Astro Foorumi

Olen kirjoitellut viime aikoina muutaman kerran tälle palstalle. Jo pari vuotta on mennyt masennuksen kourissa, joskus paremmin, joskus huonommin. Juuri kun taas viimeinen viikko oli paremmin, ja ajattelin jo, että suunta on ainoastaan positiivisempaan päin, elämäni romahti täysin. Äidin vakava syöpä.  :'( :'( :'(

Olen kovin peloissani ja shokissa, jouduin jäämään loppuviikoksi sairaslomalle jo ihan pelkästään järkytyksen vuoksi.Äiti on ollut minulle niitä ainoita läheisiä ihmisiä, elämäni tukipilari, joka on minua lohduttanut murheissani. Nyt en voi tietenkään häneen tukea, sillä hän haluaa, että olemme nyt positiivisella mielellä kaikki. Olen niin yksin tämän tuskan ja epätietoisuuden kanssa, sillä omaa perhettä ei ole, ja ystäviäkin vain muutama, mutta heilläkin omat elämänsä tietysti.Tämä on ollut painajaiseni jo pitkään: suurin pelko elämässäni on ollut, että äidille tapahtuu jotain, ja jään yksin. :'( :'( :'(

 Äidin kertoma tieto sairaudesta, sen vaiheesta, hoidoista jne meni niin ohi, etten oikeastaan ole edes varma, missä mennään. Äitini on jotenkin niin peloissaan, ettei suostu keskustelemaan kanssani, on vain jotenkin epänormaalin tsemppifiiliksellä, vaikka kyyneleet valuvatkin häneltä. En voi olla syyttämättä itseäni hänen sairaudestaan. Oma masennukseni ja onnettomuuteni on ollut äidille kova paikka ja raskasta (sen on sanonutkin), ja tuntuu, että mitäs jos minä olen huolillani aiheuttanut taudin puhkeamisen tai pahentumisen. Haluaisin niin olla lähellä häntä, mutta ymmärrettävistä syistä hän pitää etäisyyttä. Vaikka kuinka tsemppaisin, niin en pystyisi olemaan itkemättä, ja jos en voi kunnolla olla hänen tukenaan, niin parempi, että pysyn poissa, aiheuttamatta enempää tuskaa. :'( :'( :'(

Voi sinua. Tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu, olen kokenut samanlaisia asioita itsekin. Sanon sinulle, että älä missään nimessä syytä itseäsi, sillä syöpä, äitisi sairastuminen, ei johdu sinusta.

On kauheaa ja surullista, että sinua masentaa noin. Oletko ajatellut ammattiapua? Kuulostaa toki kovin karulta, mutta vaikka ikäni onkin vasta 16 vuotta, voin sanoa suoraan, että avun hankkiminen tulee tarpeeseen.

On hienoa, että rakastat ja välität äidistäsi noin lujasti. Hän arvostaa sitä varmasti suunnattomasti. Mielestäni sinun olisi nyt parasta hengittää pari kertaa syvään ja yrittää puhua jonkun kanssa ensin. Kuitenkin niin, että myös puhuisit äitisi kanssa tunnoistasi. Luulen, että keskustelustanne tulee pitkä ja itkuinen, hyvässä ja pahassa, mutta se auttaa teitä molempia ymmärtämään ja hyväksymään mitä kaikkea on mahdollisesti edessä.

Aina on toivoa! Kenties tapahtuu ihme, ja äitisi selviää syövästä. Mielestäni ystäviesi, vaikka heitä on vähän, kuuluisi nyt olla tukenasi, vaikka heillä onkin oma perhe ja elämä. Yritä jutella heidänkin kanssaan ahdistuksestasi, he varmasti sanovat samoja asioita kuin minä, mutta kenties paremmin ja osaavat lohduttaakin.

Älä missään nimessä estä kyyneleitä, itkeminen auttaa ja puhdistaa. Itke niin paljon kuin siltä tuntuu, sillä kuitenkin nekin ehtyvät ja silloin olosi on parempi ja saatat nähdä asioita kirkkaammin. Teidän kuuluisi nyt kaikkien tukea toinen toisianne, sinun äitiäsi ja äitisi sinua. Samoin ystäväsi ja muut läheisesi: heidän tukeaan tarvitaan myös. Älä jätä äitiäsi yksin, sillä se varmasti aiheuttaa enemmän tuskaa kuin se, että olisit hänen lähellään.

