Astro Foorumi

BBC Primelta katson documenttia ihmisistä,
jotka haluavat amputoida (jonkun/jotkin) terveen raajansa
tunteakseen itsensä tasapainoiseksi.

He tuntevat, että esim. jalka tai jalat eivät kuulu heidän
kehoonsa.

He käyvät psykologeilla ja psykiatreilla saadakseen
luvan amputointiin.

Heissä ei ole mitään emotioonaalisesti vikaa tai tasapainottomuutta,
vaan he ovat normaaleja ihmisiä normaali järjellä jne.
ja heitä verrattiin ihmisiin, jotka tuntevat syntyeensä väärään
sukupuoleen ja haluavat sukupuolen vaihdoksen.

Minulle tuli mieleen haastatteluja kuunnellessani,
että ehkä he jossain entisessä elämässä menettivät
jonkun raajan ja jotenkin tottuivat siihen elämään
ja heidän "muistissaan" on tuo elämä
ja he haluat samat olosuhteet? :idiot2:

Olen ajatellut niin myös sukupuolen vaihdoksen tekijöistä.
Ehkä he ovat olleet monia elämiä sama sukupuoli
ja sitten yhtäkkiä syntyvätkin vastakkaiseksi sukupuoleksi
ja se tuntuu heistä vieraalle? :idiot2:

Ajatuksia..?

Kuulostaa loogiselta! Olenkin aiemmin törmännyt tuollaiseen haluun amputoida raajoja. Samassa yhteydessä puhuttiin siitä, että tällaiset ihmiset saattavat mennä hyvinkin pitkälle saadakseen tahtonsa läpi esimerkiksi puhkaista itse oman silmänsä tai satuttaa itseään muulla tavalla (osa näistä ihmisistä halusi raajan sijaan tai sen lisäksi päästä eroon toisesta silmästään).

Tuo selityksesi kuulostaa erittäin loogiselle, sillä toimiihan se myös päinvastoin - raajansa menettänyt tuntee vielä raajan astraalikehonsa kautta.
Lueskelin tuossa hiljattain Sielujen Kohtalo-nimistä kirjaa, jossa kerrottiin, että jos sielu menettää kuollessaan esimerkiksi raajansa, tuo menetys näkyy myös sielun energioissa. Energia ikään kuin heikkenee ja pirstoutuu siinä samalla. Tällaiset sielut, joilla kehon energiat ovat rikkoutuneet, otetaan ensimmäiseksi parannettavaksi, kun he siirtyvät kuolleiden puolelle. Hyvin monella oli tuossa kirjassa jossain elämässä käynyt tällainen fyysisesti raaka kuolema, jonka jälkeen he tulivat vaillinaisina henkimaailmaan. Yleensä vastassa ollut opas ryhtyi heti parantamaan pahimpia vahinkoja muokkaamalla energiaa uusiksi ja myöhemmin parannusta saatettiin jatkaa parantalossa.

Lisäksi sielu päättää itse, paljonko se ottaa omasta 100% sieluenergiastaan mukaan elämäänsä. Miettisin itse henkiseltä kannalta sellaista mahdollisuutta tuon menneen elämän muiston lisäksi, että ehkä sielu, joka nyt kokee, että pitää päästä tästä raajasta eroon, ei olekaan jostain syystä saanut parannettua energiaa tasaiseksi tuon raajan kohdalta (joka siis olisi muisto menneestä elämästä ja siitä kohdatusta raajan menetyksestä). Toinen vaihtoehto on, että sielu on ottanut liian vähän energiaansa mukaan fyysiseen ruumiiseen, joko ennen lähtöään tai tuollaisen raajan menetys elämän jälkeen ja siksipä energiaa ei riitäkään koko fyysiselle keholle. Tästä seurauksena olisi tuollainen raajan turhana kokeminen ilman minkäänlaista psykologista häiriötä.

Raajojen amputointi on myös seksuaalinen fetissi, lähinnä niin, että henkilö palvoo kumppania, jolta puuttuu jokin raaja. En valitettavasti muista tämän fetissin virallista nimeä, mutta kuulemma se on luokiteltu sairaudeksi, joka pahenee iän myötä ;D Itselläni näkyy amputoitujen raajojen palvonta/fetissi esimerkiksi omassa taiteessa. Tämä johtuu mahdollisesti eräästä menneestä elämästä, jossa silvoin ihmisiä raajattomiksi ja kenties siitä saatuun mielihyvään. Eli sieluuni on jäänyt muisto amputoidut raajat = jokin hyvä juttu, jees, kivaa.
Tosin en tietenkään oleta, että puolisollani pitäisi olla joku raaha amputoituna, sentään NIIN paha tämä amputoitujen raajohen ihannointi ei ole. :D Jollain kierolla tavalla se on minusta kaunista, ihan yhtä kaunista kuin esimerkiksi öinen tähtitaivas tmv. varsinkin henkilöltä puuttuu toinen käsi tai molemmat kädet. tietenkään väheksymättä raajansa menettäneiden vaikeuksia ja haasteita, sekä fyysisiä, psyykkisia että sosiaalisia.

Puolestaan mitä olen kuullut tuohon "tunnen olevani väärää sukupuolta edustavassa kehossa"-tunteeseen, niin selitys (yksi niistä) on se, että kun sielu syntyy ensimmäisen kerran, sen maskuliininen-feminiinen energiatasapaino syntyy siinä samalla ja se pysyy muuttumattomana. Hyvin, hyvin harvalla sielulla tuo tasapaino on 50-50, vaan se voi olla 60% maskuliinista ja 40% feminiinistä tai 15% maskuliinista ja 85% feminiinistä. Sielun sukupuoli fyysisessä kehossa ei kumoa tuota energiatasapainoa.
Olenkin siitä teorisoinut, että sielu, joka ilmentää vaikkapa tuota 15% maskuliinista ja 85% feminiinistä energiaa, syntyessään miehen kehoon saattaa feminiinisesti itseään ilmentävän miehen (tai feminiinisyytensä sulkevan miehen) sijaan kokeakin olevansa nainen miehen kehossa. Tämä teoria ei tietenkään sulje pois tuota menneiden elämien vaihtoehtoa. Se on ihan yhtä pätevä selitys kuin tämäkin ja tokihan sieluun jää muistot jokaisen elämän fyysisestä kehosta. Siksipä 15% maskuliinista ja 85% feminiinistä energiaa ilmentävä sielu saattaa tuntea olevansa ihan mukavasti mies monien mieselämiensä takia.

