Astro Foorumi

Huomenta

mitä ajattelette oppineenne syvästä surusta ja luopumisesta? Minä tulin taas vaan ajatelleeksi sitä, että onko luopuminen harhaa, jos kaikki on yhtä.

En allekirjoita sitä että saat sen mistä luovut, ellei asiaa ajatella jotenkin ikuisuuden kannalta, että kaikki luotu rysähtää kasaan ja palaa yhdeksi.

Opettaako suru mitään? Vai onko se vain kokemus kokemusten joukossa, ettei kaikki voi olla kivaa ja iloa? Kasvattaako se vai todistaako buddhalaiseen tyyliin, että kärsimysten laakso on elämä?

Ja nyt en puhu mistään pikkusurusta, vaan sellaisesta mikä järisyttää sielua todella.

Vai huomaako siinä, että suru olikin kuvitelmaa, että tunteet sokaisivat, että jokin asia vain meni jotenkin, ja vaikka mikä surettaisi, ei ole syytä? Suru itse asiassa vapauttaa jostain, mikä ei toimi? Jokin tilanne, suhde tai sitten vaikka luopuminen unelmasta. Unelmien uudelleenjärjestely? (suhde, raha, asuminen) Kun ihminen raivoaa, miksi Jumala ei välitä, niin onko Jumala koko matkan ajan välittänyt, ja tietää mihin ajatusmalliin ihminen päätyy (tosin ihmisen pitää koko ajan valita tekeekö suru hänestä pahan vai hyvän ihmisen).

Miten suruun suhtautua?  :)

February 5, 2007
Reality isn't always as exciting you would like it to be. But isn't this because you interpret reality in a rather particular way? You hardly ever look at things in detail because on a fundamental level details don't interest you. Yet if you take a good look around, you will discover that the details of a truly epic event are currently unfolding right before your very eyes. Not to mention what is happening inside your inner world! Try to put some new lenses on those glasses of yours!

Niinkuin mikä eeppinen tapahtuma..?  :2funny:

Mielestani ei ole surua etteiko myos siita kasvaisi iloa.

Iloa?

Minusta se ilo ei voi tulla ennen kuin suru on surtu, ei ainakaan samasta ASIASTA ole minulle tullut iloa. Jostain muusta, kun surun aiheuttaja on poistettu.  :coolsmiley:

Totta, iloa tai riemua ei minun kokemuksesta voi kehittya ennenkuin on koettu surua. En vaittanytkaan etta suru toisi iloa- se voi olla joku aivan muu asia, mutta surun lapi kayminen avaa myos kanavat ilolle.

Kyllähän minusta ainakin suru jalostaa ihmistä ja pysäyttää hetkeen.
Yhtälailla koen ilon tekevän, mutta eri tavalla ja eri sävyssä.
Luulen, että ihmisen "ongelma" on se, että haluaa valita vain tietynalaisia tuntemuksia tuottavia kokemuksia ja tunteita.
Jostain syystä jonkinlaista kipua tuottavat tunteet on nimetty negatiivisiksi ja joskus ne jopa mielletään tunteiksi, joista olisi päästävä eroon lopullisesti ja vielä se osoittaisi jotain kehittymistä, kun lakkaa tuntemasta tietynlaisia tunteita.

Olen kyllä joskus kuullut, että ilo ja nauru, avaa oven surulle.  ::)(Osho)
Jos paljon käsittelemätöntä surua, senkun hankkiutuu nauramaan ja iloitsemaan, niin tekee tietä surulle ja saa tuon sisälle painetun surun ulos.

Ja kyllähän suru ja ilo pohjimmiltaan on aika samanlaista tunnekokemusta, mutta ne tuntuu vain erille...

Monasti olen huomannut, että jos itkee jotain suurta menetystä, kipua ulos, niin sen jälkeen on olo kuin olisi pyhällä lähdevedellä pesty sielun sopukoita myöden.  ;)
Kun kävelee ulkona, missä tahansa, on jotkin asiat menettäneet merkityksen. Sellaiset, joilla ei tarvitsisi edes olla merkitystä.

Olen huomannut, että ihmiset, jotka on tehneet rakkaudesta "Jumalan", ovat yleensä säilöneet sisäänsä jonkun todella kipeän ja suuren surun ja kivun. Tuo ajatus, että laadullistaa sen kaikkein Suurimman ja Ylimmän, tuo lohdutusta tuohon suruun, joka muistuttaa aina välillä jonain "kaipauksen" omaisena häivähdyksenä hetkittäin.
Ajaa alitajuisesti hakemaan lohdutusta, jollekulle jota ei tiedosta edes olevan itsessä.

Itse kun olen kokenut surua, sinä aikana en tunne, että kokisin koskaan iloa se on sen hetkinen tunne ja surun kokemuksen jälkeen jossain vaiheesa elämä tasaantuu ja ilon aiheita tulee kunhan on surun surenut loppuun, jos joku aiheuttaa surua, niin silloin katsoisin miksi se aiheuttaa surua ja mitä tekisin  ???

Ehkä suurin koskaan kokemani suru syntyi, kun isäni kuoli. Pahinta se oli siinä vaiheessa kun kaikki viha ja aggressiot olivat laantuneet, en enää antanut itseni seota ja itkeä/nauraa/raivota vaan tunsin hiljaa sitä syvää ikävää ja surua mielessäni. Se tunne oli niin syvä, etten oikeasti voi kuvailla sitä muutoin kuin pohjaton musta kuilu, joka imee kaiken itseensä, vie jalat alta.

Surua tuntiessani tunsin hirveän vahvasti myös iloa ja toivoa, sain niin suurta voimaa ja toivoa elämääni, etten ikinä ollut uskonut niin paljon kauniiseen tulevaisuuteen ja siihen että kaikki menee hyvin. Koska koko maailma toimii niin, että jokaisella asialla on vastakohta, uskon että jokaisen tunteen takana on vastaava päinvastainen tunne, vaikka sitä ei aina itse edes tiedostaisi.  :idiot2: :)

Tiedättekö kun uppoan ajattelemaan tuota ulkomaateemaa, unohdan lähes kokonaan kokemani suuret surut! Huh! Onhan monissa maissa mm portugalissa surullista musaa, mitä en jaksaisi kuunnella, mutta onpa vaan aihetta käytetty taiteessa ja paljon.

ilman kärsimystä ja surua ei ole kokenut rakkautta, joku sanoi joskus noin ja tuota voisi spekuloida moneltakin kantilta. Mielestäni suru on tila, :smitten: ennen iloa.Ainahan me jotain opimme siitäkin.

Luin NDWalschilta jotain.. suru liittyy erillisyyden tunteeseen. Ykseydessä ei erillisyyden harhaa. Ykseyttähän yritin.. se pitää ilmeisesti kokea keskenään.. muistan.. monia eri kohtia..  :angel: ja muistan kun surun paino alkoi lähteä.. onko hullua kuvitella että kaikkea on, olemme Kaikki ja erillisyyttä/ puutetta mistään ei ole?

Minä olen yleisesti törmännyt siihen ajatukseen, että kaikki negatiivinen kasvattaa ihmistä ja on siksi tälle hyväksi. Sanotaanhan täälläkin "mikä ei tapa, vahvistaa". Ikävät asiat, kuten suru, ovat sielun kasvupaikkoja. Muuten me vain jämähtäisimme lillumaan yhteen kohtaan koko ajan. Keskuksestamme pois ravistelevat tunteet, olivatpa ne laadultaan millaisia tahansa, auttavat meitä kasvamaan ja ehkä jollain tavalla myös huomaamaan, mikä loppupelissä on "totta".

"Älä kärsi siksi, että kärsit". Näin riimut ovat usein sanoneet, kehottaen tarkastelemaan suruja ja muita ikäviä asioita kolmannen persoonan näkökulmasta. Usein asiat eivät ole niin huonosti todellisuudessa, kun mitä sisässään kokee ja tuntee. Tämän näkee siinä hyvin,että on helppoa mennä sanomaan toiselle, joka on poissa tolaltaan että "Kyllä se siitä, aurinko paistaa vielä risukasaankin" kuin itse muistaa noita sanoja samassa tilanteessa.

