Astro Foorumi

Lueskelin tuossa vanhempaa ketjua äitiydestä vs. lapsettomuudesta. Mielenkiintoinen aihe, joka on pyörinyt kovasti mun päässäni viime aikoina... Piti siis viritellä keskustelua uudestaan!

Tosi asia alkaa olla, että ratkaisu lapsen hankkimisesta pitäisi tehdä ihan muutaman vuoden sisällä, jos ylipäänsä aikoo. Itseasiassa musta tuntuu kuin elämä tällä hetkellä jopa työntäisi mua äitiyttä kohti, tai ainakin avaisi ovia sillekin mahdollisuudelle. Elämä on vakiintunut monta vuotta sitten; on parisuhde, molemmilla vakituiset työt ja omakotitalo. Työtilannekin on sellainen, että voisin hyvin jäädä vauvalomalle vaikka heti - itseasiassa ajatus tuntuu jopa houkuttelevalta  :) ... Mutta, mutta... kaikesta huolimatta mä olen vakavasti harkinnut lapsettomuutta. Mies ei ole vielä ottanut kantaa puoleen eikä toiseen, joten olen päättänyt selvittää ensin välit itseni kanssa  ;)

Taustalla vaikuttavat oman lapsuuden kipeät kokemukset. Nuorempana mietin aina, etten toista vanhempieni virheitä omien lasteni kanssa, ja totta onkin, että mä olen kasvanut elämäni aikana hyvin toisenlaiseen tunne- ja arvomaailmaan kuin mitä mun lapsuudenkodissani on ollut. Silti mä pelkään toistavani vanhempieni virheitä ja lisääväni mukaan vielä omianikin. Todennäköisesti haluaisin olla täydellinen äiti ja täydellisen varma siitä, että pystyn sellainen olemaan - vaikka eihän täydellistä ihmistä oikeasti edes ole, ei edes  :neitsyt:-miehen elämänkumppanina  :D

Kertokaahan erityisesti te, joilla on ollut vaikea lapsuus, miten olette selviytyneet äitiyden haasteesta? Ja mikä äitiydessä on ollut erityisen raskasta / arvokasta? Onko muilla samanlaisia ajatuksia?

Itselläni on  :saturnus: IC:llä  :rapu::ssa. Sieltä sitä äidillisyyttä, mutta toisaalta myös elämän kipukohtia...

Hmm... itselläni voisi sanoa olleen sellainen lapsuus, että ainakin itse päätin jo pikkutyttönä, mitä en ehdottomasti tee lapsilleni ja miten en tee, kun äidiksi tulen.
Minä kyllä halusin ja tiesin saavani lapsia, enkä tuon "ankean" ;D lapsuuteni vuoksi ajatellut kuitenkaan, etten tee lapsia, päätin vain tekeväni kaiken paljon 'paremmin' ja eritavalla. :buck2:

Näin jälkikäteen voisin sanoa, että ne kokemukset joita minulla lapsena oli, oli lapsen näkökulmasta muistissa ja yhdistin niitä paljon johonkin "ulkoiseen". Esmes nyt henkinen ja fyysinen väkivalta, niistä on helppo pidättäytyä. Rumat vaatteet  :D, on helppo pukea lapsena hienoihin muotivaatteisiin.(jos on rahaa) yms yms.

Kuitenkin kun minusta äiti tuli ensimmäisen kerran, sain todeta, että ei asia ihan niin menekkään. Kaiken tuon "moskan" taustalla on jotain paljon syvempää sukupolvelta toiselle siirrettyä, mihin ei todellista muutosta tuo ulkoiset käytös muutokset. Tottahan on, että on sekin jo suuri askel eteenpäin "evoluutiossa", että väkivaltaa ei käytetä, mutta mutta... kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää...

Voi mitä suuria muutoksia teinkään, ja tottahan on, että olen aivan erilainen äiti, mitä omani oli. Oli suunnitelmissa Steinerkoulua, syötiin demeter ruokaa, ei rokotettu, kaikki oli taloudellisesti hyvin... ym ym...
Lähinnä nyt puhun ensimmäisestä lapsestani, jonka sain miltei 18-vuotis synttäri-päivänäni ja niistä niin "raadikaaleista" muutoksista joita tein eri sukupolvien välillä verraten.
Minulle kun sattuikin syntymään ensimmäisenä  :aurinko: :vesimies:   :askendentti: :skorpioni: jne.. niin ei tuo ulkoinen ja emotinaalinenkaan muutos riittänyt.
Aika kovan koulun kävin äitinä ensimmäisen lapseni kanssa. Toisaalta, en päivääkään vaihtaisi pois, sillä se mahdollisti kipuineen ja virheineen sen, että ihan oikeasti ja syvällisesti tuo kaikki monen sukupolven ketju meni poikki....
Ja voin vähän "ylpeänäkin" todeta, että yhdessä me muutimme yhteiskunnan rakenteita ruohonjuuritasolla.
Ja kuitenkin, koska tämä lapseni on myös veskari, niin meillä on ollut kaikesta möyrynnästä, vaikeuksista, kivusta ja tuskasta huolimatta aina välillämme suuri syvä ymmärrys. Meillä on aina ollut hyvät välit, vaikkei jossain vaiheessa kukaan ulkopuolinen olisi uskonut niin.
Öööh, tuleepas tarinaa...  :buck2:

Myöhemminhän minulle on näitä lapsia siunaantunut enemmänkin, mutta he ovat jo eri asia, mutta hyvin vastuullista ja haasteellista edelleenkin.

Voin näin loppu yhteenvetona sanoa, että lapset on suuri lahja elämältä, ei itsestään selvyys, eikä mitään, mitä pitäisi hankkia omiin tarpeisiin. (kun on hienoa kokea äitys tai vanhemmuus, saa hoitaa jotakuta, tuntea itsensä pyyteettömästi rakastetuksi yms)
Kunhan muistaa, että aikuisena, vanhemapana, on vastuullinen olemaan vanhempi ja että lapset ovat lahja.
Ja muistaa, että täydellisyyteen ei kannata koskaan pyrkiä vanhempana, vaan parhaaksi joka hetki, nillä taidoillaan ja voimillaan, jotka siinä hetkessä on.
 :smitten:
*hölöttää*  :D

Tässä lauseessa tiivistyy muuten valtava elämänviisaus!! Luin sen moneen kertaan - ja kolahti. Siis juurikin näin! Miten yksinkertaista, kun sen lukee, mutta toisaalta, vaikea oivaltaa, ennenkuin sen toisen suusta kuulee. Ehkä siksi, ettei itselleen aina osaa olla tarpeeksi armollinen  ;)

Musta tuntuu TOSI hienolta kuulla, että olet pystynyt välttämään vääriksi kokemiasi asioita ja toimimaan toisin. Se itseasiassa kannustaa todella paljon! Etenkin noiden rajumpien elämänkokemusten kohdalla on ensiarvoisen tärkeää osata tehdä omia ratkaisuja, eikä vain toimia opitun mallin mukaan. Siihen mäkin sisimmässäni uskon - että kun ihminen on sisäistänyt omat arvonsa siitä, mikä on oikein ja väärin, pystyy valitsemaan sen oikean tavan toimia. Välillä olen vain mietteliäänä kuunnellut juttuja siitä, miten sitä vanhempana toimii juuri niinkuin omat vanhempansa, vaikka olikin päättänyt toimia toisin yms...

Toisaalta voi olla riski ajautua toiseenkin ääripäähän. Kun yrittää vaikkapa olla raivostumatta silmittömästi (= malli), voikin kieltää itseltään myös vihaisuuden tunteen - mikä sinänsä on ihan normaali, tervehdyttävä tunne. Mulla ainakin on ollut paha tapa kerätä kiukkua sisälleni, koska en halua olla vihainen. Sinnepä ne tunteet jäävät jäytämään; pakkautuvat masennuksen rakennusmateriaaliksi tai purkautuvat aikanaan ulos "sopivammassa" asiayhteydessä. Kultaisen keskitien kun oppisi löytämään kaikessa, niin olisi taas ripauksen viisaampi!

Mä uskon tosiaan, että omien lasten kanssa joutuu silmätysten myös ihan uusien, pinnan alla kyteneiden lapsuusmuistojen kanssa. Välillä niitä on joutunut katsomaan silmästä silmään myös lähipiirin lapsia kohdatessa. Ja muutenkin! Viimeisin esimerkki oli "Pikku-julmurit" sarjassa, jossa lastenhoitaja pyysi vetäytyvää pikkupoikaa kertomaan tunteistaan isälleen. Itketti (ilosta ja surusta) ja kosketti syvältä, kun poika kertoi isälle kokevansa, ettei kukaan kuuntele häntä - ja isä kerrankin pysähtyi kuuntelemaan, halasi ja lohdutti, ja sanoi, että poika voisi aina tulla puhumaan hänelle. Toivon sydämestäni, että tuo kohtaaminen avasi myös isän silmät pojan hiljaiselle hädälle!
 :smitten:

Mä yhdyn myös sun mielipiteeseesi siitä, että lapset ovat suuri lahja elämältä, eivät itsestään selvyys. Entinen työkaverini yritti kovasti miehensä kanssa saada lasta; oli vaunut ja pinnasängyt hankittuna ja kaikki... mutta keskenmenoja tuli. Surullista! En tiedä, mitä heille nykyään kuuluu. Toivon sydämestäni, että ovat onnistuneet saamaan kauan kaivatun lapsen!

Niin, kyllä tuon "kultaisen keskitien" löytyminen tuntuu olevan elämän mittainen prosessi.  :buck2:
Ja itse olen todennut, että vaikka ensisijainen tehtävämme vanhempina lapsillemme on olla vanhempi/turva/raja/rakkaus, niin myös inhimillinen ihminen.
Ainakin omalla kohdallani voin sanoa, että lapset eivät välttämättä otakkaan sitä ulkoista esimerkkiä mallikseen, vaan reagoivat paljon syvempään ja aistivat vanhemman sisäiset ristiriidat.
Ja juuri niinkuin kirjoititkin, itseä kohtaan armollisuus, on suuri lahja lapsille. Me vanhemmatkin voimme antaa lapsillemme lahjoja, siinä missä lapsemmekin ovat lahjoja meille.  :)

Itse olen ollut jossain vaiheessa "vaarassa" nostaa lapset "jalustalle" viisaudessaan, koska aistivat niin syvällisesti kaikkea, mutta ajan kuluessa olen todennut, että ihan perusjutut, niin "junttimaiselta"(psykologiselta  ::) ) kuin ehkä kuulostaakin, ovat niitä tärkeimpiä.
Ihminen kuitenkin rakentaa minuuttaan lapsuudessa nimenomaan psyykkisesti ja fyysisesti, henkiseen puoleen meidän ei tarvitse niinkään kajota, vaan se nimenomaan antaa pohjaa sille, että henkinen elementti lapsessa pääsee rakentumaan ja vahvistumaan kasvun mukana turvallisesti.

Mitkä muuten kartalla ovat niitä mihin voisi kiinnittää huomiota miettiessä omaa vanhemmuuttaan?
Olisi joskus mielenkiintoista katsoa, mitä "yhtymäkohtia" minulla ja kuopuksellani on kartoillamme.
Hänellä onkin huomenna 20vee synttärit!  :smitten:

Huh, kun olette sanoneet monia viisaita sanoja :) Tähän tekisi mieli vuodattaa monenlaista, mutta jos nyt edes lyhyesti...

Olin jo kolmekymppinen, kun sain esikoiseni. Minulla EI ollut minkänlaista vauvakuumetta, äitiys suorastaan hirvitti ja olin jo onnistuneesti "väistellyt" sitä muutaman vuoden ajan  ;) Olin (ja olen edelleen) naimisissa aivan ihanan miehen kanssa, ja hän olisi halunnut kanssani lapsia jo suhteen alkuaikoina. Kun sitten viimein päätin tehdä hypyn tuntemattomaan ja kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen saimme esikoisemme, ymmärsin ensimmäisestä hetkestä, että kaikki se kamala, mitä laspuudessani oli ollut, on totaalisen merkityksetöntä. Ainoa asia, joka merkitsi, oli se uskomattoman kokonaisvaltainen rakkauden tunne pientä tytärtäni kohtaan.

En olisi voinut kokea niin suurta rakkautta, ellen olisi itse saanut kokea rakastettuna olemista.

Se hetki sai minut antamaan hyvin monet asiat vanhemmilleni anteeksi.

Pelkäsin äidiksi tuloa aivan valtavasti, eikä se kasvukivuitta sujunutkaan (tai suju vieläkään  :D), mutta ainakin yksi asia on varma; jos epäröi ja miettii kykyään tulla vanhemmaksi, on se jo osoitus melkoisesta kypsyydestä itsensä suhteen. Kaikki ne asiat, jotka olet jo pystynyt käsittelemään (lapsuutesi kivut ja vanhempien "virheet"), eivät ainakaan sellaisenaan valu seuraavaan sukupolveen, vaan saat tehdä ihan omat "virheesi"! Virheet ovat lainausmerkeissä sen vuoksi, että useimmat vanhemmat pyrkivät tekemään parhaansa, mutta ovat vain ihmisiä puutteineen ja vajavaisine "työkaluineen".