Tuosta sielujen sukupuolivaihdoksesta.

Minä olen jotenkin aina ollut tyttömäisen 'suloinen' vaikkakin hyvin poikamainen, siis kurviton keho. Lapsena viihdyin parhaiten poikien kanssa ja poikien leikeissä. Karsastin narisevia ja pillittäviä tyttöjä.

Sitemmin nuorena huomasin, ettei tytöt henkisesti ole yhtään hullumpia, jopa syvällisiä. Kuitenkin olen aina ihmetellyt, miksi naisten on niin kankeaa toimia miesten kanssa esim. tehdä yhteistä työtä, harrastusta tms. Olen kokenut sen mutkattoman helpoksi. Taas työskennellä naisten kanssa! Plääh...se kuiskailu ja oikuttelu, selän takana puhuminen. Olen monesti antanut piut paut jollekin tavalle olla niinkuin naisen pitäisi.

Mutta ei ole tullut mieleen mikään kehon vaihtaminen kuitenkaan!!!

Olin auranlukijan luona ja kysyin: Miksi minun on niin vaikea olla nainen niin kuin pitäisi? Hän nauroi minulle ja sanoi: - Enpä ihmettelisi. Sinullahan on niin pitkä miesputki entisissä elämissäsi. ????? :o

En tiedä mitä uskoin. Mutta jotenkin olen satsannut viimeisiä kymmeniä vuosiani naisena oloon (siis sen rooleihin olla muutakin kuin rakastajatar). Aviovaimona, aika hyvin, äitinä vihdoin viimein, aika hyvin. Siltikin minä aina vain epäilen, että mies tietää tästä naiseudesta aika vähän...ja minä. Olen alkanut tutkimaan entistä enemmän itseäni 'naisena'.

Ja yleensä myös sitä, mitä on olla nainen kehona. Muuta kuin kamalan tuskalliset mentskut!
Tuntuu että nuoruus olikin vain sitä.

Kuitenkin...tuo sielunvaellus selittäisi aika paljon.  :D

Joo, täällä on myös yksi poikatyttö, joka on alkanut vasta päälle parikymppisenä (eli muutama vuosi sitten) kunnioittaa omaa naiseuttaan - niistä hirveän kivuliaista ja kammomenkoista huolimatta ;D

Lapsena manasin monta kertaa, että miksi en syntynyt pojaksi. Näytin pojalle ja leikin poikien leikkejä. Kerhoikäisenä siilitukkaani tultiin silittelemään ja kysymään, että "kenenkäs poika sinä olet?" ;D Ala-asteella puolestaan painin poikien kanssa lumihangessa ja heittelin poikaparkoja kunnon vapaapainiottein menemään pöheikköön :D
Ja olin ihan HIRVEÄN katkera, kun en koskaan saanut hiekkalaatikolle tulevaa kaivinkonetta ;D No, onneksi sain pienen sähköllä toimivan autoradan joulupukilta ;)

Mutta joo, olen itse miettinyt tuota samaa, että mistähän tämä ylimaskuliinisuus mahtaa johtua, sillä kun katson menneitä elämiä taakse päin, sanotaan nyt vaikka vuosilta 700-1983 niin muistan tuolta väliltä 3 mieselämää (joista yhdessä kuolin jo 13-vuotiaana ruttoon) ja jos tämä nykyinen naiselämä lasketaan mukaan niin 7 naiselämää.

Olen miettinyt mahtaisiko vaikeuteni naiskroppaa kohtaan johtua siitä, että noista 7:stä naiselämästä 6 ovat olleet enemmän  tai vähemmän hirveitä! Samoin muut naiselämät, jotka muistan, ovat olleen enemmän tai vähemmän vaikeita. On ollut kamalaa olla nainen tai vastaavasti tuohon naiselämään on liittynyt joitain traumaattisia tapahtumia. Mieselämät sen sijaan ovat menneet hyvin ja niistä on oikeastaan vain hyviä muistoja.
Onkohan sieluni siis alitajuisesti ajatellut noiden kokemusten pohjalta tässä elämässä, että "O-ou, naisen kroppa, ei hyvä!"....

Tähän mennessä sen sijaan elo naisena on sujunut oikein mukavasti! ^_____^
Huomattavaa on, että myös pikkusiskoni on tosi maskuliininen, vaikka hänestä löytyykin se tyttömäinen puoli, joka tykkää söpöistä jutuista ja eläimistä.
No, kyllä minäkin tykkään söpöistä jutuista! :laugh:

Esmiraldan tavoin myös minä olen aina ollut tosi hyvää pataa miesten kanssa ja yleensä ajautunutkin työpaikkoihin, joissa työkaverit ovat miehiä ;) Vaikka työpaikassa olisi ties miten monta kymmentä naista, niin minä teen tietenkin hommia niiden talon miesten kanssa. Ja se on mukavaa. Naisten seurassa tulee vähän epävarma olo. Tai siis sellainen, että ei nyt noistakaan tiedä, mitä niiden päässä liikkuu ;D ;D Miespuolista ex-kämppistäni nauratti aina,  kun hän tuhisi minulle jotain naishuoliaan ja mie vaan napautin siihen oikein äijämäisen vastauksen "NAISET....." ;D
Huomattavaa on myös se, että eka bestis oli poika ja ainoa kaveri, jonka sain lukiosta, oli yksi ryhmämme pojista. ;)

Pojat olivat myös minun mielestä parempia ystäviä kuin naiset... hieman kallistun tälle linjalle vieläkin  ::) ja lapsena olin hyvin katkera siitä, että olin tyttö  >:( Olen kuullut heittäväni lauseen;"tytöiltä on kaikki hauska kielletty!" hyvin pienenä  :idiot2: Mahtaakohan täällä olla "miesputki" takana tai aikaisemmat naiselämät epämieluisia? Mielenkiintoinen keskustelukulma  :angel:
Tuosta ns. väärän sukupuolen edustajan kropassa syntymisestä... muistelisen joskus katsoneeni 4D-dokumentin, jossa seurattiin tämän tyyppisten lasten kehitystä fyysisesti ja psyykkisesti. Toisessa perheessä asiaan suhtauduttiin varsin ok linjalla ja lapsi oli tyyliin olla oma itsensä alusta asti -hyvin poikamainen  :)
Toisessa perheessä äiti oli raskauden aikana jo "tiennyt" saavansa pojan ja tuli ihan olo, jotta syntynyt tyttö "kasvatettiin" pitämään (toivomaan) itsensä poikana  ???
Eli kyllä lapsen varhaiskehityksessä kokemat sukupuoliset roolimallit ja kohtelut jäävät takaraivoon, vaikka niitä ei taatustikkaan ymmärrä. Ympäristöllä on suuri tekijä siihen mitä meistä tulee tai jää tulematta... mutta uskon osan silti olevan ns.väärässä kehossa  ::) Ota tästä selvää ja piirrä raja veteen  ;)

Just tuokin, että lapsena ja nuorenakin hyvät ystävät olivat poikia. Sittemminkin (vaikka kukaan ei sitä uskonut tietenkään) kuljin erään miehen kanssa retkillä pitkin Lappia ja toinen ja kolmaskin, jotka kävivät kyläilemässä luonani vuosittain, olivat ihan reiluja platonisia ja henkisiä suhteita. Heitä ikävöin vieläkin. Nautin heidän kunnioituksestaan minua kohtaan.

En olekaan osannut käyttää naiseuttani minkäänlaisena voimavarana ennen kuin nyt viimeisinä vuosina. En edes flirtata osaa, ehkä nyt vasta... :coolsmiley:

Mutta vetovoimani miehiin, siihen opin luottamaan jo aika nuorena!  ;D

Ihmettelenkin, onko vetovoima yleensä vain maskuliinista tai feminiinistä, vai onko se jotakin summarum?  ???

Minun on sillä tavalla hankala kuvitella,
miltä tuntuisi, jos oma keho ei olisi "sopiva",
koska jotenkin olen aina mieltänyt tämän kehoni
osaksi itseäni ja välineeksi, millä saan aikaan asioita. :)

Lapsena minua harmitti ainoastaan pippelin puuttuminen,
koska pissaaminen näytti olevan helpompaa pojille
kuin minulle. ;D

Olin myös poikatyttö lapsena, mutta en tiedä
johtuiko se vain olosuhteiden pakosta? :idiot2:

Olenhan ainoa tyttö perheessäni ja lähisuvussani
ja lapsuuden aikasen kotini lähistöllä ei asunut
yksinkertaisesti saman ikäisiä tyttöjä,
joten olen kasvanut poikien kanssa.

Olen rääkännyt kehoani välillä äärimmilleen
esim. tiettyjen harrastusten kautta ja oppinut
tietämään, mihin kehoni kykenee ja mihin ei.
Se edelleen hyvin mielenkiintoista, koska se on hiukan
loputonta,
-sieltä aina löytyy uusia puolia. :)

Uskon, että kun tuntee kehonsa häpeilemättömästi,
niin oppii jotain sielustaankin.
En osaa selittää sitä oikein, mutta kai sillä on jotain
tekemistä sen kanssa, että sielu ja keho ovat sympioosissa? :idiot2:

Joskus olen miettinyt sitäkin, että ne, jotka
tuntevat olevansa vieraassa kehossa tai jokin raaja(t)
on ylimääräisiä, että ovatko he todella tehneet
tutustumista omaa kehoonsa ja jos he tekisivät,
niin helpottaisiko se heidän elämäänsä,
kun tuntisi oman kehonsa läpikotaisin? :idiot2:

Minulla on sellainen vaikutelma, että he eivät
piittaa juuri p*skan vertaa kehonsa kunnosta,
terveydestä tai ulkonäöstä.

Vrt. esim. ihmiset, jotka käyvät kauneusoperaatioissa;
he tietävät tarkalleen, mitä haluavat kehoonsa lisää ja mitä pois,
mutta useinmiten lisää jotain
ja he eivät koskaan antaisi kehoaan tai jäseniään pois.

Toinen seikka;
Miksi juuri usein urheilevat ihmiset eivät vaihtaisi kehoaan
tai niiden osia yhtään miksikään,
ei edes silloin, vaikka voisi olla paremmassa kunnossa.

En nyt tarkoita sitä, että rumat ihmiset ainoastaan
haluavat amputoida jäseniään eivätkä ole sinuja kehonsa kanssa,
koska yhtä hyvin ns. kauniit ihmiset eivät ole sinuja kehonsa kanssa.

Tarkoitan lähinnä sitä, että eräällä tavalla fyysisyytensä
tuntevat ihmiset ovat enemmän sinuja kehonsa kanssa
ja usein myös maadottuneimpia.
Fyysisyytensä tuntevat ihmiset usein vain
ovat enemmän taipuvaisia olemaan urheilullisia kuin muut.

Tämä on kans just niin vaikeeta  :2funny:

Sasha! Sinä olet rääkännyt itseäsi tavalla, jolla olet pitänyt kehoasi kunnossa.
Toiset rääkkää tavalla, jotta keho voisi huonosti.

Näitä juttuja on vaikea ymmärtää. Miksi emme arvosta kehoamme.

Muistan itse, kun polvistuin pumppaamaan ilmaa pyörän kumiin. Ja huomasin kauhukseni, että jotakin oli tiellä. Mahani! Siihen suorastaan koski, kun en voinut notkua tavanomaiseen asetooni. Ensimmäinen huomio, että rasvakudosta oli liikaa. Tilanne oli vain, etten jaksanut ja ehtinyt hoitaa kehoani kuntoon, oli muuta 'tärkeämpää': koulutus!

