Astro Foorumi

Pitkänperjantain aamuna, kun rauha on ympärillä ja ulkona hohtaa valo

Tuli taas mieleen tämän päivän aihe, Jeesuksen kärsimyspäivä, vapautuksen päivä.

Sehän voisi olla meidän kaikkien kärsimysten muistopäivä, ehkä monelle onkin.

Mutta...

mikä on asenteenne kärsimykseen? Onko kärsimyksessä aina tai usein syy ulkopuolisessa maailmassa?
Vai sinun omissa asenteissasi? Siis luotko itse kärsimyksen itsellesi vai tökkiikö muu maailma sinuun haavoja?
Miten niistä vapaudut? Oletko sinä löytänyt/kohdannut oman Juudaksesi?


Muoks! Kysymykseen oikeastaan tulisi lisätä myös 'Mitä kärsimyksesi antoi/opetti/riisti sinulta?'

Jos odotan henkisesti kehittymättömältä ihmiseltä hyviä kokemuksia, todennäköisesti kärsin/petyn, mutta voin koettaa arvioida missä vaiheessa kannattaa lopettaa. On vaikea arvioida, kuka tarkoittaa sanojaan ja onko tämä henkilö jossain hyvässä mielessä mukana kuvassa. Siis, on vaikea arvioida toisen kehityksen tasoa ihan heti, varsinkin jos vaikuttaa kiinnostuneelta henkisistä asioista.

1) Opin todennäköisesti itsesuojelua ja psykologista silmää. En sanoisi että opin "nöyryyttä" mutta sitä, millainen en itse toiselle haluaisi olla. Haluan tuottaa ja vastaanottaa iloa ja hyviä + parantavia kokemuksia. Mikään ei hätkäytä tosin, enää. Opin kontrolloimaan sitä mihin heittäydyn.

2) Aikaisemmista koetuksista opin huolellisuutta raha-asioissa ja ettei yrittäisi liian massiivisia spektaakkeleita, kun ei kerran ole pakko. Jumala auttaa kenties tai itse auttaa itseään loppujen lopuksi, vaikka sitä voi jopa "pelata" sen varaan että jumaluushan ratkoo kaiken, vai..  ;D itse asiassa opin ennen kaikkea laskemaan talousasiat hyvälle mallille. Mitäs se Bill Gates sanoikaan..

Olet näköjään pohtinut samoja asioita kuin minäkin Esmiralda. :)

Ihmettelin missä se ahdistus ja tuskainen olotila on,minkä aina ennen olen pääsiäisenä kokenut.Nyt sitä ei ole.Olen myös jo ajat sitten poistanut ennen niin tärkeän kaulakorun,jossa Jeesus riippui ristillä.
Joten se kärsimys on tullut kait sitten ulkoapäin.
Toisaalta,itsehän sitä tietoa olen vaalinut.

Minä koen tämän vain ylösnousemusjuhlana,kevään ja valon juhlana nyt.

Monet kärsimykset olen itse sisälläni kehittänyt.Ja kun oikein miettii,niin voiko kukaan muu meidän tasapainoamme heilauttaakaan,ellemme anna sen tapahtua?

Sitäpä pitää jäädä oikein mutustelemaan,,, :idiot2:

Voi kun mukava jutella kanssanne tällaisena päivänä, jolloin ei ole muita virikkeitä niin paljon ajatusten tiellä. Kuuntelen Maritzan rastasmaista äänenkujertelua ja olo on rauhaisa.

Mutta totta puhut Soul, että on kamalan vaikea henkisten kehitystasojen mukaan nähdä se taso. Emmehän tiedä omaammekaan, en ainakaan minä. Ehkä toinen näkee tai ainkin luulee näkevänsä sen paremmin. Tietty koulutustaso, elämän kokemukset ja esim. taito sanoa asioita sanoiksi voi hämätä. Se jokin on siellä hyvin syvällä, tulee esiin vasta ehkä elämän kriiseissä.

Mutta sellainen ajattelu auttaa. Kun edessä on ihminen, joka tulisesti uskoo omaan näkemykseensä ja itse kokee sen täysin 'hulluksi' epätodelliseksi ja ristiriitaiseksi, on turha yrittää rikkoa toisen käsitystä. Helpompaa on antaa olla ja myöntää, että se mitä toinen näkee on totta hänelle, vaikka se muuten on hyvinkin hullua, epätodellista ja ristiriitaista. Ehkä joskus itse siitä ymmärtää jotakin, tai sitten toinen osapuoli ymmärtää jotain toisin tai enemmän.

Toisaalta mietin, onko se vain hatara pakotie tai utuinen ratkaisumalli saada jotakin päätökseen.

Mutta myönnän, että kolme tällaista minulle rakastakin ihmistä on tälla tavalla raivonnut vastassani. Olen perääntynyt ja jättänyt sikseen. Kaipaan heitä. Mutta olo on huomattavasti keventynyt. Ehkä se 'perääntyminen' on helpotus heillekin. Hehän ovat kokeneet minut suurena uhkana! :-\

Tässäpä se! Olen kokenut karsaasti sen, kuinka tuomitsemalla itse itsensä (jota asiaahan ei huomaa), syyttelemällä tai vähättelemällä itseä kasvattaa kuin paiseen, jossa muhii sitten viha, katkeruus ja mitä kaikkea.

Sitten kun tulee loukkaus, joka koskee juuri 'sitä' asiaa, luulee ensin, että tuo toinen on kamala, raaka ihminen ja vihoittelee hänelle. Todellisuudessa hän on tullut 'puukkoineen' ja puhkaissut sen paiseen.

Ei ole helppoa todeta tällaista itsensä todellisuutta, että toinen voi loukata vain sitä minkä itse on rakentanut tai synnyttänyt itselleen.

Olen ikionnellinen, että huomasin, että tälläinen henkilö on suurin ystäväni, hänkin tietämättään tai tietoisesti juuri sielutasolla, on tehnyt suuren palveluksen kun on herättänyt todellisuuteen.

Vieläkin siteeran Juudasta ja Jeesusta ihan pikkuisen.

Mutta kuvittelen riemulla sitä tapaamista, kun 'loukkaajani' ja minä tapaamme henkisellä tasolla. Se on suuri ilo ja siellä ymmärrämme tapahtuneen.

Tässä fyysisessä todellisuudessa egot vihoittelevat, pöyhistävät rintojaan ja asia ehkä jää sikseen....En tiedä saanko koskaan tilaisuutta jutella että molemmat ymmärtäisi jotain samaa.

Mutta kun 'kärsimyspaise' kuivuu, paranee, on se ihmeellinen vapautus!

Eli, kuten sanoit, uskon myös että itse asenteillamme teemme oman kärsimyksemme.

Huh, huh näitä puheita!

Jotta niistä ei tulisi liian rasittavia, yhden suunnan teoreettisia mielikuvia, niin toivonpa tosiaan,
että joku kuten Kotkansilmä tai muu tulis vähän tuuppimaan!  :knuppel2:

Henkilökohtainen kärsimykseni opetti hyvin paljon, vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että on julmaa sanoa kärsimyksen jalostavan. Ei se kärsimyksen hetkellä tunnu kovin jalostavalta, mutta jos antautuu asian selvittelyyn... ja asettaa itsensä pelilaudalle, niin jotain sieltä alkaa irtoilla ja se kasvattaa.

Kun poistaa itsensä uhrin asemasta ja ottaa vastuun mahdolliseen muutokseen, niin opetusta alkaa tulla.

Näin unta, että kalliolla oli 2 valtavaa puista, lahonnutta ristiä, jotka nojasivat toisiinsa. Kristuksen ristiä ei enää keskellä ollut. Miten tulkitsette?

Aivan samoin täällä.  :smitten: Ei enää Via dolorosaa.  :D :angel: Jotain "eteenpäin" tai "ylöspäin"  ;D menoa on tapahtunut selkeästi...  ::)

Ehkä tuo selittää uneni lahonneista risteistä.
Ei enää kärsimysnäytelmää.  :angel:

Hienoa!  :smitten:

Pääsiäisen symboliikkana tuli heti mieleen se Jeesuksen valaistuminen, mutta ne kaksi hänen rinnallaan olivat vielä alkumatkalla. Heidän maailmallinen vaelluksensa jatkuu, muistona lahonneet ristit.

Minua koskettaa kovasti Jeesuksen rinnalla kuolleiden miesten tarina. Se, miten toinen heistä vielä ristilläkin parjasi häntä, mutta toinen nöyrtyi pyytämään armoa ja osoittamaan kunnioitusta Jumalan poikaa kohtaan. Molemmat näistä miehistä oli tuomittu kuolemaan syystä - mutta toisen synnit Jeesus antoi ristillä anteeksi. Siihen hetkeen tiivistyy koko pääsiäiskertomuksen ydin, Jeesuksen kuoleman syy ja seuraus: että jokainen meistä, joka uskoo häneen ja syntejään anteeksi pyytää, saisi armon :)

Olen tuntenut elämäni aikana sekä näitä kylmiä, mitään kunnioittamattomia ihmisiä, että myös niitä, jotka kovan elämänkoulun ja rikkomusten jälkeen ovat olleet valmiita muuttumaan, tekemään parannuksen. Kunnioitan kovasti heidän pyrkimyksiään saada elämän syrjästä kiinni! He ovat kuin tuo toinen ristille tuomittu, joka nöyrtyi Jeesuksen edessä. Itsekin olen joutunut asioita kantapään kautta opettelemaan. Tuntuu hienolta luottaa siihen, ettei kenenkään meistä tarvitse olla täydellinen; meidän syntimme on anteeksi annettu.
Jeesuksen kärsimyksessä elää Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan  :smitten:

Ihmis-suhteet on antaneet henkistä tietoutta ja psygolokista silmää toisten kärsimykselle ja voin myötäelää, koska itse kokenut samaa, tosin suurin kärsimys on itsetunto alhainen jonka koulukiusaus sai aikaan :'( sen kanssa varmaan painin ikäni, välillä hyviä aikoja välillä ei jaksas enään

Ristiinnaulittujen merkitys minulle on että on kolme tietä, se joka ei halua henkisyyttä elämäänsä, toisella laidalla on taas se tie jossa etsii elämän merkityksiä ja keskimmäinen on se tie joka johtaa ylösnousemukseen.
Kirkko aina vaan julistaa kuolevaa Jeesusta ristillä, valtansa merkkinä, mutta todellisuudessa ainakin itselleni on risti ylösnousemuksen merkkinä.
Ihminen vastaa omista teoistaan itse, sitä on syyn ja seurauksen laki ja sitä ei toinen voi toisen puolesta sovittaa...

Tällaisin aatoksin tänään....

 ;)  Mateve

Kultainen keskitie
   :smitten: :smitten: :smitten:
Missä Hengellisyys ja maallisuus kohtaavat yhdenvertaisina, kulkevat käsikädessä ideaalisuus ja käytännöllisyys; jalat maassa, pää pilvissä, elävänä, ylhäälta alas asti ja takaisin toimivana kokonaisvaltaisena kokonaisuutena.
Silloin tietää - missä kulkee, miksi ja miten.
 :smitten: :smitten: :smitten:

Pientareilla kulkeminen on kärsimystä, tasapainoilua ojaanputoilemisen pelossa.
Mutta ah niin tarkoituksen mukaista sekin, jotta löytäisi maaiman rajat, polariteettien akselilla koko laajan kirjoskaalan käytettäväkseen. 
:smitten: :smitten: :smitten:

Käytännössä siis; kun kärsimyksen kääntää kokemukseksi, se ei enää "paina harteilla", vaan antaa tukevat pohjat vaelluskenkiin.

Kuten "surun opetukset" keskustelussa tai ainakin omassa maailmassani, olen alkanut tarkkailla MIKÄ aiheuttaa kärsimystä/ ikävää mieltä/ riitaa ja MIKÄ hyvää oloa. Pyrin analysoimaan ja eliminoimaan sen mistä kärsimys tulee ja yllättävän hyvin siinä olen onnistunutkin. Keskityn hyvän olon antamiseen ja saamiseen.

Enkä todellakaan ole kärsinyt vielä niin paljon, että olisi toimintakyky mennyt, olisi katkera mieli tms. Olen vain realisti, samalla kuin elän henkisessä maailmassani.. kun tuntee itsensä, ei silti kannata luulla muista liikoja. Ilahtuu kun saa, osaa antaa ja auttaa älykkäästi.  8) :D Juuri viime syksynä, liekö Jupiterin alkuhuumaa, tajusin että en suinkaan ole kärsinyt liikaa vielä ettei voisi hymyillä leveästi ja menestyä.

Kevätsiivousten keskeltä terveisiä (fyysinen rasitus tekee hyvää eikä ole kunnon tuskaa edes).  :) ;) :smitten:

"Vaivanen vaivasa sannoo, kokenut kaiken tietää." 
-kihnamolainen sananparsi ::)

Myötäelämisen oppia varmasti kärsimyksissä opimme!  :smitten:

Kaarina näkee varmastikin jo sellaista tulevaa, jossa opimme ja ymmärrämme jo kaiken ilman kärsimyksiä.

Mutta liekö olemme enää fyysisellä tasolla.

Ihmettelen sittenkin, mistä syntyy fyysinen tuska ja mistä henkinen. Ja tunteeko sielu ilman fyysisyyttä tuskaa tai kärsimystä?

Luovuttaisi sen osan pois? Kaikki hankalat ihmiset siis, ja ehkä omasta kunnianhimosta kaikkein huimapäisin kärki?

Kuitenkin sitä toivoo kanssakäymistä ihmisten kanssa, eli ne tilanteet jotka menevät tuskanhien puolelle, pitää lopettaa.

Sama töiden kanssa. Ei liikaa riskejä, mutta kuitenkin lahjakkuus/ palkka / työsopimukset/ bisnekset oikeaan malliin.

Minulla ainakin kärsimys loppui kuin seinään, kun lakkasin yhteydenpidon tiettyihin henkilöihin ja tietyt bisnekset, joissa pariin otteeseen on burn out ollut lähellä.

Tästä puhuin jo aikoja sitten rapuäitini kanssa. Hän sen jo tiesi ennen minua; ihmiset ne yleensä toisilleen tuskaa aiheuttaa, eli.. pidää miettiä suhde ihmisiin. Suomeksi, suosia henkisesti kehittynyttä seuraa jolla asiat ok ja myönteinen maailmankuva.

En nyt ihan tuota ymmärtäisi noinkaan.

Ymmärrän, että hän joka osoittaa kipeät sanat minulle ja on hankala, on se heijastus minussa silloin, jossa minulla on oppimista. Jos annan takaisin ja osoitan hänen opinpaikkansa, olemme samalla areenalla. Elämänoppaita toisillemme.

Mutta jos käsityksemme elämästä ja asioista on aivan toinen, on turha riidellä. Silloin on lohduttavaa ajatella vain, että liikumme kumpikin aivan eri tasoilla. Ja perääntyä.

Jälkimmäisen kappaleen kanssa olen samaa mieltä. Jos elää narsistin lähellä, tulee hieman hankala olo etsiä itsestä sitä "narsistia", jota siellä ei enää oikein ole. Mutta tämän projisointijutun olen puhunut jo moneen moneen kertaan.  ;)

Eikö kärsimys yleensä ole tunnetason juttu, eli on kyse siitä kehen kiintyy tunteella, kenen seurassa liikkuu. Menetys, tappio voi tuottaa epämieluisaa fiilistä, mutta tuskin nyt sielullista kärsimystä.

Kärsimys opettaa, että sitä ei haluaisi tuottaa muille - ja kysymykseksi jää, opettaako kärsimys henkisesti ketään. Ehkä joitakin, joskus.

Tuota en ole ajatellutkaan.

Narsisti. Olen huomannut että juuri tuollaisia omasta maailmastaan ja käsityksestään lujasti pitäviä ihmisiä sanotaan narssisteiksi, jopa psykopaateiksi. Heidän maailmansa on varmaan yhtä kärsimystä, näkisin...kun muut eivät osaa heidän maailmansa mukaisesti.

Mutta onko se noin yksioikoista? Minä ajattelen mieluummin niin, että he voisivat olla myös sielun eri tasoilla.

Minäkin tulin vasta jälkeenpäin ajatelleeksi, että henkilö joka tuottaa rakkailleen, vaimoilleen, lapselleen niin paljon tuskaa oman narsistisen elämäntapansa, harrasteensa ja tunteettomuutensa takia, saattaa itse kärsiä sen shown keskellä. Kaikki ovat ympärillä auttamassa ja tukemassa mutta henkilön on pakko hakata päätään seinään. Narsistihan hakee onnea juuri sillä tavalla, mikä ajaa normaali-ihmisen onnettomuuteen.

Mutta se siitä siis, tiedostin missä leikissä olen enkä suostunut olemaan enää. Ja kuten sanottu, kärsimys lakkasi. Sisäisesti nimittäin en kärsi, olen tasapainossa, hyvä lapsuus, perhe, hyviä ihmisiä ollut ympärillä joiden keskellä kasvaa. Siksi varmaan olen jaksanut paria tasapainotonta katsella ja auttaa, mutta minun sisäinen maailmani on jotain muuta kuin heidän.  :D :smitten:

Jatkoa: kärsimys opetti olevansa illuusiota, siitähän seuraa jonkinlainen ylösnousemus ja vapaus. JA: itse asiassa en kadu mitään! En kadu sitä että tutustuin eräisiin henkilöihin vaikka heidän kauttaan tuli aika hurjat kokemukset, tosin nyt en alkaisi alusta taas.