Astro Foorumi

Ihmissuhde-keskusteluja, joissa puhutaan erosta,
on hurja määrä täällä.

Ero ei ole koskaan helppoa, oli sitten eroamassa omasta
halustaan tai vastoin tahtoaan.

Miten siis selviät erosta? :)


Tässä oma keinoni, olin sitten eronnut omasta tai toisen aloitteesta.


Pidän suosiosta pari sydänsairaus päivää,
jolloin en tee mitään ylimääräistä,
kuin olen vain itseni kanssa.

Työnantajalle voi ilmoittaa äkillisestä ripulitaudista,
jos ero ei satu viikonlopulle tai lomalle.
Toki on hienoa ja kunnoitettavaa,
jos pystyy pinnistelemään töissä
seuraavaan vapaisiin päiviin. :)

Auttaa, jos pystyy vaikka kevyt paastoamaan surua pois.
Suruun syöminen yleensä vain pahentaa omaa oloa,
siis ainakin minun oloa. :)



Pidän 5 päivän sääntöä,
joka tarkoittaa käytännössä 5 päivän hiljaisuutta exään,
vaikka atomipommi tippuisi justiinsa siihen viereen.

Siis ei puheluita, tekstiviestejä, e-maileja, tapaamisia,
postikortteja tai savumerkkejä exälle,
enkä myöskään vastaa hänen puheluihin, sms, e-mail
-tai posikortteihin tai savumerkkeihin.

Yleensä näiden päivien aikana ilkeinkin ex lauhtuu
kummasti ja usein pyrkiikin jo takaisin.  :)
Oiva lähtökohta selvittää asiat ja aloittaa
vaikka sitten alusta tai sitten ei. :coolsmiley:


Kun pahin tunnejärkytys on ohi, yleensä
luonnollisesti iskee yhtä aikaa sekä (saakelinmoinen) ikävä,
että (jumalaton) kostonhimo. :buck2:

Pidän sitä aika luonnollisena tunteena. :)

Energiaa onkin tuolloin kuin pienessä kylässä
ja ajatuksia ja ideoita aivan liikaa sitä toista kohtaan. :buck2:

Tässä vaiheessa otan tietoisesti itselleni
jonkun uuden harrastuksen tai teen jotain muuta
tavallisuudesta poikkeavaa,
joka vie huomioni ja aikani jonnekin muualle
kuin exään yksinkertaisesti siitä syystä,
että joka ainoa idea ja ajatus tuolloin on erittäin HUONO,
eikä niitä missään nimessä pidä mennä toteuttamaan. :buck2:

Ainoa, jonka toteutan, niin se uusi harrastus/tekeminen,
jolla ei ole mitään tekemistä ja kosketusta exän kanssa. :)

Odotan siis kun järkeni on tunnekuohuista selkeä. ;)

Liikunta auttaa purkamaan ylimääräisiä höyryjä
-> Kuntosalille, lenkille ja uimaan.

Vesi rauhoittaa
-> uin tuolloin yleensä paljon, otan pitkiä kylpyjä/suihkuja,
käyn kylpylässä, kävelen veden äärelle (joki/järvi/meri).



Jos sitten olen alun alkaenkin valinnut huonosti
ja saanut käsiini ilkeän paskiaisen,
joka tykkää pelata ihmissuhde pelejä ja kokeilla
tunteitani ja uhkailee suhteen lopettamisella
ja/tai tekee ongelmia typeristä asioista...

- Olen huomannut, että tälläinen henkilö yleensä todennäköisesti
joko testailee tai sitten hakee konkreettista syytä
suhteen lopettamiselle.

Lopetan siis suhteen suosiolla,
vaikka sydämeen sattuisi kuinka
- tarvitsee tiettyä masokistisuutta.

Kysymys on järjellinen. ;)
Minä en millään voi olla suhteessa,
jossa en tunne oloani hyväksi ja mukavaksi.
Tykkään, että tuollaisessa suhteessa ei mikään ole miellyttävää,
eikä siinä ole mitään järkeä olla koko ajan onneton
- niin masokisti en sentään ole. ;)

Kun toinen haluaa laittaa suhteen poikki,
niin ainoa rehellinen vakio-vastaukseni kuuluu;
"Surullista, että olet tullut moiseen johtopäätökseen"

En koskaan kysele syitä tai vaadi vastauksia.
Hän on varmasti ihan oikeassa omasta halustaan ja tunteistaan
ja selittää tuhannen prosentin varmuudella miksi,
mutta olen huomannut, että
jos nainen alkaa kyselemään,
syyttelemään ja tenttimään miksi,
niin aivan varmasti mies käy
ylimieliseksi/alkaa riitelemään/sulkeutuu/tms. :tickedoff:

Olen siis hiljaa pahoitteluni jälkeen
ja kuuntelen, mikäli hänellä on jotain sanottavaa
ja yleensä onkin, jos itse pysyy hiljaa. ;)

Olen aivan liian surullinen, laiska ja mukavuudenhaluinen
rasittaakseni itseäni tenttimisellä tuollaisessa tilanteessa.
Päätöshän oli hänen, ei minun,
joten miksi minun pitäisi vaivautua selvittelemään? :idiot2:

Minä myös jään kuuntelijan rooliin,
vaikka kyyneleet valuisivat valtoimenaan
ja suuttumus repisi sisuskalut rikki.
Yleensä en yksinkertaisesti pysty järkytykseltäni
tekemään muuta ja toisekseen,
minulla ei ole tuollaisessa tilanteessa voimia ollenkaan
puhua/kysellä/vastailla mihinkään. :buck2:

Yleensä tässä vaiheessa mies alkaa olla huolestunut,
miksi en reagoi suuttumalla, syyttelemällä, tenttimällä tms.

Vastaan siihen yleensä vain, että
"sinä olet päätöksesi tehnyt, minkä minä sille voin?"
"sinä tiedät mikä sinulle on parasta"
tai muuta sellaista.

Hän tuntee joka tapauksessa syvää syyllisyyttä
ja hyvä niin. 8)
En siis lähde pilaamaan sitä riitelyllä.  ;)

Tässä on toinen vaihe, missä ero-aie voikin jäädä
pelkäksi riidaksi, joka sovitaan,
jos mies olikin vain testaamassa todellisia tunteitani. ;)

Ihmissuhdepelurin kuin myös testaajan
sadistinen mieli talttuu ja laittaa sen tyypin tehokkaammin
ajattelemaan, kuin riivaaminen kysymyksillä ja tenttimisellä
puheluilla ja tekstiviesteillä
-> 5 päivän hiljaisuus.

Jos sitten lopullinen ero kuitenkin tulee ja itselläni
on vihaisia ja/tai kostonhimoisia
ajatuksia sydämessä, niin käytännössä
paras kosto (kusipäälle) on jatkaa omaa elämää
ja ainakin antaa ymmärtää, että nykyinen uusi
elämä on paljon parempi ilman häntä. 8)


Eräs laki on olemassa elämässä;
Kaikki ihmiset tulevat toistamiseen elämääsi.

Ajattelen niin, että parempi kohdata silloin rauhallisin mielin,
kuin vihamielin. ;)
Vältän kuin ruttoa kaikkia ero-draamoja,
tosin myös draamoihin taipuvaisia ihmisiä. :buck2:

Yleensä eron jälkeen inhimillisesti ex ottaa yhteyttä
ja kyselee kuulumisia.
Tämä siksi, että jotkin
miehet tekevät sen pelkkää sadistisuuttaan
ja hakeakseen uutta riitaa ja ongelmaa,
että tuntevat jälleen olevansa elämässä kiinni.
Toiset toki ovat aidosti huolissaan ja/tai ikävissään. ;)

Tämä tapahtuu yleensä n. 2-14 päivän sisällä
(huom! 5 päivän sääntö)

5 päivän jälkeen vastaan iloisesti puheluun. :)
Kun mies sitten kyselee kuulumisiani,
niin (vakio) vastaukseni on,
niin kuin tilanne todellisuudessa on;

"Sydämeni on toki vielä kovin kipeä ja vereslihalla vuoksesi,
mutta olen jatkanut elämääni..."
ja sitten kerron innoissani uudesta harrastuksestani
ja/tai ystävistäni ja viettämistäni iloisista illoista,
joille minulla on nyt aikaa,
kun emme enään ole yhdessä. :)

Yleensä sieltä ryöpsähtää kutsu
illalliselle/aamiaiselle/muulle tapaamiselle. ;)


Näin minä eroan. :)
Olen edelleen hyvä ystävä ja yhteydenpidossa kaikkien
exieni kanssa, lukuunottamatta yhtä teini-iän rakkautta.

Heh, no jopas oli "opus".  ;D
Vaikka se kuulosti minusta (minulle) aivan liian systemaattiselta ja pidättäytyneeltä, järjestelmälliseltä, laskelmoidulta, kolkolta, elämän liialliselta hallitsemisyritykseltä ja ohjaamiselta ym ym, niin löysin kyllä sieltä paljon sellaista mitkä tunnistin ihan omienkin suhteideni päättöhetkissä olellisiksi ja tarpeellisiksi.
Huomaa, että olet tarkaavaisesti tehnyt huomioita ihmissuhteista.  ;)
Minusta silti ei olisi tuollaiseen toteutukseen.

Juuri tuolla toisessa topicissa hiukan jo ehdinkin aiheesta naputella, ennenkuin tämän huomasin.
Tiedän, että nuo "varoajat" ovat ihan viisaita olemassa... koska tosiaan sydän on verellä jne. On turhaa ihan emootioiden pohjalta reagoida ja sotkea asioita. Niitä voi itsekseenkin puida ja rauhoittua.
Minä en kuitenkaan toimi ihan noin systemaattisesti (ehkä sinäkin hieman tuossa kärjistit?), vaan tilanteen mukaan ja saatan olla jopa siinä toisella puolella välillä, mihin sinun kirjoittamasi tavallaan "kohdisti" tuon toimintatapalistauksesi.

Esmes juuri minun viimeisin exäni omaa tuonkaltaisia systemaattisia toimintatapoja joiden avulla selviää coolin oloisesti ulospäin päättyneestä suhteestaan eikä tosiaan tule pahemmin noita draamoja, jotka pilaisivat mahdollisen syntyvän ystävyyden.
 :aurinko: :leijona:
Ja se todella toimii, kuten sanoit, ärsyttää...
En viihdy ihmisten seurassa, jotka laskelmoivat tunteillaan eivätkä uskalla niitä näyttää tai varsinkaan tunnistaa.
Eli minä ainakin vähän väliä käyn keikuttamaan tunteiden venettä ja haluan, että tuo muumiomainen coolius naamari poistuu välillä toisen naamalta.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että ne tunteet tulee läpikäydä ja mieluiten kuitenkin edes osan niistä kohdistan juuri sinne suuntaan minne ne kuuluu, etten sitten puhku ja puhise sitä muualle, minne ne eivät kuulu. Tai jopa kanna mukanani seuraaviin suhteisiini.
Osaan jo kuitenkin jonninverran erottaa mitkä on silkkaa lapsellista uhoa ja turhaa tunteiden paukuttelua, ainakin välillä.  ;)

Minä olen myös omalla toimintatavallani selviytynyt suhteistani ihan ookoo. Ystäviä olen niiden kanssa, joiden kanssa asun lähekkäin tai muista käytännönsyistä joudun(saan) pitää yhteyttä.(tosin 'vihamieskään' en ole kenekään kanssa, neutri ehkä mielummin)
Mitään sellaista ystävyyttä en pyri edes pitämään yllä, mikä vain näyttäisi coolilta, että niin on. Tai muutenkaan en koe siihen tarvetta erityisemmin, vaikka niin usein käykin.
En myöskään pura tunteitani mihinkään fyysiseen tekemiseen esmes liikunnallisiin juttuihin yms... vaan haluan tuntea ne ja riutua niissä se tarvitavan ajan ja tietää mistä ne tulee ja mihin ne menee..
(tulipas pitkästi)  :D

Niin, en tainnut mitenkään tuoda selkeästi lopun viimeksi esiin, mitkä ovat omia selviytymiskeinojani erosta.
Minulla ei ole mitään olemassa olevaa suunnitelmaa siihen, koska jokainen suhteeni on jo ollut hyvin erilainen ja päättynyt hyvin eri tavalla, joten olen "joutunut" jokaisen eron käymään ihan eri tavalla läpi. Jokainen ero on synnyttänyt eriasteisia ja erilaisia tunteita.
Ja toisekseen olen kokenut, että olen ihmisenäkin muuttunut jo niin paljon jokaisen suhteen jälkeen, että sekin poistaa kaikki mahdolliset toimintatavat, jotka voisin yhdistää kaikkiin sopiviksi.

Jos jotain poimin, niin yksi on se, että pyrin tuntemaan kaikki tunteet läpi, joita ero synnyttää ja nostaa pintaan ja pyrin ottamaan omista tunteistani vastuun.
Kuitenkin samalla myös pyrin luopumaan jatkuvasta tarkailusta ja analysoinnistakin ja välillä heittäydyn täysin tunteiden armoille ja annan palaa.
Koska kuitenkin koen, että ihmisuhteet on niin arvokkaita ainutkertaisia ja koska pohjimmiltani kunnioitan jokaisen suhteeni toista osapuolta, pidän myös siitä huolen, että osaan pyytää tarvittaessa anteeksi ja katsoa peiliin, ja toisaalta myös arvostaa itseäni tarvittaessa.

Mutta Inanna, minä olen kaikkea muuta kuin cool
erotilanteessa.
Minä yleensä itken aivan lohduttomasti
ja loputtomasti kykenemättä kyselemään, puhumaan
ja olemaan vihainen. :'(

Minä siis en edes yritä olla cool ja peitellä
shokkiani ja suruani,
mitä aika moni tekee erotilanteessa.
Ovat vähän kuin että ero olisi hyvä idea heidänkin mielestään. :idiot2:

Kun suru on syvä ja se todella on syvä,
jos rakastaakin syvästi,
niin siitä systemaattisuudesta on hyötyä.

Muutoin lamaantuisin täysin toimintakyvyttömäksi
sinne surun pohjalle ja minusta tulisi elävä kuollut,
jolla ei ole mitään iloa ja mielihyvää
mistään asiasta elämässä enään.

Opin tämän tavan kun veljeni kuoli ja olin samaan aikaan
suomessa erittäin koulukiusattu
ja jatkoin kouluani toisessa maassa yksityisessä
sisäoppilaitoksessa, jossa oli asetettu varsin tarkat rajat.

Sanoisin, että se on tuollaista sisäisen minän hallintaa.

Siinä missä tunteet lyövät yli, niin järjen pitäisi
pystyä korjaamaan tilanne takaisin balanssiin.

Se ei estä tuntemasta syvää rakkautta ja surua,
mutta se pitää ihmisen raiteilla,
eikä tarvitse lähteä hakemaan suuntaa
jonkun mielenterveysongelman, esim. masennuksen kautta.

Tulipahan vielä mieleen tuosta "jättämisestä ja jätetyksi tulemisesta", että vaikka näin ulkoisesti olen itse ollut se "jättäjä" neljässä viidestäni suhteesta (jos lasketaan nämä pidempiaikaiset ja vuosia kestäneet suhteet), niin onko edes mahdollista, että suhteessa on lopun viimeksi edes olemassa jätetty ja jättäjä??
Minusta ei ole niin loppupeleissä.
Ehkä toinen ottaa sen ensimmäisen ulkoisen ratkaisevan askeleen jne.
Mutta molempien on käytävä se jättäminen ja jätetyksi tuleminen omassa sisällään läpi ja vapautettava itsensä ja ennenkaikkea tämä toinen ihminen elämään omaa elämää. (tunnesiteistä)

Esimerkkinä voisin vaikka sanoa, että vaikka minä olin se, joka esmes pitkästä avioliitosta halusin eron, eikä mieheni, niin jouduin minäkin lopulta silti käymään sen jätetyksi tulemisen tunteen ja prosessin, vaikkakin koen sen lopulta olevan suruprosessia erosta ja luovuttamisen tuskaa .... toisen vapauttamista itsestä.... se on ensisijaista...
Ja vaikka minä olin se joka jätti ja joka ehkä oli kauankin asiaa prosessoinut tunnepuolella jne. niin todellinen tunneprosessi ja syvä sellainen on mahdollinen silloin vasta, kun se on todellista, että tuo toinen on vapaa minusta, enkä minä vain hänestä.
Vasta silloin kun tämä ex-aviopuolisoni solmi uuden liiton (vaikka oli jo asunut kauan avolittossa ja olimme jo olleet pitkään hyvin ystävällisissä väleissä), vasta silloin loppullisesti kykenin luopulliseen tunneside vapautukseen ja luopumiseen.
Se tuska vapautui sydämeni sopukoista suurena tuskana ja kyynelinä, joka muuttui vapautuessaan kunnioitukseksi ja kiitollisuudeksi.
Sitä ennen se kaikki oli vain pinnallista läpikäyntiä. Ja lähetymistä tätä syvempää prosessia kohden.
Ja niillä todellakin on valtava ero, eikä sitä tiedä ennenkuin sen kokee.

Itse olen itselleni sitä mieltä, että jos pyrin ystävyyteen ja pitämään yllä ystävyyttä suoraan, ilman sitä todellista syvää luopumisen prosessia, voin pitää kiinni itseltänikin salaa toisesta. Helposti sitä vaatii vain toiselta sitä luopumista tunnetasolla, mutta sattaakin itseltään salaa pitää kiinni toisesta tunnetasolla, juuri ehkä pitämällä yllä ystävyyttä ennenaikojaan jne tai kuvittelemalla, että jos on jättäjä, on tehnyt jo prosessinsa.

Nuo tunnesiteet ovat niin moninaiset ja syvät, että niitä voi helposti kuvitella voivansa hallita jotenkin... ehkä joku voikin... en tiedä... minä en voi... minun on pakko ne elää läpi, pikkuhiljaa siinä tahdissa kuin voin ja osaan ja pyrin myös toiselle siihen antamaan mahdollisuuden.
Helppoa se ei ole, eikä kipua vailla, enkä etsi edes sellaista.
Olen nähnyt ja kokenut, mitä tuo "ns ylevään rakkauteen" hyppääminen psyykkisesti voi ihmiselle tehdä; kovan itsekkään narsistin, elämää pakoilevan analyytikon jne.

Kirjoitin siis vain omasta puolestani, en osoittanut tätä kenellekään jo kirjoittaneelle henk koht.

Juuh Asterix, yritin kovin muotoilla vastaukseni niin, että en tarkoita osoittaa vastauksellani mitä sinä olet tai koet, vaan että minulta tuollainen ei onnistu... vaikka ehkä joskus haluaisin... ehkä joskus, ei vielä... en siis arvostellut mitenkään...
 :)
Ja jotenkin kuten kirjoitinkin, se toi mieleen exäni cooliuden ja periaatteessa siihen peilaten vastasin omia juttujani.
Hänen cooliuttaan minulla oli tai noh, on edelleenkin tarve "riepsotella"..  :D

Kun itse on jättäjä, niin tuska on kova,
koska siihen astuu mukaan myös tietty syyllisyys
toisen mielen, sydämen ja elämän "rikkomisesta",
paremmin sanottuna, toisen elämän suunnan vaihdoksesta,
jota hän itse ei ole suunnitellut.

Mutta ihmisen pitää olla uskollinen ainoastaan
itselleen ja seurattava omaa totuuttaan
tai jälki on pahempaa.

Erota voi niin monella tapaa
ja ihailtavaa olisi, jos kaikki osaisivat
tehdä sen siististi ilman repiviä draamoja.

Otan myöskin jättäjänä 5 päivän hiljaisuuden toiseen,
jos siellä on odotettavissa myrskyjä ja draamoja,
jolloin pahimmat tunnepiikit tasoittuvat.

Erotilanteessa tunnekuohuissa ei kannata
sanoa tai tehdä yhtään mitään. :buck2:

Kun itse on jättäjä niin tuska on kova? Mielenkiintoista..

No viime erossa en toiminut mukavasti (olin siis "jätetty").

Ensin tiedustelin ystävällisesti, kysyikö joku minun toiveitani tässä asiassa. Kun kaikki lopetettiin siis kuin seinään. Sitten kerroin tarkkaan surut, itkut, pelot, unettomuudet, unipillerit jne että toinen varmasti tietäisi olleensa tärkeä. Tämän jälkeen tarkkailin tarkoittaako henkilö sanalla "ystävä" jotain. Tähän meni viimeksi valitettavasti yksi vuosi. Minkä aikana, "ystävänä" luettelin kaiken mitä meidän piti tehdä yhdessä (hänen sanojensa mukaan). Koska ystävänäkään ei pidetty mitään asioita, nolasin henkilön selkeästi julkisella paikalla niin että hän vihdoin ymmärsi ettei mikään selostus mene enää läpi. Ja koska egonsa sai tarpeeksi kovan kolauksen, varmistin sillä ettei hänestä tässä inkarnaatiossa kenties tarvitse enää kuulla (tosin, hänen sanojensa mukaan, en ole ennustajaeukko).

Ystävyyden aikana nostin hänet Luojasta seuraavaksi sielunkumppanina, lopussa heitin kaikki kurat naamalle niin että vapauduin sellaisen vastaanottamisesta. Tasoissa ollaan, eikä minusta varmasti tipu mitään iloa tällaisille.

Että tuntuu kivalta...  :2funny: paras selviytymiskeino on etäisyys ja aika, mutta en minäkään sellaisiin systemaattisuuksiin ryhdy kuin Asterix, mieluummin olen poissa kehistä.  ;)

Kyllä minustakin myös jättäjän tuska on kova, ehkä se vain käydään läpi eri tavalla...kuten Asterix tuolla jo asiasta kirjoittikin.

On eri asia vaatia jotain, kuin kuunnella ja toivoa... :idiot2:

Sitten ei varmaan pidä olla jättäjä eikä jätetty elämän pelikentillä.  :laugh: Edellinen ero meni tunnetasolla paljon helpommin vaikka omaisuutta piti jakaa (kaikki alusta, taas). Selviytymiskeinona oli olla itsekseen yksi kesä.  Sen jälkeen olikin hyvä fiilis, kun olis tuo 2004-2005 jäänyt väliin. :smiley6600:

KIITOS ASTERIX, ETTÄ ALOITIT TÄMÄN AIHEEN!!!  :smitten: :smitten:

Se tulee enemmän kuin tarpeeseen minulle, kuin varmasti myös monelle muulle. Itse palailen kirjoittamaan tänne "romaanini", siis selviytymiskeinoni erosta kunhan on kunnolla aikaa ja pystyn syventymään oikein kunnolla... Ihan kohta pulkkamäkeen lasten kanssa... Kiitos vielä kerran!  :smitten:

Kyllä olen samaa mieltä asterixin ja innannan kanssa, että myös jättäjän tuska on kova. Molempien osa on vaikea, mutta jättäjää myös syyllistävät kaikki ulkopuoliset (paitsi jos jätetty on ollut juoppo tai pieksäjä), silloin jättäjäkin saa myötätuntoa osakseen.
"Jättäminen" vaati ainutkertaista rohkeutta ja asian sulattelemista ja rehellistä tilanteen silmiin katsomista. Tätä tukee sekin, että moni huonossa suhteessa oleva toivoo, että toinen löytäisi uuden ja jättäisi. Monellakaan ei siis ole itsellä rohkeutta ottaa "syyllisen viittaa", eikä ole rohkeutta myöntää, että nyt ei suhde enää toimi. Sitä vaan  sitten annetaan asioiden olla ja riudutaan huonossa suhteessa.

Toki on poikkeuksiakin ja on tietty suhteissa seikkailijoita, jotka menee ja tulee miten sattuu, mutta useimmalle tavalliselle ihmiselle jättäminen ei ole helppo juttu. Ja nimimerkillä kokemusta on.
Minulla on yksi ero takana ja selvisin siitä ottamalla reilua etäisyyttä ko. henkilöön. Ensin en edes pystynyt kenenkään kanssa keskustelemaan asiasta, siihen meni varmaan vuosi. Sitten puhetulvaa riittikin takuulla ystävien kyllästymiseen asti. Itsellänikin oli hyvin vahvat periaatteet ja on kyllä edelleenkin ja kyllä se syyllisyyden taakka oli valtava. Vaikka en koskaan pettänytkään miestäni, niin silti eron ottaminen oli tosi kova pala. Toiselle tuskan tuottaminen on kamalaa, vaikka se oli täysin välttämätöntä siinä tilanteessa. :'(
Eihän siinä auta lopulta muu kuin aika ja omien tunteiden hyväksyminen ja myös toisen tunteiden ja pettymyksen hyväksyminen.

Tässä on todella ero "harkitsevasti" jättäjillä ja sarjaeroajilla.  ;) Eikä pidä vain esittää että kaikki on paremmin, vaan järkätä pikaisesti itselleen kaikkea kivaa, ihmisiä, matkoja, uusia bisneksiä ymv-


Eikö kannattaisi kehittää sellainen "nopea ja näppärä" konsti vetää tunteet irti toisesta, vai meneekö se aina parkumiseksi ja kuukausien käsittelyksi. Näin oli ainakin eräs oppinut! Tuskin se itki mitään, en ainakaan kuullut, mutta hänhän myöskin suojaa sydäntään niin että se ei aukea kellekään, eikä sieltä irtoile energiaa toiseen. Joten.. tosin jos toisella vahinko=rakastaminen on päässyt tapahtumaan, toisen osapuolen irtoilu vie aikansa.

 :D

Että miehet ei kestä "parkuvia naisia", jotka odottavat olevansa korkealla prioriteettilistassa.. heh. Tajusin itse että on ollut pakko olla kyse auroista, koska TEKEMISEN kannalta eräs hlö ei ole mitenkään poikkeuksellinen, sellaista hommaa harrastavat sadattuhannet tässäkin maassa.

