Astro Foorumi

Pysähtyikö kello läheisen kuolinhetkellä? Ovatko vainajat ottaneet yhteyttä kuolemansa jälkeen? Oletko nähnyt aaveen? Entä unia kuolleista, jos niin millaisia? Mitä meedioistunnoissa on tapahtunut? Onko selvänäkijä tai enneuni ennustanut kuolemaa, jos niin minkälainen?

Näitä ja muita kokemuksia, jotka liittyvät kuolemaan ja oletettuun kuolemanjälkeiseen elämään. Eli viitteitä siitä, että sellaista todella on.

Muistakaa olla rehellisiä. Jos kello pysähtyi vasta tunteja kuoleman jälkeen tai ette tiedä tarkkaa aikaa, kertokaa se. Kertokaa kaikki mitä olette tätä aihetta koskien kokeneet, ja vaikka jos ette ole koskaan kokeneet mitään.

Näiden ei tarvitse liittyä läheisesti teihin, voitte myös kertoa jotain, mitä olette vain kuulleet. Mutta tapausten oikeellisuutta haen, eli jos kyseessä on huhupuhe, kertokaa sekin.

Kiitän.

Hei,

keräätkö jotain aineistoa (tai siltä ainakin kuulosti) :), vai haluatko vaan kuulla kokemuksia ehkä omien kokemustesi vahvistukseksi?

Oikeastaan yritän lievittää kuolemanpelkoani. En siis tee mitään tutkimusta.

Ok. No yksi kokemus on meedioistunto v.2006, jossa v.1997 kuollut pappani välitti minulle viestiä, liittyen omaan terveyteeni ja muuten vaan elämääni. Ei mitään radikaalia tai ihmeellistä. Pappa myös "antoi" sylillsen pitkiä ruusuja minulle kun synttärini olivat lähestymässä =).

Olen käynyt regressioterapiassa, ja siinä koin yhden edellisen elämäni kuoleman jälkeen sen valoilmiön, josta puhutaan siirryttäessä täältä fyysisestä tasosta valoon. Se oli ihanaa, ja turvallista eikä lainkaan pelottavaa. Tämän valoilmiönhän on kokenut myös moni joka on käynyt nk. kuoleman rajamailla.

Oletko slslsl itse tällä hetkellä vakavasti sairas, vai muutenko sinua kuolema pelottaa? *utelee*

Kysyessäni onko "mummulla" kaikki hyvin jo jokusen kuukausi kuoleman jälkeen sain tiedon että ON! (minä kun en osaa sanoa miten se tuli, mutta tuli niin kuin tuli -ja minä tiedän  :smitten:)

Elin kovin vahvasti (tai näin,tunsin-oikea sana?) Tilanteita tuttavaperheen pojan ja hänen isoisänsä pois mennessä samaan aikaan. Tuosta pojasta onnellisia kuvia ja hänen veljensä näkemä kuolemanjälkeinen "hyvästely".

-En kyllä ennen kuin nyt tämän luettuani tajunnut että näitähän on ollut ties mistä saakka! Luulin että minulla on vain niin vilkas mielikuvitus...mutta tätähän se  ;D
*oppii kokoajan lisää itsestään*

Hmmm..
Tiedä onko tuo nyt mitenkään yliluonnollista,
mutta isäni on kuollut samaan aikaan kun synnyin. :)

Kun isoveljeni kuoli sukellusonnettomuudessa,
niin tiesin hänen kuolevan noin 2 vuotta ennen tapahtumaa.
Näin mm. unia, että hän hukkuu.

Kun kerroin niistä veljeni vielä eläessä,
niin minulle naurettiin.
Eipä naurettu enään hänen kuolemansa jälkeen. ;)

Kun veljeni kuoli, niin 3 päivää ennen hänen
kuolemaansa hän oli kiivaasta ja erittäin v*ttumaisesta
luonteestaan huolimatta erittäin seesteinen ja harvinaisen,
suorastaan silmiinpistävän mukava,
jota ihmettelimme pikku veljeni kanssa hänelle itselleenkin
jo ensimmäisen mukavan päivän jälkeen. :idiot2:

N.5 vuotta veljeni kuoleman jälkeen kävin
tätini kanssa istuttamassa kukkia sen haudalle
ja touhusimme ja kaivoimme multaa siinä ihan hautakivessä
kiinni pälisten ja nauraen.

Metelistä ja läheisyydestä huolimatta hautakiven päälle
lensi sininen pörröinen pikkulintu visertämään.
Se oli siinä joku 10-15 min ja visersi.

Liekö sitten ollut jonkun kesyttämä
lemmikkilintu karkuteillä? :idiot2:

Tuon tapauksen jälkeen joku puoli vuotta myöhemmin
aloin nähdä hurjan paljon unia veljestäni.
Unissa hän oli oikein aurinkoinen ja mukava.

Eräs tuollainen meedio tai vastaava kertoi ilman kysymättäni,
että veljeni rajan tuolta puolen yrittää viestittää minulle jotain.

Totesin, etten kaipaa veljeäni sitten yhtään edes uniini
ja pysyköön poissa häiritsemästä.

Aloin ennen nukkumaan menoa meditoida hänelle viestiä,
että turha yrittää, pysy poissa.

Sitä ei sitten ole näkynyt sen koommin edes unissa. ;)

Ei, toivottavasti en! Olen vain keväästä 2005, jolloin tapahtui jonkin sortin henkinen romahdus, alkanut pelätä kuolemaa... tai sitä, ettei sen jälkeen olisikaan mitään. Se on vain jäänyt päälle ja on mielessä joka päivä. Lamauttava tunne, toivottavasti ette joudu koskaan kokemaan.

Jos et ole vielä kirjallisuuteen tutustunut, kannattaa kirjastosta hakea kirjoja esim. asiasanalla sielunvaellus, sielu, spiritualismi. Selvänäkijä Johanna Broman on myös kirjoittanut vissiin muutaman kirjan. Nämä kirjat löytyvät yleensä rajatieto/parapsykologia-osastolta.

Omalta osaltani voin antaa sanani vakuudeksi että fyysisen kuoleman jälkeen on kaikkea muuta kuin "ei mitään". Toivottavasti tämä topic saa mielesi hieman rauhoittumaa :smitten:

Kyllä. Sisareni miehen kuollut isä tuli uneeni, lähetti heille viestin kauttani. En itse ymmärtänyt viestiä joka liittyi heidän lapseensa. Viesti meni kuitenkin perille ja pari oli ihmeissään, mutta saivat vastauksen miettimäänsä asiaan.  :smitten:

Kiitos aivan älyttömästi vastauksista ja erityisesti Darian rauhoittelusta!

Olen jo pääsemässä aika paljon pois tuosta "suurella todennäköisyydellä ei ole mitään" vähän leppoisampaan "aika pienellä todennäköisyydellä ei ole mitään". Toivottavasti pian pääsen "varmasti on jotain" -vaiheeseen, se helpottaisi elämääni aika tavalla!

Nuo teidän juttunne ainakin ovat kohtalaisen vakuuttavia, kiitos vielä kerran niistä.

Myöskin kolmea päivää ennen siirtymistään tuonpuoleiseen, äitini oli säteillyt onnesta puhelimessa yrittäen syövästä puhekyvyttömänä selittää minulle langan toiseen päähän jotakin todella tärkeää asiaa  :smiley6600:
Hoitaja äidin ilmeen ja silmien säihkeen minulle kuvaili, kun oli pitämässä luuria hänen korvallaan,itse kun ei enää kyennyt.
USKON, että äitini kertoi minulle MINNE oli pian menossa  :angel: :smitten:
Kun äiti sitten siitä kolmantena päivänä lähti, heti aamuisen "puhelumme" jälkeen, niin pikkulintu tuli ikkunamme taakse vilkuttelemaan siivillään, kuin viestiä häneltä tuoden. Tunsin sanoinkuvaamattoman rauhan ja rakkauden ja tiesin äitini päässeen valoon  :angel:
 :smitten:

Ei mitään yliluonnollista oikeastaan, vaan uni, jonka vieläkin väkevästi muistan:
Isäpuoleni oli ollut jo kolmisen viikkoa tiedottomana teho-osastolla kykenemättömänä kommunikoimaan kanssamme. Tsemppasimme häntä aina, että hän selviää tästä, eikä hänen pidä jättää meitä.

Eräänä aamuna näin unta, jossa olin hänen luonaan ja hän istui vuoteensa vieressä tuolilla kuin torkkuen. Ihmettelin asiaa ja katsoin mittareita hänen vuoteensa vierellä. Ajattelin, että hyvänen aika sentään, dialyysikone on tukkeutunut ja hänen verenpaineensa romahtaa. Kun heräsin tähän, tajusin, että hän olisi jo valmis lähtemään - mutta me vaadimme häntä jäämään. Annoin hänelle luvan lähteä, ettei rakkautemme saa estää häntä lähtemästä kun aika on.
Parin tunnin päästä sain tiedon, että hänet oli laitettu ns. saattohoitoon ja kun illalla kävin hänen luonaan, niin mittarit näyttivät samoja lukemia kuin unessani.
Olin parin päivän päästä hänen luonaan äitini ja sisareni kanssa. Hän kuoli ollessamme hänen vierellään ja pitäessäni häntä kädestä kiinni.

Ja toinen tapahtuma: ex-mieheni kuoli ollessani matkoilla, enkä tajunnut kysyä, mihin kellonaikaan tms. tämä tapahtui. Siivotessani hänen kotiaan myyntiä varten, huomasin, että molemmat hänen taskukellonsa olivat pysähtyneet tunnin välein... en ensin käsittänyt minkä vuoksi, mutta sitten tajusin, että toinen oli ollut vielä kesäajassa.

Kolmas henkilö puolestaan... ex-poikaystäväni kanssa kävelimme unessa autiolla hiekkarannalla ja kerroin hänelle, ettei meidän kuulu enää olla yhdessä. Hän kuuluu sinne ja minä elän yhä ja olen naimisissa... Jonkun ajan päästä luin kirjan, jossa kerrottiin, että jotkut ihmiset menevät kuolemansa jälkeen 'viimeiselle rannalle', jossa he voivat elää haluamallaan tavalla ennenkuin siirtyvät taas uusiin oppijaksoihin.

Hän oli todella hyvä autonasentaja eläessään, ja olin pulassa autoni kanssa - olin ostanut sellaisen auton, joka ei ollutkaan käytössäni luotettava. Näin sitten unta, että hän pyysi minua nousemaan autoon - kyse oli valkoisesta farmariautosta, jota en ollut ennen nähnyt... hän kehotti minua ajamaan tällä autolla, ensin emmin, mutta sitten suostuin. Hän kertoi pitävänsä huolta, että pärjään sen auton kanssa.
Seuraavana päivänä lehdessä näin ilmoituksen myytävänä olevasta autosta, sovin koeajosta, ja olin lentää purstolleni, kun näin auton. Se oli juuri samanlainen kuin unessani :o Ostin sen ja ajan sillä yhä - se ei ole koskaan jättänyt minua tielle, vaikka remppaakin on ollut. Tämä todella luotettava hoppa on palvellut minua jo seitsemisen vuotta! :)

Tsemppiä Sinulle slslsl - kuolemanpelko kuuluu joillekkin ihmisille osana kasvua, pääset taatusti siitä yli - me muutkin olemme päässeet.  :)

Ja kuten Nietzhe sanoi: En minä kuolemaa pelkää, en vain halua olla paikalla kun se tapahtuu  :D ;D

Minulle on elämän varrella tullut ja ollut eriasteisia kokemuksia, jotka olen ja jotka joku muukin on liittänyt jollain lailla kuolemaan liittyviksi kokemuksiksi. Tai niin niitä on minulle selitetty oman kokemukseni lisäksi, kun olen niihin ollut hakemassa selityksiä ja vastauksia. Minulle ei kuitenkaan ole kuin hetkellisiä selityksiä ja jätän aina kirjan sivun auki ja annan tuulen leyhytellä lehtiä...

Minä itse koen ja näen nämä asiat niin erilailla ja eri suunnasta, mitä suurin osa tässä on kirjoitellut, joten en lähde tuota omaa näkemystäni tässä enempää esiin tuomaan. Tarkoitukseni kun ei ole omilla kokemuksillani aiheuttaa närää.  :laugh:

Tosiaan, olen kokenut yhteyden tunteen tietyllä tapaa väkivaltaisesti ja rajulla yhtäkkisellä tavalla kuolleeseen avopuolisooni vuosia vuosia sitten. Alussa ne oli jopa pelottavia ja kauhun tunteita tuottavia ja lopuksi lohtua tuovia ja rauhaa tuovia kokemuksia.

