Astro Foorumi

Hei!

Minulla on ollut hyvä avioliitto ja ihana suhde mieheni kanssa liki kolmekymmentä vuotta. Vaikka mieheni on 24 vuotta vanhempi, olen saanut kaksi mukavaa poikaa häneltä ja laa-aaajan suvun ja muuta. :smitten:  ::)

Mutta nyt alkaa tuntua vaikeammalta, sillä mieheni varjoon on tullut mukaan pikkuhiljaa herra nimeltä Alzheimer.
En tahdo valittaa. Mutta jos jollain on kokemuksia, vaihtaisin mielelläni sanaa ja kokemuksia.

Tiedän, että on olemassa yhdistyksiä ja kaikkea. En vain oikein jaksa alkaa kulkemaan joka taholla. Mielellään 'tutussa' ympäristössä näistä puhuis.  :'(

Ikävä kuulla  :( En voi kokemuksesta sanoa yhtään mitään, mutta tuossa on yksi mielestäni varteenotettava artikkeli aiheesta. Lisäksi liikunnan ja mielenvirikkeiden on todettu helpottavan elämää.

http://www.biovita.fi/suomi/terveyssivut/alzheimerintauti.html

Ikävä kuulla.

Kuinka tuo on todettu? Oletko huomannut miehesi pikkuhiljaa unohtelevan asioita? Oletteko käyneet lääkärissä? Onko diagnoosi varma?

Minä seurasin muutamia vuosia ystäväpariskunnan vaimon sairauden edistymistä vaihe vaiheelta. 

Voi, kiitos paljon!

Kyllähän minä aloin jutella hänelle pikkuhiljaa, että käydä 'muistiklinikalla' kun sellainen kerran on paikkakunnalla. Huomasin, että alkaa tehdä ihmeellisiä asioita. Laittaa esineitä ihmeellisiin paikkoihin. Tekee sellaista jota ei koskaan ennen ole tehnyt, kuten laittaa rautapannun tiskikoneeseen. Ei muista enää vanhoja suosikkireseptejään, ei opi mitään uutta tekniikkaa. Ja kello on yksi hälytysmerkki, tiedän nyt. Ei osannut sitäkään enää laittaa oikeaan aikaan. Ja kertoo kaikki moneen kertaan. Katselee päivät televisiota. Lukee kyllä vielä, mutta panee useasti kirjan pois. Eikä voi katsoa esim. dekkareita, joissa palataan menneeseen ja välillä olla tässä ajassa.

Itse lähti muistipysäkille, otettiin kuvat ja kaikki. Ja aivoröntgenissä se todetaan ihan helposti. Harmaat alueet. Ja testeissä esim. se ettei osaa piirtää kolmiulotteista kuvaa tai osaa piirtää enää kelloa eikä numeroita oikein. Testataan vielä toukokuussa ja katsotaan sitten lääkitys. Se on kauhean kallista niin kauan, kunnes ei osaa enää huolehtia itsestä. Hassua. Monet jättävät lääkkeen sen kalliuden vuoksi ja huononevat silmissä. Kun taas useat pystyvät lääkkeen avulla tulemaan toimeen vuosia.

Ensimmäinen oire minulla on se, että 'kyllästyttää' väliin. Vaikka olenkin kärsivällinen.  :-\

Ei tämä vielä pahassa vaiheessa ole. Tietää itse, mutta torjuu alzheimer-sanan. Ei kerro siitä, mutta kertoo, että verisuonitauti on aiheuttanut aivoissa jotakin. Hyvä näin. Katsomme vielä touko

Tuohon asiaan piti vielä tarttua. Älä ajattele noin, vaan ajattele että hyvä avioliitto ei "ole ollut" vaan tähän mennessä. Koska jos sairaus todetaankin Alzheimeriksi, niin silti hyvää aikaa voi vielä jatkua pitkään.

Edellisestä taas saa käsityksen, että tauti VOI olla Alzheimeria mutta myös dementiaa.

Eli nyt kipinkapin apteekkiin ostamaan E-EPAA. Jonka jälkeen odottelemaan lisää tuloksia.   

Kiitos Kaurisenergia!

Olet ihan oikeassa, että en saisi puhua 'on ollut'-muodossa.

Olen vain tuntenut jo vuosikausia, että hän liukenee jonnekin tai oikeammin minäkin liukenen. Etäisyys kasvaa, jota en vain ymmärrä oikein mitä se on. Turhautuu ja väsyy. Tulee hätä. En voi elää hänen elämää tuollaisena, minulla on oma.

Lääkäri sen totesi varmuudella Alzheimeriksi.

Ensimmäinen vaihe: suuttumus. Olet varmasti (ehkä tietämättäsi) suuttunut puolisollesi. Ei hän voi tehdä noin. Ei saa.

Jos teidän ikäeronne on noin suuri, niin ehkäpä asia olisi tullut jossakin vaiheessa ilmi muutenkin, ilman sairauttakin.

Mutta se menee ohi. Jossain vaiheessa tulee hyväksyminen, jolloin hyväksyt että puoliso on sairas, mutta silti voitte ottaa elämästä irti kaiken hyvän, mitä sillä on annettavana.

Itse ihailin kovasti ystäväni kysyä hyväksyä tuo vaikea asia, puolison sairaus, ja silti jatkaa elämää yhdessä ja nauttia siitä.

Isoäidilläni oli tuo sairaus,ja muistan miten itsekin teininä lakkasin käymästä hänen luonaan.Hän oli ollut minulle todella läheinen ja rakas.

Pikkuhiljaa hänkin alkoi ensin puhumaan vanhoista asioista.Unohti sen hetkiset ja alkoi myös laittaa tavaroitaan ihmeellisiin paikkoihin.
Äitini oli työssäkäyvä,ja heillä oli oma yritys.
Niin siinä lopulta kävi,että laitoshoito oli ainoa vaihtoehto.
Siihen aikaan ei näin paljon vielä tiedettykään noista sairauksista.

Kyllä sinulla Esmiralda on täysi oikeus olla välillä turhautunut ja vihainenkin.Läheisen sairauden etenemistä on todella raskasta katsoa.
Ja jos vaaratilanteita,esim.tulipesien kanssa touhuamista(mammani touhusi lämmittämisen kanssa ja oli polttaa koko talon)tmv.tulee eteen,on kai pakko miettiä niitä vaihtoehtoja.

Vaikea ratkaisu sekin,mutta jos voisi jakaa muutamille päiville ja osa sitten taas kotona.
Molemmat saisivat lepoa,sillä sinä sitä myös tarvitset ja paljon.

En maalaile mitään kauhukuvia,vaan mietin siltä kannalta jos sairaus kuitenkin nopeasti etenee.
Voimia vaan teille molemmille,sillä turhautunut on myös se osapuoli joka sairastaa.Ehkä peloissaankin.
Toivon teille kuitenkin molempia tyydyttävää vaihtoehtoa,niin olisi molempien parempi olla.
Enempää ei oikein voi harteilleen ottaa,kun sen,minkä selkäranka kestää.,, :-\   :angel:

En tiedä mistään mitään mutta koen empatiaa Esmiralda  :'(

halein pikkusisko :smitten:

Ei varmaan kukaan, joka ei ole elänyt tuon sairauden 'sisällä' voi sitä tilannetta täysin ymmärtää. Ihmisen persoonahan muuttuu ratkaisevasti koko ajan.
Kyllä sekin vaikuttaa suhtautumiseen, missä elämäntilanteessa itse on.
Jos vielä on työelämässä mukana, on huoli moninkertainen.

Sydämestäni toivon sinulle Esmiralda jaksamista, ja viisasta vastuunottamista toisen tilanteesta, jotta jaksaisit.

Lämmintä energiaa lähetän sinulle!

 :smitten:    maarita            :smitten:

Voi ihmiset! Ehkä tätä janosin. Olla raukka vähän ja purnata. Olen hankkinut hellan jossa on ajastin. Eipä silti, joskus se jää itseltäkin päälle, pelkästä väsymisestäni joskus. Ja pyrin pitämään silmällä pannua pannuhuoneessa, joskus se on ollutkin 'räjähtämäisillään', kumma vaisto joskus tekee minut huolelliseksi. Mutta se on asia, jonka mieheni vielä mielellään tekee, se on hänen valtakuntaansa. Sallin sen hänelle. Ja pidän silmällä.

Olen aavistanut asian ja siksi otin viime vuoden vuorotteluvapaata. Syötin mieheni ravinteilla ja hän voikin paljon paremmin. Siis hän ajaa vielä jopa autoa. Mutta vain vanhoja tuttuja reittejä. Se otetaan/otettanee pois ensi vuonna. Hän vielä osaa laittaa itselleen yksinkertaista ruokaa, vaikka tekeee joskus hassuja asioita.

Tietyllä lailla olen tottunut. Hänessä on monta sairautta, hän on älykäs, toimelias ja positiivinen. Ja poikani tietävät, ehkä jopa huomasiavat asian aiemmin kuin minä.

Minä puhun ja puhun, mutta ajattelen, että jollekin, joka kokee samaa, eikä vielä usko, tämä voi olla tärkeä!

Kiitos Chandra!

Totesin että lääkäri on aika hyvä, pisti heti järjestykseen mieheni kaikki lääkeasiat ja sairaudet.

Ja sanoi minulle kauniisti, että 'voit aivan hyvin käydä viikon lomalla, miehesi pärjää'. Jo se oli minulle suuri lohdutus, lääkärin lupa!

Minulla on ystävä Tamperelleella, vanha ihminen paljon vaikeammassa tilassa kuin mitä, jota yritin silloin tällöin vierailulla ilahduttaa. Hänen miehellään oli sama tauti. Viimeiset vuodet ystäväni nukkui pari tuntia kerrallaan, kunnes hänen lääkärinsä pakotti hoitokodin ottamaan mies vastaan. Ja siellä hänet tuperrettiin heti lääkkeillä. Ystäväni oli kauhuissaan. Kunnes mies kuoli aivan yhtäkkiä.

Tiedän, että kun on aina ollut kunnioitus ja lämmin läheisyys, se kantaa kauas.

Mutta voi, en ole tiennyt, että purnaaminen ja tällaisen purkaminen auttaa näin paljon!!!  :smitten:

Valoa, iloa ja rakkautta sinulle Esmiralda  :smitten:

Olet todellakin pitkälle päässyt tässä elämässäsi, kun sinuun noin paljon luotetaan ja tukeudutaan... Altzheimerin tauti kertoo ihmisestä, joka on todella paljon ajatellut ja tehnyt 'ajatus'-työtä toisten ihmisten hyväksi - hän kokee ettei hänen neuvojaan ole riittävästi arvostettu, joten hän on jättäytynyt 'toisten neuvojen' varaan.

Olet ollut oikeilla jäljillä, kun olet häntä hoitanut ravintolisillä. Esim omega3 rasvahappojen vaikutus aivoihin on todellista - samoin kuin epäsuorien antioksidanttien (esim. Naturesin Cognicore, jota juuri lanseerataan markkinoille, mutta täällä ei saa mainostaa, joten ei siitä sen enempää).

Sanotaan, etta kaikella on tarkoitus. Mika lienee tarkoitus tamankaltaisessa sairaudessa, yritetaanko sinua viela opettaa jotain...
Tarvitset paljon voimia ja mukautumiskykya, Suomessahan oli kuuluisa laulajatar Carola jolla oli tama tauti ja varmasti se ei helppoa ollut.
Iso hali sinulle, yrita loytaa syyn ja seuraksen laki ja loytaa vastaus, ehka silloin on helpompaa ja hyvaksyminen on myos "puoliruokaa" ja Elektra vastasi mielestani osuvasti tuossa edella "ajatustyota toisten ihmisten hyvaksi"...

Kiitos, kun luen teidän juttuja tässä, kuten sinunkin, niin huomaan kuinka tervehdyttävää ja tautia hidastavaa on ollut se, että asumme maalla. Mieheni tekee lenkin ulkona joka päivä ja hänellä on myös sisällä pyörä. Siis jos häenllä ei olisi tekemistä, hän olisi vuoteen omana jo ajat sitten. Ja kun hän on päättänyt, että 'pitää elää niin kauan että näkee pojat vakituisessa työssä'.  :knuppel2: Tässä sen näkee tuon aktiviteetin ja päämäärähakuisen voiman!

Kaurisenergia. Kiitos, huomaan kuinka ihanasti etsit minulle näkökulmia. Mieheni on aina ollut jotenkin sairas , vaikka hyvin selvinnyt. Joten olen tottunut mm. verisuonitautu, ohitusleikkaus, eturauhassyöpä ja muuta sellaista. Joskus haaveilinkin, että kun saisimme edes 10 vuotta olla yhdessä! Toive on toteutunut kolmen kertaisena! Hyväksyn ja hänkin hyväksyy 'nuoruuteni', on sallinut minun tehdä mitä olen halunnut.

Paitsi ei ymmärrä 'huuhaa-asioita'!  ;D Eikä vaihtoehtolääkintää. Jotakin olen saanut hänelle syötetyksi, kuten magnesiumia, omegaa ja sinkkiä. Juuri ja juuri!

Sielläkö se 'pikkusisko' piiloittelee, noin kauniissa puussa! Kiitos sinulle pikkusisko Ardith!

Elektra, olet ihan oikeassa, että mieheni on todella tehnyt kauheasti työtä, sekä fyysistä että henkistä.
Hän oli pitkään vastuullisessa tehtävässä ilman koulutusta. Hän joskus nauroikin, että 'kunta ja valtio' ovat vieneet hänen sydämensä. Se kun meinasi loppua.

Kiitos myös Maaritalle ja Diamondille! Onpas ollutkin ihmeellinen tunne valitella tällain...

Nuo mietteeni ovat aivan lähiympäristöstä. Isäni on 10 vuotta äitiäni vanhempi, ja vaikka molemmat ovat terveitä (suvussa ei ole mitään sairauksia) niin äitini tietää että todennäköisesti hän tulee jossain vaiheessa elämään loppuvuotensa yksin. Sitten kun se aika koittaa, pitää katsoa miten hän pärjää -heillä kun on pitkä tiivis taival takanaan. Täytyy toivoa että he osaavat arvostaa sitä että ovat saaneet elää terveenä pitkän elämän.

Kun olen seurannut tuon toisen ystäväpariskunnan elämää Alzheimerin varjossa, niin kyllä siinäkin on hyviä hetkiä. Paljon riippuu asenteesta. Varmasti se on raskasta, varsinkin siinä vaiheessa kun sairas äksyilee ja kiroilee, vaikka toinen auttaa minkä ehtii. Mutta pitää osata "ottaa kiinni" hyvistä hetkistä ja joskus repiä huumoria asioista. Tavarat saattavat kadota hassuihin paikkoihin, ja vaikka asia ei ole hauska, niin onko se nyt väärin jos joskus naurahtaa tilanteelle.

Ai niin, myös tuo tuntemani potilas teki paljon töitä ja oli yrityselämässä todellinen "AIVOT". Oliskohan pitkä, stressaava ura osasyynä tautiin? Vai onko taudille todettu aiheuttajaa?

Hassua ja niin pinnallistakin näissä jutuissa on yks juttu, jota minun on vähän vaikea niellä.

Se siivottomuus. Hän ei vain näe.  :-\

Minä rapuihmisenä kärsin, kun yritän siivota ja pitää paikkoja kunnossa, niin on kuin toinen ei todella välittäisi mistään. Ei hän sitä tahallaan tee, ei vain näe.

Kuitenkin, olen tässä jo teidän kanssa löytänyt monta hyvää puolta!  :smitten:

Pakko oli kantaa omakin korteni tähän kekoon, niin läheltä tuo Alzheimer on koskettanut myös omaa elämääni. En tiedä osaanko millään lailla auttaa, mutta kun nyt kertoilla omista kokemuksistani, ja sanoa, että jos haluat jutella niin tähän osoitteeseen kyllä voi.  :)

Mummoni, jonka kanssa olemme aina olleet todella läheisiä (ja joka viime keväänä siirtyi toiselle tasolle), sairasti alzheimeria kauan aikaa. Siinä heti tulee lohdutuksen sanana mieleen, että edistyminen on todella yksilökohtaista, ja tietty määrä arjen rutiineja, ja tietty määrä sitten taas aktivoivaa toimintaa voi pitkittää sen etenemistä jo vaikka kuinka.

Jos sinusta tuntuu turhautuneelta tai vihaiselta, niin se varmasti kuuluu sinun omaan hyväksymisprosessiin. Muista, kuinka olin mummolleni todella vihainen kauankin aikaa. Joskus teki mieli oikein ravistella häntä hartioista ja huutaa, että tule nyt takaisin!!!

Mummolla homma eteni kanssa pikkuhiljaa. Ensin unohteli kaikkea pientä ja sitten jo vähän isompaakin. Todella monta vuotta hän kutienkin silti asui yksin ja pärjäsi omillaan. Jossain vaiheessa siirryttiin siihen että meidän perhe tai kotipalvelu vei ruoat kotiin, mutta vasta ihan muista syistä hän vuosi sitten talverlla jotui sairaalaan ja sitä kautta vanhainkotiin.

Jos miehesi kieltää sairauden olemassaolon, niin sekin lienee kai normaalia. Meidän mummo, joka oli syönyt erilaisia sydänlääkkeitä sun muuta ties kuinka monta vuotta, "muuttui" omasta mielestään yht äkkiä täysin terveeksi, eikä hänessä ollut mitään vikaa. Heitti lääkkeet salaa suustaan roskiin jos ei katsonut että nielee ne mahaan asti, ja mistään alzheimerista ei voinut puhuakaan.

Kaikista raskainta oli tietty nähdä toisen persoonan muuttuvan, ja ikäänkuin rapistuvan pikkuhiljaa pois. Ajan kuluessa hän oli aina yhtä vähemmän se mummo, jonka olin tuntenut. Lohduttavaa oli se, että minut ja meidät läheiset hän muisti jollakin tapaa loppuun asti.

Se kannataakin muistaa, että sinun läsnäolo ja puuhaaminen on hänelle varmasti yhtä tärkeää kuin ennekin, vaikka hän ei sitä ehkä osaa näyttää..varmasti nimittäin siin ätuntee itsekin itsensä hölmistyneeksi ja jotenkin hukassa olevaksi kun yht äkkiä oma pää ei toimi "normaalisti".

Mummo ainakin ilahtui aina silminnähden kun häntä meni tapaamaan, vaikka ei siinä loppuvaiheessa oikein mitää enää puhunutkaan. Nautti sitten vaan siitä, että oltiin läsnä ja me juteltiin kuin ennekin, käytiin kävelemässä ja niin edespäin.

Ja just tuo huumori, josta Kauriesenrgiaa puhui, on hyvä muistaa. Varskinkin siinbä vaiheessa, kun potilas itse on hyväksynyt tilansa, niin kyllä sitten varmasti osaa jo  naureskella itselleen ja ottaa vastaan hyväntahtoista pilailua joskus.

Mitään varsinaista apua tai neuvoja en osaa oikein antaa, mutta toivon teille kaikille paljon jaksamista ja valoa.  :smitten: Ja kannattaa tosiaan pitää elämä vireänä (siis ihan yhtälailla sinun kun miehesikin) niin se kyllä pitää satavarmasti aivotkin paremmassa vireessä!!!

Kiitos todella!!! Sister of Night!
Tärkeää saada kuulla muiden tuntemuksia!

Olemme suunnitelleet pitkää automatkaa poikamme luo Kotkaan ensi kesänä, kierrellä hitaasti ja katsella kaikkea, en jaksaisikaan ajaa pitkään. Uusissa maisemissa kaikki kotihankaluudet ja sairaudet unohtuvat. Olemme nauttineet aina yhdessä matkustamisesta, uskon että vieläkin.

Se tuo huoli painaa, kun on rankka päivätyö. Mutta aina hän minua kahvin kanssa odottaa, vaikka se on usein kiehunut yli ja sakkoja on pitkin ja poikin. Ei hän osaa siivota kaikkea pois. Ja pannukahvia sen olla pitää!

No joo! Ei pitäisi katsoa vielä pahempia päiviä, vaan nauttia että vielä ollaan näin hyvin, tässä ja nyt!

Ja kiitos, kun tietää kenen puoleen kääntyä, kun oikein pännii ja resurssit meinaa loppua.  :o

tiedän esmiralda tunteesi... itsellä on mummollani noin 2 vuotta sitten todettu sama sairaus. hetkeksikään ei häntä voi enää yksin jättää ja on ollut aikamoista sompailua tämä sukulaisten kanssa että kuka milloinkin voi hänen luonaan olla...yknäisen ihminen kun muuten on. miehesi on hyvin onnekas että hänellä on koko ajan sinut vierellä.voimia ja jaksamista sinulle paljon lähetän.

Hei Esmiralda ja muut

Osui silmiini tämä topic, joten päätinpä kysyä missä mennään tällä hetkellä?

Onko lääkitys purrut, ja mitä uusia oireita on ehkä ilmaantunut.

Voimia Esmille!

Voi kiitos muistamisesta!

On toki lääkitys purrut ja kun ukkoni on saanut tahdistimenkin sydämelle, jotta se löysi tasaisemmin ja ne keuhkokuumeet eivät iskisi niin herkästi, on tilanteeni aika hyvä.

Alzheimer iskee päälle heti kun kuntokin heikkenee. Kuumehoureissa hän on aivan sekaisin.

Mutta muuten. Itse sanoo, että alkaa unohtelee enemmän ja enemmän. Esim. mitä sinä päivänä tekikään. Ja sotkee, laittelee astioita ja tavaroita mihin sattuu.

Pääasia ettei luonne ole vielä muuttunut.  :smitten:

Mutta pitkälle hän minun elämääni 'määräilee' eikä se ihan huono asia ole. Minun kiivasta menoa on jarrutellut ja olen huomannut, että hitaammin kulkeminen on minullekin hyväksi.

En ajattele kuin päivä kerrallaan. Uskon, että tämän talven voin ihan vapaasti vielä käydä töissä. Olen tosin varannut itselleni apuvoimia.  ;)

Voimia ja jaksamista sinulle Esmiralda!  :smitten:

Voimia sinulle, Esmiralda! Muistisairaudet ovat kammottavia ja tuntuvat jotenkin nielaisevan kokonaan läheisen persoonallisuuden. Äidilläni oli alzheimer, tämä vuosi 2008 oli jo hyvinkin vaikea koska lääkitystä ei alettu tarpeeksi ajoissa /löydetty sopivaa. Ja itse olin vuosi sitten uupunut, niin uupunut ja tuntui ettei äitiä enää ole, on vain tyhjin silmin katsova vanhus. Mutta oli hetkiä jolloin äiti tuli "takaisin", yleensä aamut olivat hyvää aikaa. Sitten kun jo muutenkin sairauksien väsyttämä keho uupui, vaipui hän myös jonnekin pois. Hänellä kun oli jo väsynyt sydänkin jota enää tahdistin ei kovin pystynyt auttamaan ja verenkierto ja sitä kautta hapen kulku aivoihin oli vaikeaa. Pahinta minusta oli voimakkaat harhat joita äiti näki. Ja epäilys ja pelot. Mutta onneksi hän ei koskaan menettänyt luottamusta minuun, sillä se olisi omaiselle hyvin raskasta.

Äiti joutui muun sairauden takia kesällä sairaalaan. Niihin aikoihin aloin jo kyseenalaistaa käsityksiäni sielusta yms. Johtui lähinnä siitä että tuntui niin kammottavalta että jonkun persoonnalisuus katoaisi niin täysin ja mietin jo, että onko todellakin niin että meidän sielumme onkin vain aivojen harha joka katoaa kun muisti menee. Mutta sairaalassa lääkitystä korjattiin ja ennen kaikkea ruokailu oli säännöllistä - kotona oli vaikea saada tarpeeksi ravintoa kun äiti ei enää muistanut kokea nälkää. Sairaalassa ollessaan äiti tuli takaisin, oli ihmeellistä että hänen kanssaan pystyi puhumaan niin kuin reilua vuotta aiemmin - hän kun oli ollut monta kuukautta hukassa. Ja minun uskoni palautui siihen, että on meissä jotain muuta kuin aivojen harha. Ehkä aivot on sielun työväline joka epäkuntoisena voi saada ihmisen katoamaan... Ja meillä oli todella ihania hetkiä äidin kanssa kun muisteltiin - hän todella muisti- ja sovittiin asioista, kuten siitä että ollaan yhdessä vielä vaikka toisen maallinen vaellus loppuukin. Äiti menehtyi viime kuussa.

Mutta muista pitää huolta itsestäsi, tuo sairaus on niin julma ja omaisia raastava että on oikeasti muistettava myös itsensä. En osaa muuta, kuin koko sydämestäni toivottaa jaksamista sinulle!

Todella paljon kiitoksia Kuunkulta, kun kerroit kokemuksistasi!

Huomasin jo kolme vuotta sitten mieheni hortoilun monissa asioissa ja otinkin vuorotteluvapaata. Huomasin myös, että kun hän ei halunnut 'lisää lääkkeitä' kuten hän ravinnosta sanoo, olin nyt päällepäsmärinä niitä muistuttamassa ja ravinnosta muutenkin. Hänhän reipastui! Sitten onneksi sain hänet muistiklinikalle ja alzheimer paljastui.

Uskon, että olisin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä olet ollut, jos en olisi lisännyt mieheni ravinteita ja saanut varhaisessa vaiheessa tuon kalliin lääkkeen. Ravinteitahan ei vieläkään jaeta mm. hoitokodeissa.

Nyt varasin kylpyläloman meille molemmille tammikuussa, jolloin hänellä on synttärit ja toivon, että on vielä virkeä siitä nauttimaan.
Onneksi se Kauriin tarkka luonne korostuu, eikä epäluuloja tai aggressiota vielä näy!

Tiedän että vielä on helppoa ja tiedän että tilanteet eivät helpotu ainakaan. Pääsen toki itsekin pian eläkkeelle, enkä varmaan pääse aivan ylenpalttisesti hermojani lepuuttamaan....

Sinulla on hyviä muistoja! Toivon, että olet tilanteesta jo voimistunut!

Koskettavia kertomuksia täällä. Koskaanhan ei tiedä, osuuko tämäkin joskus myös omalle kohdalle. Koettakaahan jaksaa, te sinnikkäät omaiset!

Voi kiitos, hyvät ystävät!

Ei tässä hätää vielä tai nyt taas, monesti on ollut jo muiden sairauksien kanssa täpärällä.

Kylän ihana yhdistysnainen on sairaalassa syövän vuoksi eikä kuulemma enää selviä. Voi kun se lamaannuttaa...ja luulin, että hän selvisi. :'(

Kiitetään omasta terveydestä! Pidetään sitä yllä!