös toisen suvun ja ystävien kanssa. Syntyy iso railo, jossa lapsi jää syrjään ja melkein 'huonoksi'. Sama ilmiö voi käydä toisenkin suvun kanssa. Ainakin minun vanhempien eron aikaan se oli aika paha juttu ja leimaamista tapahtui puolin ja toisin. Olivat erilaisia ja ikäänkuin poisosoitettuja tavallisesta seurapiiristä.

Siksi opinkin hyvin pian, että ihania ihmisiä on kuitenkin kaikkialla, ja helposti rakensin sen 'perheen' ystäväpiiristäni. Eikä se ollutkaan hassumpi juttu!

Kulttuurierot- ne on hankalia juttuja- mutta koita kestaa Jasmi-erilaisuus on kauneutta-ystavistasi saat uuden perheen-elama vain opettaa niita jotka ovat valmiina vastaanottamaan kutsun.
Tiedathan Gelem, gelem...

Vähän asiasta poiketen, mutta kun tuli mieleen eräs juutalainen filosofi nimeltä Levinas, yksi suosikeistani.

Hän tähdentää sitä, että juuri filosofiankin pitäisi olla keskustelua erilaisuudesta ja sen ymmärtämisestä.

Olkoonpa erilaisuus kulttuurissa tai yhdessä tai yksin asumisessa, erossa tai marttyyrimaisessa kärsimyksessä (mitä näen aivan liian monessa avioliitossa ja avoliitossakin).

Mut kun aina syntyy se pelko...

Eiko niin Jasmi-etta vaikeudet kasvattavat meita, mutta ole itsesi aina ja milta sinusta tuntuu.
Mika pelko Metsatonttu?

Pelkoko?

Kun nyt tässä avioerolapsi-aiheessa ollaan, niin muistan sen pelon, jolla erotuin silloisessa yhteisössä avioerolapsenakin. Muistan ihan pikkujutun.

Olin suuressa tyttöluokassa. Minun roolini joulujuhlanäytelmässä oli pojan rooli. Opettaja sanoi, että lainaa sitten isältäsi miehen näköiset rässihousut. Ja kun hämilläni puristin päätäni (ei ollut sitä isää kotona enää), niin luokassa joku hirnaisi, että 'se ei asu enää isän kanssa'.

Olisin halunnut vajota maan alle.

Voi, hali sinulle-mutta eiko ole ihanaa muistella?
Elama jatkuu ja muistot sailyy!Jasmi, sinullakin on elamantahtoa jatkaa -eiko niin?

tottakai löytyy elämäntahtoa, menneitä ei voi muuttaa ja eikä itseäänkään voi muuttaa sellaiseksi mitä toinen haluaa sinun olevan.. eteenpäin vaan! että gelem tosiaankin  :smitten:
Jokaiselta meistä löytyy sisua kävellä vaikeiden aikojen yli vaikka kuinka sattuisi jalkapohjiin  ;)