Astro Foorumi

..sivullisena siis, mitä olette mieltä?

Tuli vaan tuolla WiB-demossa mieleen että jos kuulette/näette perheväkivaltaa, miten toimitte?

Nyt oli eräs tuttu nähnyt vanhemman antavan lapselle kaupassa tukkapöllyä palautusautomaatin luona, vaikka lapsi olisi vain halunnut auttaa ja laittaa pulloja koneeseen (  :tickedoff: :tickedoff: saatana, mikä joulufiilis ihmisillä..) Tuttu ei ollut puuttunut tilanteeseen, mutta jälkikäteen harmitteli asiaa..

Mietinkin että mitä minä tekisin siinä tilanteessa, kun näkisin/kuulisin tuollaista. Sehän on laitonta kajota kehenkään, mutta ihmiset eivät yleensä "kehtaa" mennä väliin.. :-[

Mitä te tekisitte? Onko sattunut tilannetta kohdalle ja mitä tapahtui?

Ajattelin tässä lisäksi, että etsisin kännykkääni valmiiksi paikallisen myös eläinsuojeluviranomaisen puhelinnumeron tvs. koska joskus valitettavasti näkee tämmöistäkin ja sekin pistää aika lailla vihaksi  :tickedoff:

siihen aikaan muutamia vuosia sitten kun oli vielä kolikko-puhelin-koppeja olin äitini kanssa kaupungissa ja näin kuinka sellaset pojankoltiaiset olivat härkkimässä noita automaatteja ja ronkkimassa kolikoita ulos,puutuin asiaan ja muistutin pojille että puhelimilla voidaan joskus tarvita äkillistä apuakin paikalle joten ne olisi paras olla kunnossa,uhkasin kutsua poliisin paikalle jos ei homma lopu,
homma loppui ja pojat lähtivät omille teilleen,
äitini arasteli tilannetta,ei olisi puuttunut,
minä taas olin sitä mieltä,että aikuisen velvollisuus on puuttua rötöksiin,jos kerran paikalle sattuu,
mistä nämä ikinä oppivat mitä saa tehdä ja mitä ei,jos ihmiset vaan
päänsä kääntäen kulkevat ohi,
ja silloin ajattelin että soisin myös oman lapseni kurittomaan käytökseen puuttuvan kenen hyvänsä aikuisen ,joka paikalle sattuu,
jos kurittomuutta olisi havaittavissa,
periaatteella:koko kylä kasvattaa lapsia,
eli puuttuisin,vaikka siitä kuinka veemäisen ihmisen maineen saisikin,
toinen asia minkä ohi ihmisten ei pidä kävellä,
on väkivalta,
joskus sammuneeseen ihmiseenkin kohdistuva väkivalta,
ohi kävely on heitteillejättöä

Nämä asiat ovat aika ristiriitaisia, ennen on ollut normaalia saada tukkapöllyä sillä sehän oli vielä sallittuakin mutta nykyään kaikki on kielletty.. Olisin varmaan mennyt sanomaan tytön äidille pari valittua sanaa. Mä en ymmärrä tollasta että aikuinen ihminen joutuu lyömään (tmv) heikompaa osapuolta eli lasta saadaakseen kuria aikaan. Hankkikoot paremmat puhelahjat tai nyrkkeilysäkin kotiin. Itse sain selkäsaunan nuorena kun kaulassa oli fritsu enkä saanut siitä mitään traumoja, en luokittele sitä perheväkivallaksi. Tiedän tosiaan mitä on perheväkivalta...!
Parhaan ystäväni kodissa sitä tapahtui paljon, ystäväni tuli yläasteella kouluun monesti jokin paikka auki ja sanoin aina hänelle että menis puhumaan jollekin tai soittaisi poliisit, koska en itse viitsinyt tehdä sitä ilman ystävän lupaa. MUTTA ONNEKSI SULTA LÖYTYY ROHKEUTTA.
 :smitten:

Juu, nikki
minullekin on tuo koko kylä kasvattaa-käsite tuttu..
Olen myös sanonut lapselleni jotta haluatko kuulla että minä äitinä sinua torun vai että talkkari tai naapuri tulee torumaan..silloin loppuu yleensä oksien repiminen pensaista tvs..Ja jos hän menee jonnekin kylään, olen ohjeistanut emäntää että pihalle saa heittää jos ei osaa käyttäytyä..No eipä ole vielä lentänyt.

Mutta mites jos näette semmoista ikävää, varsinkin nyt joulun alla ottaa vähän sydänalasta ajatella heitä joilla on lasinen perhe-elämä tai nyrkki kasvattajana.. :'(
Puututteko/puutuitteko sivullisena?

Niin ja muoks..vähän aikaa sitten oli julkistettu joku kyselytutkimus, jonka mukaan lapset/nuoret eivät tietädä omia oikeuksiaan JA (mikä on vähän kyseenalaista) että he itse hyväksyisivät fyysisen kurinpidon..
Meiän isänmaan toivot  :buck2:



Jasmi, kuinka kaverillesi lopulta kävi? (Siis suurinpiirtein, ei tarvitse mennä yksityiskohtiin)

hänen isoveljensä sai oman kämpän ja kaverini rupesi olemaan siellä suuremman osan ajasta, välit vanhempiin olivat tosi huonot.. Eipä hän pahemmin ole yhteydessä vieläkään heihin. Tulee ihan surulliseksi siitä miten jotkut joutuvat omassa kodissa pelätä vaikka sen pitäisi tarjota turvaa ja rakkautta.
Minun talojen vieressä on ihan pikkukakaroita jotka kiroilevat ulkona, rikkovat laseja -ei hajuakaan mistä nekin on hankittu, ja haukkuvat ihmisiä.. Siinä tulee heti mietittyä että kuka noita "kasvattaa"..Itsekin olen monta kertaa sanonut heille monta kertaa vaikka mitä ja kuulen takaisin jotain "painu v*ttuun hamekyttä".. tai jotainvastaavaa. Tekisi joskus mieli oikeasti nähdä kuinka heillä kotona opetetaan käytöstapoja..  :idiot2:
tollasella käytöksellä ei nimittäin pitkälle ennätä..

niin,
tänä aikana ei sais antaa edes tukkapöllyä,
eikä omaa kiukkuansa lapseen purkaen saisikaan,
mutta itse ollessani lapsi 60-luvulla oli ihan tavallista saada selkäänsä,
isä otti vyöremmin ja lätki persuuksille,
kun olimme hänen mielestään TOTTELEMATTOMIA,
se kai kuului asiaan,kun kakarat yötä myöten kylillä juoksivat,
siitä ei muita traumoja jäänyt kuin ylireagointi kenen tahansa haluun hallita tai manipuloida minua,
että minun pitäisi ns. totella vain siksi koska toinen niin haluaa

viinan kanssa läträäjiin on huono mennä puuttumaan,
niissä on ihan omat kuvionsa,
lapset tietysti soisi pois tälläisistä tilanteista,
virkavaltaa sitten apuun kutsumaan,jos tämmöseen tilanteeseen joutuu

Sama reagointi minullakin, menee niin totaalisen puolustuskannalla jos huomaa jonkun yrittävän riistää tai hallita. Omassa kodissa ei tullut luunappeja "kummempaa" ja koti-aresteja (joista lähdin aina lipettiin).

Mutta muistan miten inhottavaa oli kävellä koulusta kotiin pelosta itkevän kaverin kanssa, joka oli saanut kokeista VAIN kymppi miikan ja tietävänsä saavansa korville sen takia  :-[

jäin miettimään omia lapsuusajan kavereitani ja onneksi heillä ei ollut paineita menestymisen suhteen vanhempien taholta,
he loivat itse itselleen paineita,toisaalta oikea syy ponnistella,itsensä vuoksi,ei kenenkään muun vaatimuksesta,
mutta esim. tuosta lasisesta lapsuudesta,
joskus se voidaan salata niin hyvin ettei siitä tiedä,vaikka on tiiviistikin tekemisissä,
lapsuusajan paras kaveri kertoi vasta aikuisena miten hän junaili meidän tapaamisiamme ja varjeli perheen salaisuutta,
toisaalta olin hälle tietämättäni tuki ja turva monessakin tilanteessa,
leikkien lomassa unohdus muusta,
käsittääkseni heillä ei ollut väkivaltaa,ois se näkynyt,
eikä juominenkaan pahimmasta päästä,
mutta hän kuitenkin kärsi siitä,
enkä halua todellakaan vähätellä hänen kokemustaan,
jotenkin sitten  minusta tuli muittenkin salaisuuksien kantaja,
alibi hänen elämäänsä,
minä sinisilmäinen en sitäkään sen kummemmin noteerannut,
lapsena niin monia asioita voi pitää asiaankuuluvina,
ei ole kykyä kyseenalaistaa,
eikä tietoa toisenlaisesta

Paljonhan tuontyyppistä näkee varsinkin juuri ja eritoten kauppareissuilla. Harvemmin kuitenkaan mitään ihan tukkapöllyä, mutta sellaista hiukan agressiivista hiasta retuuttamista, uhkailua ja nälvimistä ääni kireällä.  :(
Ja siis en tiedä olenko koskaan nähnyt tapausta, että todellisuudessa lapsi olisi tehnyt jotain 'rangaistavaa' tai ollut oikeasti tottelematon.
Vanhemmat eivät edes tunnu sillä hetkellä näkevän lastaan, vaan ehkä heidän silmissään siintää sohva, ostosten haalimisen, jonottamisen, makasamisen (josta tulee mieleen, että miten paljon sitä taas menikään ja koskahan se seuraava pieni palkka tulee, jääkö niihin kurahousuihin ja luistimiin vielä... entä isän pikkujoulureissuun tai äidin permanenttiin), pakkaamisen, autoon kuljettamisen, ruuhkassa ajamisen (mielen tulee kotona odottava autovakuutus maksu ja öljynvaihto kuluineen), purkamisen, ja ruuanlaiton jälkeen... ja mitä muuta siihen sisältyykään... ja tietysti työpäivän päätteeksi on tuo lapsi tarhasta haettu...

Joka kerta kun näen, tällaisen vanhemman ja lapsen tuossa tilanteessa, ensisijaisesti tekisi mieli tukistaa sitä vanhempaa ja sanoa, että "hei haloo, pysähdy tähän ja katso tätä lasta!, herää pahvi!"
Ja sitten tulee mieleen, että miksi nämä vanhemmat ajautuvat tähän tilanteeseen?
Lapselle voisin sanoa, että äiti/iskä on nyt niin väsy vain päivän päätteeksi, ettei näe noita kaikkia hienoja juttuja mitä sinä net, eikä osaa niistä nyt iloita, mutta silti sinä saat iloita niistä, eikä se ole kiukuttelua eikä väärin!

Mutta eniten minua ottaa sydämestä se kokonaisuus, että miksi se annetaan mennä näin...
Ja kuitenkin koen, että lopun viimeksi muutos lähtee pienin teoin ja muutoksin yksilöstä ja vastuunotosta, pysähtymisestä, ehkä kipeistäkin valinnoista.
Ja vanhemilla on vastuu, se on ihan suuren suuri vastuu, mikä kannattaa ottaa vakavasti!

Joskus olen nähnyt kun lasta retuutetaan,
mutta menin niin shokkiin,
etten heti siihen kyennyt puuttumaan! :o

No sitten ensi järkytyksestä selvittyäni
kysyin siltä akalta, mitä sinä lapsellesi oikein teet?!
Ei noin voi käyttäytyä!

Ja sitten se akka oli jotain naama häpeästä punaisena mutisemassa,
että ei ole sinun asiasi arvostella,
niin vastasin, että kyllä on, kun minun silmieni alla lasta pahoinpitelet
ja sitten siihen tuli muitakin ihmisiä
"luomaan pahoja katseita" sen akan suuntaan,
joten se hiljeni, entistä nolompana! ;D

Onnneksi se ei tiennyt, ettei sinulla ole lapsia, jos olisi puheesi olisi kaikunut kuuroille korville.
Mie en läheisteni onglemiin lasten kanssa puutu, koska olen saanut satakertaa kuulla: "helppohan sinun sanoa, kun sinulla ei ole lapsia" tai "nehän ne parhaita lasten kasvattajia ovat, joilla ei ole lapsia", joten pitäköön kiukuttelevat pentunsa ja ongelmansa.
Eikä siitä mitään hyötyä oliskaan, eivät halua kuitenkaan ottaa oikeasti mitään neuvoja vastaan, kunhan vaan aina valittavat.
No, onneksi he eivät lapsiaan kohtele väkivaltaisesti, mutta huutavat siitäkin edestä, että ihmettelen aina, mihin sitä huutoa tarvitaan?
Minusta se on ehkä pahempaa, kuin joku pieni tukistaminen. Saattaa viskellä banaaneja pitkin huonetta ja karjuu kurkku suorana: perkeleen penikat!
Niin, että jotain on kyllä siinäkin pielessä.
Kyllä tiedän omasta kokemusesta, että lapset kiukuttelevat jonninjoutavaa ja ainahan silloin tällöin vanhemmat hermostuu.
Mutta minusta monesta perheestä näyttää puuttuvan sellainen tietty linja...
Ensi kielletään ja evätään lapsilta joku asia, ja sitten kun ne alkaa kiukutella, niin annetaan periksi.
Tottahan ne sen jälkeen kiukuttelee aina, kun haluavat jotain. :crazy2:

Omassa lapsuudessani ei kyllä ikinä huudettu, en muista, mutta muistan kyllä, että kun isä oli vihainen, niin silmänsä olivat sennäköiset, ettei siinä tehnyt enää mieli temputella. Ja rajat oli kyllä selvät. Kiukuttelulle ei annettu sijaa.
Vaikka muistan mie ihan selvästi, kun joskus makasin selällää ja kiukuttelin, ettei ole mitään tekemistä. 8)
Isä joskus tukisti ja äiti antoi luunapin, jos olin jukuripäällä...
Mutta en tiedä, ei mulle kai siitä ole traumoja jäänyt, ei ne tehneet sitä koskaan vihan vallassa. Että mene ja tiedä sitten.
Mutta fyysistä väkivaltaa en kyllä kannata, kuria kyllä.

Minä (ikävä kylläkö?) näen tämän asian, niin vanhemman kuin lapsenkin kantilta ja näen se ulottuvan vielä muuallekin, enkä usko, että koskaan mitään todellista rakentavaa tapahtuu, osoittamalla vain yhtä sormella.
Tosin jostain on aloitettava, ja yleensä siihen vaaditaan se "sormella osoitus" ensin. Nämä on syviä asioita ja kyseessä on ihmiset, joilla kaikilla on elämää ennen ja jälkeenkin.

Väkivaltaan ja todelliseen vääryyteen on aina hyvä puuttua, ja sitä tarvitaan todella paljon. Ja siihen puuttumista saisi lisätä paljon enemmän. Ehkä toisaalta koen ongelmaksi enemmän se miten puututaan ja mistä motiiveistakäsin.
Silloin kun puuttuu, jos nyt ei puhuta ihan akuutista suoranaisesta väkivallan estosta, niin saa olla valmis, ja olisi hyvä olla rahkeet itsellä myös sitten jatkaa siinä tukena eteenpäin, olla valmis tunteenpurkauksiin, osata kohdata ne vastuullisesti, eikä itse provosoitua ja alkaa halveksua jonkun toisen tunteita...
Ennemmin ohjaa ihmiset sinne, missä on rahkeita näitä asioita hoitaa, kuin käy sohaisemassa ja lähtee pois paikalta itse ja tuntee tehneensä jotain hyvää ja ylevää.

Minulla on näistä asioista kokemusta monelta kantilta.
Ensisijassa minulla on lapset, sillä aikuisella on se vahemmuuden vastuu, jota kohti heitä tulee työntää ja ohjata.

Voin rehellisesti sanoa, että minä todellakin olen sitä mieltä, että ne joilla ei ole 'omia' lapsia, tai jotka eivät millään lailla ole eläneet arkea lasten kanssa vuosia ja tiivisti jossain muodossa, niin heiltä todellakin puuttuu se kokemuksen viisaus. Pidetään sitten minua  tiukkapipoisena tai vain itse äitinä ja vanhempana puolustus kannalla olevana.  ;)
Totta on sekin, että myös vanhempia puolustan, jos koen siihen aihetta. Aivan liikaa olen nähnyt näitä "hyvätahtoisia ja yleviä" lasten auttajia, jotka lopun viimeksi vain prosessoivat itseään muiden elämän kautta. Nille voisin antaa tukkapöllyä.  ;D

Silloin kun lapsi on mukana kuviossa, on lähdettävä lähestymään kuviota suurella kunnioituksella, astuttava alueelle kuin metsään sammaleille, haluamatta silpoa niitä askeleensa alla tai painaa edes lopullisesti lyttyyn.
On hyvä ottaa huomioon, mitä vanhemmat merkitsee myös lapselle. Se mitä teet myös vanhemmille, teet tälle lapselle.
Ja ihan hyvä pohja myös silloin, kun oikeasti on puututtava ja lapsi saa kokemuksen, että on olemassa aikuisia, jotka eivät anna talloa, edes oman vanhemman.

Minä olen aikanaan vapaaehtoisesti omasta tahdosta ja aloitteestani "luopunut" lapsestani siksi, etten kokenut olevani tarpeeksi hyvä äiti ja vanhempi. Ja uskon, että sen valinnan kipua, ei osaa ajatella kuin toinen, joka on myös vanhempi.
Se on ollut yksi elämäni suurimmista kivuista, mutta myös kasvattavimmista. Se kipu ylitti silloin jotkin rajat niin voimalla, että koin "kuolemanrajakokemuksen" täysin hereillä, äitienpäivän aamuna. Tästä on kauan kauan aikaa... ja tarina on hyvin monimutoinen ja käänteitä täynnä. Se että kuljin se läpi, on muuttanut paljon yhteiskunnan rakenteita, ihan vain oheistuotteena, ei päämääränä.

Minut se on opettanut kunnioittamaan ihmistä, niin vanhempaa kuin lastakin ja opettanut armollisuutta, kasvattanut vanhemman todelliseen ja aitoon vastuunottoon. Opettanut, miten herkillä alueilla liikutaan, kun lähdetään osoittamaan sormella, varsinkin vailla kokemusta!

En vähättele muiden taitoa arvioida, jokaisella teolla on paikkansa.

Kirjoitat asiaa Mirjam.
Noissa akuuteissa kohtaamisissa tulee varmaan mietittyä tosiaan myös sitä, että kuinkas se tilanne jatkuu, kun on mennyt väliin...Purkaako vanhempi sivulliselta saamansa näpäytyksen sitten entistä voimakkaammin lapseen..

Pitäisikö siis tilanteessa lähestyä aikuista sovittelevammin, esim. hänen väsymyksensä/turhautumisesna jne huomioonottaen, pysähtyä kuuntelemaan tuota vanhemman hätähuutoa, pyytää tätä ihan vain rauhoittumaan vai miten siinä tulisi toimia..Varmasti jos on paha olo, ei kaipaa sivulliselta vielä lisää vettä myllyyn, ellei sivullinen osaa esittää asiaa diplomaattisesti..Ja tunteethan siinä ovat pinnassa myös, silloin voi olla järkevä ajattelu/käytös hieman sumeaa ainakin asianosaisilla.. :(

Tämä on tosi vaikea asia, jotta :idiot2: miten :idiot2: suhtautua ja reagoida, siksipä näistä pohdiskeluistani topicin pystytinkin..

Lapsesta luopumisesta minulla ei ole kokemusta, mutta uskonkin että olet Mirjam tehnyt tuossa tilanteessa ihan oikean ratkaisun..Kaikkien osapuolien kannalta. Parempi että saa itse ladata voimansa ja että silloin kun on aivan piipussa, on lapsella siksi aikaa jokin muu taho huolehtimassa..Mutta tämäkin on, kuten kirjoitit, herkkä alue ja sinun tapaustasi sen tarkemmin tietämättä uskon, että päädyit sillä hetkellä oikeaan, vaikkakin kipeään ratkaisuun.  :) Ja kaipa lapsesi on sen tänä päivänä ymmärtänyt, että miksi.

Toisaalta myös lapsen on hyvä tunnistaa toisen ihmisen voimavarojen riittävyys, sillä lapsethan eivät luontaisesti osaa nähdä asioita kuin omalta kantiltaan..Tietysti jos lapsen perustarpeitakin on väsyneen vanhemman vaikea täyttää, on aivan oikeutettua saada hengähtää ja hakea lapselle se väliaikainen hoito muualta.

Ei vanhemmuuden tarvitse ollakaan kokopäivätoimista marttyyrinä oloa ja sitä kautta lapsen syyllistämistä. Jos kokisin tarvetta, hakisin apua minäkin, mieluummin kuin antaisin lapseni kokea olemaassaolonsa uhatuksi tai ei-toivotuksi. No tuossa tapauksessa viimeistään hakisin.

Olen itsekin yrittänyt selittää lapselleni miltä minusta jokin asia tuntuu vanhempana ja miksi, oli se sitten ylpeyttä, huolestumista tai turhautumista.

Nämä ovat kyllä tosi monitahoisia juttuja, ja jos tällainen tilanne sattuu kohdalle, että huomaa todistavansa jotain tuota pullonpalautus-tilannetta vastaavaa, asia tapahtuu niin nopeasti että reagoidakin pitäisi melkein heti. Siinähän se on, joskus olisi hyvä istua alas ja pohtia kaikki näkökulmat, että osaisi niiden perusteella varautua mahdolliseen sivustakatsojan/väliintulijaan rooliin "sammaleille astujana"

Niin.. eipä siinä tositilanteessa, kun näkee että lasta lyödään,
niin paljon kuule rakentavia ajatuksia ajattele.

Sen verran inhimillinen ainakin itse olen, että
vaistomaisesti yritän saada sen vain loppumaan.

Itselläni ei ole lapsia, mutta ei minulla ole tällä
hetkellä myöskään koiraa tai kissaakaan
ja silti puuttuisin eläintenkin kaltoinkohteluun,
jos sellaista silmieni alla tapahtuu. ;)

Asiaa sinäkin Lemniskata kirjoitit  :)
Ja minusta on hyvä, että tällaisia asioita otetaan avoimesti puheeksi ja esille. Uskon juuri osasyyn olevan kaiken tällaiseen tai ainakin ylläpitävän moista tilannetta, että asioista ei puhuta avoimesti ja rakentavasti.

Silloin aikoinaan kun minä ratkaisuni tein, niin voin sanoa, ettei vanhemman ole helppoa "luovuttaa ulkoisesti vanhemmuuttaan", sitä ei ole tehty helpoksi tässä yhteiskunnassa. Siksi varmaan niin moni ajautuukin tilanteeseen, missä joko kärsitään pinnan alla koko perhe, vaikka ulospäin kulissit olisi kunnossa. Tai mennään sinne toisille äärirajoille, että lapset ovat täysin heitteillä ja sitten lapset joudutaan huostaanottamaan.(väkivaltaa yms)
Itse koin aikanaan tämän avunhakemisen nöyryyttävänä ja tunsin joka suunnasta syyllisyyttä ja häpeää. Onhan se melkoisen nöyryyttävää tuoda julkiseksi, että olet ehkä epäonnistunut vanhempana jne.

Ehkä syy, miksi päädyin hakemaan apua ja tukea ajoissa, oli se, että meillähän oli kotona kaikki ookoo ja mallikelpoista, ei siis mitään syytä puuttua ulkopuolelta. Mutta lapseni "oireili" ja hän joutui sellaiseen rumbaan, että äidin sydän oli kokoajan verellä. Joku diagnoosi oli löydyttävä. Lääketieteellisesti ei löydetty mitään. Eikä oikein psykologisestikaan. Ravasimme ties missä analyyseissa yms ja joka kerta kun kohtasimme näitä, "miltä sinusta nyt tuntuu tyyppejä", "miksi teet näin?" (<-kysyä nyt lapselta tuollaista) tunsin näin; :tickedoff:
Lähtökohta oli se, että lapsessa oli jotain vikaa. Minä olisin melkoisen helpolla siinä päässyt, ihmetellen yhdessä muiden kanssa, mikä kumma tuota lasta vaivaa.
(en muuten huolinut edes indigo-lapsen diagnoosiakaan, sillä se vie yhtä kauas todellisuudesta kuin lääketieteellinen diagnoosi)  ;)

Mutta minun sisälläni kiehui joku 'plutot ja neptunukset'  ;) Minulla heräsi leijonaemon raivo (positiivinen ja primitiivinen). En kestänyt enää katsoa hetkeäkään sitä, että lapseni oli kuin joku kummallisuus jota tutkailtiin ikäänkuin hän ei toimisi inhimillisesti tai olisi normaali ja terve. Mihin helv**tiin sitä diagnoosia tarvitaan, muuta kuin todellisuuden pakoon...tai ehkä ennemmin vastuullisuuden ottamisen pakoon.
Silloin minä otin sen vanhemman vastuun ja menin polvilleni, annoin kaiken häpeän ja syyllisyyden valua yli. Otin vastaan todellisuuden.
En kysellyt enää miksi, enkä selitellyt että siksi. (Freudkaan ei tiennyt kaikkea)  ;)
Ylitseni ikäänkuin vyöryi myös sukupolvien takaiset taakat, jota oli siirrelty eteenpäin.
Otin vastuun nyt ja tässä, mutta en antanut ruoskia itseäni syyllisyyden avulla maan rakoon. Kohtasin silti sen syyllisyyden joka minulle kuului, en ollut syytönkään. On eriasia sitten mihin olin syyllinen ja mihin en.

Tein niinä vuosina yhteistyötä eri tahojen kanssa, ja voin sanoa, että se oli sitten sen jälkeen, kun olin kohdannut totuuden itsestäni, erittäin vastavuoroista ja rakentavaa, välillä tiukkaa ja tuskaisaa, mutta rakentavaa. Vaikka olen heikko ja erehtyväinen, sain haastettua monet "viranomaiset ja asiantuntijat" myös itse asettumaan ihmisiksi sieltä jalustaltaan ja tiedän, että sain lopun viimeksi kunnioitusta, jota en etsinyt ja mikä ei ollut päämääräni, vaan se tuli sivutuotteena.

Ja kyllä tosiaan, minulla ja tällä lapsellani(aikuinen nyt) on erittäin syvät ja kunnioittavat välit! Molemmin puolin. Hänellä on ollut lupa ja vapaus rehellisesti ja suoraan minulle sanoa, miltä minun valintani ja tekoni ovat tuntuneet hänestä. En ole heittäytynyt puolustuskannalle. Ei ole mitään puolustettavaa. Mutta itsen kohtaamista sitäkin enemmän.

On hyvä että ihmiset puuttuu, minäkin puuttuisin, jos näen väkivaltaa.

Kipeitä asioitahan ne ovat itsekullekin.
Tänne maapallolle tullaan oppimaan ja omat lapset ja miksei ne vieraatkin ovat niitä tiukkoja opettajia.

Heikkoudessa on voimaa, jos ajattelet pientä lasta, saat kyllä unohtaa omat tarpeesi ja halusi jotta lapsella on hyvä olla.
Perimä vaikuttaa niin solutasolla monella tavalla, esim oman äitini äiti tuli Karjalassa miniäksi taloon jossa oli "paha" anoppi, tiukka ja osoitti miniälle paikkansa, kuten siihen aikaan pruukasi olla jossain. Mummo sitten kuritti ja kurmotti äitiäni ja pani takaraivoon sen että työllä mitataan ihmisen arvo.
Äitini jatkoi sitä minuun, remeli soi pienestäkin asiasta, esimerkiksi uteliaisuudesta tutkin mitä kameran sisällä oli ja hänen raivonsa oli kohtuuton, päässä on vieläkin arpia siitä.
Itse en lapsiini kajonut, sen verran tuskaa tunteneena ajattelin että nyt loppu.

Tällä haluan sanoa että elämä on niin monimuotosta kun emme näe sitä merkitystä miksi kiukuttelevat "kakarat" koettelevat vanhempiaan, siihen on olemassa se syvempi merkitys, kasvattaminen.
Luulemme että pienet lapset ovat särkyviä, ja tietyllä tavalla ovatkin väkivaltaan, mutta jos aikuinen ei pienellä opi niin lapsi opettaa kovalla tavalla aikuisen nöyrtymään ja näkemään omat haavansa ja parantamaan ne. He toimivat eheyttäjinä niinkuin *Mirjamilla*.
Ei tämä maailmassa eläminen helppoa ole sillä on selvä tarkoituksensa, ne jotka oivaltavat merkityksen ovat saaneet lahjan tasapainoon ja rauhaan vaikka ympärillä tapahtuukin kaikenlaista.
Siksi on tärkeää että lapset pieninä saisivat rakastavan ja turvallisen kodin jotta eivät jatkaisi omille lapsilleen samaa kasvatusta kun itse ovat saanneet   :smitten:
Eli se ketju on katkaistava   :tickedoff:
Mutta vielä, syyllisyyttä ei pidä kantaa sisällään sen seurauksena on syöpä jos ei anna itselleen anteeksi ja myös vanhemilleen :'(

 ;) Mateve

Niimpä Mondo,
ei todellakaan ole helppoa tuota tietoa elää todeksi.

Itse juuri ajattelin, että vaikka minulla on tuo kokemus takana ja montaa muuta vastaavantyyppistä ja eri suunnista. (olen myös 'huoltanut'äidiltään huostaanotettua vauvaa tilapäisratkaisuna), niin siltikin, joudun tuon saman sisäisen prosessin tietyllä tapaa käymään läpi vielä monet kerrat. Minulla on tässä vielä 3 matkaan saatettavaa lasta, jotka vasta lähestyvät 'esi-buberteetti-ikää' ja hetkittäin saatan kohdata itsessäni tunteita, että miten osaan sen viedä kunnioituksella ja vastuullisuudella läpi.
Sattaa olla, että ajoittain minulla nostaa päätään se "täydellisen vanhemman" vääristynyt kuva ja siksi tuo tuntuu suurelta ja vastuulliselta ja ajoittain pelottavaltakin vastuulta.

Minun täydellisyyden tavoitteluni vanhempana kulminoituu tähän henkisen ja tunnepuolen tukemiseen ja ravitsemiseen lapsilla, johtuen omista lapsuuskokemuksistani. En siis halunnut tehdä sitä koskaan omille lapsilleni, mitä minulle oli tehty. (en lähde sitä tässä silti puimaan sen enempää mitä oma lapsuuteni oli ;) )
Olen tuon vanhemmuudentäydellisyyden tavoitteluni kanssa, joutunut asian eteen, kumpi on lapselle parempi, haavoittuvainen, erehdyksiä tekevä, inhimillinen, kaikkia tunteita kokeva vanhempi lähellä ja läsnä, kuin ei vanhempaa käytettävissä lainkaan....
Sain sitä kautta hiukan suhteellisuudentajua tuohon kuvioon.
Ja toivon, etten enää koskaan tavoittele sellaista täydellisyyttä vanhempana, jota joskus tavoittelin. Ja etten sitä koskaan vaatisi keltään toiseltakaan.

Jouluinen ehdotus;
Seuraavaksi kun kohtaatte jossain kaupassa kireän äidin/isän sättimässä "kiukuttelevaa" lastaan, jollain keinoin, tai verukkeella, sanokaa sille äidille, jotain kaunista hänestä itsestään tai lapsestaan.
Ei niin, että äiti/isä kokisi vielä enemmän itsensä huonoksi, kun kohtelee noin hienoa lastaan, vaan niin, että äiti tietää jotain joskus antaneensa lapselle, mikä on osaltaan edesauttanut sitä, että lapsessa on jotain kaunista huomioitavaa.

Minä ajattelin kokeilla, edes kerran.

 ;D Jooh, itsekin olen enemmän taipuvainen "vahingossa" tapahtuvaan "jouluenkelinä" (tai muun ajan"enkelinä") oloon kuin suunniteltuun, mistä odottaa jotain tuloksellisuutta tekoihin. Mutta ihan ajattelin kokeilla vain, asenteellisista syistä. Sen kerran. Ja sitten palaan tähän "tiedostomattomasti" eteenpäin mennään spontaanisuudella olotilaani.

Oikein Lämpöistä Joulun aikaa vain kaikille!
http://www.dailymotion.com/video/xq5mw_multik12 (http://www.dailymotion.com/video/xq5mw_multik12)

Hmmm... ::)



 :P



"Arvoisa Rouva/Herra!

Kylläpä hienosti muksautit tenavaasi! :)
Näinkö ihan Joulun kunniaksi
päätit julkisesti osoittaa todelliset tunteesi moista
surkeiden ehkäisyvälineiden aiheuttamaa tuotosta kohtaan? :)

Mietin että tuo vasen korva ei ole vielä läpsäytyksestä
punainen, niin voisitko tasapuolisuuden vuoksi läpsäyttää
vielä sinnekin, että saadaan muksulle oikein kauniin
Joulun punaiset korvat molemmin puolin?

Luuletkos, että oman tenavani korvat saadaan yhtä punaisiksi
ja silmät niin kauniin vetisiksi? :)
Onko sinulla antaa joitain helppoja vinkkejä tuon
nöyrän ilmeen saamiseksi tenavilleni näin Joulun kunniaksi?

Kiitoksia paljon ja oikein riemukasta ja iloista Joulua!
On se niin ihanaa tavata sinunlaisiasi hienoja ihmisiä!"


 ::)


 :P


 ;D :2funny:

Hehehe! ;D :2funny: :D

Jouluna on aivan liian paljon aikaa mielikuvituksen lentää.. ;D :2funny:

Kuri on auktoriteettia ilman fyysistä kontaktia... tosin joskus fyysinen kontaktikin on pakko ottaa, maltti vaan pitäs pysyä aikuisella tilanteessa kuin tilanteessa. Tarkoitan tilannetta jossa komentamisesta huolimatta lapsi ei lopeta toimintaansa ja aikuinen em. kantaa lapsen autoon ja lähtee kotiin  ::)

Nykyään on mielestäni hullua, ettei lasta saa komentaa. Heti on joku täti mulkoomassa  ??? Asiat asioina ja jokaisesta löytyy ääripäät... itse olen "saanut" vapaan kasvatuksen  :tickedoff: ja syvä kiitollisuus moisesta, johtuen murrosiän ihanuudesta!

No sellaista se elämä on... ::)
- Kukaan ei koskaan tee mitään oikein. ;D :2funny:

Hienoa, että myös sarkasmini puhuttaa ja mietityttää. :)
Aihe on mitä parhain. :)

Tuosta tuli mieleen että pari kämppää sitten naapurissa asui muuan todella väsynyt äiti, jonka lapset olivat kyllä aivan puolikuolleita pelosta: jos muut lapset menivät lätäköihin hyppimään, nämä varoivat pisarankaan osumista päälleen ettei vaan tuo äiti suuttuisi.
Kerran kun satuttiin yhtä aikaa pihalle sanoin jotain kohteliasta hänen tyttärestään, muistaakseni kehuin fiksuksi tai jotain, johon nainen vain totesi että "empä sanoisi noin". Ja tyttö, noin 6 vee, oli kuitenkin kuulolla koko ajan. :-[

Siten kerran hän antoi pienemmälle lapselleen todella kovat vauhdit keinussa, josta lapsi sitten putosi. No, matamin reaktio oli alkaa huutamaan kuin hinaaja:"MIKSET SÄ PITÄNYT KIINNI KUNNOLLA" vaikka toinen parkuu verisenä maassa. (Pidäppä ite kiinni täysissä vauhdeissa, jos oot kolmevuotias) Menin siihen, nostin lapsen syliin, hyssyttelin, pyyhin hänen kyyneleensä ja puhalsin haavoihin sanomatta mitään.
Silloin tuolla naisella ilmeisesti ainakin jokin liikahti päässään..

Tämä totta. :smitten:
Elämä saattanut kolhia joitain yksilöitä
jo niin pahoin, että ei siinä enään itkut, purnaaminen, taistelut
ja valitukset mitään uutta tuo.
Ainakin jotain erilaista siihen tuo kun alkaa nähdä asioista niiden
huvittavat ja sarkastiset puolet,
vaikka itse asialle ei voikaan nauraa ja vitsailla. ;)

Vaikka kokemus olisi kuinka kauhea, niin auttaa paljon,
jos on kykenevä näkemään asiassa sen paradoksaalisuuden
ja humoristisen puolen. :coolsmiley:


Tarkoituksellisesti en ollut näpäyttämässä,
mutta jos osui ja upposi,
niin varmaan sitten ihan aiheellisesti. ;)

En voi missään olosuhteissa hyväksyä minkäänlaista
ruumiillista väkivaltaa.
Tuntuu, että tässä maassa eläimiäkin suojellaan
väkivallalta paremmin kuin lapsia. :idiot2:

Tämä mielestäni siksi, että siellä on usein äitejä
ja isiä, jotka selittelevät muille ja itselleen
alunperin harkitsemattomat ja täysin järjettömät väkivaltapurkauksensa
ymmärrettäviksi ja järkeviksi tekosyyllä,
että kukaan ei ymmärrä, millaista on kun on lapsia

- ei myöskään ne, joilla on lapsia, koska niillä on
kuitenkin niin erilainen tapa (usein muiden mielestä väärä)
kasvattaa ja ohjata lapsiaan.  :coolsmiley:

Niin totta. On tilanteita missä ymmärrys ei auta.  :-\
Tai no, en silti luovu edelleenkään, ehkä sitten siitä illusionärisestä ja naiivista ajatuksestani, että myös aidolla myötätunnolla on sijansa ja rakentava voimansa. (vai  :vesimies: :en ideologiaa  ;) )

Olen itse saanut niin valtavasti kokemuksia elämäni aikana siitä, miten kovalta, tyhmältä, paatuneelta, julmalta, toivottomaltakin ja paukapäisimmältäkin tuntuva ihminen ikäänkuin "sulaa", kun saa aitoa myötätuntoa osakseen.
Vaikka ensisijaisesti sympatiani on lapsia kohtaan, en koskaan unohda sitä, että jokaisessa vanhemassa myös on sisäinen lapsi.

Ehkä olen liian lepsu tai jotain, en tiedä. Mutta koen, että on myös olemassa asioita, joihin on osattava puuttua oikealla tavalla tai oikeaan aikaan tai olla puuttumatta. Koen myös, että jokaisen on omasta halustaan ja itsensä sisällä suurin 'loksahdus' tehtävä. Se mikä siihen ajaa, onkin sitten jo toinen juttu.
Välinpitämättömyyttä on kyllä on ihan liikaa.
Minä koitan toteuttaa sitä ihan omassa elämässäni ja läheisteni kanssa, etten vaipuisi liikaa  :vesimies: :en ideologiaan.
Toisaalta, uskon myös, että sitäkin tarvitaan, pitkän ja laajan tähtäimen näkökulmaa, jonkun sekin on hoidettava.

Olen myös nähnyt ja kokenut vastaavia tilanteita elämässäni, mistä kirjoitit Lemniskata. Nyt kun minulla olisi voimaa ja rohkeutta niihin puuttua, ei niitä enää eteeni tule juurikaan. Silloin kun siihen ei rahkeita olisi ollut, niitä näin yhtenään ja tunsin raivoa ja saatoin jopa itkeä sitä maailman ja ihmisten julmuutta.

Luulen että kukaan ihminen ei lopultakaan hyväksy fyysistä väkivaltaa...  ???
Minä taasen olen sen hyvyyden kaapuun piiloitetun henkisen väkivallan vastustaja enemmänkin.  ;)
Minua tympii kaikki piiloitettu ja manipuloiva väkivalta.
Fyysisen väkivallan uhrin on helpompi saada apua ja sen tehneen on helpompi joutua tilille kuin pilloitetun henkisen väkivallan tekijän ja uhrin.

Sain sen itse henk koht todeta, että traumojaan saa aivan rauhassa siirrellä sukupolvelta toiselle, kunhan hoidat sen ulkoisesti ylevältä näyttävästi ja kuulostavasti. Minua ei kukaan ollut asettamassa vastuuseen siitä. Lopulta asetin itse itseni.

Koska itse en ole juurikaan ollut tekemisissä fyysisen väkivallan kanssa, mitä nyt omassa lapsuudessani, en keskity siihen teoreettisesti juurikaan. Siihen riittää tekijöitä.  ;)
Mutta se fyysinen väkivalta, jonka itse on kokenut lapsuudessa, sen voi pukea hyvyyden ja ylevyyden viittaan ja laittaa kiertoon henkisellä tasolla.

Minä taas näen, että asioista puhutaan niin kauan huumorilla ja sarkasmilla, kunnes ne ei ole vaikeita ja kipeitä ja kohtaamattomia itselle. Eikä sen jälkeen.  ;)
Sen jälkeen ollaan sovussa ja toimitaan ymmärryksen kautta. Se ei ole enää mitään hassua ja hihiteltävää niinkuin esmes teininä jotkut asiat.

Näin minä koen .  :)

Olen kokenut niin, että Suomi on tietyllä tavalla
yksi maailman henkisesti väkivaltaisimmista maista.

Pelkästään jo tapa puhutella muita on verrattuna muihin
maihin erittäin epäkunnioittavaa
ja negatiivisiin ja henkilökohtaisuuksiin mennään todella herkästi.

Esim. "Mitä sinulle kuuluu?"

"Voi, olen ollut todella kipeä viime aikoina,
selkääni ja niskaani on särkenyt ja flunssa on ilmeisestikin iskemässä"


Myöskään mistään muusta kielestä ei löydy niin pahoja
sanontoja ja kirosanoja kuin suomenkielestä.

Olen huomannut sen vain siinä, että jos esim. kirjoitan
jonkun ironisuutta, sarkasmisuutta tai kaksinaismoralismia
tai ymmärrä-se-monella-eri-tavalla sisältävän sanonnan,
niin se kuullostaa huomattavasti pahemmalle suomeksi
kuin englanniksi, ranskaksi tai jopa saksaksi, vaikka
monet asiat ilmaistaan saksan kielessä negaation kautta.

Joku suomenkielen tutkija sanoi, että kieli ja kulttuuriperimä
ovat symbioosissa toisiinsa ja tästä syystä
kaikki suomalaiset eivät ole aikaisemmin
edes osanneet pitää perheväkivaltaa ja lapsiin kohdistunutta
väkivaltaa minään oikeana väkivaltana.

"Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" jne.

Ei nyt sillä, etteikö perheväkivaltaa muualla olisi,
mutta suomalainen kulttuuri on siinä suhteessa
vähän kieroa, että tyyli on, että
meillä ei tapahdu mitään kauheaa,
ne tapahtuu vain muualla,
mutta silti suhteessa kaikki väkivallan teot ovat todella raakoja
ja jokapäiväisiä lehdestä luettavia asioita.

Ne ei vain saa niin suurta otsikkoa,
kuin ulkomailla tehdyt vastaavat teot.

Suomalainen kulttuuri vain on sellainen,
että kaikki kauhea tapahtuu aina muualla,
joko naapurissa, toisessa kaupungissa tai sitten toisessa
maassa, mutta ei koskaan "omassa pesässä". ;)

Ja tähän väliin..
Aiheen aloittajana toivoisin asiassa pysymistä  ;)
Oma topicci Suomi-antipatioille, sarkasmin analyysille jne jos on tarvis.
Kiitos.   ;)

Joo-o,
kyllä se perheväkivalta on valitettavasti ihan yleismaailmallinen ilmiö, aivan sama minkä verran ja missäpäin maailmaa, koska yksikin tapaus on liikaa.

Jokaisella on sanoisinko enemmänkin yksilönä aika lailla oma tapansa käsitellä kokemaansa
tai tehdä valinta mihin vaikuttaa..


Asiaan liittyen, tuolla WiB-demossa pamfletteja jakaessa moni tuli sanomaan että jees-homma,
ja jos joku toinen kysyi että miten tämä minua muka koskettaa, vastasin että jos on lähipiirissä joku tarvitseva, niin aika moni näistä sitten otti esitteen, jossa oli asiaan liittyviä yhteystietoja.

Eli joilla kuilla on tosiaan tuo ensireaktio että eihän tämä minua suoranaisesti kosketa, sitten aletaan ajatella vähän oman navan ulkopuolellekin.

Toivottavasti edes joku saa jotain apua/tietoa tvs. niiden pamflettien välityksellä..Tai edes herää ajatukseen auttaa jotakuta tuntemaansa..

Kysymys ei ole mistään suomi-antipatioista tai sarkasmin analysoimisesta.
Mielestäni kulttuurilla ja tavoilla on eroa eri maissa,
miten herkästi lapsiin kohdituvaan väkivaltaan puututaan
ja suhtaudutaan.

Joissain maissa suomalainen tapa hoitaa asia
näyttää välinpitämättömyydelle ja suorastaan idiotismille,
joka ei tulisi kuuloonkaan
ja taas joissain muissa maissa on muita näkyvämpiä
ongelmia päänvaivana kuin tuo.

Yritin vain valoittaa asiaa, suurin osa kun maapallon
ihmisistä ei ole suomalaisia,
niin ne eivät myöskään omaa suomalaista ajattelutapaa,
joten he näkevät paljon sellaista, mille itse voi olla sokea.

Eri näkökulma itseensä, myöskin maana
ja kansana on ihan terveellistä ottaa vastaan. ;)

Eroista kertominen ei ole mitään suomi-antipatiaa.
Jokaisessa maassa on omat ominaisuutensa.

Se ei vain hyödytä mitään minun puhua
suomalaisista ongelmista esim. itävaltalaisille,
mitä se siellä parantaisi? :idiot2:

Akuperäiseen pohdintaan... noihin tilanteisiin on hirveän vaikea puuttua, muuta kuin sillä mulkoomisella. Eri juttu on jos joku oikeasti saa em. nyrkistä, silloin varmasti jokainen miestä soittaisi virkavallan paikalle ja menisi itse väliin...?

Tuota (oliko se Mirjamin ajatus?) kehaisemaista saa ja tulisi varmasti tehdä useamminkin kuin vain Jouluna... pelkästään hymyily lapselle, joka vaikka tuijottaa ja/tai vilkutus tekee kaikille hyvän mielen. Lapsikin saa kokea positiivisia tuntemuksia joistakin vieraista... niistä kun aina hieman pelotellaan lapsia  :-\
Ja vastaavasti (kukas tätä kirjoitteli...?) tuo vieraiden lasten komentaminen, vaikka se on vaikeaa...  ???  tulisi silti harrastaa. Ollaanhan täällä yhdessä ja verovaroin kustannetaan monia asioita, miksi siis ei yhdessä voitaisi ylläpitää ja noudattaa sääntöjä ja lakeja, ja opettaa niitä lapsille?

Lapset ovat tulevaisuus, myös meidän aikuisten  :smitten:

Tuo Lemniskatan kirjoittama "keinu-tapahtuma" oli kyllä oikeastaan aikas koskettava.  :smitten: (luin sen eilen jotenkin huolimattomasti  :idiot2: )
Itse muistan lapsuudesta, että miten hyvin pienet asiat ja vaikka ihan oudolta ihmiseltä, jäi ikuisiksi ajoiksi sydämeen kokemuksena ja lämmitti siellä aina tarpeen tullen.
Kun joku vain otti hetken huomioon lapsena ja sellaisena kuin on.
Uskon, että tuokin lapsi ammentaa siitä vielä monet vuodet ja saattaapi muistaa sen vielä aikuisena.

*nostaa hattua Lemniskalle* (vaikka minusta sanontana tuo "hatun nosto" on kyllä hieman outo)  :D

Tuo esimerkin voima minkä *Mirjam* toi esille, on kyllä joskus aika huima. Esim. tuossa keinu-jutussa taisi Lemniskata osata toimia juuri sillä voimakkaimmalla tai tehokkaimmalla tavalla mikä oli mahdollista, eli näyttämällä ihan konkreettisesti toisenlaisen, myötätuntoisen toimintamallin. Olen siitä samaa mieltä, että kyllä jokaisessa aikuisessakin on sellainen "sisäinen lapsi" tai miksi sitä nyt haluaa kutsuakaan, joka tunnistaa aidon myötätunnon ja välittämisen kun sellaista kohtaa.

Tämän ketjun aihe tuli ihan hiljattain itsellenikin pohdinnan alle, kun satuin katsomaan TV:stä loppuosan dokumentista poliisin työstä. Siinä nuori naispoliisi oli ilmeisesti opiskelu- tai työharjoittelussa seuraamassa tositilanteita ja kotikäyntejä. Eräässä tapauksessa olivat naapurit ottaneet hoiviinsa pikkupojan, joka oli juossut alasti ulkona talvi-iltana lumessa ja pakkasessa. Sitten oli tietysti ilmoitettu poliiseille, joilla ei ilmeisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa poika kotiinsa, josta isä oli aikansa riehuttuaan lähtenyt kännissä autolla jonnekin. Paikalla oli ilmeisesti vain isän uusi puoliso, jonka hoiviin poika sitten jätettiin.

Oli jotenkin sydäntä riipaisevaa, kun poika urheana neuvoi poliiseille tietä kotiinsa ja kertoili miksi oli lähtenyt karkuun. Jämäkät suomalaiset miespolisiit kuitenkin vain "tekivät työnsä" ilman sen kummempia myötätunnon osoituksia poikaa kohtaan. No, poliisin rooliin ei tietenkään kuulu minkäänlainen paapominen tai hempeily, mutta ehkä lasten kohdalla voisi poikkeksiakin sallia. Jotenkin hurjalta tuntui nähdä, että poika vain hyvin tehokkaasti palautettiin paikkaan josta oli itse hetki sitten aivan epätoivoisesti halunnut pois. Ylipäätäänkin on hurjaa ajatella, miten monet lapset joutuvat pelkäämään kotona, jonka pitäisi olla se lapsen maailman turvallisin paikka ja ihmisiä, joiden pitäisi olla niitä turvallisimpia ihmisiä.

Tuli mieleen, mitä pojalle mahtoi tapahtua sen jälkeen, kun hänet oli viety takaisin - sitä ei ohjelma kertonut. Ja olisiko ollut pojan kannalta parempi, jos poliiseille ei olisi edes ilmoitettu missä hän on. Ehkä isäkin olisi saattanut miettiä asiaa tarkemmin, kun poikaa ei olisi aamulla löytynytkään.

Olen puuttunut!
En voi sietää väkivaltaa
lasten läpsimistä, eläinten
vanhusten heitteillejättöä.
On kuitenkin ollut tilanteita
joissa olen katsonut paremmaksi
olla puuttumatta.(väkivallan kohdistuminen itseen)
Tällä hetkellä mieltäni kalvaa
erääseen perheeseen (ei virallisesti)
sijoitettu 14v tyttö.
Lasta pompoteltu paikasta toiseen tämän hetkisessä
paikassa lapsi ei myäskään voi saada vakaata kasvualustaa
perheen "äidillä" alkoholi ongelma.
Perhe juhlien ajaksi tyttö sujautetaan naapurin mökille,
viikonlopuisin rvan ystävien luo yökylään.
Sosiaali viranomaiset ystävällisesti ilmoittavat etukäteen
koska ovat tulossa tilanne kartoitukseen (voi vee)
Perheen aikuinen jo avioitunut 30-kymppinen
tytär karjunut, että otitte tytön hänen tilalleen
Itse uskon , että lapsi otettu parantelemaan karilla olevaa
avioliittoa plus rahanahne rouva saa kohtuullisen korvauksen
lapsesta. Sosiaali tädit kuvittelevat edelleenkin, että
hyvä osoite takaa lapsen edun.
Koska tässä "hyvinvointi" valtiossa asiat muuttuvat
oletan etteivät laisinkaan moni asia päin *ersettä

 

Tämä ketju on ollut arvokas peilauspinta omille ajatuksilleni, kiitos teille kaikille :smitten:
Olen vuoden seurannut hieman etäisen ystäväni lipsumista alkoholistiseen elämän tapaan, syyllä; ei jaksa muuten ???
Jouluani varjosti ajatus tuosta perheestä, jossa äiti todennäköisesti joi koko ajan, syyllä; ei jaksa muuten  :(
Katselin toisinaan kuin sivullisena omaa perhettäni ja mietin, kuinka mukavaa lapsilla on. Oma joulu meni tipattomana, jos ruualla juotu kotiolut lasketaan pois  ;) ja sitä toivoin moniin muihinkin perheisiin...
Tein myös päätöksen... aion kertoa tuolle äidille, miksi omaa lapsuutani muistellessani sisältäni kuristaa... hän tekee omille lapsilleen sen, mistä minä tulin  :'(