Astro Foorumi

olen jo pitkään miettinyt kuinka niille elämänaluille käy,jotka eivät synnykään tähän maailmaan,joko tulevat kesken omasta tahdosta tai muiden.Jatkavatko he elämäänsä jossain muualla,jollain tapaa heidän ei kuitenkaan ollut tarkoitus syntyä tähän maailmaan.kertokaa jos tiedätte asiasta enemmän.

¨Menetetyt lapset¨
kantavat osansa kokonaisuudessa
ja elämänläksyjen kudelmassa
opettaen vanhempiaan , sukulaisiaan, ystäviään, tuttaviaan.
Tämä on sovittu jo elämänsuunnitelmassa,
vaikka läksy on todella raskas lähipiirille.

Käsitykseni mukaan
aika monet heistä palaavat samaan perheeseen tai lähipiiriin pian uudelleen,
syntyen nuorempana sisaruksenaan
tai vaikkapa lapseksi sisarelle, tädille tai ystävälle.
Jos tällaista sopivaa kotia ei ole tarjolla,
hän löytää uuden kodin
¨onnekkaampaa¨ kehollistumaa varten.

Joskus sielu myös jää vielä lepäilemään ja
odottelee hiukan pidempään jälleen syntymistään.
Mutta usein meillä on taipumus tavalla tai toisella
palata takaisin meille rakkaiden ihmisten luokse.
Mikäli se ei tapahdu fyysisesti,
sielu voi käytä tervehtimässä rakkaitaan esim. unen kautta.

Joten ei huolta,
kaikkien rakkaidemme kanssa
tapaamme jälleen, jossakin.
Ja silloin mielen täyttää ihmeellinen rakkauden ja kiitollisuuden tunne.
Vaikka aikanaan asiaan olisi liittynyt paljonkin surua.

Lisäyksenä edelliseen:
jos on joskus joutunut tekemään abortin,
monet kantavat asiasta todella raskasta syyllisyyttä.
Kun on asian käsitellyt,
on myös anteeksiantamisen aika.
Ja joitakin näistä äideistä siunataan samalla lapsella myöhemmin, vaikkakin pikkuruinen keho on eri.

Tällaista on tullut vastaan...

Minä uskon siihen, että kaikilla asioilla täällä on tarkoitus. Keskenmenneellä raskaudella on merkitys vanhemmille -ei niinkään lapselle itselleen. Samoin abortoiduilla lapsilla. En usko siihen, että täydellinen Jumala antaisi tuollaisia asioita tapahtua "vahingossa".
Esimerkiksi abortin kautta äiti käy läpi niitä asioita, jotka ovat hyväksi hänen kehitykselleen ja siten suunniteltu.

Kesken menneiden ja abortoitujen lasten kohdalla on tietysti myös kysymys siitä, milloin sielu liittyy ruumiiseen?
Jos sielu tietää, ettei hän koskaan tule syntymään tähän maailmaan; käykö hän vain kokeilemassa millaista olisi syntyä ihmiseksi, tunnustelemalla äitinsä kohtua? Ja tulee myöhemmin uudestaan joko samalla äidille tai sitten jonnekin muualle?

Uskon kyllä myös siihen, että meillä on vapaa valinta; raskauden keskeytys voi olla yksi sellainen: jos päätän näin, elämäni suunta menee tälle tielle ja toisin päin. Uskon kuitenkin, että suurten asioiden summa on aina vakio. Ne asiat, jotka olemme päättäneet täällä oppia, on käytävä läpi tavalla tai toisella.

Meni ehkä vähän ohi asian...  ;)

Lapsi joka poistetaan abortilla
tai joka koulee keskenmenon seurauksena,
tuntee ja kokee tuon hetken.
Sillä on merkitys
karmallisten asioiden kiertokulussa ja polttamisessa
myös hänelle itselleen.

kyllä tuollainen asia,jollain tapaa aina koskee ja vaikuttaa ei pelkästään siihen kantajaan vaan muidenkin elämään.Nyt ymmärrän sen tarkoituksen vähän laajemmin ja paremmin.kiitos vastauksista kaikille :smitten:

Pitkään olen miettinyt, kirjoitanko tästä aiheesta ja nyt tuntui tulevan oikea hetki.

Olen tehnyt abortin joskus parikymppisenä.
Päätös oli selkeä, enkä koskaan ole katunut päätöstäni, vaikka aina välillä asia palaakin mieleen.

Seurakseni ilmestyi reilu puoli vuotta abortin jälkeen "kummitus". Se ei ole mihinkään paikkaan sidonnainen vaan ilmestyy aina silloin tällöin läheisyyteeni.
Kokemus on lähinnä kylmyyden tuntua kasvojeni ja etenkin suun ja nenän kohdalla. (Hengittäessä saattaa jopa kurkkua alkaa koskemaan)

Vähän epäuskoisena, mutta kyllästyneenä näihin jatkuviin vierailuihin yritin ottaa siihen yhteyttä ja neuvoa suunnistamaan valoon  ??? etc. Se ei vaan ottanut onkeensa.
Se hakeutui seuraani muutosta toiseen ja tuli myös mökille seurakseni. ;D

Kaikkein voimakkaimmillaan ilmiö oli silloin kun tyttäreni syntyi. Silloin minua joskus pelottikin, mutta tuota kylmää ilmaa lukuunottamatta mitään ei koskaan tapahtunut.

Mulla meni yli viisi vuotta käsittää, että tuo "kummitus" ilmestyi elämääni suurinpiirtein niihin aikoihin, kuin vauvan olisi pitänyt syntyä, mikäli se olisi saanut elää.
Lopulta minulla välähti ja osasin yhdistää abortoidun vauvani tuohon kummitukseen. Eipä sen kai voi odottaa ymmärtävän puhetta, jos se on vastasyntyneen haamu!  ;)

"Vierailut" vähentyivät melkein heti tuon älyväläyksen jälkeen.
Se taas saattaa viitata hyvinkin siihen, että oma alitajuinen syyllisyydentuntoni on aikaansaanut koko ilmiön.

