Astro Foorumi

Voi olla että aiheelle tulee siirto taas, mutta kuinka selvillä olette lapsuudessanne muovautuneista persoonan seikoista, jotka saavat hakemaan rakkautta tietyllä tavalla?

Ajattelin tätä vähän negatiiviselta kantilta että miksi joku on häiriintynyt lapsuudessaan, ja sillä tavalla etsii toiminnallaan kuitenkin rakkautta vaikkei myöntäisi. Äiti ja isi.. suosio, huomio, palaute.

Minulla oli onnellinen lapsuus siis itse-isä/äiti, mutta ilmeisesti koetin ratkoa vanhempieni mahdottomia ongelmia, koska ongelmanratkaisu on jotenkin aina kuulunut rakkauksiini. En ole hätkähtänyt vaikka tyypillä olisi mikä ongelma; kyllä minä sen ratkoisin.

Nyt kun se on ohi, ei tule suhdetta, koska en ota ratkottavia asioita. Kun etsin ongelmattomuutta, ei ole rakkauden motiivia, ellei joku vain "rakastaisi minua sinänsä" ilman omaa psykologista painolastiaan.

Se oli jonkinlainen symbioosi kyllä aina. Heillä vaikea lapsuus, paitsi yhdellä, ja minulla voimia tukea. Vähän yksisuuntaista välillä.

Ja en vielä tiedä mitkä olivat lapsuuteni astrovaikutteet. Aina koin että se oli onnellista. Aikuiselämä on muuta, ristiriitaa jne.

Sisäinen lapsi.. hmm..  :smitten:

Sen sijaan että olin ilkeä eräälle, olisi pitänyt tietysti sanoa kerran vielä niin ymmärtäväisesti kuin voin; SINÄ HAET RAKKAUTTA TUOSTA ja koet että siitä sen saat. Ja vain sellainen nainen joka tekee samaa eli jolla on sama ongelma, voi ymmärtää. Minulla ei tuota ongelmaa ole joten en joudu ratkomaan sitä tuolla tavalla; kaikki se mitä teit ja mikä kanssasi lähti elämästäni, oli minulle aivan turhaa muutenkin. Mutta sinulle se on rakkautta. Lapsuutesi takia.

Vihattuani pohjamutien kautta vasta ymmärsin tämän tärkeysjärjestyksen. Ei se ihminen niin epäinhimillinen ole ettei etsisi rakkautta. Tapa on vain aivan toinen kuin minulla.  Sama tausta, samankaltainen lapsuus voisi kenties auttaa parinvalinnassa.  

Olkaa ihan rohkeita vaan.

en usko, että se on pelkästään äitä/isä vaan myös sisarukset, hoitotädit yms. jotka vaikuttavat, sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Minä tunnistan kyllä, mitkä piirteet äidissä/isässä, mitä olen etsinyt puolisoistani, enkä nykyisessä kaukosuhteessani itse asiassa ole tunnistanut vielä mitään kenestäkään muusta kuin itsestäni. Siis epäilen, että isä/äiti/sisko -kuviot olisivat menneen talven lumia, mutta toisaalta taas en voi tietää, ennen kuin niin läheiselle tasolle pääsee, että ne huomaa.

Kun nämä vaikutukset tiedostaa ja tunnistaa, voi "väärin valitessaan" kääntyä toiseen suuntaan. Vaikeaa se on, mutta tahdonvoimalla pääsee irti voimakkaista vaikutteista.

Entäs se jos on erilainen lapsuus kuin toisella?

Tuntuuko että "lika barn leka best"?  :-*

January 13, 2007
One last concerted effort and you will be able to get to the root of the problem that has undoubtedly been on your mind for a while now. The answer to the question concerning your identity isn't entirely to be found in your family history. You are part of a generation as well as part of a family. Both influence your responses.

kaitpa se lapsuus vaikuttaa, miten vahvaksi on itsetunto päässyt kasvamaan jne. Itselleni on jäänyt selkärankaan suhteellisen korkea moraali ja ehkä alitajuisesti olen myös puolisoehdokkaista hakenut selkärankaa omaavaa tyyppiä. Itse en voisi kuvitella puolisoa, joka ratkoo minun ongelmat ja itse olen myös kyllästynyt ratkomaan toisen ongelmaa. Toki keskusteluapu jne. on ok, mutta muuten koen omalla kohdalla, että itse ne täytyy ne ongelmat ratkaista. Kumppani tai ystävät ei ole sitä varten. Ajattelen, että jos jättää ongelmat toisen ratkaistavaksi, kasvu pysähtyy.
Lapsuus oli sen verran tiukkaa myös, että henkisen kehityksen tie on ollut ajoittain vaikeaa ja on todellakin joutunut seisomaan omilla jaloillaan. Pluto 8. huoneessa on toteutunut kohdallani, olen joutunut yksin selviämään (ilman verisukulaisten tukea) ja toisaalta siinä on sitten tullut lähemmäksi sitä, mitä todella olen.
Edelleen tuo lapsuuden tiukka kontrolli on myös vaikuttanut siihen, että tahdon olla vapaa, ilman liian kahlitsevaa kumppania. Luottamus täytyy olla kunnossa, että se toteutuu.

ok, jos lähtee vertailemaan. Exä (avioliitto) oli täysin erilaisesta perheestä. Se on vaikeaa, jos toisella on suku tärkeä (suku vaatii) ja toisella ydinperhe ainut mistä on väliä.  Sanoisin, että kyllä, samankaltainen menneisyys auttaa ymmärtämään toista.

Samoin kuin Selkälokilla, minä en siedä rajoituksia, koska elin niin rajoitetussa ympäristössä 19-vuotiaaksi asti. Toisaalta taas kumppani, joka on elänyt vapaasti, voisi osata antaa vapauden, mutta itse kaipaisi rajoja, joita minä taas osaan laittaa. Toisinaan seurustelu on minusta kuin lapsen kasvatusta. Aina toinen heittäytyy vanhemmaksi ja toinen lapseksi. Ehkä sellainen suhde, missä molemmat saa olla sitä kaikkea eikä toinen jämähdä yhteen rooliin.

Minä myöskään en sietäisi ihmistä, joka alkaa elää minun elämääni. Itse olen myös oppinut, etten ratkaise yhdenkään muun ihmisen ongelmia saatika sitten odota että toinen muuttuu (mikä on muuten shaakelin vaikeeta...  :uglystupid2: olla odottamatta).

Monilla naispuolisilla ystävilläni on puoliskonansa isänsä kuva. Itselläni aina vastakohta! Siinä missä isäni on tumma, voimakas, hallitseva "archie bunker" on käsipuolessani kulkenut aina vaalea, lempeä, ymmärtäväinen kilttiläinen  :)

Mistä lie johtunee. Lapsuuden kokemuksia on huonoja, pelkoa, ahdistusta, riitaa. Toisaalta myös hyviä, istuttuja iltoja ja keskusteluja syviä. Mutta sama kokemus kuin Yulungalla - tätä tyttöä ei tulla koskaan enää käskemään.  :knuppel2:

Värillä ei liene niin paljon väliä, ulkoista kuvaahan tuo on, mutta sitä mieltä olen, että lapsuudella on vaikutusta partnerin valinnassa suuntaan jos toiseenkin. Mitä lie karmaa - toiset joutuu kohtaamaan sen tietyn ihmistyypin uudelleen ja uudelleen, toiset oppii vähemmällä.

Joo, isäni kaltaista miestä ei.

Mutta ne miehet joilla ollut kovin erilainen lapsuus, ovat olleet hankalimpia. Esimerkiksi, jos ei rakastava koti.

Luulisi että olisin hakenut miestä, jolla on samanlainen tausta. Mutta parisielujutut ei kai katso tällaista kun kumpikin koettaa antaa toiselle.

Nyt tiedostan että ongelmansa syntyivät paljolti lapsuudessa, joten mitä ne ongelmat minulle kuuluivat.

Niin miehistä...

kaikilla kumppaneillani -jotka siis kaikki ovat olleet eri tavoin hienoja, mainioita ihmisiä- on ollut isä kuollut, alkoholisti - tai muuten vaan häippässyt kokonaan. No yhdellä oli kyllä isä, ja ihan mukavakin, mutta äiti kuollut.

Tuli vaan mieleen  ;D Tämä nyt tuskin liittynee omaan lapsuuteeni mitenkään.

No omasta lapsuudesta en voi sanoa, että olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen, olen saanut taistella omaa tietäni jo vaippa iästä lähtien ja selviintyä, mutta ilman niitä kokemuksia en olisi tälläinen kuin nyt olen  :smitten: mutta myönnän sen että olen aina etsinyt turvallista ja tasapainoista miestä ja ennekaikkea rehellistä ja pistänyt kylmästi pellolle epärehelliset miehet elämästäni tai jos olen voinut huonosti ja varmaan tulevaisuudessakin teen samalla tavalla jos tarve vaatii, kuitenkin kun olen ollut yksin niin ei pelota se, koska pärjään kuitenkin ja olen oppinut olemaan oman elämäni herra :smitten:

On hienoa että jotkut naiset löytävät sen hyvän miehen kuten sawotar ja leijonamieli, ainakin itselleen sopivan ja jolla on arvoja. Arvot täytyy imeä itseensä kotoa, ja tunnetasapaino. Vai?

Eräällä ei ollut oikein tunteita, hän kyllä todellakin suoritti, mutta hyvin hyvin viileä ja jo äiti oli sanonut tästä sille. Eikä uskonnollisia arvoja, ei perhearvoja. Oli vaikeaa eroa, oli naisia jotka estivät sitä ja tätä mutta eihän se sellaista haitannut.

Rakastavasta kodista taasen tuli rakastava mies.

Tulen ottamaan aika vakavasti tapauksen perheeseen tutustumisen.

No eihän sitä voi ketään omasta elämästään vastuulle laittaa - perhettäänkään.

Itselläni monet arvot on ristissä lapsuudessa äidinmaidossa syötettyihin.

Tunnetasapainolle tietty olis hyvä vakaa pohja olla olemassa, meinaan ma. Mutta kyllä sitäkin voi näin niinkuin aikuisiällä kehittää. Tämäkin palsta on muten täynnä eläviä ja eläväisiä esimerkkejä siitä  :)

Selkälokin ja Yulungan jutut kuulostivat hyvinkin tutuille. Mullakin lapsuus oli tavallaan rajoitettua, oon vähän semmonen tynnyrissä pidetty tapaus :). Oikeesti ne rajat tuli jo siitä, että asuttiin pienellä syrjäkylällä, missä ikäkavereita oli tosi vähän ja lähimpiin taajamiin yli 20 km matkaa. Isä-suhteeni on kärsinyt murkkuiästä saakka isän alkoholiongelmista ja meidän välissä on yhä lasiseinä: en pysty luottamaan häneen yhtään! Tosi hankalaa sinällään, sillä olen perinyt isän luonteenpiirteet lähes täysin ja olen aina ollut enempi isän tyttö. Isälle mun itsenäistyminen ja naimisiinmenokin ovat olleet pahoja paikkoja. Aikanaan niihin harvoihin diskoreissuihinkin piti ruinata lupaa viikkokaudet. Hän kun pelkäsi, että minut suunnilleen raiskataan oitis, kun meen huvipaikan porteista sisälle...  :idiot2: Vieläkin hän pitää minua jotenkin "heikkona" ja keskentekoisena, vaikka olen henkisesti paljon vahvempi kuin hän itse!  :tickedoff:

Äitee sitten on ihan erilainen ku minä eikä myö olla läheskään aina ymmärretty toistemme inkeitä. Veljessäni on paljon samaa kuin äiteessä, pikkusisko on sitten jossain siellä välimaastossa.

Miun miessuhteita on aina leimannut se, että jostain syystä olen tykästynyt itteäni jonkun verran vanhempiin miehiin. En ole koskaan seurustellut ikäiseni pojan kanssa ja aviomiehenikin on minua 8 vuotta vanhempi. Tosin nyt paras ystäväni on samanikäinen kuin minä (ISO poikkeus sääntöön!!), mut esmes lukioiässä pojat tuntuivat niin tautisen lapsellisilta. Toisaalta jostain kumman syystä siinä kouluvuosina en tuntunut kiinnostavankaan ketään ikäistäni, mutta etenkin parinkympin tienoossa itteäni vanhemmat miehet kyllä kiinnostuivat minusta. Olinko sitten niin penskan näköinen ja -oloinen, että herätin jonkun sortin suojeluvaiston vai?

Kyllä tämä minusta haiskahtaa kovasti turvallisen ja luotettavan isähahmon etsinnältä, ei siitä mihinkään pääse. Toki mie nykyään pystyn heittämään läppää vaikka minkä ikäisten miesten kanssa ihan sujuvasti, mutta "vaikutuksen" pystyy tekemään vaan tietynlainen miestyyppi. Kloppeja ja niiden tavoin käyttäytyviä en jaksa kauan katella...  ;)

Itse en etsi isähahmoa mutta olen oppinut että miehen olisi parempi olla 5-8 v vanhempi. Vihdoin opin.

Allaoleva on hyvä, kun vielä kerran selvittelen kuka ja mikä oli oikeassa ja mitä tapahtui erään kanssa, ja mitä ymmärsin. Huomaan että jos muut eivät ole kokeneet samaa, ei voi tulla ymmärrystä. En tosin toivo että kenenkään tarvitsisi kokea sitä mitä koin ja oli hyvä tajuta, että ongelmakoti on voinut olla taustalla hänelläkin, vaikkei sitä paljastanut, toisin kuin eka mieheni. Hän oli tavallaan rehellinen, mutta käytös kuitenkin paljasti pahat ongelmat.

January 13, 2007
Sensitive issues are likely to crop up today, making this a good opportunity for you to confront your feelings openly and honestly. It could be, however, that other people are likely to be a bit stubborn, reserved, and unwilling to get involved with your melodrama. Try to work things out internally before you start talking to others about your problems. Today's square between Venus and the Moon is making you more sensitive to the input you receive from the world around you.

..jännä aihe. Mun miehenmalli oli kieroutunut isäpuoli (pettämistä, alkoholia, velkoja ja väkivaltaa..). Tosissaan olen saanut tehdä töitä suhteissa, kun olen miettinyt että mitä mulle saa tehdä, ja mitä ei. Mikä on normaalia käyttäytymistä, mikä ei jne.

Ihan selvillä en ole vieläkään, muille ihmisille (?) itsestään selvyydet eivät välttämättä ole niin toisille.

Tähän mennessä valintani ovat olleet juuri sellaisia että kaikilla on ollut samoja ongelmia kun isäpuolella oli.
Tietoisesti en ole näitä "kultapojuja" hakenut, enkä osaa sanoa mikä oli "se juttu"..täytyy pohtia lisää.. ???

Usein kun asiat tiedostaa, haluaa jotain aivan muuta kuin oma tausta ja suku.

Eli ne joilla on kieroutunut koti.. niiden pitäisi itsensä parantua ensin (jos on ongelmia)  ja sitten ne hakeutuvat hyvään ja tasapainoiseen suhteeseen, vai?

Vähemmällä pääsisi jos kumppanin kotitausta olisi tasapainoinen ja hyvät arvot.

Tästä on ennenkin ollut tarinaa. Eikä siihen ole omalla kohdalla ainakaan selitystä löytynyt.
Oman isän alkoholismi,lapsuuden pelot, painajaiset.
Ja mikä on se selitys sille, että myös sitten itselle ottaa alkoholisti- miehen. Tosin tavatessamme, ex-mieheni ei käyttänyt juurikaan alkoholia...Onko syy siis minussa...Että hänestä on vuosien kuluessa tullut alkoholin suurkuluttaja? Ja varmaa on, että  minäkään en ole tietoisesti valinnut itselleni tämänsortin kulkijaa, alitajuntako? Vai sieltäkö lapsuudesta se johtuu, että hakee kumppaikseen juuri isän kaltaista miestä...Tiedostamatta itse...

Ja nyt kun kuuntelen teini-tytärtäni, niin hänen poika-ihanteensa ovat juuri isänsä kaltaisia, tummat pitkät hiukset, ruskeat silmät jne.  :tickedoff:
Millä sen saa katkaistua, ettei lapselle käy myös niin...Onko se edes mahdollista??

Tiedätkö, mulle tuli mieleen oitis laulu "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?". Onko siinä joku semmonen mekanismi, että jos omaa isänrenttua ei ole pystynyt auttamaan ja "parantamaan", niin jotenkin kuvittelee pystyvänsä siihen rakkauden voimalla jonkun muun rentun kohdalla? Sellaset renttureppanathan herättää naisen äidinvaistot, jos niillä on vielä sanoisinko verbaalista lahjakkuutta ja söpöt silmät...  ;)

Minulla on jostakin tullut käsitys, jotta sitä voi hakea just sitä mitä oma isä/äiti on/oli riippuen juuri noista elämänkokemuksista. Uskoisin silti myös biologialla olevan tekemistä sen kanssa minkälaista haetaan  ::)
Perussääntönähän on, jotta ihminen hakee (lääkkeistä vapaana) oman immunologian vastinetta (mahdollisimman terveiden jälkeläisten syntymisen vuoksi) ja näitä viestejä tulkitaan sekä ulkoisista tekijöistä, haju ja makukin  :D vaikuttavat varmasti...?! Ja eikös tuo nuorten (vanhempienkin) deittailu pohjamudista katsottuna ole juuri sitä varten?

Itse olen hakenut paljon tietoisesti päinvastaisia luonteenpiirteitä kuin mitä oma isäni edusti, koska ne loivat epämukavia tunteita lapsuudessa ja vielä tänäänkin ne ärsyttävät  >:( Mutta fyysisiltä ja ulkoisilta ominaisuuksilta menee tuo ukkoni samoihin kategorioihin, tosin ne ovatkin myös vastakohta minun fyysisiin ja ulkoisiin ominaisuuksiin  :crazy2:

Tuosta renttu rakkaudesta katselin kerran dokkarin, jossa selitettiin naisten hakevan renttuja kuukautiskierron alkupuolla ja varsinkin ovulaation aikana, niiden miehisen käytöksen vuoksi. Ja ovulaatiosta eteenpäin taas nämä ns. nössöt kelpaavat, koska ne sitoutuvat helpommin isiksi mahdolliselle tulevalle jälkeläiselle... vaikka jälkeläinen ei olisi biologisesti oma, mutta sitähän ei ole voinut pätevästi tarkistaa kuin vasta nykyaikana. Tässä ohjelmassa oli yh-isi joka oli aloittanut liikkeen (USA) ja julisti joka kolmanen lapsen olevan jonkun muun siittämä kuin mitä miehet itse luulevat  :o ja siksi patisti miehiä teettämään isyystestejä.
OFF TOPIC- sorry, tuli vaan mieleen...

