Astro Foorumi

En tiedä osaako joku sanoa tähän asiaan mitään uutta. Mutta sanotaan että kumpikin kuuluu elämään. No nyt sitten kun esimerkiksi äitini haluaa koko ajan elää menneessä ja kaivaa sieltä ongelmia ja minä sanon, niitä ei ole nyt, hän puhuu menneestä koko ajan  :rapu: . Korostan että nyt ovat asiat hyvin. >Tulee ajatus että pitäisikö esittää sankaria, kun olen kaikesta selvinnyt ja nauran kaikelle, vai mitä. Kun en millään jaksa etsiä niitä ongelmia joka hetkestä, enkä tunteilla.

Minulla ei ole tarvetta olla surullinen, masentunut, ahdistunut, pelokas, tms, ne ovat tunteita, joiden annan lipua pois.

Ja yleensäkin olen optimistinen ja positiivinen. Mutta kannattaako muita aina vaan piristää :jousimies: kun jatkuvasti jollakulla on joku suru päällä, kuviteltu tai todellinen? Sairaudet ovat asia erikseen, mutta monella on joku toisten tai itsen syytös menossa, tai jotain muuta masentavaa, ja minä katson tällaisen turhaksi.

Olen miettinyt siis, että nauttiiko joku surusta (tunnen myös ilmiön miesten itsesääli) niin paljon, että elää mieluummin surua kuin iloa. Ovatko ne tasavertaisia kokemuksina? Lauluissa ja leffoissa kuvataan molempia. Ja ainakin olen huomannut että jos olen iloinen ja myönteinen, heti on porukkaa joka vääntää tunnelmaa alas. Näin lyhyesti.

Ajatuksia? Tuleeko näistä taas plus miinus nolla tilanne? Enkä puhu itsestäni, vaan siitä miten koen muiden käyttäytyvän. Älkää pliis puhuko peilauksesta tässä, siitä ei ole kyse vaan että onko suru, ahdistus jne todellista. Jos ei, onko ilokaan.

Ja ovatko pullukat lupsakkaimpia.

(http://images.google.fi/images?q=tbn:UqErn0J4hYq9zM:www.nisbett.com/symbols/images/yin_an4.jpg)

Minä olen yleensä aika iloinen ihminen (itseni mielestä), mutta masennun helposti, ja joskus se kestää pitkäänkin, kunnes jostain saan taas piristyruiskeen, nyt se oli kevät ja parisuhteen parantuminen. Joskus voi varmaan olla ihan hyväksikkin upota sinne oman mielen pimeisiin syövereihin ja yrittää käydä läpi niitä ikäviä asioita jotka saavat mielen matalaksi. Joskus se kyllä saattaa mennä itsesäälissäkin märehtimiseksi ja kaikenlaisten pikku asioiden vatvomiseksi jotka lopulta muuttuvat omassa päässä suuriksi, ja se vain alkaa ahdistamaan enemmän. Pahinta on jos on koko ajna surullinen olo eikä saa itkettyä, mutta lopulta kun se pitkän ajan jälkeen tulee ja saa miettiä siinä samalla murheensa läpi ja vain itkee ja itkee, on sen jälkeen olo kuin uudestisyntyneellä, ja se valo alkaa pilkahdella.

Eli se on vain tunnetilojen vaihtelua?  

Minulla mieliala vaihtelee useinkin laidasta laitaan, minä olen varmasti hankala ihminen ja voi olla rasittavaakin elää minun kanssa, nyt olen iloisella tuulella, mutta kuka tietää mitä päivä tuo tullessaan, huomenna voin ollakkin taas alakuloinen, en tiedä.

Murehtiminen ja huolestaminen ovat keinoja kiinnittäytyä menneisyyteen, jota ei ole, paitsi omissa elättelyissään.
Ja kun toinen sitten haluaakin tähdätä joustaan kohti no-problem-tulevaista,
menneisyys-vatkailija kokee aivan kuin jotakin yritettävän riistää itseltään.

Huumori auttaa - kaikelle on voitavissa nauraa, jopa kuolemalle.
Tai sitten kunnon itkut, oikein syvältä "munaskuista" irti repäisten.


Ymmärrettävää - taustasi (= huolestajasukulaisia yms.) huomioon ottaen.  :-\




Eikös jousimies ole aikaste hyvä "laulamaan" asiat järveen eli katkaisemaan jorinoilta joukahaiset?
Minusta sinä olet valpas mutta myös taloudellinen - miksi tuhlata energioita joutaviin, kun varojaan voi sijoittaa kasvamaan korkoakin.


Tunnen omakohtaisesti ilmiön nimeltä "miesten itsesääli".
Naiset siitä minulle aina huomauttavat... jotenkin.  :(

Ehkäpä ihminen, joka tähtää iloisuuteen ja myönteisyyteen, koetaan välistä ihmisenä, joka katkaisee murheen nautinnoilta siivet.
Suru on yhtä lailla nautintoa kuin vaikkapa seksi.


Sanonpa, että peilaus ei ole pelkästään takaisinheijastamista vaan
palloilua kierrätyskamoilla.

Ilo on asenne, mutta suru on luonnollinen tunne.
Asenteen tunteesta erottaa siten, että tarkkailee omia ajatuksiaan:
ilo liittyy aikeisiin ja motivaatioon, kun taasen suru hakee lähteensilmää - sieluyhteyttä itseensä.

Ahdistusta pidän jollakin lailla raiteiltaan menemisenä
eli ylireagoimisena tai "ajettumisena".

 :)

Ai siis surusta voi nauttia? Minä mielestäni kärsin siitä? Kunnes pääsin pois. En halua kaivella kymmeniä vuosia vanhoja olemattomia juttuja. Taas hän puhuu jostain toisten suruista ja jopa juoruaa, ihmissuhdeongelmat on aina muiden, ei hänen..  (hupaisaa on tuo kulissiliittonsa, jollaisessa ikinä en olisi) ???


Ajattelin vain että jos mielentila on tasapainoinen, onko se periaatteessa iloinen, pitääkö surua tuntea muodon vuoksi jos joku kuolee, tms, vaikka se on itämailla ilon aihe.


Eli keep on smiling, minulla on hyvä paikka osoittaa se miten mennyttä ei ole. Onko suru harhaa kuten paha, vai todellista? Minusta vain tuntuu että alkaisin nauraa, jos pitäisi vielä yrittää surra. Malja tuli nk täyteen 2v sitten. Ilmeisesti sain kyllikseni siitä tunteesta. Mutta tietysti jos kumpikin on nautintoaine, sittenhän on jees kokea surullisia asioita.   :) ::)  :o

Suren jos säälin itseäni jos irti en voi päästää. Jos suren toisen puolesta istun kaivossa kanssaan. Jos suren surun opetusta oppimatta kaivan menneistä mutakylpyä itseäni yhä uudelleen pololiemessä lillutellakseni - niiden vääryyksien poreissa joita minua kohtaan on tehty.. Mutakylpy kaunistaa - mutta vain siitä noustuani. Ouver änd ouver ögen.


ilo sitten on aika ihQuuu

Suru (tuska): hajottava repivä raskas tumma inhottava yksinäinen tuhoisa.. onneton lamaannuttava ahdistava pelottava takertuva painostava

Ilo: keveä onnellinen hauska menevä seurallinen leikkisä valoisa.. toimiva optimistinen naurava kupliva vapaa lennokas

Ainakin minulla, siis miten surusta voisi nauttia, sehän on hyvä idea nimittäin silloin suruajastakin pitäisi voida nauttia mut enpä tiedä, eroon siitä tunteesta halusi. Tuskaa se oli.

(http://img1.photographersdirect.com/img/20659/pd1284196_s.jpg)

Sivusta katsojana huomannut surusta nauttimisen olevan jotakin muiden huomion, huolehtimisen, hyvänä pidon saamista/vaatimista, tavallaan myös valtaa ja sen väärinkäyttöä muihin ihmisiin...  Surusta itsestään tuskin nauttii ihan oikeasti kukaan, mutta huomioista kyllä. Johan lapsikin joka ei saa positiivista huomiota, tekee pahojaan ja saa taatusti huomioita. Sillä ei ole enään merkitystä minkä laatuista se huomio on  :(
Surulla voi myös syyllistää tehokkaasti em. lapsiaan, "äidin sydän murtuu, kun olet/ sanot yms..."
Suru oikeasti on tarpeellinen tunne joka syväluotaa pääkoppaa ja sydänalaa  :'( Silloin terveesti on aika reflektoida omia toimia, tunteita, elämää yms. ja kun sen on tehnyt... aikaa kuluu persoonasta ja surun synnyttämän asian laadusta riippuen, mutta paistaa se päivä sateen jälkeen varmasti :smitten:
Mielestäni kummankin tunteen,  ilon ja surun voi ihminen valita normaali olosuhteissa normaali elämän sisällöksi... haluatko nähdä lasin puoli tyhjänä vai täytenä  ::)

Eli suru tuo sisältöä. Mutta minua ei sureta. Hän puhuu kyyneleistä, itse asiassa kys. henkilöllä on syytäkin, jos joutuu leikkaukseen (ei hengenvaarallinen).

Vallankäyttönä se ei ole oikein, eikä märehtimisenä. Muuten ihminen ei koskaan toivu menneistä, opi ja iloitse. Saati että murehtisi sitä mitä tulee, tai olisi voinut olla. Itsekin olen hyväksynyt sen, että tämä meni nyt näin toistaiseksi, mitenkäs muuten. EN sure vaikka entinen rakas olisi loppuikänsä tyly..  :-*

Ei mutta ihme taisi tapahtua, äiti vaikuttaa päästäneen irti menneen ja vitsailee että voi käydä siellä virtuaalisesti. Kärsimyksen ollessa kyseessä kaikki voivat suurennella kokemustaan, minäkin, entäs exät! Ne vasta hyviä olivat siinä itsesäälissä ja kuoleman kielissä olemisessa.  ;D Success..

Odottaako joku sinun olevan (pitäisikö olla) surullinen, vaikket ole? Kokee, että pitäisi...  :idiot2:
Joskus suru nähdään olevan liian syvällä, liian suuri surtavaksi ja pois käsiteltäväksi, jos ei  sure/itke yms. Tulisi vain muistaa, että kaikilla on oma tapansa ja tyylinäs surra ja siirtyä eteen päin, kuin myös kaikilla on omat tunteet eri asioiden suhteen. (minun malli toimia, ei toimi välttämättä toisella)
Onhan tuo menneestä "kyläily" normaalia, mutta jos se toimii pakopaikkana kun nyt-elämä ahdistaa... Liiallisena estää mielestäni näkemästä tulevaa niin valoisana kun se tulisi nähdä... ei elä, opi, iloitse  :)
Menneisyys on hieno juttu, kun sen voi muistaa... onkohan ihminen ainoa otus, jolla moinen taito on? Mutta aika myös kultaa muistot, se on keino pitää tulevaisuus valoisana. Unohtaa ikävät/turhat  ::) kuin myös sudenkuoppa  :buck2: Mielestäni muistot ovat avain oppimiseen ja kehitykseen... valinnan paikka myös, jokaiselta löytyy asioita joita voisi jäädä kuopan pohjalle murehtimaan. Mennyttä päivää ei vaan saa takaisin, miksi siis elää menneessä?
Suru, itku, musertuminen ovat kuin harso johon voi uppotua ja kietoutua, unohtaa itsensä ja vaan olla... se on kuin tuli, hyvä renki, huono isäntä.

Hm, tavoittelin tässä sitä että eikö terve mielentila ole iloinen ja optimistinen vai onko se vain joukkarin käsitys, kun esim rapu skorppari kalat ja kauris ovat olleet marttyyreja, masentuvia, määrääviä tms.. MMM

Mitä he siis voivat peilata tyypissä joka on happy go lucky ja yleensä sanovat että tuon paljon iloa? Paitsi rapukin voi olla optimistiluonne, mutta silti helposti vatvoo mennyttä. Nyt onkin mielenkiintoista kun tilanteet exien kanssa ei ole päällä, asiat on ok eikä ole oikeita syitä mistä valittaa. Vanhat jutut lipuvat pois.

Jokin asia vielä varmaan tulee tuottamaan murhetta, mutta ehkä yhä lyhytaikaisempaa, koska olen jo suruja surrut. Eli let the good times roll.

(http://th169.photobucket.com/albums/u233/kaxos/th_liam_heartbubbles.gif)

Sorry, enpä ollut siis ymmärtänyt oikein  :-[

Lapselle ja mutsille taitaa tulla iloa, itse olen neutraali. Nyt ei jaksais kohkata uraa, kumma kun just taas nousee huipulle. Iso projekti liikahtaa. Ja työmatka. Ajatukset on muualla. Rauhaisa tyhjä ranta, onko kaikki koettu jo?  :-*

Todella en ole surullinen, en hyperiloinen, olen vaan.

Tänään tuli surua, tulevasta, mutta huomenna tulee ehkä iloa. Onkohan elämässäni edelleen liian äärimmäiselementtejä, kun ei meinaa pysyä perässä siinä että minkä piti tuoda iloa, minkä surua. No joo. Osaan minä kai surra oikeassa kohdassa, kuten tänään, mutta joskus jotkut mainostavat iloa liikaa. Ei kai sitä aina voi smailia olla.  ::)

Alkuperäiseen kysymykseen...

Minun mielestäni on olemassa selkeästi ihmisiä,
jotka nauttii surussa märehtimisestä,
siis he ainankin näyttävät nauttivan siitä jollain
tavoin, kun eivät halua siitä poiskaan,
vaan tekevät aina uuden ongelman, mitä märehtiä vanhan tilalle.

Miksi jotkin ihmiset tekevät sitä, en osaa sanoa.

Voisin kuvitella sillä olevan jotain tekemistä
säälin ja huomion haun kanssa.
Sillä saa siis jotain tarvetta ruokituksi itsessä. :idiot2:

Rakkauden ja rakastetuksi tulemisen kaipuuta..? :idiot2:

Nurin kurista siinä on vain se, että juuri
iloiset ja onnelliset ihmiset saavat
osakseen rakkautta, huomiota (ja apuakin jne) enemmän muilta.

Saattaisiko olla niinkin, että sosiaalisissa taidoissa
on jotain hiukan vialla tai puutteita
ja se muiden huomion tarve pitää saada täytetyksi
itsesäälissä ja surussa märehtimisillä? :idiot2:

En tiedä, kuhan ajatuksia heittelen..  :crazy2:

Toisaalta menneet asiat SAATTAVAT tulla takaisin jossain muodossa.. tai sitten tapahtuu se mitä olen itse kokenut, että mitä enemmän voimaa ja iloa kehittää sieluunsa, sitä enemmän jokin vastavoima koettelee, siis vaikka pitäytyisi ongelmista poissa, jollakulla lähellä on yleensä probleemi..  :-\

Joo-o.. äitini on kulissiliittonsa kuoressa ihan järkyttävän katkera ihminen.

Katkeruus purkaantuu joko minun sivubisneksiäni kohtaan, tai miestään, tai kesäsuunnitelmiamme, tai mikä nyt tahansa vaikuttaa olevan "ratkaisu". Ei ihme, että äiti Ammasta puhuminen raivostutti. Hän ei ole valintoihinsa tyytyväinen, mutta ei ole tehnyt muutakaan.

Toivottavasti kuulee mitä sanoin. Puhuu että hankkisi mökin erilleen meidän sukuhuvilasta, mutta alkoi jäytää että olisi parempi ettemme mene sinne (sukuhuvilalle). Koettaa vinoilla eikä huomaa miten toimii. Ihmisparka. Hänen vitsinsä eivät huvita minua eikä katkeruus. Toivotin että saisi jostain iloa.  :angel: :buck2:

Hullu on ihminen joka pilaa elämänsä pelon tms takia. Onhan niin, että hänen miehensä ja äitinsä taitavat olla jossain viha rakkaussuhteessa häneen menneiden elämien takia, ja hän ei vaan oivalla.

Olen pitkälti samaa mieltä.
Tulee mieleen Michael-kirjat, joissa puhuttiin näistä persoonan negatiivisistä alueista ja jostakin lohikäärmeen tilasta. On aina mahdollisuus kääntää suuntaa. Mutta kai se pitää se äärilaita kohdata, mistä ponnistaa.

Ei haluta uskoa onneen, vaan etsitään siitäkin negatiivinen puoli.

Toinen asia on huolien kantaminen. Ei voi elää jos ei ole huolia. Ja niitähän on kiva jakaa keskusteluissa muiden kanssa. Mitä enemmän huolia sitä suurempi on väärän persoonan muoto, eikä sitä ehkä itse huomaa. Kiireestä myös tehdään elämän sisältö.

Mutta jos ei surua saisi tuntea, ei tuntisi onnea. Näin elämme kahden vastakkaisuuksien välissä.

Eräät ihmiset ei vaan kuuntele. Tänäänkin tapasin toisen huolettoman miehen jonka liikevaihto on jo jotain 23 milj euroa ellen väärin muista - mutta naapurin firmassa vaan toinen fiilis (riippuu päivästä).. pitääkö minun itse alkaa hoitaa suhteita.  8)