Astro Foorumi

Tähän oli aika vaikeaa keksiä otsikkoa, ja lähinnä minua kiinnostaa miten selittäisitte asian tai onko muilla samoja kokemuksia.

Nimittäin selittämätön yhteyden tunteminen johonkin toiseen henkilöön. Näet jonkun ihmisen ja ensimmäiseksi mieleesi tuleen "Minun täytyy tuntea tuo ihminen!" Todellisuudessa ette välttämättä ole koskaan tavanneetkaan kasvokkain. Ehkä näit hänet kadulla. Tai mainoksessa. Tai kuulit hänen äänensä jostain. Kyseessä voi olla vaikka joku julkisuuden henkilö, jota et sen kummemmin ihannoi tai pidä minään erikoisena, onpahan vain ihminen jonka naama tunnetaan paremmin kuin omasi ( ;D). Ja silti sinua vaivaa se selittämätön tunne - aivan kuin teillä olisi jokin yhteys, jota et voi muistaa. Kyseessä ei ole ihastuminen, rakastuminen, eikä ystävyys.

Minua on alkanut vaivata tällainen yhtenäisyyden tunne joidenkin minulle täysin tuntemattomien henkilöiden kanssa. Tavallaan se on hämmentävää ja myös erittäin rasittavaa, koska ei voi olla varma, mistä asia johtuu. Onko kyseessä kenties ihminen, joka vain muistuttaa mahdollisesti jotakuta entisessä elämässäsi tuntemaasi henkilö ja palauttaa näin mieleen yhtenäisyyden tunteen? Oletko vain erehtynyt? Oletteko ehkä tunteneet joskus, mutta koska välillänne ei ole enää mitään selvitettävää saatte kulkea törmäämättä toisiinne, mutta muistat(te) silti yhteyden?

Vai onko kyseessä mahdollisesti sieluperheen jäsen? Ei ehkä se kaikkein läheisin, mutta samaan entiteettiin kuuluva henkilö kuitenkin. Jotenkin itse olisin kallistumassa tämän asian puolelle.

Itselläni on ihmeellinen tarve saada muistaa ja tietää, mistä tällaiset asiat johtuvat!  ::) Yleensä muistan mistä asia johtuu, mutta välillä törmää tällaisiin hankaliin tapauksiin, jotka jäävät vaivaamaan mieltä (vaikka en enää ikinä näkisikään tätä ihmistä, oli hän sitten mies, nainen tai lapsi)

Hei AthaMaarit !

Kerran tapasin tanssipaikalla yhden miehen ja hän tuntui heti tutulta, en ollu koskaan ennen edes nähnyt häntä, tapailimme, mutta ikinä jutusta ei tullut sen pitempää ja syvempää, mutta jännä tunne se oli, ihan niin kuin olisin tuntenut hänet aina ja hän sanoi myös saman tapaisesta tunteesta

t. Elviira

hei Elviira!

Olen itsekin tavannut paljon henkilöitä, jotka tuntee heti. Yleensä jos pääsen juttusille niin muistan kyllä mistä elämästä minä hänet tunnen ja millainen silloinen suhteemme oli.

Nyt nämä häiritsevät ihmiset ovat sellaisia, joiden kanssa en varmaan koskaan pääse mihinkään kanssakäymiseen (edes sanomaan hei). Mukana on niin kaduntallaajia kuin vähän tunnetumpiakin ihmisiä.

Mielenkiintoinen aihe. :) Itse en edes ole mielestäni mitenkään tavallista herkempi tällaisille tuntemuksille, mutta muistuu kuitenkin mieleen parikin tapausta, jolloin olen "tiennyt", että tulen olemaan tekemisissä jonkin henkilön kanssa lähemmin. Toinen on nykyään hyvä ystäväni, johon tutustuin toisen ystävän kautta - tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta muistan vieläkin sen tuttuuden tunteen jo ajalta, jolloin en vielä "virallisesti" tuntenut häntä. Myöhemmin olemme mm. asuneet kämppiksinä ja meitä on myös usein luultu sisaruksiksi. Toinen oli eräs nainen, jonka näin usein työmatkallani. Vaikkemme puhuneet mitään, tuli kerran tunne, että tulen tutustumaan häneen. Myöhemmin sitten tutustuinkin toisen tuttavan kautta ja kävin mm. heillä kerran kylässä. En kuitenkaan ole enää kyseiseltä paikkakunnalta muutettuani nähnyt häntä enkä kuullut hänestä mitään.

En sitten tiedä, ovatko nämä omat tapaukseni vain "ennakkoaavistuksia" tulevasta vai osoitus jostain sielunsisaruudesta, mutta tulivat kuitenkin heti tästä aiheesta mieleen. Kolmaskin tapaus (miespuolinen) on, mutta häneen en ole koskaan "oikeasti" tutustunut kunnolla. Jokin kumma tuttuus hänessä kuitenkin on, ja jos olemme joskus aiemmissa elämissä eläneet yhdessä, epäilen ettei suhde ole ollut kaikkein harmonisimmasta päästä. ::)

Minulla oli lukiossa eräs "luokkatoveri" (luokaton lukio, mutta niin pieni, että kaikki tunsivat toisensa ja ryhmä oli aina koolla samoilla tunneilla), miespuolinen. Näin hänet joka aamu ja jossain vaiheessa vain alkoi tuntua, että "ei hitsi, minun täytyy tuntea hänet jostain, on pakko tutustua tuohon ihmiseen!" Noh, tulimmekin myöhemmin juttuun ja nyt lukion päätyttyä jo kohta 4 vuotta sitten pidämme edellee yhteyksiä mailitse. Kyseinen herra on ollut kerran isäni palveluksessa ollut vartija, jonka kanssa olin paljon tekemisissä sekä poikani. Ei ihme jos vähemmästäkin alkaa tuttuuden kellot kilistä sydän chakrassa!  ;)

Minulle on ollut melko normaalia, että joskus ventovieraisiin vastaantulijoihin tuntee yhteyttä. Yhteydentunne voi olla joko positiivinen tai negatiivinen. En välttämättä koe tuntevani ko. ihmisiä, mutta selkeitä tuntemuksia he herättävät. Tavallisesti joudunkin ennemmin tai myöhemmin näiden henkilöiden kanssa tekemisiin.

Nyt kun asun täällä Ranskassa, minua on häirinnyt suunnattomasti se, että EN tunne mitään yhteyttä kehenkään. Kaikki vastaantulijat tuntuvat neutraalilta massalta. Senpä takia onkin vaikea kuvitella jäädä tänne asumaan pidemmäksi aikaa.

Kyse on kai useimmissa tapauksissa ihan ns. samalla aaltopituudella olemisesta. Silloin harvoin kuin tällainen onnistuu itseltä niin kyllä on autuasta. ::)

Musta tuntuu, ja olen joskus saattanut lukeakin, että ihmiset kiinnittää enemmän huomiota toisen kasvoihin, jos niissä on samanlaisia piirteitä kuin omissa kasvoissa. Tämä voisi hyvin pitää paikkansa, ainakin omien kokemusteni pohjalta, mitä mieltä olette? Ei sekään tietysti selitä kaikkea, mutta onpahan vain eräs seikka ;)

ykseys  :angel:

Minun vastaukseni: kyllä, kyllä, kyllä...kaikia näitä. Paitsi että erehtynyt en usko olevani. Sielunperheeseen kuuluvia jäseniä. Ihan varmasti. Nämä tuntemukset on minulla lisääntyneet lähiaikoina. Ja aina vaan voimakkaammaksi.  :smitten:

T: Karoliina  ;)

On häiritsevää, kun tunnistaa muttei muista!!!

hmmm.... Itselläni taas on täysin vastakkainen kokemus. Eli en ole koskaan kokenut mitään kummallisempaa yhteyttä kenenkään kanssa. Olen kyllä sosiaalinen ihminen ja tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen ja ystäviäkin on, mutta "sielun kumppaneita" ei ole tullut vastaan tai yleensäkään sellaisia ihmisiä, joiden seuraan haluaisin hakeutua muita enemmän. Vapaa-aikani vietän mieluummin yksin, mutta kuitenkin jossain takaraivossa jyskyttää, että jotain elämästä puuttuu ja kaikki ei ole niinkuin pitää.  Tuntuu etten oikein kuulu mihinkään, eikä paikkani ole täällä. :-[

Luultavasti oma sielunperheeni sitten seikkailee jossain muualla maailmassa/universumissa ja minä se vaan palloilen täällä yksinäni... :D 

Minä olen tavannut sielullisella tasolla olevia rakkaita tässä vuosien mittaan ja voi sitä erotuskaa jonka joutuu kokemaan kun kohtaamiset on vain ollut hetkellisiä. Vituttaa  >:(

Ja mä se vaan odottelen, josko voisi joskus edes kokea sen tunteen kun "kolahtaa". Tuskallistahan tuo eroaminenkin varmaan on, mutta itse ajattelisin sen olevan jotenkin lohdullista, jos edes joskus kohtaisi ns. tutun.  ::)

Silloin tällöin näitä wanhoja tuttuja tulee vastaan.  :) Tunnistan myös "tulevia ystäviä/tuttuja" ja paikkoja, jotka tulevat olemaan minulle merkityksellisiä. Oli aika karua, kun rakastuneena kävin ekaa kertaa miesystäväni tiluksilla, eikä paikka tuntunut ollenkaan kodilta. Hienot oli maisemat ja lääniä riitti, mutta tiesin heti, etten tule asumaan päivääkään sillä tilalla. Noh, jätin sen tunteen taka-alalle ja olin onnellinen, kunnes 7kk päästä suhde kariutui, ei minun aloitteesta.

Yksi paikka tuntui kodilta heti kun tulin pihaan. Porua väänsin, kun piti lähteä sieltä. Vuoden päästä muutin asumaan sinne ja asuin siellä yli 4 vuotta.  :smitten: Edelleen paikka on rakas, mutta nyt koti on muualla.

Tiesin pääseväni opiskelemaan yhteen kouluun kun pääsykokeissa tunnistin tulevan opiskelukaverin (entinen aviomies irlannissa) ja tulevan opettajan (en tiedä edelleenkään mistä tunnetaan).

Ja kauan aikaa sitten, parikymppisenä, tapasin intiaaniäitini! Ihan outo ihminen minulle, mutta tavattiin ohimennen, ihmeteltiin hetken toisiamme ja minä taisin kysyä, että "Äiti?" ja hän sanoi "Poika!" Sit me halattiin ja jatkettiin elämää omilla tahoillamme.  ;D

Joo, ja kolaus on myös tapahtunut. Hyvin traagista... Ihan outo nuori mies, jota tiesin heti rakastavani enemmän kuin elämää. Eletään tahoillamme, ja ilmeisesti minun yksi elämän teemoista on oppia elämään tasapainoisesti ilman tämän entisen vaimoni läsnäoloa. Kun elämä meni vähän persliukua sen jälkeen, kun jäin leskeksi.  :( Ilokseni voin sanoa, että vihdoinkin, 7 vuoden jälkeen tästä yhdestä ainoasta tapaamisesta, ote alkaa hellittää. Rakkaus ei häviä mihinkään, eikä sen ole tarkoituskaan hävitä, mutta voin kuvitella eläväni ilman tämän sielun läsnäoloa ihan hyvää elämää. Jos hän olisi ollut elämässäni, niin herranen aika olisin ollut riippuvainen hänestä! Ja menetyksen pelko olisi ollut jotain käsittämätöntä. Tämä yksin oleminen on ollut äärimmäisen tärkeää ja nyt vasta kunnolla ymmärrän sen tarkoituksen. En olisi minä. En olisi pystynyt keskittymään kasvuuni. Tulemaan minuksi. Mutta aika tiukassa on onnellisuus yksin, kun takana on varmaankin yli tuhatvuotinen yhteinen taival... Sielutasollahan me ei olla mitenkään erillään, mutta sieluni saa kokea minun kauttani täällä maan päällä tätä traagista eron tuskaa.  ::)

Koska tunnistan paikkoja ja eläimiäkin, niin kallistun ennalta tietämisen puolelle näissä tuntemis-asioissa. Siis, että tiedän ennalta, että tänne kuulun, tää on se seuraava juttu, tää on mun tuleva lemmikki, jne. Vähän niin kuin ne markkerit, mitä sovitaan sielujen kanssa, ennen tälle pallolle syntymistä. Eli, että osataan tunnistaa toinen. Ja sillä tavalla liitetään elämät yhteen tavalla tai toisella.

MUTTA on minulla sellainenkin kaveri, jota en muista edellisistä elämistä (eikä hän muista minua), mutta tullaan hyvin juttuun ja hän _tuntuu_ tutulta. Mutta ehkä sillä on jotain tekemistä astrologisten kuvioiden kanssa. Hänellä on paljon samoja merkkejä kuin vanhemmillani ja itselläni.

Mistä näistä tietää. Kaikki variaatiot mahdollisia? Tapauskohtaista?

Kiitooooos Anno  :smitten:
Niin paljon samaa kuin mulla.

Ole hyvä pikkari! (Be good  ;) )

Aikoinaan tällaiset "pakko tapahtua" -asiat tuntui ahdistavilta. Kuten tuo rakkaaseen (tulevaan) kotiin takaisin pääseminen. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Jos en olisi päässyt sinne, ei elämälläni olisi ollut mitään merkitystä. En tarkoita itsetuhoista ajatusta, vaan ihan vaan sitä, ettei elämällä olisi ollut silloin väliä, ei suuntaa, ei käsikirjoituksessa pysymistä. Olisin ollut tyhjän päällä. Sitä voi kuvitella, miltä parikymppisestä voi tuntua kun on näin pakottava tarve olla jossakin. Melkein kuin pakkomielle.

Se vaan ei ollut pakkomielle, vaan se oikea suunta. Jos en olisi asunut siellä, olisi jäänyt monet kontaktit saamatta, itseasiassa koko nykyisen elämän pohja olisi jäänyt rakentumatta. Vähitellen opin sen, että nämä "pakkomielteet" ovat hyviä juttuja. Nykyään ne ovat jippii! -suunnannäyttäjiä.  :D

Toisaalta tämä on kaksiteräinen miekka, sillä jos joku ei tunnu miltään, se ei ole mun juttu. Koita siinä sitten esim. kehitellä suhdetta "nobodyn" kanssa. Ei onnistu. Ei kiinnosta. En voi huijata itseäni, enkä voi antaa toisen kuvitella, että minun kanssa voisi natsata.  :P
Mutta ehkä kuitenkin otan mieluummin tämän vahvan intuition, kuin palloilisin elämän seikkailuissa, niin kivaa kuin se voisikin olla.

Minnimyy, ymmärrän täysin tuntemuksesi, koen itse pitkälti samoin.
Olen kokenut aina olevani väärässä ajassa ja paikassa, aivan kuin olisin täällä vain aikaa tappamassa kun en mitään  muutakaan parempaa keksi  :(
Sielunperhe taitaa minullakin asustaa jossain aivan muualla, mutta ehkä elämä kuljettaa yhteen jos tarkoitus on.

Oi kyllä! Minulla on tällä hetkellä elämässäni useampi henkilö jonka kanssa olen kokenut (ja koen) vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokin aika sitten tapasin entuudestaan minulle tuntemattoman henkilön ja välillämme vallitsi ensihetkestä täysi yhteisymmärrys, luottamus, vahva tunneside, jossa sanoja ei tarvita. Näin vahvaa tunnesidettä en ole aiemmin kokenut, upea tunne kerrassaan  :smitten:. Selkeästi hän on minulle vanha tuttu jostakin aiemmasta elämästäni mutta tähän mennessä en ole kyennyt muuta muistamaan.

Noh, tänään olin tuossa töistä kotiin ja siinä autoa ajaessani uppouduin ajatuksiin ja pohtimaan mistä mahdan tuntea tämän henkilön. Mietin äänen onko hän kenties ollut isäni? Tai puolisoni? Tämä aikaan sai minussa valtaisan tunnemyrskyn ja puhkesin itkemään ilman mitään selkeää syytä... Ehkäpä tämä itkukohtauksen mysteeri tulee selviämään aikanaan. Siihen asti pitänee nauttia tästä hetkestä ja siitä miten tämä elämä kuljettaa  :smitten:

Oh, olen löytänyt hänet. Mutta miten saada yhteys? Miten saada hänet kuulemaan kutsuni?  :buck2:
Tahdon nähdä hänet jälleen :smitten: