Astro Foorumi

Mitä mieltä olette tietokone peleistä? Itselläni on noussut aikamoinen huoli niistä miten ne vaikuttaa lapsiin ja nuoriin :( Olisi mielenkiintoista kuulla henkisen kasvun kulkijoiden mielipiteitä asiasta :)

Itse tunnen itseni ihan Don Quijoteksi painiessa saman asian kanssa.
Eikä minusta ole töpselinvetäjäksi seinästä ennen savetuspaikka, pääkästä puhumattakaan.
Toisaalta kunnioitan sitä "työn" ja keskittymisen ja taidon määrää, joka vaaditaan pääkkään pääsyyn ja toisaalta pelkään sitä turhautumisen aiheuttamaa reaktiota joka siitä sitten tulisikaan :buck2: :'( :-X

Joten liityn tähän huolestuneiden kasvavaan jonoon ja odottelen kommenttejanne.

Terveisin yh.äippä :)

Juu, paljon mietintää aiheuttaa....  ???

Meillä on se ongelma vielä, että poika on autisti/asperger, ja tietokone on ainoa asia josta hän on kiinnostunut. Vaikea on sitä sitten pahemmin rajoittaa. Mutta onneksi löytyy myös tosi hyviä pelejä, jotka on kehittäviä ja vuorovaikutteisia. Onneksi olen itse tällainen "puolinörtti",  joka jaksaa pelejä tutkia ja tarkkailla.

Mites, onko teillä muilla mitään aikarajoituksia, tms ?

Kyllähän niitä on yritetty, mutta kun ne savetuspaikat, you know ::)

Onhan se niinkin, että kun on uusi peli meneillään, niin se vie miehen mukanaan - jos on yhtään milenkiintoinen - mutta kun se on kerran pelattu läpi, niin saattaa mennä hyvänkin aikaa ennekuin tarttuu taas puikkoihin.

Onneksi tuli lunta niin ulkoilujutut saavat enemmän sijaa kuin tuossa kaamoksen aikaan. ??? Pysyisi vain!

Tietokonepelejä en ole oikeastaan koskaan päässyt harrastamaan, sillä perheellämme ei ole ollut varaa tietokoneeseen (eikä ole vieläkään). Olen kuitenkin pelannut erinäisillä konsoleilla 14 vuotta ja pleikkari on kuulunut kodin vakiovarusteisiin 7 vuotta. Tällä hetkellä kotoa, sekä minulta että kämppikseltä, löytyy vanha rutku tietokone, jolla voi pelata joitain vanhoja klassikoita kuten Doomia tai Quakea ;D, vanha Pleikkari "Ykkönen", PS2 (=Pleikkari Kakkonen), 8-bittinen Nintendo, Super Nintendo ja Game Cube. Ohjaimia, tanssimattoa ja muistikortteja pelivuorien kanssa seilaa pitkin olohuoneen piuhaviidakkoa  :D

Pelit eivät ole koskaan vaikuttaneet minuun mitenkään negatiivisesti. Tosin sen kummempia kehumatta, olen aina ollut ikäistäni fiksumpi ja vanhempi henkisesti ja tajusin lapsenakin, mikä ero on peleillä ja todellisuudella. Väkivaltaiset pelit eivät vaikuttaneet minuun mitenkään. Kauhu- ja toimintaelokuvien katsomisen aloitin 3-vuotiaana, eikä minulle ole syntynyt myöskään niistä mitään pelkoja, traumoja, väärää maailmankuvaa tai aggressiivista käyttäytymistä. Vanhemmat ovat antaneet meidän lapsien vapaasti katsoa ja pelata mitä haluamme, joskin he, eteenkin isä, ovat muuten vaativia, kuria ylläpitäviä ja vanhanaikaisia ihmisiä.

Nykyisin pelit ovat tärkeä osa piirustusharrastustani, sillä piirtelen mieleisiäni hahmoja ja opettelen siinä samalla miesanatomiaa. Hyvin nopeatempoiset, teräviä refleksejä vaativat pelit purkavat mahtavasti ahdistusta ja aggressiivisuutta esim. menkkojen aikaan  :D On niin rentouttavaa vain ottaa ohjain käteen ja AMMUHUIDOLYÖRÄISKIHYPPÄÄAMMUAMMUSIVALLAKUOLEPERK****
HYPPÄÄTAPARÄJÄYTÄNOVOIHELVET***!  :2funny: Pelaaminen on ainoa tilanne, joka vapauttaa aggressioni kunnolla joka tulee ulos mm. kiroilemalla. Poikaystävä nauroikin, että minulla on varsinainen tappajankatse pelatessani.  ::) Tuollaisen adrenaliinihurmion jälkeen sitä tuntee olonsa niin rentoutuneeksi ja kevyeksi... Sama toistuu myös vähemmän väkivaltaisissa peleissä, jos edessä on vaikea älytehtävä tai vastustaja, jonka selvittäminen vie pitkän aikaa ja alkaa jo raastaa hermoja. Ai sitä autuutta, kun siitä viimeinkin selvitään!

Sanoisin siis, että ainakaan minulla ei ole ollut ongelmia pelien suhteen koskaan. Jokainen on tietysti yksilöllinen ja kun minä olin siinä kymmenen kieppeillä sitä myös leikittiin paljon ulkona eikä istuttu koneen ääressä tuntikausia joka päivä. Paras tapa hoitaa pelejä ja pelaamista lasten suhteen on myös itse pelata lasten kanssa. Tämä on kaikkien peliasiantuntijoiden ja psykologien yhteinen mielipide.

Pikkuveljen pelatessa pidimme siskoni kanssa hyvän huolen siitä, että korostimme esimerkiksi mätkintäpeleissä, ettei hahmo kuole, vaan väsyy. Hahmoja ei tapeta eikä noin saa tehdä oikeassa elämässä. Peli on peli ja pysyy sellaisena.

;D AthaMaarit toi oli hauskasti kirjoitettu''nauraa'' Itselläni on kaksijakoinen suuntaus peleihin, koska pelaan välillä itsekkin  :P mutta näin aikuisena kuitenkin osaa vetää rajat pelaamiselle ja tiedän faktat, mikä on totta ja mikä ei mutta huomasin itse omassa lapsessa sen''hän on ADHD'' lapsi ja hän keskittyy tosi hyvin peleihin, mutta hänelle tuli riippuvaisuus siihen ja ajatus maailma meni nopeasti pelimaailmaan :-[ joka vaikutti aika radikaalisesti hänen käytökseen''tyttö lapsesta kyse'' hän alkoi kiusaamaan pikkusiskoaan enemmän kun otin pelin pois, niin vierotus oireet oli aika selkeät  :buck2: oli tosi levoton ja hyvä että ei hyppinyt seinille :tickedoff: aloin tietoisesti sitten vähentämään pelaamisen määrää ja huomasin tuloksen aika nopeaa..eli rauha alkoi tulemaan pikku hiljaa, ja nyt pelaaminen on rajoitettu viikonloppuihin tosin välissä saattaa olla 2 viikkoakin :knuppel2: eikä enään sitä jokapäiväistä peliä..en leimaa pelaamista täysin, mutta katson että liika on liikaa ainakin totesin sen meidän perheessä, toisaalta mietin että teenkö kauheen väärin jos kiellän lapselta sen fantasia nautinnon  :-X ja oppiihan siinäkin tiettyjä asioita, mutta se ei kauheesti sais vaikuttaa normaaliin elämään...ei pelejä voi syyttää, vaan itseään että millaisia pelejä tarjotaan lapsille :angel:

Meillä ei lapset pelaa tietokonepelejä. Sitten kun ovat aikuisia, tietävät mitä tekevät, mutta tässä vaiheessa katsoin tarpeelliseksi laittaa heille ajoissa rajoja asiaan.

Synapsi , onko EPA:sta ollut teillä hyötyä?

No tätähän voi soveltaa oikeastaan kaikkeen - mikä tahansa on pahasta, jos sitä on liikaa.  ;)

Heippa Elektra
Ei olla kokeiltu tuota EPA:a, syystä että jässikkä EI suostu ottamaan minkäänlaista pilleriä tai muitakaan lääkkeitä. Joskus jouduin väkisin antamaan nestemäistä viamiiniliuosta, kun söi tosi huonosti. Ei ollut hyvä juttu. Mutta pakko mikä pakko.

Onneksi kala menee ihan kalana suht hyvin  :)

Kiitti vinkistä  :smitten:

Tietysti jos kyseessä on lapsi, pitää katsoa mitä se pelaa ja kuinka tosissaan sen ottaa. Itselläni on XBOX kotona jota pelailen aina välillä. Suhtaudun peleihin kuten katselisin elokuvaa ja seuraan mielenkiintoista tarinaa. Eli ammuskelu sunmuut tappamiset vaikuttaa minuun tällöin samalla tavalla jos sen näkee elokuvasta tai lukee kirjasta, eli osana vain jonkun kehittämää tarinaa. Sitten ei ole kovin hyväksi silmille katsoa ruutua kovin pitkään lähietäisyydeltä.

Kohtuus on hyvä asia  :smitten:

Itse pelasin lapsena Nintendolla ja kavereiden pelikonsoleilla vaikka mitä, eikä niistä mitään kummempia vaikutuksia ole jäänyt, ainakaan negatiivisia. Myöhemmin tietokonepelit ovat astuneet kuvaan. Minua oman kokemukseni pohjalta ihmetyttää tämä pelien syyttäminen milloin mistäkin, tuntuu että aikuiset ihmiset eivät halua ottaa vastuuta jälkikasvustaan, joten jos jotain sattuu niin sitten on hyvä osoittaa syyttävällä sormella pelejä, televisiota, rock-musiikkia, jne. ::) Eivät lapset tyhmiä ole, olisin itse todennäköisemmin ihmetellyt enemmän jos joku olisi tullut sanomaan että eivät nämä pelit totta ole ja ei oikeassa elämässä näin saa tehdä. Lapsihan saattaisi ajatella että "tapahtuuko tällaista muka oikeassa elämässä kun se erikseen pitää kieltää?! :o". Lasten älykkyyden aliarviointia mielestäni. Minua myös ärsytti suuresti jatkuvat komentelut pois pelien parista ja käsky "mennä ulos", henkilöltä joka itse istuu päivät pitkät television edessä mikä on huomattavasti passivoivampaa toimintaa kuin pelien pelaaminen. Ja mitä tekemistä siellä ulkona olisi ollut, kävellä ympäri kerrostaloa tai seisoa lumimyrskyssä? :idiot2: Sen sijaan että ohjaa lapsen pois pelien parista, voisi olla hyvä ohjata hänet rakentavien pelien pariin. :angel:

Heippa Missa!

Joo, kyllähän meitäkin välillä otti päähän, kun vanhemmat passittivat ulos leikkimään, mutta onneksi on saanut asua maalla metsän keskellä ja samanikäisiä lapsia asui vielä naapurissa, joten tekemistä riitti  ;) Rakennettiin majoja, pyydystettiin sammakoita, käytiin luistelemassa järven jäällä, könyttiin metsissä ja lumihangissa, lennätettiin leijaa pelloilla, tutkittiin hylättyä autiotaloa, leikittiin eläinten kanssa. On vaikea kuvitella, mitä lapset pystyvät leikkimään kaupungeissa.. Onhan siellä toki leikkikenttiä, enemmän harrastemahdollisuuksia ja talvella valoisaa, mutta kyllä maalla voi olla vapaammin  :smitten: Ei tarvitse pelätä ilkeitä setiä, pimeitä sivukujia, autoteitä, junaratoja jne. Ainoastaan karhut ja sudet hiukan huolettivat, mutta on epätodennäköisempää, että piltti joutuu leikkiessään nallen suuhun kuin auton puskuriin..  ::)

...Mutta tuo nyt oli aika off-topic eikä minun vissiin pitäisi sanoa mitään kaupungeissa leikkimisestä mitään, kun ei ole kokemusta. Varmaan kaupunkilaislapset ajattelevat samoin, että mitä kummaa nyt maalla voi muka tehdä, siellä on vaan metsää ja pimeää talvisin!  ;D

Voin kertoa jotain vain omasta kokemuksestani. Aloitin tietokonepelien pelaamisen vasta 17-vuotiaana. Lentokone"pelit" tai -simulaattorit kiinnostivat eniten, samoin jotkut seikkailupelit ym. älyllisesti haastavat pelit. Nämä ovat melko rauhallisia verrattuna splatter-ammuskelupeleihin, eivätkä mielestäni olleet millään tavalla henkistä elämää järkyttäviä. Pelit tyydyttivät kasvavan miehen tiedon- ja seikkalunjanoni, ja vaikka käytin välillä kaiken vapaa-aikani pelaamiseen, en kadu siitä sekuntiakaan.

Ensimmäiset ammuskelupelit (Doom, Heretic ja Quake) pelasin ensimmäisen kerran 25-vuotiaana, ja ensireaktioni oli aikamoinen järkytys. Pelit vetoavat vahvasti itsesäilytysviettiin, "ammu tai tule ammutuksi", ja se tunne ja eläytyminen on erittäin todellista. Jännä kyllä, ko. pelit osaavat olla varsin addiktoivia. En silti ole katunut näitäkään pelejä henkisestä ja pasifistisesta asenteestani huolimatta, koska ihmisen elämänkokemukseen on hyvä kuulua kaikenlaista. On kuitenkin varmasti aivan eri asia pelata tällaisia pelejä 15- vai 25-ikäisenä, ja eri asia pelata niitä 1 tunti päivässä tai 10 tuntia päivässä.

ASIA MIKÄ MINUA HUOLETTAA NÄIDEN MUKSUJEN KOHDALLA, ON SE ETTEIVÄT HE ENÄÄ TAPAILE TOISIAAN, VAAN ISTUVAT KODEISSAAN TIETSIKAN ÄÄRELLÄ JUTTELEMASSA TOISILLEEN............ :santa_sad:

Siinä jää hyvät raittiit ilmat nuuhkimatta, mukavat tyypit näkemättä jne... :santa_cry:

Onneksi ladut, luistelukenttä ja pulkka-/minkkarimäet ovat lähellä ja kavereitakin sen verran, että joku on sopivasti ulkoilutuulella tarvittaessa. Mutta tosiaankin netti-chatti-pelit ovat ihan oma juttunsa. Se plussana, että lapseni on niiden ansiosta kohta "kaksikielinen", niin hyvin englanti siellä näköjään "tarttuu"! :santa_rolleyes:

Ihan sama täällä! Englanti on parantunut huomattavasti, kiitos pelien. Pelatessa varsinkin jotain rooliseikkailua on pakko ymmärtää mistä puhutaan, jotta tietää pelin juonen ja osaa mennä paikasta toiseen suorittamaan tehtävän oikein.  ;)

Oli nyt ihan pakko kirjoittaa tähän kokemuksestani. Aloin pelaamaan tietokoneella n. 3 vuotta sitten kuukausimaksullista netti(rooli)peliä koska silloinen mieheni pelasi kanssa. Ensimmäinen peli jota pelasin vuoden, oli vain hauskaa ajanvietettä ja vaihtoehto normaalille illanvietolle. Lopetin kuitenkin tämän pelin ja siirryin toiseen... jota pelasin ensin vähän, sitten vähän enemmän ja lopuksi istuin joka ikinen työ- ja vapaapäivä noin 5-20h koneella. Ensin oli ihan jees, mieskin pelasi, istuimme noin 1,5 vuotta vierekkäin puhumatta mitään kunnolla, eikä edes nähty syytä. Paitsi tietty peliasioita. Sitten tapasin pelissä erään henkilön joka oli kovin kiinnostava. Ja suhdehan siinä kriisissä sitten oli  :buck2: Aloin hetkeksi tajuamaan mitä peli minulle teki mutta suhteeni kaatui ja muutin pois. Olin ilman peliä noin kuukauden ja jatkoin taas, nyt yksinäni. Lopetin pelaamisen kuukausi sitten. Yht'äkkiä, ilman vieroitusoireita.

Pelattuna päivissä kahdessa vuodessa minulla oli yli 100 kokonaista päivää (siis 100x24h). Ja tiedän monia muita joille tuo on pikkusumma. Pelaamisen aikana ei miettinyt, työ otti päähän ja kaikki asiat tuntuivat pakollisilta paitsi pelaaminen. Jotkut ihmiset pystyvät elämään suhteessakin toisen pelaamisen varjossa. Onnea heille.

Mutta ei pahaa ilman hyvää: Pelissä tapasin valtavasti uusia ihmisiä ympäriinsä. Ja ne ystävät ei mihinkään lähteneet vaikka peli loppuikin. Alunperin pelissä tapaamat ystäväni pyysivät minua juuri toisen lapsensa kummiksi  :smitten:. Menetin melkeinpä identiteettini pelin mukana mutta nyt opiskelen taas ahkerasti, ja miten paljon kaikkea jännää onkaan vielä edessä... ehkä en olisi huomannut näin selkeästi sitä, miten tärkeää on ELÄÄ eikä vaan elää, mikäli en olisi koskaan pelannut. Kaikella on tarkoituksensa.

Enkä vieläkään vihaa nettipelejä & pelaamista yleensäkään. Huh, olipa ihana avautua  :)