Oli miten oli, olen kuitenkin aika sinut tuon päätökseni suhteen yhä edelleen ja uskon myöskin että kaikella tuolla on ollut tarkoituksensa.

kaikelle on kyllä tarkoituksensa. Olen lukaissut useammastakin lähteestä, että sielu siirtyy lapsenkehoon vasta aivan synnytyksen hetkellä. Lapsen kehon muotoutuminen ja kehitys kohdussa on ikään kuin sielun "talonrakentamista". Sielu odottelee, että asunto (ruumis) ehtii tulla valmiiksi, ennen kuin hän asettuu siihen taloksi. ;)

Joskus sielu alkaa kuitenkin epäröidä päätöstään syntyä maan päälle. Hän ei ehkä ole siihen valmis ja jotkut sielut tuntevat jopa huolta ja pelkoa syntymää kohtaan (vähän samoin kuin me tunnemme kuolemaa kohtaan). Niinpä sielu päättää vapaalla tahdollaan, ettei synnykään ihan vielä, vaan myöhemmin ja seurauksena on keskenmeno tai sikiön menehtyminen/syntyminen kuolleena.

Monille lapsen menetys on karmallinen tapahtuma, kuten tässä onkin jo sanottu, joten en toista asiaa :D

Näin minäkin olen ymmärtänyt; sielu saattaa vierailla kohdussa mutta se ei siellä koko aikaa ole. Lopullisesti sielu kiinnittyy ruumiiseen vasta syntymän aikoihin. Tosin vauvathan vielä vierailevat ahkerasti "kotonaan" vielä pitkään syntymänsä jälkeenkin unen kautta. ;)

Kun kelaa menneitä  tai nykyisiä elämiään,
voi muistaa myös kohdunaikaiset tapahtumat,
syntymänsä ja kuolemansa.
Myös miten ympäristö suhtautui tilanteeseen.
Näitä voi myös joutua hoitamaan itsessään.
 :'(

Olen todella vaikeassa tilanteessa. Joudun nimittäin päättämään pidänkö kohdussani kasvunsa aloittaneen uuden elämän vai päätänkö sen vapaaehtoisesti.

Kurkkua kuristaa kun ajattelen luopumista, mutta elämäntilanteeni tuntuu olevan liian ahdas tälle ihmiselle, tällä hetkellä. Oikeastaan meidän elämäntilanteemme perheenä on kaukana sopivasta. Toisaalta kaiken voi järjestää ja asioilla on taipumusta järjestyä itsekseen parhain päin. Kuitenkin tähän raskauteen liittyy myös muita huolestuttavia piirteitä, kuten jatkuvaa verenvuotoa. Tänään laborantti joka otti minulta jonkin näytteen, sanoi ettei normaalliin raskauteen kuulu sellainen vuoto jota minulla on. En olekaan saanut päälle sellaista vaihdetta että vauva tulossa, ihanaa. Aivan kuin alitajuisesti tietäisin että tässä ei mennä loppuun asti.

Helpottaa lukea näitä ajatuksia, sillä ne pyörivät kok oajan päässäni. Terveysasemalla tereydenhoitaja aloitti sitten heti syyllistämisen, jonka laborantti onneksi käänsi. Aivan kuin en jo tarpeeksi tuntisi tuskaa ja ahdistusta. Lääkäreillä ja muilla on juostava yhteensä sellaiset 8. kertaa, kuulemma jotta "tämä jäisi sitten viimeiseksi abortiksi". Aivan kuin minulla ei omia aivoja olisikaan. Vahinkoja sattuu ja on laissa että nainen saa päättää ennen tiettyjä raskausviikkoja pitääkö lapsen vai ei.

Asia joka on minua erityisesti kalvanut ja huolestuttanut, on juuri tämä "sielun kiinnittyminen kehoon". Olen yrittänyt ottaa sikiöön yhteyttä, kertoa sille että en juuri nyt voi ottaa häntä vastaan. Olisi parempi jos keskeytys olisi luonnollinen eikä minun alkuunpanemani.

Abortin tekevä tuntee muutenkin niin valtavaa syyllisyyttä, että on ihanaa että jotkut osaavat olla moralisoimatta ja syyllistämättä lisää.

Hei Tähdenvalvoja!

Pakko oli vastata sinun viestiisi, koska itsellä on samanmoisia kokemuksia takana/meneillään.

Mulle joulukuussa selvinnyt raskauteni tuli myöskin ihan yllätyksenä. Asiaa ei oltu mitenkään suunniteltu, ja itseasiassa jopa pelkäsin kertoa asiasta poikaystävälleni. Meilläkään ei tilanne ollut/ole ehkä se "normaali" joka valtaosalla lasta odottavista perheistä on. Emme asu yhdessä, emmekä varmaan virallisesti muuta vielä lapsen myötäkään.

Omakaan elämäntilanteeni ei ollut  ehkä se kaikista otollisin. Mulla ei ole vakituista työtä, asun vielä tällä hetkellä postimerkin kokoisessa yksiössä ja niin edelleen.

Tein kuitenkin itse heti päätöksen, että jos lapsi on päättänyt tulla, niin on oikein lämpimästi tervetullut. Ja kyllähän tuo mieskin siihen sitten on jo alkanut kasvaa ja tottua..

Nyt vaan odottelen, että isompi asunto löytyy jostain ja työjutut saa järkättyä..mutta kyllä uskon/haluan uskoa, että kaikki järjestyy. Niinhän ne asiat aina!
Joten kuulostele vaan ihan itseäsi että mitä sisimmässäsi haluat. Jollain tavalla olen ajatellut, että tämä on todellinen siunaus, että lapsi tuli tuolleen yllättäin. Paljon rassaavampaa olisi yrittää kuukausi/vuositolkulla tuloksetta, niinkuin eräs läheinen ystäväni on joutúnut. Tosin nyt hänelläkin onneksi tärppäsi!  :)

Tuosta vuodosta en silleen osaa sanoa, mutta se voi olla myös ihan normaalia. Itsellänikin on ollut tiputtelua kahteen otteeseen, mutta ainakin varhaisultrassa todettiin,että kyllä siellä joku elossa oli.

Parin viikon päästä tulee se maagiset 12 viikkoa täyteen, ja sittenhän sen tietää varmasti. Itsellänikin on ollut vaikeaa tuon epätietoisuuden kanssa, ja vieläkin on sellainen olo, että onkohan tuolla ketään. Toivon todella, että on.  :smitten:

Tuosta sielun siirtymisestä kehoon: Itselläni on hyvin vahvasti käsitys siitä, että sielu siirtyy kehoon vasta syntymähetkellä, eikä yhtään aikaisemmin. Nyt pieni vartalo vasta muodostuu, mutta kyllä se asukki luuraa siinä mielessä vielä täysin muissa sfääreissä.

Ei mullakaan vielä ole tullut sellainen kunnon vaihde päälle, että "vauva tulossa, ihanaa". Kai se on jotain itsesuojeluvaistoa sitten tai jotain, että ei vielä uskalla riemuita.

Mutta älä siis ota toisten syyllistämistä itseesi, kyllä se päätös on tietenkin yksin sinun/teidän. Ja sitten jos päädyt siihen, että et ole vielä valmis moiseen, niin ota sekin sitten oppiläksynä, joka sun oli käytävä läpi, ja se meni ihan oikein.

En tiedä oliko tästä hyötyä, mutta tsemppiä ja jaksamista.  ;)Asioilla on todellakin tapana järjestyä, vaikka siihen uskominen onkin välillä vaikeaa.

Nämä on hyvin vaikeita ja kivuliaita asioita ja on todella vaikeaa mennä sanomaan muuta kuin sen, mitä itse on kokenut. Jokaisella on niin eri tilanne ja syyt ja vaikuttimet, joiden pohjalta tuo lopullinen ratkaisu tehdään.

Itse olen ollut joskus todella vaikeassa ja yhdessä elämäni kivuliaimmasta tilanteessa, kun tulin raskaaksi todellisesta "sielun-rakkaudesta", jota koskaan en unohda. Se ei siis ollut millään lailla suunniteltu raskaus.
Olin silloin tilanteessa, missä minun piti valita kahden todella suuren tilanteen välillä ja silloin päädyin raskauden keskeytykseen, monen itkun ja prosessoinnin jälkeen. Olin vielä asian kanssa todella yksin, ainostaan tämän miehen kanssa, jonka kanssa tuo lapsi olisi ollut, minulla oli mahdollisuus asiasta puhua. Sekin oli hankalaa pitkien välimatkojen vuoksi ja onnistui sillä hetkellä vain puhelimitse.
Hän kuitenkin sanoi, että minä saan päättää, koska minun elämääni se tulee vaikuttamaan hyvin radikaalisti, ei niin paljoa hänen elämäänsä.

Voi miten monet kerrat leikittelin ajatuksella tästä pienestä lapsesta ja siitä miten kaunis ja ihana hän olisi, mutta ehkä kokoajan alitajunassani tiesin, että minun on hänestä luovuttava.  :'(
Monasti itkin iltaisin ulkona ja katsoin tähtitaivasta. Surin ja luovuin jo etukäteen niin paljon kuin voi, ilman todellista todellisuutta tapahtumasta.
Koin jopa saavani yhteyden tähän syntymättömään lapseen, jossa hän lohdutti minua ja sanoi, että ei tässä ole mitään tuomittavaa tai anteeksi annettavaa kenelläkään ja asia on ookoo.
Voi olla että kuvittelin (luultavasti niin) tuon koko "yhteyden", että sain jonkinlaista lohtua tuohon tuskaani. Niinhän ihminen tekee helposti. Psyyken ja tunnemaailman avulla voi luoda vaikka minkälaisia maailmoja, jotka tavallaan ovat totta, tavallaan eivät ole. Niiden tarkoitus on vain taluttaa ihminen tietystä tuskasta seuraavalle askelmalle.

Minulle itse operaatiokin oli vielä aika rankka kokemus. Anestesialääkäri tuli juttelemaan minulle heti kun heräsin nukutuksesta ja oli hiukan huolissaan, koska sanoi, että heti kun olin "kanttu vei" aloin itkeä syntäsärkevästi ja itkin sen koko operaation ajan. Ja itkin myös heti herättyäni niin kauan kuin sairaalassa olin ja sitten pitikin jo koota itsensä kokoon.

Jokainen itse tietää parhaiten sen oman tilanteensa ja tekee itse asiasta päätöksenä. Sen voin sanoa, että päätöksen kanssa on elettävä sitten lopun ikänsä. Minulla tuosta on aikaa varmaan jo kuusi vuotta, en muista, mutta vielä ajoittain, saatan itkeä ja kaivata suunnattomasti ja miettiä sitä pientä ihmistä, mitä hän olisi ollutkaan.  :'(
Silti en koe valinneeni väärin, sillä se tilanne oli mikä oli, mutta tiedän, että tuosta ratkaisusta olen itse vastuussa ja siis saan elää näiden ajoittain tulevien itkujen ja kaipausten kanssa. Ei niissä mitään pahaa ole, eikä ne tarkoita, että se kaipaus ja suru oli jokin "rangaistus" väärästä ratkaisusta. Minusta se kuuluu elämään ja on inhimillistä.
 :)
Menetykseen/luopumiseen kuuluu luonnollisesti suru ja ikävä.
 :)
Ja lisäksi, tämä hetki ja tilanne mikä meillä nyt elämäsämme on valintatilanteessa, sitäkin on syytä ajatella. Jos olisin itse valinnut toisin silloin, voisi kaipuuni ja suruni olla moninkertainen ja sitä kipua ja kaipuuta ja tuskaa voisi olla useammalla ihmisellä kuin nyt. Nyt se on minulla ja ehkä hivenen joskus tällä miehellä. Silloin voisi olla toisin valittuna, nyt useampi ihminen joka kokee kipua, tuskaa ja kärsimystä. Ja silloin olisi ollut enemmän siinä hetkessä turhaa tuskaa osakseen saavia ihmisiä.
Hyvä kriteeri minulle oli se, että valitsin, missä valinnassa on vähemmän kärsijöitä, joille ei ole tarkoituksenmukaista tuskaa ja surua tuottaa.
Se tuska minkä voimme poistaa toisilta ja itseltämme, sen poistakaamme, mutta jota emme voi, se "kärsikäämme"!  ;)

 :-\
tuollaisessa asiassa ei voi kenellekään sanoa mikä olisi paras vaihtoehto.Minä jouduin nuorena vaikean päätöksen eteen myös,päädyin aborttiin,koska en ollut mielestäni valmis vanhemmuuteen ja sellaiseen vastuuteen,olin seitsemäntoista. Asia muutti elämääni hyvin paljon, pitkä suhteeni päätyi eroon ja minä muutuin paljon. Jälkeenpäin kun mietin noita aikoja ja tekojani,tein mielestäni oikein silloin,vaikka kokemus oli surullinen ja koin häpeää surua ja kaikkea mahdollista siitä seurasi jotain hyvääkin,kohtaaminen ihanan ihmisen kanssa.
   Tietysti materiaali ei takaa turvallisuutta,on tärkeä taata lapselle turvallinen kasvu-ympäristö ja rakkautta,jos tunnet voivasi tarjota niitä ja haluat tämän lapsen,ehkä olisi syytä harkita pidätkö. Eiköhän se sydän sanoo viimeisen sanansa tähän asiaan loppujen lopuksi.Mutta voimia sinulle mitä ikinä päätätkin, tee se huolella. :smitten:

Ymmärrän kipusi, tunnen tuskasi,
tapahtukoon se mitä on tarkoitettu...?
Abortti on hyväksyttävä vaihtoehto,
vaikkakin kuulostaa ja tuntuu pahalle.