Suru on minusta ilon vastakohta, saman kolikon molemmat puolet. Edelleen sanon, että maapallolle on tyypillistä tuollainen kahtiajakoisuus ja se on yksi asia, mitä sielut tulevat (ja haluavat tulla) tänne opiskelemaan - että kahtiajakoisuus on todellista tässä Maapallolla, mutta yleisesti kuitenkin harhaa, sillä asiathan vain ovat.

Eivätkö juuri ne paskimmat hetket ole kasvattaneet meitä eniten? :coolsmiley: Minua ainakin ovat!

Joskus kärsin niin paljon, että ajattelin tulevani hulluksi. Kun sitä surua kesti kuukausikaupalla, ei tiennyt mitä enää tekisi, paitsi hoidot tuli otettua. Nythän se onkin helpompaa. En vain tosiaan tiedä mitä opin, paitsi varomaan tiettyjä ihmisiä, olemaan tunteilematta.

En kuitenkaan seonnut, mutta muistan sen tunteen.

Se poistui kuin oli muutaman kuukauden surrut.

Hyv, että se asia on kuitenkin takana päin. Hirmu moni jää vellomaan siihen suruunsa.

Itsekään en tiedä, mitä ihan tarkalleen ne kaikkein rankimmat vuodet elämässäni opettivat, mutta luulen, että kyse oli oman itsenäisyyden ja voiman löytymisestä.

Minä varon surua tuottavia asioita. Harmi kun ajatteli, että pahat asiat oli jo koettu eikä niitä tarvitsisi enää kokea.. ajatteli menneensä itse henkisesti jo tarpeeksi eteenpäin.

Eli nyt voin suunnilleen arvata mistä surua tulisi, ja vältän sitä. Ellei nyt autokolariin joudu tai lentokone putoa kun matkustan!

Suru kuuluu välttämättömänä osana elämään. Itsekin pyrin välttämään tietoisesti surua tai muita ikäviä tunteita tuottavia asioita, mutta jos surua tai muuta ikävää elämään tulee, niin ne pitää vain elää läpi ja jatkaa matkaansa.

Se, ettei elämään tule suruja ja murheita, ei tarkoita minusta sitä, että olisi henkisesti pitkälle ehtinyt. Suruja tulee kaikille, mutta valveutunut ihminen osaa suhtautua suruun luontevasti yhtenä elämän syklinä. Kaikkihan on ohimenevää, myös suru.

Jotkut ovat kyllä seonneet.. tehneet itsemurhia.. sellaisesta ei voida syyttää ketään, jolla on liian raskas kuorma. Joskus tekisi vain mieli poistaa nämä surun aiheet.. ilmeisesti ei ole "tarkoitus":.

Suru kuuluu Maapallolle, aivan kuten ilo.

Itsemurha on tietysti sielun kannalta valitettavaa, koska silloin sielulta jää kesken se asia, jota hän opettelee juuri paraikaa sen raskaan elämänvaiheen aikana. Seuraavassa elämässä sama asia otetaan uusiksi ja toivotaan, ettei sielu tällä kertaa tule oman käden kautta kesken kaiken pois.

Itsemurhat ovat vielä Suomessa hyvin yleinen ongelma, osaksi siksi, että Suomessa on paljon keski-ikäisiä sieluja, joilla on paljon käsiteltäviä asioita menneistä elämistä ja osaksi siksi, että yhteiskuntamme hyväksyy itsemurhat. Nyökytellään vaan ja sanotaan, että "onpa sääli, mutta sellaista sattuu". Suomessa on kunniakkaampaa vetää itsensä narun jatkoksi tai maustaa päätään annoksella lyijyä kuin kohdata ikävät tunteet silmästä silmään ja elää ne läpi.

Vähän tällainen aasialainen meininki siis täälläkin ;)

Ai sitenkö sinä selität sen.. vanhoilla sieluilla tietyt oppiläksyt.. hmm.. eikun keski-ikäisillä.. muuten mitä eroa siinä on oppiiko asiat just lihassa vai hengessä.. en ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä keinomaailmaa nimeltä 3d.- Voin olla väärässä mutta minusta se on ongelmien a ja o. Jos ei oltaisi tultu tänne, ei olisi suruja jne. Ei erillisyyttä, ei unohdusta, ei muistamista.

Olen itse havainnut tuon sielujen kehitystason määritelmän toimivan ainakin oman elämäni ja sen lähipiirin ympärillä. Keski-ikäisillä sieluilla alkavat tulla vastaan menneiden elämien teot (tekoja kokeillaan ja luodaan eniten juuri lapsuus ja nuoruusvaiheessa). Siihen kuuluu joskus hyvinkin raskaita kokemuksia ja useat keski-ikäiset sielut tarvitsevat mielen hoitoa, joka lääkitystä tai terapiaa.

Eli kyllä, tuolla minä selitän itselleni sen, miksi Suomessa itsemurhat ja mielenterveysongelmat ovat kansantauteina. Minulle se on looginen määritelmä, jota vielä kulttuurimme tukee.

Hmmm...mitähän eroa sillä oikeasti on oppiiko lihassa vai hengessä....? En olekaan miettinyt tuota, mutta tulee ekana mieleen, että kun tullaan Maapallolle tullaan opiskelemaan fyysisen ruumiin avulla asioita - koskettamista, eri materioiden tuntua, seksuaalisuutta, väkivaltaa, hellyttää ym. Fyysiseen maailmaan kuuluu myös ego ja en mukana tuomat tunteet. Egon ja sielun välinen ristiriita oli ainakin yksi syy siihen, miksei sieluja saatu asutettua Maahan kuin vasta viidennellä yrittämällä Atlantiksen aikoihin. Diana Cooperin kirjassa "Atlantis" oli enemmänkin siitä, miksi tänne Maapallolle ylipäätään päätettiin lähettää sieluja kasvamaan, mutten valitettavasti muista tuon enempää. Aihe kiinnostaa minua itseäni valtavasti!

Käsittääkseni tällaisia fyysisiä opiskelupaikkoja, joissa ollaan kuitenkin suht lähellä henkimaailmaa ei paljoakaan ole ja Maa on siksi todella suosíttu opiskelu- ja kokemuspaikka.

Egon ja sielun välinen ristiriita oli ainakin yksi syy siihen, miksei sieluja saatu asutettua Maahan kuin vasta viidennellä yrittämällä Atlantiksen aikoihin. Diana Cooperin kirjassa "Atlantis" oli enemmänkin siitä, miksi tänne Maapallolle ylipäätään päätettiin lähettää sieluja kasvamaan, mutten valitettavasti muista tuon enempää. Aihe kiinnostaa minua itseäni valtavasti!

*Menee vähän eri aiheeksi mutta mikäs siinä. Surun opetuksia on etsiä syvällisempiä merkityksiä. Mielenkiintoista. Kun olen itsekin toipunut niin monesta surusta.. joku sanoo, suru on loppujen lopuksi eroa Muusta ja eroa Jumalasta, ja jos kokee että eroa ei ole.. niin..

Minä en ole kokenu läheisen kuolemaa joten en tiedä siitä vielä mitään. Siksi suurin suru liittyy avioerooni ja siihen miten unelmani valui likakaivoon.

Minä pidän surun tunteesta. Se on voimakas ja luova tunne. Paljon pahemaa kuin suru, on se ettei kykene tuntemaan mitään. Suru on liikettä, joka puhdistaa ja tekee tilaa uudelle. Tietää, että on matkalla eteen päin kun tulee suru.

Minulla on sellainen käsitys, että itsemurhan pystyy tekemään vain sellainen sielu, joka on sen etukäteen sopinut. Itsemurhan tekevä on suuri opettaja läheisilleen, jotka joutuvat kohtaamaan teon myötä valtavan tunneskaalan ym. Käytännön elämässä itsemurhan pystyvältä puuttuu jonkin "esto"  mikä muilla ihmisillä estää ko.teon. Ei ole siis mitään keskenjäänyttä "ohjelmaa" maan päällä vaan kaikki kuuluu suureen suunnitelmaan   :(

Suru kuuluu elämään, ihan kuin ilo, rakkaus ym. Suru on inhimillistä.

Olen kyllä mieluummin iloinen.

Huomasin 2 selkeää asiaa kun eilen käytin vähän liikaa aikaa foorumilla.