On totta, että lapset kasvattavat vanhempiaan ihan siinä kuin vanhemmat lapsia, joskus enemmänkin. Esikoislapsen rooli on tietyssä mielessä raskain, sillä hän joutuu kasvamaan samalla, kun hänen vanhempansa kasvavat vanhemmiksi.

Toiset syntyvät äideiksi, toiset kasvavat siihen pikkuhiljaa. Onneksi raskausaika on pitkä ja antaa hyvän mahdollisuuden prosessoida omaa lapsuuttaan. Silti, vaikka kuinka kuvittelisi käsitelleensä asioita, muutoksen syvyys on uskomaton, se järkyttää perustuksia myöten. Kuten *Inanna* kirjoitti, pintaan nousee kaikenlaista... Niin syviä kerrostumia (omasta varhaislapsuudesta, edellisistä elämistä kenties), ettei niille tunteille löydy edes sanoja.

Kultaisesta keskitiestä vielä: Eräs ystäväni opetti minulle tämän:


On valtavan vaikeaa löytää OMA TIENSÄ, se keskitie :) Joskus tarvitsee törmätä laitaan...

Ihania selviytymistarinoita  :smitten: ... ja hienoa huomata, etten ole yksin ajatusteni kanssa.

Siskoni on puhunut samaa kuin sinä, Pallaskissa: hän on myös oman äitiytensä myötä oppinut ymmärtämään paremmin omien vanhempiemme ratkaisuja. Olen sitä pohdiskellutkin... Tosin juuri minä olen ollut meistä se tienraivaaja (=isosisko) ja myös luonteeltani herkempi. Joskus toivoinkin saavani ripauksen hänen  :oinas:-energiaansa, joka puskee sieraimet sauhuten läpi harmaankiven  ;D Mielestäni hän on selviytynyt äitinä hyvin. En sitä kyllä koskaan epäillytkään, sellainen "sitkeä sissi" kun on!

Tärkeintä onkin varmaan se, että vaikka virheitä tekisikin, voi tilanteen yrittää korjata ja välttää tietoisesti saman virheen tekemistä uudestaan. Ja että osaa pyytää anteeksi. Sitä oma isäni ei koskaan osannut, lähes "täydellinen" kun on...  :D Loppujen lopuksihan ihminen yleensä antaa anteeksi, kun joku sitä vilpittömästä sydämestä pyytää. Jos ei ehkä ihan heti, niin aikaa myöten. Toisen katumus herättää inhimillisyyden tunteen, josta lopulta poikii anteeksianto. Samalla tavalla sen toivoisi toimivan myös toisinpäin!


Eiköhän ainakin kuun aspektit ja 4. huone? Ehkä myös 5. huone, koska liittyy lapsiin...?

Juhani Nummela kirjoittaa vanhempien ja lasten karttojen periytyvyydestä seuraavaa:
"On tehty monia tutkimuksia, jotka vahvistavat tiettyjen taivaankappaleiden sijaintiasteiden, merkkien tai syntymäaspektien toistuvan vanhempien ja lasten kartassa. Tämä taas selittää, miksi monet luonteenpiirteet näyttävät periytyvän sukupolvesta toiseen. Tavallisimmin kartoilla periytyviä seikkoja ovat esimerkiksi Kuu ja AC, jotka ovat usein jommankumman vanhemman vastaavaa sijaintia vastapäätä, joskus samassa merkissä. Tavallista on myös jommankumman vanhemman Auringon ilmeneminen lapsilla vastamerkissä tai sitten lapsen Kuu voi sijaita samassa asteessa kuin vanhemman aurinko, joko samassa merkissä tai vastamerkissä."

Oman äitini  :kuu: :vesimies: (=oma aurinkomerkkini), minulla taas MC  :kauris: (=hänen aurinkomerkkinsä). Lisäksi meillä molemmilla on  :merkurius: :aspect_con: :venus:, hänellä minun aurinkomerkissäni, minulla hänen  :) Siskollani ja äidilläni taas on samat AC-DC ja MC-IC -akselit! Isäni karttaa mulla ei valitettavasti ole, koska tarkka syntymäaika ei liene tiedossa.