Tekisi mieleni sanoa, että olisi niin helppoa olla jätetty. Koska omasta "jättämisestäni" sain koettavakseni myös itsesyytökset ja vastuun, koska toinen ei sitä suostunut kantamaan. Olen rankaissut itseäni erostani vuosikausia tajuamattani, että tein niin mitä erilaisemmin keinoin. Sitten ihmettelin, että miksi mikään suhde ei onnistu  :coolsmiley:

Minulle erot ovat vaikeita. Avioliittoani olen todella kauan (näköjään) surrut joko itkemällä, masentumalla tai sitten bilettämällä ja tekemällä itselleni harmia sitä kautta. En ole rationaalinen ihminen vaan toisinaan järkeni sumentuu voimakkaiden tunteideni vuoksi.

Avioerossa kyse ei ollut ihmisen menettämisestä, vaan unelman rikkoutumisesta. Kokonainen elämä katosi haavepilvestä, jota olin pidellyt pystyssä koko aikuisikäni ja varmaan lapsuudesta asti. Unelmasta luopuminen sattuu. Ja nyt on vaikea enää edes keksiä unelmia, koska en luota niiden pysyvyyteen ihmissuhdesaralla.

Tuntuu sille, että jokainen avioliiton jälkeinen - ollut ja mennyt - rakkaussuhde on ollut kuitenkin yhden ja saman eron purkamista. Ihan sama, kuka lähtee, jokin siinä lähdössä vain kolahtaa niin jumalattomasti, etten meinaa kestää sitä tunnetta. Selviän siitä kurin avulla. Eli kaivan järjen käteeni ja pakotan itseni olemaan poissa toisen elämästä. Se tuntuu olevan tehokkainta, kuten Asterx mainitsi. Minulle tuo 5 päivää vaan on 90 päivää taistelua, sitten toinen alkaa mennä taka-alalle, jos mene...  :buck2:

Yulunga, aivan totta, kyllä siinä muutakin läpikäy kuin vain eroa toisesta ihmisestä ja tunnesiteiden "riipimistä toisesta irti" puolin ja toisin...
En tullut edes ajatelleeksi, aivan totta, unelmat myös särkyy ja miten pitkältä ajalta lopultakaan.....  ???
Varsinkin tuo varmaan päti minun itseni kohdalla avioliitosta eroamisessa. Piti vielä rikkoa samalla kahden suvun unelmat...
Ja kuten myös Saqrilat kirjoitti, niin rohkeutta se vaatii, varsinkin jos kukaan ulkopuolelta ei näe mitään syytä erota. Ulkopuolisten syytökset ja paineet ovat kovat myös kestää.
Itselläni oli kaiken muun lisäksi myös niin.
Miten voinkaan jättää niin kiltin, työteliään, rikkaan yms yms miehen... kauniin kodin ja kaiken ihanan idyllin.
Olin julma ja kamala akka (tai nuori hupakko)... kaikenlisäksi olin silloin vielä niin "rikki", että jätin lapsetkin sinne vuodeksi isän kanssa... :'(
Joten tulin kyllä "kivitetyksi" monelta suunnalta...
Haah, yksi suunta josta sain tukea, oli esmes astrologia, niin hullulta kuin kuulostaakin... itse tein päätökseni kyllä...  :D

Heh.

Mietin liittyäkö valitusvirteen, mutta ei. Tajusinhan minä etten olisi kenenkään kanssa voinut jatkaa. Niinhän se on, vaikka tunteita olisi. Siispä. On niin paljon kaikkea muuta menossa, omia tavoitteita, ei siihen aina sitä perhe/suhdejuttua tarvita. Mistä sekin tavoite on oikeasti tullut? Telkkarista vai oikeastiko vanhempien suhteesta, koska ei se meillä ainakaan ole idyllinen, kellään sukulaisilla, ehkä joillakuilla.

On tosin totta että vikan jutun lopussa surin niiden kaikkien tyyppien (ei vain juuri häntä) menetystä ja siinä aikansa etsii mielessään vastinkappaletta, sitten se meneekin niin että elämä ajaa surun ohi ja on oikeastaan ihan hauskaa, oli ketään tai ei. Oman exäni ongelma oli juuri se kun ei päässyt edellisestä yli. Eikä ehkä ikinä asettuisi kenenkään kanssa. Joku toinen pystyy siihen..

sama homma. ja ex-anopin puhelut...  :uglystupid2: ja oman äidin reaktio...  :uglystupid2: välit meni hetkeksi, mutta päästihän se mutsikin sitten lopulta irti!  ;D

SA, koetko tämän topicin valitusvirtenä ?  :D

Aika parantaa.

En ole ikinä tullut jätetyksi, olen jättänyt kolme kertaa pitemmästä suhteesta ja jokaisessa tapauksessa ottanut exän kaiken tuen ja auttamisen kohteeksi eron jälkeen ainakin pariksi kuukaudeksi. Tätä en tee pelkästään syyllisyyden tunteesta vaan enemmänkin rakkaudesta. Haluan olla nöyrä ja antaa kaikkeni sen jälkeen, kun toinen luulee että "vein kaiken".

He ovat olleet v-mäisiä, vihaisia, katkeria, tivanneet miksimiksimiksi, yritetään nyt uudelleen, et oo tosissas... Olen niellyt sen niin kauan ja ollut vierellä, kunnes he ovat oppineet elämään asian kanssa ja lopettaneet itsetuhoiset tms. tempaukset.

Siksi minulla ei itsellä ole ollut ikinä niin selkeää suruaikaa, enkä ikinä ole oppinut työstämään noita tunteita. Viimeksi meni se 2kk ennen kuin itkin ekan kerran ja sen jälkeen en eroa itkenytkään. En ymmärrä miksi itkeä, kun niin oli parempi.  :idiot2:

Tottakai ikävä on suuri ja on vaikea päästää irti, mutta pitää muistuttaa itselleen miten ylpeä on siitä, että teki oikean päätöksen, erosi kauniisti ja teki kaikkensa jotta ero olisi ollut "helppo" exälle. Kuulostaa lapselliselta tuo viimeinen mainitsemani asia, enkä oikein tiedä miten se on määriteltävissä.  :idiot2: Ehkä tarkoitan sitä, että en eroa kertarysäyksellä vaan pysyn ystävänä lähellä ja annan toisen vaikka haukkua minua jos hänen tekee mieli. En siinä vaiheessa ota itseeni vaan yritän pysyä neutraalina ja sanon, että rakkaus ei ole kuollut, mutta ehkä meidän suhteemme jatkuu nyt hieman erilaisin tavottein, eikä se maailma siihen kaadu.

Suhteellisuudentaju päähän. Uusi alku on aina voitto, jokaiselle ihmiselle. Jos tiedän sydämessäni, että en olisi tehnyt häntä onnelliseksi omalla onnettomuudellani, tein hänelle puhtaan rakkauden teon eroamalla. Hän ymmärtää sen joskus, viimeistään kun löytää uuden.  :) Kaikkien exien kanssa olen läheisissä väleissä, jopa sen kanssa joka minua petti. Itse asiassa tulemme paljon paremmin toimeen kavereina!

Jossain määrin..(valitusta)

hmm..

kumma juttu, mitenhän se meni.. taisin kerran olla jättäjä, tosin miehellä oli jo kuviot menossa.. sitten taisin olla jätetty, ja miehellä kuviot salassa, mutta noh, siltä pehmolta se jättäminen oli oikeastaan saavutus.. oli vain virhe ajatella että kolmas tapaus olisi jotenkin korvannut edelliset jutut.. ei kai se niin mene.. nyt sitä on oikein urakalla miettinyt miksi ne oli niin kiinnostavia, jos ei usko samalla tavalla tai harrasta..  

Kiitos ketjusta Asterix  :)

Tämä tulee ainakin minulle tarpeeseen,
Vaikka erosta on jo kohta puoli vuotta, niin en ole ainakaan vielä pääsyt paljoa eteenpäin ja jos pääsenkin, niin palaan aina lähtöruutuun. Kaikki selviytymiskeinot ovat siis tervetulleita  :smitten:

Hienoja tekstejä!

Aika kauhea tilanne tuokin,
jos se toinen osapuoli ei tunne mitään surua,
että suhde kanssasi loppui, oli sitten jättäjä tai jätetty. ???

Minulla on kerran ollut tuollainen tilanne.
Miehellä oli niin paljon ongelmia psyykkeensä kanssa
ja hän teki niitä ongelmia koko ajan jostain puolesta
sanasta, kummin kaimasta ja lillukan varsista,
että olin todella iloinen jättäessäni hänet
ja päästessäni eroon hänestä. :P

Siinä kieltämättä rakkaus tukehtui ja kuoli niihin
sen tekemiin ongelmiin. :buck2:

Kiitos hyvästä aiheesta Asterix.

Joitain täällä on jo mainittukin, mutta mitä kaikkia syitä on erota?
Jos suhde on kituuttanut jo kauemmin, missä vaiheessa olette alkaneet todella miettiä eroamista?
Vai tapahtuuko päätöksenteko yhtäkkiä?
Mikä on ollut se viimeinen niitti?

Ovatko eron syiden paino vaikuttanut siitä selviämiseen?

Yli kymmenen vuotta kestäneestä suhteestani lopullisen eron tekeminen soutamisine ja huopaamisine kesti minulla noin kaksi vuotta. Toinen osapuoli ei ole toipunut vieläkään, vaikka sitä oltiin jo moneen kertaan suhteen aikana harjoiteltu...  :-\

Paljon kestin ja siedin ennen päätöstäni, ja myös sen jälkeen, mutta
viimeisen kerran jälkeen en ole eroamista hetkeäkään katunut.
Erotyön olin tehnyt jo suhteen aikana.

Paheksuttavaan tyyliini hyppäsin heti seuraavaan suhteeseen. Hänen kanssaan
olen saanut käsitellä edellisen kanssa keskenjääneitä asioita.

Nyt ovat meidänkin tiemme eroamassa, lopulta ilman kovinkaan suurta dramatiikkaa, ja yhteisymmärryksessä. On vaan aika jatkaa eteenpäin.

Oikeasti on hienoa saada kokea tällainenkin ero!
Olen kiitollinen, että hän tuli elämääni, olen kiitollinen, että hän on ollut elämässäni, ja
tulen olemaan kiitollinen myös siitä, että hän lähti elämästäni.  :smitten: :smitten: :smitten:

Syitä eroihin on monia..

Minulle syy viimeisimpään erooni oli vahva tunne siitä, että olimme jo oppineet toisemme.  :idiot2: Monessa aiemmassakin elämässä.

Hänessä ei ollut enää "matkaa" minulle, vaan hän oli ikäänkuin joku turvaverkosto josta olin riippuvainen, kuin äidistä tai isästä. Olimme riippuvaisia ja se ei tuntunut hyvältä. Hienoa rakkautta se oli ja on edelleen ystävyystasolla. Nyt olemme vapaita.  :) Hän on kuin veljeni, sielunkumppani..

Minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia erosta kuin Irihksellä (Iriksellä? Irishiksellä?!  :idiot2:). Olen itse ollut myös oikeastaan kaikissa merkityksellisimmissä suhteissani se jättäjä ja eipä ole jättäjän osakaan helppo. Jotenkin tuntuu siltä, että sitä ei aina oikein ymmärretä, miten vaikeaa on sen askeleen ottaminen, astuu toisen eteen ja "hylkää" toisen, yhteisen elämän, tekee sen pisteen sille yhteiselle tarinalle. Vaikeinta siinä onkin sen päätöksen tekeminen, niiden asioiden punnitseminen ennen sitä itse eroa, kaikki ne itsesyytökset, syyllisyyden tunteet, epävarmuudet...kaikki vaikeudet...

Minä olen eronnut joka kerta siksi, että suhde ei ole tuntunut jollain tavalla täysin tyydyttävältä. Minulle suhteet ovat kuitenkin niin "sitovia" ( :venus: :vesimies:), että ne jollain tapaa verottavat minusta tiettyjä asioita, itsenäisyydestäni ja vapaudestani ja jos se suhde ei anna minulle tarpeeksi, heitän suhteen "menemään", enkä jää kituuttamaan siihen. Minulla on traumoja perheestäni siitä, että olen joutunut olemaan pakolla kiinni rakastamassani ihmisessä joka on käytöksellään satuttanut minua ja ehkä siksi nykyään minun on ehkä vaikea 100% sitoutua - paitsi jos se suhde todella tuntuu jossain syvällä. En halua olla kenenkään kanssa vain siksi, etten "keksi parempaakaan tekemistä", minusta se loukkaa myös sitä toista osapuolta, se toinen ansaitsee silloin ihmisen, joka haluaa olla 100% juuri tämän ihanan yksilön kanssa. En halua tuhlata sen toisen ihmisen aikaa luoden samalla jotain yhteistä hauskaa illuusiota tulevaisuudesta, kun samalla tiedän ettei sellaista ole. Se on väärin.

Minun ongelmani on usein se, että tunnen suhteesta hyvin alkumetreillä jo, kauan suhde tulee kestämään.  :-\ Ja kun nuorena sitä on nämä suhteet muutenkin vähän sellaisia pinnallisempia (ainakin niille toisille osapuolille usein), niin vaikea löytää sitten mitään, mihin heittäytyä täysillä, kun tietää että"kohta tämäkin loppuu". ::)

= rohkeaa omien ja toisen tunteiden kunnioitusta.


Mistä sen voi noin varmasti tietää?? ???
Ovatko kaikki vaan auttamattomasti 'vääriä', heti kättelyssä?
Onko niitä 'oikeita', heittäytymisen arvoisia löytynyt sitten ollenkaan?
Mistä sen on huomannut, että tähän kannattaa heittäytyä?
Miten niiden kanssa on käynyt?

Jaa-a, sen kun tietäisi.  :2funny:  Eihän sitä ihan varmasti voikaan tietää, mutta kai sitä jotenkin siinä alussa itse tuntee, että joku on pielessä ja kai se alkaa sitten vaivaamaan pidemmän päälle niin ettei sitten voi enää jatkaa...

Tähän mennessä tärkeimmässä suhteessanikin koin näin, vaikka se oli kaikkein kaunein ja upein suhde ikinä. :) Silloin sysäsin nämä ajatukset syrjään ja nautin niistä hetkistä mitä meillä oli yhdessä, upeaa aikaa olikin. Tulihan se ero sitten kuitenkin, vielä nopeammin kuin ajattelin, mutta hieno kokemus oli silti....

Erosin koska avioliitossa olin kutistettu minä. Sairastin kauan, ja miehestäni tuli minulle "äiti". ( :buck2: kuka sellaista haluaa?)

Eron viimeinen niitti oli se kun rakastuin toiseen mieheen. Olin jatkuvasti ihastunut muihin kuin aviomieheeni ja tämä viimeisin vei jalat alta. Muutin kuukauden sisällä pois kodistamme, koska en enää kyennyt pitämään tätä uutta miestä ystävätasolla. Aviomieheni jopa oli paikalla kun tapasin tämän uuden ja hän oli täysin sokea (ei siis tahtonut nähdä!!) kaikelle. Ehkä hän oli tietoisesti sokea, koska tahtoi niin minusta eroon  ;)

Tuokin suhde kuitenkin kaatui, koska minä jatkoin matkaani. Hän on edelleen parhaita ystäviäni, mutta hänellä meni vuosia ennenkuin toipui minusta. Erosimme, koska hän yritti tehdä minusta "äitiään".

Sen jälkeen seuraavan kanssa erosimme yhteisestä päätöksestä. Riitamme olivat niin järkyttäviä, ettei kumpikaan kestänyt sitä. Molemmat tahtoivat olla prinsessoja  :uglystupid2: ja minä olin kuitenkin meistä ainut tyttö  :o

Sitä seuraava oli alkoholisti. Ei lienee tarvitse selittää.

Ja sitten oli ikuisuusprojektini kaikkien näiden välissä, viimeiset 3 vuotta. Nyt olemme pääseet intohimosta ystävyyteen. Ehkä en koskaan lakkaa rakastamasta häntä, tulen ikuisesti olemaan hänestä mustasukkainen (tai ainakin niin kauan kun olen sinkku  ;D) mutta vaikka sielun tasolla sopisimme yhteen niin arki ei vain toimisi. Eli järki käteen ja eteen päin!

Viimeisin tyyppi kenestä täälläkin vuodatin, elää elämässään sellaista vaihetta, että on keskittynyt vain ja ainoastaan työhönsä. En minä jaksa olla kakkonen enkä akviivisempi... siinä tuntee itsensä ihan typeräksi ja se alkaa kaivaa itsetuntoa, jos teen aloitteet. Olenhan edelleen se sama prinsessatyttönen.  :crazy2: Nainen siis.  ;D


Tiäkkö, minäkin tiedän aina. Mutta kun ei ole konkreettista todistusaineistoa, niin se suhde vaan pitää silloin katsoa loppuun.

Heips Asterix :smitten: No itselläni on 2 avioeroa ja kihlauksen purku ja muita pikkujuttuja ja aika paljon riippuu tunne tilasta miten tunnen toista kohtaan, itse en lähde eroomaan ilman painavaa syytä ja olen ollut jätetty ja jättäjä  ::) yleesä kun itse olen jättänyt niin tunne tasoni on aika nolla eli en oikeemmin käsittele sitä mitenkään vaan totean että kummallekin parempi näin ja jos jätetään ja tunne on kovilla niin itken reilusti ja käsittelen asian syyt tuomitsematta itseäni ja jatkan matkaa luottaen että elämä jatkuu ja sillä on vielä paljon annettavaa :smitten: ja niin on tapahtunut, ja pääasia kuhan ei jää paikalleen jumimaan :knuppel2:

Nimenomaan, pitää katsoa loppuun, koska ei sitä viitsi ihan täysin niille omille vaistoilleenkaan antautua ja jättää siksi kokemuksia kokematta. Eikä se oikeastaan aina huonokaan asia ole, että tiedostaa että tämä asia on "tietty vaihe" ja sitten se loppuu ja tulee jotain muuta. Jotenkin sen tuntee etukäteen vain...tietää, että tämän ihmisen kanssa en ole loppuikääni - mutta hei, katsotaan silti mitä tästä tulee. Myös ne lyhyemmätkin hetket suhteissa voivat opettaa hyvin paljon ja ovat hyvin tärkeitä oppimiskanavia, vaikka voikin tuntea jossain sydämessään, ettei se ikuisesti kestä. Itse en ainakaan jätä tämän tunteen takia kokeilematta, varsinkin kun olen yhden upean kokemuksen saanut tästä tunteesta huolimatta...Kai sitä sitten odottaa lopulta sitä, että  milloin sitä fiilistä ei jonkun kohdalla tule ja milloin saa todeta olleensa sen fiiliksen suhteen väärässä. ;) Vielä ei ole tullut sellaista juttua kohdalle. ;)

sawotar  :oinas: , ihailen optimismiasi elämässä. Yksi avioero kyllä riitti minulle, en edes vaihtanut kihloja sen jälkeen eikun jotain sormusten vaihtoa oli, mutta ei se sille miehelle mitään merkinnyt. En olis tosin voinut kuvitella meneväni naimisiin parin vikan tapauksen kanssa. No joo.

Nyt on niin nollassa mielenkiinto miehiin (vaikka mieliala on korkealla) - siis konkreettisiin miehiin, asiasta puhuminen eri juttu - että vaikea kuvitella tunne/taloussiteitä jonkun kanssa a la avioliitto. On tietty hyvä kuulla  että jopa 2 avioeron jälkeen vielä.. taisit mennä naimisiin?

"Aika kauhea tilanne tuokin, jos se toinen osapuoli ei tunne mitään surua, että suhde kanssasi loppui, oli sitten jättäjä tai jätetty. Huh

Minulla on kerran ollut tuollainen tilanne."

A  :kaksoset: , surihan se yhden päivän, heh heh (ja minä 3-4 kk) ja sitten keksi paljon tekemistä. Nyt nämä kaikki ovat lipuneet pois ja elämässä on hyödyllisempiä asioita kuin miehet.  Yulungalle  :oinas: , en ole missään tekemisissä noiden exien kanssa enkä tunne mitään mustasukkaisuuksia, miksi vaivautua? Ja minähän sanoin että se tapauksesi siis pitää työtä ykkösenä. Olen juuri selvinnyt sellaisesta pari v sitten ja arvelin, että joudut kokemaan saman.

KS  :skorpioni: - katsohan nyt, sinun pitäisi olla ONNELLINEN että olet pääsemässä psyyken ongelmaisesta eroon/alkoholin käyttäjästä. Tai voithan kuvitella että Jumala muuttaa hänet hahhahhaa--  ;)  ::)  :2funny:

:jousimies:

^Soul juuh nyt on meneillään 3:s avioliitto ja tottakai ajattelen sen kestävän elämäni loppuun asti, niinkuin kaikissa aikasemmissa liitoissani, kuka se nyt menee naimisiin erotakseen ::) tulee tilanteita jossa ei yksinkertaisesti pysty ratkaisemaan ongelmia tai tilanteita se on sama kun hakkaisi päätä seinään  :buck2: sillon on parempi pistää kantapäät vastakkain ja lähteä erisuuntiin etsimään vaikkapa itseään :angel: toki olen oppinut paljon joka suhteesta vaikka ne on todella myrskyisiä olleetkin  :buck2: parisuhde on suurilta osaltaan kommunikointia ja jos se takkuaa niin takkuaa kyllä kaikella muuallakin saralla tarkoitan nyt parisuhdetta. Tällä hetkellä tunnen että olen löytänyt sen mitä etsinyt ja tosi hyvin menee joka saralla, mutta tilannehan voi muuttua tai voimme muuttua tilanteiden mukaan itsekkin ja koskaan en voi sanoa mitä huominen tuo tullessaan siihen vaan pitää uskoa ja luottaa :smitten: että elämä kantaa.

Toivon että teillä menee ok. Minulla Italiassa kamu joka ei paljon miehistä piittaa vaik meni just naimisiin.  :2funny:

Ensinnäkin minulla ei montaa suhdetta ennen ex-aviomiestäni ole ollut. Pisin suhteeni ennen häntä kesti vain 4kk. Kaiken kaikiaan näistä aiemmista "suhteista", joita oli neljä, olen tullut jätetyksi kaksi kertaa ja kaksi kertaa olen itse ollut se jättävä osapuoli. Tosin nykyisellä mittapuulla, en noita aiempia edes oikeastaan suhteiksi kategorioisi, ainakaan kovin kummoisiksi, kun pisin oli tosiaan vain se 4kk. Olen minä muutamilla treffeilläkin käynyt näiden suhteiden lisäksi, mutta niitä en laske mukaan. Sekä jättäjänä, että jätettynä voin sanoa, että molemmat ovat rankkoja kokemuksia. Ja todellakin, se jättäminen vaatii rohkeutta aivan hurjasti. Jättäminen, sekä jätetyksi tuleminen ovat rankkoja eri tavalla...

Mutta nyt tähän nykyiseen erooni 12 yhteiselo vuoden jälkeen:

Kaikki ei ollut kunnossa liitossamme, kyllä minä sen tiedostin välillä riipaisevankin hyvin. Sitä jotenkin vain halusi yrittää ja uskoa, että kyllä tämä tästä vielä paremmaksi kääntyy. Siksi mieheni eroaikomus tuli kuin isku vasten kasvoja. Vaikka se oli muutamaan otteeseen itsellänikin aikain saatossa mielessä käynyt. Ja voi minkälainen shokkiyllätys se oli vanhemmillemme ja muille sukulaisille. Saimme kuulla kommentteja, että meistä nyt olisi viimeiseksi uskonut, että eroamme jne. Olimme siis onnistuneet pitämään paremmin kuin loistavasti hyvän liiton "kulisseja" yllä.

Vaikka päällisin puolin mitään vikaa ei ollutkaan, eikä näkynyt ulkopuolisille, uskon että aika ajoin kärsimme molemmat. Ainakin minä. Miehelläni tosiaan nyt vain riitti kantti vihdoin myöntää tämä tosiseikka, että ei tästä mitään tuu. Hän oli se rohkeampi osapuoli pistäessään pelin poikki. Kaikkemme olimme jo yrittäneet, nyt sen tajuan. Vaikka tuolloin eropäätöshetkellä, olisin vielä itse ollut valmis yrittämään. En kai vain härkämäisen itsepäisesti halunnut vieläkään  myöntää sitä tosiasiaa, että nyt oli yhteinen hyvinkin karmallinen liittomme kuljettu loppuun. Minua pelotti myös kohdata lasten ja kaikkien muidenkin reaktiot eroomme ja kaikki muu "sotku" mitä erosta väistämättä seuraa. Siksikin olisin yrittänyt vielä. Nyt voin jo sanoa, että ONNEKSI mieheni oli kuitenkin skorpionimaisen ehdoton päätöksestään. Hän näki, että meillä kaikilla on parempi olla, kun eroamme...

Hullunkurisinta tavallaan tässä koko erossa on se, että minä olin miestäni pidempään jo elänyt tiedostaen, että kaikki ei ole kohdallaan. Minä olin jo tosiaan miestäni aiemmin ajatellut eroa, tosin aika ohimennen. Mieheni sitten heräsi tähän todellisuuteen ikäänkuin myöhemmin, mutta olikin sitten miesmäisen sähäkästi pistämässä heti toimeksi. Jo pidempään minua oli suhteessamme häirinnyt se, että siitä tuntui koko ajan puuttuvan jotain. Kaipasin enemmän hellyyttä, romantiikkaa ja intohimoa. Kaipasin enemmän yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, mutta eniten ja ennenkaikkea kaipasin henkistä yhteyttä, sitä sellaista sielujen sympatiaa, sitä että olisimme olleet henkisesti samalla aaltopituudella. Vaikka ex-mieheni skorpioni onkin, häntä ei lainkaan kiinnosta moiset asiat. Ei se silloin suhteen alkuvuosina haitannut, mutta viimeisten vuosien aikana se alkoi häiritsemään yhä enenevässä määrin. Tuntui vaikealta, kun sen ns. lähimmän ihmisen kanssa ei voinut jakaa henkimaailman kokemuksia, omaa kehittymistään yms. ja kun seksissäkään ei ollut mukana sitä henkistä ulottuvuutta/yhteyttä, vaikka se olikin muuten ihan ok. Tosin liian harvoin oli meillä sitäkin kanssakäymistä...

Me olimme molemmat vuonna 1995 kovin nuoria ja kokemattomia kun tapasimme. Varsinkin mieheni jolle minä olin se ensimmäinen varsinainen seurustelusuhde. Minä olin tavatessamme 20-vuotias ja mieheni vasta 18. Mieheni "hullaantui" minuun ensi näkemältä, mutta minulla eivät kipinät heti sinkoilleet. Ajan myötä, kun tutustuimme paremmin minä sitten rakastuin. Asia johti toiseen ja vuoden yhdessäolon jälkeen menimme kihloihin, kahden vuoden jälkeen muutimme yhteen ja neljän vuoden päästä menimme naimisiin. Esikoisemme saimme vuonna 2001 ja kuopuksen vuonna 2005.

On lastenkin kannalta lohdullista, että olemme pysyneet ja pysymme ystävinä erosta huolimatta. Tulen myös aina rakastamaan miestäni. Rakkaus vain muuttuu erilaiseksi, "ystävärakkaudeksi". Vaikka nyt alan olla pikkuhiljaa aika sinut tämän kaiken kanssa, niin hyvin rankkaa on ollut ja vielä varmaan jatkuukin jonkin aikaa. Olen itkenyt, parkunut ja raivonnut käyden läpi tunteita laidasta laitaan.

Tässä minun erosta selviytymiskeinoni "pähkinänkuoressa, jota osaltaan palvelee hyvin tämä edellä oleva kirjoituskin:

1. Ensireaktio: tunnekuohahdus itkuineen, huutoineen jne. (ns. shokkivaihe)

2. Voimien ja tuen pyytäminen "yläkerrasta"

3. Eron käsitteleminen omassa sisimmässään ja ajatuksissa

4. Kertominen ja pitkät keskustelut läheisten, ystävien ja sukulaisten kanssa

5. Tunteissa vellomista:  Itkua, surua, masennusta aaltoillen ja vaihtelevassa määrin

6. "Valoa tunnelin päässä", eli luottaminen siihen että kyllä tästäkin selvitään ja kaikella on tarkoituksensa ja että vanhan tilalle voi tulla jotain vieläkin parempaa. (En nyt arvota ihmisiä, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan)

7. Erosta, tunteista ym. kirjoittaminen ja lisää keskustelua

8. Sitten jossain vaiheessa elämän "normalisoituminen" kun eron käsittelyprosessi omassa itsessäni on saatu päätökseen.

Amen. Niin ja ihan aluksi (ex) mieheni pahin syyllistäjä oli hänen oma äitinsä.  :o

Niin taitaa.  ::)

Rakkauden Valo... tarinasin on aivan kuin omani.  :angel:

SA: niinpä sanoitkin, enkä tajua miten sen tajusit  :idiot2: mutta olipahan katsottava silti juttu loppuun.

 :smitten:

Elämä on SILTI ja kaikesta huolimatta taas kivaa  :D

On mukavaa huomata, ettei ole näidenkään asioiden kanssa yksin.  :smitten:

Kiitos kiitoksista, teillä on hienoja kirjoituksia.  :smitten:

Olen samaa mieltä Sawottaren ja muidenkin mielestä,
että eron jälkeen pitää tehdä kaikkensa, ettei
jää polkemaan paikoilleen.

Koskaan ei pitäisi jättää omia ystäviään miehen vuoksi.
Ystävät ovat kullan arvoisia, kun ongelmia tulee suhteessa
tai suhde menee poikki.

On todella tärkeää, että silloin on ihmisiä ympärillä,
eikä jää yksin miettimään asioita.

Ystävät myöskin "pakottavat" jatkamaan elämään
ottamalla mukaan rientoihin ja sosiaalisiin tilanteisiin,
joissa tapaa uusia mielenkiintoisia ihmisiä.

Eron yli pääsee huomattavan paljon helpommin. :)

Y, koska vaikutit liian optimistiselta ja olin just ollut työnarkkarin kanssa. Ei se kaikilla mene niin äärimmäisyyksiin, mutta minulla tuli vain intuitio. Että mitäs jos toivoit vaan olevasi tärkeä. Minäkin toivoin; harraste vei miehellä voiton ystävyydestäkin.

Ainoa mahis sellaisessa tilanteessa olisi alkaa tehdä aivan samaa juttua kuin mies, se saattaisi yhdistää hetkeksi ellei siitäkin tulisi kilpailua. Vai tuntisiko mies että toimitaan yhdessä. Tuhannet muutkin voi tehdä jotain samantyyppistä. Riippuu miehestä. Ja eron aikaan tietty pitäisi lakata mokoma tekeminen. Olihan meillä suunnitelmia; mutta konkreettisesti, en olisi tehnyt samaa. Olisin kokenut lähinnä imitoivani miestä, ymmärtämättä miksi teen sitä. No kun ei ole samanlainen kartta, ei ole samat intressit.

Löydän mieluummin ihan toisenlaisen tavan kohota ja edetä. Kaikissa tarpeeksi kiinnostavissa harrasteissa tietty voi päästä hyviin asemiin.. saada mitä tahtoo.

Ja se olisi varmaan pitänyt minuakin hulluna! En tosiaan eläisi niinkuin hän. Tuli mieleen uskaltamisesta ja mikä nyt sitten sattuu tai ei. Jotkut alkaa sen suhderumban menetyksen jälkeen, jotkut pysyy poissa. Kokeiltu on molempia. Aidosti kiinnostava ihminen puuttuu. En tiedä miten miehet/muut kokevat asian. Onko se aina sulkia hattuun jos eron jälkeen heti uusi löytyy? Miten paljon siinä on tunteet mukana? Olen alkanut todella kummastella että mikä ihmisissä saa tuntemaan vetoa/vastenmielisyyttä toiseen. Ja kaikki nämä pettämis-ym jutut. Exä kysyi minulta vilpittömästi, miksi joku pettää jos rakastaa. En koskaan pettänyt.  ???

Onhan tämä eroprosessi tällaista vuoristorataa, kuten elämä yleensä... Välillä menee hyvin, olen iloinen ja vapautunut, tuntuu että voi paremmin "hengittää" ja luotan täysin siihen, että oli todellakin parempi erota. Sitten välillä taas mennään alamäkeen ja tuntuu surulliselta, kivuliaalta ja ahdistavalta. Kuten tällä hetkellä. Laitan tännekin Juha Tapion kappaleen Kelpaat kelle vaan sanat. Kappale, jonka toinen rakkaista siskoistani lähetti minulle mailina vähän erouutisen jälkeen. Kappale ja sanat jotenkin ainakin kolahtavat itseeni ja olen saanut siitä(kin) lohtua silloin kun tuntuu pahalle. Kyllä tämä tästä ajan kanssa...  :angel: Voimia muillekin eronneille!  :smitten:

 :'(   :-\   :angel:  8)

  kyllä se vielä siitä!

            :smitten:

Niih... Energiahalii "kohtalonsisartaan".  :smitten: :angel: 8)

Hyvä kappale RV,
kiitos  :smitten:

Voimia sinulle RV! :smitten:

Ole hyvä Kultainen sulka ja kiitos Asterix!  :smitten:

Unohdus.

Kaiken sen läpikäyminen mitä oli ja mitä olisi voinut olla. Ja mitä ei koskaan tullut, ja mitä voi tulla periaatteessa ihan uuden naaman kanssa, koska tahansa.

Tällaisia sitä on pohdiskellut itsekin...  ::)

Täydellinen irti päästäminen, ettei toisen mitkään teot tunnu enää missään. Silloin ei toiveillaan muokkaa häntä edes ystäväksi; jos hän ei siihen pysty, tehköön mitä tekee. Silloin näkee hänet todellisena; sellaisena kuin hän on. Ja kaikkien kanssahan ei tarvitse olla tekemisissä, jos ei tunnu hyvältä.

Tuossa täydellisessä irtipäästämisessä piilee kyllä
yksi "ansa" ainakin minun elämässäni.

Kun päästät täydellisesti irti jostain henkilöstä,
niin se ihan taatusti jää sinun elämääsi
ja entistä rakastuneempana.

Tässä pienehkö ongelma, jos itse ei ole kiinnostunut
jatkamaan suhdetta.