Niin ja samaan kategoriaan mutta ei kuitenkaan sinne päinkään (sori, taas off-topic); ollessaan nälkäisiä miehet iskevät silmänsä rehevämpiin naisiin kuin yleensä..  ;D

Heip  Soul's A

Hyvä aihe, joka herättää kysymyksiä runsaasti ja laajentaa ajatusmaailmaa. :)

Itselläni lapsuus on aika repaleinen verrattuna siihen perus isä ja äiti asuvat pikku talossa kuvioon. Eli vanhempani erosivat minun ollessa 4 vanha. Äitini meni uusiin naimisiin muutamien vuosien jälkeen ja olenkin saanut nauttia isäpuolestakin koko rahan edestä. Isäni oli kunnon mies muuten mutta itsekuriltaan heikko ja sitäkautta myös mukavuudenhaluinen (laiska)  :aurinko: :harka: viimeiset 15 v hän oli myös alkoholisti.
Isäpuoli on ollut myös kova läträämään ja bailaamaan  :aurinko: :kaksoset:
Äitini on ollut tyypillinen oman aikansa nainen  :aurinko: :harka:, kova tekemään työtä ja ei niin kova nostamaan omaa mielipidettään esiin, muutakuin äärimmäisten loukkausten edessä.

Mutta aiheeseen jo.. :buck2:

Kyllä minulla on ainakin jotain vaikutusta valinnoissa ollut lapsuuden aikaisten tilanteiden myötä.  Nuoren pojan mielikuva siitä minkälaisen naisen kanssa elämäänsä eläisi perustuu hyvinkin helposti oman äidin esimerkkiin. Johtuuko se eroperheissä siitä ettei ole se oma isä siinä vierellä vai mistä, niin en osaa sanoa.
Paljon löytyi esimerkkejä myös siitä vauhdikkaammasta naistyypistä jolta löyty vähintään kolme poikakaveria samaan aikaan.
Valitse nyt sitten näistä nuoren miehen ajatuksin. ;D ;D

Jotenkin tuntuu että jos ajatellaan 70-80 lukua lapsuuden kannalta niin onkohan sitä kenelläkään ollut esimerkkivanhempia esikuvinaan? Kaikki ihmiset joiden kanssa minä olen keskustellut kertovat aina naisten kohdalla lähes poikkeuksetta siitä ahdasmielisestä, ylirajoittavasta isästä ja miehet taas vastaavasti siitä vapaudenkaipuisesta, mutta hissukasta äidistä, joka ei pysty ilmaisemaan itseään. Ei mikään ihme, että parisuhteet ahdistaa niin monia ihmisiä tänään. :'(

Toinen asia missä meidän vanhemmat eroaa mielestäni todella paljon nykypäivästä on se että jos joku nainen tai saatika mies pohdiskeli ajatuksien syventämistä ja henkistä kasvua siellä 70-80 luvulla, niin hyvin äkkiä se leimattiin hipiksi tai muuten vähä-älyiseksi haihattelijaksi. Ja silloin kyllä meni hyvin äkkiä viimeisetkin ovet ja ikkunat nenän edestä kiinni.   

Yksi mitä itse olen tehnyt erilailla kumpaankin vanhempaan nähden on se , että olen pyrkinyt henkiseen kasvuun koko ikäni. Jos olisin valinnut erilaisia kumppaneita nuoruudessa, olisin jäänyt varmasti paitsi monesta kokemuksesta ja itsekasvusta. Voi olla, että elämäni olisi ehkä ollut joltain osin vähän helpompaa. Kokonaisuuden kannalta olisin kuitenkin melko varmasti paljon miinuksella oman itseni kannalta ja paljon yksinkertaisempi ihmisenä.

Minulla olisi varmasti paljon helpompaa elää yksitoikkoisempaa elämää ja seurata isiemme ja äitiemme jälkiä, mutta se onkin jo seuraava tarina se....

Positiivisin ajatuksin

Tämä lienee yksi tapa selittää asiat, mutta ei kyllä selitä kaikkea.

En oikeastaan tiedä, silloin kun on suhteessa pahiksen kanssa jolla on ongelmalapsuus, sitä luulee että se muuttuu eikä omaansa ajattele retkuna kuin jälkeenpäin. No ei, jos se tulee aina selittämään uudestaan miten syvästi rakastaa ja uskon että rakastikin; tiesin että se on kykenevä sosiaaliseen ongelmaisuuteen, mutta EIPÄ ollut tunnekylmä vaan luovasti ilmaiseva. Perhetausta oli isän ammatin kannalta samaa kuin suvussani mutta ei moraaliltaan..