Paljon voimia ja jaksamisia sinulle :smitten:

lriikone, tuossa Illusiana sanoikin jo paljon mitä minun piti sinulle sanoa.

Mutta minun on sanottava sinulle, kun niin vahva olo tuli, että sinulla on kyllä valoa tunnelin päässä. Tämä ei ole elämäsi loppu, enkä osaa sanoa kyllä miten tämä kaikki päättyy, ilon vai surun kyyneliin, mutta koen vahvasti, että sinulle näytetään valoa. Silmät kiinni itkuisina et sitä näe, mutta jonain päivänä kun nostat katseesi, ja katsot eteenpäin, sinä huomaat sen. Elämäsi ei ole lopussa, sinä tulet saamaan vielä paljon onnea. Valo on lähelläsi ja enkelit luonanne.

Rakkautta ja voimaa sinulle.

Kiitos teille molemmille. Ette voi arvatakaan, miten tärkeää tukenne on, vaikka vieraita ihmisiä toisillemme olemmekin. Se, mikä lämmittää sydäntäni on havainto siitä, että kun olen ilmoittanut ystäville ja tutuille asioista, olen saanut heiltä niin paljon lohduttavia sanoja. Heiltäkin, joihin yhteydenpito oli ollut katkolla, tai elämä vienyt meitä erilleen. Kun vain nyt jotenkin vahvistuisin ja voisin kerrankin elämässäni olla äitini tukena. Hän on tukenut minua aina, ja nyt olisi minun aikani tehdä se hänelle. Kunhan hän vain sen antaisi. Tällä hetkellä vetäytyy, vähättelee asiaa ja pelkoaan, eikä vastaa viesteihini.

Auttaisiko ajattelu, että tuo suhtautuminen on hänelle varmaankin ainut selviytymiskeino tällä hetkellä. Eiköhän hän ajan mittaan pysty pikkuhiljaa hyväksymään sinut tueksensa. Lähimpiin ihmisiin sinä hänelle varmasti kuulut joka tapauksessa.

Toivotan voimia teille molemmille!

Luopuminen kuuluu elämään; luontokin on meitä siihen kauniilla tavallaan valmistellut: kauneinkin kesä lakastuu ja ruskan värihehkun jälkeen maa on paljas ja elottoman näköinen. Mutta niinkuin vuodenajat vaihtuu myös elämä puolelta toiselle. Kun aurinko on kerran noussut, tulee se laskemaankin. Päivä on tullut valmiiksi. Jokainen päivä on kuin pieni elämä.

Kipeä luopumisen tie alkaa, kun saa kuulla läheisen vakavasta sairaudesta. Epätoivo ja "tämä on niin väärin" ovat luonnollisia reaktioita. Huoli johtaa uupumiseen ja väsymiseen ja hurjaan tunneskaalaan joka saattaa päivän aikana kulkea, kuin vuoristorata uudelleen ja uudelleen.

Ehkä sinun on aika valmistautua kohtaamaan pelkosi, joka on yksin jääminen. Ennen pitkää huomaat, että se ei ole todellista. Sinä et jää koskaan yksin; olethan jo pari kertaa kokenut eron äidistäsi ja selvisit siitäkin: silloin kun napanuorasi leikattiin ja silloin kun nuorena aikuisena lensit pois pesästä. Ethän jäänyt yksin?

Elämä jatkuu meille näkymättömällä puolella, kuolema ei ole lopullista. Et tule ikinä kadottamaan tunteitasi ja ajatuksiasi äitiisi. Henkinen yhteys on iätön. Pahoittelen, jos puhun äidistäsi kuin hän olisi jo lähtenyt, mutta ei silmiään voi laittaa kiinni pelottavilta asioilta. Mielestäni olet rohkea, kun jo nyt mietit äitisi poislähtöä; sitten kun hetki koittaa, olen jo jollain tapaa siihen valmis, vaikka se aina tuleekin shokkina.

Asia on niin, että äitisi on vakavasti sairas. Ei varmaan ole todennäköistä että hän paranee? Sinä rakastat häntä, joten etkö toivokin, että hänen kipunsa päättyy? Kukaan meistä ei lähde täältä keskeneräisenä, vaan silloin, kun elämä on tullut täyteen syystä tai toisesta. Älä pelkää. Et sinä voi menettää häntä ikinä. Sinä olet tarpeeksi vahva kohdataksesi mitä vain, mitä elämä tuo eteesi. Meillä kaikilla on piilotaskussamme avaimet omaan jumalaiseen vahvuuteemme. Etsi tasku.  :)

Voimaa ja lohtua sinulle!