"Rakkaus ei muista kärsimäänsä pahaa"

- Joten siinäkö syy siihen, että kun toisen
tunnekuohuksissa sanotut sanat ja teot eivät vaikuta
ja jatkat vain omaa elämääsi rauhassa omassa keskuksessasi,
vaikka ympärillä kuohuu, niin alkaa vetämään puoleensa
sitä toista henkilöä voimakkaasti? :idiot2:

Jaa, ei minun elämääni ole ainakaan jäänyt. Viimeisen 6 kk aikana sen huomaa, miten siteet löystyvät kunnes katoavat. Ihmisten suunnat olivat niin erilaiset.

Tulin ajatelleeksi, onkohan meillä Asterix syntymäkartalla suunnilleen 180 astetta vastakkaiset aspektit kun kokemus on juuri aika vastakkaista?

kaksonen-jousimies   :kaksoset: - :jousimies: (focus ihmiset/teoriat)

sekä skorppari-vaaka on aika päinvastaisia   :skorpioni: - :vaaka: (piikit/ harmonia)

myös ulkomaakokemuksemme toistaiseksi ja kenties miehetkin.

 ::) 8) :coolsmiley:

Jotkut vanhat tekstit auttavat,
tämän löysin vanhasta lorukirjastani:

Älä kysy, miksi varjot leikkavat tien,
kun se on parhaimmillaan.
Miksi puut tummuvat ympäriltään juuri kun
ne ovat kauneimmillaan.
Miksi unelmat putoavat kuin lakastuneet lehdet
jo ennen täyttymistään.
Katso,
ihmisen tiellä tapahtuu aina.
Elämä on raju antaessaan ja ottaessaan.
Älä turhaan kysele,
vasta perillä ymmärrät elämän tarkoituksen.


Nyt pistit Asterix pahan...tätä sitten miettimään  :idiot2:

En usko että tuossa tapauksessa on todella päästetty toisesta irti. Kun tehtävä on suoritettu ei jää mitään pitämään kiinni tässä hetkessä. TAI vaikka EI olisi suoritettu, silti voi päästää.

Trust in the fact that despite your wounds you can still be loved.

Täydellisestä irtipäästämisestä kyllä minun
puoleltani, mutta ilmeisesti se aiheuttaa jonkun
vastakkaisen reagtion, takertumisen
siinä toisessa osapuolessa? :idiot2:

Jotkin ihmiset eivät lähde elämästäni edes kulumalla
- siinä syy, miksi yleensä olen "kaikkien kaveri",
mutta todelliseen lähipiiriini päästän ihmisiä harkiten. ;)

Tosin kyllä ystäväni toimivat samoin
ja tämä meidän ystäväpiirimme on saanut liikanimen Familie. ;D

Olemme lähes joka päivä yhdessä, etenkin illat ke-su,
jolloin bailaamme, juhlimme ja illastamme yhdessä,
mutta myös teemme yhteistyötä ja verkostoitumista
työelämässämme. :)

Kuten sanoin kokemuksemme on vastakkaista.

Siksipä olen miettinyt miksi sanotaan "saat sen mistä luovut" koska minusta luopumisesta seuraa: luopuminen.

Voi saada jotain muuta jossain muussa muodossa mutta ei sitä, mistä todellakin luopui.

Ellei nyt taas ajatella ikuisuusperspektiiviä. Cool..

Mutta sehän on sitten sen toisen ongelma. Jos sinä pidät rajasi, ei se kosketa enää sinua ja toinen saa selvitellä omat irrottautumisensa ihan ittekseen.  

Hmmm... ::)

Ongelmia tekevät ne tyypit, jotka jatkavat soittelua + sms
20-30 kertaa päivässä joka ainoaan
puhelimeen + kavereille + töihin.  :buck2:

Se voi olla jonkinlainen ongelma itsellekin.  >:(

oma "tapaukseni" rauhoittui muutamassa kuukaudessa... kun ei vaan vastannut.

Onneksi olkoon. :)

Itselläni on kokemusta 7 ihmisestä, joista 4 jatkaa edeleen
tuloksetonta yhteydenpitoaan, vanhin tapaus jo noin 5:tä vuotta,
"tuorein" vuoden verran.

Kysymyksessä on yksi nainen (ex-ystävä) ja 3 miestä
ja heistä ainoakaan ei ole ollut suhteessa kanssani,
mutta toiveita on ollut.

Olen joutunut vaihtamaan puh.num. ja osoitteen muutettuani salaiseksi,
mutta kaksi on onnistunut jäljittämään osoitteeni
ja e-mailia tulee vielä vanhaan sähköpostiosoitteeseen.

En ole vastaillut, mutta puheluihin, jotka tulevat työnumeroon
ja/tai tuntemattomasta num. on hiukan vaikea olla vastaamatta. :-\

Olen lyönyt luurin korvaan sanomatta mitään, jolloin
puheluita alkaa tulla niin, ettei normaali-ihmiset pääse läpi. >:(

Aina se ei ole kovin helppoa, mutta koska elämä olisi?

Myötätuntoni on puolellasi.  :2funny:

Joillekin ihmisille ei vain mene tajuntaan,
että heidän pitäisi löytää jotain muuta
mielenkiinnon kohteita elämäänsä. :uglystupid2:

Yksinäisiä, laput silmillä kulkevia, pakkomielteisiä
ja erittäin itsekkäitä oman navan tuijottajia,
joilla on "mulle kaikki antamatta mitään muille"-asenne. >:(

Ihmettelen todella, miten jotkin itseään järkevinä
pitävät ihmiset sysäävät kaiken vastuun
tuntemistaan tunteista kohteittensa harteille. :idiot2:

Miten sinä voit olla (vastuullinen) jokaisen kanssa,
joka ihastuu/vihastuu sinuun? :idiot2:

Toisen ihmisen tunteita ei pysty
kontrolloimaan/hallitsemaan mitenkään päin.

Ei se, joka on hullaantunut sinusta, pysty hallitsemaan
sinun tunteitasi, kuten myöskään ihastuksen kohde
ei voi mitenkään vaikuttaa siihen, että se toinen
tuntee kuten tuntee.

Jokainen henkilö joka on jotenkin hullaantunut minusta, on lopulta kuitenkin fiksusti poistunut kuvasta. Ehkä hämmentyneenä hullaannukseensa. Eräskin joka piti minua salarakkaana, tai olihan näitä kaksi/kolme (oinas, veskari, rapu, lakitoimisto, säätiö, mainosmies). Kun huomasivat henkisen voimani/ taajuuteni, eivät sitten enää keksineet jatkaa mitään hullutuksiaan. Siinä oli huumorintaju mukana ja alusta asti tein selväksi, että minulla on henkisiä arvoja ulkonäön ja älyn lisäksi.  ;)

Minun pitäisi vain kestää se että näyttävät henkisen pienuutensa. Se pitäisi aina antaa anteeksi.. aina vaan.. ja vielä itselle oma ärtymyksensä siitä, että kärsivällisyyskään ei auta. Mutta olen minä kyllä ollut jälkeenpäin käsittämättömän rakastava ja rakentava.

Jos tulee jätetyksi/torjutuksi, niin pitäisi aina
ottaa joku 5:n päivän erakoituminen jossain
kivassa kylpylässä, jossa on hyvänäköisiä miehiä/naisia,
jossa ihailla kauniita bodyja ja vinkata vähän simmua
ja miau!GRRRRrrrrrrrr:ista niille parhaimmille.. (http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/battingeye.gif)

 ;D :2funny:

Parhaimman ystäväni, joka on homo ja ainakin leikisti
todellinen aviomieheni sanoo, että
toinen vaihto-ehto on myös valita kylpylä,
jossa on mahdollisimman rumia ihmisiä
ja antaa niiden ihailla sinua.. ;D :2funny:

Hän on todellinen aviomieheni siitä syystä,
että vietämme aikaa heti aamiaisesta illalliseen
yhdessä, olemme jakaneet taloudelliset asiat keskenämme,
työskentelemme ja harrastamme yhdessä,
olemme mitä parhaimmat ystävät ja meillä molemmilla
rakastajia (tosin meillä on niiden suhteen sama maku!),
siis todellinen aviopari! ;D :2funny:

Olemme jopa harkinneet tosissamme järki-avioliittoa
myöhemmin sitten vanhuuden päiviksi hänen kanssaan. :)
Hän haluaisi yhden lapsen kanssani, koska sitten
voisimme jättää huoletta omaisuuden hänelle
ja hän olisi niin kaunis, sukupuolesta huolimatta. ;D :2funny:

Hän muuten on aina ollut lohduttajani joka erossani
ja sutenööri/amor seuraavissa rakkauksissa. ;)
Onhan hän Jousimies... ;D