Ehkä yksi syvimmistä kokemuksista tuli sellaisen elämän kokemuksen jälkeen, kun olin niin sanotusti mennyt polvilleni elämäni edessä ja katsonut peilistä itseäni ja tiesin, että "Jumala" katsoo silloin myös itseäni. <- tuo on symbolista, en ole varsinaisesti siis mikään uskovainen.  ;) Riisuin naamiot, mutkut, sitkut, ja muut tekosyyt ja näin totuuden itsestäni.
Sen jälkeen aivan valveilla ollessani, kauniina toukokuisena aamuna (n.10vuotta sitten)maatessani sängyssä, tunsin yhtäkkiä miten minuun laskeutui jotain, mihin ei ole sanoja, olin täysin Rakkauden, Hyväksynnän, Armon syleilyssä ja kyyneleet valui silmistäni ja olin Onnellinen... ei ollut muuta kuin se, ja ensimmäinen rationaalinen (ko? muka) ajatus joka sinä aikana syntyi, oli se, että tälläistäko on siis olla kuolleena? Ihastelin sitä tunnetta ja tiesin, että tämä on "kuolleena olemisen" tilaa ja tuntua.

Elämäni muuttui aika radikaalisti sen jälkeen. Tai ainakin asenteeni siihen, ihmiskuvani muuttui ja vahvistui yms.

Mutta kuten sanottu, minä en näe ja koe näitä asioita siten, että nämä kertoisi jotain oikeasta todellisesta lopullisesta kuolemasta.
Jostain kuolemasta ja yhteyksistä ne kertoo ja jonkin kerroksellisuuden asioista.
Ja silti, vaikka näen nämä asiat eritavalla ja vaikka uskon, että on olemassa jonkinlainen kuolema, mihin minulla ei ole minkään valtakunnan hallinnan mahdollisuutta, en silti pelkää kuolemaa.
Olen jossain vaiheessa luovuttanut jonkin osan elämästäni jonkin "korkeamman" käsiin. Jos nyt näin teatraalisesti voi asian ilmaista.
 ;D
Ei minun tarvitse tietää ja hallita kaikkea... ei elämästä eikä kuolemasta.

tiedä nyt onko tämä mitenkään yliluonnollista...mutta ukkini kuoltua jo vuosia sitten. niin viisi minuuttia ennen kun isälleni ilmoitettiin sairaalasta että ukkini on kuollut niin soitin isälleni toisesta kaupungista ja kysyin että onko ukkini vielä elossa sanoi soittaessani että on...mutta reilu viisi minuuttia tästä puhelusta isäni soittaa minulle takaisin ja sanoo että ukkisi nukkui pois hetki sitten.kysyi vielä päälle että tiesinkö asiasta ennen häntä.ei siinä voinut paljon muuta todeta kun että tuli vaan sellainen tunne että hän oli monen vuoden sairastelun jälkeen päässyt parempaan paikkaan. :angel:

Olen miettinyt tuota kolmen päivän sääntöä
eri ihmisten kuollessa,
jolloin he muuttuvat jopa aivan eri luontoisiksi. :idiot2:
He ovat kuin itse aurinko.

Ympäriltäni on kuollut useita ihmisiä,
vanhoja ja nuoria,
sairauden tai onnettomuuden kautta
ja se on aina tuo maaginen kolme päivää. ???

Miksi se on aina juuri kolme päivää ennen kuolemaa? :idiot2:

Tietävätkö he kuolevansa vai/ja onko heidän sielunsa
jo ikään kuin jo puoliksi toisilla asteilla
vai mitä siinä oikein tapahtuu? :idiot2:

samaa olen miettinyt Asterix. Olen sairaalassa töissä ja siellä näen monia juuri näitä hetken virkistymisiä. Tosin siellä kun ihmiset ovat erittäin sairaita, niin heidän virkistymisensä kohdentuu noin yhteen tai kahteen päivään ennen kuolemaa. Monesti käy niin, että yhtäkkiä lähes tajuttomana maannut mummu tai pappa virkistyy ja syö nautinnolla kaikki ruoat mitä eteen tuodaan ja he juttelevat monesti myös omaisilleen. Tämä on toisaalta kovaa , koska omaiset luulevat monesti kyseessä olevan virkistyminen ja että heidän läheisensä parantuu ja pääsee pian kotiin. pää asia on kuitenkin että omaisille jää ihanat viimeiset hetket rakkaidensa kanssa. en tiedä mistä on kyse, mutta näin se vaan menee...

Niin olen myös kuullut melkeinpä säännönmukaisesti tapahtuvan.
Raven79, kuvailet sitä kuin "virkistymiseksi" - jotainko sellaista matkallelähtö energiaa siihen sitten tulee mukaan; vihdoinkin Kotiin  ??? :angel:
 :smitten:

Niin Ippuska minäkin uskon yllä kirjoittamaasi ajatukseen -voikohan sitä edessanoin kuvailla? "sanat on pahin todellisen tiedon surmaaja" =jonkun viisaan sanoja  :angel:

Sanopas muuta  :D
Ja juuri sanoilla täällä foorumilla pitää operoida - tietty energian lisäksi  :smitten:

Isäni taas soitti viimeisen kolmen viikon aikanaan kaikille tuttavilleen, lapsuuden ystävilleen, nuoruuden remuamiskavereilleen yms. "kuulumisien kysely"-puheluita.. Hän eteni puhelinkirjaa järjestelmällisesti!

Hän oli myös tehnyt ottamistaan todella kauniista talvisista luontokuvista powerpoint-esityksen, jonka viimeisellä dialla lukee. "Kävelyretki on päättynyt. Nähdään seuraavassa esityksessä." Löysimme sen siis pari viikkoa isän kuoltua, hän ei ollut sitä meille itse esitellyt.

Tiesimme, että hän oli tehnyt sen hyvästeiksi, hän oli aavistanut että loppu tulee pian. Kuolemaansa edeltävänä päivänä kun äiti kysyi isältä, haluaisiko hän että äiti antaisi isälle reikiä, isä sanoi että ei tarvitse; huone on ihan täynnä enkeleitä.  :'( :smitten:

Olin tuolloin 17-vuotias, jolle isä oli kuin jokin mahtava dinosaurus - ei sitä voi voittaa mikään.  :D Eikä isä tavallista huonommassa kunnossa ollut - huonompiakin kausia oli ollut viimeisen 10 vuoden sisällä. Tilanne ei siis ollut mikään uusi. Siitäkin huolimatta minä aavistin mitä tapahtuu ja lintsasin sinä päivänä koulusta, vaikka oli koeviikko. Sanoin hermostuneena äidille, että nyt on niin kummallinen olo, että täällä tapahtuu jotakin. Soitin myös poikakaverilleni ja sanoin hänelle "mä toivon että isä kuolee, se on sairastanut niin kauan".

Olohuoneen kello pysähtyi isän kuolinaikaan. Seuraavana päivänä illalla huomasin, että isän työautossa palaa oikea etuvalo ja vasen takavalo, kukaan ei ollut käynyt autolla isän jälkeen. Äidin kännykkä soi ja siinä luki isäni nimi - tämän todistivat äitini, enoni ja enon naisystävä. Isän kännykkä oli ollut silloin eri huoneessa, eikä ketään muuta ollut kotona. Puhelutiedoissa ei lukenut, että viimeinen puhelu olisi ollut äidille. Kissamme oli mennyt keittiön pöydälle istumaan keskelle kynttilöitä katselemaan kukkia ja isän kuvaa (kissamme ei ikinä mene pöydälle ja pelkää tulta).. Se oli ihan hämmentyneen näköinen siinä.. Laskimme leikkiä että onkohan isä nostanut kissan siihen ajatuksen voimalla, että eipä ihme jos on vähän pöllähtänyt.. :D Kaiken huippu oli, kun poikakaverini, jonka kanssa olin alkanut seurustelemaan 3 päivää ennen isän kuolemaa, näki unta isästä, jota hän ei koskaan ehtinyt elävänä tapaamaan. Siinä unessa isä oli ajanut juuri sellaisella autolla, mistä hän aina puhunut, ruusupuskan läpi naureskellen vallattomasti ja käynyt vaihtamassa pari sanoo poikakaverini kanssa - ikään kuin toivottaen hänet tervetulleeksi perheeseemme.

Itse näin koko seuraavan vuoden unia isästä, joissa hän lohdutti ja opetti minua.

Olen aina uskonut kuolemanjälkeiseen elämään. Isällä myös oli hyvin vahva usko - ehkä hän halusi saada muutkin uskomaan, näillä tempauksillaan. Ne todella lämmittivät sydäntä.  :)

Olipa kaunis kokemus Irish  :smitten:

Vielä palaten tuohon ex-mieheni kellojen pysähtymiseen: Mieheni kävi hänen luonaan, kun hän oli saattohoidossa. He keskustelivat mitä todennäköisesti on odotettavissa kuoleman jälkeen ja mieheni kertoi hänelle, kuinka aikoinaan oli keskustellut näistä myös ex-appiukkonsa kanssa, joka oli ollut yhtä skeptinen kuin ex-miehenikin. Mutta kuitenkin ... tämä ex-appiukko oli 'pysäyttänyt' kellonsa kuolinhetkellään.

Pohdimmekin jälkeenpäin, että olikohan tämä ollut sysäyksenä siihen, että exäni teki saman teon kelloillensa.  :)

Irish - reikistä vielä, se on hyvä tapa antaa saattohoitoa henkilölle, joka on valmis lähtemään. Tämän vuoksi hyvinkin sairailta on syytä pyytää lupa reikittämiseen. ;)

Mie muistan joitakin omia kuolemiani entisistä elämistä, yhden niistä olen elänyt uudelleen unessa. Kyseessä on tätä elämääni edeltänyt elämä ja olenkin tainnut kertoa siitä jo sen 15 kertaa, mutta kerron vielä, jos se auttaa ja helpottaa sinua  :)

Eli, asuin tuolloin Vietnamissa ja amerikkalaiset sotilaat ampuivat minut ja muut piilossa olleet miehet (olin mies itsekin) rynnäkkökivääreillä kuoliaaksi 60-luvulla. Sotilaat alkoivat vain tulittaa silmittömästi ja heittäydyin maahan suojaan. Sain kolme osumaa keskivartaloon. Muistona minulla on tuosta yksi arpi vatsassa nykyään. Luodin isku tuntui samalta kuin nipistäisi ensin hirveän kovaa. Tietysti säikähdin, mutta heti tuon perään oloni muuttui keveäksi ja aloin leijua. En kokenut kuolemaa tai jonkin asian päättymistä, en tajunnut, että ruumiini lakkasi toimimasta. Olin vain tyyni ja kevyt, kohoamassa ylöspäin. En muuttunut mitenkään, olin edelleen sama Minä.

Lueskelin juuri eilen erästä 20-luvulla kanavoitua kirjaa, jossa Silver Birch (Hopeinen Koivunoksa) niminen sielu kertoili kuolemasta ja elämästä toisella tasolla. Voin kirjoittaa siitä otteita tänne ja laittaa kirjan nimen siihen perään huomenna. Kirja on kotona ja olen itse netissä, enkä osaisi kuitenkaan viestittää asiaa niin ihanasti muistista, mitä se kirjassa lukee ^______^

Eli huomenna saat, hyvä slslsl, tuon kanavoinnin.

Hieman asiasta poiketen, tästä tuli mieleeni että sielu voi siis siirtyä näinkin nopeasti uuteen elämään, eli 60-luvulta seuraavaan. Olen jotenkin ajatellut ettei se tällaisella aikajanalla tapahdu, mutta siis se on vain ollut oma oletukseni, syystä jota en osaa sanoa. Jos ja kun tätä siis tapahtuu, olen voinut aivan hyvin regressiossa nähdä oikein, kun näin itseni 50-luvun pikkutyttönä.