Aina ei elämässä mene kaikki ihan niinkuin "pitäisi",
mutta siltikin jokaisella kokemuksella on tarkoitus.

Minun luontoni hoiti homman,
abortti olisi ollut ainoa vaihtoehto ilman sitä.

Seuraavana päivänä,
löysin parvekkeeltamme nallen.
Se ei ollut minun, eikä kämppikseni,
asumme kolmannesta kerroksessa.

Sieltähän se pieni enkeli,
minulle taivaalta nallen heitti.
"Näemme jälleen,
sitten kun aika on kypsä."  :smitten:

Minulla myös on takana yksi abortti ja sen lisäksi aika erikoiset kuviot.

Ensimmäisen ja toisen lapsen välissä sain spontaanin keskenmenon (tosin vasta viikolla 13) -kuulemma tuulimuna. Ei ollut juuri paljon raskausoireitakaan, jota silloin aluksi ihmettelin, kun yleensä olen ollut hurjan pahoinvoiva yms.
Tuntui kuitenkin lopulta siltä, että toisen lapsen aika ei tosiaan olis ollutkaan vielä, enkä ihan tajuttomasti surrut asiaa. Näin jopa jälkeenpäin sellaisen unen, jossa olin helpottunut tilanteesta (kauhea sanoa, mutta...). Vanhin lapsi oli vasta 2,5 v ja aika vaikea tapaus ja olin aika väsynyt.

No, toinen syntyi sitten vasta n. kahden vuoden päästä tästä ja tilanne oli silloin eri. Tuntui tulevan ihan oikealla ajalla sillä kertaa.

Sen jälkeen aloin sitten jossain vaiheessa miettiä ihan tosissani (kun raskaudet ja synnytyksetkään eivät olleet olleet ihan sieltä helpoimmasta päästä) ja mieskään ei kovin innokas asian suhteen, että josko lapsiluku olisikin jo täynnä (jossain mielen sopukoissa kuitenkin vielä ajattelin, että oliskohan sieltä kuitenkin joku tulossa).
 No, sitten yhtenä aamuna näinkin oudon unen (tai lähinnä näyn). Kuollut äitini ilmestyi siihen ja sanoi: "saat vielä lapsen, pojan".

Se siis vahvisti lopulta sen, että en mennyt tekemään vielä mitään tosi radikaalia ehkäisyn suhteen (lähinnä mietin sterilisaatiota, kun moni muu ehkäisyvaihtoehto ei näyttänyt minulle oikein käyvän).
Jotain ehkäisyä kuitenkin käytettiin kokoajan, kun mies oli sitä mieltä, että ei enempää lapsia, ainakaan vielä.

Meni vielä n. vuosi ja muutettuamme toiselle paikkakunnalle omaan taloon, huomasinkin samantien olevani raskaana.
Ihmettelin vaan vähän missä välissä sekin oli ehtinyt tapahtua, kun viitenäkään edellisenä vuotena ei ollut tapahtunut "vahinkoja" ja nyt oltiin kaiken kukkuraksi asuttu muutama kuukausi anopin nurkissa hyvin ahtaasti ja mahdollisuudet olivat minimissä ja tosiaankin jotain ehkäisyä oli kokoajan käytetty, niinä harvoinakin kertoina.  ;)

Sain sitten sen pojan, mikä oli "luvattu".
Pojan ollessa 1,5 v huomasin -yllätys, yllätys- olevani taas raskaana.
Olin hieman ihmeissäni, koska ehkäisyä oli edelleen käytetty ja imetin vielä lisäksi (en muista nyt olivatko kuukautisetkaan alkaneet, yleensä siihen on mennyt tuo 1,5 v ja enemmänkin).

Olin kuitenkin todella huonossa kunnossa. Imetys oli vienyt kaikki mehut, näytin anorektikolta, kun en kai muistanut/ehtinyt syödäkään kunnolla
Olin haalinut itselleni liikaa tehtäviä, joista en päässyt enää ihan siinä silmänräpäyksessä eroon ja miehen kanssa alkoi niihin aikoihin välit rakoilemaan.
Hän oli alkanut käyttää myös liikaa alkoholia. Kaikki muutkin asiat, asumisen ym. suhteen tuntuivat menevän siinä rytäkässä poskelleen ja siihen malliin, että vielä vauvan hoito sen kaiken lisäksi (kun edellinenkin oli vielä niin pieni) tuntui täysin mahdottomalta siinä tilanteessa.
Pyöritin mielessäni tilannetta, aloin miettiä aborttia ja myös mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että teen abortin.

Pohjimmiltani olin kuitenkin ihan kaaoksessa. Toisaalta, jonain hetkenä, olisin halunnut pitää lapsen, mutta lopulta kuitenkin tulin siihen tulokseen, että en yksin siinä tilanteessa kykene siihen (fyysisesti, enkä muutenkaan), kun miehestäkään ei näyttänyt saavan mitään tukea. Kun se kaikkein pahin pahoinvointi sitten alkoi, tunsin lähinnä tekeväni kuolemaa ja tein ratkaisun, jota tukivat myös kaikki ystäväni, joille asiasta kerroin.

Abortin aikana sairaalassa ja sen jälkeen tuntui aika tylyltä.
Sairaalan ja terveyskeskuksen henkilökunta sai minut tuntemaan itseni pahimman luokan rikolliseksi. Kukaan ei ottanut puheeksi henkistä puolta. Ihmiset osasivat olla aika ilkeitä.
Olin todella väsynyt. Otatin samalla myös viimein sen sterilisaation.
Eipähän enää sitten pääsisi tapahtumaan mitään vastaavaa, kun kaikki muut ehkäisykeinot näyttivät niin huonoilta.
Muistan vaan, että olin kuin jossain horroksessa ja nukuin melkein  putkeen sen kaksi päivää, jotka sairaalassa vietin...ja rukoilin...,
että saisin kaiken anteeksi ja että voisin joskus jotenkin hyvittää kaiken tapahtuneen, että tuhoamisen sijaan voisin joskus alkaa auttamaan ihmisiä.

Ystävät sitten myöhemmin joskus varovasti jotain kyselivät, mutta sitten asia "unohtui".
Asia jäi kuitenkin sisälleni kuin suureksi möykyksi, joka alkoi purkautua vasta vuosia myöhemmin.

No, sitten...,
kun tämä nuorin lapsi oli esikouluiässä, hän yhtäkkiä kuolikin tapaturmaisesti.
Siinä vaiheessa se tuntui kuin rangaistukselta tästä abortista.
Itse asiassa olen vielä näin myöhemminkin joskus miettinyt (onnettomuudesta on nyt n. 5 vuotta) teinkö silloin jonkun "valinnan", joka johti tähän. Mitä olisi tapahtunut, jos olisinkin valinnut toisin? Olisiko poika kuitenkin kuollut (tai alussa mietin, olisiko menneet jopa molemmat lapset samalla...)?

Asiat lähtivät kuitenkin menemään aika "mielenkiintoiseen" suuntaan.
Pian pojan kuoleman jälkeen eräs ystäväni pyysi minut luokseen kylään, esirukousiltaan.
Illan päätyttyä tämä esirukoilija sitten yhtäkkiä kääntyi puoleeni ja sanoi:"sinulla on kolmen vuoden päästä lapsi".
Olin itseasiassa ennen tuota kokousta saanut yhtäkkiä päähäni, josko poistattaisinkin ne sterilisaatioklipsit, jotka olivat mielestäni alkaneet vaivata, monessakin mielessä, ikäänkuin elimistöni olisi alkanut hylkimään niitä jotenkin. Tunsin ihan fyysistä kipua (joka loppuikin sitten tuohon leikkaukseen).
Päätin, että jos tuolla kokouksessa joku viittaa asiaan jotenkin, hakeudun leikkaukseen, muuten en.

Pääsin sitten purkuleikkaukseen kuin ihmeen kautta, erikoistapauksena, (olin jo "yli-ikäinenkin" ja lääkäri ei antanut pienintäkään toivoa).
Ennen leikkausta ja sen jälkeen näin jälleen muutaman unen (tuo juuri ennen leikkausta nähty oli taas "näynomainen", en ollut varma olinko ollut unessa vai hereillä).
Siinä siis valkopukuinen nainen tuli kohti pitkää käytävää ja sanoi, "älä pelkää, kaikki menee hyvin ja tapahtuu Jumalan kunniaksi" (pelkäsin etukäteen ihan sairaasti, että kuolen leikkaukseen).
Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen näin sitten sellaisen unen, että olin lääkärissä. Kysyin häneltä mikä minua vaivaa (olin varma, että jotain vakavaa) ja hän sanoi:"ei mitään pahempaa, olet vaan raskaana".
Pian sen jälkeen alkoivatkin raskausoireet ja olin siis ollut ihan oikeasti raskaana jo nähtyäni tuon unen (mitä lääkärit eivät meinanneet uskoa millään, ennenkuin kuulivat myöhemmin itse sydänäänet)!

Jossain vaiheessa pojan kuoleman jälkeen olin nähnyt hänet unessa ja kysyin häneltä tuleeko meille vielä vauva. Hän seisoi unessa sänkyni vieressä, katsoi minua pitkään ja sanoi:"joo, tyttö".
Ja tyttö sieltä tosiaan sitten tulikin.

Tämä nuorimmainen on ollut sitten jo sairaalasta lähtien hieman "erikoinen" tapaus.
Hän on täysin erilainen kuin muut lapsemme. Alussa tuli usein tunne, että hän "ei ole vauva ollenkaan". Hän tuntuu jotenkin kamalan "valmiilta", tai miten sen nyt selittäisi.

Usein mietin mikä juju tässä kaikessa lopulta on.
En tiedä, mutta ainakin armon merkitys on kirkastunut tämän jutun myötä  :)

 :smitten:

Voi kiitos teille kaikille jotka olette kirjoittaneet tästä aiheesta ja jakaneet kokemuksianne.
Minä pitäisin muutne lapsen, mutta minulle on sinaantunut jo 2 lasta, 2- ja 3 -vuotiaat vilkkaat ja ihanat laspet. Olen jo valmiiksi aivan piipussa koulun ja näiden lasten ja perhe-elämän pyörityksen kanssa.
Lisäksi tämä raskaus alkoi järkyttävän itsepäisesti. Kumi rikki, jälkiehkäisytabletit heti aamulla perään, ilman vaikutusta.
Huomenna on lääkäri ja mietin jo nyt miten suojaan herkän itseni hänenkin luultavasti ilkeiltä sanoiltaan.
Raskaana olen, vaikka en jatka loppuun tätä. Silti olen herkässä, äärimmäisen herkässä tilassa. Ja ne sanat voivat todella satuttaa. On kohtuutonta että vielä joutuu puolustautumaan näin hajalla.
Nytkin pillitän tässä. Tavallaan kiitollisia kyyneeitä siitä kuinka ihania ihmiset voivat myös olla,miten armollista elämä.

Hei Tähdenvalvoja,
Minulla kävi myös samoin, että otin silloin jälkiehkäisytabletit ja siitä huolimata raskaus jatkui. Ja päädyin siis raskauden keskeytykseen kuitenkin.
Sekin jo hieman jäi vaivaamaan, että miten nämä jälkiehkäisytabletit voivatkaan vaikuttaa sikiön kehitykseen  ???

