Astro Foorumi

Hei

Parisuhde on aina parhaimmillankin haastava tie kuljettavaksi kummallekin osapuolelle.

Astrologia auttaa varmasti löytämään oikean tyyppisen kumppanin ja selkeyttämään omia ajatuksia siitä mitä itsekin haluaa. Mutta mitä kun kaikki muuttuu koko ajan? Onko parempi parhaassakin tapauksessa kohdata uusia parisuhteita ja uusia haasteita x-vuoden jälkeen, jotta itselläkin oma henkinen kasvu jatkuisi terveelliseen suuntaan?
Eli esimerkki jos parisuhde alkaa esim 20 vuotiaana ja merkit sopisivat oikein hyvin toisilleen ja onni kukoistaa. Sitten elämän haasteet lisääntyvät, saadaan lapsia, rakennetaan taloa, käydään aurinkorannoilla....kaikki näyttää olevan hyvin, mutta kuitenkin kaivertaa.......
Nämä kaikki muuttavat naista/miestä ja tuovat mukanaan muutoksia tilanteisiin missä kumppaneilla alkaakin nousta pintaa yhä enemmän merkit/aspektit/planeetat tms. jotka nuorempana ovatkin olleet taka-alalla. Ristiriidat lisääntyvät ja alkaakin ilmestyä asioita mistä ei enää pystytä tai ole vaan mielekästä puhua, koska kumpikaan ei ymmärrä toisen sanomaa/tunnetta.

Tilannetta pahentaa vielä varmasti sekin että jokainen meistä yksilöistä kasvaa henkisesti erilaista vauhtia. Eli sama kuin kaksi autoa yrittäisi edetä rinnakkain; ensimmäisellä tehoja löytyy ja vauhdin hurmaa kun taas toinen on luotu rauhalliseen kaupunkiajoon.
Tehokas auto joutuu ajamaan koko ajan käsijarru päällä, jarrupalat savuten. Vieressä rauhallinen auto yrittää parhaan mukaan pysyä perässä kaasu pohjassa kierrokset täysillä huutaen.

Onni on löytää kumppani joka osaa riidellä, rakastaa, tuntea ja ennen kaikkea kasvaa iän ja kokemuksien mukana hyvien ja huonojen puolien yli.

Voiko tälläistä mitenkään löytää? Suomi on täynnä niitäkin esim yli 30v. parisuhteita joiden kehutaan olevan täydellisiä ainakin ulospäin. Todellisuudessa ongelmia löytyy vaikka muille jakaa, ei vaan enää viitsitä/kyetä eroamaan jne.

Pohdin tätä positiivisin mielin ja ajatuksena tulevaisuuden parisuhteet eli meidän lapsemme ja miten neuvomme heitä välttämään pahimmat karikot, maailma kun koettelee kyllä muutenkin.

Saman keskustelun kävin tänä aamuna sisareni kanssa, jolla on tuo parisuhde yli kymmenettä vuotta meneillään ja samoin vanhempamme ovat onnellisia edelleen, vaikka liki 40vuotta yhdessä.

Itse pähkäilin niitä elementtejä, mitä pitää olla suhteessa, jotta se kestäisi. Minulla haaveena ON elinikäinen suhde, mutta yksi sellaisen alku meni menojaan.

Eilen juttelin ystäväni kanssa siitä, että entä jos nykyään elämä on sellaista, ettei pitkiä parisuhteita enää tule. Ihmiset vaihtuvat nopean kasvun vuoksi. Minä ainakin tunnustan tuon mitä kirjoitit, että toinen joutuu ajamaan käsijarru pohjassa, koska toinen ei kasva samaa vauhtia! Se on syy, miksi minä lähdin pitkästä suhteesta pois! Ja vuosia myöhemmin exäni oli tajunnut muuttua sellaiseksi kuin nyt on. Ja minä taasen olen jo siitäkin edellä... kävin eromme aikaan läpi ne asiat, joita hän käy läpi vasta nyt!

Enpä kylläkään osaa vastata tuohon kysymykseesi. Romantikkona haaveilen siitä yhdestä ihmisestä, kenen kanssa kulkea vuodesta toiseen... mutta onko se mahdollista..? Ei harmainta aavistusta!
Ehkä silloin jos molemmat vapaasti valitsevat sen, että yhdessä kasvetaan. Sisareni mielestä ihmisille laitetaan koko ajan haasteita, rakosia lähteä pois suhteesta... mutta ne jotka jäävät, ne jäävät vapaasta tahdosta.  

Aika hassua kun tapaa jonkun keneen rakastuu ja alkaa sitten seurustelemaan niin sitä aina ajattelee et tämä ei ikinä lopu...näin ajattelin entisestä miehestäni ja minusta ja 8-9 vuotta me jaksettiin mutta sitten oli pakko pistää piste sille jutulle koska minä oisin jo mennyt ties kuinka pitkällä mutta mies jarrutteli liian kauvan.
rakkaus on helppo säilyttää mutta suhteen eteen pitää tehdä paljon töitä, se on kuin ammattisi jonka eteen ei voi vaan istua ja odotella... ei kannata väkisin toivoa että tämä kestää ikuisesti vaan pitää elää päivä kerralla ja uskoa huomiseen!  8)

Jos perustaisimme mieheni kanssa suhteemme
astrologisille tai mille tahansa muille ennustuksille
tai vain muiden mielipiteille,
ei suhteellamme todennäköisesti olisi toivoakaan. ;D

Facta on, että kun olet onnellinen jonkun kanssa,
niin se ei tee onnelliseksi muita.

Negatiivisia heittoja ja kritiikkiä tulee tämän tästäkin,
ilman, että asianomaiset edes tuntevat sinua ja rakastettuasi.

Niiden tarkoitus on saada sinut epäilemään paitsi
itseäsi, niin sitä toista ja suhdettanne.

Arvostan raamatusta vain harvoja viisauksia,
mutta jopa siellä on neuvo rakastavaisille;

Laulujen laulu 1:15

Auttakaa meitä, ottakaa kiinni ketut, ketunpojat, jotka turmelevat viinitarhat! Köynnöksemme ovat juuri nupullaan!

vrt.

Catch for us the foxes, The little foxes that spoil the vineyards;
For our vineyards are in blossom.

Lisäksi samainen luku sisältää toisenkin arvokkaan neuvon
parissakin kohtaa;

Laulujen laulu 1:7
Minä vannotan teitä, Jerusalemin tytöt, gasellien ja villipeurojen kautta: älkää häiritkö rakkauttamme, älkää häiritkö, ennen kuin itse haluamme herätä! [Laul. l. 3:5, 8:4]

vrt.

I adjure you, daughters of Jerusalem, By the roes, or by the hinds of the field, That you not stir up, nor awaken love, Until it so desires.

Vanhan käännöksen mukaan;

...Älkää häiritkö rakkautta, ennen kuin se itse haluaa!

Hebreankielinen käännös tarkoittaa molempia;
Älä siis häiritse muiden rakkautta,
äläkä ole liian innokas, siis älä yritä liikaa,
kun mahdollinen rakkaus siintää jonkun hahmossa omissa silmissäsi. ;)


Homman ydin on siis kautta aikojen päästä muiden mielipiteiden,
siis myös erilaisten astrologisten ja muiden tulkintojen
yläpuolelle, jolloin suhteeseen ei pääse muut (energiat) vaikuttamaan. ;)
 

Tässäpä samat kohdat Vuoden 1904 painetusta Bibliasta (ostin sen jäärälleni joululahjaksi)
Silloinhan on tietenkin Laulujen laulu olltu Korkia veisu...

Ensin 3:5

"Minä vannotan teitä , Jerusalemin tyttäret, metsävuohten eli naaraspeurain kautta kedolla, ettette herättäisi armastani eli nostattaisi häntä, ennenkuin hän tahtoo."

8:4

"Minä vannotan teitä Jerusalemin tyttäret, ettette armastani herätä eli nostata häntä, siksi kuin hän itse tahtoo."

 :)
Miusta tuo vanha kieli on hauskaa, tulee tuosta nostattamisesta mieleen vähän ruumiillisempi toiminto... ;)

 :2funny: ETTÄ HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE!!!  ;D

Miksiköhän mieleeni tulee näistä lauseista kundaliini-energia? ???

Liekö tarkoitettukaan parisuhteiden rakkautta...

Kyllähän pitkät parisuhteet ovat nykyään harvinaisia ja tiedän paljon vanhoja ihmisiä, jotka eivät toisiaan ole enää lopussa rakastaneet ollenkaan vaan päin vastoin, mutta heille ajatus erosta on ollut mahdoton.Olen itse ollut naimisissa 26 vuotta ja helppoa se ei missään tapauksessa ole ollut  ;), mutta se jännin asia meillä on ollut se, että syvällä sisimmässä olen aina tiennyt, että kukaan muu ei sopisi minulle paremmin.Meidän suhteemme perustuu toisen kunnioitukseen ja ystävyyteen joka yksinkertaisesti on meille kummallekkin paras mahdollinen tapa.Emme sido tai ahdista toisia vaan annamme kummallekkin mahdollisuuden toteuttaa itseään ja se mikä on jännä on se, että joskus kun oikein ahdistaa joku asia niin kun ei tee kärpäsestä härkästä, vaan antaa asian hautua huomaakin yhtäkkiä, että eihän se mikään kauhea juttu olekaaan  ;D .Minulle tärkein asia on se, että voin aina luottaa mieheeni asiassa kuin asiassa ja olen monesti sanonut, että kun olen näin pitkän koulun käynyt, että opin tuntemaan toisen ihmisen, niin en millään jaksaisi enää sellaista koulua aloittaa, koska rakkauden alkuhuuma kestää vain aikansa ja arki tulee aina vastaan  ;) .Tällä hetkellä taidamme nauttia avioliitostamme enemmän kuin koskaan  8) .

Nyt täytyy todeta että kyllä minä sitten olen kateellinen monelle ihmiselle. Joku löytää voimaa uskonnosta, joku antaa asioiden vaan olla, joku tekee asioiden eteen kaikkensa onnistuen ja jotkut eroavat.
Itseltäni löytyy 20 v takana ja lähtölaskenta on jo alkanut kuten Nasan sukkulalla.
Ei minuakaan alussa häirinnyt kenenkään muun kommentit ja voitte kyllä uskoa että niitä kyllä tuli ja suoraan sanottiin minullekin päin naamaa eikä mitenkään kierrellen.
Jälkiviisaana voisi nyt sanoa että s****nan tyhmä kun et uskonut puhetta. Olis vaan pitänyt uskoa muita tällä kertaa.
Toki alkuhuuma on kaikilla olemassa ja kaikki on aaltoliiketta eli en ole ollut mitenkään epärealistisella pohjalla KOSKAAN liikkeellä.

Nyt omien kokemusten pohjalta on noussut esiin sellainen ajatus että pitkän jopa koko elämän mittaisen parisuhteen toimivuus mitataan vasta pitemmän ajan myötä mihin kuuluu myös kokemuksien tuomat hyvät ja huonot hetket, lapsien saaminen muuttaa monia asioita ja energioita ja yleensä kaikki isot tapahtumat joita kohdataan yhdessä muokkaa parisuhdetta.
Pitkäksi parisuhteen laskenta tavaksi ei riitä pelkästään vuosiluku 5 vuotta ja mukava kokemus kun käytiin laskettelemassa rukalla, mies kaatui rinteessä ja nainen hoiti nyrjähtäneen nilkan kuntoon. Get my point?

Yksi tärkeä kysymykseni olikin ensimmäisessä viestissäni "Mutta mitä kun kaikki muuttuu koko ajan?". Ymmärrän toki ihmisiä jotka hyväksyvät vaikeat asiat ja jatkavat vaikeuksista huolimatta (silloin on muita tärkeämpiä yhdistäviä sielulisia tekijöitä). Lisäksi ymmärrän ihmisiä jotka vaikeuksien takia eroavat (silloin ei ole niitä sielullisia yhdistäviä tekijöitä tai ne eivät ole tarpeeksi merkittäviä).
Tarkentaisin kysymystä siten että miten löytää ne tekijät (sielulliset, henkiset ja materialistiset) jotka auttavat säilyttämään sen parisuhteen SEN VAIKEIMMANKIN kynnyksen yli.

Tämä elämä on liian lyhyt siihen että katsotaan nyt mitä tästä kehityy ja jos ei kehity niin aina sitä parempia löytyy.

Minua tietysti kiinnostaa tämä omalta kantiltani, mutta vielä enemmän olen huolissani omien lapsieni kohtaloista, koska rakastan lapsiani ja teen kaikkeni etteivät he tekisi samoja virheitä.

Ymmärrän hyvin jos joku ei halua ruotia tässä liian henkilökohtaisia asioita ja nämä ovat vaan minun kokemuksiani joihin teillä kellään ei ole mitään osaa eikä arpaa.


 

Minulla on itselläni tilanne, että minulta kysellään
hyvin suoraan ja jyrkällä tavalla,
miksi sinä olet tuon miehen kanssa?

Vaikka hän on erittäin hauska ja huumorintajuinen seuramies
ja kaikki sujuukin ylensä hyvin,
mikäli ihmiset ymmärtävät hänen huumorinsa,
mutta niin hän sitten onnistuu jostain syystä
ärsyttämään monia ihmisiä. ::)

Hän on hyvin lahjakas, tietää sen
ja hänen käytös voi olla välillä hyvin mahtailevaa
ja kaikkea muuta kuin diplomaattista. ;D

Heikommat ihmiset voivat kokea hänet
kovin jyräävänä.

Minua se lähinnä yleensä naurattaa, mutta ärsytys
kynnykseni nousee, kun hän mokaa jonkun
minulle tärkeän suhteen.

Olenkin oppinut taidon erottaa ihmisten silmissä
itseni kokonaan pois mieheni käytöksestä,
jolloin se on aiheuttanut vastakkain asettelua
ihmisten silmissä luonteistamme.

Hassua sinänsä, meitä on luultu sisaruksiksi,
siis silloin kun arvioijana on joku, joka pitää miehestäni,
mutta sitten myös totaalisesti oppositioiksi luonteiltamme,
jos arvioijana on joku, joka ei pidä miehestäni. ;D

Mielenkiintoinen keskustelu. Parisuhde, tuo kummallinen kahden ihmisen kombinaatio joka johtaa syvästä samaistumisesta suuriin riitoihin, kärsimykseen, onneen - todellista vuoristorataa ja ihminen EI ole keksinyt tapaa jolla parisuhde voisi toimia. Yksi suuntaa antava siihen on Sydän. Intohimorakkaussuhteessa, jota suurin osa suhteista nykyään on on kyse oikeastaan vain siitä että näkee ihmisessä jotain mitä itseltään puuttuu. Siihen saadaa toisen kautta tyydytys ja toinen toimii "huumeen" tavoin. Joskus se "huume" ei enään riitä ja se on löydettävä muualta, lähdetään parisuhteesta, toiseen, uuden "huumeen" perään. Onko olemassa epäonnistuneita ihmissuhteita? onko ne vain elämän tuoma haaste meille löytää itsessämme uusia puolia? Onko 2pvää kestänyt suhde sen huononpi kuin 20 vuotta  taikka parempi?

Tieteellisesti on todistettu että elämäntilanteessa herkässä vaiheessa olevat ihmiset rakastuu helpommin kuin ne jotka ovat itseensä täysin tyytyväisiä, mistä tämä johtuu?
Moni meistä on suhteessa jossa odotetaan toiselta ja unohdetaan itse antaa ja kyseessä onkin vain ns. "riistosuhde". Näissä suhteissa kaksi puolikasta muodostaa kokonaisuuden. Näiden vastakohta taas on parisuhde jossa on kaksi täysin itsenäistä ihmistä, jotka rakastaa itsessään jokaista ominaisuutta ja näin ollen pystyy rakastamaan myös toisessa samoja asioita - tässä kohtaa ollaan yksin yhdessä. Liitto perustuu luottamukseen, kunnioittamiseen, ymmärtämiseen siitä että toisella on oma vapaus myös - todelliseen rakkauteen jossa ei pelkää sitä että toinen lähtee koska tietää että vaikka toinen lähtisi on täysin eheä itsessään ja rakastaa toista hänen päätöksestä huolimatta.

Näin...eipähän jaksa avautua enempää kun oikeestaan jo kadotin ensimmäisen lauseen jälkeen punaisen langan  :crazy2: Mutta ehkä tuosta jotain saa irti  :)

Vaikea kysymys... :-\

Omat vanhempani ovat olleet yhdessä 31 vuotta, ja edelleen todella onnellisia. On heilläkin ollut omat juttunsa, mutta ovat pysyneet yhdessä niistä huolimatta (tai sitten juuri siksi  ;))

Itse olen aina ollut sitä mieltä, että sitten kun sitoudun, sitoudun loppuelämäkseni. Tästä johtuen minulla ei ole ollut kovin pitkää suhdetta ennen tätä nykyistä. Nyt onkin ongelmana se, etten tiedä mikä on ns. normaalia. Eli normaaleja parisuhteen ongelmia. (Minulla on kyllä kotoa toimivan parisuhteen malli - peilaan siis omaa suhdettani siihen, myönnetään).

Mutta kun ei ole ollut ns. normaalissa, pitkässä(?) suhteessa aiemmin, on vaikeaa tietää, milloin ymmärtää liikaa. Olemme kohdanneet mieheni kanssa todella vaikeita asioita, jo yli vuoden verran. Nyt on tunnelin päässä valoa, mutta minä olen aivan loppu. Eikä ole vielä ollenkaan varmaa, selviääkö nämä asiat. Uskoisin, että selviävät, mutta siihen voi helposti mennä pari-kolme vuotta. Jaksanko enää enempää?

No, menee henkilökohtaisuuksiin...Mutta alkuperäiseen kysymykseen kommenttina; koskaan ei varmaan voi toista AIVAN läpikotaisin tuntea (ja jos se olisi mahdollista, niin se olisikin pirun tylsää  ;)). Näin ollen ei voi myöskään olla koskaan varma toisesta. Entä sitten, kun toinen muuttuukin matkanvarrella, tai paljastuu asioita, joita ei siinä rakkauden huumassa ole voinut nähdä? Pitääkö loppuelämänsä kärsiä ja elää puolella teholla... :-\ En tiedä. Mikä on normaalia, mikä ei?

Osa pareista luovuttaa liian herkästi, osa jää kitumaan, vaikka olisi parempi erota...Ehkä se pitkä suhde tulee siitä, että tuntee itsensä. On myös osattava rakastaa itseään, ennen kuin sitä pystyy antamaan rakkautta toiselle. Ja se puhuminen...Kun asioista voidaan keskustella "kissa pöydälle" -tyyliin, voidaan myös kiihkoilematta puhua eroamisesta tms. Mielestäni pitkä suhde ei ole kangastus, mutta se vaatii itsetutkiskelua, rehellisyyttä itselleen ja puhumista. Ja molemmilta osapuolilta...yksinään sitä on aika vaikeata pitää ns. "suhdetta" pystyssä.

Oho, pitkä epistola...Koittakaa kestää!  :smitten:

Onko ihmisen edes tarkoitus pysyä saman ihmisen kanssa koko elämää? Minusta se on tavallaan luonnonvastaista vaikka siitä itsekin haaveilen.

Eihän ketään voi "omistaa" ja niin moni suhde oikeasti pohjautuu enemmänkin juuri sille omistamiselle kuin pyyteettömälle rakkaudelle.

Kukahan mulle selitti.. No kuitenkin, jostain kuulin että ihmiskunta käy nyt läpi kehityksessä sellasta vaihetta että erotaan paljon ja suhteet on lyhyehköjä mutta sitäkin opettavampia ja intensiivisempiä.

Pätee ainakin erittäin hyvin minun kohdalla.  :2funny:

Onhan näitä tullut pohdittua.  :idiot2: ja vähän haparoiden tullut elettyäkin.
Minun pisin parisuhteeni (avioliittoni) kesti 10 vuotta. Ja se päätyi klisheisesti vaan "erilleen kasvuun". Meillä en olisi voinut edes puhua, että oli erilaiset moottorit autoissa, vaan toinen ajoi skooterilla ja toinen Porchella.  ;)
Mutta, en esitä asiaa niin, että toinen niistä olisi jotenkin arvokkaamapaa tai itseään kehittävämpää, ajoi sitten mopolla tai Porchella. Meillä vain oli niin erilaiset tavoitteet sitten lopun viimeksi. Kyllä minä pitkään menin itseeni ja koitin ajatella, että tässä pitää nyt tsempata ja kasvaa parisuhteen sisällä, eikä missään muualla. Minulla vain kasvoi joku alkukantainen "sisäinen paine" ja pakko oli kytkintä nostaa, vaikka olisi ollut minkälaiset ihanteet parisuhteen pituudesta. Hajallehan siinä meni, niin omatkin kuin muilta opitut rakenteet ja ihanteet parisuhteista kuin itsestäkin.

En edelleenkään osaisi sanoa, mistä tunnistaisin sen, mikä on se "todellinen oikea merkki", että on hyväksi kaikille, että molemmat jatkaa omilla tahoillaan ja milloin taasen olisi aika ottaa itseä niskasta kiinni ja kasvaa suhteen sisällä. Sen olen aina voinut todeta vasta jälkikäteen. Niistä suhteista on alkuhässäkän jälkeen kasvanut hyviä ystävyyssuhteita ja uskon sen olevan ihan myönteinen jälkikäteinen merkki siitä, että teimme oikean kipeänkin ratkaisun aikanaan, että tiemme erkanevat parisuhteen muodossa.

Uskon, että ei ole yhtä oikeaa muotoa olemassa, vaan jokaisella on se omanlaisena.
Koen jopa niin, että ehkä minulla on ollut (ja on) jonkinlainen suhteeseen sitoutumisen ja paneutumisen kammo, siis vaje, etten kykene kovin pitkään suhteeseen. Ja toisaalta, ne jotka olisivat valmiita olleet piiiitkään parisuhteeseen kanssani, ehkä heiltä puuttui kyky, irrottaa otettaan toisesta. Ja molemmat osasivat jo jotain, mitä toinen ei.

Mutta missään tapauksessa en koe koskaan suhteen pituuden olevan mikään arvo.
Ja olenpa tänään tässä itsetutkiskeluni tiimellyksessä saanut huomata, että minä taidan olla jollain tasolla riippuvainen miehistä..  :o
Jotenkin nostan jalaustalle ihan liikaa miestä johon olen suhteessa... elän liikaa aina suhteen kautta satakymmenen lasissa...
Olen kuin joku vampyyri....
Noh, tästä on hyvä aloittaa uusi vuosi... tunnustautuneena mies-narkkariksi...  ;D

 
Tuo on aika vaikee kysymys, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa että, täytyy osata joustaa, antaa anteeksi ja oppia ymmärtämään toisen muuttumista vuosien varrella.
Olen itse ollut saman miehen kanssa jo 12,5 vuotta  :smitten: ja edelleen rakastetaan toisiamme hullun lailla, en tiie mistä se johtuu niin vain on  :D tasaisin väliajoin tulee jotain ongelmia, mutta ne on tehty ratkaistaviksi tavalla tai toisella, kaikki on sujunut tosi hyvin.
Minä olin 17 kun aloimme seurustelemaan ja mies 22  :smitten: eikä meillä ole kummallakaan aikomusta lopettaa tätä loistavaa suhdetta  8) tosin tiedän monia kaksonen-jousimies pareja jotka ovat yhdessä monien kymmenien vuosien jälkeenkin.

Yksi sellainen asia minun pitää tähän lisätä joka mielestäni auttaa rakkauden säilymiseen eli se, että vaikka mekin olemme taistelumme liitossa käyneet ei minun ole koskaan tarvinnut olla katkera tai vihainen jälkeenpäin mistään.Aina kun ajattelen avioliittoamme, niin ensimmäisenä mieleen nousevat kaikki ne ihanat asiat joista tämä side välillemme on muodostunut.Ja jokaisessa avioliitossa joskus riidellään ja se ei aina tarkoita, että avioliitto olisi onneton, vaan tekee vain hyvää puhdistaen ilmaa  ;D .

Onko mikään ihme, etteivät suhteenne ole pitkä-aikaisia,
jos itsekin uskotte toiveistanne huolimatta,
että suhteet eivät ole pitäaikaisia ja jos ovat,
niin ne eivät ole onnellisia? :idiot2:

Toivoa voi vaikka mitä, mutta jos uskoa ei löydy,
niin toiveet muuttuvat pettymyksiksi.

Suhteissa on aallonharjoja ja alhoja, ne kuuluvat
kaikille elämänaluielle.

Minua ihmetyttää, miksi rakkaussuhteet ovat tekopyhästi
maalattu raameihin, joissa ei saisi olla pienintäkään
ongelmaa ja sitten kun ongelma tulee vaikka toisen
työasioista, siis koko suhteen ulkopuolta,
niin koko suhde pitäisi heittää romukoppaan.

Miksi ei voi pitää vaihtoehtoja auki ja tai esim.
vain odottaa, että ko. tilanne menee ohi? :idiot2:

Kaikki tilanteethan joka tapauksessa menevät ohi
ja mikään ei säily entisellään, vaan elämä
luo nahkansa uudistuen säännöllisesti. ;)

Mieheni kanssa elämme oman rakkautemme murrosaikaa.
Tuntuu, että tämä joululoma teki paitsi
fyysisen välimatkan, niin se teki myös
henkisen välimatkan.

Tässä on ollut loistavaa aikaa järjestellä
asioita ilman toisen vaikutusta pääkopassaan. :)

Suhteemme ensi viikolla, kun palaan kotiin Wieniin,
ei varmasti tule olemaan samanlainen
kuin syksyllä ja kesällä,
mutta mahdollisuudet ovat tietenkin kaikkeen;
joko katastrofiin tai sitten hulppeaan onnellisuuteen
tai jotain siltä väliltä. ;)

Usko kuitenkin menestykseen ja rakkauteen on molemmilla
ja tiedämme itse, mitä toimenpiteitä se tarvitsee
ja millä keinoin menestystä ja rakkautta lisäävät
toimenpiteet suoritetaan. ;)

Kysymys on myös yhteisistä näkemyksistä ja toiveista. ;)

Pelkästään toisen toiveet eivät riitä, koska niillä
on usein tapana muuttua dominoiviksi vaatimuksiksi,
joita toinen ei kykene täyttämään,
etenkin, jos pariskunta on characteerisesti hyvin
epäsuhtainen pari.

Minulla ja miehelläni nämä rakkautta ja menestystä
tukevat toimenpiteet liittyvät työelämään.

Mieheni teki jo tarvittavat muutokset omalta taholtaan,
stressittömämmän elämän saavuttamiseksi,
mutta minun täytyy vielä kerätä kaikki rohkeus,
uskallus ja energia
radikaaleihin muutoksiin työn suhteen.

Minua ei helpota yhtään, että vastahan
tässä puolivuotta sitten muutin Wieniin
ja se toi tullessaan isoja muutoksia,
jotka söivät energiaa.

Lisäksi mietin, tuleeko ko. muutos työhön liittyen
olemaan hyvä juttu olenkaan vai tuleeko se
muodostumaan ns. "kasvattavaksi ajaksi". :buck2:

Ehkä minun tulee vain luopua suosiolla tästä
nykyisestä tilanteesta ja katsoa reippain mielin,
kun laivani rantautuu tutkimattomalle saarelle.

Tuo rantautuminen on seuraavien viikkojen aihe
ja tässä on vielä mahdollisuus miettiä,
että ottaako homman ennakkoluulottomasti vastaan
vai antaako epäilysten karkottaa takaisin merille.  ;D

Asterix, olen samaa mieltä tuosta uskon tärkeydestä, pelkät toiveet ja odotukset eivät pitkälle kanna. Itse asiassa ne voivat helposti pilata muuten potentiaalisen suhteen. Se kertoo jo aika paljon, jos kaipaa aina jotain muuta tai enemmän eikä voi olla tyytyväinen sen hetkiseen olotilaan. Epäilee toista tai itseään tai jotain...  :-\



Kyllä sen sydämessään tietää, eikä sellaista voi tai tarvitse mitenkään todistaa. Mutta mistä tietää, oletko sinä oikea sille toiselle? Varmastikaan etsimällä ei sitä oikeaa löydä, se tulee jos on tullakseen ja menee jos on mennäkseen...  :smitten: 


Suhde ilman riitoja on jotenkin epäilyttävää touhua, tosin onpa riitelytapojakin kovin erilaisia, mutta kuitenkin. Itse elin suhteessa, jossa en toista saanut riitelemään sitten vängälläkään, tai jos sitten sainkin kimpaantumaan niin se oli sitten jotenkin lapsellista väittelyä. Ja minulle jäi aina tunne, että olen yksipuolisesti riidan aiheuttanut ja siitä myöskin vastuussa!  :tickedoff: :buck2:

Viisaita ajatuksia kirjoitit, Asterix  :smitten:  Mikään ei ole täydellistä - särötkin kuuluvat elämään, ja ehkä juuri niistä kasvaakin se aito rakkaus (jos on kasvaakseen).

Mä uskon, että pitkään parisuhteeseen tarvitaan yhdistelmä rakkautta, toisen huomioon ottamista, sinnikkyyttä selvittää ongelmat, halua sitoutua, kykyä hoitaa parisuhdetta - ja hyvää tuuria   ;) Tuuria siksi, että ylipäänsä löytää "elämänsä rakkauden", tunnistaa hänet, saa vastarakkautta - ja että molempien elämäntilanteet mahdollistavat suhteen alkamisen ja molemmat myös haluavat sitoutua... Monen monta muuttujaa matkalla onneen!!

Eivätkä kaikki parisuhteet siltikään kestä. Mun mielestäni tärkeää on myös osata antaa myöten - mutta ei liian helposti, vaan sitten, kun tietää sydämessään yrittäneensä kaikkensa. Joskus ihmiset kasvavat erilleen, joskus vain muuttuvat. Kehitystä tapahtuu kuitenkin aina, eikä mikään pysähdy paikoilleen. Joskus vaikeiden aikojen jälkeen rakkaus syvenee entisestään, joskus ei ole enää paluuta yhteiseen. Rajan tunnistaminen etukäteen on kieltämättä vaikeaa.

Jostakin psykologian kirjasta luin, että parisuhteenseen kuuluu eri vaiheita ihastumisen ja rakastumisen, räiskyvän intohimon ja vaaleanpunaisten lasien läpi tuijottelun kautta tunteiden laimenemiseen, mutta samalla toivottavasti myös kiintymyksen kasvuun ja kumppanuuden vahvistumiseen. Tarvitaan sekä tunteita että tahtoa.

Itse erosin todellisesta sielunkumppanistani :vesimies: (kartta muutenkin hyvin yhtenevä omani kanssa) 7 vuoden parisuhteen ja 10 vuoden kiintymyksen/rakkauden jälkeen. Vuosikausia uskoin sen kestävän ikuisesti... Kasvoimme kuitenkin erillemme ja ongelmat välillämme painuivat liian syviksi, liian vaikeiksi selvittää. Tuli aika erota. Elämäni aikana olen saanut kuitenkin seurata kahden veskarin vuosikymmenten onnellista parisuhdetta, kunnes kuolema heidät lopulta (vanhuuttaan) erotti. Sellainen kiintymys ja kumppanuus ovat saaneet mut uskomaan ikuiseen rakkauteen. Yritän sitä nyt rakennella nykyisen mieheni kanssa; eri lähtökohdista kuin aiemmassa suhteessani. Olemme hyvin erilaisia, mutta erittäin kärsivällisiä ja uteliaita oppimaan ymmärtämään toisen näkökulmaa  ;)

Huomisesta ei koskaan tiedä, mutta parasta voi aina toivoa!!

Minulle ei ole ollut koskaan ollut ajatusta (ainakaan tiedostettua), että etsisin sitä jotain "yhtä ainoaa oikeaa" tai muutenkaan en ole osannut haaveilla koskaan jostain elämän kestävästä suhteesta.
Tiedä sitten onko jotain kehittymättömyttä vai mitä.
Ehkä olen ennemminkin kärsinyt siitä, etten ole osannut sellaista etsiä ja kaivata.  :( Koin jopa jossain vaiheessa pyrkiväni sellaiseen ja yrittäväni omata moisia arvoja siksi, että sopisin paremmin muiden joukkoon.  :D

Enkä koe, että toisaalta olisin ihastunut ihastumisen tunteeseenkaan, vaikka onhan se hienoa ja koenkin, että se tapahtuu suhteen aikana kerta kerran jälkeen uudelleen, kun suhde ja ihmiset siinä muuttuu.

Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka elävät pitkän suhteen ja on todella kaunista katsottavaa, kun kaksi harmaa hapsista vanhusta kävelevät käsi kädessä toistaan tukien ja siitä huokuu syvä rakkaus.
Tosin en tiedä tuntemattomista mennä sanomaan, ovatko he tavanneet 40 vuotta sitten vai puoli vuotta sitten.  ;D

Yhtä kaikki, elämä on kuitenkin pitkä, mutta niin lyhyt!
 :smitten:

Juuh, kyä näi o. Meinaan, että aina kun on kyse enemmästä kuin yhdestä persoonasta, eroja asioiden käsittämisessä sekä käsittelyssä on.  ::)
Miksi ihmiset olettavat toisistaan jotain täysin mahdotonta, kuten ettei persoona muuttuisi? Monellako teistä on sama kampaus kuin esim. teininä? Entä 2-kymppisenä? 3-kymppisenä? .. Tai mikä on muoti nyt vs. 10 vuotta sitten? Nettailitteko kovasti 7 vuotta sitten? Oliko firman budjetti sama 5 vuotta sitten kuin ensi vuodelle asetettu?

Maailma muuttuu koko ajan. Perässä on hyvä pysyä. Henkisestikin, ei vain taidoiltaan. Perusluonnehan meillä on suht pysyvä, mutta kokemuksemme muuttavat 'joka tunti' suhtautumistamme asioihin..
Milläpä sitten kestämme tämän kaiken muutoksen?  :angel: Olisiko omilla laseilla  8) mitään tekemistä asian kanssa? Ensimmäinen sääntö: rakasta itseäsi, kaikkine 'puutteisinesikin' ja haluinesi kokeilla asioita uudella tavalla; oppia uutta. Toinen: suvaitse. Oma katsantokanta ei ole se maailman napa. Kolmas: kunnioita. Vaikka kuinka aidan taus voisi näyttää kauempaa vihreämmältä, puhkeaa se omakin nurmi uuteen kasvuun, kun sitä vähän lannoittaa ja hoitaa puheen voimalla, avoimesti. Neljäs: kaikki pierevät ja kakkaavat anyways..  :laugh:

Siispä tällä kaikella paasauksella halusin vain sanoa, että kyllä täälläkin on vaikeaa ollut ja monesti. Mutta vaikka Esa Saarisen varoittelema 'pihtaamisen kostonkierre' on niin monet kerrat koettu ja pelätty, aina voi paranaa ja parantua. Kyse on siitä omasta navasta -- ehkä vähän myös korvien välistä.  :smitten:  :smitten:


Cheers, attitude! Skål på ni alla! Raketti ymmärrykselle! (Ja nyt lähden vasta etsimään sitä lasillista kuoharia, ja rauhoittamaan ukkokultaa, joka äsken kävi ihmettelemässä mihin katosin  ;))

Hankala monimutkainen aihe alue...
Itse olen seurustellut avopuolisoni kanssa 15 vuotiaasta saakka, nyt takana on kohta yhteisiä vuosia 12. Voitte vain kuvitella millaista tuskan myllerrystä vuodet ovat olleet.

Minä itse olin pitkään parisuhteessamme hölmö ja täysin lapsi. En osannut kunnioittaa avopuolisoani niin kuin olisi kuulunut, epäilin suhteen kestävyyttä ja avopuolisoni uskollisuutta. Mihinkä muuhun tämä sitten johtikaan kuin siihen että töppäilin ja jopa petin mitä rankimmalla tavalla rakastani. Pahin kaikista oli kuitenkin se etten ollut rehellinen. en pystynyt kertomaan teoistani, pelätessäni avopuolisoni satuttavan itseään. Kun vihdoin sain suuni auki muutaman vuoden kuluttua niin asiat tietenkin kääntyivät päälaelleen.
Elimme yhdessä muutamia vuosia siten että olin alistunut kaikkeen ja surin tekemääni pahaa. Kuuntelin päivästä toiseen kun avopuolisoni itki tuskaansa. tämä oli jotakin hirveää!! Koskaan ei saa toista pettää ja vieläpä salata asioita. Avopuolisoni opasti minua monissa asioissa, mutta anteeksi hän ei pystynyt antamaan. Erosimme muutama vuosi sitten ja olimme erossa puoli vuotta, puoli vuotta mikä oli tuskaa ja helvettiä. Löysin itselleni uuden kumppanin ja elin rakkauden huumassa. Saamaan aikaan kuitenkin itkin päivästä toiseen ja taistelin aiheuttamani tuskan kanssa. Oli pienestä kiinni etten lähtenyt toiselle puolelle maapalloa "karkuun" epäonnistunutta elämääni ja toiselle aiheuttamaani tuskaa. Ja onneksi aikomukseni epäonnistui...
Tällä hetkellä elämme vaihtelevasti onnellisesti yhdessä. Totesimme ettemme pysty elämään ilman toisiamme. Vasta toisen menettäminen näytti minulle rakkauden. Ehkä olen tunnevammainen, mutta nyt näen rakkauteni avopuolisooni ja osaan kunnioittaa häntä ja pyrin olemaan hänelle se täydellinen nainen. Valitettavasti täydellisyys tuhoutui jo vuosia sitten kun tein väärät tekoni, mutta avopuolisoni yrittää antaa tekoni anteeksi ja näkee kuin ihmeen kaupalla minussa täydellisen rakkaansa, mutta kuitenkin muuttuneen rakkaansa.

Olin nuori ja narussa talutettava tyttönen suhteemme alkuvuosina. Nyt avopuolisoni on Opettanut minulle mitä elämä oikeasti on. Arvostan suuresti rakkaani rehellisyyttä ja viisautta. Koskaan en voisi löytää rinnalleni täydellisempää kumppania. Joka päivä toivonkin että avopuolisoni tuska hellittäisi ja hän voisi elää onnellista elämää kanssani. Nyt voin sanoa että rakastan avopuolisoani täydestä sydämestäni, enkä enää koskaan voisi häntä vahingoittaa epärehellisyydellä tai väärillä teoilla. kiitos kaikesta avopuolisolleni joka otti minut takaisin rakastavaan syliinsä!

tämä oli tarkoitettu kertomukseksi kaikille, jotka koskaan/ikinä miettivätkään tekevänsä suhteessansa vääryyttä. Rehellisyys maan perii!!! tsemppiä kaikille tosi raukkautta etsiville!

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille!!

                        :-*

       Parisuhde = sielutason suunnitelma!

        Ihmislaki pitäisi kieltää kaikki

         yli 25v pitemmät sitoumukset.


                       :2funny:

Kiitos Raven, että kerroit avoimesti kaiken tuon. Kertomasi vahvisti entisestään uskoani vanhaan totuuteen "kaiken se kestää, kaiken se uskoo, kaiken se toivoo, kaiken se kärsii...". Rakkaus voidaan pelastaa, vaikka se kokisi koviakin kolhuja, kun vain molemminpuolista tahtoa ja yritystä löytyy. Joskus loukkaamme toisiamme - se on elämää. On niin helppo sanoa, ettei pitäisi tai ei olisi pitänyt. Jokainen kuitenkin tekee ratkaisunsa niistä lähtökohdista, niistä uskomuksista ja niistä tunteista käsin, jotka ihmisellä silloin on, ja nuorena omat haavat voivat saada aikaan haavoja myös muille. Juuri tekemiemme virheiden kautta me kuitenkin kasvamme viisaammiksi ja vahvemmiksi (ainakin suurin osa meistä).

Sun tarinasi kosketti mua siitä syystä, että olen aiemmassa suhteessani ollut se toinen osapuoli, petetty. Siitä syystä haluankin sanoa sulle, että se menee ohi. Ottaa aikansa, mutta pala palalta luottamus kasvaa takaisin toisen muuttuneessa käytöksessä, luottamuksen arvoisena olemisessa, rakkaudessa. Vuosia se usein vie ja helppoa se tuskin koskaan on... mutta mahdollista, kun rakkaus kantaa  :)

Onnea, luottamusta ja rakkautta teille juuri alkaneeseen uuteen vuoteen  :smitten:

Rakkaus
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi. Rakkaus ei kerskaa. Rakkaus ei pöyhkeile.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti. Rakkaus ei etsi omaansa.
Rakkaus ei katkeroidu. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo. Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Niin pysyvät nyt Usko, Toivo ja Rakkaus, nämä kolme ;
mutta suurin niistä on Rakkaus.

Minulle joskus tuo kaikki oli ulkoatulevaa vaadetta, jota vastaan kapinoin ja halusin, että jos se ei tule suoraan sisältäni ytimestä, niin se ei ole aitoa, eikä totta. Eikä se olekkaan, jos se tulee ulkoapäin.
Nyttemin taasen jälleen allekirjoitan tuon, eikä synnyttä kapinan tunteita.  :) Ehkä olen osin sen elänyt jo sisäiseksi, eikä se ole enää vaade, vaan vapaaehtoinen valinta. Tokiinsa siihen kai muovaudutaan jokaisessa ihmissuhteessa omalla tavallaan uudelleen ja uudelleen, eikä kyse ole mistään pysähtyneestä tilasta.

Siksi en koe tärkeäksi omassa elämässäni sitä miten kauan ajallisesti jokin suhde kestää, tahi onko jossain se "yksi oikea", koska minulle jokainen on ja on ollut ja on se "yksi oikea" silloin kun se on ja vaikka tiemme fyysisesti olisi lähteneetkin suuntiin toiseen, toteutuu nuo sanat välillämme. Tai ovat menossa sitä kohti.

En vieläkään voisi sanoa, että en koskaan enää riko "rakkauden lakia", koska olen sen joskus tehnyt ja siitä oppinut. Tiedän, että aina uuden kohtaamisen edessä (oli se sitten mies tai nainen tai mitä vain) olen uuden edessä, ainutkertaisen edessä, enkä voi toimia ja reagoida samalla tapaa kuin jonkun toisen kanssa aiemmin tai siltä pohjalta, koska silloin mitätöisin tämän uuden ainutkertaisuuden, enkä kohtaisi puhtaasti sellaisena kuin hän nyt on.
 :laugh:

KÄÄK!  :o  :2funny:

Ihastuminen on monien suhteiden alkusykäys, seuraava askel nykyään taitaa olla se himo...? Sitten astuu näyttämölle rakkaus ja arki. Jos tuo arki tappaa ihastelun ja himon, pississä on koko suhde  >:(
Arjen keskeltäkin tulisi yrittää nähdä niitä piirteitä, ominaisuuksia yms. mihin on alkujaan ihastunut toisessa. Niitä tulisi myös kertoa toiselle...
Oma ukkoni meinas revetä täs just yks kerta, kun tuli töistä (huono päivä ollu) ja kaatoi siinä kahvetta kuppiin ja touhus muutakin keittiössä. Istuin pöydän ääressä ja katselin, sit totesin että et sais tulla siihen keikutteleen peffaas noin hyvän hajusena, kun toisella on "ne". Pusun sain  :smitten:

Tämä on hyvin mielenkiintoinen avaus. Tonyn autoesimerkki oli oivallinen siinä mielessä, että se kuvaa parisuhdetta eräänlaisena kilpa-ajona. Kuitenkin sanoisin, että koiraa ei ole karvoihin katsominen, mitä henkiseen kasvuun tulee. Näennäisesti hitaalla kotterollakin on mahdollisuus ralliajoihin, jos kottero itse haluaa.
Voisiko ajatella niin, että parisuhteessa ajetaan samassa autossa, jossa ajajan ja kartanlukijan yhteispeli-taidoista riippuu lopputulos, eli se päästäänkö maaliin vai ei. Välttämättähän maaliintulo ei tarkoita pitkää ja harmoonista yhdessäoloa vaan kaikkea siltä väliltä.

Luen sattuneesta syystä yrityskäyttäytymiseen liittyvää opusta, jossa todetaan, että työntekijät valitsevat työpaikan tietoista syistä, minkä lisäksi kaikessa sopassa vaikuttaa myöskin "chance", ts. sattuma. Työntekijät myös haluavat työsuhteelta erilaisia asioita elämäntilanteestaan ja -kokemuksestaan riippuen. Joku tekee työtä pelkästään rahasta, joku haluaa arvostusta, joku haluaa mahdollisimman kauas vanhempiensa odotuksista, joku luoda uraa jne jne. Samanaikaisesti työntekijän halut/odotukset suhteessa työpaikkaan muuttuvat. Muutos on olennaista ymmärtää ja se, että se on olennainen tekijä työsuhteissa.
 
Aloin miettiä, että parisuhteessa on samanlaisia elementtejä kuin työsuhteessa. Etukäteen ajateltuna jokin työpaikkapaikka/ihmissuhde voi olla napakymppi tai sitten ei. Joku voi jatkaa pitkään samassa työpaikassa/ihmissuhteessa ja olla tyytyväinen tai sitten ei. Monotonista tuskin on missään työpaikalla/ihmissuhteessa. Joku kaahaa erilaisia tehtäviä/ihmissuhteita läpi, tietoisesti urapolulla tai kokemuksia hankkien. Kaikki variantit ovat siis mahdollisia. Parisuhteessa myös. Kenkääkin voi tulla, oikeutetusti, tai sitten ei.

Jotenkin intuitiivisesti ajateltuna tuntuisi loogiselta nähdä parisuhde sellaisena "sattumasanelemana loogisena yhtälönä". Loogisena sinänsä, että parisuhteestahan haetaan muutakin kuin "rakkautta", eli turvaa, lapsia, asemaa, ajankulua.... Sattuman osuutta ei liene tarpeen selitellä. Silti jokainen parisuhde sisältää yhtälön ja tuloksen. Tulos on jollekin kasvua, toiselle elämänkokemusta ja lapsetkin ovat suuri tulos parisuhteista, kuinka lyhyistä tahansa. Ja jokainen parisuhteen läpikäynyt on läpikäynyt muutoksen.

Uskon, että pitkät parisuhteet ovat sekä kangastusta että totta. Ihmisellä on taipumus asettaa ihanneleimoja asioihin, jotka hän näkee ruusunpunaisina ja tavoiteltavan arvoisina. Ruoho on vihreämpää jne... Kun saa päähänsä että pitkäparisuhde on ainoa oikea tapa elää elämäänsä, tulee astuneeksi kohti kangastusta. Kun taas realistisemmalla lähestymistavalla huomaa, että pitkä parisuhde voi olla totta kaikkine ongelmineen.
Pitkäaikaisissa liitoissakin voi olla paljon vaikeutta jota ei näytetä ulospäin. Kukapa sitä työpaikan kahvipöydässä tunnustamaan, että "Ritu taas kännäsi perheen ruokarahat tai Pekka kuristi sunnuntaina kurkusta". Ennen nykyistä "avioerobuumia" ehkä toivottiin eromisen olevan helpompaa, mutta silloin jouduttiin kärvistelemään pitkissä liitoissa, koska avioero nähtiin (tämä on minun oma tulkinta) yhteiskunnan normien rikkomisena. Vain pakottavat syyt oikeuttivat eroon. Mielestäni hauska yksityiskohta on se, että tuolloin eroaminen piti pystyä perustelemaan raastuvassa tuomarille, joka ei tiennyt pariskunnasta mitään! Ovat ajat muuttuneet. Nyt riittää toisen osapuolen allekirjoitus kaavakkeeseen ja puoli vuotta odottelua. Mielenkiintoista on, että nyt kun eroaminen on helppoa, kaivataan pitkiä parisuhteita/avioliittoja. Ehkäpä se auttaa, että milloinkaan ennen ihmisellä ei ole ollut näin paljoa mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja tehdä itsenäisiä valintoja. Siinä samassa on kaiketi unohtunut yhteisöllisyys ja sen arvo. Jos kaikki toteuttavat itseään, niin verkko hajoaa. Kuka hakee lapset tarhasta, jos molemmat vanhemmat haluavat toteuttaa itseään työssä tai harrastaa?

Ihmisen kasvu on kaiketi kaiken A ja O. Kasvaa voi ilman parisuhdettakin. Eräs läheiseni läpikävi köyhyyden, sodan, seikkailuja, kolme avioliittoa, haastavan uran, vaikean pitkäaikaisen sairauden ja erakkomaisen vanhuuden. Uskon että hän kasvoi elämänsä mittaiseksi vasta lopun yksinäisyydessään. Välillä on hyvä olla yksinkin ja muodostaa omaa maailmankuvaansa, kunnes seuraava suhde alkaa. Joka tapauksessa Hyvää Uutta Vuotta 2007 kaikille astrolaisille parisuhteeseen katsomatta!  :smitten:

Olipas hyvä kirjoitus ScorpioRaising  8) .Se sisälsi oikeastaan kaiken tarpeellisen aiheesta  ;) .Hyvää Uutta Vuotta sinullekin !

kiitos Minerva76! sait kyyneleet silmiini!!

Oletteko kokeilleet käänteispsykologiaa? :)

Tarkoitan siis niin, että aidosti haluaa,
ilman taka-ajatusta toivotusta parisuhteesta
viettää vaikka vain parikin sapattikuukautta ilman parisuhdetta,
niin tunkua on jonoksi asti
tai vähintään joku yrittää lähes väkipakolla suhteeseen!(http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/doh3.gif)

Saat sen mistä luovut.

Kaikkea on kokeiltu  :D No, ei nyt ihan kaikkea  ;) En suinkaan ole elänyt parisuhteen kiilto silmissäni koko elämääni. Tai on se siellä taustalla vaikuttanut, mutta ei ole ollut tarvetta seurustella vain seurustelun vuoksi. Jos ei ole tuntunut hyvältä, suhde on päättynyt. Ja olen todellakin myös yksin viihtyvää sorttia, ei tarvitse koko ajan olla jonkun kanssa.

Mutta ajatus pitkästä parisuhteesta on kangastellut (heh) varsinkin teini-iässä ja nuorena aikuisena. Siksi moni hyvä juttu onkin päättynyt siksi, että olen ajatellut asioita "liian pitkälle", ja sitten onkin alkanut ahdistamaan. Voi myös ajatella, etten ollut löytänyt "Sitä Oikeaa", mutta vikaa oli paljon omassa asenteessani. Eli loin ehkä tietyllälailla liian ankarat raamit sekä itselleni että sille toiselle.

Toisaalta, nuorempana en ollut valmis sitoutumaan (lue: perustamaan perhettä). Tämä on ollut kolmas (vai kuinka mones...) virheeni. Seurustelu on mulle merkinnyt enemmän tai vähemmän ajatusta siitä, että sitten jossain vaiheessa perustetaan perhe, tai ainakin yritetään sitä. Ja sitten taas ahdisti  :D Tämä oli siis siinä ennen 25. ikävuotta.

Nykyinen suhde lähti siitä, että olin ollut ilman - edes yritystä sitoutua - parisuhdetta n. vuoden verran, enkä enää edes etsinyt ketään. Olin vaan päättänyt nauttia elämästä.

 :o Sattuipas sopivasti... Aivan kuin olisit kirjoittanut minun ja ex- mieheni suhteesta. Ero laitettiin vireille juuri ennen vuoden vaihtumista 12 yhteiselo vuoden jälkeen...

Sitten on myös pelkistyminen
- ei jakseta enää uudistua näkemällä sitä toisessa,
mitä itse etsii.

Ja ehkä onkin parempi tehdä pesäeroa,
jotta uudet kasvot voisivat tulla ja kertoa meistä itsestämme.

Kasvojen vaihtuessa pareittain.

Ei siis niin, että juoksee vieraisiin
vaan niin, että vieras kohtaa vieraan
ja tulee itselleen tutummaksi
- kuin uutta väriä poskillaan soiden.

 :smitten:

Toden totta.  ::) :smitten:

Ei pitkät suhteet ole vain kangastuksia  :)
Nykyään ei vaan moni jaksa katsoa päästäänkö vaikeuksien yli, on niin helppoa vaan lähteä. Itse taas olen sellainen etten luovuta kirveelläkään, jos jotain on pelastettavissa niin se pelastetaan. Tosin olen ihminen joka jollain sairaalla tavalla jopa nauttii, tai jos ei nyt ihan nauti niin kokee kuitenkin vaikeudet parisuhteessa jotenkin oudosti niin että tasainen suhde tuntuu välillä raskaammalta kuin ne vastoinkäymiset.. Rauhallinen parisuhde on ihanaa mutta välillä on pakko tulla eteen sitä pahaakin jotta tämän pässin adrenaliini lähtee virtaamaan  ::)

Helou  :laugh:

Parisuhteethan aina kiinnostaa vaakaa   ;)      :smitten:

Itsellä myös pitkä suhde takana ja eroprossu oli melkoisen rankka..
Kävi niin, et jotenkin se yhdessä elo/olo ei enään tuntunut hyvältä ja tietty olin melkoisen nuori suhteen alkaessa   ::)

Kasvoin mielestäni ulos ja vaadin itselleni aivan omia elämänkokemuksia, joihin kukaan ei voi/pysty vaikuttamaan :knuppel2:

Samoja ongelmia on tullut vastaan myös muissakin suhteissa, ei pelkästään miehiin, johon varmasti on vaikuttanu mun pluto transu (josta olen kyllä aikaisemmin manaillu   ;) )

Mutta suhde kun suhde jos se on tullut tiensä päähän, eli molemmat tai jompikumpi ei haluakaan jatkaa, niin eiköhän se oo sit siinä   :knuppel2:

Yritystä tietenkin tarvitaan, jos molemmat sitä vielä haluaa.. ::)

Mutta, eron jälkeen olen törmännyt ikäviin ihmis-suhde peleihin joilta olin "suojassa" pitkän suhteeni aikana ,niin olen hieman  :knuppel2:
tälläisestä toiminnasta     :idiot2:

Jokainen suhde on erilainen ja ihmiset myös.. mikä on mielestäni hyvä asia :coolsmiley:

Mutta, sen olen oppinut itse, että muiden mielipiteitä on turha kysellä.. tekemällä ratkaisut omien tunteiden perusteella pääsee vähemmillä vaurioilla   ???

Kaikille kuitenkin onnea yrityksiinsä ja   :smitten:  kunnioittakaa toisianne  :smitten:

Voi kaali. Minä en voi muuta sanoa kuin että kyllä se on niin ilkiömäisen totta kaikki sen paljon puhutun peilin (PPP ;) )suhteen. Yli kymmenen vuoden ja mitä kummallisimpien sattumusten ja hirvitysten jälkeen meillä se elämä vasta niinku alkaa. Ihan vaan sen takia että on tullunna katottua peiliin ja olen muuntanut itsestäni KAIKKI NE EPÄKOHDAT joita toisesta on tähän saakka löytänyt, rauhalle ja rakkaudelle kuuluen alta pois elämää liikaa haastavoittavamasta :buck2: Puolisoni ei varmaankaan ole juurikaan muuttunut tässä ajassa ainakaan painostukseni takia, vaan viime viikkojen aikana vain siten kun sain selätettyä sen egoni kontrolloivan ja suvaitsemattoman puolen. Hän on nyt ihan erilainen, ei muuttumisensa vuoksi vaan muuttumiseni vuoksi.

Lopetan nyt kun kerrankin sain kirjoitetuksi asti, semmoinen esto on aina päällä että kone tilttaa tai tapahtuu muuta jos koetan liiaksi tietyn osaseni metkuja paljastaa..

Tästähän minäkin aloitin tuossa keskustelun. Miksi ihmiset muuttuvat niin radikaalisti että pitkä kesto ei ole mahdollista? Minulla ainakin pari exää sanoo, ei sinussa mitään vikaa, mutta.. kun olet niin syvällinen ja henkinen. Se on siis vika! Ole siinä sitten uskollinen henkiselle kasvullesi, jos se rajaa rakkauselämää pois!

Blaah.

Huomenna tapaan ystävän joka on pystynyt ulkomaisen miehen kanssa olemaan ainakin 10v, ihme juttu.. exäni siis eka mieheni on nuoruuden levottomuutensa jälkeen pystynyt olemaan kanssani 7v ja uuden kanssa 7v. Ovatkin varmaan sopivasti pinnallisempi pari, kuin mitä itse olisin ollut.  :angel:

hah, modet ovat nähtävästi raakanneet tekstejäni niin että pitää kuroa se 4000 kasaan taas ja sitten vasta poistua..

"No kuitenkin, jostain kuulin että ihmiskunta käy nyt läpi kehityksessä sellasta vaihetta että erotaan paljon ja suhteet on lyhyehköjä mutta sitäkin opettavampia ja intensiivisempiä."

Tuo voi olla totta paitsi että en ole 24 kuukauteen rakastunut. Ihan kuin suojaverkko ympärillä.  :-* Missä se tunku taas olikaan, niiltä jotka vähänkään kiinnostaisi (en laske eräitä 3-4 miestä).

Saatko sen mistä luovut?

hjuuuuuh, muistan sen tunteen kun tajusin etten kuulu TÄHÄN jengiin enää vaan olin kasvanut sen ohi! Sitten sitä ottikin turpaan NIIN monesti, että alkoi jäämään kotiin.

Romantikoille tämä maailma on julma paikka.  :-X

Totta, mutta kylmään kyynisyyteen käpristymistä parempi vaihtoehto on kuitenkin edes joskus, edes romanttisissa kuvitelmissa nähdä maailma kauniina ja toivorikkaana, vaaleanpunaisten sydänten ja lemmenloiskeen aurinkorantana.
 

näin on!


muoks: miten ihmeessä sait tehtyä tuon parin??  :idiot2:

Kuten myös, ei meinannu enää oikein tietää miten sitä miestä oikein aletaan tapailemaan  ??? Ja poskelleenhan se sitten menikin  ;D Nykyään tuntuu että jos vähänki flirttaan jollekin niin katotaan tosi pelästyneesti ja nopeesti vaan juostaan karkuun  ::):o

dorkat.  :tickedoff:

 ::) Ihan vaan rohkeasti poski poskea vasten lähekkäin...  :-*:smitten:

Luulen, että rohkeuden puute on nimenomaan se, mikä estää elämästä, mikä laittaa pakenemaan läheisyyttä, kontaktia, kosketusta.. Tartunnan pelko  :-\

No ehkä nää maalaispojat on vaan vähän säikkyjä. Täytyis lähtee vähän tuulettumaan! ;)

Ikoniko olen samaa mieltä. Niin kuin se yksi Tabermani runo:

"Tulla lähelle vaatii sinulta voimaa,
paljon väkevää voimaa.

Olla lähellä vatii sinulta rohkeutta,
paljon paljasta rohkeutta.

Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen."

Joskus on helpompi elää ilman läheisyyttä. Kun sitä ei ole, ei tarvitse pelätä että sen menettää. Antautumisessa on aina riski tulla torjutuksi tai petetyksi. Surullista  :'(

Rohkeus, tai pitäisikö sanoa elämän halu, on se, joka saa siittiön kilvoittelemaan munasoluun pääsemisestä. Siis perustavasta, alkuun panevasta ominaisuudesta on kyse.

Mitäs jos ne o~ ois jääneet pelkäämään torjutuksi tuloa?

Voi mennä nyt vähän ohi aiheen tää, mutta tuli vaan mieleen, että entisaikaan on jouduttu oleen rohkeampia villissäluonnossa selviytyessä. Kun taas nytten siittiöiden laatu on selkeesti huonontunu erityisesti teollisten maitten asukeilla, joilla ei siis, ehkäpä joitakin extremempiä harrastuksia lukuunottamatta, oo enää sellaisia hengissäselviytymishaasteita elämässä. Ehkäpä elämän
halu korreloituu sen haasteellisuuteen?
Jospa sama pätee ihmissuhteissa?
Ja jos on liian helppoa, epäluulo herää...  ;D

Pitkäksi venähtäneen joulu-eron jälkeen
palasin takaisin kotiin Wieniin.

Ikävä oli hiukan ehtinyt muuttua jo turhautumiseksi
ja kotiin tulo ei sujunut kovin romanttisesti,
vaan "ilmaa piti puhdistaa" mustasukkaisuudesta, loukkaamisista,
ajan käytöstä ja yhteisistä tavoitteistamme
ja suhteemme tila arvioida uudelleen.

Ihmeellistä kyllä, mutta rakastuimme uudelleen,
mutta jotenkin syvemmin.
Olemme hyvin vahvoja yksilöinä ja aivan timanttia yhdessä. :smitten:

Kaikkine omine heikkouksineen ja vahvuuksineen
mieheni on parasta, mitä minulle on tapahtunut sitten
oman syntymiseni minuksi. :)

On tärkeää antaa tilaa toiselle olla mitä hän on.
Kaikista asioista ei tarvitse pitää,
mutta ne voi hyväksyä sen toisen omiksi piirteiksi
sellaisena kuin ne ovat.

Mielestäni tässä on kyse myös tietynlaisesta
suhteeseen antautumisesta.
Rakastaminen ei mielestäni ole toisen ihmisen
muuttamista ja ohjastamista toisenlaiseksi,
mitä hän ei luonnostaan olisi.
Heittäytyminen suhteeseen vaatii rohkeutta,
aina ei tarvitse olla "ohjakset kädessä" sen toisen suhteen. ;)

Hienosti sanottu Asterix  :) ! Voisiko tuota enää paremmin sanoa ??????

Joskus on helpompi elää ilman läheisyyttä. Kun sitä ei ole, ei tarvitse pelätä että sen menettää.

*Näinhän se exä ajatteli ja sen jälkeen kaunotar venaa.. ja venaa.. ihan kuin maailma ei olisi miehiä pullollaan, mutta ei vaan rakastumista. No ehkä ystävän tapaaminen kohta piristää. Heillä ainakin suhde ja liitto vahvistuu (ainakin lapsiluku kasvaa). Minua hän aina sanoi "jumalattoman vahvaksi". Miten olisi jumalallisen vahva?

Mutta mihin sitä vahvuutta näin paljon tarvitaan??  ::) Jos kyllästyy ajatukseen guruilustakin..  ;)

vahvuuteenkin voi sairastua.
Jos olet aina vahva, kuka sinuun voi rakastua? Monesti heikkouksien näyttäminen vaatii rohkeutta, mutta sitä kautta toista voi rakastaa.

suosittelen lukemaan Tommy Helstenin "saat sen mistä luovut"  ;) Hän selittää asian aika hyvin.

Tuo onkin oiva opus, samoin kuin muutkin Hellstenin kirjat. Kun ostin aikoinaan tuon edellä mainitun, luin sen monta kertaa putkeen!  :) Minua koskettaa erityisesti hänen ajatus siitä, kuinka haavoistamme tulee todellinen kosketuspinta toisiimme. Kyllä kait sitä "ehjänä" uskaltaa antautua, mutta entä jos sydän jo on kokenut liikaa kolhuja ja menetyksiä, silloin voi läheisyydestäkin tulla sietämätöntä ja pelottavaa. Toisaalta se voi olla myös toteutuessaan aidompaa ja antoisampaakin kun rikkinäinen alkaa ehjääntyä ja saa toiselta siihen tukea. Ajattelen monesti asioita vastakohtina: että pitäisi kokea paha tunnistaakseen hyvän, turvattomuus löytääkseen turvan, olla riittävästi väärässä seurassa ymmärtääkseen milloin on oikeassa jne. Ja niitä paradoksejahan se Tomppakin teoksissaan viljelee, ehkä se on sieltäkin osittain peruja tämä ajattelutapa.

Juu, minulla on suorastaan taipumus rakastua ihmisiin, joilla on heikkouksia  ??? Sitten ehkä uskallan itsekin avautua kun tiedän että toinen ainakin ymmärtää, miten lujasti asiat voi tuntua.

heh heh hee

no ainakin opin äsken sen, että jos rakkauselämä tai suhde sujuu jollakulla, ei ainakaan 1) kasva suurten kärsimysten kautta 2) joudu ajattelemaan tauotta mitä rakkaus oikein muka on.. henkinen tai suhde.  ;)

anteeksi, saan näppylöitä Hellstenistä, enkä koe olevani "sairas". Olen vain alkanut suhtautua kaikkeen esityksenä vuosien varrella ja tunnesiteitä ei synny.  ::)  Rasittaa ajatus heikkouksien esiin kaivelusta itsestä tai toisista, kun voisi olla jo normaalia perhe-elämää ja tasapainoa.  8) Läheisyys ei pelota, kukaan ei vaan kiinnosta. Niinpä..

Aivan, ScorpioRising, pidän ajatuksistasi!  8)

 ???

Onko olemassa ihmisiä, joilla ei ole heikkouksia? ???
Miksi minä en tunne yhtäkään sellaista?  :-[

                         ::)

     HÖH! Ei kannata rakastua TURHAAN, koska siitä saa vain

     sydänvaivoja ja parhaassa tapauksessa isättömän lapsen.

     
     Heikkoutta rakkaudessa, on se avuttomuus, laskea lähelleen

     ihminen ( toivottavasti ), jota ei edes tunne, oikeesti.

     Sekä sitoutua sellaisiin asioihin joihin ei edes usko.


          Siitä vaan jos sielu sallii ja keho kestää.



                            :2funny:





     

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1. Kor. 13: 1, 4–8, 13)"
 :smitten: :angel:

Kumpa osaisin rakastaa, näin.



     

   

                 :smitten:

    Siinähän se on, käsivarrenpäässä itsestäsi, takaisinpäin.

        Siitä on ihan turvallista aloittaa, koska toiset,

           tulevat kuvioihin mukaan myöhemmin.


                     :smitten:

LOL!  :D ;D :2funny:

En tahallanikaan nyt lukenut sitä mitä aiemmin on kirjoitettu, en tiedä mihin viittaat mutta täällä ainakin on nyt sujussa elämä nimenomaan niiden suurten kärsimysten läksyjen kautta jotka loppupeleissä olikin vain egolaadumin juttuja itseeni kiertyen. Ja sitä ennen mietin 10v että mitätähän se rakkaus on, onkohan se tätä vai ei, ja sitten se olikin, kun löysin sen sydämeni jossa rakkaus asustaa. Tuntemattomia ovat itsemme ja muut itsemme polut.  ::)

                         :coolsmiley:

           Narsismi, ja egoismi, itsemme löytämisen

             oikopolut!   Peilien taistoon!!


                    :smitten:

Vain vampyyri väistää spiigeliä  :police:

Jaa.. käteen jäi muistot ja se ettei rakasta niitä.

Kumma miten yhdessä elämänvaiheessa olikin halukas uhraamaan niin paljon jonkun eteen. Haluan  uhrautua yhä vähemmän, ja yhä enemmän olla realisti. Ei siis kuvitella suuria rakkauskeho/parisuhdemuutoksia.

Mutta olen minä siis rakastanut (pitkäaikaisesti). Nyt parempi olo kaukana niistä. Menoa riittää ja ilman kohellusta. Järkevästi.  :-*

Rakkaus on kyllä mysteeri, että miksi jotakuta rakastaa ja sitten taas ei ketään. Hassua-

Mitä on turhaan rakastuminen?  :o ???

Eikö ole lähinnä kyse siitä että jotakuta rakastaa, jos se törppöilee tarpeeksi, ei enää siedä/tarvitse, ja sitten kun ei tule kemioita/tarvetta toiseen, ei vaan tule?

juuh, kuulostaa kovin... hmm... katkeralta.  ???

Minusta se ei kuulostanut katkeralta vaan laskelmoivalta.

En rakastu "turhaan" tähän koska vaikka tämä koskettaisi minua kaikin puolin, tällä ei ole rahaa/pää kunnossa/kaikki ok. Jos rakastaa, ei varmaan kattele ainakaan alussa onko joku turha juttu.. no, niin. Pisin suhteeni oli kaikin puolin vaikein.

En olisi uskonut löytäväni tällaista seesteisyyttä sellaisten kokemusten jälkeen! Voisi vain aurinkotuolissa lepäillä ja katsella maailman menoa.  :D

Turhaan rakastaminen on kuin yrittäisi katsoa seinää päin käännettyyn peiliin  :buck2:

Mutta oikeasti; eihän mikään ole turhaa, vaan olemisen opettelua kaikki  ;D

Kaikki tähän asti kokemani on ollut valmistautumista tähän hetkeen  :)

Hei

Minä en oikein tiedä, miten määrittelisin turhaan rakastumisen. Näiden kahden sanan yhdistymisessä kilpailee aika voimakkaasti henki ja materia.
Minulle rakastumisen :smitten: käsite kattaa hallitsemattoman tunteen, mikä vie mukanaan ja sumentaa kaiken järjellisen ajattelun ja sitä kautta myös sen materialistisen laskelmoinnin.
Mikäli rakkaus pohjautuu laskelmointiin tai muuttuu laskelmoinniksi niin silloin en enää haluaisi käyttää sanaa rakkaus vaan esim. asioista sopiminen, minkä voi tehdä vaikka puhelimessa. :smiley6600:

Mikäli rakkaus tuntuisi turhalta, niin silloin kokisin sen turhuuden tunteen lähinnaä suhteessa materialistiseen elämääni; työhön, harrastuksiin, uraputkeen. Näiden materialistisen asioiden ollessa "voitolla" minun olisi helppo käsittää "turha" rakkaus tai romantiikka mikä estäisi minua olemasta tehokas ulkoisesti.
Samalla myös ajan käsite muuttaisi merkitystään, koska miten voin olla ajallisesti tehokas ihminen, jos kuluttaa aikaa turhaan rakkauteen eli näkymättömään, hallitsemattomaan, joutilaaseen toimintaan.

Jokainen tuntee erilailla ja mikä sopii minulle ei välttämättä sovi kenellekään muulle, mutta kaikki me teemme silti itse omat valintamme. Eikä se valinta muutu miksikään, vaikka jokin ulkoinen henkilö tai tekijä painostaisi meitä toiseen suuntaan.

RAKKAUS ja RAKASTAMINEN ei ole mielestäni koskaan TURHAA ! Kauheinta mitä voin kuvitella on LASKELMOIVA RAKKAUS.Rakkaus ei ehkä aina anna niin paljon, kuin se ottaa, mutta vasta silloin osaa RAKASTAA, kun on valmis hyväksymään sen  :smitten: !

Kyllähän rakastettunsa kanssa voi tehdä ihan järkeviäkin asioita vaikka rakastaisi paljon.

Voi hankkia asunnon, voi maksaa laskuja, käydä töissä, matkustaa jne jne.

Ei se rakastaminen long term sitä tarkoita että ollaan mielipuolia koko ajan.

Voi suunnitella asioita ja parantaa elämän laatua, ratkoa ongelmia jne.

Näinhän jokainen normaali rakastunut pariskunta tekeekin  :) .Äskenhän olikin kyse siitä, että valitsee rakkauden kohteen hyödyn mukaan  :) .

Hei Soul's A

Minä olen suunnitellut asioita, ratkonut ongelmia, hankkinut asunnon, käynyt töissä jne.
Ainoa vika näissä kaikissa onkin ollut vain ja ainoastaan se etteivät ne ole yhtään parantaneet minun elämäni laatua.

Jos jossitellaan  niin tällä tietämyksellä mikä minulle on suotu, vaihtaisin kaiken maallisen aitoon rakkauteen sekunnin murto-osaakaan miettimättä.

Jos ajattelet esimerkiksi asuntoasi niin tuskin sinäkään todellisuudessa kurjasti elät. Tarkoitan ihan oikeasti kurjasti eikä vaan sitä että tapetitkin pitäisi vaihtaa kun ovat jo vuoden vanhat.
Kaikkia materialistisia asioita voi "parantaa" vaikka maailman loppuun asti ja silti löytyy vielä yksi kohde joka kaipaisi muutosta.... :)

Puhutko sinä nyt elämän laadusta vai pitkistä suhteista?  :coolsmiley:

Elämän laadusta.

Puhuitko sinä jostain muusta kuin elämän laadusta?

En tiedä, voiko 30 vuoden parisuhdetta vielä pitkäksi sanoa, mutta ihmettelen itsekin, kuinka se on onnistunut.

Mietin omallekin symboliikkaa ja löydän nuotion joka kulovalkean tavoin riehahtaa.
Se voi palaa pitkäänkin, kitua ja taas syttyä, kyteä ja syttyä.
Mutta siihen maaperälle kasvaa aina uutta, kukkaset, pensaat, puut.
Ja riippuen siitä kuinka aluetta hoidetaan, niistä tulee upeita. Tarvitaan sadetta, aurinkoa, harventamista.

Siis parisuhteeseen tarvitaan intohimo, ystävyys, toveruus, kumppanuus, yhdessä ja erillään oleminen, yhteisiä asioita, omia asioita, hoitoa, huomaamista ja luottamista.

Nykyinen vaihe tässä on varmaan 'harventaminen'. Pitää poimia olennainen, arvokkain ja pidättäytyä siinä.
Ja ottaa tilaa muutoksille.

Uskon pitkään parisuhteeseen, mutta se ei pysy koskaan samanlaisena.

Kaunis vertauskuva sinulla, Esmiralda!  :smitten:

Puhuin pitkistä suhteista otsikon mukaan, kiltisti.  ;)

Ah - taidatkin olla ..... romantikko  :D ::)


Ehh, asiaan: Minulle pitkä parisuhde ei ole ENÄÄ kangastus, vaan silkka mahdottomuus - ikä ehtii loppua vaikka suhde vielä löytyisikin  ;D :2funny:

Höpsis Ippuska. Hyvin ennätät vielä 30 vuotta rakastaa. Kyllä siinä on jo parisuhdetta ihan kyllästymiseen asti. Anna palaa vaan....  :smitten:

30 vuotta  ::) Sitä voisi jo pitkäksi sanoa - taitaa olla kangastusta  :-[

Tulipahan vaan sellainenkin näkökulma mieleen tähän "pitkän suhteen ihannointiin" (ei siis kirjaimellisesti tuo ihannointi sana tuossa), että onhan se välillä haaste sekin, että uskaltaa siirtyä uuteen kohtaamiseen ja suhteeseen. Luopua siitä tutusta ja turvallisesta ja aloittaa kaikki alusta ja asettaa itsensä taas sen "hylätyksi tulemisen tunteen" kanssa nokikkain....Kohdata itsestään ehkä uusia puolia jne.
Asettua haavoittuvana ja avoimena uuden eteen ja eikä ehkä ottaa sitä "kumppania" itsestään selvyytenä, vaan virittäytyä taas antennit höröllään todella KUUNTELEMAAN jokaisella aistilla sitä toista ihmistä, ikäänkuin uuden edessä, miten kai olisikin hyvä olla pitkässäkin suhteessa.
Helposti se vain peittyy tuttuuden ja turvallisuuden hämäävän tunteen alle pitkissä suhteissa ja helposti puhutaan vain, että tuleehan se arki, eikä suhde voi olla sitä alun hekumaa vain. Osaltaan tuo voi olla vaikka pakokeino, olla kohtaamatta toista uutena joka päivä...
Sitten tulee niitä "yllätyksiä", kun toinen ei yhtäkkiä olekkaan se "tuttu ja turvallinen", vaan repäisee jotain johonkin suuntaan ja ollaan pettyneitä kumppaniin...
Itseasiassa ei vain olla vaivauduttunäkemään kumppania joka hetkessä muuttuvana yksilönä, vaan ehkä osittain itsestäänselvyytenä..  ???
*kirjoittaa ihminen, jota pelottaa uuden edessä ja huomaa kaipaavansa sitä niin helppoa vanhaa, mutta rohkeasti silti taas kuitenkin eteenpäin mennen, hetki kerrallaan*

Hyvin kirjoitit Mirjam.  :coolsmiley:

Hmm... ainakin se tuli "sydämestä" ja kokemuksen keskeltä tunteella.  :)

Hienoa.  :smitten: Kokemuksiesi tuoma viisaus näkyy kirjoituksissasi.  8)

Vaikka kaipaankin ajoittain pitkää ja turvallista parisuhdetta ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, mitä on olla "meidän tiimi", niin kyllä se toisaalta olisi rankka muutos luopua tästä sinkku-erakkoidentiteetistä. :-\ Voisi mennä tosi paikan tullen pupu pöksyyn!  ;D

Siinä on verrattoman mukavat puolensa kun voi tehdä mitä ja milloin vaan ja mennä minne vaan eikä tarvi olla kenellekään tilivelvollinen! Mutta vapauttakin voi alkaa vähän liian helposti pitämään itsestäänselvyytenä.  ;)

Olet Mirjam aivan oikeassa. Itse olen ratkaissut tuon asian sillä, että aina välillä kysyn siltä täällä asuvalta mieheltä, että "kukas sinä muuten olet?". Ukko on nääs veskari, joten pakko välillä tarkistaa... Ei käy aika pitkäksi veskarin kelkassa.   :2funny:     :crazy2:      :smitten:

Ihminen on siinä suhteessa kuin rotta, että samoja opittuja kuvioita toistaa, ja vasta usein ihan äärimmäisen pakon edessä suostuu reittiään muuttamaan. Rutiinit luovat turvallisuutta; psykologinen fakta. Ja turvallisuus on se, mihin kaikessa, ihmissuhteissakin, tähtäämme, perusitsesäilytysvaistoamme seuraten.
Ja mikäpä sen turvallisempaa kuin tuttu-juttu - olipa se pitkä parisuhde tai vapaa sinkkuelämä.

Tuttuuden ja turvallisuuden perusteella (ulkonäkö, asenne, tuoksu,...) valitsemme kumppanimme.
Ja usen suhteesta muodostuu samankaltaisia tunnekuvioita noudattava kuin omilla vanhemmillamme. Monien kohdalla valitettavasti.

Pitkä suhde ei sinänsä ole mikään itseisarvo. Suhde saa arvonsa siinä, miten kehittyvä se on. Oikeasti turvallisessa suhteessa saa ilmaista kaikkia olemisen puoliaan omana itsenään, ilman hylätyksitulemisen pelkoa. Se on luottamusta, puolin ja toisin.
Kehittyykö tuo luottamus suhteessa vai jääkö kehittymättä, on jokaisen henkilökohtainen itseluottamuksen kasvun paikka, johon suhde voi toki myötävaikuttaa, tai kokonaan tuhotakin tuhota sen.

                           ::)

      Jospa niissä pitkää lyhyemmissä suhteissa, onkin vain ja

       ainoastaan sisäänkirjoitettu  se,,  SIELUN suunnitelma!

        ELI; ei sen täytynytkään, kuin käydä läpi ne, ehkä

         pienetkin kokemukset! Tai, niiden PUUTTEET!! ?


                            :smitten:

Minä en kyllä allekirjoita tätä, vaikka se ehkä joskus ja jossain tapauksessa saattaa (osaltaan) pitää paikkaansa.
Tällainen ajatus perustuu siihen, että ihminen on vain vaistojensa, viettiensä ja psykologisten toimintojensa orja, eikä hänellä olisi kykyä näin ollen kasvaa henkistä ulottuvuuttaan käyttäväksi ihmiseksi (intuitiotaan käyttäväksi) ja tehdä muunkinlaisia valintoja.  ;)

Tuolla toisessa ketjussa aihetta sivuten pitikin kirjoittamani, että en voisi nimetä ulkoisia tai psykologisia ominaisuuksia kumppaneista helposti, jotka kohtaan ja tietyllä tapaa 'valitsen' (sillä minä en yksin valitse, siihen tarvitaan kaksi valitsijaa, jotka osuvat kohdikkain), kuin ehkä tosiaan vain johonkin "haaveisiin" perustuen.<- ehkä tämä on juuri tuota aluetta, mitä kuvasit.  ::)
Toki vaikuttaa nuo perus-vietit, vaistot ja psyykkinen tila, mutta se ei ole missään tapauksessa vain se millä ehdoin kumppaneita valitsemme.
On olemassa myös intuitio, joka saattaa kohtaanuttaa ihmisiä, jonkin hieman "korkeamman tarpeen" ehkä jopa rakkauden ollessa vaikuttajana.
Silloin tosiaan ei ole arvoina suhteen pituus.

Ja itseään toistavat tunnekuviot. Nekään eivät ole mitään, mistä meillä ei olisi kykyä irtaantua tai kasvaa niistä taikka kehittää ja jalostaa niitä.

Toivoa on, uskoa ja rakastaa!  :coolsmiley:

Tony, miksi kartoitat ominaisuuksia? Aiotko muuttua kaikkien haluamaksi mieheksi?  :2funny:

Intuitiolla toki valitsemme! Järkisuhteet kun eivät kuulu kulttuuriimme.
Mutta se intuitio voi vallan mainiosti perustua mainitsemiini seikkoihin, esim. hajuahan emme välttämättä tietoisesti havainnoi lainkaan, mutta huomaamme kyllä sen nostattaman tunteen  :coolsmiley: -
kokeile vaikka verrata reaktioita ovulaation aikana ja sitten muuna aikana olla ihmistenilmoilla  :coolsmiley: 
helppo pikku testi kertoo todellisen intuitiivisen vainumme...

Haaveet  :idiot2: pysyvätkin haaveina, ellemme tunnista niiden taustalla piileviä todellisia tarpeita.

Eräs 35 vuotta naimisissa ollut pariskunta vakuutti, että heidän pitkän suhteensa kestävyys on perustunut molempien vankkaan haluun olla yhdessä.
Kohteiaisuussyistä en alkanut tarkemmin ruotimaan tämän heidän halunsa todellisia syitä, mutta
onnellisilta vaikuttivat.

Mikä voi aikaansaada halun olla yhdessä toisen kanssa, kaikista vaikeuksistakin huolimatta?  :o

Minusta intuitiolla ole mitään tekemistä alitajunnan kanssa tietyllä tapaa. Ne ovat kaksi eri "ulottuvuutta" ihmisessä, joskin ne nivoutuvat yhteen. Alitajunta kuuluu psyykeen ja tarpeiden tyydyttämiseen ja siihen liittyviin vaistoihin. Tosin nuo kaikki sekoitetaan toisiinsa todella usein. Alitajuntaa pidetään intuitiona ja järkeä egona yms muuta vastaavaa.  :laugh:

Intuito ja tarve-vaistot ovat silti ihan eriasia, vaikka ne olisivat samaan aikaan toiminnassa ja vaikuttamassa.

Voi aina valita, mihin "kutsuun" vastaa ja mitä käyttää itsessään pohjimmaisena valinnan motiivina.

Tuskin ihminen voi pitäytyä ja elää pelkän
intuition varassa, mutta aina sitä voi valita, kuka tai mikä on "isäntä talossa".  ;) Tai ainakin pyrkiä siihen.

Halun olla yhdessä voi saada aikaan pelko tulevaisuudesta, muutoksesta tai yksinjäämisestä tai vahva intuitiivinen tunne, että tämä on "oikein" ja rakkaudesta kumpuavaa...  ::)

Soul'A
Ennenkuin heittelet lisää tälläisiä kysymyksiä, missä peilaat vain omia tarpeitasi, niin voisitko edes sen verran hillitä vauhtihalujasi, että luet tekstini loppun asti ennen vastauksiasi (ja mielummin ajatuksella).

Laita myös mielummin kysymyksesi OIKEISIIN aiheisiin niin ei tarvi lukita keskustelua kun mennäänkin kohta täysin sivuraiteilla. (Tämäkin vielä siitä vauhdista....)

Joka tapauksessa vastaus kysymykseesi on, että kysyn koska olen kiinnostunut siitä miten miehet ja naiset ajattelevat näistä asioista. Miksi haluan naisten ajatuksia aiheesta? Jos aion jatkaa kasvamista ihmisenä siitä ei vaan tule mitään jos pohtii asioita yksipuolisesti "äijämeiningillä". Minulla ei ole mitään tarvetta todistella täällä tai missään muuallakaan yhtään mitään. Minä kun tiedän vallan hyvin mihin pystyn.

Jos sinulla on oikeasti jotain sanottavaa henkilökohtaisesti minulle, niin voit laittaa yv:jä, koska ne on JUURI SITÄ varten olemassa. Jos ei ole, niin pysy pois minun topiceista, jos et osaa kirjoittaa aiheesta.

Olen tästä samaa mieltä. Ongelmana näen vain sen, että suurin osa ihmisistä ei todellisuudessa halua niitä kehittää tai jalostaa. Jos tunnevaste koetaan itselle hieman negatiiviseksi se sivuutetaan "no, eihän tämä nyt ole mikään ongelma" -lauseella.
Jos tunnevaste on keskikokoa tai suuri negatiivisuudessaan, sitä hävetään niin paljon ettei haluta käsitellä asiaa ( koska on helpompi sysätä se syrjään kuin käsitellä sitä).
Seuraava vaihe onkin sitten negatiivisuuden kieltäminen ja syyn vierittäminen toisen käytöksen niskoille.

Tämä ei ole parisuhteessa ongelma, niin kauan kun molemmat parisuhteessa ajattelee samalla tavalla. Jos toinen ajatteleekin erilailla niin silloin niitä ongelmia syntyy, oli parisuhde sitten kuinka lyhyt tai pitkä hyvänsä.

Luultavasti juuri siksi minun pisin suhteeni on ollut about 10vee.  :laugh:
Mutta siis minä odotan pitkään vastavuoroisuutta, pyrin antamaan tilaa ja näkemään suhteen muunakin kuin mahdollisuutena terapoida itseään molemminpuolin. Minusta se on sivutuote kuitenkin tai oire, lisuke ja mahdollisuus, ei suhteen perimmäinen tarkoitus.
Olen kuitenkin jo muutaman kerran todennut, että on parempi jos minä vapautan toisen osapuolen minun tavastani elää muutoksessa ja annan tilaisuuden löytää hänelle paremman kumppanin ehkä.
Samalla vapautan itseni elämään omalla tavallani ja ehkä jopa kohtaamaan taas jonkun toisen ihmisen.
Kipiää se on tehnyt aina... mutta se menee ohi ja muuntuu...  :)

Omia tarpeitani?

Kovasti on ihmisillä tarve ohjailla sitä miten esitän kysymyksiä? Miksen minä ohjannut sinun heittämääsi yleiskysymystä? Miksi yleensä vastasin ollenkaan?

Onpas sinulla HUONO huumorintaju!

Tekstini on poistettu toisesta "topicistasi" kiitos vain. huhhuh - toistaiseksi "pystyit" lähinnä ärsyttämään.