 :smitten:

Pitää paikkaansa Daria  :)

Vanhemmissa tiedoissa kerrotaan, miten voi olla vuosisatoja väliä inkarnoitumisessa, mutta energiat ovat muuttuneet ja sielutkin kehittyneempiä  ;) :D

Ok. Mielenkiintoista :). Ja se on vielä ollut täällä Suomessa, ja olin ihan samannäköinen kuin äitini on ollut lapsena silloin 50-luvulla... täytyypi kysellä :).

Tiedän.. Mutta minä en ole ikinä reikiä antanut muuta kuin äidilleni ja ex-poikaystävälleni.. Siis niin että he tietävät mitä teen. En ole kursseja käynyt, mutta tunnen kyllä sen virtaavan käsistäni hyvin vahvasti.

Tarvitseeko kysyä lupaa?
Eikö jokaisen sielu sen hyväksy?  :idiot2: Useinhan tulee "vahingossakin" reikitettyä, esim., kun hieroo jonkun hartioita muuten vaan.. Ihmiset yleensä ihmetteleekin kun mun kädet tuntuu silitysraudoilta..  :D
Usein olen aavistanut potilaan kuoleman ja mennyt itsekseni sen huoneeseen pitämään kättäni hänen olkapäällään tai kädestä kiinni - silloin tunnen erityisen vahvana, miten energia virtaa. Usein nämä potilaat ovat jo sen verran kanttuvei, etteivät juurikaan ymmärtäisi varmaan vastata mihinkään luvan kysymiseen.

Reikilähetyksessä tulee kyllä selkeä kielto jos kysymys on toisen karmaattisesta ongelmasta, mikä hänen tulee itse selvittää.

Tuosta luvan kysymisestä on kirjoiteltu täällä monia juttuja. Minun henkilökohtainen käsitykseni on edelleen sama: en näe mitään syytä mennä toisen hiekkalaatikolle lapioimaan ilman lupaa.  :-*

Energioiden kanavoijat usein tunnistavatkin sen, mikäli energian vastaanottaja ei halua vastaanottaa energiaa. Luvan pyytäminen voi tapahtua muutenkin kuin vain kysymällä ääneen - täällähän jo kajottiinkin siihen, miten vähätyisiä ovatkaan sanamme kommunikaation välineinä   :smiley6600:

Reiki ja energianvälitys ilman reikivihkimystä ovat eri nimisiä välineitä energiahoidoissa. Ymmärtääkseni reiki antaa suojauksen sekä hoitajalle että hoidettavalle, ettei kumpikaan kärtsähdä. Itse urvahdin energianvälityksen jälkeen totaalisesti, koska en ollut vain kanava, vaan ammensin myös omia energioitani ennenkuin kävin reikin. Mutta energiat muuttuvat ja minähän olenkin vanhempaa polvea kuin sinä  ;)

Muoks: ..ja kuten sanoinkin reiki on hyvä tapa saattohoitoon. Pehmeä :angel:

Minä olen kokenut kerran tällaisen kuolemanrajakokemuksen. Olen ollut typerä nuori, humalassa olin kavereiden kanssa hoippunut kadulla iltamyöhään, talvella, muutamia viikkoja ennen uutta vuotta 2006.

Lähdin sitten humalapäissäni marssimaan kotia kohti, kun juomat loppui ja väsytti ja kaikkea, en edes muista juuri mitään siitä illasta. Kuitenkin sitten kävi niin, että kaaduin ja jäin makaamaan lumihankeen yhden bussipysäkin kohdalle. Sammuin siihen sitten.

En tiedä oikein miten kaikki meni, kun muistan vain sen kirkkaan valon ja keveyden. Näin kuinka makasin lumhangessa sellaisena mustana myttynä, minua ei enää paleltanut eikä mitään, tunsin itseni älyttömän onnelliseksi ja...sellaiseksi. En osaa edes kuvailla, jotenkin sitä vain kadotti kaiken paikan ja ajantajun. Mutta sitten kävi niin, että en enää nähnytkään itseäni ja kuulin puhetta. Poliisit ja huolestuneet vanhemmat ja nykyinen poikaystävä olivat kerääntyneet siihen ympärille. Tajusin että palelin ja menin tavallaan kylmästä vähän shokkiinkin ja kun olin vielä silloin alkoholin vaikutuksen alainenkin...

Se oli varmasti oudoin kokemus mikä minulla on koskaan ollut. Enää en kyllä juo alkoholia humalahakuisesti, tuo kerta sai riittää.

Kiitos Illusiana kun jaoit tuon rajakokemuksen   :)
Se oli erittäin opettavainen, monellakin tasolla, monelle muullekin kuin itsellesikin  :angel:  :smitten:

Ei mitään, on aina mukava jakaa kokemuksia samanhenkisten ihmisten kanssa :smitten: tosin useat joille olen kertonut laittavat kaiken shokin piikkiin, mutta ei sen väliä. Riittää että tiedän itse näin kokeneeni. :)

Mullakin on hirveä kuolemanpelko. Juuri se, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Miltä tuntuu kun ei ole olemassa? Tämä ketju vähän rauhoitti minua!  :angel:

Mulla ei oo yliluonnollisia kokemuksia, mutta isomummoni kuulemma näki siskonsa istumassa lempituolissaan (he asuivat pitkään yhdessä) jokin aika tämän kuoleman jälkeen. Näky oli kuulemma todellinen ja selvä.

Oma mummoni kuoli yllättäen pari viikkoa sitten. Hän oli ollut tosi hyvässä kunnossa viime aikoina (jalat oli saatu paremmiksi jollain lääkkeellä), joten hänen kuolemansa oli shokki. Hän sai siis aivoverenvuodon, ja lääkärit sanoivat, että muutamista tunneista on kyse, sitten hän menehtyy. Hän oli kuitenkin tajuton 2,5 pv, ja minä olin sitä mieltä, että hän ei kuole, ennen kuin me (lapsenlapset)ja hänen poikansa ovat ehtineet sairaalaan hänen luokseen. (Asumme kaikki eri kaupungeissa.) Eno tuli sunnuntai-iltana ja samana yönä mummo sitten päästi irti tästä elämästä. Ajattelen, että hän sinnitteli siihen asti.

Nyt minulla on tietysti kauhea suru ja ikävä enkä voi ymmärtää, miten mummoa ei enää ole. Miten ihminen voi noin vain hävitä ja lakata olemasta?!  :'( Toivon, että voisin tällä hetkellä uskoa edelleen niihin kirjoihin, joita olen lukenut, ja joissa sanotaan, että kuolemassa sielulla on kevyt olla, se on lämpimässä ja valossa, kohtaa muut sielut riemullisesti. Mutta epäusko ja epätoivo ovat hieman hiipineet mieleeni!

Suru ja ikävä on, ilmanmuuta - se tulee aaltoina vieläpä vuosienkin päästä, siihen asti kunnes jälleen ON tapaaminen  :angel:  :smitten:
Minua lohduttaa usko siihen, että vaikka syntyisimme uudestaa, niin tapaamme - ja vaikka emme syntyisikään uudestaan tänne, niin tapaamme silti - jossakin  :)
Ystävyys ja rakkaus ON ikuista  :smitten:

Olen miettinyt tuota, että pitäisikö minulla olla yhtään ikävä
kuollutta veljeäni. :idiot2:

Itse asiassa olin aivan käsittämättömän helpottunut
kun se kuoli ja sitä on kestänyt vuosia,
siis kiitollisuuden ja ilon tunnetta. ???

Se on hiukan hämmentävää, koska yleisesti
ikään kuin pitäisi olla suruissaan
ja ikävissään. ???

Olen kokenut, että tälläisistä tuntemuksista
ei oikein saisi yleisesti puhua läheisen kuoleman yhteydessä,
etenkin, kun kysymyksessä on nuori ja terve ihminen,
mutta niin minä hänen kuolemansa koin.

Hyvä, että kuoli.
Maailma on huomattavasti parempi paikka ilman häntä. :P

Tulit kyllä mieleeni kirjoittaessani tuota ylläolevaa, siis se mitä kerroit aikaisemmin tuolla veljestäsi, suhteestanne.
Eihän toki rakkautta ja ystävyyttä voi pakottaa, mutta jos ne ON, niin silloin ne myös pysyy  :)
Jos taasen EI, niin eipä siitäkään tarvitse syyllisyyttä tuntea, niinkuin et tunnekaan  :)

Tässä, slslsl, lupaamani kanavointi. Se on kirjasta ”Henkimaailman opetuksia”, jonka on julkaissut Suomen Spiritualistinen Seura. Tarkemmat tiedot tekstin lopussa.
Tässä siis vain yksi näkemys kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Olen heittänyt väliin omia selventäviä kommentteja sulkumerkkien sisään, nekin vain minun näkemyksiäni.

ELÄMÄ TOISELLA PUOLELLA
(---) Te ette ole kokeneet henkimaailman iloja. Teidän aineellisessa maailmassanne ei ole mitään, johon voisitte verrata henkimaailman elämää, joka on vapaa lihan kahleista ja aineellisen ruumiin vankeudesta; siellä te voitte liikkua minne haluatte ja ajatuksenne saavat ilmaisumuodon, toiveenne täyttyvät ja te vapaudutte rahahuolista. Ei, ette ole kokeneet henkimaailman iloja (Silver Birch tarkoittaa siis, ettemme ole kokeneet noita iloja maanpäällisessä elämässämme – AthaMaarit huom-).
Te jotka olette kahlehditut aineeseen, ette vielä ymmärrä, millaista kauneus voi olla. Olen kertonut teille valosta, väreistä, maisemista, puista, linnuista, joista, vuorista ja kukkasista – ja sittenkin teidän maailmanne pelkää kuolemaa.
Kuolema herättää kauhua teidän sydämissänne. Mutta teidän elämänne alkaa vasta sitten, kun olette ”kuolleet”. Nyt te elätte, mutta oikeastaan olettekin melkein kuolleet. (---) Sanoin on mahdotonta verrata teidän maailmaanne henkimaailman elämään. Me, jotka olemme ”kuolleet”, tunnemme paljon enemmän elämää kuin te.
Henkimaailmassa taiteilijan kaikki unelmat toteutuvat, maalari ja runoilija saavuttavat pyrkimyksensä, nero voi täydellä voimalla ilmentää itseään, kaikki maalliset vaikeudet katoavat ja jokainen käyttää lahjojaan ja kykyään toisten palvelemiseen.
Henkimaailmassa ei ole kömpelöjä sanoja, millä ilmentää haltioitumista, vaan ajatus on elävä kieli, jonka ilmaisukeino on nopeampi kuin salama (telepatia siis – AthaMaarit huom-).

(---) Kuolema ei ole traaginen. Elämä teidän maailmassanne on traaginen. (---)Kuolema on hengen vapautuksen riemua, hengen, joka on ollut vangittuna aineelliseen ruumiin salpojen takana. Onko traagista vapautua kärsimyksistä ja sielun päästä kotiinsa? Onko traagista nähdä värien ihmeellistä kisailua, kuulla soittoa, joka ei ole maasta kotoisin? Onko teistä traagista ilmentää itseämme ruumiin kautta, joka ei tunne kipua, liidellä yli koko aineellisen maailman yhdessä silmänräpäyksessä ja nauttia henkielämän kauneudesta?

Teidän maailmassanne ei ole ainoataan taiteilijaa, joka voisi siveltimellään kuvata minun maailmani loistoa.  Ei ainoatakaan soittoniekkaa, joka voisi teidän sävelillänne kuvata tämän maailman musiikkia. Ei ole ainoatakaan kirjailijaa, joka voisi aineellisin sanoin esittää tämän maailman kauneutta. Miten iloinen yllätys teille kaikille, kun kerran pääsette tähän maailmaan.(---) Meillä on kukkia, jommoisia ette ole koskaan nähneet, meillä on värejä, joita teidän silmänne eivät ole koskaan selittäneet, meillä on maisemia, metsiä, lintuja ja kasveja, vitoja ja vuoria. Teillä ei ole mitään sen veroista. Mutta se saatte vielä iloita niistäkin, sillä vaikka te olette haamuja, niin te olette sittenkin eläviä olentoja.

(Seuraavassa muutamia meedion kysymyksiä ja Silver Birchin vastauksia)

Miten käy ihmisen, joka siirtyessään toiseen maailmaan ei usko elämän jatkumiseen, vaan ajattelee, että kuolema on kaiken loppu?
-   Koska te ette voi kuolla, kun se on luonnonlakia vastaan, niin ihminen herättyään toteaa sen (jotkut ihmiset tarvitsevat unta ja lepoa siirryttyään kuoleman kautta henkimaailmaan, ennen kuin ovat valmiita elämään henkimaailmassa täysipainotteisesti sen aikaa, kunnes on taas aika syntyä uuteen elämään tai jatkaa kehitystä henkimaailman tasolla –AthaMaarit huom-).Miten kauan kestää ennen kuin hänelle selviää henkimaailman totuus, riippuu hänen sielunsa kehityksestä – miten pitkälle sielu on kehittynyt ja miten se voi sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Onko sellaisen henkilön siirtyminen toiselle puolelle vaikeaa?
-   Sekin riippuu sielun kehityksestä. Siirtyminen teidän maailmastanne minun maailmaani ei ole vaikeaa, sillä tavallisesti ihminen ei ole tietoinen tästä muutoksesta (joskus käy niin, ettei ihminen tajua kuolleensa, vaan jää elelemään kotiinsa ja rakkaittensa lähelle ihmetellen samalla, miksi nämä eivät huomaa häntä –AthaMaarit huom-) Vain pitkälle kehittyneet sielut ovat tietoisia siirtymisestä toisesta maailmasta toiseen.

Jos sellainen ihminen on ollut hyvä, täytyykö hänen kärsiä sen johdosta, ettei hän ole uskonut elämän jatkumiseen, vaikka siitä on hänelle sanottukin?
-   Hyvä ja paha, minä en tiedä, mitä nuo sanat merkitsevät. Se riippuu yksinomaan siitä, minkälaisen elämän ihminen on viettänyt, onko hän palvellut toisia ja käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ilmentääkseen Suurta Henkeä, joka on hänessä. Se yksin merkitsee jotakin. Tieto on parempi kuin tietämättömyys, mutta ainoa koetus on se, miten te olette eläneet päivästä toiseen.

Kun eroamme aineellisesta ruumiistamme, niin onko henkiruumiimme yhtä todellinen ja kiinteä kuin se, jonka jätimme jälkeemme?
-   Paljon todellisempi ja kiinteämpi kuin se, jonka jätitte jälkeenne, sillä teidän maailmanne ei ole lainkaan todellinen. Se on vain henkimaailman heikko kopio. Meidän maailmanne on todellinen, mutta te ette käsitä todellisuutta ennen kuin siirrytte tänne puolelle.

Onko henkimaailma yhtä luonnollinen ja aineellinen henkiolennoille kuin aineellinen maailma meille?
-   Paljon luonnollisempi, sillä se on todellinen. Te olette vankeja. Aineellinen ruumis, joka ympäröi teitä joka puolelta kahlehtii teitä. Te ilmennätte hyvin pienen osan todellista itseänne.

Mitä oikeastaan tapahtuu kuollessa heti sen jälkeen, kun henki on eronnut ruumiista?
-   Kun sielu on tajunnassa, niin hän näkee henkiruumiin vähitellen irtautuvan ja avaa silmänsä saavuttuaan henkimaailmaan.  Hän tajuaa ne, jotka lausuvat hänet tervetulleeksi ja on valmis aloittamaan uuden elämän. Jos sielu ei ole tajunnassa (tässä yhteydessä tarkoitetaan varmaan henkistä tietämystä ja tajua siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen  kuin ruumiin tajunnantilaa – AthaMaarit huom-), niin häntä autetaan kuoleman portin läpi ja viedään hänelle varattuun paikkaan – joko sairaalaan tai lepokotiin - kunnes hän käsittää uuden elämän.

Kun siirrymme henkimaailmaan, tapaammeko siellä omaisiamme, jotka ovat siirtyneet sinne ennen meitä?
-   Tapaatte, jos rakkaus yhdistää teitä. Mutta jos teillä ei ole rakkautta, ette tapaa toisianne.

Onko elämä toisella puolella ikuinen?
-   Kaikki elämä on ikuista, sillä elämä on osa Suurta Henkeä, joka on ikuinen.

Voivatko vanhemmat kuoltuaan tuntea lapsensa, joka kuoli hyvin nuorena?
-   Voivat, sillä lapsi ilmestyy vanhemmilleen sellaisena kuin hän oli siirtyessään tälle puolelle. Te unohdatte aina, että lapsi tuntee vanhempansa, sillä lapsi on seurannut heitä kaiken aikaa ja tulee heitä vastaan., kun he saapuvat tälle puolelle.

Henkimaailman opetuksia (The Teachings of Silver Birch, toimittanut A.W Austen)
Suomen spiritualistinen seura ry
Helsinki 1989

athamaarit

olitpa löytänyt mielenkiintoista tekstiä..oli todella mielenkiintoista lukea tuo pätkä...

Siirsin pyynnöstä ketjun loppuosan omaksi aiheekseen otsikolla "Reinkarnaatio vai ei?". Tässä ketjussa voi jatkaa kuolemaan liittyvien yliluonnollisten kokemusten käsittelyä.

Minun vastaukseni Asterixin pohdiskeluun on, että ei tarvitse ikävöidä yhtään. Kyse ei edes ole vihasta tai rakkaudesta. Rakastin omaa isääni ja kun hän kuoli vollotin kolme päivää. Sen jälkeen en ole ikävöinyt. Kun paras ystäväni kuoli äkillisesti 37-vuotiaana, olin järkyttynyt ja itkuinen pari kolme päivää. En ole ikävöinyt häntä sen koommin. Olen vaan aina hyväksynyt sen, että ihmiset tulevat ja menevät. Suurin osa lähtee elämässä muualle ja joku lähtee kuoleman kautta. Minulle he kaikki ovat vain minun elämästäni poistuneita ihmisiä. Tärkeä ihminen jättää vähäksi aikaa ison aukon ja häntä suren aikani, vähemmän tärkeä unohtuu tunnissa. Elämä on tällaista tulemista ja menemistä. En koe ihmisten lähtöjä henkilökohtaisina menetyksinä. Heidän elämänsä ja kuolemansa on heidän polkunsa, joka on jossakin vaiheessa kohdannut minun polkuni. Mitään velvollisuutta ikävöidä tai palvoa kuolleita ei ole, mutta ken siitä saa lohtua, niin se on hänelle ihan OK.
 :smitten:           :smitten:           :smitten:

Kiitos vapaututtavista sanoistanne Ippuska ja Small. :smitten:

Viimeisen 15 vuoden aikana on sukulaisistani kuollut 11. Monesta olen nähnyt ennakoivan unen esim. 1/2 vuotta tai/ja 2 viikkoa ennen tätä tapahtumaa tai sitten samana hetkenä, kuten kävi kummisetäni (tätini mies) kohdalla.
En ollut vähään aikaan ollut heihin päin yhteydessä. Olin juuri saanut vauvan ja he eivät olleet ehtineet edes onnitella.
Edellisenä kesänä olin nähnyt setäni viimeksi. Hän oli tätini kanssa nuorimmat vanhimmista sukulaisistani, joita ei paljoa enää ole elossa ja vielä suht hyväkuntoisia.
Setäni oli kuitenkin yllättäen joutunut sairaalaan ja siitä ei oltu vielä tiedotettu sukulaisille, kun tilanteen ei pitänyt olla ihan mikään tosi kriittinen. Kävi sitten kuitenkin niin, että hän kuolikin nopeasti.

Sinä kuolinaamuna näin unen, jossa olin mökillämme äitini (jo aikoja sitten kuollut) kanssa. Hän sanoi, että taksi on tulossa ja hän menee kotitalolleen, joka on siinä lähellä. Kieltäydyin taksikyydistä (kyseinen taksikuskikin oli jo aikoja sitten kuollut) ja kävelin talolle. Siellä huomasin, että koko pihamaa oli täynnä ihmisiä, kaikki kuolleita sukulaisiani. Itse olin ainoa elävä joukossa. Iloinen puheensorina täytti ilman ja kaikki ikäänkuin odottivat jotain.

Yhtäkkiä joukosta erkani mieshenkilö (jonka herättyäni mielsin heti kummisedäkseni, vaikka hän unessa oli jotenkin "epätarkka"), joka tuli tervehtimään minua. Sain myös halauksen ja hän onnitteli tyttären syntymän johdosta. Sitten hän sanoi, että hän lähtee nyt samalla kyydillä näiden muiden kanssa ja sanoi hyvästit.
Siihen heräsin.
Mietin tuota unta hyvän aikaa, kunnes soi puhelin ja kuulin, että kummisetäni oli kuollut.

Usein ennen jonkun kuolemaa on joku sovitellut unessani hautajaisvaatteita. Viimeksi, kun toinen setäni (myöskin kummi, isäni veli) kuoli, näin sitä ennen unessa erään sukulaisen (surupuvussa)  ovellamme ja hän sanoi: "kohta on hautajaiset, oletko valmis?"
Setäni oli silloin sairaalassa, selvinneenä hienosti ihan pienestä käsileikkauksesta ja jo hyväkuntoinen ja lähdössä pian takaisin kotiin, mutta tuon unen jälkeen hän saikin äkkiä aivoverenvuodon ja kaikki meni lopulta hyvin nopeasti.
Tuon unen ansiosta osasin lähteä häntä tapaamaan pitkän matkan toiselle paikkakunnalle. Ilman tuota unta en olisi sitä varmaan tehnyt.

Ennen poikani kuolemaa näin myös lukuisia enteileviä unia.
Hänen tarkka kuolinaikansa jäi hieman arvoitukseksi, mutta keittiön seinäkello pysähtyi niihin main, mikä oli oletettavin kuolinaika.

Hänen kuolemansa jälkeen eräs meedio näki hänen seurassaan jonkun (kuulemma täällä samalla kylällä) juuri kuolleen mieshenkilön. Kuvaili vaatteet, iän ja ulkonäön aika tarkkaan ja mainitsi, että olimme tavanneet. Ei kuitenkaan ollut aavistustakaan kuka tämä henkilö olis voinut olla. En ollut kuullut täältä seudulta kuin yhden henkilön kuolleen, mutta hänkin asui kaukana, enkä tiennyt hänestä mitään.

Vasta paljon myöhemmin selvisi, että tämä kyseinen mies olikin kuollut viikko poikamme kuoleman jälkeen ja tässä ihan 100 m:n päässä talostamme, oltuaan istuttamassa metsää, tuossa tonttimme rajalla ja että hänellä olikin kesäpaikka (kotimökki) jossain muutamien kilometrien päässä, periaatteessa vielä tässä samalla kylällä.
Meiltä tapaus oli mennyt ohi ja naapurit olivat yrittäneet "säästää" meitä lisäjärkytykseltä ja eivät puhuneet mitään silloin tapahtuneesta.
Yhtäkkiä muistin sitten tosiaan nähneeni kerran metsässä jonkun miehen istutuspuuhissa ja muistin jopa mitä hänellä oli päällään. Ja kaikki täsmäsi tähän meedion kertomukseen.

Äitini näki oman äitinsä kuoleman jälkeen, muutaman kk:n päästä kun mummollani olisi ollut syntymäpäivä, unen, jossa mummo biletti muiden kuolleiden sukulaisten kanssa isossa puutalossa. Äitini katseli tapahtumaa ikkunan takaa, ja mummo tuli ikkunan ääreen ja näytti äärimmäisen onnelliselta ja hyvinvoivalta, ja veti rullaverhon ala äitini silmien eteen :D.

Äidille tuli tästä erittäin hyvä olla, mummoni nimittäin täällä eläessään ei ollut kovin onnellinen, vaan sairas ja masentunut.


 :smitten:

Asioiden pysymättömyyden hyväksyminen voi opettaa arvostamaan niitä tällä hetkellä.

Siteeraan erästä viisasta ystävääni:

"Järjetön kuolemanpelko  on itseasiassa sama kuin järjetön elämänpelko. Syntymästä saakka me kuolemme. Silloin kun sen ajatuksen kohtaa se voi vavisuttaa. Hullua on, että helpompi on kieltää tosiasiat kuin katsoa niitä kohti. Pelko ei auta, mutta sen miettiminen mistä se johtuu. Ehkä pelkäämmekin ettemme elä. Kun lopettaa juoksemasta karkuun, ainaisen haluamisen ja haaveilun, se ei ole tyhjyys joka tulee vastaan vaan se on maailma. Ja siellä voi elää sen sijaan että uneksii. Totta, se on tyhjä, pelosta. Mutta täynnä rakkautta."