1) rakastumisen ja rakastamisen edellytys olisi kokea joku osaksi itseä. Yleensähän näin käy suhteissa. Rakastan itseäni, olen rakkaus, mutta jos joku tuntuu vieraalta, väärältä, en rakastu enkä ota surukseni. Enkä kanna hänen surujaan ja kuuntele asioitaan suhteen jälkeen. Itselle oli tärkeä poistaa surun aiheuttajat viime vuonna. Mitä ihmettä minun ENÄÄ tarvitsee narsisteja miettiä (kun se kerran oli viimeksi se suurin suru)! Eivät he ole minua. Pari exää oli itse asiassa kärsinyt aika paljon suruja, hylkäämisiä, onnettomuuksia, jne, kai siinä oli paljolti minun empatiastakin kyse, siinä rakastami- sessa.. mutta oliko se heille karmaa.. ja opetusta? Omista teoista menneessä.. ??? Kuten suvussani on paljon surua.

Onneksi on niin iloiset työtiimit, että. :-*

2) en halua enää olla psykologi vaan rakastettu. Heti jos menee psykologian puolelle, lopetan ens kerralla. No ehkä 1% psykologia ja loput rakastettua. Ongelmanratkonta jätettäköön ammattilaisille, en halua myöskään uskonnollisia ongelmia kenenkään kanssa. Rakkautta siinä ihmisessä tulee olla yhtä lailla, en aio olla se joka antaa enemmän. Mutta tulihan sekin koettua - tuntuu että nousuvaakamies  :askendentti: :vaaka: osasi merkkinsäkin puolesta antaa ja rakastaa enemmän kuin..  :angel:

A vot.

Yhtään "turhaa" tai "ennenaikaista" kuolemaa ei ole. Jokainen lähtee juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Jotkut sielut voivat muuttaa sielunsuunnitelmaansa ja päättää lähetä täältä aikaisemmin kuin alunperin oli tarkoitus. Näitä sieluja tarvitaan jossain muualla tms. Mutta yleensä se surun opetus on tosiaan niille tänne jäljelle jääville omaisille ja läheisille.

Surutyö on raskasta. Olen itsekin sitä joutunut työstämään useaan otteeseen. Mutta silti ne lähteneet ovat tulleet kertomaan, että kaikki on hyvin ja heidän elämänsä jatkuu. On ollut merkittävää katsoa muiden surevien selviytymistä surusta, millä tavalla he ovat sen prosessoineet ja kehittyneet. Se on raskas prosessi mutta joskus me ihmiset tarvitsemme tuollaisia suuria kokemuksia, jotta voisimme oppia ja kehittyä.

Mutta sekin on hyvä muistaa, että oppia voi myös ilosta, onnesta ja rakkaudesta vaikka ne läksyt jäävät meitä siitä onnen huumassa usein huomaamatta.   ;)

Minun ymmärrykseni tästä on se, että Maa on nimenomaan aikoinaan luotu tunteiden opiskelupaikaksi. Tämän ajatusuuntauksen mukaan muilla planeetoilla ei ole olemassa tätä tunteiden kirjoa, joka meillä on mahdollista kokea ja sen vuoksi Maa on erittäin haluttu opiskelupaikka.  :smitten:

Näin minäkin asian koen, että jokainen ihminen todellakin tekee valintansa tällä pallolla ihan itse. Itsemurha saattaa olla tai olla olematta osa sielunsuunnitelmaa. Syyt itsemurhalle ovat moninaiset, joten mitään yksinkertaista kestosuosikkia ei voi esittää. Sielu itse tietää valintansa perusteet. Kuolema sinällään ei ole ennenaikainen koskaan. :knuppel2:

Jossakin tässä ketjussa pohdittiin myös sitä, ettei surua ja iloa voi tuntea yhtaikaa. Mielestäni sekin on mahdollista esmerkiksi silloin, kun vakavasti sairas läheinen kuolee. Ihminen voi olla iloinen siitä, että läheinen on vihdoinkin saanut helpotuksen ja pääsee haudan lepoon, mutta olla samalla surullinen omasta menetyksestään. Kyllä siis on mahdollista olla sekä iloinen että surullinen samasta asiasta. Tunteet vaihtelevat muutoinkin näkökulman vaihtuessa. Samaan asiaan perustuu se elätkö optimistin vai pessimistin housuissa.  ;)

Törmäsin tällaiseen kanavointiin tässä illan aikana ja ajattelin, että voisin ihan hyvin kopioida sen tännekin.

Nimimerkki ”Kärsimyskö jalostaa” kysyy:
Mikä on inhimillisen kärsimyksen merkitys ihmisen kasvuprosessissa? Sanotaan, että kärsimys jalostaa. Mikä on sinun näkemyksesi asiasta?

Uranuksen vastaus:
Kärsimys itsessään tuottaa aina jotain silloin, kun ihminen pyrkii kärsimyksestä eroon. Katsoessasi kärsimyksiäsi elämäsi varrella voit kysyä: Mitä se tuotti minussa? Antoiko se sysäyksen pyrkiä pois kärsimyksestä? Näin voit ymmärtää, että jokainen tila, jokainen kärsimys on tarpeellinen.
Kärsimys on kuin itu, siemen, joka uinuu ihmisen sisällä. Ihminen itse vetää puoleensa omaa kärsimystään ja se tavallaan pakottaa häntä toimimaan. Näin lopulta ihmisen sisimmästä nousee voima, joka saa muutoksen liikkeelle. Ihmisen mieli laajenee, hänen näkökykynsä laajenee ja hänen sisällään uinuva tietä muuttuu käytännön kokemuksen kautta todeksi.

Kun kärsimys ajaa persoonaa muutokseen, persoona on valmis kohtaamaan sen peloistaan huolimatta. Sen seurauksena kärsimys muuttuu voimavaraksi, joka työntää häntä eteenpäin.

Ymmärtäessäsi omaa elämääsi voit ymmärtää myös muita. Tällöin kasvavat hyväksyminen ja rakkaus itseäsi kohtaan. Nähdäksesi rakkauden kautta lopulta kokonaisuuden voit antaa itsellesi armon, vapauden ja hyväksynnän. Näin voit ymmärtää persoonasi eri tiloja, kärsimystä ja vaikeuksia ja vapauttaa itsesi, luoda suhdetta itseesi.

Kun tällä tavalla katsot elämää ympärilläsi, näet sitä laajemmin. Pystyt katsomaan kokonaisuuksia, niiden eri osa-alueita ja nähdä, että mikään itsessään ei ole hyvää tai huonoa. Hyvä ja huono ovat ihmisen mielessä, katsojan mielessä. On vain asioita, tiloja.

Sanani ovat kuin sytyttimiä sinulle, aktivaattoreita, niiden tarkoitus ei ole antaa kokonaisuutta, vaan herättää sinua aktivoimalla ja sytyttämällä sinua.  Tällöin itse työstät, haet, teet itsesi kanssa sen, mitä sisälläsi liikkuu ja mitä sieltä nousee.

Jos todella haluat palvella itseäsi, pysähdy elämässäsi ja katso kärsimystesi vaiheita ja totea kuinka se palvelee sinua. Kaikki mikä palvelee sinua palvelee myös kauttasi.
(Minä Olen-lehti, 2/2005)

Mietin vielä uudestaan senkin, mitä tapahtuu jos todella alkaa nauttia surusta ja kärsimyksistä. Seuraako siitä masokismia tai sadismia? Miten nämä asiat alkavat ja loppuvat? Toiset eivät millään päästäisi kokemukseensa mitään hajottavaa ja pitävät itseään pumpulissa, eräs jonka tunsin halusi aina mennä alimpaan mahdolliseen paikkaan, että sen jälkeen ei ainakaan voisi enää epäonnistua. Ja toinen teki vähän samaa välttääkseen sydänsuruja. EI siinä mitään, jos nämä eläisivät yhteiskunnan ulkopuolella, mutta kun kaikki ovat suhteessa kaikkiin.

Surun aiheuttajalle voi antaa anteeksi, mikä ei tarkoita että hän ei koskaan aiheuttaisi surua itselleen ja muille enää.

Jotkut ihmiset hajoavat, sekoavat, kovettuvat kärsimyksissä, mutta sehän oli kai siis Jumalan tahtoa kokea sekoamista.. ??  Moni teksti on ihan jees, vaikka kanavoidutkin, eri asia paranevatko live ihmiset kokemuksistaan.

 :uranus: :aspect_squ: :kuu: