Astro Foorumi

Toivottavasti tämä on oikea paikka tälle kyselylle...

Haluaisin kuulla miten koette kuoleman. Osahan ei taida uskoa kuolemiseen ollenkaan. Vaikka minäkin ehkä jollain tasolla uskon, että elämä jatkuu muodossa tai toisessa jossain muualla, niin kyllähän tämä elämä tässä ja nyt, näiden rakkaiden ihmisten kanssa joskus päättyy.

Minusta tuntuu, että minä en pelkää kuolemaa. Jos kuolisin huomenna en kokisi jääneeni mistään paitsi, ainoastaan surettaisi ne ihmiset jotka jättäisin taakseni. Mutta tiedän että mieheni pelkää kuolemaa aivan valtavasti. Tai ainakin pelkäsi jossain vaiheessa. Yhdessä vaiheessa hänellä oli terveyden kanssa ongelmia ja ennen kuin tiesi mitään varmaa tutkimusten tuloksista, oli ihan varma siitä, että kuolee. No... oma asenteeni kuolemaa kohtaan ei ehkä tehnyt minusta parasta mahdollista lohduttajaa / ymmärtäjää hänelle.  :-\

Kommentteja, kiitos!  :smitten:

tottakai... kyllä sitä sitten vanhana varmaan sopeutuu, mutta tällä hetkellä kyllä.. ainakun meinaa kuolla niin pelottaa!

Jostain syystä en.Meidän kaikkien on se joskus kohdattava ei se pelolla siitä muuksi muutu.Joskus kun sitä ajattelee niin surettaa se että ei näe enää jälkeenjäävien elämää, mutta he kuitenkin pärjäävät ja tavallaanhan sitä aina on kuitenkin muistoissa mukana  :)

Ehkä pelkään kuolemaa, vaan se että miten kuolee''nopeasti vaiko pitkään kärsivänä'' :'( nopea kuolema tietty olisi parempi, että ei kerkii tuntea sitä tuskaa. Tietysti sitä haluaa elää mahdollisimman pitkään, että saa lapset tarpeeksi vanhoiksi, ja nähdä että ne pärjää omillaan :smitten: mutta luojan käsissä on hopea lankamme ja siihen on tyytyminen :smitten:

Vilmu, Moi

Nuorena annoin kuolemalle enemmän ajatuksia ja se tuntui kaukaiselta ja pelottavalta.  :(  Iän myötä olen tullut siihen tulokseen että ajatus kuolemasta ei enään pelota. Samalla on myös tullut semmoinen ajatus että tämä elämä on niin arvokas lahja että en yksinkertaisesti ajattele kuolemaa vaan elämää. :D

taikuri :crazy2:

Taikuri, olet oikeassa. Elämäänhän meidän täytyy tietenkin keskittyä.  :smitten:

Mutta kuolema on koko ajan kuitenkin läsnä, tavalla tai toisella. Ihmisiä kuolee ympärillä jatkuvasti; luonnollisesti, henkirikosten uhreina, onnettomuuksissa, luonnonmullistusten takia... Omassa elämässäni kuolema on taas viime aikoina ollut lähempänä, sillä anoppini on vakavasti sairas ja tuntuu menevän koko ajan vain huonompaan. Mutta en minä siltikään kuolemaa aktiivisesti ajattele ja mieti. Kuolemanpelko vai on mielenkiintoinen kysymys, jota harvemmin tulee ihmisiltä kysäistyä...  :)

En pelkää kuolemaa.
  Tämä kuulostaa sairaalta, mutta välillä ehkä jopa odotan sitä. Olen tavattoman kiinnostunut tietämään, että minne pääsen sen jälkeen, voinko pitää rakkaisiini yhteyttä, ja miten kaikki on erilaista. Sieluhan ei kuole, se vain muuttaa toiseen paikkaan.

Tohon jos vastaa noin vaan ajattelematta oisin sannon joo en.Mutta kun en tiedä miten reagoin sitten kun sen aika tulee en osaa vastaa kumpaakaan.Joskus kun on vaikeeta tulee mieleen et oisi helppoa vaan sulkea kirjan sivut ja matkaa pois tästä olotilasta.Mutta sitten ajattelen lasta ja se saa taas ajatuksen muuttumaan.Totuutta siihen oisiko se helppoa sulkea kirja en tietenkään kanssa voi edes aavistaa.Mutta ikääntyessäni en enää ihan heti edes tuomitse heitä jotka kirjasa omin avuin sulkee.Mutta en siis tiedä ehkäpä ehkä en :)

en pelkää omaa kuolemaa mutta toisen menettämistä kylläkin!

Mie polo taidan pelätä.
Ahdistaa ajatus siitä, että ei ole. ??? Millaista se voi olla?
Ja niin, ehkä sitä jatkaa sitä olemista jotenkin, mutta jos vaikka jälleensynnynkin uudelleen, niin en nytkään muista entisiä elämiä juuri lainkaan...
Ahdistaa se, pakko myöntää, pelottaa.

Vilmu Moi taas, :)

Ymmärrän kyllä sun ajatus tuossa että kuolema on toisinaan läsnä ja se vaan niinkun tulee väkisin ajatuksiin myös omalla kohdalla. Itselläni on myös kuolema ollut aika lähellä äsken ja työssäni se on myös läsnä usein. Se herättää paljon ajatuksia eniten mulle tulee tässä nyt mieleen kun tuttavan perheessä 19 vuotias teki itsemurhan. :'( Se kosketti ja surin sitä poikaa todella paljon. Yritin edes vähän kokea sitä tuskaa mitä ihmisen on koettava että tekee niin suuren ratkaisun ja se sattui todella paljon. Mutta vaikka näin koko perheen tuskan niin mulle tuli edelleen se tunne että silläkin oli oma tarkoituksensa. Voimia se kyllä vaati heiltä ja en tiedä saavatko he koskaan vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Surullista :'(

Mutta työssäni näen myös kuolemaa ja siellä se on luonnollinen asia ja on odotettavissa. Osalle ihmisille se tuntuu olevan helpotus ja nämä ihmiset ketkä eivät pelkää kuolemaa, kuolevat usein hyvin levollisesti. Ehkä kuvittelen?? :idiot2:

Mutta olen kyllä niin tyhmän luottavainen elämään että kun mulle tulee noutaja niin elämä on kyllä pitänyt huolen siitä että kaikki ketkä jäävät tänne tulevat pärjäämään ja että mun kuolema on ollut myös jollekin opin paikka. ;)

Oletko muuten koskaan ajatellut mitä suru loppujen lopuksi on? Sitähän voi myös ajatella että se on aika itsekästä koska itse ainakin ajattelen että en enään näe ja koe sitä ihmistä, hm siis ajatushan tulee ihan mun omasta perspektiivistä eikö vaan?? Mielenkiintoista kun ajatuksen kanssa rupee leikkimään. No joo nyt tämä menee taas yöfilosofian puolelle.

elikä taikuri nukkumaan   :crazy2:

Voimia kaikille

Mielenkiintoisia kysymyksiä, tosiaan. Millaista on, kun ei ole? Eipä se kai selviä Selkälokki, ennen kuin olemme siellä? Tai sitten elämä jatkuu uutena jossain muualla. En minäkään edellisiä elämiäni, jos niitä on, muista. Ehkä joku niistä, jotka ovat enemmän perillä edellisistä, nykyisistä ja ehkä  jopa tulevista elämistään osaisivat kertoa meille miltä se "välivaihe" tuntuu???

Ja suru... tosiaan, sehän on tosi itsekästä. Mutta eikö suurin osa asioista mitä ajattelemme, teemme tai sanomme ole kuitenkin itsekkäistä lähtökohdista? Vaikka päällepäin toimisimme epäitsekkäästi, niin silti taustalla on jokin oma motiivi. Vai onko? Joskus muistelen jossain lehdessä lukeneeni (vai oliko tämä joku juttu tv:ssä), että joku päätti olla x päivää täysin epäitsekäs, eikä voinut esimerkiksi antaa hyväntekeväisyyteen rahaa, koska siinä motiivina olisi ollut hyvä mielen tekeminen itselle. No, jopas meni filosofiseksi. Mielenkiintoista...  :crazy2:

gallupissa kysymys oli aseteltu niin, että pelkäätkö kuolla/kuolemista/kuolemaa jotka ovat vähän niinkuin eri juttuja ( joo sideerinen neitsyt halkoo hiusta)
Kuollahan on siis sitä kun elintoiminnot lakkaa jnejne se ultimate hetki kun kone sanoo naps-
Kuoleminen on ööh.. mun mielestä hetki kun siirrytään elävästä kuolleeksi
ja kuolema voi olla kenen tahansa kuolema, kaksi ekaa liittyi ehkä omaan poistumiseen. Ehkä nuo kaksi ensimmäistä ei pelota ja Juicea siteeratakseni elämä on kuolemista..(!?!?)
Mutta kuolema tai sen seuraukset ehkä pelottaa. Jos itse nyt kuolisin, pelkäisin miten lapseni käy sitten. Ja yleensä kuolema, se on tietenkin vain yritettävä hyväksyä jos kyseessä on ollut sairaus tai vanhuus. Muussa tapauksessa pelottaa se tuska mitä tuntee kun menettää jonkun. (Pelottaahan se ylittää ruuhkaista katuakin kun ei halua sitä kipua kylkiluihin jos auto murjaisee)

