Astro Foorumi

Heräsi ajatus tämän maailman vaativuudesta kanssakulkijoita kohtaan.
Onko niin, että mitä enemmän vaadimme muilta, sitä enemmän meiltä tullaan vaatimaan?

Jos muistaisimme, että väsynyt yleisönpalvelijamme on hänkin vain ihminen,
niin saisimmeko mekin enemmän armoa, kun olemme uupuneita?

Joskus törmää ihmiseen, joka on omasta mielestään niin tärkeä, että kaikki pienet yksityiskohdatkin hänessä ja hänen sanomisissaan tulisi muistaa.
Mutta miksi minun pitäisi muistaa vieraasta ihmisestä yhtään mitään, kun omatkin asiat unohtuvat?

Onko vaativuus toisiamme kohtaan lisääntynyt sitä mukaa kun juoksemme nopeampaa?

Näitä mietiskelin...

 ::)

Niin. Ahdistavinta on varmasti olla se ihminen, jota ei huomaa kukaan.  

hyviä ja miettimisen arvoisia pointteja teillä molemmilla.minusta asia on jotenkin niin että mitä enenpi me vaadimme itseltämme ja kuinka korkella haluamme pitää sen henkilökohtaisen suoritustasomme heijastuu myös paljolti siihen mitä sitten vaadimme muilta ihmisiltä ja ympäristöltämme. joskus vaan tuntuu tässä elämänmenossa unohtuvan se että me kaikki ihmiset kun olemme kuitenkin erilaisia  ja jokainen määrittää sen oman jaksamisen tasonsa...ehkä meidän kaikkien pitäisi oppia aina välillä pysähtyä huomaamaan oma ympäristömme ja tarpeen mukaan laskea sitä omaa tasoamme toisia kohtaan.silloin voisi onnea löytää ehkä siltä mistä sitä ei luullut edes olevan.

Ei voi vaatia muilta samaa kuin itseltään. Ja toisinpäin.

On olemassa tämä hieno sanonta, joka menee jotenkin näin:
Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Mutta entäs jos se toinen ihminen ei halua samaa kuin sinä?

Silloinhan tuo niin hyvää tarkoittava sanonta menettää merkityksensä tai se pitää muotoilla jotenkin toisin.
Miten sen muotoilisit, jotta se täyttäisi eettiset vaatimukset?

Ei voi vaatia muilta samaa kuin itseltään.(lainaus inkivääriltä)

näihän sen asian pitäisi olla..mutta jotenkin vaan tässä nykymaailmassa useasti törmännyt siihen että jin minäkin siihen pystyn  ja haluan niin mikset sinäkin....

On olemassa tämä hieno sanonta, joka menee jotenkin näin:
Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Mutta entäs jos se toinen ihminen ei halua samaa kuin sinä?(lainaus inkivääriltä)

tuo sanonta on kyllä omalla tavallaan hieno mutta totta siinä on tosiaan se että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovikkaan enää toiselle.

kun kohtelet toista ihmistä niin että mitä ikinä teetkin tai sanot pystyt tilanteessa kuin tilanteessa aina seisomaan omien tekojesi ja sanojesi takana...olet kohdellut toista ihmistä niin hyvon ja arvokkasti kuin olet pystynyt.silloin ei pidä koskaan jäädä tunnetta että miksi tein niin tai sanoin jonkun asian niin.minä vaan en ainakaan osaa nyt asiaa ilmaista tyollaisella korulauseella.

Olen vain lukenut tuon "korulauseen" erään vuodeosaston hoitofilosofiasta, joka heillä on seinällä. En vain ole rohjennut heiltä kysyä, ovatko ajatelleet asian toista puolta.

Ja miten asian saisi kirjattua esim. hoitofilosofiaan yhdellä lauseella vai voiko?  

 :angel:

Toimii! :smitten:

Tai:

Vaatimus...on kamala sana, monivivahteinen ajateltuna, rikas.

Olen kokenut ihmisiä, jotka vaativat toisilta ja itse alittavat sen kohdan missä aita on matalin. Mutta onko sittenkään näin? Koen sen vain itse. Ja on ihmisiä, jotka vaativat itseltä paljon ja huomaamatta sen saman muilta. Ja ihmisiä, jotka eivät vaadi 'ääneen' mitään ja jotka jäävät helposti syrjään.

Jeesus opetti jossakin puheessaan, että 'ano, niin sinulle annetaan' tai 'kolkuttavalle avataan'. Onkohan tässä kaksi äärimmäistä asiaa; vaativuus ja vaatimattomuus, mitkä kummatkaan eivät ole hyväksi kenellekään? Narsismi ja orjamainen marttyyri.

Niin. Ahdistavinta on varmasti olla se ihminen, jota ei huomaa kukaan. (inkivääri)

Inkivääri toi asian esille, mitä voisi katsoa hyvin monelta suunnalta. Toiset katsoa, ja itse se ihminen katsoa, jota ei huomata. Voisiko siinä olla tietynlainen sokeus, joka voi jopa olla pettävää? Esimerkkinä kovin sairas ihminen, joka tarvitsee fyysisestikin paljon apua. Hänen ympärillään saattaa hääriä hyvinkin monta ihmistä, päivittäinkin jopa ja hän ei siltikään tunne itseään huomatuksi, ehkä se henkinen yhteys uupuu, ehkä se tottumus, että joka päivä pitää jonkun käydä. Hän ei ehkä tiedosta sitä tosiasiaa, että monet ihmiset ovat tosiaan yksin, eivät ihmiset nykyään enää vieraile esim. kuten ennen.

Taas toinen, joka on arkuudeltaan ja jollakin lailla myös itsekeskeisyyttään joutunut syrjään, ei jaksa ottaa kontaktia, odottaa kuitenkin toisten huomiota.
Syitä syrjyyteen voi etsiä kahdesta suunnasta.

On tosi, että heikompaa tulisi auttaa, luonteeltaankin ihminen voi tietyllä lailla olla heikompi. Toiset tarvitsevat enemmän rohkaisua ja vähän tönäisyä. Olemme vastuussa itsestämme, mutta myös toisistamme.  :angel:

Oih, tämä on niin laaja alue, että innostuisi vaikka kuinka puhumaan. Mutta ...näin aluksi tässä.

Silloin kun itsellämme on Valoa jaettavaksi, niin tehdään niin vaikkapa hymyilemällä kaupan tädille tai sille naapurille, joka on vähän syrjään vetäytyvä.

Ja kun itsellä ei ole kuin pimeys ympärillä, niin levätään siellä vähän aikaa. Toivotaan, että joku tuo vähän valoa meillekin.

Nyt en itse jaksa paneutua kauhean syvällisesti, mutta toivotaan, että mielipiteet sinkoilevat...

 ;D

Heips, piipahdin tänne takaisin...

Lainasin Peppilotalta tästä vähän:

On olemassa tämä hieno sanonta, joka menee jotenkin näin:
Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Johon olikin jo kommenttia.

Tämä universaali eettinen ajatus on minustakin aivan hirveä, tai ainakin noin karrikoiden. Ajatteles nyt (vaikka tästä yksinäisyydesta, sen eri puolista), jos naapurissa on ihminen, joka toivoo, että ihmiset vierailisivat paljon. Joten hän tekee itse sen, mitä toivoo itsellensä tekevän ja piipahtaakin aivan liian usein naapurissa.

Ei varmaan kaikki tykkäisi.

Ja varsinkin nyt, kun erilaiset kulttuurit ovat sekoittuneet keskenään, niin tuo lause on vain itse ristiriitaisuus. Todellisia törmäyksiä tulee.

Mutta jos sitä vähän laajentaisi siten, että tunnustelee toisen toiveita ja odotuksia ja toimii vasta sitten. Ja kyllähän meille usein käy niinkin, ainakin minulle, että emme toimi edes niin kuin toinen kauniisti pyytäisi.

Tiedän nytkin, että setäni odottaa, että milloin tulen häntä sairaalaan katsomaan. Enkä vain ole saanut sitä tehdyksi. En voi sanoa, etteikö olisi aikaa. Ei vain jaksa, ei saa itsestä irti. Oma laiskuuteni ja välinpitämättömyyteni painaa kyllä mieltäni.

Siis kun edes voisimme tehdä sen, mitä toinen toivoo..... :-[

Ystäväni tuossa sanoikin salakavalasti, että tällaisista asioistahan me tiedämme itse, miten meitä sitten tullaan kohtelemaan, kun emme jaksa sänkyä pitemmälle.

Kaunis toive ei kuitenkaan ole sama kuin vaatimus.  :'(

Jos aina tekisimme niin kuin toiset toivovat, niin olisimme kohta lopen uupuneita. Siksi hämmästelen juuri palveluammatissa työskenteleviä ja heidän jaksamistaan. Kuka jaksaa kokonaisen työpäivän vain palvella muita ihmisiä, kun itse ei varmaankaan saa läheskään aina hyvää palautetta tehdystä työstä.

Toisinaan pyynnöt on paketoitu kauniiseen paperiin ja taustalla on marttyyri, varsinkin jos et millään jaksa toteuttaa toiveita.

Kiitos Inkivääri!

Lukiessani viestiäsi oikein huoahdin!  ::) Ainakin löysin 'syyn', miksi viihdyn ja hautaudun kotiin ne harvat illat jotka ovat vapaita.

Minä olen palveluammatissa. Ja kyllä olen usein kuin ruttuinen tyhjentynyt ilmapallo.  :buck2:

Kiitos Mondo,

joskus tuntuu että tämä areenakin on jonkinlainen rakkauden tankkausasema. Usein tuntuu, että on saanut lämpöä ja sitä ihanaa huomiotakin.

Ja tänne ei helposti löydä Herra Vaatimus!  ;D

Vaatimus on sisaisimmia toiveitamme!

tuo koru lause oli kyllä alunperin tulihepan kommentti jota lainasin. allekirjoitan tuon kyllä sikäli että ajatus on kaunis...

kirjoitin tuolla kuitenkin aikaisemmin jo myös tästä että mikä sopii yhdelle ei sovi taas välttämättä toiselle...

kohtele toista ihmistä niin että mitä tahansa teetkin tai sanotkin voit 100% sesia niiden takana ja ettei koskaan tarvitse miettiä olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin...

Tuleepa tuosta mieleen, että olisiko joskus syytä kuunnella vaatimusta, joka tulee sisimmästämme?

Vai vääristyykö se sisimmän vaatimus joksikin toiseksi pinnalle tullessaan?

Jos vaikka vähättelemme omaa perimmäistä toivettamme... ???

Omien perimmäisten toiveiden, tällaisen "sielun vaatimusten" vähätteleminen tuntuu olevan yllättävän yleistä. Klassisin esimerkki lienee se, että parisuhteessa ollessa sielu vaatii, että nyt olisi aika jatkaa matkaa, jättää tämä suhde joka on jo täyttänyt tehtävänsä (ja aiheuttaa mahdollisesti vain harmia), mutta silti tuota vaatimusta jäädään kuuntelematta ja pysydytään siinä suhteessa. Tai sitten rampataan eestaas kuten Matti ja Mervi, joilta molemmilta tuntuu sisäisen äänen vaatimusten kuunteleminen menneen kuuroille korville. ;D Tosin en tietenkään voi sanoa tuota varmaksi, kun en kyseisten sielujen suunnitelmia tiedä :coolsmiley:

Tervettä vaatimusta toisilta täytyy tietenkin olla, se kertoo vain itsekunnioituksesta. Jos joku kohtelee sinua erittäin huonosti on minusta täysin tervettä vaatia parempaa kohtelua. Joskus omien vaatimusten puolesta täytyy myös taistella, ainakin silloin, kun omat vaatimukset ovat erittäin tärkeitä fyysiselle ja psyykkiselle terveydelle.

Uskon Mondon tapaan siihen, että se mitä lähetämme maailmankaikkeuteen matkaan tulee meille takaisin samanarvoisena.

Aina vaaditaa, että pitäis olla niinku ne muutkin, tehdä kuten ne ja kiinnostua samoista asioista ja miellyttää..
Sitten toisaalla alleviivataan sitä omaa persoonaa ja kuinka siitä pitää pitää kiinni ja olla vaa rohkeasti muista välittämättä juuri semmoinen ku on.

Ei silti kelpaa >:(

Minun hengellisyydessäni on oikeastaan vain yksi sääntö ja kaikki muut säännöt kumpuavat siitä:
Näpit irti toisten aikuisten ihmisten vapaasta tahdosta.

Näinollen en voi vaatia koskaan keneltäkään mitään.

Se mitä sen sijaan voin tehdä on keskustella ja pyrkiä konsensukseen toisen ihmisten kanssa asiassa kuin asiassa, mutta jos konsensusta ei saavuteta ja asia on molemmille hyvin tärkeä, silloin oikea ratkaisu on lähteä ystävällisessä hengessä eri suuntiin elämässä.

Minulla voi olla vaatimuksia esimerkiksi siitä millaisen ihmissuhteen haluan jotta ylipäätään suostun ihmissuhteeseen ollenkaan. Nämä vaatimukset kuitenkin kohdistuvat silloin tuohon ihmissuhteeseen, eivät toiseen ihmiseen. Edelleen tällöinkin minun on vain keskustellen pyrittävä konsensukseen ihmissuhteen sisällöstä, vaatia en tällöinkään voi. Ja jos konsensukseen ei päästä, tällöin siitä ei ollut tarkoitettukaan tulla mitään ihmissuhdetta.

Nuorillahan tuo kelpaamattomuus ilmenee esim. siten, että ellet hanki iPhone'ia (mieluiten uusinta versiota),
ystävyys on katkolla.

Mitenkähän tuo sitten ilmenee aikuisilla? En osaa itse tuohon vastata, kun aspergeri tuntuu pahenneen
niin, että ei tule paljon ihmisten kanssa oltua tekemisissä. Kenties johtuu siitä, että aivojen verenkierto
saattaa olla heikennyt viime aikoina dramaattisesti äidiltä perityn jojomaisen verenpaineen johdosta...

 :uglystupid2:  ::)

Kaikkien ihmisten kanssa, iästä riippumatta, kannattaa muistaa tämä:

Jos leikin jotain mitä en ole osa ihmisistä tykkää siitä esityksestäni ja osa ei. Kukaan ei kuitenkaan silloin tykkää todellisesta minästäni, koska se ei sieltä esityksen alta edes näy.

Jos taas olen vaan oma itseni, silloin ne jotka tykkäävät, tykkäävät ainakin todellisesta minusta, eivätkä mistään esityksestä.

Vaatimuksiin pätee ehkä tämä vanha klisee:
Ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka antaa.

Voivathan ihmiset vaatia ihan vaikka mitä, mutta mitä väliä sillä on? Lähipiirinsä voi koostaa ihmisistä, jotka eivät vaadi leikkimään jotain mitä ei ole tai ostelemaan turhaa tavaraa jotta tulisi hyväksytyksi.

Tosiasia nyt vaan on, että kaikille ei voi koskaan kelvata. Sen kun hyväksyy, niin voi sitten olla ihan oma itsensä, jolloin lähipiiriin oikeastaan aivan automaattisesti valikoituu niitä ihmisiä, joille moinen on ihan ok.

Eklektikon kanssa samaa mieltä. Ei tarvitse ryhtyä huoraksi saadaakseen hyväksyntää, kyllä se elämä tuo eteen niitä ihmisiä jotka hyväksyvät sinut sellaisenaan kun olet, jahka ENSIN olet hyväksynyt muut sellaisenaan ja se ei kaikille ihan luonnistu.
Johan alkaa taas elämä maistumaan tämän jälkeen  ;)

Otetaan nyt taas kärjistetty esimerkki. Olen ymmärtänyt seikan siten, että "aito" psykopaatti ei mahda mitään sille,
että hän ei kykene tuntemaan empatiaa muita eläviä olentoja kohtaan.  Hän kuitenkin voi ilmeisesti
pitää sinusta, jos hän hyötyy sinusta jotenkin. (Hitler kuulemma tykkäsi
koiristaan, joten mahtoiko hän olla aito psykopaatti?) Käsittääkseni esim. aivovaurio voi tehdä ihmisestä psykopaatin.
Monista prefrontaalisen lobotomian uhreista tuli kaiketi psykopaatteja?

Pitääkö psykopaattikin hyväksyä sellaisenaan, vai pitääkö hänet hylätä tunnekylmyytensä takia?

Vaikea sanoa tuohon oikeastaan muuta kun missä se oma sietokyky sitten tulee vastaan jos on tekemisissä psykopaatin kanssa. Kaiketi se menee niin että syvän ymmärryksen kautta kykenee rakastamaan mutta ei tarvitse hyväksyä tekoja, ne rajat sitten. Toisaalta voi olla itse samankaltainen joten hyväksyy sitten toisen tekoja ns normaalina. Tarvii vain olla sitten tilannetajua ja sopivaa herkkyyttä. Toisaalta Hitlerihan oli kovin pidetty mies, kokonainen kansahan lankesi hänen edessä.

Hitler tuskin oli psykopaatti, mutta kuten Stalinkin, oli hakattu eli väkivaltaa runsaasti kasvatuksen nimissä kokenut ihminen. Rikkihän sellaisesta menee jotakuinkin jokainen.

Psykopatia on usein myös synnynnäinen. Prefrontaalilobotomia EI tee psykopaatiksi! Se vain katkaisee ihmisen tietoisen yhteyden omiin tunteisiinsa; sekä positiivisiin että negatiivisiin. Ihminen ikään kuin 'latistuu.'

Mutta olennainen juttu tässä on nyt tämä, eli se että käsitteet ovat tässä menneet vähän sekaisin:
Hyväksyä ja haluta joku omaan lähipiiriinsä eivat ole sama asia!

Minä hyväksyn kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat, myös sen Hitlerin ja ne psykopaatit - minun hyväksymättömyyteni ei nimittäin heitä mihinkään muuta ja se että pyörittelisin päässäni negatiivisia ajatuksia heistä tuottaa vain minulle itselleni turhia negatiivisia tunteita - mutta en silti halua heitä lähipiiriini.

Tässä ketjussa on taidettu käyttää tuota sanaa 'hyväksyä' tarkoittamaan itse asiassa 'hyväksyä kaverikseen.' Minulle ne ovat kuitenkin eri juttu; hyväksyä on minun oma sisäinen mielentilani, kaveriksi hyväksyminen taas on jotain jossa on kaksi osapuolta, ei semmoinen ole mikään yksipuolinen 'a hyväksyy b:n kaverikseen' -juttu.

Koska en halua puuttua toisten aikuisten ihmisten vapaaseen tahtoon, en vaadi keneltäkään mitään, edes siltä psykopaatilta. Sen sijaan oman vapaan tahtoni piiriin kuuluu oikeus valita itse seurani. Ja se riittää oikein hyvin.

Kyllähän psykopaatit kannattaa varmasti hyväksyä juurikin Eklektikon mainetsemista syistä. Ehkä heitä voi joku jopa auttaakin, mutta mielellään oma hyvinvointi ja energiat säilyttäen. Eli tämä auttaminen on luultavasti vain pieni empatian välähdys tuolle psykopaatille vaikka hän ei sitä sillä hetkellä tajuisikaan. Väkisin auttaminen kun ei usein kovin hyvin toimi. Rakkauden rukoileminen psykopaattia kohtaan on myös yksi keino auttaa mielestäni. Silläkin saattaa kuitenkin olla enemmän vaikutusta rukoilijaan itseensä, mistä näitä tietää? Tärkeintä on kuitenkin toimia omien rajojen puitteissa, eikä mielestäni kenenkään kannata uhrata itseään psykopaatin auttamiseksi - sitten on vain kaksi ihmistä suonsilmässä yhden sijaan.

Jos on nähnyt pelkkiä hyväksikäyttäjiä, pahoinpitelijöitä, kaksinaamaisia valehtelijoita ja muita sairaita, niin saako vaatia parempaa?
Saako itseään arvostaa niin paljon, ettei tuollaista tarvitse sietää? Vaikka muut alentaisivat sinua pilkkaamalla, ettet ole mitään, kun kuvittelet olevasi tuollaisia parempi ja ettet ole ansainnut sitä mitä toivot?

Varjotar, ylläoleva teksti sisältää ainakin yhden yliyleistyksen joka todennäköisesti ei ole tosi ja lisäksi tuottaa sinulle negatiivisia tunteita. Sinun tunteesi asiasta tuollaisena on aivan tosi, en kiistä sitä miltä sinusta tuntuu. Haluaisin kuitenkin että pysähtyisit hetkeksi pohtimaan, vastaako se miltä sinusta tuntuu sitä miten asiat ihan oikeasti ja todella ovat. Tämä lause:

"Jos on nähnyt pelkkiä hyväksikäyttäjiä, pahoinpitelijöitä, kaksinaamaisia valehtelijoita ja muita sairaita, niin saako vaatia parempaa?"

Jos tuo olisi totta, ihan 100% jokainen ihminen jonka ikinä olet kohdannut, vanhemmistasi ja isovanhemmistasi sekä sisaruksistasi alkaen ja päätyen kaupan kassaan, opettajiin koulussa ja myös työnantajiin ja työtovereihin olisi tuollainen. Muista myös jokainen kohtaamasi lääkäri, hammaslääkäri, kirjastonhoitaja, bussikuski ja satunnaninen vastaantulija. Todella ihan jokaikinen ihminen jonka olet elämässäsi tavannut !Myös kätilö synnytyslaitoksella kun synnyit!

Sitä nimittäin oikeasti tarkoittaa se että on nähnyt 'pelkkiä' ihan  mitä tahansa: Silloin sitä ovat aivan kaikki. Ja sehän on ymmärrettävästi epätosi väite.

Jos huomaa käyttävänsä ajatuksissaan tekstissään sellaisia sanoja kuin jokaikinen, aina, kaikki, koskaan, kukaan jne. on melko varmaa että kyseessä on liioittelu ja yliyleistäminen jotka aiheuttavat turhaa kärsimystä.

Ihan oikeasti en usko että jokainen ihminen jonka olet elämässäsi kohdannut on tuota. Minä otan tämän nyt tässä puheeksi sen vuoksi, että tuollainen ajattelu tuottaa sinulle turhaa pahaa oloa ja on hyvä esimerkki siitä, miksi omia ajatuksia ei kannata aina uskoa.
Aivomme tuottavat hirveän määrän ajatuksia päivässä ja vain osa niistä on totta. Jos sinusta vaikka tuntuu siltä että KAIKKI ihmiset joita olet kohdannut ovat tuollaisia, on se sinun oma tunteesi ihan tosi tunne, mutta se ei kerro mitään siitä onko sen taustalla oleva ajatus totta. Omat tuntemuksemme eivät ole aina osoitus asioiden oikeasta tilasta. Ajatuksemme huijaavat meitä päivittäin tällä tavoin, ellemme itse tiedosta että niillä on sellainen taipumus.

Sitten itse kysymykseesi:
Itseään nimenomaan juuri pitää arvostaa niin paljon, että ei siedä sellaista kohtelua josta puhut. Tottakai saat vaatia parempaa, mutta se tapahtuu niin että valitset seurasi oikein, ei niin että ryhdyt vaatimaan ihmisiä muuttumaan: Toisia ihmisiä ei voi vaatia muuttumaan tippaakaan, mutta sen sijaan sitä voi valita seuransa niistä ihmisistä  jotka kohtelevat hyvin ja kunnioittaen.

Muiden pilkka kertoo muuten aina enemmän heistä kuin sinusta, se kannattaa aina muistaa. Siinähän sitten ihmettelevät kun satuttamaan tarkoitetut sanat kirvoittavatkin parhaimmillaan vain ironisen hymyn ja lauseen 'Mielenkiintoista, kerro toki lisää.'

 :buck2:

Anteeksi jos neuvo oli ei-tervetullut, mutta viesteissäsi on hyvin usein näitä yliyleistyksiä, etkö itse uskon niiden vaikuttavan millään tavoin mielentilaasi?

Mutta toistan siis vielä: Tottakai saa vaatia parempaa kohtelua, mutta se tapahtuu valitsemalla oma lähipiiri ihmisistä jotka kohtelevat hyvin ja kunnioittaen, ei vaatimalla huonosti kohtelevia ihmisiä muuttumaan toisenlaisiksi.

Toisaalta jos ei koe mahdolliseksi hankkiutua eroon tälläisista ihmisistä niin asioiden julki tuominen rehellisesti on yksi keino muutokseen. Ei se kivaa tai helppoa varmasti ole, mutta oman päänsä sisällä kiroileminen on omiaan lisäämään ahdistusta. Toinen osapuoli voi silti olla autuaan tietämätön mistään suuremmasta kärsimyksestä. Ihmiskontakteissa on myös aina vähintään kaksi osapuolta, joten on hyvä myös tarkastella omia toimintamallejaan ja sitä kuinka hedelmällisiä ne ovat rakkauden ja/tai muutoksen syntymiselle. Tässä on sitten hankalaa se, että miten pitää omanarvontuntonsa korkealla ja silti antaa toiselle ja itselleen anteeksi eri teot.