Ja nyt kannan vastuuta!

Mutta tiedän, että jos kehon saa kuntoon, nousee mieli henkisesti myös! Ja tiedän senkin, että hyväksymällä niin paljon kehoansa, että esim. alkamalla rakkaussuhteeseen syvästi antautumalla tai jopa niin, että uskaltaa estraadille näyttämään taidetta kehollansa eli tanssia, sanovat monet että 'sielukin kohoaa'. Keho nousee arvoonsa ja sitä kautta kaikki muukin.

Siis tottakai symbioosi!

Minun pitää jatkaa tuosta symbioosista!

Sillä siinä on kyllä olemassa se hiuksen hieno raja! Raja jossa ylitetään kehollinen arvo ja muu jää hämärään tai kehittymättä.

Yhtä hyvin raja jossa ylitetään ihmissielun arvon mitta niin että unohdetaan maallisuus ja keho kärsii. Ei minusta siinäkään mitään ihailtavaa ole!!!

No jaa.. Kaikki on suhteellista.
Kyllä minulla on se rääkki mennyt välillä myös siihen,
että voi miettiä mikä on järkevää ja terveellistä.

Jotkin harrastukset ovat sellaisia, että yksi virhe
ja olet joko vammautunut tai kuollut.


Tämä on totta.  :)
Siksi mietinkin niitä, jotka tuntevat kehonsa
vieraaksi, että ovatko he todella tehneet tutkimusmatkaa
oman kehonsa salaisuuksiin. ???
Koska keho on fyysinen, niin tietenkin se tutkimusmatka
käy fyysisyyden kautta, esim. juuri liikunnan kautta,
kuten tanssi tms. :)

Voihan pieksut sentään, mitä luin!!!

Tämä asia nyt käsittelee klitoriksesta luopumista, mitä tehdään tuhansille ja tuhansille naisille vuosittain ja jopa heidän omasta toivomuksestaan.

Suora lainaus kirjasta "Vaginan tarina" (olen nyt sitten yhtä vaginaa... ;D)

"Monien afrikkalaisten kansanryhmien mielestä nainen voi klitoriksensa ansiosta nauttia seksuaalisesta mielihyvästä ennen avioliittoa ja pysyä silti neitsyenä. Tämän perusteella on kuitenkin päätelty, että klitoris täytyy poistaa murrosiässä, jotta naisen seksuaalinen halu keskittyy vaginaan. Jos näin ei tehdä, yksikään nainen ei tahdo naimisiin."

Siis... enko tiedosta vieläkään naisen kehoani! No nyt vähän sentään, mutta ihmettelen olenko jostakin jäänyt paitsi.  ???

Jatkan kirjan tekstiä vielä vähäsen;
" Antropologien mukaan Amazonin yläjuoksulla elävät jivarot perustelevat klitoriksen poistoa tarpeella vähentää naisten äärimmäistä seksuaalista intohimoa, jotta heidän miehensä saavat kovasti kaipaamansa levon."

Siis mitä ihmettä minä olenkaan!! En vain ole tiennyt.  :2funny:

 :buck2:

Klitoriksen menettaminen kuullostaa pahemmalle kuin
kuin jalan menettaminen. :buck2:

Molemmat kauheita.. :buck2:

Olen pienitissisenä naisena usein epätoivoisina hetkinä miettinyt, minkälaista olisi,
jos hankkisi silikonit. En nyt ihan tosissani-tosissani, mutta kuitenkin. Olen aina päätynyt siihen, että se olisi jotenkin hyvin vastenmielistä. Se olisi rumaa ja epäkunnioittavaa käytöstä minulta minun luonnollisia tissejäni kohtaan! Se olisi valehtelua itselle ja muille ja kaiken lisäksi kehossani olisi jotain ylimääräistä, jotain, joka ei olisi minua!

Murros- ja teini-iässä on varmastikin enempi sääntö kuin poikkeus, että vertaillaan omaa kehoa toisten kehoihin.

Minä en kehdannut käydä liikuntatuntien jälkeen suihkussa muiden nähden!  :uglystupid2:

Jotenkin suppea näkökulmani hajosi siihen, kun barbivartaloinen ystäväni avautui minulle kerran siitä, miten häntä hävettää isot tissinsä ja leveä lantionsa ja hän on aina kadehtinut minun kiinteää ja lihaksikasta vartaloani. Voi, miten usein olinkaan katsellut hänen muodokasta vartaloaan ihaillen ja kadehtien!  :)  ;D

Erilaisuus on rikkaus ja se tulee muistaa erityisesti omalla kohdallaan. Vertailusta ja muottiin tunkemisesta tulee vaan päänsärkyä ja paha mieli.

Voi Sparkle!

Tässä toinen pienirintainen! Kamalinta oli kerran teini-iässä, kun naapurin mamma katsoi silmät sikkarassa rintojani ja sanoa napautti: -Oletpa sinä vähän jälkikasvuinen!

Siihen pysähtyi rintojeni kasvu! Jälkikasvuisena.

Mutta ehkä olen sen verran vanhemmasta päästä sielua, etten antanut sen masentaa itseäni, oli toki monta muutakin virhetta, finnit ja huonot hampaat mm. Sittenkin oli tässä laihassa ruumiissa jokin sanoin kuvamaton liekki joka aina veti puoleensa. Siksi olen saanut 'kokemusta' puhua aina, että esim. seksuaalisuus, charmit ja karismaattisuus ei ole suinkaan ulkoista, vaikka siitäkin sitä yritetään.

Ja kyllä ne rinnatkin pullistuvat sitten iän myötä ja esimerkiksi lapsen myötä. Pienirintaisten maito pulppuaa helpommin kuin suuririntaisten, olen huomannut. Tulee hetkiä kun huomaa että on aika olla kukkeimmillaan!  ;D

Siis älä ihmeessä mitään tekoista hanki! Vältyt myös 'vääriltä miehiltä'.

Täällä kolmas pienirintainen.  ;D Minäkin sain kuulla lauta kommentteja teininä, kun ne pienetkin rintani kasvoivat vasta yläasteen loputtua... Olen tullut kuitenkin itse sinuksi näiden kanssa ja eivätpähän ole ainakaan tiellä eivätkä satu liikkuessa ja tanssiessa jne. Pysyvät myös "terhakampina" pidempään, kun vanhenee. Sitäpaitsi on niitä miehiäkin jotka pitävät pienirintaisista naisista ja tykkäävät enemmän esim. kiinteästä ja hyvästä pepusta tms. kuin tisseistä. ;)

Ja jos kehosta vielä puhutaan, niin on muutakin!  ;)

Se on kyllä tosi, luota siihen Sparkle, että vanhemmuuteen tai aikuistumisessa rinnat eivät lörpähdä niin nopeasti. Minä olen vasta nyt niin iloinen pikkurinnoistani, että mielellän vedän päälleni pienen pienen paidan.

Sitten tuo takamus tuo asun upeasti esille, jos on pyöreyttä.

Ja muutakin...kannattaa pitää lihakset kunnossa joka paikassa, niin on iloa vielä vanhempanakin.  ;)

Hih, rinnoista kun on puhe... ELÄKÖÖN RINTALIIVITEOLLISUUS!  :D Kyllä löytyy, jos minkä moista push up meininkiä ja ne voi heittää kaappiin, kun ei tahdo/jaksa/halua käyttää  ::) pistäpä isot hyllylle odottaan, kun lähdet lenkille  ;)
Täällä siis yks A-kuppi, joka tempaisia sinne DD mittaan joka lapsesta... siihen loppu haaveet isoista omista rinnoista  :) joka oli varmasti aikoinaan jokaisella pienirintaisella tyttölapsella, tuon Barbie-mallin mukaan...

Ahah, voi teitä, olisipa minullakin pienet rinnat, mutta kun 8-vuotiaasta asti on saanut kantaa varustusta mukanansa ;D No, eipä sillä, minulla on sellainen vartalotyyppi, että näyttäisin omituiselle pienien rintojen kanssa.

Itsehän tämän kropan olen ennen syntymääni valinnut, rinnat siihen kaupan päälle! ;D

Asiasta toiseen, kyllä minä kurveja olen aina kadehtinut!

Nytkin kun itämaista harrastan, niin kuvitelkaa tanssijaa joka on kuin korpikuusi. Kyllähän se heiluu ja huojahtelee!!  :coolsmiley:

Mutta kun pitäisi olla värinät. No se tärisee kuin kylkeen hakattaisiin!  ;D

Ihaillen kyllä katselen, kun ne kurvikkaammat näyttää liikkuvan toiseenkin laitaan paljon enemmän... saatikka sitten ne värinät! On suuri ero värinöillä kun on mitä väristyttää.  :-[

Vaikka vain, sama tunne se rinnassa tanssin ilona, kurvikkaalla ja korpikuusella.
Luottaen tunteiden maailmaan!  :smitten:

Hmmm... Mina en nae mitaan pahaa siina,
jos joku muotoilee kehoaan kauneuskirurgialla.
Muotoileehan ihminen kehoaan urheilemallakin
ja jokainen vahintaan hiuksensa.  ;)

Jotenkin paremepi sekin kuin itsena ylipainoiseksi
syominen ja sitten tuhlata muiden verorahoja
lihavuudesta johtuvien sairausten hoitoon.

Kauneuskirurgiasta vastaa taloudellisesti vain se henkilo,
joka sita haluaa, mutta laskit
syo myos muiden rahoja sairauksillaan,
joten en arvostelisi kovin karkkaasti kauneuskirurgiaan
omia rahojaan tuhlaavia.  ;)

Liian kanssa on eri asia kuin liian vähän.

Naapurin rouva leikkautti rintansa, 5 kiloa pois, taisi olla enemmänkin ja huokailee onnellisena kun ei enää paina niin. Niska oli aina kipeänä.

Toki lääketiede tekniikkoineen on ihmiselle tarjolla! Ja jokaisen oma asia, mitä siitä käyttää.

Sisimmissäni olen sinut kehoni kanssa. Mutta olen kuitenkin niin heikko ollut "ulkoisen luoman kehon kauneuden" ihanteelle, että en siksi aina ole lopulta kuitenkaan ole ollut sinut kehoni kanssa.
Kummaa, että sitä toisaalta sisimmissään vastustaa ja anarkisoi kaikkea "nuoruuden palvovaa ihannetta vastaan", mutta itse lopulta kuitenkaan itsensä kanssa, ei kykene elämään niin, että antaa "piut paut" muiden ihanteille.
Miten helposti sitä vaatisi yhteiskunnalta ja muilta, mutta itse siihen omassa elämässään ei kuitenkaan kykene, jos katsoo rehellisesti peiliin.

Sisälläni arvostan elämän jälkiä kehossa. Ihailen sitä muissa. Minä arvosta paljon enemmän "epätäydellistä" kehoa, joka terveellä itsetunnolla tuodaan esiin, kuin työllä muokattua kauneusihannetta, joka on muokattu työllä ja vaivalla, etsiessä ehkä muiden hyväksyntää ja itseään.
Mutta olen huomannut, miten heikko olen ollut median ja suorittamisen ja nuoruudenihanteiden illuusiolle, jota meille tarjotaan joka tuutista. Miten olen imenyt niitä arvoja omikseni.

Kuitenkin uskon siihen, että jos ihminen löytää itsensä, uskaltaa olla sitä mitä on, keho muokkautuu ilman suorittamisen paineita juuri omallalailla ainutlaatuiseksi, omaa sisimpää heijastavaksi kauniiksi luomukseksi.
Ehkä tämä kaipuumme ja piiloitettukin ihanteemme terveestä ja kauniista kehosta, kertoo siitä, että meillä on sisäisestikin jonkinlainen taipumus etsiä sisäistä symbioosia, eikä uskallusta kasvaa omiksi ainutlaatuisiksi itseksemme.

Nuo kauneusleikkaukset.... noh... joskus ne on aika epätoivoisia ja kertoo vain sisäisestä epävarmuudesta. Mutta ehkä joskus joku kuitenkin voi sitä kautta löytää jotain ihan uutta itsestään, ihan sisäisestikin. Jokaisen oma asia.
 :)

Minä taas toivoisin toisaalta kurveja  koska kurvikkaat naiset ovat ihania mutta toisaalta olisi kätevää jos tissit olisivat vieläkin pienemmät. Olisi ihanaa olla ilman rintaliivejä aina  ;D
Muuten kehoni on ihan ok, minäkin pidän siitä että näen miten keho kehittyy liikunnan myötä ja muokkautuu ja voimistuu. Peppuuni en ole tyytyväinen, liian lättänää mallia. Ja toki voisin ottaa kauniimmat sääretkin mutta pärjää näilläkin  :)
Mutta keho on terve ja pystyvä ja siksi olen tyytyväinen  :)

Tuli tuosta Artemis(-senkin) kirjoituksesta mieleen, että minulla on toisaalta ollut synnyinlahjana "hyvät"geenit, kehon mittasuhteissa, vastaamaan nykyistä kauneus- ja terveysihannetta, mutta en ole koskaan "tyytynyt" siihen.
En kaipaa lopulta mitään palautetta kehostani ja jokainen palaute toisaalta saa "vihaiseksi", jos ne perustuu pelkästään kauneusihanteen luomalle kuvalle. (tai seksuaalisen ihanteen)
Kyllä minä haluan mieluimmin tulla huomatuksi ja kohdatuksi KOKONAISENA ihmisenä. Kehoni on vain yksi osa sitä.
Olen ihan tarpeeksi kohdannut elämäni aikana ihmisiä, jotka "kuola valuen" ylistävät kehoni muotoja, mutta jotka eivät kuitenkaan näe minua itseäni kokonaisena.
Minulle henk koht on tärkeämpää kyllä sisäinen kauneus, vaikka ehkä kliseiseltä kuulostaakin.

Toki arvostan suuresti fyysistä terveyttä, mutta minusta sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä yleisen kauneusihanteen kanssa.

Niimpä.

Minulla on vähän sama juttu. Synnyinlahjana (nousuravun) kurvikas vartalo, ja itse kun olen fitnessiäkin harrastanut, niin eihän noilta ihailijoilta ole voinut välttyä...

Niihin törmää aina. Sitten onkin vähän vaikempaa tajuta, että nainen haluaakin muuta kuin pelkkää ihailua, eli sitä keskustelua.  :knuppel2:

Hihhih, voi teitä!  ;D

En minä tokikaan ole enää lainkaan murheissani tisseistäni,
ne ovat hyvän muotoiset ja mahtuvat sopivasti miehen käsiin.  ;) ;)

Ja ihan totta että vähintäänkin puolet miehistä on enempi kiinnostuneita takamuksista
ja sehän on minun paras puoleni!

Ei toki sillä, että miehen mielipide olisi se mittari, jolla mittaan olenko hyvän näköinen.
Valitettavasti joskus tulee sellaisia heikkoja hetkiä,
jolloin haluaa varmisteluja mieheltä, jotta voisi uskoa omaan kauneuteensa.
Onneksi yleensä se varmuus kyllä lähtee ihan omasta itsestä!  :)

On vain joskus vaikea löytää esim. jakkumallisia takkeja kun tuntuu jäävän
tyhjää tilaa tuohon tissien kohdalle!   :o ;D

Ja tuohon Sashan alun perin asettamaan kysymykseen, voin sanoa sen verran, että minulla on kuitenkin vielä niin "nuori"elämä, että en uskalla lähteä spekuloimaan, mistä tuollainen itsensä "silpominen" sitten pohjimmiltaan ja syvimmiltään voi johtua.

Itse ajattelen niin, että ihmisen tarkoitus on hyväksyä itsensä ja oma ainutlaatuisensa kuitenkin siinä määrin, mikä ihmisyyttä kunnioittaen, on mahdollista muokata tai jättää muokkaamatta.
Jokaisenhan haaste saattaa olla juuri perimmiltään itsensä hyväksyminen, eikä itsenä massauttaminen.
Joskus sisäiset ristiriidat, pelot ja traumat, saavat ihmisen silpomaan itseään.
Minusta löytyy jotain niin "vanhanaikaista", että uskon siihen, että sillä on jokin henkilökohtainen tarkoitus, että olemme syntyneet tietynlaisiksi. Koen sen haasteena, tehdä sisäiset muutokset itsessään, eikä tyytyä vain ulkoiseen tai jopa vaatia sitä muutosta peilaten yhteiskunnalta tai muilta kanssa ihmisiltä.
Toisaalta tuollaiset "ääripään silpomiset" saattavat herättää "yhteiskunnallista massa-ajattelua" miettimään syvempiäkin arvoja, mutta että onko kuitenkin tärkeämpää kunnioittaa ihmisyyttä ja elämää omassa elämässään ja kehossaan, kuin olla anarkismin alttarilla... en tiedä... hyvin tapauskohtaista.

Vartalotyypistähän se paljon onkin kiinni. Minulla taas puolestani sellainen vartalotyyppi, että näyttäisin ihan luonnottomalta tosi isojen rintojen kera.


Niinpä onkin ja myös itselläni se on paras puoleni.  ;)

Minua vetää puoleensa persoonalliset kasvot, sellaiset joissa on joku piirre korostettuna, tai arpi, tai rypyt.

Kuten tuolla joku sanoikin, elämän pitää saada näkyä kehossa. Kyllä melkein kaikilla minun ikäisillä ihmisillä on makkaroita vyötäröllä, sellaista ylimääräistä rasvaa, joka kuulemma on ihan hyvä suoja vaihdevuosia ajatellen. Tietenkin se rasva löytää niihin kudoksiin, joita on lapsenkin vuoksi usein joutunut venyttämään. Mutta ei kaikilla ole niin. On naisia, minunkin työtoverini, joka on synnyttänyt 9 lasta ja on kuin nuoret tytöt. Se vain ei näy vartalolla ollenkaan. Geeneissäkö, ehkä, ja varmaan ne hyvät elintavat.

Mutta rakastan juonia, varsinkin niitä naurun ryppyjä ihmisten kasvoilla, kohmettuneita paljon töitä tehneitä käsiä, jalkoja kuten miehelläni kuin karhuntassut, tasapohjaiset, vantterat. Niillä on pitkä elämä kuljettu!

Voi mahoton,

herkullisia juttuja on kehittynyt omista kehoista.

Minulla on ollut tekemistä oman kehoni kanssa.
Se kun tahtoo vaihtaa noita kiloja edetakaisin, tiuhempaan tahtiin kuin kerkeän muuttaa vaatteitteni vyötärön kokoa. :crazy2:

Kymmenen kilon säteellä saattaa muuttua muutamassa vuodessa.
Enkä ole koskaan oikein tosissaan laihduttanut. Ei ole varsinaista hälyttävää ylipainoa kuitenkaan, vaan juuri niitä iän mukanaan tuomia ylimääräisiä makkaroita vääriin paikkoihin.

Mutta kuinka sitä jotenkin viisastuu ja tulee armeliaammaksi itselleen joka suhteessa, ja alkaa rakastaa itsessään myös niitä makkaroitaan.
Ja varsinkin jos tuntee, että joku minun kehoanikin rakastaa sellaisena kuin se on.
Mielestäni kun se sisältö on kuitenkin se tärkeämpi osa.

Siitä olen joskus kapinoinut keholleni, että miksi se on niin ylen herkkä reagoimaan kivulla kaikkiin paineisiin.

En kyllä antautuisi mihinkään kehon lisäyksiin tai poistoihin, ellei olisi henki kysymyksessä.
Ainoa mihin olen tarvinnut korjausta, noin ulkoisesti, ovat raskaat silmäluomet. Ne kun alkoivat painaa silmäripsiä, sukuvika.


 :smitten:    maarita          :smitten:

VALO  :smitten: Tuota ei kauniimmin voisi sanoa  :smitten:

Elämä sujuu paljon paremmin kun on sinut pärstänsä ja kroppansa kanssa.

Oikeastaan on paljon tärkeämpää miltä tuntuu kuin miltä näyttää,
noin ulkonäönkin kannalta!

Ryhdikäs, avoin asento, varmat liikkeet, silmistä loistava ilo ja aito hymy,
MINKÄ TAHANSA NÄKÖISESTÄ IHMISESTÄ tulee uskomattoman kaunis ja ennen kaikkea viehättävä!

Mitäs sitten.. Viimeisen päälle sliipattu supermalli täydellisine hiuksineen ja kuulaine ihoineen,
jos hän kulkee nenä pystyssä, ylpeänä ja koppavana,
ei se ole yhtään kaunista!!

(Toki on olemassa ulkoisesti ja sisäisesti yhtä aikaa kauniita ja hehkeitä olevia todellisia superkaunottariakin!)  :) Sellaisia ihmisiä on todella mukava katsella!

Minun poikaystäväni sanoi mulle pari päivää sitten,
että mikä ihme siinäkin on kun kaikki naiset ympärillä valittaa läskeistään..
Että on sitä suurempiakin asioita, eikä hän yleensä näe ympärillään
muuta kuin kauniita naisia,
ja lisäsi vielä että mitä ihmettä se selluliitti on, jota hän ei ole lähipiirissä
koskaan kellään havainnut, vaikka kaikilla sitä muka on..  ;D

Tuli mieleen Annaliljan kauniista nänneistä ja siitä mitä kehu teettää, niin
myös se mitä pilkka teettää.

Minun mieheni ex-vaimo, poismennyt, kärsi synnytyksessä kovasta repeämästä. Kätilö kun oli nähnyt leikkausarvet, oli sanonut: -Kamala, miten rumaa jälkeä täällä on tehty!

Arvaa alkoiko nainen hylkimään koko seksuaalielämää. Taaskin tunsin puistatusta, kun ajattelen, mitä herkkä nainen saa kestää. :-[

-----

Toiseen asiaan, kun usein puhutaan ja ajatellaan, että se 'henkinen minä' on tuolla kehon sisällä turvassa ja säilössä jotenkin, niin....

on toinenkin yleinen katsantokanta (ehkä enemmän idästä tullut) että sinun henkinen minä onkin tuon kehon ulkopuolella auroissa ja tuo keho on sinun henkisyytesi sisällä turvassa.

Jos näin ajattelee, niin voimme katsoa eri tavalla ihmisen herkkyyttä ja kaikkea sitä miksi jopa katse, sanat, eleet vaikuttavat meihin syvästi. Kaikki se miten loukkaa tuota auraa, miten aura ottaa vastaan ulkoisen maailman, leimautuu kehoon, koska ilmennämme olemisemme ja tunteemme kehon kautta.

Tuleeko tästä teille ajatuksia, oivalluksia?

Totta!  :)

Silla ei ole mitaan valia milta nayttaa, mutta jos ei ole sinut
ulkonakonsa kanssa, niin kylla elama voi muotoutua pirun hankalaksi. ;)

Usein sellaiset ihmiset arvostelevat hyvin karkkaasti
muiden ulkonakoa ja panostusta ulkonakoonsa,
aivan kuin se olisi jotenkin itselta pois,
jos joku toinen tekee kehollaan mita haluaa.  ;)


Takaisin alkuperaiseen aiheeseen..
Tunnen kiitollisuutta siita, etta minulla ei ole
mielihaluja itseni silpomiseen ja omaan suht terveen
psyykkeen kehoni suhteen.

Myoskin se, etta en ole syntynyt kulttuuriin,
jossa naisen tiettyjen osien silpominen kuuluu asiaan.

He ovat todellakin naisia, joiden ei tarvitse vaivata
paataan silla, etta onko kauneusleikkaukset ok vai ei
ja onko minulle nyt ok, etta naapurin rouva on ottanut
silikonit. ;)

Kuka loppupelissä olisi sinut kehonsa kanssa ??? ei taida löytyä yhtään persoonaa joka olisi täysin, ja ei tarviikkaan olla, pääasia että sen kanssa pystyy elämään, itse olemme valinneet millaisessa kehossa haluamme kokemukset kokea, siksi kai syntyy erilaisia persoonia ja kun katsoin erään dokumentin miten mies halusi muuttaa naiseksi itsensä, niin tavallaan ymmärrän häntä miten se kokee elämänsä väärässä ruumiissa, mut jotenkin ei tajuntaan mene että leikataan terveitä jäseniä sen takia, että ei tunne omakseen, ristiriitasta :coolsmiley: itse en koe olevani naisellinen pätkääkään, en tykkää hienostella vaatteilla enkä juosta kostmetologeilla laitattamassa rakennekynsiä tms eli oon aika huono pitämään itseäni naisena :buck2: ja oon luonteeltani aika karsin olonen, mutta silti ei tulis mieleenkään mennä tekemään mitään leikkauksia tosin tunnen olevani nainen, mutta en naisellinen :)

Niin..
Olen miettinyt, etta elanko tietynlaisessa tyytyvaisyys-illuusiossa
suurimman osan aikaa, koska esim. heti kun olen vaikka
syonyt liikaa jotain sellaista, mita en normaalisti soisi
ja tunnen huonoa oloa siita, niin tyytyvaisyyteni itseeni rapisee
alas kuin syksyn lehdet.  ;D

Ah-hahaa...! ;D

Mietin, etta jos oikeasti ja todella olisin 100 % tyytyvainen
kehooni, niin olisinko niin herkka sen suhteen, etta yksi vaara
ateria saa minut pois balanssista. ;D

Jokin muukin asia voi laukaista sen toki.  ;)

Jatkaen tuota ajatustasi, mita en lainannut, niin
onko tyytyvaisyytemme kehoomme niin vahvasti sidoksissa
ns. odotuksiin taydellisesta naisen kehosta,
etta mittaamme itseamme johonkin omasta mielestamme taydelliseen
kehoon ja meidan on vaikea hyvaksya erilaisuutta itsessame?

Minulla on käynyt niin, että miespuolisten kommentit ovat saaneet esim. kriisini pienistä rinnoista pois.  ::) Mutta toisaalta se taas liittyy omaan naiskuvaan, millä ei ole mitään tekemistä ulkoisen maailman kanssa, että olisipa enemmän/vähemmän sitä tai tätä.

Itselläni myös oma kehokuva muuttui hyväksyvämmäksi sitä mukaa kun hyväksyin persoonani kaikki puolet. Sitähän heijastaa mielen maisemaa kehokuvaan.

Olin pari vuotta sitten vielä super sporttinen, mutta kun aloin kaivaa naiseutta mielen tasolla, sitä alkoi muodostua myös kroppaan.  :) (tai siltä minusta tuntuu... en edes oikeastaan tiedä, miltä näyttäisi verrata itse nyt ja ennen, muutoin kuin että paino on noussut ja rintsikan koko suurentunut ja tukka kihartunut  ;D) Jos tästä joku nyt tajusi jotain  :idiot2:

On kylla erittain totta, mita sanot Ardith. ;)
Mutta on parempi, etta sina sanot sen, enka mina,
ettei siita ala taas joku 3.maailmansota talla saitilla. ;D

On paljon kiinni siita, mita itse korveinsa valissa
ajattelee itsensa nayttavan. ;)

 ;D  :2funny:  :smitten:

Näin on. Se huokuu ulospäin.  8)

Minulla on hyva ystava joka karsi pienista rinnoista-todella karsi ja han teki silikoonileikkauksen ja voi kuinka han sai itsevarmuutta ja alkoi urheilun seka uimisen-han oli leikkauksen jalkeen sinut itsensa kanssa, han todella muuttui sen jalkeen edukseen henkisesti.
Itsellani ei ole ongelmia kroppani kanssa-jos lihon pari kiloa-niin laihutan ne pois ja en toisten takia vaan itsellani on parempi olla, olen kevyempi ja nopeampi.

Minunlla on myös ystävä, joka kävi n. 2 kk sitten
asettamassa silikonirinnat ja kauniit ovat! :)

Hänen itsetuntonsa tervehtyi silmissä
ja huono ryhti suoristui.

Hänellä oli myös kärsimystä ja häpeilyä pienistä rinnoista,
jotka vielä lapsen saannin jälkeen menivät hänen
mielestään entistä huonompaan suuntaan.

Ne eivät ole mitkään mega isot, vaan ihan normaalin
kokoiset.

Hänen vartalonsa näyttää tosi sopusuhtaiselle nyt. :)

Tuommoisia en kyllä tunne tarvitsevani. Ei mitään keinotekoista. No ehkei näin sopusuhtaisella kropalla sellaisia tarvita. Sitä nyt voi trimmata ja laittaa ja tukkaa kähertää tai olla kähertämättä, miten milloinkin. Mutta en pidä keinojutuista itse. Korkeintaan voi miettiä minkätyyppisiä vaatteita - jotenkin alkoi viehättää taas hawaii suunta--

 ::)Itse olen mukavassa 41v. iässä, lapsiakin jo tullut, ettei niitäkään enää. Niiden jäljet kyllä näkyvät... eli hieman pyöreyttäkin löytyy mutta koen ettei enää tässä iässä tarvitse huolehtia siitä mitä muuta ajattelevat- olen siis onnellisessa iässä ja kunnossa.. :angel:
Nyt olen saanut terveyskärpäsen pureman, ja porkkanamehua ja vihanneksia menee sitten kiitettävissä määrin. Ehkäpä siinä muutama kilokin häipyy vahingossa.
En usko että uudet tissit tai uusi peffa tekee minua onnelliseksi- päinvastoin
uskon, että katumus kuluihin menevistä rahasummista käy tunnon päälle varmaan, ja sitten kaduttaa.
Eli näin on hyvä.