Astro Foorumi

Miten voin rakastaa jotain, jota en edes tunne...? Se tunne vain pyyhkäisee lävitseni niin kokonaisvaltaisesti, ettei mitään muuta jää jäljelle kuin rakkaus...?
Tekisi mieli ravistella ja huutaa; tässä minä olen. NYT.
Avaa silmäsi; näetkö? TÄSSÄ.

Ja olen kuin heikkomielinen. Uskonko itse vaikka tunnen? Meneekö tämä ohitse, kun kevät aurinko ajaa pimeyden kaipauksen pois? Jääkö mitään jäljelle?

Niin voimakkaana -niin heikkona.

Astraali

Tunnen sen.  :smitten:
Se on riipivän ihanan mahtavaa!  :smitten:

ei......... vaan raastavaa, repivää, kipeää   :D :buck2: :tickedoff: :-\ :'( :-[ ...ja ilmeisesti turhaa...

Rakkaus ei ole ikinä turhaa!!  :tickedoff: :knuppel2: :police:  :smitten:

Lähinnä hämmästelen rakkauden voimaa; kun se lähtee nousemaan jaloista ylöspäin ja vavisuttaa koko kroppaa... Miten se voikin olla niin voimakasta vaikka kohde ei tiedä yhtään mitään (ja voi olla ettei koskaan saakaan tietää...)
Ja rakkaus ylipäätään ihmisiä ja asioita kohtaan.
Se tulvahtaa, eikä mitään voi. Sydäntä puristaa.

Mie olen huomannut, että kaikkein "pirullisin" mutta myös kestävin rakkauden muoto on semmonen pikkuhiljaa hiipivä tunne, kun kuukausien mittaan oppii tuntemaan toisen ihmisen ja etenkin jos oppii kunnioittamaan häntä. Sitä ihan äimistyy itekin, kun jonain kauniina päivänä lamppu syttyy pään yllä ja tajuaa, että hertsileijaa, miehän olen RAKASTUNUT tuohon tyyppiin! Se on upea tunne, pistää leijumaan - mutta voi olla myös tosi raastava, jos toinen ei tunnekaan samoin...

Muistaakseni kuningatar Kristiina sanoi aikoinaan, että rakkaus, joka syntyy kunnioituksesta, ei ikinä kuole. Enpä ihmettele, vaikka tuo pitäis paikkansa...

Ihanaa se rakkaus on anyway... vaikka pistääkin käymään läpi taivaan ja helvetin...

En tunne häntä  ;D Voisin toki, jos olisimme joskus keskustelleet tai muuten yhteydessä...
Sitähän minä tässä "murehdinkin" koska en tunne häntä yhtään mutta rakastan vain niin kamalasti...
Ei tätä taas ymmärrä itsekään....  :uglystupid2:

Rakastaa niin paljon, kuin mitä avaruus on suuri! Öh, kömpelö lause, mutta poimikaa vertauksen idea.  ;) Minäkin rakastan helposti ihmisiä ja asioita, ilman sen kummempaa syytä. Joku pieni piirre jossakin puolitutussa herättää minussa suunnattoman lämmön ja ihailun jolla ei ole rajaa! Ja se voi olla joku sellainen ihminen, kenen kanssa en ole edes samalla aaltopituudella, enkä edes koskaan vaikka juttele hänen kanssaan.

Rakkaudessa olemme kaikki yhtä, siitä tulee sen suuruus. Rakkaus on hullu, kun se yltää kaikkien rajojen yli! Se hyväksyy ihan kaiken ja raivaa tieltään epäolennaisuuden. Voi miten se antaakaan voimaa!  :) :) :) :) :) :) Kun rakastaa kaikkea, niin mikään ei tunnu typerältä ja ärsyttävältä.  ;D

joo... ja sitten kun vauhti lopulta on molemmilla eri niin mitä tuskaa on päästää irti että lakkaa kiduttamasta itseä  :uglystupid2:

ei sellaista voi olla huomaamatta - tai jos voi niin olet aika kivikasvo... saatika sitten jos hän on yhtään herkempi niin hän lataantuu samalla voimalla...  ;) :smitten:

... suurinpiirtein tuota tarkoitin, kun sanoin että turhaa. siinä tilanteessa kun on, (kun olen) niin ei lohduta yhtään jos joku sanoo että se ei ole turhaa... se tuntuu turhalta ja silloin se on turhaa. kun sitten joskus tästä toivun ja kykenen edes ajattelemaan, että rakastuisin, uskaltaisin rakastaa yhtä naivin vilpittömästi..... niiiiin ehkä sitten voi taas sanoa että se ei ole turhaa.  :-\

Riemuitse siitä, että se tunne ON  :smitten: Se ON lahja  :D

Joskus on vaikeaa pitää erillään
omistaminen ja rakastaminen...

...aina kun ei voi saada omakseen sitä, mitä rakastaa...
Silloin rakkaus muuttuu vaativaksi ja tuhoisaksi ja tekee kipeää.  :-\
Haluaminen tekee kipeää, ei rakastaminen...

olen kuullut tuon ennenkin. minulla on varmaankin sokea piste omasta toiminnastani, koska en todella näe miten olisin pyrkinyt omistamaan ketään. koen ennemminkin että en vain saanut tilaisuutta rakastaa. tai että hän ei rakastanut sitten kuitenkaan minua. ja se tekee kipeää...

Rakkaudettomuus tekee aina kipeää  :'(

Mutta niin kyllä tekee rakkauskin. Olen ihmeissäni, sillä ennen nykyistä rakastani rakastin tulisesti erästä miestä, joka sitten torjui minut. Se sattui aivan hirveästi, vaikka emme juuri tunteneet toisiamme. Ihmettelen välillä itsekseni tätä, sillä kyllä: olen ehdottoman varma siitä että rakastan tätä nykyistä miestäni, enkä kykenisi luopumaan hänestä mistään hinnasta, vaikka ehkäpä sitä sitten kohtalo erottaa meidät, onhan meillä molemmilla kuitenkin elämä edessämme. Mutta en ole nyt hänen kanssaan tuntenut samaa rakkauden roihua kun edelliseen, tähän joka torjui minut. Kenties ihminen rakastaa eri tavoin, jospa minä rakastan yhtä ihmistä "turvallisesti ja seesteisesti" ja toista "todella suurella liekillä", mutta silti yhtä paljon, ellen enemmän, ellen vähemmänkin?

Rakastaa voi monella tavalla. ;)

Yht'äkkinen, koko energiakehon täyttävä rakkauden tunne
voi yllättää silloin kun tapaa
itselle monista edellisistä elämistä
tutun ja rakkaan kanssakulkijan.

Kun tätä ihmistä katsoo ensimmäistä kertaa
kunnolla silmiin ja MUISTAA,
tunneroihu voi olla valtava.

Sama se, onko hän mies vai nainen,
se on siinä,
rakas ihminen,
ohimenevä kohtaaminen tai pysyvä ystävyys,
ja kumpikin voi jatkaa elämäänsä
kuten ennenkin
vaikka tietäen jotakin
enemmän kuin ennen.
 :smitten: :smitten:

Ah! Kiitos kun muistutit  :smitten: :smitten: :smitten:

Olenkin miettinyt, onko mahdollista että olisimme kulkeneet entisessä elämässä yhdessä. Mitä sitten on tapahtunut, sitä en osaa sanoa, enkä tiedä voiko sitä sanoa. Toisaalta sillä ei ole merkitystä, kun nyt rakastan sellaista sielua jota en ole koskaan ennen tavannut, tarkoitan siis syntymän ja kuoleman takaa. Ehkä sitten tulevassa elämässä koen samanlaisia roihuja nykyistä rakastani kohtaan -kuka tietää.

Rakkaus ja elämä ovat mystisiä asioita.  :smitten:

Ja nämä roihut ovat sitä tunteiden luxusta...  :smitten: