Astro Foorumi

Unessani oli ensin kyse "lelukokoa" olevasta laivasta.
Se oli jostakin syystä joutunut merihätään (altaassa).
Silloin jostakin ilmestyi toinen laiva auttamaan sitä
asettuen aivan sen kylkiviereen.

Sitten mittasuhteet laajenivat valtamerialusten kokoluokkaan.
Merihädässä oleva laiva muuntui rahtilaivasta matkustuslaivaksi.

Se kääntyi kokonaan ympäri,
jolloin sen pohja kohosi pinnan yläpuolelle
lasimaisen läpinäkyvänä.
 
Se jäi nyt yksin makaamaan "päälaelleen" merenkäynnin armoille
muun maailman ihmisineen ja yleisine mielipiteineen
seuratessa jossakin kauempana tilanteeseen mitenkään puuttumatta.

Näin lasipohjaisen laivan sisällä useampia ihmisiä,
joista matkustajista tietoisin, nuori mies,
sai käsiinsä vasaran ja alkoi hakata laivan lasipohjaa rikki.

Hän ehti jo saada pohjaa säröytymään ja lopulta reiänkin aikaiseksi.
Kuitenkaan merivettä ei näkynyt laisinkaan alkavan
tulvia syntyneestä aukosta sisälle laivaan.

Tiedostin laivaa ympäröivän maailman ja sen ilmapiirin
olevan taipumattomasti sillä kannalla,
että tuollaisessa tapauksessa
laivaa ei voida eikä pidäkään pelastaa uppoamiselta.

Tämä epäusko tuntui heikentävän asialleen niin omistautuneen
nuoren miehen yrityksiä
rikkoa laivapohjan "lasinen lumous" ja pelastaa,
mitä oli pelastettavissa.

Hänen ponnisteluitaan ei millään taholla jaksettu arvostaa
saati tulla häntä pelastustoimissa vastaan,
vaikka hän teki parhaansa ja näki niin suoraan lasin lävitse
itse pelastukseen.

Olisin halunnut auttaa tuota miestä huolimatta vallitsevasta pessimismistä,
mutta juuri tuo maailman jumiutuneiden käsityskantojen ja uskomusten jähmeys ja raskaus tuntui,
niin todella tuntui... estävän kaiken avun välittämisen lasipurrelle.

Haluttomuus auttaa suorastaan sinetöi uppomaisillaan olevan laivan kohtaloa...

... Uneni tarinan huipentumaa en muista.  ???

Ajatukset veneessa varmaan menevat sinne sun tanne ja sitten nama ajatukset laajenevat-vai oletko nahnyt Titaniuksen uppoamisen?

Tuho nähtynä lasipohjan läpi
on niin hauras, niin hauras...

Sen sijaan usko tuhoon ja epäusko pelastumiseen
lienee tyhmyyttä?

Periaatteellista tyhmyyttä.

Vaan kuka tunnistaa titaniuksen lasipohjan
ympärillään remuavan kaaoksen keskellä ...

onko avioliitto päälaellaan..?
turha yrittää edes pelastaa?

Aika hyvä!  ;D

Hmm..., yleinen ajatus jonkin toimimattomuudesta
versus oma pyrintö saada jokin pelaamaan sittenkin.

Eilen illalla luin mietelauseen:

"Hän ei tiennyt, ettei sitä pysty kukaan tekemään,
niinpä hän meni ja teki sen."

- motto wanhasta almanakasta -

Unessani lasipohjaa vasaralla kilkuttava mies uskoi
pystyvänsä pelastautumaan laivan lasipohjan läpi,
koska hän näki itselleen todelliseen
eikä siihen itsestäänselvyytenä pidettyyn harhaan,
johon ympäröivä ihmiskunta oli samastuneena.

Kuitenkin juuri muiden epäusko esti jopa merivettä
murtautumasta vasaraniskujen aikaansaamasta rakosesta
laivan sisuksiin ja paineistamaan laivan lasipohjaa auki.

Ketään ei siis voi pakottaa uskomaan kanssaan,
mutta kollektiivinen hämmennys kykenee estämään
epäuskon synnyttämien vuortenkin siirtämisen?

Miksi laiva ei saisi upota?
Mitä pelottavaa pinnan alla
alitajunnan syövereissä on?

Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan
kun voi kasvattaa siivet
ja lentää tuulen mukana
minne haluaa?

Kun näkee ympäröivän harhan,
ainoa tie edetä
on syvemmälle ja pidemmälle
kuin muut,
oman itsen pelot ja rajoitukset voittaen.

Mitä jos palaisit unen maisemaan,
kutsuisit avuksesi valaat ja delfiinit
ja kurkistaisit,
mitä pinnan alla on?
Kuinka syvälle uskallat edetä?
Mitä sieltä löydät?

Tarotkorteissa tälle unesi olotilalle
on annettu nimi ¨hirtetty mies¨.
Kun kaikki kääntyy ylösalaisin,
maailma muuttuu,
omat käsitykset ovat eri maata
kuin ympäröivillä ihmisillä.
Kestää hetken aikaa tottua
näkemään ylösalaisin
- tai pitäisikö sanoa ylhäältä alas.
Ja myös tottua siihen
että on oleva ¨väärinymmärretty¨.

Aiwan niin... minä todella olen tuo uneni nuorimies
(tosin en läheskään yhtä nuori...).

Laiva olisi yleisen mielipiteen mukaan saanut upota,
koska kaikki muut, paitsi tuo nuorimies,
samastuivat laivan uppoamiseen
pitäen moista sopivaisuutena, totunnaisuutena ja väistämättömyytenä.

Jopa laivaa auttamaan tullut laiva (leikkilaiva-vaiheessa...)
taisi poistua paikalta turvatakseen kait oman selustansa.

Vaan juuri tuo laivan tuleminen läpinäkyväksi
- kuten todellinen alkaa läpikuultaa epätodellisen kadotessa -
oli selkeä innostaja (hädässä innostaja) nuorukaiselle
ottaa haltuunsa jostakin löydettävissä oleva vasara
ja lähteä eikun muksimaan lasilumousta säpäleiksi!


Nuorukainen oli ansassa laivan sisällä
muttei vaipuneena epätoivoon
vaan näkevin silmin.

Minä olin siellä "ilmassa" se puoli itseäni,
joka oli valmis korjaamaan lelulaivani turvaan,
mutta olennaisempaa oli sen tiedostaminen,
että kollektiivinen tietoisuus piti laivaa tuhon omana.
Jolloin erotin myös moisen "uskon epätodelliseen" ylläpitävän
laivan syvenevää hätätilaa, koskapa aina oli luotu...
uppoavien laivojen haaksirikkojen uusiutumista.

Pidin tärkeänä kouriintuntuvasti osoittaa,
ettei tuhoa pidä paeta kieltämällä pelastuksen mahdollisuus
myös silloin, kun uskoa vuorten siirtämiseen ei ole ympärillään
muilta saatavilla tuekseen.

Se on samaa kuin olla hukkumatta veteen,
vaikka on siellä ollut jo minuutteja
rannalla olevien ihmisten siunaillessa onnettomuutta.

Se on oikeastaan koko elämän haaste: mennä läpi lasilumouksen,
koska vain siinä tapauksessa sen toistumisen kierre menettää voimaansa kollektiivisten uskomusten, ennakko-odotusten ja pelko-uhan tasolla.

Olinkin unessa äkämystynyt siitä,
että yleinen uskottelu silminnähden esti merivettä tunkeutumasta
nuorukaisen aikaansaamasta reiästä laivan sisuksiin.


Kyllä - aivan näin.
Vaan... tuossa unessani koin nuorukaisen olevan laivassa,
joka edusti menneisyys-traumaa uppoamisesta.

Ja joitakin päiviä aikaisemmin olin nähnyt unen,
jossa olin menneisyys-laivassa, jossa kukaan muu ei tiedostanut sitä,
että laivaa ei enää ollut, koska se oli menneen maailman laiva.
Tällöin oli kalseaa yrittääkään viihtyä "seilaten"
muiden matkustajien jännityksellä ilakoiden nauttiessa laivamatkastaan.

Sillä koko laivan aura henki tuota menneisyyttä eli päättyneisyyttä
- sitä hetkessä elämistä vasten, jota itse huviin samastumatta alati koin.


Niin. Valaat ja delfiinit koenkin itselleni läheisiksi.  :angel:

Tosiasiassa uiminenkin on ollut minulle kumman vaikeaa;
haluaisin "pinnallistamisen" sijaan heti sulkeltaa pohjaan;
olen myös usein halunnut hukuttautua "ulos" elämäni pinteestä.

Ehkäpä en kohta enää haluakaan hukuttautua "laivan mukana"
vaan särkeä lasisen lumouksen
ja tuoda ulkopuoliseen maailmaan
henki-sielun näkökulmasta uuttamaani viestiä muutoksesta:
taivaan olemisesta jo sisäisesti meissä.


Kiitos tästä upean osuvasta tulkinnasta.
Jännää, kuinka eilen illalla ajattelin,
että "jossain täytyy olla puuttuvaa tulkintaa".

Ja niin kuin tilasin,
niin minulle toimeksi annettiin.

 :smitten:

Mietin edelleen,
hätätilasi ahdistuneisuutta,
tilanteesta pois pääsemättömyyttä.
Onko se tunne
¨nalkissa olemisesta¨,
tässä maanpäällisessä olomuodossa?
Tunne erillisyydestä
joukkokollektiivin maailmankuvassa?

Voisiko sen sulattaa jotenkin
läpäisemään molemmat ulottuvuudet
samanaikaisesti,
ilman rajoja ja erillisyyttä?

(Siihen on lääke
- Jumalallinen Rakkaus :smitten:)

Ymmärrykseni mukaan
meidän tulisi kyetä
elämään kumpaakin todellisuutta,
henkistä minäämme ja fyysistä olentoamme
ihmisyhteisön osana
harmoniassa, tasapainossa ja onnellisuudessa.
Sillä siten pystymme parhaiten auttamaan
niin maailmaa kuin itseämme.

Mutta ehkäpä unesi juuri ennakoi sitä
- hetkeä ennen läpimurtoa
tilanne tuntuu kaikkein ankeimmalta.

Luulen, että hyvin pian
olet jo selkeillä vesillä. ;)

----
Kiitos myös unesi antamasta itseoivalluksesta
- taidanpa olla samassa veneessä itsekin. :)

Uneni miehellä ei näyttänyt olevan tuskaa olemassaolostaan.
Hän ajatteli ilman pakokauhua ja valitsi tarkoin työkalunsa.

Sen sijaan minä, joka tarkkailin tapahtumista yläilmoista,
olin hermostumaisillani luutuneisiin asenteisiin
- juuri tuohon mainitsemaasi joukkokollektiivin maailmankuvaan.

Tavallaan halusin tehdä voitavani ja vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja asennelukkiutumiin,
jotta laivan matkustajat saataisiin pelastettua.


Jotenkin en saata palvella kumpaakin maailmaa
- sitä josta erkanen ja sitä, jota saatan voimaan.
Olen kyllä sitä kahtalaisuutta tekevinäni,
mutta se ei enää näytä sujuvan.


Niin.  :smitten:

Koen jumalallisen rakkauden kulkevan
sekä etulinjassa että takalinjassa
ynnä niiden välimaastossa
välittäen kaikkea ilmenevää itseensä eli...
tehden kaiken itselleen.


 ::) Uskon tuohon altruistiseen menettelytapaan ja päämäärään.

Silti koen hiljalleen hiipumista
- toisen todelllisuuden väistyessä ja toisen todellisuuden tehdessä tuloaan
eli oikeammin jäädessä kultahippusina elon vaskooliin.


Niin. Tunnelissa näkyy yhäti pimeämpää edessäpäin...  :coolsmiley:


Kunhan olen taisteluni taistellut
ja tantereelle jäätyäni
tunnistanut selkäni alta ikiruohon tuoksun.


Kuten.  :)

Ketähän sieltä lasilaivasta muuten läpinäkyvän mutta läpipääsemättömän (vai toisinpäin) pohjan/katon kautta yritetään pelastaa ;) ja mihin? Taitaa olla jotakin porautumassa alas, ihan kattoon asti  :) :)  :knuppel2: pom pom.

Uneni symboliikkaa pohdittuani tulin siihen vaikutelmaan,
että normaalina pidetty reitti laivan kattotasanteiden kautta
on yhtä kuin kehollinen kuolema.

Eli poistuminen "elävien kirjoista" toisille olennan tasoille
taikka "itsensä vapahtaneen hengen" ulottuvuuksiin.

 :angel: