Astro Foorumi

Meille on Luoja antanut paljon tunteita.Ilo,suru,rakkaus,viha,,
Olen miettinyt elämääni ja en oikein löydä tunnetta,joka ei jossain elämän tilanteessa ole ollut todella tarpeellinen.

Vihakin,kun sen oikein käsittelee on yksi työkalumme.Niin monesti kun sen kuulee kiellettävän nykyisin ja aina ja kaikkea vain pitäisi rakastaa. :'(

Onko tämä nyt sitä toisenkin posken kääntämistä?
Missä kulkee raja itsensä ja omien arvojensa puolustamiseen?
Viha on yksi vaihe esim.ihmissuhdeprosesseissa.Se voi suuntautua toiseen,itseen tai syihin.Mutta kannattaa sitäkin kuunnella.Aikanaan se saa oman muotonsa ja väistyy taka alalle.Ei sitä pidä niin kovasti pelätä.

Missä kulkee kiltteyden raja?Pitääkö aina olla käytettävissä kun joku jotain tarvitsee?Onko ainoastaan silloin hyvä ihminen,kun toimii toisten tahdon mukaisesti,vaikka olisi miten väsynyt ja omien murheiden väsyttämä?

Olen näitä pohdiskellut pitkään,kun olen itsekkäämmäksi muuttunut.
En vastaa puhelimeen,jollei huvita puhua.En avaa myöskään ovea,jos en ole seurustelu tuulella.Ystäviä on tosiaan jäänyt siitä syystä pois,mutta olen oppinut oman jaksamiseni rajat.
Pitäköön muut omituisena,mutta nykyisin voin hyvin. :smitten:
Miten te muut toimitte?

Omituisena?  ;) en ainakaan minä pidä.  :)

Itse olen samoja pähkinyt monenmonituiset kerrat ja tuntuu, että tuo asia tulee aina vain voimakkaammin pintaan ja pohdittavaksi ja ennenkaikkea elettäväksi ja valittavaksi.

Ehkä on erilaisia vaiheita, milloin olisi hyvä joustaa ja milloin taas vetää tiukkaa ja itsekkäältäkin tuntuvaa rajaa.
Se onkin jo ihan toinen asia, miten tunnistaa ne toisistaan.  ;D
Sen olen ainakin itse todennut, että olen ennen ollut paljon taipuvaisempi aina vain katsomaan itse "peiliin" ja joustamaan. En tiedä olenko nyt menossa kohti toista ääripäätä sitten. ;)
Voi olla, mutta olen kuitenkin jättänyt vähemmälle sen miettimisen, että toiminko nyt itsekkäästi vai en. Koska lopun viimeksi kai olisi hyvä ensin määritellä itselle se, mikä omassa elämässä sitten olisikaan itsekkyyttä ja mikä taasen terveiden rajojen vetämistä. Meillä jokaisellahan on eri historia ja jonkinlainen oma alkuperäinen yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus, ei meillä voi olla samoja tavoitteita elämässä.... siis suoraan...

Siis itseasiassa tämä on hyvinkin ajankohtainen aihe minulle.  ;)
Olen vain huomannut, että se, jos tavoittelen jotain "täydellisyyttä" edes "henkisessä kasvussa" tai ihan minkä ihmiskuvan täyttämisessä tahansa, se saattaa hämärtää juuri tuota rajaa.
Olen selkeästi "hylännyt" osia persoonallisuudestani, koska ne eivät ole täyttäneet jotain "ihmiskuvaa" ja työstänyt sitä... joustanut eri tilanteissa, katsonut peiliin... ja joustanut ja joustanut..ennenkaikkea yrittänyt muuttaa itseäni jotenkin  :buck2:

Mutta nyt minulle on hiipinyt ajatus, että juuri se "heikkous" tai persoonallisuuden piirteeni, joka jostain kantilta ei täytä jotain "ihmiskuvaa", saattaakin olla juuri se piirre, joka pitää minut omalla polullani, omassa elämän "tehtävässäni ja tarkoituksessani" ja sitä kautta voin täyttää sitä.
Se ei välttämättä ole kovinkaan hohdokasta, eikä sillä voi kasvattaa mitään itsetuntoa ulkoisen palautteen kautta....
Se on itsensä hyväksymistä erilaisena kuin joku toinen, ihmisen "heikkouksien" ja persoonallisten luonteenpiirteiden hyväksymistä, jotenkin tietyllä tapaa oman kokosensa paikkansa ottamista elämässä. Kaikkien tunteiden hyväksymistä ilman arvoja.

Ja uskon jotenkin, että kun vain on sitä mitä on, sitä arvottamatta, vastaa siihen mitä elämä tuo eteen ja jotenkin sitä vain on silloin elämänsä tarkoituksen ytimessä...

Ööh, sekavaa...  :D
Olen vain tässä setvinyt muutamia ihmissuhteita juuri viime päivinä ja todennut, että elämä saattaakin olla paljon yksinkertaisempaa, kuin miltä se joskus näyttää....
Se vain ehkä vaatii sen, että omaksuu itsensä kokoisen paikan.

Minä ainaskii tein päätöksen, että jos kerran olen tälläinen tunteiden mukaan eläjä, niin so what, jos joku siitä kärsii ja näkee vaivaa... niin ongelma ei ole minun.
Jos raivostun jostain tai olen pikkumainen, mitä sen väliä... se on nyt osa minun persoonallisuuttani ja se täyttää nyt tehtäväänsä tässä muodossa.
 ???
Kun kuitenkin ihan siellä omassa sisimmissään erottaa sen, mikä on "oikein ja väärin". Ja jos ei erota, sen voi oppia.

Menikös nyt jotenkin hiukan asian viereen..  :idiot2:  ;D

Sinä kysyt -”Missä kulkee kiltteyden raja? Pitääkö aina olla käytettävissä kun joku jotain tarvitsee? Onko ainoastaan silloin hyvä ihminen, kun toimii toisten tahdon mukaisesti, vaikka olisi miten väsynyt ja omien murheiden väsyttämä?”

Raja on sillä paikalla minne sinä sen asennat. Olet muuttunut, se kertoo vain kehityksestä. Sinä olet oppinut tuntemaan omija rajoja ja sen oppiin mukaan myös rakastamaan ja kunnioittamaan itseäsi. Et ole itsekäs, mitä enemmän sinä tunnet itseäsi, sen enemmän sinä voit auttaa toisia tarvittaessa.

Kuulosta kai sekavalta, mutta se on niin  :D

Mirjam :smitten:

Huomaan että olemme todellakin molemmat käyneet läpi hyvin samanlaisia ajatuksia.Ja kirjoituksestasi kävi ilmi,että olet sitä yhtä syvästi tehnyt,kuin minäkin.Eli ei lainkaan sekavaa. :)

Ehkä siitä on seurannut juuri itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on.
No,ulkoisesti ei kai naiset ikinä itseään täysin hyväksy,mutta sisäisesti.
Pitäisi sekin vielä opetella,mutta on vielä työn alla.

Oikean ja väärän kyllä erottaa ja se on myös tärkeä pointti.
Mutta kieltämättä ihmisluonne on sellainen,että joskus itse satutettuna,tulee sanoin annettua samalla mitalla takaisin.
Kumpa se aina suuntautuisi sitten siihen satuttajaan,jos pakko on mukaan siihen leikkiin lähteä.

Jos huomaa menneensä kohtuuttomuuksiin,niin vielä on anteeksi pyyntö käytettävissä.Hyväksyy toinen sen sitten tai ei.

Niin Julena!
Olen muuttunut,kai kasvanutkin monien kokemusteni kautta.Ne kokemukset on tarvittu siihen,että voi tuntea aitoa myötätuntoa vastaavissa tilanteissa olevia kohtaan.Siksi kai minulle on niin valtaisasti elämä erilaisia tapahtumia eteen heittänyt.

Ja tosiaan,vaikeimpina aikoina en juurikaan osannut kunnioittaa itseäni,yksityisyyttäni,kehoani,minääni.
Kun ei sitä kunnioitusta ollut itsellä,ei sitä muiltakaan odottanut ja antoi kohdella itseään sen mukaisesti.

Onkohan meillä joku itse tutkiskelun ja tunnevyöryjen aika,kun yhden jos toisenkin padot ovat avautuneet suurina tunne ryöppyinä.
Mirjamin jouluitkut koin itse hieman ennen joulua.Joku pato vain murtui ja itkin hillittömästi ja pitkään.
Oli tavattoman puhdistavaa,joskin raskasta.Eiköhän tässä opita pikku hiljaa niitä rajoja vetämään. :)

Helppoa tulla ajatuksiinne mukaan!

Kiltteys voi olla joskus karhunpalvelus. Tietäähän sen vastaanottajanakin.

Sanoa ei tai torjua, voi olla suurin palvelus. On opittu. Mutta osaanko myös itse sen tehdä?

Olen myös alkanut purnaamaan näitä samoja asioita. Vetelen rajoja, valitsen.

Silti olen vielä ristiriidassa, halussa palvella ja halussa sanoa mitä 'mitä minä haluan'.

Mietin suojelenko toista todellisuudelta. Mutta mitä tekee kun toisen ymmärrys ei enää jaksa käsitellä asioita?

Siis huokaan. Tässä on paljon minulla vielä opittavaa. :idiot2:

Siinäpä se,Metsätonttu!

Suojelet kenen todellisuudelta?Omasi,vai jonkun toisen?

Tämä on ollut ehkä vaikein pala läheisilleni omassa muuttumisessani.
Meidän todellisuutemme ei enää olekkaan sama.Yhden muutos koskee kaikkia.
Pojalleni muuttumiseni oli ehkä vaikein.Ei hänen ymmärryksensä oikein riitä ja eniten olen hänestä huonoa omaatuntoa kantanut.Silti,loppuen lopuksi hänenkin pitää kohdata oma todellisuutensa.On se sitten vaikka se,etten ole enää se sama rakastava äiti hänelle.

Olenhan minä.Jätin vaan hänen elämänsä elämisen ja irroitin viimeinkin,päästin irti.

Kylläpä tosiaan osasit Chandra aloittaa aiheen, joka on tällä hetkellä kovin lähellä itseä.  :smitten:

Luin kirjoituksianne ja jokaisessa oli jotain itseäkin koskettavaa.
Luulen, että minun "EI":n sanomiseni ei ole tässä asiassa minulle se suurin juttu tai vaikeus.(enää) Siis lähinnä ajattelen jotain, missä minun on jostain kieltäydyttävä, mitä en halua tehdä. Itseasiassa on ihan kiva huomata, että sen osaan jo aikas hyvin. En ole muutenkaan perusluonteeltani mitään kovin uhrautuvaa tyyppiä. :D
Sanotaanko, että jos en ole kyennyt sanomaan ei, olen muuttunut vain "seinäksi" vetäytynyt ja ollut tarkkailijana, mutta en siis ole kuitenkaan tehnyt jotain, mitä en halua tehdä. Siis pääpiirteittäin. Olen silti jättänyt tekemättä sen, mikä olisi ollut minun juttuni.

Olen viimeisen vuodenkin aikana sanonut todella isoja EI:tä ja paljon on ihmisiä "livennyt" ja loukkaantunut, mutta nyt esmes joulunalla sain huomata, että yksi näistä ihmisistä, joka on kiukunnut ja loukannut minua, koska en ole velvollisuudesta ollut yhteyksissä, vaan olen kunnioittanut omaa tarvettani vetäytyä kauas suvusta yms.
Ja nyt kun näin hänet joulupäivänä, hän halasi minua kyynel silmässä ja sanoi "pikku-siskoni". (minun isosiskoni  :aurinko: :oinas: ) Mikä meillä nyt ei ihan ole jokapäiväistä kuitenkaan. Tämä haliminen.  ;) Minä näet olen se "mustalammas", joka ei sääntöihin ole koskaan taipunut ja aiheuttanut harmaita hiuksia suvulle ja läheisilleni.  :-\

Minulla tämä on vielä vaiheessa jollain tapaa itselle hyvin piiloisella tavalla. Kysymys ei ole enää alueesta, joka olisi minulle selvää ja tietoista valintaa, vaan ajaudun näihin hetkiin....
Ehkä se eniten tulee ilmi miehen ja naisen välisessä suhteessa.
Meillä jokaisella kuitenkin on omat syymme käyttäytymiseemme ja siitä voi jokainen vetää omanlaiset johtopäätökset tietämättä sitä syvintä tarkoitusta toiselta. Jotenkin olen siinä tilanteessa, että voin vain luottaa että olemalla täysin oma itseni ja kuuntelemalla tuntemuksiani ja toimia sen mukaan.
Ikäänkuin "painaa kaasu pohjaan ja laittaa silmät kiinni"  ;D
Ja ennenkaikkea luottaa.
Saattaa kuulostaa naiviille ja voihan se sitä ollakin. Mutta koska koen, että olen tietyllä kerroksella nämä läpikäynyt jo hyvinpitkälti ja nyt on vuorossa se hyvin syvä, mitä ei kuulukkaan analysoida, en näe muuta keinoa elää sitä todeksi, kuin todellakin "paina kaasun pohjaan ja sulkea silmäni ja luottaa".
En halua mitenkään varmistella, en vehkeillä enkä venkoilla enkä pyrkiä vastaamaan toisen odotuksiin.
Hurjaltahan se välillä tuntuu... siis itsestä. Ikäänkuin todellakin jotenkin se "tämän hetken spontaani tunne" olisi minulla nyt siinä "testissä", että miten käy, jos sen kanssa toimii juuri niin kui milläkin hetkellä toimii.
Sattuu vielä, että toinen osapuoli, johon suhteessa kait tätä eniten nyt läpikäyn, on luonteeltaan ja tietyistä käytännön syistä sellainen, ettei todellakaan anna mitään sellaisia perinteisiä "vihjeitä" ja "varmistuksia", mitä yleensä palautteena saa, kun kokeilee tätä omaa tunnespontaanialuettaan...  :kuu: :skorpioni:

Voi itku... en mie osaa selittää...  :D
Kuitenkin olen täysin vastuussa siitä mitä tunnen ja jos haluan jotain esiin tuoda, on se riski otettava, ilman ulkoisia varmistuksia...Minusta tämä kasvattaa juuri vastuullisuutta samalla kertaa, kun rakennan nyt oman sisimmän kokonaisena hyväksymistä itse itselleni...

Vaikka ehkä tuntuu, että tämä on aiheesta kaukana, niin koen juuri tällä opettelevani tietyllä tasolla sanomaan "ei". Eli olemalla täysin itseni, tulen tahtomattanikin sanomaan ei ja kyllä, hyvin syvällä tavalla. En siis saa tilaisuutta miettiä miten toimin ja sitä kautta jotenkin pinnallisemmin sanoa "ei tai kyllä". Tällä ei ole mitään tekemistä järkeilyn pohjalta tai moraalin tai arvomaalilman pohjalta lähtevän "ein ja kyllän" ja omien rajojeni tekemisen kanssa.
Koen tämä olevan juuri sitä oman olemisen rajojen hakemista itselläni.
(koen, että tällä alueella voi joskus antaa hetkellisesti vaikka samalla mitalla takaisin, sen silti olematta mitään ilkeyttä(kehittymättömyyttä), vaan hetkeen vastaamista)

Sekavaa tuli joo... mutta koska tosiaan itse olen asian kanssa "suon silmässä" ei vielä oikein löydy johdonmukaisia sanoja ja lauseita.

Ja kyllä tämä muillakin alueilla on tapetilla kuin mies- ja naissuhteessa, mutta siinä se on minulle itselle rankinta ja vaatii minulta itseltä eniten rohkeutta.
Esmes ihan opskelussa olen jostain syystä kyennyt avautumaan erilailla ja sieltä tosin saan vain sydänlämpöistä palautetta kokoajan tästä syystä. Tuntuu, että "perheeni" onkin siinä mielessä hyvinpitkälti nykyään "opiskeluryhmäni". (siis kuvaannollisesti)

"Pakko" tämä lisätä vielä;
Miten eläisit eri tavalla
tänään, jos tietäisit,
ettet voisi epäonnistua
missään etkä kenenkään
kanssa?

Heh, tuli heti tuon edellä kirjoittamani jälkeen tuolta "päivän oivalluksena" . Tuota minä yritin vääntää noin pitkästi, ja näin lyhyeen sen olisi voinut ympätä.  ;D

En osaa kirjoittaa yhtä hienosti kuin te, enkä siksi selittää miksi koen monin tavoin samoin... vaikka em. lapseni ovat vielä pieniä.

Oma ajatukseni omasta elämästäni ja posken kääntämisestä loppui vuosi sitten, koska koin etten voi antaa itsestäni niin paljon sukulaisille ja ystäville, että perhe ja minä itse kärsii. Antaminenkin on rajallista, jos se on ykssuuntasta aina ja siitä on tullut lypsylehmä.

Ajattelen (perustelen) muuttumistani sillä, että mietin miten käy kuminauhan pidemmän päälle  ;) joka tapauksessa se rapistuu joskus, mutta jos sitä jatkuvaan venytetään äärimmilleen... rapistuu nopeammin tai voi mennä poikki  :buck2:

Toivon, että kohdalleni käy joskus samoin kuin sinulle *Mirjam*... joku noista suutahtaneista ymmärtävät minun vain hakeneen rajani uudelleen  :smitten:

Uskon että ne palaavat,jotka todella ovat ystävinä välittäneetkin.
Hyötymielessä toimivat"ystävät" eivät enää kelpuuta,koska emme ole enää pallotettavissa.
Oma hyvän olon tunne ja elämästä nauttiminen pitäisi olla kaikille ensimmäisellä sijalla.Silloin jaksaa antaa itsestään myös muille.

Sama kyllä minulla,kuin sinullakin on tuon Ei:n suhteen Mirjam.Kyllä sen jo sujuvasti sanon,ilman mitään varaselityksiä.

Katsoin eilen telkusta eläinten toimintaa tsunamin aikaan.Siinä missä ihminen järkeistää ja miettii mitä tapahtuu?Mitä pitää tehdä ym.olivat eläimet jo aikoja sitten toimineet.Aistin ja vaiston varassa. :smitten:

Siinä sitä meille tavoitetta!Kaasu pohjaan ja antaa palaa.Ottaa jokaisena päivänä kaiken sen,mitä elämä antaa.Liikaa kun lähtee järkeilemään,niin johan jää moni asia tekemättä.Hypätään virtaan ja annetaan sen viedä! ;) :D

Heh, katsoin muuten itse samaisen ohjelman ja ajattelin siinä samalla juuri, että ikäänkuin juuri olisin opettelemassa tuota "eläimen vaistoni" käyttöä rohkeasti ja pelkäämättä.
"Pisti korvaani" kun joku siinä mainitsi, että eläimillähän on jonkinlainen kuudes-aisti, mitä ihmisillä ei ole.
Ajattelin, että tjaa, onhan se meilläkin, mutta joko kiellämme sen primitiivisyytenä tai käännmme sen psykologiseen hallintaan, eli silloin liikutaan new agen alueella.
Minä olen nääs alkanut uskoa/kokea, se ei ole kumpaakaan niistä, vaan jotain ihan muuta.  :D

 :D

Kovinpa samoissa mietteissä olemme olleet tahoillamme. ???
Kyllä ihmisilläkin mielestäni kuudes aisti on,jos todella kuuntelee sisältä tulevia singnaaleja ja toimii heti niiden mukaan. ???

Me kun alamme järkeistää,niin se hetki on jo ohi minkä olisi voinut heti kuulemastaan hyödyntää.

voih, tuttuja juttuja minullekin. Kun aloin vetää rajoja ympärilleni tajusin että sen tekee siitä syystä että arvostaa itseään. Sillä tavalla saa myös kiusanhenget pois ympäriltä ja voi odotella kulta-aarteita niiden sijaan.  :smitten:

Näyttäisi siltä, että aika monella näitä samoja teemoja menossa.  :D
Jotenkin kun luin kirjoittamaasi Mondo, tunsin jossain syvällä jotain "outoja" tuntemuksia... etten siis järjellä voisi nyt sanoa, ymmärsin mitä tarkoitit..  ;) Vaikka varmaan osaltaan ehkä niinkin...

Itse koen jollain lailla "painostavan ahdistavaksikin" vielä nämä rajanvedot tällä syvemmällä tasolla, jos sellaista nyt sitten on olemassa. Jotenkin tuntuu, että näistä valinnoista ja rajanvedoista se "tuloksellisuus" näkyy vasta monasti pitkänkin ajan kuluttua, taaksepäin katsoen ja saatan tuntea pelonsekaistakauhua jollain tasolla, kun vedän näitä rajoja.  ::)
Siinä tuntuu, kuin laittaisi itsensä KOKONAISENA, sieluaan myöden "peliin" joka hetkessä ja ottaa vielä vastuun siitä...itse seuraamuksineen.

Kuten taidan vähän joka topicissa nykyään naputella, niin tosiaan teen tätä nyt rankimmin mies-nais suhteessa ja taistelen hetkittäin ajatuksen kanssa, olenko taas "myymässä sieluani" vai valitsemassa ihan niitä omia rajojani.
Olen tähän asti vain ideologisella tasolla ja järjen tasolla kaivannut tietynlaista "suhteetonta suhdetta", mikä perustuu täysin vapaaehtoisuuteen, vastuuseen ja kunnioitukseen ja nyt ensimmäisen kerran olen kohdannut ihmisen, joka ainakin ulkoisesti elää niin ja on ihan käytännössä sitä vaatimassa minultakin.
Tässä sitten taas taiteilen sen kanssa, etten ala vastamaan toisen odotuksiin, vaikka ne ulkoisesti täyttääkin tietyt omat arvoni.
Kun toisaalta en usko, että vain minulla on tässä opittavaa...vaikka paljon onkin.
Vaatii nyt rohkeutta antaa intohimoni ryöppyä, koska toiselle se voi merkitä sitä vanhoillista parisuhteeseen liittyvää kiintymyksellisyyttä ja manipuoinnin maailmaa.... vaikka ehkä se osaltaan vielä sitä voi minultakin olla (kasvan nyt siitä konkreettisesti ulos, tällä matkallani. *olettaa*) harjoittelen siis todeksi elämistä "syvälle vastuulliselle suhteelle".
Uskon, että toisella osapuolella voi olla vastaavasti ollut pelkoja elää täysillä spontaanisti tunteella ja sitähän minulta saa.  :D
Saa nähdä kaatuuko tämä tähän ulkoiseen kummallisuuteensa, vai näemmekö molemmat pintaa syvemmälle tämän tunne prosessimme alle.
Jotenkin vain näyttäisi, että "trauma on kohdannut trauman"  :D Mutta aikas ihanan "trauman" kuitenkin....  :-*

Sorry... Chandra, että yritän loikkia off topic..  :-[
Itse silti koen, että tämä on minulle sitä rajan vetoa... *puolustautuu* ;D

Ei tuossa kirjoituksessasi mikään mennyt ohi aiheen.En ajatellutkaan sitä suppeasti,koska se käsittää melkein kaiken mitä tunnemme.

Jokaisesta teostamme,suhteestamme ja yksin olemisestakin seuraa aina tietty tunne.
Juuri sitä olen etsinyt,ja melko hyvin jo tiedän,millainen on oma tilani.Toki se on muuntuva,mutta siten kun sen itse haluan.

Kai se on juuri sitä vapautta olla omanlaisensa.Kelpaan tällaisena,tai en.Toisen halujen ja odotusten mukaan en halua enää toimia.En ainakaan siten,että joudun monta päivää voihkimaan kun jokin sisälläni kertoo ahdistuksesta.Nyt on hyvä näin. :smitten:

Niin. Mutta kun rakas ystävä vanhenee, sairastaa ja nyt on todettu alkava dementia. Jotenkin olen mukautunut, kuten hänen lapsensakin. Sitä mukaan myös valinneet sen mitä hänen on hyvä tietää, mitä ei tarvitse tietää. Minä olen osittain ottanut etäisyyttä myös itselleni. Ehkä hän ymmärtää sen tarpeen. Hän on ihana ihminen. Mutta entä sitten kun sairaudet pahenevat? En voi tyrkyttää hänelle todellisuuttani, kun hän itse on jotenkin hiipumassa pois. Jokaisella on oikeus myös vanhuuteensa, sairauksiinsa ja niiden kanssa elämiseen.

Tämä kaikki on minulle kasvun maisemaa. En halua hukuttaa toista, en halua hukkua itse. Tasapainottelen, joskus jopa taituroin kuin köydellä kävelijä. Mitä muuta voin?

Niin Metsätonttu. :-\
Nämä ovat niitä vaikeita asioita.Ei sinun ehkä tarvitsekkaan pahoittaa hänen mieltään.Eikä se tunnu kuitenkaan enää hyvältä,jos mukana seuraa syyllisyys.

Sinä olet kuitenkin nuori ja terve ilolle ja tanssille,maalailuun ja menemisiin.Et voi varmaan hyvin silloinkaan,jos elämääsi rajoitetaan liikaa.Siitä ehkä voi nousta ikäviäkin tunteita nyt niin rakasta ihmistä kohtaan.
Uskon että ymmärtää.Ja voihan sitä löysätä siten,että muutos ei ole kovin äkkinäinen.

Eikä oman rajan vetäminen ole toisten hylkäämistä,ainakaan rakkaitten ihmisten.Minulla poika parhaillaan kotona,selvinpäin.
Meillä on tänään synttärit ja sovimme,että saunoo ja on yhden yön.
Me siis molemmat tiedämme missä mennään.Sovimme asiat etukäteen ja niistä pyritään pitämään kiinni.
Näin ei tule pahaa mieltä kummallekkaan.Selvinpäin hän tietää ja ymmärtää täysin,miksi en tee enää asioita hänen puolestaan.
Aineissa olen tietysti itsekeskeinen paska.Mutta ajattelen silloin,että missähän poikani mahtaa olla,kun aineet vain paikalla räyhäämässä. ???

Vielä sen haluaisin sanoa Metsätonttu,että koeta olla ajattelematta sairauden mahdollista pahenemista ja mitä siitä seuraa.
Olisi parempi kun pystyisi elämään vain juuri siinä hetkessä ja tilanteessa,missä kulloinkin kuljette.

Olen valehtelematta satoja suruja turhaan surrut.Elänyt kauheissa kuvitelmissa,peloissa joita ei sitten tapahtunutkaan.Mutta muistan,miten tosi tilanteissa ajattelin joskus,että nyt tiedän miltä pelko maistuukin.Yön pitkinä tunteina kuunnellen joka rapsahdusta,keho jännittyneenä kuin jousi.Odottaen pimeässä.
Nykyisin pyrin elämään päivän kerrallaan,enkä halua sen pitemmälle ajatella.
Mistä sitä kuitenkaan tietää,vaikka itse olisi ensin lähtöjonossa?Ja perin turha on sitäkään miettiä,miten jälkeen jäävät selviävät.
Niin moneen turhaan pelkoon olen energiaani tuhlannut.Mutta ei sitä usko toisten sanomana.En ainakaan minä! ;D
Itse oli koettava ja raja vain tuli vastaan siinäkin touhussa.

Toivottavasti löydät tästä sekokielestä sen mitä yritin sinulle sanoa. :smitten:

Kiitoksia ystävät! Lohduttaa kovasti sananne, kaikki se millä toiselle annetaan hetki!

Raja. Olen jo aikoinani särkenyt rajaa ja valinnut tieni, kun eksyin vaihtoehtohoitoihin ja 'minä olen'-ilmiöön, kuten meistäkin aika moni. Jos toinen ei ole mukana, se on pois, kunnes huomataan, että mitään järisyttävää ei ole tapahtunut. Eli toinen ei ihan hulluksi kuitenkaan tullut!  :D

Se, ettei hyväksy sitä, että vieressä pitää vahata, mitä toinen syö tai saako toinen kohtausta. Ei. Olen tehnyt selväksi, että en voi elää toisen tavalla. En ole jättänyt harrastuksia. Luova työ auttaa aina ja siinä voi olla toista lähelläkin ja kuitenkin omassa maailmassa. Olen antanut itselleni tilan myös matkustaa ilman häntä.

Siis raja pitää vetää. Pitää luvata itselle ja toiselle mahdollisuuksien mukaan. Pitää vain todeta sitten kun jotakin tapahtuu, että itse valitsi näin. Ajaa pois syyllisyyden tunteet.

Kiitos Chandra, ymmärrän, mitä tarkoitat turhalla murehtimisella. Se on kauhea noidankehä. Ei sillekään voi mitään. Kuin ei sillekään, että antaa itselle luvan elää murehtimatta.

Mutta... sittenkin joskus ajattelen, että se raja on joskus niin hiuksenhieno ja pettävä. Se raja missä katsotaan se positiivinen ja negatiivinen, se itsensä ja toisen puhdas kunnioittaminen ja se missä pettää itseään etsimällä helpompaa, itsekkäämpää elämää.

Pystyykö ihminen siihen? Taituroimaan rajalla ja rajalla?  Voiko antautua enkelienkään apuun?

HEI! YKSI ISO ASIA, MINKÄ TÄHÄN HALUSIN SANOA:

TÄMÄ AREENA ON OLLUT MINULLE TÄÄLLÄ METSÄN KESKELLÄ ISO HENKIREIKÄ. SIIS TODELLA SUURI ASIA.
KIITÄN SYDÄMESTÄNI TÄTÄ AREENAA, NÄITÄ YHTEYKSIÄ JA IHMISIÄ NÄISSÄ YHTEYKSISSÄ!!! :smitten: :smitten:

Käytän yhtä keinoa kun mietin rajan vetämistä.Olla rehellinen.
Silloin kun pystyn vastaamaan totuuden mukaisesti tekemisistäni,en tahallisesti tuota tuskaa vehkeilemällä muitten selän takana.

Usein joutuu vaikeisiin tilanteisiin,joista pääsisi helpommalla valkoisella valheella.
En enää halua toimia niin.Olen saanut niin tarpeekseni ihmisistä,jotka edessä ovat niin hyvää pataa ja kun selkänsä kääntää,niin johan on toinen ääni kellossa.Juuri siitä syntyy riitoja ja selvittelyä,kuka mitäkin taas on sanonut sille ja tälle,,, :buck2:

Ei tarvitse koskaan miettiä,mitäköhän tuli sanotuksi,kun pysyy totuudessa.En tiedä haluavatko nämä ihmiset saada vain kaikkien hyväksynnän,vai mistä moinen jatkuva kelkan kääntäminen?
Tosin eipä näitä enää ystävissäni ole.Uskaltavat puhua suoraan asioitten oikeilla nimillä ja tuntuu niin hyvältä saada itsekin olla sitä mitä on.Omine mielipiteineen. :smitten:

Samoin kiitän minäkin!Tämä on ollut hyvä paikka selvitellä tunteitaan ja saada palautetta myös.Ja sen kokeminen on ollut tärkeää,että niin monet muutkin painiskelevat samojen asioitten kanssa. :angel:

 Totta turiset tonttu! :smitten:

Useasti on parempi olla hiljaa,kuin pahoittaa toisen mieltä.
Mutta jos omista tekemisistäni joku läheinen jotain kysyy,niin vastaan kyllä jotain.Etten aivan vielä voi sanoa,mutta sitten kun asia on itsellenikin selvinnyt.
Siis mikäli koskee myös tuota toista osapuolta.

Vaikenen monista asioista,joista saattaa tulla esim.lapsilleni vain turhaa murehtimista.Esim.terveyteen liittyvää.Kerron sitten,jos kerrottavaa on.En juurikaan ennakkoon.

Nykyisin rajan vetäminen on niin paljon helpompaa,kun asuu yksin.Ei tarvitse miettiä loukkaako toista jollain tavoin.

Ne asiat jotka ovat sillä lailla ahdistavia,että on pakko jakaa jonkun kanssa tuon tänne foorumille. ;D

Ja onhan aina ystävät,ne kultaakin kalleimmat! :smitten: Rajan vedän myös siihen,etten kuuntele,enkä etsi juorupiirejä kyliltä.Tervehdin,mutta siihen saa jäädä.

                       :coolsmiley:

          Viha = energiaa joka kantaa mukanaan SITÄ,

            mitä haluat luoda! Ole tarkkana.

                EI = rakkautta, oikeassa

                  paikassa ja ajassa.


                        :smitten:

Ei ollenkaan tyhmää.  :)
Tarjosit hienon kehyksen, johon esmes minä voin "upottaa" oman omituisen ja tabuisenkin tilanteeni ja tarkastella sitä näissäkin kehyksissä.
 :D Joten Kiitos!

Mondo! :)

Olen myös käynyt kuukausia läpi asioita (useampaa kuin yhtä siis),joihin liittyy muitakin kuin minä.
Henkilökohtaisemmassa asiassa nousi myös viha jossain vaiheessa.
Vastustin sitä viimeiseen saakka,koska se niin jyrkästi tuomitaan ja olin mennyt siihen ansaan,ettei sitä saa lainkaan tuntea.

Se oli kuitenkin ehkä tärkein tunne irrottamiseen.Käydä se niin syvältä läpi ja oikein tonkia koko vihakasa,että mitä se pitää sisällään.
Asia on jo päätöksessään,muitten loppuun saattama ja olen iloinen että koin sen tunteen.
Oli helpompi ottaa ratkaisut vastaan,kun oli tunnetasolla sitä paljon työstänyt.

Asia on haalistunut,menettänyt tavallaan suuremman kärkensä.Se kuuluu viime vuoden kokemuksiin ja nyt on uudet opit edessä.Opetti kuitenkin paljon itsestäni.Enkä enää taistele tunteita vastaan.Otan ne jotka ovat tullakseen ja luotan siihen,että sillä hetkellä niitä tarvitsen.
Mutta ne menevät ohi kun aika on.

Hei

Itse olen alkanut enemmän ajatella siten että ei olisi olemassa mitää ns. rajaa.
Tämän olen huomannut itsessäni siten että jos asetan rajan johonkin asiaan niin silloin tajuntani lokeroi jo tunnekokemuksen niiden entisten yritysten mukaan eli syntyy tietynlaista rajoittavuutta, joka sokeuttaa minua huomaamaan niinsanotusti metsää puilta. :tickedoff:

Tilanteet tietenkin vaihtelevat erilaisten ihmisten myötä ja tunnekokemukset ovat kuitenkin aina opittuja kokemuksia ja peilauksia tuttuihin tilanteisiin. Itsellä on monia opittuja tunnekokemuksia joista haluan päästä eroon ja teen työtä jatkuvasti niiden eteen. Jotkut näistä asioista ovat esim. lapsuuden kautta opittuja ja siloin opettajina ovat olleet eri aikakauden ihmiset, joiden henkinen halu kehittyä on ollut ihan eri tasolla kuin esim minulla heidän iässään. Jos luon sellaisen opin mukaan rajoja, kuten aiemmin virheellisesti tein, kuitenkin omaa tunnetta mukana pitäen niinpieleen menee ja reilusti.

Yhdessä vaiheessa henkistä kehitystäni huomasin kuinka vaistoni auttaa minua todella paljon näissä opinnoissa. Siitä lähtien (noin 15 vuotta) olen kouluttanut ja herkistänyt vaistoani lisää ja lisää. Täytyy myöntää että helppoa ei ole ollut ja monta kertaa on oppi mennyt perille vasta erehdyksen kautta, mutta kyllä kokonaisuus näin taaksepäin katsottuna on reilusti positiivisella puolella. :)

Mondo
Toisaalta se on ihan hienoa että joutuu tekemään niitä virheitä elämässään, koska jos oppiminen olisi liian helppoa ja valmista niin ei kukaan viitsisi todennäköisesti tehdä yhtään mitään. Vaikka minulla on kartalla paljon intuitiota  :aurinko: :chiron: :merkurius: :kalat: ja  :mars: :neptunus:  :skorpioni: niin monet asiat pitää vaan opetella vaikeasti. Tsemppiä vaan harjoittelulle  :)
Itsellä yksi selvä haittapuoli on tullut tämän prosessin myötä esiin. Kun tutkii liikaa omaa sisintään niin maailma alkaa kääntymään yhä enemmän ja enemmän sisäänpäin. Se kannattaa huomioida heti ja ohjata vastavoimia sosiaalisuuteen. Miten paljon sosiaalisuutta tarvitsee on ihmisillä hyvinkin henkilökohtaista.
Voisi sanoa loppuvitsinä että siihenkin kannattaa käyttää sitä vaistoa. ;D ;D

Tony! :D
Noinhan se menee.Eipä sitä viitsi tehdä töitä sen eteen,minkä muutenkin helposti saa.

Ja omalla kohdallani olen huomannut myös usein noita erakoitusmis aikoja.Mitä suurempi juttu,sen enemmän tarvitsen yksinäisyyttä.Se ei kuitenkaan tarkoita,että olisin yksin.Vastauksia saa hiljaisuudessa. :angel:
Viime vuosi oli täynnä näitä hiljaisia kausia.Tosin oli perin rankka ja tapahtumarikas.

Mutta aina väliajoilla avasin ovet sosiaalisellekin elämälle.
En tiedä miten sinä koet.Minusta ei kuitenkaan ole seuran pitoon silloin kun joku oma juttu päällä.Ei ole tarvetta eikä halua tulla pesästään.
Kun olen asian työstänyt itselleni jotenkin selväksi,alan keskustella sitten siitä muittenkin kanssa,jos tarvis on.
Täydessä kaaoksen tilassa haluaa ensin selkeyttä ja hiljaisuutta.

Samaa mieltä olen siitä, että suuremmat lisäävät erakoitumista tai saavat sen tulemaan esiin. Minun kohdalla se tarkoittaa lähes poikkeuksetta yksin olemista ja siitähän syntyy
yllätys, yllätys .. lisää vaikeuksia. Elämä ei ole täydellistä :-\
Minä olen ollut aina lonely raider ja tulen aina olemaan tässä asiassa. Johtuen siitä, että minun henk.kohtaiset kiinnostuksien kohteet, harrastukset ja oman minän toteuttaminen ovat aina poikenneet valtavirrasta ja nykyisin poikkeavat yhä enemmän.
Minulla on ollut hetkiä jolloin yritin tulla pois pesästä ja keskustella vaikeuksista kaikin keinoin hyvällä ja/tai pahalla. Tuloksena se, ettei asiat etene yhtään mihinkään
vaan jäävät jauhamaan paikalleen. Silloin tein ratkaisun etten turhaan tuhlaa omaa energiaani ja kuluta itseäni henkisesti loppuun vaan pidän omat asiani juuri niin kauan ominani kun itse haluan.
Tällä hetkellä tuntuu ihan hyvältä pohdiskella asioita tällä foorumilla  :) :)

Miten sinä koet erakkoajan lisävaikeutena?
Johtuuko se yksinäisyyden tunteesta,vai siitä ettet saa tarvitsemaasi rauhaa?

Minulle se oli alkuun tuo jälkimmäinen.Halusin olla yksin,mutta ihmiset eivät ymmärtäneet tarvettani.Siksi piti niitä rajoja vedellä ja alku oli hankalaa.
Nyt ei enää sitä ongelmaa,kun on niin laajassa tiedossa miten koen nämä ajat.
Ilmoitan silloin,kun haluan olla yksin,ja nyt se toimii.

Olen iloinen että olet löytänyt tiesi tänne tuntojasi purkamaan.
Helppo tapa ja voi aina vetäytyä pois,kun hiljaisuutta ja omaa sisintään kaipaa. :smitten:

Minä olen eilen ja tänään, tässä lähiaikoina kuitenkin, huomannut, että tuo rajanvetoni onkin hiukan erilaista tai erilaiselta pohjalta lähtevää kuin ehkä jonkin aikaa sitten.
Ennen vedin rajoja, niin että sain tilaa hengittää ja olla mitä olen ja voin pitää välimatkaa ihmisiin, jotka koin sekoittuvan minuun likaa.

Nyt taasen olen huomannut, että rajanvetoni on jotain sentapaista, että en vedä rajaa tavallaan itseni ja toisen väliin, vaan rajaa itselleni, ja siihen miten itse levitän itseäni ja minuuttani toisten reviirille.  :laugh:
Olenkin huomannut, että annankin tilaa toisille, enkä enkä tarvitse sitä niinkään enää itselleni.
Ehkä tuo aikasempi rajanveto on mahdollistanut, että voin nyt sitä tehdä eri kantilta  ???
Tosin en tiedä, onko tässä sitten mitään eroa loppupeleissä  ;D

 :)

Tuo aijempi tapa nyt ainakin mahdollisti sen,että sinulla on ymmärrystä toisen yksinäisyyden tarpeeseen.
Eli annat tilaa.

Mutta kun tuota asiaa oikein tuossa lukemalla luin,niin enpä minäkään oikein löytänyt sitä suurta eroa siinä. ;D
Taitaa uni painaa silmiä ja aivot nukkuu jo.Normaalisti vain torkkuvat. ;)  :smitten:

Hei!

Minun piti ihan ajatuksen kanssa vielä palata tähän raja ja viha ja muuhun aiheeseen, kun 'juhlahumussa' ei aina jaksa syventyä. Johonkin vain jää jotakin niin paljon raksuttamaan.

Tuossa Mondon 'selvätuntoisuutta' jäin miettimään. Mitähän se on?

Myös Kotkansilmän vihakäsitteen tulkintaa jäin miettimään.

Ja Chandran rehellisyyttä. Miksi viha ei saa olla rehellistä? Usein sitä puretaan vasta siellä terapioissa, siellä se on 'positiivista'. Häh. Minäkin siitä paras puhumaan, kun en ole ollut terapiassa koskaan, ei silti etten olisi tarvetta tuntenut. Mutta onko vihan rehellisyydessä pelkoa, että emme pysty käsittelemään sitä ilman ylilyöntejä, ilman ympäristön vahingoittamista, ilman mitään kontrollia?

Kyllä. Viha on todella sitä, että luova energia tukehdutetaan. Kun ei saa olla mitä on. Kun ei saa tehdä mitä haluaa. Kun ei saa rakastaa miten haluaa. Kun ei saa sanoa mitä haluaa. Kun ei saa vihata.

Usein olen tuntenut valtavaa vihaa ympäristön käsityksiä, leimaamista, rajoittamista kohtaan. Todella!

Ja sitten olen huomannut, että loppujen lopuksi vihaan itseäni, kun en uskalla itse elää.

Siis tuo chandran 'missä kulkee raja' on hyvin moninainen ilmiö. Yhteisö vetää rajoja. Itse vetää rajoja. Rajoja on tiedostamatta. Rajoja on tiedostaen. On hyvä vetää rajoja. Rajoja pitäisi särkeä, laajentaa. Rajoja pitäisi tiukentaa. Vetää oma raja suppuun ja antaa tilaa toiselle... kaunista.

Rajata topikki.

Siis naurattaa jo vähän, kuinka ihana asia on raja! Onneksi se on hyvin venyvä käsite. Suoja ja este!

Hurjan hienosti te käsittelette sen ulottuvuuksia! Avartuu maailma.

                              ::)

          Rajattoman reunallakin = raja, mutta sinne on

            pitkä matka, ja se kaikki on käytössä!


                               :coolsmiley:

                P.S. Katsokaa taivaan lintuja!

Minä tuota jäin vielä pohtimaan, että onko tuossa tosiaan eroa mitä aiemmin kirjoitin tuosta tuntumastani, että vedän eri tavalla rajoja kuin ennen. En ehkä ole vaihtanut totaalisesti toisesta tavasta toiseen, vaan olen rinnalle löytänyt toisenkin.

Kyllä minä itse sitten lopunviimeksi koen noissa olevan eroa. Jossei muuten, niin alkuasetelmassa ja asenteessa.

Tuossa toisessa rajanvedossa alkuasetelma on se, että olen tietyllä tapaa "puolustuskannalla" ja "suojaan" itseäni. Tuossa toisessa taasen olen havainnutkin, että joku minun lähelläni voi joutua kokevansa tekemään sitä itsensä kanssa, eli "puolustautumaan" ja "suojautumaan". Ja siltä pohjalta periaatteessa olen lähtenyt miettimään ja touhuilemaan.
Voinhan minäkin olla se osapuoli jossain tilanteessa, joka saa toisen tuntemaan itsensä "nurkkaan ajetuksi" tai että jollain lailla "kävelen hänen ylitseen"  ???
Ne on hyvin pieniäkin asioita välillä. Saatan asettaa sanoja toisen suuhun, saatan asettaa jopa tunteita toisen tunteiksi jne...
 ???

Selvätuntoisuus...
Niitä ihania asioita, jotka lataa näitä mietintämyssyjä. Kuten minulle tuli 'valo' joskus kymmenen vuotta sitten. Kun aloin sitä tutkailla, jouduin aivan valojen ennen näkemättömään viidakkaan, jossa hamuilen vieläkin, mutta päivä päivältä mieli rikkaampana ja rajat avartuneina.

Minun mielestäni sinä edellä paljon sanotkin mitä selvätuntoisuus on. On asioita, mieliä ja ihmisiä, joilla kaikki menee läpi mitään uutta tiedostamatta. On niitä, jotka kahmaisevat kaiken suuremmasti niitä tutkimatta, innostuvat kaikkeen uuteen, mikä pian lässähtää mahdottomuuteensa, ymmärtämättömyyteensä. Ja varmaan niitä, jotka pystyvät 'selvästi tuntemaan' mistä on kysymys, aistivat asian todelliset ulottuvuudet ja osaavat 'nähdä' sen.

Tällaista tulee mieleen. Myös se että omaamme, ehkä aina olemme omanneet asioita, joita pidämme itsestäänselvyytenä itsellemme, kun toiselle asia on sula ihmeellisyys ja outo. Siksipä kannattaa laittaa näitä asioita vaikkapa 'foorumin pöydälle' jossa muutkin voi ihmetellä ja itse saa niihin pikkuisen enemmän objektiivisuutta.

Kyllä tuossa on paljon huomionarvoista asiaa. Minut kerran pomoni herätti ajattelemaan asiaa, kun hän sanoi:' Kun innostut, viet niin paljon tilaa, että muut väsyvät'. Tuolla lauseella on tietysti myös toinen puoli asiasta; kateus ja oma riittämättömyyden tunne, jossa saatoin olla aika rankka peili.

Mutta tiedostin, kuinka helposti jotakin laajenee siten, että toiset tuntevat supistuvansa.

Olet varmaan Mirjam tavannut ihmisiä, jotka jo sisään astuessaan ottavat 'tilan haltuunsa'. Usein tiedostamattaan, usein sitä myös vaatien. Silloinkaan he eivät tunnista sitä, mitä muille tapahtuu. Kuitenkin sen pitäisi olla haaste kaikille. Tilan viejälle ja muille tilassa olijoille. Miksi yksi rajaa tilan itelleen? Miksi se raja supistuu muilla? 

Tarkoittaako tässä tilanteessa se suomalaisluterilainen vaatimattomuus, että pitäisi olla nöyrä, peruttaa rajansa? Vai tarkoittaako sitä muille sitä, että pitäisi tunnistaa ja löytää omat voimansa, herätä niitä kasvattamaan ja iloita, että joku pystyy niitä kasvattamaan?

Tietenkin ihanteellinen olotila olisi se, että voisi aistia toisten hädän ja supistua tilanteen mukaan.

Mutta missä sitten luovan energian on tarkoitus syöksyä ulos ja toimia? Yksinäisyydessäkö?

Niimpä. ei ihan suoraviivaisia asioita nämäkään ole. Pohdittavan arvoisia asioita.

Omalla kohdallani voisin sanoa, että jossain vaiheessa en olisi voinut edes kuvitella, että minä itse voisin viedä tilaa tai jotenkin viedä toisten voimaa jne...
Mutta nyt tiedän, että ääripäissä sen voi tehdä aina. Sulkeutumalla tai levittäytymällä koko tilan ylle.  :laugh:

Kun aloin itse vetää niitä rajoja (tiedostetusti), kun itse koin moista ahtautta ja väsymistä, tuli kuitenkin jossain vaiheessa tunne, että se olisi ikäänkuin tuon vääristyneen alemmuuden kääntöpuolta ja vastareagtiota. Jotenkin kuitenkin samaa energiaa, mutta vain käänteisenä.  ???
Siis en tarkoita, että näissä olisi jotain väärää tms, vaan koitan nyt vaan jäsennellä näitä ajatuksiani. En siis arvottaa.
Jotenkin se oli kuitenkin aina yksisuuntaista liikettä, johon olisin kaivannut vastavuoroista liikettä.

Itse olen ainakin niin hurja innostuja, että voin kyllä kuvitella miten täytän silloin tiloja. Mutta toisaalta en voi kokea, että innostus voisi olla jollain lailla rikkovasti tiloja täyttävää ja muita jyräävää? Aito spontaani innostus?
Kuten kirjoitit, siihen sitten jokainen reagoi omalla tavallaan.

Ja toisaalta, koska olen ollut ja olen paljon ryhmätilanteissa, olen kokenut myös juuri tuon, että joku tulee ja täyttää koko tilan.
Olen itseasiassa seurannut näitä juttuja aika paljonkin.
Joskus on ihmetyttänyt juuri se, että kun on tosiaan erilaisia yksilöitä ja sehän on juuri se rikkaus ja elämänsuola, niin miksi jotkut, jotka ovat taipuvaisia hölöttämään ja puhumaan, eivät vaivaudu aistimaan ja jättämään tilaa muidenkin tavoille kommunikoida...  ???

Itse kun en ole ainakaan täysin oudossa ryhmässä mikään hölösuu tai esilletulija ensimmäisenä, vaan vasta hetken päästä, olen huomannut, että nämä jotka ensimmäisenä avaavat sanaisen arkkunsa, jatkavat sitä räpätystään jo ikäänkuin hädissään, peläten hetken hiljaisuutta, jolloin joku "hitaampi" voisi saada tilaisuuden avautua.

Tosin tämä meni nyt kyllä varsinaisen aiheen sivuun, mistä tuossa olin kirjoittanut omalla kohdallani..

Ehkä enemmän olen näitä tunne juttuja miettinyt... ja miten niissä vetelen rajoja...
 ???

Chandra (ja tietysti muutkin)

Erakkoajasta: varmaan hieman molempien yhdistelmänä näistä kahdesta. Selvästi eniten minua ahdistaa kuitenkin se, että ympärilläni olevat ihmiset eivät pohdiskele lähellekkään samanlaisia asioita kuin minä ja tästä syntyy "I'm a legal alien, i'm an englishman in New York" -tilanne kuten Sting laulaa. Kun katselee tätä maailmaa erilaisten lasien läpi, kun ne muut, niin turhautuu siitä, että täytyy koko ajan selittää (puolustavasti) omia mielipiteitään.
Yhdessä vaiheessa yritin vältellä kaikenlaista osallistumista keskusteluihin tai liityin niihin tosi passiivisesti, mutta tämä ei ollut tietenkään hyvä tapa koska sehän vain lisäsi erakoitumista. Sitten älysin hyvän kompromissin, johon pyrin tänäkin päivänä yhä enemmän.
Ne asiat, mitkä ovat sydäntäni lähellä ja tärkeitä minulle oman kehittymiseni kannalta rajaan keskusteluissa VAIN niiden ihmisten piireihin jotka "ymmärtävät" mistä on kyse.

Tähän on helppo ottaa esimerkki joka koskettaa varmasti teitä useita omakohtaisesti.
Astrologia on yksi sellainen alue ja varmaan hyvin moni teistä kuittaa tilanteen kun aletaan puhumaan ihmisen kanssa, joka ei usko astrologiaan. Hänen vakaa mielipiteensä ja pitkäaikainen kokemuksensa perustuu seurasta tai avusta lukemiin horoskooppeihin ja siihen kuinka ne eivät ole pitäneetkään paikkaansa.  ;D ;D ;D.
Keskustele siinä nyt sitten syvällisesti. Ennen en tiennyt olisko pitänyt itkeä vai nauraa ja nyt ei ole enää vaikeuksia kun en aseta itselleni rajoituksia muiden rajoittuneiden mielipiteiden mukaan. Pyrin johdattelemaan keskustelun muihin uriin niin pian kuin mahdollista. Tietysti pitäisi noudattaa parantajan elämäntehtävää ja yrittää avartaa ihmisten mielipiteitä, mutta siinä tulee ainakin minulle se peräänkuulutettu raja vastaan. :buck2:
Jos yritän väkisin omaan henkiseen kasvuuni perustuen luoda monipuolisia keskusteluja väärien ihmisten kanssa niin se vie minua kyllä selvästi taaksepäin omalla polullani ja vahingoittaa minäkuvaani.

Vaikka nettiä parjataan nykyisin paljon ja myönnän sen kyllä aiheuttavan riippuvuutta tuoden persoonallisen heikkouden esiin, niin itselleni se kuitenkin tuo paljon etujakin.
Kunhan vaan muistaa että virtuaalitodellisuus ei ole kuin osa todellisuutta. Toinen tärkeä seikka on se että nämä kirjaimet mitkä nytkin olen tähän latonut ovat neutraaleja. Hymiöt auttaa vähän mutta ovat aika rajallisia ja niitä kylvetään liikaa välillä jolloin ne kääntyvät itseään vastaan. Ihmisten kanssakaymisessäkin vaan murto-osa informaatiosta tulee sanoista.  Mutta nyt lipeää taas aika pahasti.....

 

Voi IHANUUS! :smitten:

Et tiedä miten samoin koen Tony! :D
Samoin pyrin keskustelemaan ja seurustelemaan niitten ihmisten kanssa,joiden tiedän ymmärtävän mitä sanoillani tarkoitan.
Ei se kuitenkaan ole sama,kuin samaa mieltä oleminen.Voimme tuoda oman näkökantamme ja keskustella miten asiat koemme ja aistimme.

En myöskään ota esiin näitä minulle tärkeitä asioita esim.suvun kahvikekkereillä.Silloin on vain ilmoista ja muista yleisistä asioista puhuva Chandra.

Energiahoitoja antaessani en tuputa mitään näkemyksiäni myöskään.Jotkut haluavat vain hiljaa nauttia ja toiset kyselevät jälkikäteen.Näitten kyselijöitten kanssa jään toki mielelläni keskustelemaan kokemuksista ja mahdollisista syistä esiin nousseisiin tuntemuksiin.
En halua tuputtaa omia uskomuksiani,mutta monet ovat hoitojen kautta hakeutuneet kursseille ja niissä taas voikin keskustella laajemmin.

Kaipa nämä asiatkin jokaisen pitää itse oppia.Siis miten toimia erilaisten ihmisten kanssa.Kiva että kummajaisia on muitakin. ;)

Mirjam :D

Joo,kyllä tajusin mitä tuolla muutoksella tarkoitit,mutta hipovat niin lähellä toisiaan.
Eiköhän jokainen välillä tunkeudu myös toisen tilaan.Usein tahtomattaan ja tietämättäänkin.

Olet kuitenkin niin paljon näitä juttuja pohtinut,varsinkin oman tilasi etsimisen myötä,että sinulle tulee heti mieleen katsoa asiaa myös toiselta suunnalta.
Kuinka paljon on niitä,jotka eivät edes ajattele koko asiaa?

Kotkansilmä kehoitti katsomaan lintuja.Voi miten usein niitä olen katsonut ja katson.Näyttävät liitäessään perin huolettomilta ja rajattomilta.Kadehtienkin katson.Mutta rajansa ja tehtävänsä niilläkin.Pysyä aloillaan ja kasvattaa ja huoltaa poikue,mikä näyttääkin perin rankalta sivusta seurattuna.Tuntuu että poikasten nälkä on rajaton.Ja onhan niilläkin omat alueensa minne muuttoaikaankin lentävät.Rajoja siis linnuillakin. ???

Metsikselle vielä,, :D

Silloin kun olet tuntenut vihaa,niin oletkos koettanut sitä työstää maalaamalla?
Käytin sitä yhteen aikaan ja olipa oiva purkukanava.Ja kyllä syntyi jälkeä ja nopeasti.Kiihkolla kulki pensselit.

Mutta värit? ???
Niistä töistä tuli aina mustia ja verenpunaisia.Korkeintaan harmaata pääsi hiukan joukkoon.
Kyllä oli takki tyhjä kun lopetti.Itsekseni vetäydyin omaan soppeen ja vielä sopivaa musiikkia taustalle,niin johan syntyi jälkeä. :2funny:
Eikä siitä sitten koitunut ainakaan vahinkoa kellekkään. :)

Työstää vihaa? Miten olette työstäneet tosiaan vihaa?

Yleensähän se on se itkunen möykky tuossa kurkun alla, jota nieleen ja nielee. Kävelee metsässä ja huohottaa...puhun itsekseni, haukun maailmaa!!!! Säk, säk...

Mutta kyllä se luomisen energia auttaa. Varmaan kirjoittaminen on auttava kanava, täälläkin olen joskus sätkättänyt.

Ja just tanssiharjoituksista tulleena tuossa keskusteltiin naisten kanssa, että mitähän me oltaisi ilman tanssia. Uskon, että se on ollut suurin auttajani, kokonaisvaltainen elämisen muoto suoraan kehon kautta mieleen ja musiikin kautta sydämeen lohduksi.

Maalata en voinut vasta kun saavutin tasapainoa. Maalaaminen on syvää hiljaisuutta, keskittymistä, olemista aivan toisenlaisen itsen kanssa. Kun ei tarvitse enää purkaa päällisiä tunteita, vaan ammentaa jotain kypsempää syvempää.

Mutta näitä asioita varmaan jokainen kokee omalla tavallaan.

Työstää vihaa?

TUNTEMALLA SE POIS!!

Tuttua tarinaa kaikki tyynni! Miekin olen hakenut viimeiset pari vuotta omia jaksamisen rajoja ja joudun taas opettelemaan tiukemmaksi EI-sanan käytössä. Kolme kertaa rytmihäiriöiden takia ea:ssa neljän päivän sisällä riitti kertomaan, että täti on ollut ihan liian lujilla, nyt pelit seis, pallo hävis... Mie jaksan kyllä kaikenlaista, selviän monenlaisesta, mutta en ole mikään robotti enkä itsestäänselvyys, vaan elävä ja tunteva ihminen! Siinä on taas lähiympäristölle muistutusta...

Mutta se vihan työstäminen. Miun on pakko yleensä päästä omiin oloihini, pois paikalta, etten pura vihaa ja suuttumista ihan syyttömiin. Etenkin jos mulle tulee mitta täyteen ja oljenkorsi on katkassu kamelin selän, se on kaikkein viisain konsti, koska ääntä lähtee silloin kuin hinaajasta eikä astioiden viskominenkaan ole kaukana...  :P

Mie useimmiten pistän lenkkivarusteet päälle, painun pitkälle kävelylle ja papatan yksinäni koko matkan niitä juttuja, mitkä just silloin ottaa päähän. Itkenkin, jos sille tuntuu - ja sille on tuntunut viime aikoina liian usein. Ei uskois, miten paljon kyyneleitä voi yhteen naiseen mahtua... Ennen maalla asuessa pakenin halkopinolle: siis kirves käteen ja hakkaamaan oikein oksasia koivupölkkyjä. Sellasten kans kun riekkui varttitunnin, niin otti liiat aggressiot kyytiä...  :knuppel2: ;D

Miun iänikuinen ongelma näkyy olevan se, etten vieläkään osaa suuttua just silloin ja just sen vihan aiheuttajalle, kun tilanne on akuutti, vaan kerään höyryä pannuun, pidättelen tunteita. Sitten kun se 9 Richteriä tulee (yleensä joku ihan snadi suht' viaton asia ja ihminen laukasee sen), eipä oo kivaa enää kellään...  :-\

Vihan, turhautumisen tai muiden tunteiden työstämisessä minä ainakin kuittaan metsätontun kirjoituksia.
Tärkein keino selvitä pahimman yli oli harrastukset, eli pakottaa keho toimimaan  ja tekemään vaikeita asioita, jolloin mielen on käännyttävä väkisin mukaan ja ahdistavat asiat siirtyvät syrjään (ainakin hetkeksi).
Toinen merkittävä tekijä on musiikin kuunteleminen. Eri tyylisellä musiikilla on mukava ohjailla omia tunnetiloja.

Vielä tuohon tilan valtaukseen. Juttelin kerran erään ihmisen kanssa energioista. Hän vain totesi, että on olemassa erilaisten energioiden värähdysasteita. Ja näiden törmäilyissä ensimmäisenä herää tunteet. Myös eräs fyysikko sanoi, että nämä ilmiöt näkyy fotoneina (hiukkaset). Ja jos on olemassa vielä näitä 'aaltoja' ja se magneettinen morf. kenttä tai mitä se nyt oli, niin johan on hankalaa jos on innokas energia päällä ja toiset kärsii alempi värähtelyistä. Tai mitä ne nyt nuo aallot tekevätkään kohdatessaan. Niin, niin...

Tämä olisi varmaankin fyysikoiden juttu! Tutkimuksissaan he voisivat hyvin paljon ymmärrettävästi selvittää, mitä tapahtuu näiden eri värähtelyjen tuoksinnassa. Ja se syyllisyyden tunne, että itse tekee jotain tai ottaa joltakin jotain, häviäisi. Voisimme jopa oppia hyväksymään tällaiset tosiasiat toisieamme morkkaamatta.

Ei siis ihme että yhä enemmän hakeutuu samalla 'aaltopituuksilla' olevien ihmisten seuraan. Tuo 'sana' on vanha ja aika ymmärrettävä käsite! Ei sekään ole oikein, että eri värähtelyjen omaavat ihmiset joutuisivat olemaan elämättä!

Nyt kyllä puhun asioista, jossa en omaa täyttä ymmärrystä ollenkaan, vain hapuilua. (tässä pitäisi olla se punastunut hymiö)

Ihana juttu, että joku toinenkin myöntää tuon metsässä yksin papattamisen! Se kun tuntuu niin hyvältä, mieltää siihen joku toinen ja haukkua sitä oikein olan takaa, tai sitten syytää yhteisölle (siis metsälle vain) harmejaan. Siinä joskus jopa 'toinen' kuvitteellisesti vastaakin joskus ja hämmästyy kun jokin asia selviää kummasti. Tai sitten haukkuu takaisin. Sekin tuntuu hyvältä.

Minä en oikein taida osata purkaa vihantunteita mihinkään fyysiseen taiteen muotoon tai liikuntaan yms
Minä haluaisin silloin ihan oikeasti vain raivota ja huutaa. Mutta meneppäs tekemään niin..
Itseasiassa koen niin, että jos vihan tunteen osaisi ja uskaltaisi näyttää heti kun se ilmenee, se olisi varmaan ihan jees, mutta yleensä sitä on patoutuneena, kun on tullut nielleeksi kaikkea aiemmin ja sitten meneekin energia siihen ,että pidättelee sitä ettei se tulppa poksahda auki väärässä tilanteessa.  ;D

Itseasiassa minä nautin vihan ilmaisusta nykyään, koska nyt ei kukaan ole minulta sitä kieltämässä. Ja olen huomannut, että kun saa ne vanhat patoutumat sieltä pois ja koittaa aina heti ilmaista sen vihan tunteen kun se tulee, niin aikas kesy tunne se on...itseasiassa olen miettinyt, että viha on aika yleistävä sana tunteelle.. siitähän voi saada kiinni jo ennenkuin se on edes vihaksi muuttunut. Sillähän on näitä esiasteita vaikka kuinka paljon.. nähdäkseni...

Ja vaikka onhan sitä hetkiä, kun saattaa isokin raivo nousta ja sitä en lähtisi huutamalla ja meuhkaamalla purkamaan kyllä.
Silloin yleensä kerron sen. (aika ajankohtaisia juttuja näissä ihmissuhde kuvioissa)
Olen esmes sanonut vain, että tunnen nyt niin syvää raivoa, että voisin hakata sinut siihen paikkaan ja haukkua niin maan matoseksi ja niin rumilla sanoilla, kuin ikinä suomenkielestä löydän.
Ja sitten me yhdessä ihmetellään, että mistäs nämä nousee..
Tosin tuo toinen osapuoli ei myönnä noita tunteitaan ihan noin suoraan ja ehkä siksi provosoidunkin niin avoimesti omistani kertomaan...
Jotta saataisiin vahakabinetti eloon...
 :crazy2: oliskos nukkumaan meno aika..  ::)

Mondolta kysyisin,, :)
Tunnetko oman energiakenttäsi laajuuden?Vaikka se olisi kuinka laajakin ja huoneessa olisi juuri näitä samalla aaltopituudella olevia ihmisiä,niin ei se silloin mielestäni vie tilaa,vaan ne sekoittuvat ihanasti ja koko huoneen värähtelytaso nousee.On sanomattoman hyvä olla. :smitten:

Mutta sekaisin erilaista energiaa omaavia.Siitä syntyy tuo happi loppuu tunnelma.
Tunnetko välillä lämpimän,tai useimmiten korkean energian tuulahduksen vierelläsi?Tai hipaisuja iholla,hiuksilla?
Aistitko huoneeseen tulijan,vaikket häntä vielä näe?Ja sellainen tunne,että kaikki aistit ovat herkistyneet kymmenkertaiseksi.Siihen vielä liitetään voimakas intuitio?

Ja kun sinä kuuntelet ja uskot siihen mitä se sinulle kertoo,niin huomaat kyllä ajan kanssa,että juuri näin se asia menikin. :smitten:

Mirjam,

tuntuu hyvältä lukea tuota sinun esmes vihan tunteen sanomisesta!

Ehkä me liian vähän sanomme lausahdusta 'minusta tuntuu nyt niin...'
tai kysymme liian harvoin ilmapiiriä vaistotessa: " Mitäs nyt on meneillään, kun minulla on niin hankala olo..." Voiskohan nuo sanomiset ja suorat kyselemiset auttaa tai helpottaa?

Täh...joko te nukkumaan?

Itseasiassa jäin tuota itsekin miettimään, että useinhan riittäisi juuri se, että kertoo siitä, että tunnen näin ja näin nyt  ???
Ei sitä tarvitse lähteä suinpäin purkamaan..
Eikös kuitenkin se ole siinä se pointti, että tulee kuulluuksi tunteineen päivineen?

Kyllä!
Voi miten monet kerrat kerroin miltä minusta tuntuu,ja emmekö voisi jutella?
Vaan kun ei kuulemma ollut mitään juttelemista,rakkautta vaan kauheasti.Se sai turhautumaan ja vihastumaan.Taas toisen vaistojen mitätöintiä.Tosin puolustan häntä sillä,ettei sairaudeltaan itsekään vielä halunnut nähdä totuutta.

Mutta pätee tuo ystäviinkin.Ja kun sen opettelee,niin se alkaa mennä ihan itsestään.Kertoa miltä tuntuu ja tunnustella haluaako toinen lähteä asiasta keskustelemaan.
Kertoa syyt miksi tuntuu,että ilmapiiri on joskus vähän kireä ja kysyä toisen mielipidettä.
Nämä vain on tarvinnut aikuisena itse oppia.Ei meillä lapsuuskodissa kyllä ainakaan lasten kuullen suoraan mitään kysytty.En tiedä puhuivatko sitten keskenään.Epäilen kyllä,että ei.