Pari vuotta sitten eräs minulle erikoisella tavalla läheinen ihminen kuoli ulkomailla äkilliseen sairauteen. Epäuskon, surun ja kaipauksen tunteiden yli minua kuitenkin raasti outo kuva hänen viimeisistä hetkistään. Toisella puolella maapalloa, aivan yksin ja ilman läheisiä, kovissa tuskissa ehkä ei niin osaavissa käsissä. Tuo kuva vainosi minua pitkään ja täytyy myöntää että silloin tällöin vieläkin kaipaan aivan sanoinkuvaamattomasti häntä ja toivon että edes joku olisi ollut lievittämässä hänen lähtöään täältä. Joskus kun havainnoin maailmanmenoa taikka minulle tulee joku ajatus päähän, mietiskelen miten juttelisimme hänen kanssaan asiasta. Ja sitten heti perään kolahtaa se totuus, että hei, tästäkin olisin halunnut puhua hänen kanssaan, oikeasti eikä vain kuvitelmissa.

Mutta joo, enpä jatka tästä sen enempää ettei tule taas yötä vasten surullinen olo..

Olipa mielenkiintoinen kysymys, muttei kyllä mikään yksiselitteinen.

Ensimmäinen tuntemus on, että en pelkää. Oikeastaan kaikenlaisten elämäni kokemusten jälkeen, voin todeta, että mielen kautta tuleva kuolemapelko, saattaa olla jopa ainoa kuolemanpelko.
Sitähän voi tietysti estää tietoisuudestaan, uskomalla, että on kuoleman jälkeistä elämää yms...Sehän on mielen käsittellisyys jostain....
Silloin sitä ei tarvitse kohdata, eikä kokea.

Itse itenäni ja yksilönä, en siis koe pelkääväni kuolemaa.
Mutta kun lähdin miettimään, että jos jokin muu kuolee tai loppuu, löytyykö jotain, jonka kuoleminen/loppuminen olisi tuskallista...

Omat lapset. Se on alue, joka tuntuisi sietämättömän tuskalliselta kokea.
Vaikka toisaalta, päiväpäivältä lapset kasvaa ja kehittyy ja 'kuolee' tietyllä tapaaa pikkuhiljaa pois...vaikka toisaalta se kaikki säilyy sisäisyytenä.

Koska kuitenkin löysin elämästäni alueen, jossa tunnistan ns.pelkoa kuoleman edessä, en voi sanoa, ettenkö pelkäisi. Jotenkin lasten kohdalla sitä heijastelen....mitä se sitten syvällisesti merkitseekään....

 :smitten: :angel:

Minä pelkään kuolemaa sillä ajatuksella, että joutuisin "vahingossa" pois täältä maailmasta vielä, kun minulla on keskeneräisiä asioita hoitamatta elämänsuunnitenassani. Olen oman sielun muistini mukaan kuollut ainakin kahdesti noin kesken kaiken. Yksi syy oli sota, jonka ei ollut tarkoitus tapahtua, mutta koska kaksi ihmismieltä joukkioineen päätti pistää sodan pystyyn sille ei voitu mitään - Toinen Taso ei voi kieltää meitä tekemästä mitä haluamme. Sota ei ollut mikään iso sota, mutta vaati kuitenkin sivullisia uhreja. En tiedä olinko sotimassa/taisteilemassa vai jouduinko sivullisena kuolemaan.

Minut on kerran teloitettu ampumalla ja tässä tilanne oli se, etten ollut päättänyt kuolla niin, mutta minut vanginneet, nuoressa sieluniässä olleet taisteilijat päättivät tappaa meidät omasta tahdostaan ja näin heille muodostui karmaa minua kohtaan. Läksy on jo tosin maksettu, mutta ottihan se silloin päähän, että joutui pois ennen aikojaan muiden ihmisten päätöksen takia...

Elin myös tuossa joitakin satoja vuosia sitten nuorena poikana, joka sairastui pahasti ja kuoli 13-vuotiaana (ilmeisesti ruttoon, sillä muistan sen riehuneen kylässämme). Olin itse päättänyt lähteä tuosta elämästä pois, mutta koska vietin maan päällä niin vähän aikaa en ehtinyt suorittaa valitsemiani karmoja paljoakaan pois.

Pelottaa siis kuolla "keskenkaiken" ja huomata miten paljon asiaa itsensä ja toisten hyväksi jäi suorittamatta. Kuolen varmasti mieluusti sitten, kun on sen aika, mutta huolettaa joutua vahingossa pois, kuten aiemmin on käynyt.

Eniten minua pelottaa se ajatus, että kun kuolee tapahtuu täydellinen kuoleminen eli sielu ja ruumis kuolevat. ettei jää mitään, ei ole mitään kuoleman jälkeen. Eniten pelottaa ajatuksen kuoleminen.

Toisaalta, minä kuulun tähän masentuneeseen ryhmään joka sanoo toisinaan haluavansa kuolla. Mutta, olettaen että elämä alkaa jossain muualla. Minusta tuntuu, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Ei sielu voi kuolla! En jaksa tai halua uskoa että kuolema on viimeinen etappi johon päättyy kaikki. Toisin sanoen en pelkää kuolemaa.

Mutta jos menen vielä syvemmälle omissa pohdinnoissa, niin enitenhän kuolemisessa pelottaa se hetki, jolloin kuolee. EI niinkään itse kuolema vaan se miten se tapahtuu. Ja hirveämmäksi sen tekee ajatella jokin hirveä kidutus kuolema yms. Mutta ajatellaas positiivisesti, jokaisellehan on jollakin tavoin ennakkoon määrätty elämä ja sen loppuminen.

Mutta kuolema on osa elämää ja uskon, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen.  ;)

Hei Nefertari!

Muistan itse muutaman aikaisemman kuoleman ja olen irronnut ruumiistani muutamia kertoja tahattomasti (sehän on melkein sama kuin kuolisi sillä erolla, että ruumiista irrottuaan sielua ja ruumista ylläpitävä "hopeinen lanka" on vielä paikoillaan ja sielu pääsee takaisin ruumiisteen).

Voin sanoa, että kuoleman kokemus on hyvin, hyvin miellyttävä! Shui! Sillälailla sitä vaan suhahtaa irti kropasta muuttumatta miksikään. Olet edelleen se sama sinä, samoine ajatuksinesi ja tunteinesi kuin nytkin. Ainoastaan olomuotomme muuttuu  ;)

Silloin kun minut ammuttiin kuoliaaksi olin aivan paniikissa ja peloissani. "En tahdo kuolla, en tahdo!" Lopulta luodit lävistivät minut ja yllätyksekseni tunsin vain pienin nipistyksen, sitä irtosi ruumiistaam ja sen jälkeen tuli rauha. Sitä vain ajatteli "Kas, eihän tässä käynytkään tämän kummemmin"  ;D

Hei AthaMaarit!

Heti heräsi mielenkiinto, kuinka muistat aiemmat kuolemasi? Siis ihan oikeasti kiinnostuneena. Olisin nimittäin todella kiinnostunut aiemmista elämistä ja tietenkin myös kuolemista. Mutta koska olen kokematon vielä, ei ole juurikaan tietoa. Ennustajilta saa kuulumma jotain tietoa mutta miten sinä olet saanut tietää omistasi?

Tämähän alkoi kiinnostamaan kovastikin!  :)

Sitä mukaa kun henkinen tieni on edennyt, olen vain alkanut muistaa menneitä elämiä. En yleensä muista kuolemiani, muistan suuremmaksi osin joitain päätapahtumia joistain elämistä (eräänlaisen tiivistelmän ilman kuolemaa), mutta jos istuutuisin oikein toden teolla pohtimaan, varmasti nämä vielä muistamattomat kuolemat tulisivat muistiini.

Entisien elämien ja kuolemien muistamista voi toki harjoittaa esim. meditoinnilla ja tutkimalla unia (esim. tuo ammutuksi tuleminen muistuu unistani), mutta sanoisin, että jokainen alkaa muistaa elämiään sitten kun on siihen valmis ;) Harjoituksilla voi edesauttaa asiaa, mutta kun aika on kypsä asiat alkavat vain pomppia mieleen yksikseen.

Eniten kuoleman tunteeseen, millaista todellakin on kuolla, ovat vaikuttaneet tuo ammutuksi tuleminen unessa (heräsin siihen ihanaan tunteeseen kun kuolin) sekä ruumiistairtautumiset, varsinkin viimekertainen jossa pomppasin jonnekin ihan toisiin sfääreihin! :o Olihan se pelottavaa, kun ei tiennyt minne joutui, mutta samalla opin huomaamaan sen, etten ole ruumiini vaan minä pysyn ihan minuna kuoltuanikin. Maan päälle jää vain ruumiini ja persoonani (eli kun AthaMaarit kuolee, silloin AthaMaarit kuolee, muttei hänen sielunsa. Seuraavassa elämässään hän on sieluna sama, mutta henkilönä eri. JOS nyt syntyy enää, toivon mukaan ei  ;D)

Kuten AthaMaarit  jo sanoikin, niin "tietä" edetessä alkaa muistamaan yhtä jos toista. Sinulla on muuten hyvä nimimerkki. :) Melkein sama kuin minulla toisaalla. Nefertiti nimittäin... Hän muuten liittyykin erääseen entiseen elämääni. Enpä kerro sen tarkemmin.  :santa_wink:

Hei :santa_smiley:

Otan osaa minäkin. Kuolema? Onko sitä? Ei. Minä siirryin synnyttyäni ajan yli, mutta tulin takaisin, koska niin olin sopinut Olevaisen kanssa. Paiskauduin takaisin kehooni. Ja isäni itki :'(. "Tehkää tyttärelleni jotain tehän olette sairaanhoitaja, hän ei saa kuolla...."
Tämä kokemus palautui mieleeni, kun kävimme äitini kanssa keskustelua mun tämän elämän vaikeasta lähtöasemista :santa_shocked:.

Kyllähän sitä on ajatellut, ettei tule äkkilähtöä, läheisten, rakkaiden ihmisten kanssa on hyvä saada tasata tilit jo tässä, ei siellä mihin menen.
Mutta ei sitä kyllä halua kitumallakaan poistua.
Vaan rauhallisesti nukkuen - vieno hymynkare kasvoilla :angel:  :angel:
Ennen lähtöä sanoa kaikille rakkaille:

Tuonhan voisi sanoa itseasiassa ihan kaikille. Ei pelkästään niille läheisille, vaan ihan "tuntemattomillekin"....  ::) :smitten:

Tasan näin on :santa_cool:
Mutta ovatko kaikki vierelläni kun lähden, näenkö jokaisen sielun jota rakastan?
Niitä on tuhansia ja tuhansia ja tuhansia, loputtomiin. Mutta yksi on, jota rakastan erityisesti ja ikuisesti.
Se rakkauden virta häneen on loputon :santa_kiss: :santa_kiss: :santa_kiss:

Jos hän lukee tämän,niin tässä hänelle  :santa_kiss: :-* :santa_kiss: :smitten: :santa_afro:

Kiitos. Lisää mielenkiintoisia vastauksia. (Ja ihania jouluisia hymiöitä  :santa_afro:)

Erityisesti oli kiva, kun AthaMaarit kerroit omista kokemuksistasi. En siltikään pysty oikein kuvittelemaan kuinka minä olisin minä vaikka kuolisinkin. Kyllähän minun ruumiini on vahva osa minua, vaiko eikö?

Tässä on kyse vähän samasta asiasta kuin viime keväänä mitättömämmässä mittakaavassa pohtiessani, että miten minun identiteettini käy luopuessani sukunimestäni ja vaihtaessani sen ihan uuteen. Sillä enhän minä enää ole minä kun nimeni on eri. Noh, ilmeisesti henkisen kehitykseni myötä nimet ja ruumiit ovat vaihtuvaa "tavaraa" ja ajatukset pysyy.  :santa_grin:

Mutta kun en ole varma haluanko elää näiden samojen ajatusten ja tunteiden kanssa kovin montaa elämää.  :'( Saisko valita toisin??

Vilmu :santa_smiley:

Kyllä - kyllä sinä saat valita toisin, me muokkaamme elämäämme juuri täällä, täällä ollessamme. Kehykset ja puitteet sovitellaan Olevaisuuden tykönä.
Olet siunattu valolla!

Mukava ajatus sellainen, että olisin joskus hamassa tulevaisuudessa, valovuosien päässä eräänlainen olio osana sivilisaatiota, joka toteuttaa kaikkien aikojen suurimman saavutuksen. :santa_smiley:

Aah, kiitos Stareyes. Silmissäsi (ja sanoissasi) on tähtiä kuten nimesikin lupaa.  ;)

:santa_huh:

Kun luin tuon otsakkeen,ensimmäinen ajatus oli ei,en pelkää.
Olen saanut useilta läheisiltäni verhon toiselta puolelta viestejä,
jotka todistavat minulle elämän jatkuvuudesta.

Muutama omakohtainen kokemuskin on.Kutsun niitä vielä" leijumiseksi",
koska ne eivät ole mitenkään hallinnassani.Enkä edes ymmärtänyt heti
mistä oli kysymys.Olo oli uskomattoman kevyt ja olisiko sana autuaallinen
oikea kuvaamaan sitä.

Kysynkin samalla teiltä joilla enemmän kokemusta,millaisissa tilanteissa
olette ilmiön kokeneet?
Omat kokemukset ovat tapahtuneet tehdessäni itsehoitoa,eli hyvin
rentoutuneessa tilassa.

Itse kysymykseen kuitenkin on vastattava,että kuolema herättää
pelkoa.Ei niinkään oma,vaan lasteni.

Kahdesti minut on soitettu sairaalaan teho-osastolle ja kiireellä.
Kummallakaan kerralla ei heti voitu sanoa selviääkö lapseni,ja
nämä tilanteet olivat kyllä todella pelottavia.Oikeataan olin sekaisin
pelosta.

Tässäkin tietysti voi näin jälkeenpäin jo pohtia mitä pelkäsin,,,
Menetystä,surua ja kaikkea siihen liittyvää.

Mielenkiintoinen aihe,joka toivottavasti jatkuu.
Toisten ajatuksista ja kokemuksista kun aina oppii uusia näkökulmia!

    ELÄMÄ TÄSSÄ JA TÄÄLLÄ KUITENKIN UPEAA,, :smitten:  :smitten:

Puoliunisena aloin lukemaan näitä viestejä vielä uudestaan,,  :santa_azn:

AthaMaarit,olitkin näköjään jo kertonut,että rumiista irtautumiset
ovat sinullekin tapahtuneet tahattomasti.

Jäin kuitenkin pohtimaan,että itse en välttämättä omalla kohdallani
liitäkkään ilmiötä kuolemaan.
Pikemminkin ovat olleet kuin jonkinlaisia"näyttöjä"siitä,miten keho sitoo
meidät tiettyyn paikkaan.
Siinä kevyessä tilassa  paikasta toiseen siirtyminen kävisi tosiaan mainitsemallasi"siuh"tyylillä   :angel:

Miten sinä koet?Liittyikö se sinulla selkeästi kuoleman kokemukseen?
Luulisinpa ,että kuolema tuntuisi samanlaiselta,mutta ehkä oma
tunne kertoo itsekullekkin mistä on kysymys.

Nuo entisten elämien kuolemat taas selkeämpiä.

  HYVÄÄ TÄTÄ PÄIVÄÄ KAIKILLE  :smitten:  :smitten:  :smitten:

Miksi kuolemaa pitäsi pelätä?  :santa_huh:

Eikä täältä kukaan keskenkaiken lähde, vahigossa. Sen elämän hommat on tehty ja jatketaan sitten, missä jatketaan. Ja on aivan turha surra etukäteen tekemättömiä töitä. Kyllä jokainen osansa tekee ja mittansa saa.

Ei, en pelkää kuolemaa, sen verran usein on tullut kuoltua jo tähän mennessä. Menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä. Luovuttaa täytyy joskus kuitenkin. Oli sitten kysymys mistä hyvänsä asiasta.

Hyvää Talvipäivän Seisausta kaikille pohdiskelijoille.  :santa_cool:

Dorian :santa_smiley:

Hienosti sanottu: ......"menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä......"     

Elämä pysähtyisi, jos ei luovuteta, anneta elämän virran jatkua, sillä niin syntyminen, kuin myös kuoleminen ovat osa luonnonkiertokulkua.

Niihän se on, mutta on helppoa sanoa ja ajatella noita asioita, mutta syvä kokemus niistä, on jo toinen juttu. Ei enää tunnu kauniilta korulauseelta, kun tuska viiltää ja ikävä repii rintaa.  :santa_wink: Mutta sittenpä on sekin koettu.

Itse jäin pohtimaan tuossa sitä, kun aiemmin kerroin, että omien lasten kuolema, voisi olla sietämätön kokemus ja tavallaan sitä pelkään.
Ja toisaalta huomaan olevani siinä kohdin myös itsekäs, sillä jostain syystä tunnen vahvasti myös, että kukaan muu ei voisi olla lapsilleni yhtä ymmärtävä ja rakastava äitinä kuin minä olen. Olen siis rakentanut itselleni siihen 'korvaamattomuuden' mieleeni. /vai sydämeeni?)
Toisaalta olen kokenut myös lapsen menetyksen, joten sekään ei ole vieras asia koettuna.
Olenkin miettinyt joskus, että onko kuitenkin ihan terveellistä, että jossain määrin sydämessään säilyttää sellaisen vankan sydänsiteen, eikä yritä aina olla niin 'vapaa kaikesta'. Saattaa jopa olla 'maadoittavaa' sitoutua johonkin ja tuntea sitä kautta vastuunsa.
Toki erikseen on läheisriippuvuus, mutta se liikkuu emootioiden tasolla.

Ja toisaalta en halua riippua sellaisissa 'illuusioissa', että sielumme ovat aina yhdessä jne jne.. Oli niin tai näin, niin se jopa saattaa ajatuksena estää kohtaamasta elämän normaaleja luopumisia ja tuskia, jotka kuuluvat osaksi elämää. Mieli vain haluaa jaotella tuskalliset kokeumkset 'vääriksi' ja 'pahoiksi' ja että jossain 'taivaskanavilla' lillutaan rakkauden ja valon usvassa. Näin karrikoiden. Mieli ei halua, kokea tuskaa, siksi monet määritelmät on keksitty.
Itse koen, että se vasta on sitä Rakkautta ja Valoa, että hyväksyy elämän kaikki kokemukset, eikä tartu niihin ja jaottele mikä kuuluu elämään ja mikä ei.
Hyväksyy myös sen, että tarvitsee ja kaipaa lähelleen itselle rakkaita ihmisiä ja on myös sitä kautta valmis vastaanottamaan menettämisen tuskaa.

Voihan sitä tietty lillua niissä psyykkisissä kokemuksissaan, jossa kohdataan taivaskanavilla, ylennytään korkeille taajuuksille, missä vaan ollaan niin 'henkisiä' että elämän konkreettisuus ei tunnu enää missään.
Uskallan jopa väittää, että harvalla noista on mitään konkreettista kokemusta, kunhan vain mieli luo psyykkisiä kokemuksiaan, jotta ei tarvitse kohdata myös elämän kääntöpuolia ja todellisuutta.  :santa_rolleyes:

Ja kun oikein tarkkaan 'tunnustelin' tunteitani, niin sain huomata, että tuska ja kipu se on mitä pelkään, syvänä tunnekokemuksena taikka fyysisenä, sitä pelkään, en kuolemaa!
 :angel: :santa_smiley:[/color]

Kiitos Mirjam  :smitten:!

Puit ajatukseni sanoiksi ja kyllä,olen sitten myös itsekäs.
Otan surut ja kivun ja tuskan vastaan,jos se minulle opiksi
on tarkoitettu,kun en muutakaan voi.

En nyt oikein jaksa uskoa,että monikaan olisi niin valaistunut,että
lapsensa tai kumppaninsa menettäessään kykenisi huikkaamaan vaan,että
terve ja nähdään myöhemmin.

Vaikka ne edesmenneet läheisensä kokeekin olevan läsnä,ei se
kuitenkaan poista ajatusta siitä,että kehon tasolla he ovat poissa.

Tämä vain omasta kapeasta ymmärryksestäni katsottuna.
On hienoa jos toiset osaavat irroittaa ilman surun ja tuskan tunnetta.

    ELÄMÄN ILOA JA RAKKAUTTA  :smitten:  :smitten:

Niin myös minäkin, "kuolemassa" ei ole pelättävää, sanakin tuntuu väärältä, tykkään käyttää nykyisin sanaa "tasonvaihto" :santa_smiley:

Heippa taas!

Hitsi kun ei ole nettiä kotona, aina vähän jälkijunassa tulee nämä vastaukset!  ;D

Elikkäs:
Ruumiistairtautuminen, varsinkin viime kertainen kun se oli niin voimakas, ei periaatteessa liity sanaan "kuolema" kohdallani. En ajatellut hetkeäkään, että nyt kuolin! Enemmänkin aloin miettiä, että "sush siunatkoon! Miten täältä pääsee pois?!" :o

Meditoidessa pääsen mieleni kanssa vaeltamaan Toiselle Tasolle. Silloin olo on autuaalinen ja ihana, mutta en koe olevani erilläni ruumiistani. Tiedostan sen kyllä, se tuntuu raskaalle ja rennolle, mutta ruumiistairtautuessa minulla ei ole mitään kokemusta tai fyysistä tunnetta ruumiini olemassaolosta. Siksi viittasin sillä kokemuksella mahdolliseen kuolemankokemukseen.

Ja muuten, näin taas viime yönä unta, että minut ammuttiin kuoliaaksi. Sama asetelma toistuu aina: Joku tai jotkut hyökkäävät yllättäen aseiden (konekiväärien) kanssa ja alkavat tulittaa. Heittäydyn maahan sen toivossa, että he luulisivat jo ampuneensa minut, mutta en pysty huijaamaan heitä. Minut ammutaan. Saan keskivartaalooni (vatsaan) useamman osuman. Viime yön muistounessa oli yksi poikkeama - en kuollutkaan ensimmäisiin vartalonosumiin, vaan jäin puolikuolleeksi maahan. Minua ampunut mies katsoi minua ja sanoi "Mitä? Eikö se vielä kuollutkaan?" ja ampui minua päähän. Siihen kuolin ja uni loppui (jännittävää oli, että uni alkoi jälleen uudestaan samasta asetelmasta, mutta tällä kertaa puolustauduin ja ammuin minua ampuneen miehen).

Vaikka uni on aina noin raaka ja olen hätää kärsimässä, kun kimppuumme hyökätään, itse kuolema - ruumista irtautuminen lopullisesti - on aina ihanan miellyttävä. Kevyt, leijailevam lämmin ja pehmeä. Kuin nukahtaisi autuaaliseen tunteeseen. Siihen jää hyvin mielellään, ainoastaan ruumiin paino häviää, muuten tilanne siitä, mitä se nyt on, ei muutu  :smitten:

Sanotaanko niin, että mitä enemmän olen kokenut ja mitä enemmän kokonaisvaltaisesti eheytynyt ja mitä enemmän tulen tähän hetkeen ja tähän todellisuuteen, olen taipuvainen näkemään niin, että on mielen harhaa, että tuska ja kipu häviää. Mielensä avulla voi rakentaa maailmoja, joissa ei ole tuskaa ja kipua, kuvaksi sille suurelle totuudelle, että 'kipu ja tuska' on harhaa.

Näitä hienoja oppeja ja klisheitä, ei kai ole tarkoitus muuttaa psyykensä kautta mielenmaailmaksi, ja näin pakoilla todellisuutta ja elämän kipuja.
On hyvä muistaa, että nuo harhan yms käsittelliset kertomukset ovat syvää symboliikka ihmisen sisäisyydestä, ei psyyken luomasta mielenmaailmasta, jolle ei ole tässä ja nyt todellisuus pohjaa.

ASENNE muuttuu, kun ihmisen sisällä tapahtuu KOKEMUS.
Asenne kipuun ja tuskaan muuttuu. Sitä tajuaa kokemuksen kautta, että kipu on vain kääntöpuoli jostain toisesta.
Tervettä ja konkreettista elämän kohtaamista ja vastuunkantoa siitä.

Mieli pyörii tuskassa, sisäisyys ei. Mieli pelkää tuskaa, sisäisyys ei.
Mieli rakentaa psyyken pakomaailmoja ja rakennelmia, sisäisyys ei.
Mieli on läheisriippuvainen, sisäisyys on vastuunsa tunteva. jne.


Tavallaan, mielenmaailmasta kun kuolee ja palaa tähän hetkeen, siitä voimme käyttää nimitystä tasonvaihto. Harhasta todellisuuteen.
Mieli on monikerroksellinen ja siinä monta tasoa, jota kuollettaa.
Silloin kun tapahtuu todellinen kuolema, siitä emme tiedä mitään.
Koska se ei ole voinut edes tapahtua, sillä mieli loi mielenmaailman n.2006 vuotta sitten. Koskahan alkaa todellisuuden ajanlasku...vuonna 2012 ko?  :santa_wink:

Kuten AthaMaarit  jo sanoikin, niin "tietä" edetessä alkaa muistamaan yhtä jos toista. Sinulla on muuten hyvä nimimerkki. :) Melkein sama kuin minulla toisaalla. Nefertiti nimittäin... Hän muuten liittyykin erääseen entiseen elämääni. Enpä kerro sen tarkemmin.  :santa_wink:

Kerro ihmeessä kuin ja miten koet jotenkin sukulaisuutta siihen menneeseen aikaan??  :santa_shocked:  Olisi tod kiinnostavaa kuulla tarinasi. Ei minunkaan nimimerkkini ihan tyhjästä tule, mutta en vain osaa selittää miksi. Aina on jokin vaivannut muinaisessa egyptissä...eikä siis pelkästään se, että onhan se todella mahtava. Kun kävin siellä, oli oloni niin hemmetin rauhallinen kuin kotiin olisi tullut....se oli outo tunne. Ja jo ennen sinne menoa oli, kuin jatkuva ikävä jonnekin. Enkä ole muille viitsinyt tuosta mainita ku taatusti hulluksi ajattelevat... :santa_grin:

Olisin kyllä todella kiinnostunut tönkämään menneitä elämiäni...pitää vain aloittaa yrittäminen!

Tiedä sitten mikä mua tänään vaivaa, kun tulee puututtua kaikenlaiseen


Mitäköhän varten tänne on koskaan tultukaan?


Usein menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä. En kuitenkaan liittäisi elämää tähän. Se on jotenkin eri kaliiberia kuin "sex, money and power". Elämällä voi tehdä muutakin kuin olla itsekäs, nääs.

Näin kahdeksan vuotta sitten unen, jossa kuolin. Tällaisia unia olen nähnyt joskus aiemminkin, kuten varmaan useimmat meistä ovat nähneet tällaisia unia. Uni oli kuitenkin erilainen. Se oli hyvin yksityiskohtainen, myös tavallaan rauhallinen.

Sen unen vaikutus elämääni oli suuri, koska sen jälkeen en ole pelännyt kuolemaa. Uskon tietäväni missä ja miten kuolen. En tiedä milloin kuolen.

Elän elämääni niin, että mitään tekemätöntä ei ole merkittävästi kesken. Löytyy jatkaja kaikelle, millä on merkitystä. Yritän antaa lapsilleni, sukulaisilleni ja muille läheisilleni sen, mitä minulla on heille annettavaa - varsinkin henkisesti. Elän myös itsekkäästi siinä mielessä, että nautin jokaisesta päivästä ja teen päivistäni "näköisiäni.". Elämässäni on paljon tavoitteita ja haaveita, joita yritän toteuttaa ilman kuoleman pelkoa.

Toivon kaikille foorumilaisille Joulua, joka on sisällöltään rikas ja mieltä rauhoittava :santa_afro:

Okkei. Musta kyllä tuntuu, että mulla olis niin valtavasti vielä tekemistä ja annettavaa jota vaan vielä ei ole oppinut tekemään tai luopumaan. Jos kuolema tulee, olen päättänyt yrittää sen hyväksyä, mutta millään muotoa en sitä halua. Kaikillehan kuolema kai tulee olemaan helpotus maallisen maailman ristiriitaisuuksista.

Muiden sanomaa onkin vain se, että koskaan ei ole tarpeeksi, tai liikaa, valmistautunut kuolemaan. Itse sen uskon, koska se jotenkin itseäni koskettaa. Upeaa, jos joku on itseensä niin tyytyväinen, ettei kuolema häiritse, ellei sitten ole vain itsesuggeroinnista ja vielä suurempien, elämistä haittaavien pelkojen kieltämisestä kyse. Täällä on niin paljon itseäni valaistuneempia ettei minun pitäisi olla kenestäkään täällä huolissani. Joskus vaan tiedon saa siltä joka kaikkein vähiten ymmärtää ja on siksi kaikkein eniten yrittänyt ottaa asioista selvää. Vaikka onhan meillä näitäkin täällä pipoittain muitakin.

Niinpä, en pelkää kuolemaa.
Koen kuoleman jollakin tavalla viimeisenä seikkailuna. Asiana, jossa en voi hävitä. Olipa kuoleman jälkeen minkälaista tietoisuutta tahansa, se on siten seikkailu (sillä jos ei omaa tietoisuutta ole, enpä voi sitten valittaakkaan). Tietenkin minulla on asiasta omat uskomukseni (ja vahvat sellaiset), mutta lopullista 100% varmuutta tai totuutta kuolemasta en edes koe omaavani.
Oma kuolemani saa kyllä mieleni surulliseksi. Tai ainakin, jos nyt joutuisin sen kohtaamaan. En vain yksinkertaisesti koe vielä olevani valmis jättämään maanpäällistä elämää.
Kaikesta huolimatta en koe, että jos joku ihminen kokee kuoleman pelkoa, että se olisi mitenkään merkki "alemmasta" henkisyydestä tai edes jonkinlaisesta omistamisen halusta. Kuoleman pelkko, ahhh, niin inhimillistä ja meille kaikille ihan evolutiivisesti tärkeä asia.
Hyvää joulua kaikille!!

En pelkää itseni puolesta, pelkään sitä miten paljon haluaisin aina kuitenkin olla rakkaideni luona. Pahinta olisi jättää heidät :(, muulla ei niin väliä. Jokaisesta päivästä, vaikka nuori vielä olenkin, olen etsinyt jotankin ainutlaatuista. Kuolema sinällään ei ole pelko, mutta se mitä sitten...

Saai, kultaseni. Kun olet menettänyt, kuollut(fyysisesti) pariin kertaan ja niin edelleen. Kyllä se pelko ja paniikki haihtuvat. Elämänkokemuksen ja -kokemisen myötä myös se laajenee, miten elämän,eämisen ja myös kuoleman ja kuolemisen kokee.

Nuorena tai siis silloin, kun kuvittelee olevansa nuori, haluaa ja tahtoo pitää kiinni kaikesta mahdollisesta. Mutta sitten kun kokemuspiiri laajenee ja kasvaa, niin silloin huomaa, että kaikki ei ole niin, kuin oli sen itse ajatellut.  :santa_afro:

Kyyl se sssiiit. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin.

:santa_cheesy:

Just ja juu AthaMaarit!!!
Tämän saman olen kokenut  :santa_cheesy:  :santa_cheesy:!!!
 
Silloin kun sanomme sen"sush siunakkoon" hieman myöhemmin,
on kai taas mahdollista kokea irtautuminen voimakkaampana?

Kaikkea uutta kun säikähtää ensin ja kun ilmiöön hieman tottuu,halu
uuteen kokemukseen kasvaa.Samoin uskallus.

Oletko koettanut,tai joku muu,päästä edellisiin elämiin/kuolemiin esim.
hypnoosin kautta?
Kaikkea mielenkiintoista on tullut vastaan,ja todella kaukaa historiasta
nousee kuvia.Sitä en tiedä ovatko 100% luotettavia.

Taisin poiketa varsinaisesta aiheesta,siitä edelleen samaa mieltä.

  RAUHAISAA YÖTÄ KAIKILLE!  :angel:  :smitten:

Chandra, oletko itse kokeillut entisiin elämiin tutustumista hypnoosin kautta? Ja jos niin missä se suomessa onnistuu? Olen joskus lukenut kirjan.. siis ihan fiktiivisen kertomuksen naisesta, joka tutustui hypnoosin kautta entisiin elämiinsä ja loppujen lopuksi onnistui jo itse vaivuttamaan itsensä hypnoosiin ja eli ehkä enemmän entisiä elämiään uudestaan kuin nykyistä. No se nyt oli sellainen kirja, mutta ajatuksena tuo tapa tutustua aiempiin elämiin on kiinnostava.

Mutta onko se sitten ristiriidassa sen kanssa, että moni täällä foorumilla sanoo, että omia entisiä elämiään alkaa muistaa mm. unien kautta sitten kun on siihen valmis? Minä taidan vain olla huolissani, ettei entiset elämäni avaudu minulle koskaan, koska en ikinään - tai no, nyt vähän liioittelin  :santa_embarassed: , hyvin hyvin harvoin muistan unistani mitään.

Mun suhtautuminen kuolemiseen vaihtelee oikeastaan koko ajan. Välillä on niin tylsää tai poikkeuksellisen apaattinen hetki, että toivon kupsahtavani siihen paikkaan -olisi ainakin uusi elämys- mutta sitten soittaa joku kaveri ja todistaa että hänen elämänsä on vieläkin tylsempää mutta ei voi lähteä remuamaan koska se taas olisi liian vaarallista...just.

Mutta niin, tilanteen mukaan. Että jos joku nyt meinaisi ampua meikäläisen, vaipuisin silmää räpäyttämättä apatiaan. Mutta toisessa tilanteessa juoksisin mäkeen. Kaikki kuolee, se pitää tiedostaa ja siihen kannattaa osata varautua henkisesti. Tai jotain siihen suuntaan.  :santa_rolleyes:

En pahemmin. On tultu jotenkin hyväksyttyä se tosiasia että
kuolee. Jos vaikka kävelee hautasmaalla voi ajatella "kohtaloni on tuo, kuollut.
pelkkää maata ja henki pois ruumiista"
Eihän sekään pahemmin harmita kun aallot lyövät rantaan tai aalto lyö.
Kuvastaa elämää. Ei nekään minnekkään katoa.

Äärettömästi ajateltuna siihen on vain hetkinen kunnes kaikista tulee buddhia,
ja silloin pystyn muistamaan jokaisen elämäni. Kaiken mitä olen tehnyt.
Suhteellisesti siihen tavoitteeseen on vielä pitkä matka kuljettavana.
Parempi ennemmin kuin myöhemmin.

Dorian, ei minulla oikeastaan ole paniikkia siitä, että kuolema pakottaisi minut luopumaan jostain, vaan siitä, että en ole oppinut luopumaan, ja antamaan tarpeeksi, jo ennen kuolemaa. Mutta se meneekin kovin vakavaksi...

Olen kokeillut ja minun kohdallani kyllä toimi.
Olin tosin käynyt sitä ennen hypnoositerapiassa löytääkseni
syyn selittämättömään pelkooni(ei kuoleman  :santa_grin:)

Koska olin tyytyväinen tulokseen,halusin kokeilla myös onnistuisinko
löytämään entisiä elämiäni.
Ehkä se että rentoudun hyvin helposti auttoi myös.

Myös opettajani on vetänyt näitä mielikuvamatkoja ja nykyisin
teen niitä itsekseni.
 
Luulisin että löydät lähikaupungista hypnologin joka on erikoistunut
myös tämän tapaiseen työhön.

Netistä voit tutustua esim.Heli Sarren toimintaan.

Ymmärtääkseni jokaisella on omat tapansa ottaa/saada tietoa näistäkin
asioista.Minä koen nämä matkat toimivaksi,joku muu taas esim.unet.
Löydät kyllä sinulle toimivan tavan  ;)

      ONNEA ETSINTÄÄN  :smitten:  :smitten:

Kiitos Chandra!  :smitten:

Mielenkiintoinen vaihtoehto ja varmasti otan asiasta selvää kun aika on sille kypsä.

Corvus, tylsyyteen en kyllä suosittele kuolemisen toivomista. Tylsyyteen voit vaikuttaa itsekin omilla tekemisilläsi.  ;) Kysehän on vain siitä että keksit itseäsi viihdyttävää tekemistä. Vaihtoehtojahan on maailma täynnä.

Itse kyllä nuorempana mietin usein kuolemaa ja itsemurhaa, varsinkin masentuneena. Vaikken kyllä usko, että minusta koskaan olisi itsemurhaajaksi. Ajatuksella oli vain jotenkin niin viehättävää leikitellä...  ::)

Ah, keskustelu käy kiivaana heti kun selkänsä kääntää! Harmittaa etten pääse tässä seuraavaan viikkoon ketjuun vastailemaan, eli jos on ihan suoranaisesti jotain kysyttävää minulle, laittakaa YV tulemaan, niin se tavoittaa minut varmasti paremmin, kun taas pääsen koneelle  ;)


En ole kokenut hypnotisoijaa, sillä tarpeen vaatiessa pääsen meditoimalla katselemaan entisiä elämiäni esim. jonkun oppaan avulla. Minulle tämä on hyvin, hyvin tärkeää, jos kohtaan jonkun ihmisen tai tilanteen, joka ei jätä mieltäni rauhaan. Silloin tiedän, että kyseessä on jokin menneisiin elämiin liittyvä muisto ja yritän selvittää sen parhaani mukaan. Sen jälkeen asia ikäänkuin ratkeaa ja saa neuvoa siihen, miten tilanteessa kannattaisi toimia jatkossa.

Menneitä elämiä on lisäksi vain alkanut pomppia päivätietoisuuteen sen ihmeemmin asiaa pohtimatta. Äkkiä vain huomaa ajattelevansa jotain ennestään tuntematonta elämää.  Siinä on sellainen lumipallo-efekti: muistaa yhden asian, sitten taas toisen ja taas toisen jne.

Tuossa lainauksessa pohdittiin myös sitä, mahtavatko muistot ja tuntemukset olla 100% oikein. No, ne tuskin ovat IHAN 100% oikeanlaisia, mutta tapahtuman ja asian pääpiirteet varmasti ovat. Aika harvoin sitä muistaa kaikkea ihan prikulleen oikein, varsinkin kerran vain nähtyä (Esimerkkinä vaikka elokuvan Hellraiser, jonka katsoin lapsena kerran. Muistin siitä hyvin kohtauksen, jossa tyttö leikkii kuutiolla mielisairaalassa, kun seinään avautuu holvi ja sieltä ilmestyy hirviö. Sain mahdollisuuden katsoa leffan uudestaan parikymppisenä ja huomasin, että olin muistanut kohtauksen yksityiskohdat väärin, mutta pääpiirteet olivat oikein: tyttö leikkii kuutiolla - seinään avautuu holvi - tyttö menee sinne - ilmestyy hirviö joka jahtaa tyttöä - tyttö ehtii juuri ja juuri takaisin huoneeseensa ennen kuin hirviö nappaa tämän).

Ja jos puhutaan historian tunnetuista henkilöistä, niin yksi elämäni liittyy läheisesti Aleksanteri Suureen...  ::) Kävin katsomassa leffan elokuvissa ja taivas, teki mieli hyppiä valkokankaalle pariin otteeseen, kun tuli ihan sellainen olo, että "Ei Allu ollut tuollainen! Ei hän tehnyt mitään tuollaista! Tämähän on ihan väärin - kyllä minä muistan Allun ihan toisenlaisena!"  :D ;D

Ajattelin kerran kuolemaa kakka housuissa ja kyynel vierähti poskelleni. :santa_undecided:

Se olisi hyvin pitkä ja aika henkilökohtainenkin tarina. Kerron kuitenkin, että olen nähnyt "unia" ja ihan "valvetilassa" sellaisia välähdyksiä menneestä elämästäni Egyptissä. Tiedän myös tarkalleen kuka silloin olin.  ;)

Mahdollisesti sinäkin olet elänyt tuossa muinaisessa Egyptissä.  ::)

En pelkää,välillä kun on tosi hankalaa tai olen kovin depressiivisessä tilassa, jopa TOIVON sitä. Osittain liittynee juuri kaksisuuntaiseen mielialahäiriööni. Olen muutenkin sellainen "synkistelijä"... Välillä tuntuu,että kuolema olisi pikemminkin äärimmäisen suuri helpotus ja vapaus. Pahimpina depressiokausinani olen vain maannut sängyssä toivoen ja rukoillen kuolemaa. Myöskin itsemurhaa aina silloin tällöin olen suunnitellut elämäni aikana. Mutta täältä maan päältähän lähden sitten,kun aikani on...  :smitten:

En pelkää kuolemaa. Olen samoilla linjoilla kun äitini, jos kuolisin tänään ja voin ajatella että "hauskaa oli" niin ei ole mitään hätää  :)

Pelkään enemmänkin sairastumista kuin itse kuolemaa. Kauhukuva joka minulla on on sellainen että vanhana ja sairaana makaan laitoksessa liikkumiskyvyttömänä yksin niin että olen vieraiden hoidettavana. Itse kuolema ei ehkä ole niin pelottava kuin se mitä sitä ennen seuraa ja se miten lähtee.

Itse en pelkää omaa kuolemaa ja kuolemista, mutta kipumuistoja on vielä tallella, joten ne siinä enemmän vieroksun sen oman kuoleman yhteydessä :P

Läheisten menettäminen on vielä työstön alla, olen menettänyt aiemmissa elämissä lapseni hyvin ikävissä merkeissä, joten sekin muisto on vielä purkaamatta, vaikka kuinka tietäisi, että kaikki on hyvin ja jokainen meistä lähtee kun aika on, tunnemuistot onkin ne haasteellisemmat muuntaa  :(

En pelkää kuolemaa paitsi jos se tapahtuu hitaasti :S Mutta muuten en kuolemaa pelkää.
En kyllä halua kuolla vielä koska haluan kokea vielä asioita mitä en ole ehtinyt vielä kokeilla!
Tunnen kyllä erään ihmisen joka ei haluais edes nukkumaan mielellään mennä kun luulee ettei sitten aamulla herää... Se on hirveetä kun joku läheinen alkaa puhua kuolemasta.
Taidan pelätä siis enemmän kuolemaa jos joku läheinen poistuu tästä elämästä  :'(

Kyllä pelkään kuolemaa, mutta en niinkään omaani, vaan läheisteni. Jos rakkaani kuolisi, todennäköisesti sekoisin. Valitettavasti hän ei kyllä pelkää kuolemaa, ainakaan jos sitä ajotavoissa voi mitata...  :-\

Vastasin äänestykseen: en tiedä...
Elämä on kummallista, joskus tuntuu, että kaikki on jo nähty ja joutaisi vaikka kuolla, huonompina päivinä sitä on ollu valmis lähtemään jo omankin käden kautta, mutta mutta
hyvä syy katsoa kaikki loppuun on se oma jälkikasvu ja toive kehittyä ymmärtämään tätä elämää. Joskus olen miettinyt miten haluaisin kuolla - nopeasti ja tuskattomasti tietty ja karmeinta olisi kuolla kidutettuna, pahoinpideltynä, ihmisarvo tuhottuna, silloin sitä luultavasti todella pelkäisi ja vasta ymmärtäisi elämän arvon  :smitten:  :smitten:

Samaa mieltä, että joskus tuntuu tosiaan siltä kun olis jo kaiken nähny, mut en mä kuitenkaa henkeeni heittäis menemään. Itekkin vastasin En tiedä, koska en juurikaan ajattele sitä. Se lähtee silloin, kun on lähteäkseen. Vaikka muutaman kerran tuntui siltä, että Viikatemies on käyny kattelemassa, että jokos se vois viedä mut ;D. Niistä muutamasta se humoristisin näin jälkeenpäin ajateltuna oli, kun kiipesin talvella alle koulu ikäisena puuhun kaverin kanssa. Mulla tietenkin siellä huipulla katkes oksa ja olin pudota pää edellä kivikkoon, mutta onneks jäin lahkeesta roikkumaan pääalaspäin. Kunnes sitten kaverini lähti hakemaan isääni, jotta pääsisin pois puusta. ;D

Hurja tarina s22. Sinulla on ainakin suojelusenkelit mukana.  :smitten:

En varsinaisesti ala täristä, kun ajattlen kuolemaa, mutta jossain muodossa pelkään sitä.

Ajattelen aina, että on sama milloin kuolen, koska olen kuitenkin kuollut, enkä "tunne" enään mitään. En usko taivaisiin, enkeleihin, tai mihinkään yliluonnolliseen. Astrologiaakin pidin humpuukina, ennen kuin ystäväni valaisi asian minulle.
Haluaisin kuitenkin kuolla mahdollisimman kivuttomasti, mieluiten läheisteni seurassa. Surettaa aina, kun ajattelen että ystäväni jäävät suremaan minua pitkäksia aikaa, jos kuolen nuorena. Olen hyväntahtoinen ihminen, ja haluaisin kuolla "viimeisenä", jotta kukaan ei surisi minua kauaa, koska en mielestäni ansaitse sitä. Olen Vesimies, nouseva kalat.

Kuolema on yhtä kaunis ja luonnollinen asia kuin syntymä. Sekin on syntymä, jollekin toiselle tasolle. Olen aina ajatellut näin. :angel:

Tottakai toivon, että kun kuolen, se tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti.

Mutta mitä enemmän sielulla on elämiä takana, sitä "helpompaa ja mukavampaa" kuoleminenkin on.. ;)

Isäni kuoli kolme vuotta, mikä oli luonnollisestikin vaikea asia, koska olisi halunnut pitää hänet täällä. Kyse oli kuitenkin vaan "omistamisesta", ei rakkaudesta. Aika pian hyväksyin tilanteen ja osasin olla onnellinen siitä, ettei isän tarvitse enää tuntea kipua ja sairastaa.

Toiselta puolelta hän voi paremmin auttaa ja seurata henkistä kehitystämme. Eräs äitini ystävä, selvänäkijä/meedio, oli sanonut isäni päättäneen tuolla toisella puolella, että hän tekee nyt sieltä käsin töitä meidän perheemme kanssa, toisinsanoen hän on koko ajan läsnä ja ohjaamassa. Olenkin sen huomannut. En ole missään vaiheessa menettänyt isääni, koska tunnen hänen rakkautensa ja energiansa. Ainoastaan hänen ihmiskehonsa on nyt poissa. Hän tulee aina olemaan vierelläni ja olen siitä onnellinen. :)

Samoin.

Sanon nyt että en pelkää kuolemaa. Se on tämänhetkinen asenne siihen. Mutta myönnän ettenhän tunne itseäni. Hädän hetkellä saatan pelätä aivan äärettömästi.

Mutta isäni sairasvuoteellaan antoi minulle jotakin arvokasta, ja se oli juuri tuo suhtautuminen kuolemaan. Kun hän hyväksyi kuoleman, hän toivoi että me muutkin sen hyväksyisivät, löytäisivät sen vapautuksena. Minä opin, kuinka hän ei tarvinnut mitään, ei kaivannut edes rakkainta soitintaan, ei nähdä juuri ketään, mutta ilahtui aina saapumisestani. En pakottanut häntä syömään, en puhua palpattanut piilottaakseni surun tai pelon. Joskus olimme aivan hiljaa molemmat, hieroin hiljaa hänen jalkojaan. Ja viimeisiä sanojaan olivat 'en pelkää mitään'. Viimeinen katse oli terävä 'olethan vieressäni'. Olin eikä se ollut vaikeaa.

Isäni uskoi jälleensyntymään. Uskon, että hän toivoi minunkin uskovan. Kaksi kertaa olen tuntenut isäni läsnäolon niin voimakkaasti, että kuulin mitä hän sanoi minulle. Nyt en enää.

Muistan lapsesta asti ihmetteleväni sanontaa 'minä kuolen'. Mietin, että miten 'minä' voi koskaan kuolla. Miten 'minä' voi koskaan lakata tuntemasta tai olemasta jossain?

Huh, tulipa sanottua. Hetki, kun joskus pelästyy, että mitäs tässä puhuu tuollaisia. Pyhin pois. En vissiin.

:idiot2:Hei
Onko mielestanne oman EGON voittaminen ilmainen lippu toiselle(paremmalle)
tasolle, vai onko se mahdollista ainoastaan kuoleman kautta????
Vain kysyn Diamond

Sen egon 'voittaminen' mikä on muodostunut, jostain mitä emme ole, menneisyydestä. Ja sen egon 'voittaminen', jotain mitä emme tule olemaan, tulevaisuudesta.
Niiden voittaminen on mahdollista tässä ja nyt, eikä kyse ole edes mistään 'toisesta tasosta', vaan todellisuuden/elämän kokemisesta ja sen hyväksymisestä sellaisena kuin se on.
Ja kuolemaahan se on. Tietyllä tapaa.
 :)

Hei Diamond, sanonpa oman ajatukseni tästä, kun satuin olemaan tässä vierelläsi. Tiedäthän, tulee tuo ilmoitus toisen viestin tulosta, ennenkuin on itse ehtinyt lähettääkään.

Minun mielestäni ego on se joka sanoo: Minä ajattelen, minä tunnen, minä näen, minä kuulen, minä hoksasin jne.. Eli ilman sitä emme voisi olla ihmisiksi kutsuttuja olentoja. Mieli liikkuu sitten siinä jossakin egon ja sielun siltana ja on milloin milläkin puolella. Ei sitä tarvitse voittaa mielestäni, vaan etsiä äärimmäisyyksien kultaista keskitietä tai sitä puolta, mikä on vastakkainasettelussa parempi, esim. ylpeys...nöyryys, ahneus...maltillisuus. Eli voittaa heikkoudet.Esoteerinen psykologia sanoo, että ego kuolee ihmisen kuollessa ja jälleensyntymisessä saa toisenlaisen egon. Siis egon kautta olemme olemassa tässä maailmassa. Egon kautta toimivat aistit ja fyysinen ruumis.

Selvensikö tämä mitään? Kunhan muistat, että tämä on vain minun tulkintaa, ei välttämättä totta.

Ei kannata liikaa miettiä näitä, elää vain siten, miten parhaalta tuntuu. Vaikeita asioita, minusta ainakin. :smitten:

:'(  VOI VOI, kun puhutaan kuolemanpelosta !

                   Ettekö ole lukeneet muita juttuja ?

                   Kuolema ON vanhanaikaista, jo nyt tai

                   ainakin lähitulevaisuudessa, siis ennen  v.

                   2012 loppua.Tasonvaihto tapahtuu tietoisesti !!

                :knuppel2:   Siis ilman pelkoa.

Hmm...kunhan mielikin ensin luovuttaa noista käsitteellisistä tulevaisuuden kuvista, mitä se luo, peittääkseen kuoleman pelkonsa.  ;)

::)

OhHOH, ompas KEHO tehnyt onnistuneen takinkäännön !
 
Kun jo nyt on ottamassa tuota egoa jo ihan mukaan tähän
kasvu- kehitys- ja ylösnousemusprosessiin ! ! ?

                                                                :2funny:

:'(

             Niimpä, viittaankin sinun moninaisiin ja tosi monisanaisiin

             kirjoituksiin, joita olet kylvänyt näille sivuille ihan kiitettävästi.

             Kun ja jos siellä olisi asiaa, sen toki voisi kirjoittaa suoraan ja

             vähin sanoin selkeästi.

             Jää vaikutelma, hän lukee suomen sanakirjan läpi,  heittää

             kuulijoille " poimikaa sieltä se viisaus jonka sinne kätkin ! ".


                     :2funny:

Minäkin laittaisin Keholle sellaisen pyynnön, että selventäisi tekstiään sikä pyörittelisi, pyytäisi välikädeltään tallaista. Minä ymmärrän näitä juttuja sen verran, että jostakin tulee joskus jotakin aivan kauheasti ja sitä on itsekin ymmällään, koska ei löydä sanoja millä sen ilmaisisi.

Mutta kun luen Kehon tekstejä, joskus en jaksa, niin tulee paha mieli, kun sanoma on solmuilla. Ja tiedän että siinä on jotakin tärkeää.

Metsätonttu joskus aivot kuumana :-[

Niin, tulipa mieleeni vielä otsikkoon viitaten, että vaikka en pelkääkään kuolemaa, niin vakavaa sairautta olen AIKAISEMMIN pelännyt. Mutta nykyään en enää sitäkään, kun onhan minulla jo liuta sairauksia... Ainoa, mitä toivon on se, ettei tarvitsisi kitua, vaan että pääsisi sitten nopeasti pois. En halua maata letkujen varassa ja olla ns. "kasvina".

:-*

             Pelko on ainoa jota voi pelätä, eikä sitäkään kannata,

             siis pelätä, vaan selvittää mistä se on peräisin ja käy-

             dä läpi.        Päästää irti.

                                               :angel:

Tuolla jossain,ei ajallisesti niin kaukana,vastasin kai jotain en MUTTA,, :'(
Näkemys on muuttunut,en pelkää enää. :angel:

Taivaan vartiosotilas
KUOLEMINEN

Heimopäällikkö Josefia kanavoinut John Cali
6.5.2008 ( www.greatwesternpublisihg.org)
Vapaasti suomentanut Pirjo Laine

John Cali:

Äskettäisessä haastattelussa päällikkö Josef sanoi: "Kuoleminen on helpoin asia, minkä koskaan teette." Hätkähdyttävä toteamus monille meistä. Hätkähdyttävä, koska useimmat meistä - anteeksi sanaleikki - pelkäävät kuolemaa kuollakseen.

Vuonna 1988 äitini kuoli juuri haluamallaan tavalla. Hän sanoi aina lapsilleen, että hän halusi lähteä nopeasti ja kivuttomasti. Hän rukoili näin tapahtuvan. Sitten eräänä päivänä hän seisoi vuoteensa vieressä ja sekunnin murto-osan päästä hän makasi sen päällä kuolleena. Hän ei kitunut tai kärsinyt kuten monet. Hän oli valmis lähtemään ja kuoli haluamallaan tavalla.

Kun olin melkein teini-ikäinen, yksi luokkatoveri, yksi parhaista ystävistäni, hirtti itsensä. Hän oli - ainakin pinnalta katsottuna - huoleton lapsi. Seuraavaksi tiesimme hänen kuolleen.

Tuohon aikaan kun kasvoin roomalais-katolisessa kirkossa, meille opetettiin, että jos tekee itsemurhan, se oli menolippu ikuiseen helvetintuleen. Moderni länsimainen kulttuurimme tuomitsee edelleen tahallisen itsemurhan - mitä tapahtui luokkatoverini tapauksessa.

Päällikkö Josef sanoisi näiden molempien kuolemien olevan itsemurhia. Hänen näkökulmastaan me kaikki teemme itsemurhan - joko tahallisesti tappamalla fyysisen kehomme tai suunnittelematta sairauden, onnettomuuden, murhan, sodan jne. kautta. Tai vain päättämällä, että meidän on aika lähteä, kuten äitini teki. Mikään ei voi tulla kokemuksemme piiriin, ellemme ole sen kanssa värähtelyltämme harmoniassa. Tämä on toinen tapa sanoa, että luomme oman todellisuutemme.

Käsitän, että tämä on kiistanalainen aihe - myös tietoisella ja tarkoituksellisella henkisen kasvun polulla olevien keskuudessa. Luulen, että tällä kiistanalaisuudella on osittain juurensa syvällä kuolemanpelossamme

Tässä on päällikkö Josef.

Päällikkö Josef

Kuolema on hyvin rikas keskusteluaihe. Ja täynnä väärinkäsityksiä.

Te ette voi välttää sitä, mitä kutsutaan kuolemaksi. Niidenkin joukossa jotka aavistelevat, että kuoleman jälkeen teitä odottaa jokin ihana, sitä kuitenkin pelätään.

Kuitenkin kerromme teille, ettei kuolemaa pidä pelätä sen enempää kuin syntymääkään. Eivät ne eroa paljonkaan toisistaan. Molemmat ovat uusia alkuja, uusia askelia ikuisen kasvunne matkalla.

Silloin kun ihmisrodusta tuli "tietoinen olento", oli sellainen ymmärrys kuolemasta, mitä teillä ei enää ole. Pieninä lapsina te kaikki ymmärrätte kuoleman ja hyväksytte sen siksi, mitä se on. Mutta aikuisina juhlitte syntymää ja surette kuolemaa.

Ihmiset ovat omaksuneet kuoleman pimeän puolen. Se on jotain, mitä pitää pelätä ja välttää kaiken kustannuksella. Monille lääketieteen ammattilaisillenne kuolema on merkittävä ja peruuttamaton epäonnistuminen. Kenties jopa rangaistus vääristä teoistanne, kuten jotkut ajattelevat.

Moderni kulttuurinne menee niin pitkälle, että se "rankaisee" joukossanne olevia pahantekijöitä kuolemalla - nk. kuolemanrangaistuksella.

Kuitenkin antaessanne kuolemanrangaistuksen, itse asiassa usein - useammin kuin tiedättekään - annatte piinatuille sieluille siunatun helpotuksen piinatusta fyysisestä elämästään. Kun he siirtyvät kuoleman portin läpi, he tulevat kuvaamattoman autuuden ja ilon paikkaan. He ovat palanneet kotiin.

Riippumatta fyysisen kuoleman prosessista tai tavasta - tuskallisesta tai rauhallisesta - lopputulos on aina sama. Tulette paikkaan, mitä jotkut kutsuvat taivaaksi. Tarkempi kuvaus olisi ikuinen elämä. Kaikki elämä on ikuista. Ei ole mitään kuolemaa.

Eläimenne tietävät tämän, erityisesti lemmikkinne. Muiden oppituntien muassa he ovat tulleet opettamaan teille, ettei teidän pidä pelätä kuolemaa, vaan sen sijaan elää täysin ja iloisesti hetkessä. Ja sitten kun aika tulee - millä tavalla se tuleekin - kuolla iloisesti ja täysin tietäen, että kuoleman portin toisella puolella on vain uudestisyntymä valoon ja rakkauteen.

Kaikki on hyvin. Kuoleminen on helpoin asia, minkä koskaan teette.

Kuolema on jotain mitä odotan mielenkiinnolla, tai lähinnä sen jälkeisiä tapahtumia..
En halua kuolla siksi että vihaisin elämää tai en jaksaisi elää, mutta kieltämättä tuntuu että tuolla toisella puolella olisi jotenkin kotoisampaa... ;D

Mutta haluan kyllä elää vanhaksi ja tehdä kaiken sen mikä minun on tarkoitus tehdä tässä elämässä.. Haluan toteuttaa itseäni ja käyttää mahdollisuudet ja nauttia.. :)

Elämän ehdottomia kohokohtia!  ;D

:D :smitten:

O0

 Itse kuolemaa, siis sitä kun sielu lähtee liikenteeseen, en pelkää. Mutta se skenaario mitä tapahtuu juuri sitä ennen voi tietysti mietityttää ja toivon ettei tarttis kovissa tuskissa olla.

Empä kuolemaa pelkää, mutten siihen kiirehdikään.  :angel:

Minulla vähän saman oloinen tilanne kuin tämän aiheen aloittajalla. Mieheni siis pelkää kuolemaa, enkä oman asenteeni vuoksi ole kovin hyvä sitä pelkoa lieventämään.

Koen kuoleman luonnollisena asiana viimeistään siinä vaiheessa, kun fyysinen keho on niin rapistunut ettei pysy enää kasassa.  ;D
Mutten tunne mitään kiirettä kuolemaan, enkä sen kaltaista kuin toiset indigo-lapset jotka ymmärtääkseni kokevat olevansa täällä kovin vieraassa paikassa?
Viihdyn fyysisellä tasolla ja luulen viihtyväni myös sen ulkopuolella.. "suih"-kokemuksia löytyy ja koin ne mukavina.  :)

Olen menettänyt läheisiäni, mutten koskaan kovasti surrut sitä kuolemista. Toki olen ikävöinyt välillä valtavasti heitä ja toivonut kaiken menneen hyvin. ...nimittäin uskon niinkin, että jos uskomme kovasti esim. helvetin/ taivaan olemassa oloon, täytyy meidän kokea nekin fyysisen kuoleman jälkeen. Sitten kun emme enää niitä tarvitse, ei sellaisia kokemuksia myöskään tule.

Kuolema on yhtä kaunis kuin syntymä, synnymme toisella puolella olevien kumppaneidemme luokse, "kuolemme" toiselta puolelta tänne jne.  :smitten:

Neela, puit sanoiksi sen, mitä minäkin USKON  :smitten:

En pelkää, suhtaudun kuolemaan uteliaasti.Uskon sielunvaellukseen :)

En pelkää, minäkin odotan innolla  :) mutta kuolintapaa pelkään  ::)

Oothan sie käynny hammaslääkärissäkin ja eihän siellä olokaan kuin kerran kirpase  ;)

Heh, totta  :) hammaslääkärikammokin mulla oli, mutta ihan vasta pääsin siitä yli ku tajusin, ettei se satu ollenkaan  :D täytynee ajatella kuolintavasta samalla tavalla  :)