Oman jaksamisen huomioiminen on myös muiden ja itselle läheisten huomioimista, tehdessä päätöstä.
Voimia Sinulle!
 :smitten:

Kiitos Inanna :smitten:

Itselläni ei ole lapsia, enkä koskaan ole tuntenutkaan (27 ikävuoteen mennessä) minkäänlaista vauvakuumetta, mutta terveydenhuollon ammattihenkilönä on pakko tähän keskusteluun puuttua, että koettakaa hyvät ihmiset olla ottamatta liikaa itseenne hoitajien/lääkäreiden syyllistämisestä. Mielestäni moinen on äärimmäisen törkeää ja ammattietiikan vastaista. Aivan varmasti jokainen joka aborttiin päätyy, on miettinyt asiaa ja tuskailee jo aivan tarpeeksi syyllisyydentunnon kanssa ilman "virallista" paheksuntaakin.

Itse toimenpidekin on jo ihan tarpeeksi inhottava ja sisältää niin paljon ajattelemisen aihetta, että tuskin kukaan siihen joutunut välinpitämättömyyttään jättää ehkäisyä käyttämättä. Maailmaan syntyy koko ajan lapsia mm. narkkareille ja alkoholisteille, jotka eivät ole kykeneväisiä edes päättämään tilanteen sopimattomuudesta. Ihmiset, jotka osaavat rationaalisesti päätellä voimavaransa ja elämäntilanteensa lapsen vastaanottamiseen, saavat syyttä suotta ylimääräisen moraalisen painolastin kannettavakseen ymmärtämättömien terveydenhuollon ammattilaisten "hyvää tarkoittavasta" toimesta. Huhh..

Saattaa myös olla, että jos tuntee huonoa omaatuntoa jo oma-aloitteisesti, voi tulkita kiireen (josta terveydenhuolto nykypäivänä lähes poikkeuksetta kaikkialla kärsii) omasta tilanteestaan johtuvana paheksumisena. 
 

Kirjoititpa sydämellä ja asiaa Tycoon, hieno lisävivahde eri suunnalta  tähän ketjuun. Kiitos!
 :smitten:

Kiitos, ottaa päähän juuri tällä hetkellä tuo oman ammattikunnan jumittuneisuus vanhanaikaisiin kuvioihin.. ;D

Hienoa, ihan totta, että terveydenhuoltoalan ihmiset voisivat jättää sen syyllistämisen ja mennä itseensä.

Onhan abortti toimenpiteenä todella rankka ja vaikea juttu, sille, kenelle se joudutaan tekemään. Tähän lisäisin kuitenkin yhden näkökulman lisää; yhden gynekologin kanssa juttelin aborteista ja hän kertoi miten rankka kokemus jokainen abortti hänelle itselleen on. Tuskin on sellaisia hoitajia, jotka eivät aborttia tehdessään yhtään alkaisi miettimään asiaa syvemmin. Kukaan kun ei tieten tahtoen haluaisi olla enkeleiden tekijä, mutta se työ vain on jonkun tehtävä. Siitäkin huolimatta rankkaa, että ymmärtää sen olevan välttämätöntä ja oikeutettua.  ???

Kiitos uudesta näkökulmasta.
Ymmärrän toki sitä hoitohenkilökunnan kokemusmaailmaakin,missä varmasti monenlaista hiihtäjää näkyy ja aborttia käytetään jopa ehkäisynä.
Oma viimeisin lääkärikäyntini meni sittenkin hyvin ja lausuin ääneen ajatukseni lääkärille hänen ystävällisyydestään ja neutraaliudestaan. Hän totesi,naulan kantaan,että ilkeydellä ei mitään voiteta tai saavuteta.

Maanantaina onkin sitten varsinainen abortin teko. Luultavasti olen jo kehittänyt riittävän paksun nahan siihen mennessä. Voi hyvin olla kuten Tycoon sanoi johtuvan kiireestä, niin se että ihmiset varmaan ottavat itseensä myös sellaisissa tilanteissa, joissa mitään pahaa ei olisi edes tarkoitettu,jos ovat jo valmiiksi täynnä syyllisyyttä.Itse koen voivani erottaa kyllä pahansuopuuden ja kiireen toisistaan, tai sitten olen vaan tosi vainoharhainen :crazy2:!

Oli jotenkin järkyttävää tajuta, kuinka kauan kestää ennenkuin voin keskeyttää raskauden.8. viikkoisella on paljon kehittyneempi vartalo jo kuin kuusiviikkoisella...Kuudennen viikon alussa menin terkkarille ensi käynnille,lääkärille sain ajan 4.päivän päähän ja keskeytykseen vasta reilun viikon päähän. Eli kaksi viikkoa menee pelkkään odotteluun,vaikka abortti pitäisi suorittaa mahdollisimman alkuvaiheessa.Tämä ei tietenkään ole henkilökunnan syy,vaan huonon säästöpolitiikan josta kaikki kärsivät.

En halua kuitenkaan valittaa. Hienostihan täällä Suomessa asiat periaatteessa toimivat. Abortti on laillinen ja nainen saa päättää omasta kehostaan. Ei tarvitse kenenkään virkkuukoukulla itseään silpoa. Nykyään otetaan kaksi tablettia ja se on suunnilleen sitten siinä. Ellei keskeytys tapahdu sitten 12 rv:n jälkeen, mikä on paljon pahempi ajatuksena.

itse en halua ketään arvostella tai sanoa että olet elämässäsi tehnyt huonoja/vääräi pätöksiä. mutta en jotenkin vaan voi ymmärtää ihmistä joka päätyy aborttiin. minusta lapset ovat lahja oli niitä kuinka paljon tai vähän hyvänsä ja jokaisella raskaudella ja lapsen syntymällä on jokin suuri tarkoitus näille ihmisille.itsestään kesken mennyt raskaus on sitten asia erikseen. mielestäni silloin lapsi ei ollut vielä valmis syntymään tähän maailmaan.tämänkin koneiden pitäisi ottaa asia jonkinlaisen kasvun kannalta ja ehkä sillekkin asialle on jokin tarkoitus heidän elämässään...niin pahalta kun se saattaa siinä vaiheessa tuntua.

No niin ihmettelinkin jo missä ovat ne jotka eivät voi ymmärtää..
Voin kertoa ,Peppilotta, että täsmäleen noin minäkin ajattelin ennen kuin kävi niinkuin kävi. En minäkään halunnut arvostella tai mitään muutakaan, mutta kun kaverini joka tuli vaikeassa elämäntilanteessa raskaaksi,en voinut mukamas ollenkaan käsittää hänen aborttipäätöstään.Tätä olen pyytänyt häneltä anteeksi nyt. Ajattelin hänestä ikäviä asioita tuolloin. Minähän en hänen housuissaan ollut ja ulkopuolelta näkyi varsin huonosti sisään tilanteeseen jossa minä näin yksisilmäisesti vain sen lapsen oikeuden syntyä.

Nyt kun olen itse, kuin opetukseksi, joutunut tilanteeseen jossa raskauden jatkuminen ei olisi kenellekään viisas päätös, olen tullut ymmärtämään että joskus abortti on ainoa oikea ratkaisu.Ei voi odottaa että kaikki ihmiset ymmärtäisivät tai edes haluaisivat ymmärtää.Voi vain antaa anteeksi. Tässä tapauksessa en voi ottaa kovin konkreettisesti edes opikseni, koska ehkäisystä oli huolehdittu.

itsellä käynyt juuri samalainen tilanne vaikka ehkäisystä oli huolehdittu tulin raskaaksi josta tuloksena nyt melkein 6kk ikäinen tyttö.vaikka nyt emme olleet asiaa niin "suunitelleet" en olisi ikinä voinut abottia tehdä...sillä uskon siihen että sillekkin oli syy miksei ehkäisy tässä tapauksessa toiminut.sitä ennen oli jo kaksi pientä tyttöä joiden kanssa jo sinäänsä aika kuluu ja vielä muut asiat päälle.en voi vain käsittää miten joku ajattelee vain miten minun itse on hyvä...entäs sen lapsen oikeus elämään? ja itse punnitsin kauan myös vaihtoehtoa että suomessa on paljon ihmisiä jotka eivät omaa lasta voi saada syystä tai toisesta. mielummin antaisin lapsen tälläiseen perheeseen kun abortin tekisin.omalla tavallaan välillä on raskasta mutta vielä raskaampaa olisi jos oman lapseni olisi "tappanut".

Kyllä joka raskaus ja mahdollinen abortti on mielestäni tapauskohtainen.

Kun parikymmpisenä vahingossa tulin raskaaksi, oli päätökseni aivan selvä. Ehdin miettiä asiaa joka puolelta, en siis pelkästään siltä kannalta, miten minun itse on hyvä.

En tiedä mistä tunne kumpusi, mutta tiesin täysin varmasti, että minun pitää tehdä abortti. Missään välissä epäilys ei nostanut vähääkään päätään, vaikka kuinka pyörittelin vaihtoehtoja ja moraalikysymyksiä mielessäni.
Tuon päätökseni kanssa olen elänyt siitä lähtien katumatta, mutta myöskään väheksymättä sen merkitystä.
Olenhan "tappanut" lapseni, kuten peppilotta asian ilmaisi.
Otan asiasta täyden vastuun ja jos oikeasti joskus olen taivaanporteilla tuomiolla sen asian vuoksi, olen valmis kantamaan seuraukset.

Viittä vuotta myöhemmin tiesin yhtä intuitivisesti, että nyt saan vauvan. 
Ajankohta oli huomattavasti epäsopivampi kuin edellisellä kerralla, opiskelut kesken jne., mutta taaskaan en epäillyt päätökseni oikeellisuutta.
Tyttö täyttää 8 tänä keväänä.

En ole erityisen intuitiivinen ihminen, mutta nämä kaksi päätöstä ovat olleet ilmeisesti sen kokoluokan asioita, etten ole totellut mitään muita näkemyksiä kuin omaa sisäistä ääntäni.

Kumpaakaan päätöstä ei ole tarvinut koskaan katua.
Olen herraties kuinka monta kertaa ajatellut "entä jos" ja joka kerta päädyn samaan lopputulokseen.

Mielestäni päätös abortista on aivan tarpeeksi raskas jokaiselle siihen päätyvälle, ilman että siitä pitää jonkun ulkopuolisen jeesustella.

Voimia sinulle Tähdenvalvoja!  :smitten:

Niin, en minäkään sillä tavalla itseäni ajatellut silloin, kun tuohon aborttiin päädyin, että olisi ollut vain jostain mukavuudenhalusta tms. kyse.
Oli siinä kyllä kaikkea muuta ja sen kaiken muun lisäksi pelkäsin jostain syystä ihan sairaasti myös sitä, että tälle vanhemmalle lapselle (joka oli raskaaksi tultuani vasta 1,5 v) sattuu jotain samalla, kun yritän pyörittää tätä rumbaa ja hoitaa vauvaa.
Pelkäsin, että en ehdi repeämään joka paikkaan ja sattuu joku tapaturma, kun herpaannun hetkeksikin ja ajattelin kauhulla sitä syyllisyydentunnetta mikä siitä seuraisi.

Hassua, että poika sitten kuolikin tapaturmaisesti ja tässä ihan kotinurkilla, mutta se tapahtuikin vasta sitten, kun hän oli jo niin vanha, että ei voinut enää olettaa, että olisi ollut joka sekunti paimennettavana ja näköetäisyydellä. Osasi jo liikkua itsenäisesti ja tunsi paikat ja riskit.
Jälkeenpäin on tuntunut vaan siltä, kuin olisin aavistanut asian jotenkin jo silloin, mutta kyseisen tapahtuman piti vain tapahtua. En kyennyt lopulta sitä kuitenkaan estämään, vaikka kuinka yritin.

Niin ja ilman tuota aborttia tietyillä asioilla ei olisi niin paljon painoarvoa kuin niillä on nyt. Jälkeenpäin ajatellen se tuntuu hyvin merkitykselliseltä vaiheelta, joka kuului mukaan johonkin suurempaan kokonaisuuteen.

Olen tässä lueskellut näitä juttuja ja pohdiskellut paljon... Tässä hieman erilainen tarina:

Entäpä jos joutuisit "puun ja kuoren väliin" tavallaan joutuisit päätymään raskauden keskeytykseen, vaikket sitä haluaisikaan?  :-\ :( ??? :'(

Lasta "yritettiin" ja raskaus oli aivan ihana uutinen, vauva oli kaikinpuolin toivottu ja haluttu, mutta sitten alkoivatkin parin kuukauden päästä ongelmat... Ensimmäisessä ultrassa saimme kuulla, että kaikki ei olekaan hyvin. Sitten alkoi lukuisten tutkimusten rumba ja saimme vauvallemme "kuolemantuomion", eli saimme kuulla että vauvalla ei ole toivoa, että vauva menehtyy a. joko kesken raskauden b. heti syntyessään tai c. viimeistään n. parin viikon jälkeen syntymästä joko itsestään tai sitten siten, että meidän pitäisi päättää milloin elintoimintoja ylläpitävät koneet sammutettaisiin. Eli siis, vauvamme tulisi jokatapauksessa kuolemaan hyvin pian, viimeistään syntymänsä jälkeen.  :'( :'( :'( :'(

Minulle kävi näin, kun odotimme toista lastamme joka olisi ollut poika. Jouduimme pohtimaan asiaa niin monelta kantilta ja katsoimme asiaa kaikkien kannalta, erityisesti vauvamme, minun, mieheni ja esikoisemme kannalta. Kaikki vaihtoehdot olivat järkyttäviä, mutta katsoimme kuitenkin parhaimmaksi luopua vauvasta mahdollisimman pian kesken raskauden, kun se kuitenkin oli väistämättä edessämme tuo luopuminen. Päätös varmistui "oikeaksi" entisestään laukattuamme läpi kaikki mahdolliset tutkimukset ja kaikenmaailman asiantuntijoiden varmistaessa täysin samaa, eli "kuolemantuomiota" vauvalle. Vaistosin muutenkin, poikamme "viestitti" että ei voi hyvin, näin on tarkoitettu ja hän tahtoo "pois". Näin tästä vielä unenkin.

Tuo luopumisen tuska ja suru oli jotain aivan järkyttävää, vaikka tiesin että näin on parempi, mielummin nyt kuin myöhemmin jolloin tuossa tuskassa olisi joutunut vellomaan vielä pidempään, olisimme vain lisää kiintyneet vauvaamme ja esikoisemme olisi saanut kärsiä kun olisimme olleet koko loppuraskauden aivan murtuneita. Näin päättäessämme pääsisimme tekemään surutyötä nopeammin ja jatkamaan elämäämme kaikesta huolimatta. Elämäni järkyttävin hetki oli sitten tuolloin kesäkuussa vuonna 2003 raskausviikolla 20, kun raskauden keskeytys tapahtui ja jouduin synnyttämään poikamme kuolleena. Jouduin synnyttämään, koska raskaus oli kuitenkin jo niin pitkällä. Hetken, tosin vain sekunnin murto-osan olisin halunnut lähteä poikani mukana, mutta elämä jatkui kuitenkin hetki hetkeltä, päivä kerrallaan. Kaikella on tarkoituksensa.  :smitten: :angel:

 :'( :angel: :smitten:

surullisia asioita. Mieheni äiti synnytti aikoinaan myös kuolleen lapsen,varmasti surullinen kokemus sekin.  :'( :angel:

Vaatii enemmän käsityskykyä ymmärtää kuin tuomita.

Tuntui kyllä kieltämättä kurjalta, kun Peppilotta tuomitsi minut ja samalla kaikki muutkin aborttiin päätyneet suoralta kädeltä itsekkäin syin toimiviksi ja moraalittomiksi kurjimuksiski. Jopa niinkin raa'asti, kuin peräti lapsentappaja-nimityksellä. :P Aika kehnoa ja ei mitenkään hienoa. Eikä herättänyt ihailua myöskään kertomus omasta tilanteesta, halpaa itsensä kohottamista abortin tekevien kustannuksella.

Tähän väliin voisin muistuttaa että lapsia myös synnytetään ja ns. hankitaan varsin itsekkäistä syistä. Ajatellen "tämä on minulle hyväksi".Ei ajatella onko resursseja ja voimavaroja, saati kiinnostusta, lapsen vaativaan kasvatukseen ja huolenpitoon. Sekä koko loppuiäksi sitoutumiseen. Halutaan se lapsi vaikka väkisin. On kyllä ihan hyvää vanhemmuutta tiedostaa omat ja toisen voimavarat. 

Olenpa edelleen iloinen että elämme 2007-luvun Suomessa, jossa taikausko ja kirkko eivät lain mukaan määritä ja päätä ihmisten elämän tärkeitä ratkaisuja heidän puolestaan. Saati lähimmäiset, kuten mies tai isä. Jumalakin antaa anteeksi, mutta ihmisen on vaikea antaa toiselleen.

Rajua lukea näitä tarinoita, koskettavia ja kauniita.

Jokainen tekee nimenomaan omat valintansa, eikä ketään voi tuomita. Itse uskon, että kaikella on tarkoituksensa, aborteillakin. Olen sitä mieltä, että silloin kun kenen tahansa on aika täältä lähteä, se tapahtuu. On sitten lopulta "sivuseikka" millä tavalla ja milloin se lähtö tapahtuu. Se tapahtuu aina silloin, kun on aika. Eli ei ole henkimaailmallisesti väliä tapahtuuko se syntymättömänä, nuorena vai vanhana ja tapahtuuko ns. itsestään, abortissa vai jossakin onnettomuudessa, jonkin sairauden seurauksena tms. Kuolema on jokatapauksessa aina luonnollinen.

Eli väärinkäsitysten välttämiseksi tarinani tarkoituksena ei ollut tuomita ketään eikä korottaa itseäni mitenkään, vaan nimenomaan tarkoituksena oli osoittaa, että tarinoita ja syitä voi olla ja on niin monenlaisia kuin on ihmisiäkin. Eli ketään ei todellakaan kannattaisi tuomita. Ei myöskään sen perusteella onko hän sitten abortin puolesta tai vastaan. Itse en ole kumpaakaan.  :angel:

P.S. Melkoisten puntarointien jälkeen aioin rohkaistua kirjoittamaan tähän tämän elämäni tähän astisen vaikeimman asian ja kokemuksen. Tarinan jonka tähän asti ovat kuulleet vain harvat ja valitut. Siis vain sukulaiseni ja ystäväni.

tähdenvalvoja

aikomukseni ei ollut tuomita sinua tai ketään muutakaan tuollaisen päätöksen tehnyttä. se vaan on oma mielipiteeni asiaan.jokainen ajattelee asioista omalla tavallaan ja jokainen tekee itse omat päätöksensä ja elää niiden mukaan.minä ainakaan en voisi elää tuollaisen asian kanssa.

Ymmärrän kantasi Peppilotta ja eläkäämme jokainen hyvää elämää omien ratkaisujemme kanssa. Vain itse voimme elämäämme vaikuttaa.