Hei ystävä kallis.
Oma äitini sairastui yllättäen syöpään tässä viime syksynä.Raskas oli taival, mutta onnellinen olen siitä, että meille annettiin vielä hetki aikaa yhdessä.oman äitini syöpä oli jo ehtinyt levitä niin paljon kehossa, ettei mitään hoitoja ollut mahdollista antaa. Hän nukkui pois viime yönä. Kauniisti ja levollisesti. Toivon, että sinun äitisi sairaus olisi parannettavissa. Kaikki syöväthän eivät ole sen laatuisia, etteikö apua ja parannusta olisi saatavilla. Toivon sinulle todella paljon jaksamista ja enkeleitä vierellesi. Et ole yksin tämän tilanteesi kanssa. Lämmin halaus sinulle.

Minä täällä taas.. En tiedä miten kestän tämän tilanteen..Läheisiä sukulaisia, johon tukeutua ei ole ja ystävät pitävät etäisyyttä, kun varmaan ajattelevat, että häiritsevät. Olen tämän jumalattoman pelkoni kanssa päivät ja yöt yksin. Tuntuu, että järki lähtee, ja aina vain menee pahemmaksi tämä oloni. Pelottaa niin, että olen joskus aivan jäykkänä pelosta. Nukkuminen on vaikeaa, ja sitten olen töissä aina aivan poikki. Töissä kuitenkin haluan käydä, koska ainakin siten voin edes hetkeksi sysätä nämä ajatukset taka-alalle.
Mietin, miksi kärsimys jakautuu niin epätasaisesti.Äitini elämä ei ole ollut helppoa, kuten ei minunkaan. Ja juuri kun ajattelin, että pahimmat koettelemukset takana, niin tuli tämä. Jos vain olisi perheellinen tai minulla olisi muuten ihmisiä ympärilläni. Mutta olen niin hirveän yksin.

hanki uusia ihmisiä.. kurssit, seurakunnat, henkiset ryhmät.. kuolemakin voi olla vapauttaja, itse en henk koht sitä jaksa pelätä, elämä voi olla pelottavampaa.. siunausta..  :smitten:

Iriikone  :smitten: meiltä ihmisiltä löytyy joskus vähän liikaakin tuota hienotunteisuutta. Juuri silloin kun ystävä eniten tarvitsisi tukea, "annetaan surra rauhassa", ja toisaalta taas surija "ei kehtaa vaivata" ystäviä murheillaan. Vaikuttaa vähän siltä kuin olisit tällaisessa tilanteessa.  :'( Ystäväsi voivat vältellä tilannetta myös siitä syystä, etteivät tiedä mitä tehdä tai sanoa. Pyydä vain rohkeasti apua ja kerro heille ettet jaksa tätä yksin, kyllä he varmasti tukevat sinua. Toivottavasti äitisikin ajan kanssa lähentyy sinua, mutta hän ei voi olla sinun tukenasi nyt vaan asian pitäisi kääntyä toisin päin, ja juuri sitä varten tarvitset nyt muita tukijoita. Ammattiapukin voisi olla paikallaan, sillä sitä kautta asiat saavat ihan erilaisia mittasuhteita.

Voimia sinulle ja äidillesi, toivotaan että kaikki käy parhain päin!  :angel:

Iriikone,

olet todella ahdistunut ja toivon, että etsit vaikka neutraalia apua, tarkoitan sillä jotain terapiaa.

Ihailen valtavasti tuollaisia läheisiä äiti/tytär suhteita, olen nähnyt niitä lähelläni. Itsellänikin oli ihana äiti, joka ymmärsi minua ihmeellisellä rakastavalla tavalla. Mutta hän opetti minulle itsenäisyyttä jo varhain, joskus ankarallakin tavalla. Se kävi joskus jopa kipeää. Myöhemmin arvostin tätä kasvatusta paljon. Sitten kasvoinkin etäälle tietäen kuitenkin, että yhteys on aina olemassa. Riippuvaisuus lähimmästä, siinä on aina omat vaaransa, vaikka on omat ilonsakin ja turva.

Nyt minä pelkään, että äitisi viimeisillä hetkillään 'etäisyyttä' ottamalla yrittää ravistaa sinua olemaan itsesi kanssa, turvata tulevaisuuttasi. Aina ei voi yhteiselämä jatkua fyysisessä olotilassa, mutta se on AINA SITÄ HENKISESSÄ OLOTILASSA. Tulet sen huomaamaan kun olet selvinnyt pahimman yli. Toivon todella ettet anna paniikille valtaa, vaan ajattelet että sairauskin on elämistä toisen kanssa yhdessä. Siitäkin löytyy asioita mitä ei ennen ole huomannut. Toivon, että löydät niistä hetkistä kauneuttakin, menneen arvoa ja sitä että olet kasvamassa uuteen asiaan.

En tiedä lohdutinko vai pelästytinkö sinua, mutta minulla oli halu sanoa sinulle jotakin.

Kiitos sanoistanne. Tavallaan lohduttavat, mutta toisaalta kaikki tuntuvat puhuvan, kun aika olisi lopussa. Äitini on parantumattomasti sairas, mutta toivoa vielä useammasta yhteisestä vuodesta on.
 
Terapeutilla käynkin purkamassa tuntojani, mutta hän ei voi korvata perheen ja ystävien tukea. Ne ovat kyllä ehdottomasti tärkeimpiä.
Menetys on meidän kaikkien joskus kohdattava, mutta se, missä tilanteessa sen kohtaa, vaikuttaa paljon. Olisin suonut tämän tulleen hieman myöhemmin, siinä vaiheessa kun itsellä olisi jo kumppani tai jopa perhettä. Tai sitten siinä vaiheessa, kun opiskeluaikoina elimme lähes symbioosissa tyttökavereiden kesken.

Itsenäinen olen äidistäni, ja itse asiassa, vaikka äitini on minua elämän varrella tukenut, niin hyvin itsenäistä elämää olemme viettäneet. Asuneet samassa kaupungissa, mutta tavanneet esim. kerran kuussa. Ja yhteensä parikin vuotta olen asunut ulkomailla, joten etäisyyttäkin on ollut. "Itsenäisyys" ei kuitenkaan täysin helpota tässä, vaikka myönnän, että jos olisin ollut äidistäni kovin riippuvainen, niin tämähän olisi ihan loppuni. Toisaalta, nyt tulee sellainen olo, että haluaisi ottaa kiinni ne menetetyt hetket ja olla tiiviimmässä yhteydessä. Onneksi tilanne on hieman jo kehittynyt siihen suuntaan, että äitini jo pystyy olemaan lähelläni. Teemme kaikkea "mukavaa" yhdessä tapaan, jota emme aikaisemmin tehneet. En itke äitini edessä, eikä hänkään halua sitä tehdä minun edessäni. Syövästä emme juuri puhu. Sen aika tietysti tulee, mutta vasta kun hoidot alkavat. Säästelemme nyt molempien voimia ja jaksamista.

Mina tunnen hyvin viisaan japanilaisen- joka on kirjoittanut kirjan veden energiat. Hanellahan oli hyvin paha syopa ja lahetettiin suoraan sanoen kotiin kuolemaan. Mutta asiat kaantyivatkin SUURIIN MUUTOKSIIN. TAMA VANHA HERRA PAATTIKIN RAKASTAA SYOPAANSA, herasi aamulla 22 min. ennen auringon nousua(silloin happi uusiutuu ilmassa ja linnut alkavat laulamaan) ja han lahetti rakastavia ajatuksia sairaudelleen, kiitti sairaudestaan ja hanen ymmarrys elamaan alkoi kasvamaan. Talla hetkella han on yli 70 vuotias ja hyvin pirtea vanhus, parantaa maailmassa syopasairaita-hanen energia melkein pyorrytti minut kun ensi kerran tapasin hanet. Han opettaa ihmisia vapautumaan estoista, rakastamaan ja NAURAMAAN. Taman vanhuksen nimi on Chian Triamo.Mina itse uskon ihmisen elamanhaluun-haluaako aitisi ehka kokeilla Noni mehua-se ei ainakaan pahenna tilannetta Rakasta sinakin aitisi syopaa ja laheta hanelle paljon rakkauden energiaa ja kuinka syopa voi yhdistaa teidan rakkauttanne entista enemman ja ei ajatella mitaan muuta kuin hyvaa.