Sitten oli nämä perheet eräästä Suomen pohjoisosasta.. ja nämä sukujuurijutut. Tunnekylmyys saattaa kai juuri lapsuudessa alkaa.

No en tiedä, kun partnerin perheen tutkimus ei ole meneillään.

Hain aina vain MUUTA kuin isäni kaltaista, katotaan  miten käy seuraavan kans. Ensin pitäis kait rakastua.  :2funny:

Tatum O Neal on ollut hyvä ottamaan villikkomiehiä, kun isän elämä oli tietojen mukaan aika levotonta.

Minun isäni oli minulle voimakas aurinkojumala, kunniakas, viisas, mutta sisimmässään kovia kokenut, haavoittunut ja niiden kokemusten myötä tullut taitavaksi näkemään muiden sisimpään ( :kuu: :rapu: 4. huoneessa,  :askendentti: ja :chiron: :jousimies:, aurinko, kuu, chiron, jupiter ja urkki vahvasti aspectoituneet).. Äitini taas herkkä, intuitiivinen, marttyyrinen, ailahteleva, "isän suojakki", mutta "kantoi isän kruunua silloin, kun hänen kruununsa oli liian painava, jotta isä jaksaisi pitää kuninkuutensa yllä" if you know whadda mean..

Minä olen aina ihaillut isäni kaltaisia rauhallisia, syvällisiä, lempeitä, turvallisia, mutta hieman etäisiä miehiä, jotka menestyvät ja ovat pidettyjä.

Kuitenkin taustalla painaa isän alkoholismi, josta hän parani sen verran varhain, että en ollut vielä edes koulussa. Luulen kuitenkin alitajuntaani jääneen kuvia, joissa äiti itkee ja isä on humalassa, äiti soittaa isän työpaikalle ja selittelee miksi pomo ei tule tänään paikalle. Isä ei ollut ikinä aggressiivinen edes humalassa ja äiti on aina sanonut rakastaneensa isää hyvin vahvasti ja hyväksyneen sen, että alkoholi oli isän "oppiläksy" jonka hän sitten suoritti loppuun kiitettävin arvosanoin.

Olen oppinut että vahva aurinkojumala tarvitsee rinnalleen ulos päin haavoittuvan näköisen naisen, joka todellisuudessa onkin vahvempi kuin mies itse.

Olen yhden tällaisen  :aurinko: :rapu: :askendentti: :leijona: miehen kanssa ollutkin ja se suhde oli hyvin antoisa. Hän rohkaisi minua toteuttamaan itseäni, auttoi opiskelussa ja tutustutti minua ihmisiin.. "Koulutti" minua pärjäämään kodin ulkopuolella. Kun minä taas otin hänet vastaan kotiin, autoin häntä ottamaan loistokkaan viitan yltään ja paljastamaan sisimpänsä.. Minä hoidin hänen haavojaan taistelujen jälkeen, jotka hän oli voittanut. Sisimmässään hän pelkäsi hyvin paljon, kun minulla taas on sisimmässäni syvä luottamus ja vahvuus.

Tuossa esimerkki siitä, miten toistan kaavaa "minä kuin äitini, hän kuin isäni". Enkä usko että se olisi mitenkään "sairasta". Äidiltä tyttärelle ja mieheltä pojalle, kunnes suvun karma on okei, tai jotain sinne päin.

Onko niin että jos lapsuus oli suht tasapainoinen, mutta ei palvo vanhempiaan vaan näkee heidät yhä realistisemmin, silloin ei itse kanna kuormia sieltä, mutta saattaa tavata sellaisia, jotka hakevat sinun / minun tasapainoisuutta.

Onhan sekin todella omituista, miten exäni "suojeli sydäntään"  "minulla vahva suojakenttä", koska ja missä se haavoittui niin pelokkaaksi? Eroissa vai lapsuudessa, tulee kysymys mieleen.

Onko kaikki liian hyvin jos kummallakin oli onnellinen lapsuus.  ;)

Lapsuus kyllä vaikuttaa meissä, mutta ei ole määräävä tekijä. Jos niin olisi, voisimme ajatella, että tulevaisuutemme on kokonaan määrätty ennalta, eikä meillä ole siihen itsellä mitään vaikutusmahdollisuuksia.

Esim. saman perheen lapsilla on aivan erilaisia kumppaneita, parisuhteita ja liittoja. Heillä on kuitenkin samat vanhemmat ja sama kasvuympäristö. Tosin vanhemmat suhtautuvat lapsiinsa eritavalla ja lapset kokevat eritavalla. Mikä osoittaakin jo sen, että itseasiassa meillä on itsellämme tietyssä määrin mahdollisuus vaikuttaa moneen asiaan.

Voimme tietysti siirtää vastuun lapsuutemme "syyksi", mutta voimme myös miettiä, että miksi emme mielummin pysähtyisi miettimään, voiskos sitä muuttaa jotain itsessä...vaikka vain asenteita...

 :)

Tästä herää minulle kysymys että miksi rakkaus syttyy naisella pahikseen, jolla on ongelmalapsuus? Herääkö siinä äidillinen pelastusvietti? En minä ainakaan voisi kuvitella perustavani kovinkaan tosissaan suhdetta huorahtavan naisen kanssa joka pitää baareissa notkumisesta. Miehelle ei ehkä herää niin helposti se hoivavietti esiin tai sitten se nousee erityyppisten naisten kanssa, vaikea sanoa. Hmmm..

Tuo maantieteellinen sijainti on hyvä pointti, ja se vaikuttaa varmasti myös asioihin



Olet varmasti tässä oikeassa, etei ole kuormia tai ne ovat ainakin huomattavasti pienemmät.
Ongelmat syntyykin tässä tapauksessa vaan siitä erilaisesta kasvuhalusta ja/tai vauhdista joita yhteiselämä luo.
 

Mikä on "onnellinen lapsuus"? Yksikään lapsi ei ole syntyessään niin viisas, että selviäisi normaaleista elämän muutoksista ja kolmiodraamoista täysin pistein. Lapsella on lapsen tulkinta ja aikuisella aikuisen tulkinta asioista.

Mutta ehkä tarkoitit muuta ja provosoidakseni ajattelemaan kierittelin asiaa. Mielestäni kannattaa miettiä, mitä suhteelta haluaa.
Haluaako arkisen, tasaisen suhteen missä ei juuri leisku. Vai toisen ääripään missä leiskuu hyvässä ja pahassa.

Jotain siltä väliltä...? Vaikea kieltämättä löytää. Jos itse on kovin henkistynyt (kuten moni täällä foorumilla) niin aikamoinen onni on todellakin löytää se vastaparinsa. Tuntuu että itse kukin on outolintu niissä ympyröissä missä pyörii tässä materialistisessa maailmassa. Ja sitten jos löytää niin jokin siinä kuitenkin mättää... ajoitus tai ihmisten rytmi (mitä viime aikoina olen miettinyt). Toiselle päivä on ikuisuus, toiselle 5 viikkoa on hetki.   :-\

Tony, turha viisastella. Älä ala netti-inhokikseni, pliis. Mies ei ollut "huorahtava" niinkuin asian ilmaisit, olipa vain villi ja vauhdikas, sekä  lahjakas.

Melkeinpä ongelmallisempi oli se mies, joka ei vaikuttanut sosiopaattiselta, vaan oli tunnekylmä ilman syytä, vikaa meidän suhteessa.

Oli kyse parisieluista, menneen elämän rakkaudesta.

Siinä tapauksessa rakkaus syntyi ongelmista huolimatta, ei niiden takia.

Niin.
Itseasiassa myös minä olen tosi paljon ex-mieheni äidin kaltainen. Perheen koossa pitävä voima, muumimamma-tyyppi...Elikkä ex- puoliso on myös valinnut oman äidin kaltaisen kumppanin. Tutun ja turvallisen.

 :)

Niin, kantsuu näyttää ja vaikuttaa miehen äidiltä niin se harhautuu - siis jos mies ei kokenut äitiään kamalaksi.  :angel:

Heureka, tämä herätti ajatuksen..

Minä = niiden ominaisuuksien ja käytösmallien summa joita näen äidissäni ja isässäni ja heidän suhteessaan.

äiti + isä EI ole minä, vaan se mitä koen heidän olevan on minä. Minä näen ja tunnen ne asiat jotka ovat kasvulleni merkityksellisiä!

Ja siis tämä on minun näkemykseni ja ajatukseni ja koen sen omalla kohdallani toimivaksi.  ::)

 ;D
Kaipa sitä luulee olevansa kaikkivoipa parantaja...äidinvaistoineen kaikkineen...

Kunnes huomaa olevansa maantiellä lapsineen.  ;D

En ole "aina" rakastunut "renttuihin". En ollut ollenkaan sen tyyppisten kanssa ennen kuin eka kertaa rakastuin. Hän oli vain hieman minua villimpi. Meillä oli hauskaa.

Syntyykö sitoutumiskammo lapsena?

Kun saa vai ei saa sitä niin ahdistavaa ja tukahduttavaa rakkautta?

Ei minulla ainakaan ole sitoutumiskammoa  :idiot2:, enempikin toisinpäin  :idiot2:
Sain lapsena Rakkautta äidiltä, ja kuitenkin olin tavallaan "isän tyttö", molemmat  :skorpioni:  -isän kanssa suurimmat riidat teini-iässä...

(vetäytyy miettimään)

Ah, tarkoitinkin niitä miehiä..  :tickedoff:

naisen varsinkin henkisen naisen pitäisi ymmärtää kaikki, mutta ei saisi olla niin henkinen että se pelottaa.

Saa olla kaunis ja äidillinen ja hoitaa kotia?

Mutta ei kannata olla poikaa uhkaava amazooni, joka taistelee maailman myrskyissä? Roolit? Siitäkö on kyse? (huomaan että taas olisin valmis ottamaan roolin, kunhan joku mies olisi rakastava. Mut kun miehet yleensä luo uraa tai sitten noudattaa lapsuudessa alkamaansa roolimallia, suuntaan tai toiseen)

No joo,, en todella haluaisi enää että seuraavan hran kanssa pitäisi alkaa psykoanalyysi viikon kuluttua suhteen alusta. Eli hänellä pitäisi olla hyvä karma perheensä kanssa, tai asiat ainakin selvitetty. Jopa hyvin toimeentulevan juristisukulaiseni vaimo sanoi olleensa miehen psykiatrina - ja nainenhan on aivan miehen äidin näköinen ja viileä bisneslady.

Minusta olisi kiva tutustua ja sulautua johonkin värikkääseen sukuun, saa siellä olla omaperäisiäkin ihmisiä joukossa, kunhan ei ihan täys kaheleita. ;) :D ;D

Isäni petti lupauksia, teki mitä vain päästäkseen juomaan, osti minulle kaiken mistä toivoin jotta olisin onnellinen, sanoi todella pahasti suuttuessaan, loukkaantui (suuttui) jos asioista puhui suoraan ja kun puhuin hänelle minun ongelmistani niin isä ryhtyi marttyyriksi ja kaiken tämän lisäksi hänellä oli paljon velkoja ja hän oli kyvytön sanomaan ei. Hänelle raha oli tärkeää ja se oli syy suhteeseen äitipuoleni kanssa mutta lopulta siitäkin tuli rakkautta vaikka isälläni oli naisia joka sormelle...
kaikesta huolimatta olin silti jotenkin isän tyttö.  :idiot2: Väkivallan käytön opin isältä joka puolusti minua aina tappelemalla. siitä tavasta olen päässyt eroon.

Minulle miehenmallina on enemmän ollut isoisäni jota en koskaan ole nähnyt koska hän on kuollut, mutta jokaisella on hänestä vain hyvää sanottavaa ja isoisäni jokainen periaate on ollut täysin totta.
Äidin kanssa minulla oli todella hyvät välit ja molemmilta isoäideiltäni jotka olivat hemmetin viisaita, olen oppinut myös viisaita asioita joita aijon opettaa myös lapsilleni kun niitä saan.. (ja miehelle?????)

Ennen tein asioita mitkä olivat peräisin lapsuudesta; kun tiesin että oli ongelma niin olin hiljaa ja esitin onnellista. Asioistahan ei saanut suoraan puhua...
Nykyään kaikki on päinvastoin. Jos mieltä painaa jokin asia niin pamautan sen suoraan, ihan sama vaikka totuus loukkaisikin. Haluan miehen jossa on vastusta ja joka kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan ja jossa on voitonhalua, ei luovuttaja tyyppiä kiitos.( Sellainen on ollut isoisäni.
Koska suku on minulle tärkeä ja koko suvullani on tapa pitää juhlia joissa kokoonnumme, niin miehen pitäisi ymmärtää läheiset välimme eikä ihmetellä.  ;D

Hm, minun isälleni avioliitto sinänsä on tuntunut olevan tärkeä, ei ole ollut naisia joka paikassa - sitä voisinkin nyt arvostaa - mutta perhettä on kalana yrittänyt määrätä. Ja velat ne on aina hoitaneet ja talouden.

Eli siinä mielessä - perhekeskeinen menestyvä mies.  :coolsmiley:

no niin, tajusin sen tänä aamuma. Minä juoksen sellaisten miesten perässä näköjään ikuisesti, jotka ovat aina kaukana ja poissa (kuten vanhempani). Kyllä vain, tämä nykyinenkin on aina töissä... ja tuskinpa jaksan kauaa enää odotella, että pääsisin ykkösprojektiksi.  :-[

Minulle "ideaalisuhde" on se, että voi olla vaikka eripuolella maailmaa ja tietää että toinen on olemassa. Enpäs vaan tätä kokemusta ole vieläkään saanut...  :idiot2:

sitä odotellessa...  :uglystupid2:

Sekä että. Sitoutumiskammon taustalla on kuitenkin pelko siitä, että jää yksin - lopulta.

Totta, no onneksi minulla ei ole sitoutumiskammoa, vaikka, voisihan senkin kait kehittää. :knuppel2: