Astro Foorumi

Kuinka olette taltuttaneet ylpeyttä itsessänne?

Olen kuullut että ylpeyttä on kahta tasoa, maallisempaa ja salakavalampaa henkisen tason ylpeyttä.
Maallisen tason ylpeyttä on helpompi havaita ja hallita, vaikkakin kun avoimin silmin katsoo, sitä löytyy yllin kyllin tästä maailmasta.
Henkisen tason ylpeys on siis piilotetumpaa ja siten vaarallisempaa, sisältäen esimerkiksi sen, että kuvittelee olevansa muita henkisesti/hengellisesti kehittyneempi, tai tietävänsä paremmin totuuden kuin muut. Se voi olla myös nöyryyden viittaan naamioitua.

Ylpeyden käsittely ja ylpeydestä luopuminen eivät ole samaa kuin nöyristely, vaikkakin tervettä nöyryyttä tulee mielestäni ihmisellä olla.

Kommentteja kiitos! :)
(itse ehdin vastailla vasta huomenissa)

Niin, sehän onkin vain positiivinen juttu. :smitten:

Mikä väärä motiivi? Ei mikään tai ainakaan täydellisesti kenenkään tietoisuudessa. Ja eikö ylpeät usein tiedä olevansa tavallisia pulliaisia, kuten sinäkin Keho.

(En siis jaksanut lukea viestiäsi kunnolla)

Ei ylpeyttä taltuteta ihan kotikonstein, tai ei se ainakaan minulta ole onnistunut. Siihen tarvitaan kontakteja muihin ihmisiin.

Jos tarkoitat pelkästään tällaista henkisissä piireissä tavattaa ylpeyttä, niin siinäkin suosittelen vastalääkkeeksi tutustumista mahdollisimman monenlaisiin ihmisiin ja huomaamaamaan, että heilläkin on jotain annettavaa ja opetettavaa. Myös sellaisilla, jotka eivät ole ns. henkisiä. Kun itse koin henkisen heräämisen, jouduin melkein heti vakaviin konflikteihin muiden ihmisten kanssa ja tätä sotatilaa kesti lähes neljä vuotta (Pluto oppositio Pluto ja kohta Pluto neliö Pluto perään olivat transiitteina päällä tuolloin). Liiat luulot omasta hyvyydestä (siis pyhimysmäisyydestä), tärkeydestä ja kaikkivoipaisuudesta kyllä rapisivat siinä tehokkaasti.

Silti minulla on erinomainen itsetunto. Luulenpa, että se alkaa olla melko realistisella pohjalla. Tunnen olevani hyvä tyyppi ja tiedän melko hyvin mihin pystyn ja mihin en. Jos luulot äityvät liian suuriksi, niin "Kaikkeus" kyllä muistaa pistää minut ojennukseen.  :santa_azn:

Monenlaisiin ihmisiin? Miksi pitäisi odottaa, että heillä olisi jotain annettavaa?
Ja sitäpaitsi ihmismielen syvällinen tonkiminen on täysin jonninjoutavaa touhua Wittgensteinia mukamas soveltaen. Mutta muuten olenkin lähes samaa mieltä Lillin kanssa, vaikka en edelleen lukenut viestiä kokonaan.

Aha, no älä pelkää, en minä ala levittämään sinun oppejasi. Ja minä en ole hahmottanut kokonaisuutta enkä tule hahmottamaankaan.

Ja minä menen nyt syömään läskisoosia. :santa_azn:

Bon appetit, faust.

Kun puhuin kontakteista muihin ihmisiin ja että heillä voisi olla jotain annettavaa, en tarkoittanut, että he toimisivat tietoisesti psykoterapeuttina tms.

Muilla ihmisillä on vain taipumusta tuoda pintaan omat toiveet, pelot  ja heikkoudet ja kun näin käy, asioita voi prosessoida. Nuorempana olin sekä ujo, epäluuloinen  että ylpeä jopa siinä määrin, että se haittasi tavallista elämää. Kuitenkin eteen tuli ihmisiä, jotka halusivat tutustua minuun ja alkoivat aktiivisesti viritellä jutuntynkää. Ensimmäinen ajatustason reaktio oli yleensä "Mitä v***tua sinä minusta haluat", mutta sitten päätin vain lähteä jutusteluihin mukaan. Kun tätä harrastin yhä enenevissä määrin, niin huomasinkin ihmisten olevan ihan mukavia. Ujous ja epäluuloisuus siis karisivat. Ylpeys karisi, kun pitkän ja tunnekylmän kauden jälkeen päätin ottaa tietoisen riskin rakkaudessa. Ylpeyden synnyssä  on kuitenkin pitkälti kyse rakkauden ehdollisuudesta tai jopa sen puutteesta, joten riskinotto rakkauden saralla on ylpeälle kova juttu. Otin riskin, turpiin tuli ja ylpeys sai kuoliniskun. Ihan hyvä juttu, se johti itseyden löytymiseen.

Mitään näistä ei olisi tapahtunut, jos olisin vain erakoitunut omaan kammiooni pohtimaan elämäni tragedioita.

Ote kirjasta "kesytä lohikäärmeesi".

+ ääriraja = omanarvontunto
- ääriraja = Itserakkaus

Ulkoiset tunnusmerkit:

Itserakkaita, omahyväisiä, kerskailevia ja mahtailevia, täynnä itseään, pöyhkeitä, puhvat koko ajan itsestään, ylimielisiä, itseensä tyytyväisiä, tärkeileviä, turhamaisia, leuhkoja, mahtipontisia, erikoisuuden tavoittelu

Aiheesta ylpeys täytyy omalla kohdallani kertoa, että itselläni on ollut (ja on edelleen) kovana läksynä oppia tervettä ylpeyttä itsestään ja saavutuksistaan! Sitä on vain joutunut niin lyttyyn lyödyksi asiassa kuin asiassa, että eräässä elämänvaiheessa minulla ei ollut minkäänlaista itsekunnioitusta ja positiivista ylpeyttä itsestäni millään tapaa.

Ainoa asia, joka on jaksanut tsempata minua terveen oman ylpeyden kanssa on piirustusharrastus. Se oli ainoa asia, jossa lyttyyn lyötynä nousin yhtä kivaammin ylös ja päätin yrittää vieläkin enemmän - minä osaan kyllä!

Ylpeyden lohikäärmeen vaikutus hengelliseen elämään.

(ote samasta kirjasta)

Monet uskonnot ja hengelliset opit viittaavat ylpeyden syntiin, joka toimii esteenä taivaaseen pääsylle, valaistumiselle tai lopulliselle vapautumiselle.

On ilmeistä, että jos olet itsekeskeinen, sinun on vaikeata keskittyä tavoitteisiin, jotka vaativat sinua näkemään asiat laajemmassa valossa.
Energiasi on täysin kiinni puolustustoimissa ja oman helposti särkyvänegosi suojaamisessa, niin, ettei jäljelle jää paljoakaan hengellisen kasvun ja elämän tarkoituksen etsintään.

Ylpeyden lohikäärmeellä on monia menetelmiä käyttää hengellistä asioista omien tarkoituserien tukemiseen.
Koska useimmat opit puhuvat jumalasta ja korkeammasta voimasta, ylpeys liittää tuomion ja arvostelun tuohon voimaan.
Korkeammasta voimasta tulee arvosteleva vanhempi, jota vastaan on tärkeätä puolustautua, jota tulee miellyttää tai jonka toiminta täytyy todistaa vääräksi.
Sinun täytyy näyttää täydelliseltä jopa jumalan silmissä tai jumalan edustavan paikallisen temppelin tai kirkon silmissä.
Ja mikä vielä parempaa: saatat jopa yhdeksi paikallisista edustajista piiloutuaksesi entistä täydellisemmin.
Ylpeyden lohikäärme sysää sinut papiston joukkoon tai hengelliselle tielle – ei valaistumista silmälläpitäen, vaan jotta itserakkautesi lisääntyisi entisestään.
Tätä tarkoitetaan puhuttaessa hengellisestä materialismista.

Vielä parempaa on päästä guruksi tai kulttijohtajaksi. Tällä tavoin saat huomion pois itsestäsi
ja voit kääntää sen osoittamaan opetuslastesi syntejä.
Sinusta tulee tavoittamaton – vain harvat ja valitut pääsevät lähellesi. Tämä on mahtava tapa piiloutua.
Ylpeyden lohikäärme haluaa kuitenkin luoda tai saada aikaan julkisen nöyryytyksen. Enemmin tai myöhemmin tämä pyrkimyksesi epäonnistua ja suuri julkinen skandaali saa sinut häpeämään.

Silloin tällöin ylpeyden lohikäärme valitsee erilaisen menettelytavan heikentääkseen yksilöllisyyttäsi tai pinnallista persoonallisuuttasi.
Eristäydyt älyperäisesti kaikesta hengellisestä ”hössötyksestä” ja niistä tunne-elämän heikkouksista, joita ymmärrät olevan muissa hengellisistä asioista kiinnostuneissa ihmisissä.
Muutut ylpeäksi skeptikoksi, joka hyökkää purevasti hengellisyyttä vastaan tai hylkää ehdottomasti koko asian.
Nouset kaiken yläpuolelle ja välinpitämätön hengellisten tarpeiden suhteen.
Tämä suojaa sinut väliaikaisesti kaikelta siltä pelolta, jota sinulla on tuntemattomia tai salaperäisiä asioita kohtaan. Näin toimiessasi teet omituisella tavalla tieteestä jumalan ja vihkiydyt siihen liittyviin rituaaleihin ja seremonioihin.

Heippa Hopeatähti ! Ja Kaikki muutkin!

Itse olen aikoinaan tuon kyseisen kirjan hankkinut (ja sain siihen oikein Josen omistuskirjoituksen paikan päällä) *ylpeilee*  :santa_wink:
Tosiaan, sen silloin kun ensimmäisen kerran luin, tuntui että olen pelkkää lohkäärmeiden sekamelskaa!  :santa_embarassed:
Ehkä kuitenkin itselläni, on ollut vahvin juuri tuo ylpeys/ujous, josta olen ihan kivasti jo kasvanut ulos. Tosin löytyy vielä hetkiä, jolloin se nostaa päätään.
Itse olen ottanut siihen kuitenkin sellaisen asenteen, että jos tunnen 'ylpeyttä', mietin hetken, liittyykö siihen arvoja, onko se jotain minussa, mikä teksisi minusta jollain lailla paremman taikka viisaamaan taikka kehittyneemmän kuin joku toinen.....Jos löydän tämän sieltä takaa, tiedän että kyse on omasta alemmuuden tunteestani, joka vain nostaa päätään kohti ylpeyttä.
Jos taas vastaavasti koen oloni jotenkin 'ujoksi' mietin, onko sen tunteen takana jotain, että kokisin olevan huonopi, vähäisempi taikka alempi, suhteessa johonkin muuhun, jos olen sitä mitä olen tai se estää tekemästä jotain. Jos niin tunnen, tiedän taas mistä mielen puolustusmekanismista on kyse.

En toki koko ajan tällaisia spekuloi  :santa_cheesy:, mutta aika ajoin sitä ihan tervettä pysähtyä kohtaamaan itseään.

Omanarvontunto on mielestäni myös sitä, että kykenee kohtaamaan ylpeyden/alemmuudentunteet itsessään, silloin kun ne nostaa päätään, eikä nouse oman kokemuksensa yläpuolelle taikka piiloudu alapuolelle ja jätä sen takia elämäänsä elämättä. :santa_rolleyes:

Oi oi, läskisoosi ei ollut mieleeni. Siis tarkoititko taivaan mannaa, Keho?

Joo oot kai oikeassa Lilli, mutta joudun kuuntelemaan jatkuvasti samanlaisia juttuja. Ja muutenkin olen raivoissani ja väsyttää ja haluaisin imuroida. :santa_sad: Ja minullahan ei ole kontakteja, mutta kyllä niitä varmaan pikkuhiljaa alkaa tulemaan. :santa_rolleyes:

Aniara ja muut hei :santa_smiley:

Kirjoittelin pitkää tekstiä tästä ylpeydestä, kun klikkasin esikastele (kirjoitusvirheiden vuoksi), esikatselu otti ja katos :santa_shocked:, joten nyt en jaksa enää sitä samaa tekstiä kirjoittaa.
Toiste sitten.

Faust...tirripaisti on parempoo kuin läskisoossi :santa_grin:

Itse näen ja koen asian niin, ettei ole mitään 2 tasoa (luokittelu) ylpeydellään, tämä on ihan ns henkisen tien kulkijan keksimä/kokema juttu (luokittelua).

Jos me koetaan, että me ollaan ns henkisellä tiellä, asetamme itsemme pois kaikkeudesta, koska KAIKKI on hengestä ja kaikkilla on hengellinen kasvu = itse elämä.

Meillä on niin käsittämätön tarve vielä jaotella ja luokitella kaikkia asioita ja ihmisiä johonkin lokeroon tajuamatta, että se naapurin juoppokin elää ns hengellistä elämää ja kuuluu henkisen tien kulkijoihin.

On ihan eri asia kuulla/lukea jotain, kuin kokea sen todeksi, jonka jälkeen siitä voi luopua. (niiden ääripäiden luopumista), joka on jatkuva prosessi.

Lisäys: vaikka asiasta kuulee, muodostamme siitä kuitenkin oman mielipiteen ja käsityksen jonka jälkeen se koetaan sisäisesti. Tulloin voimme sanoa että olemme nähneet.

Kaksijakoisuus on aina "olemassa" mutta eikö pyrkimys ole juuri tuo taspaino = harmonia joka löytyy keskeltä?

Heilautus on hyvä kokea, koska tuolloin tulee/saa jokin kokemus asiasta, ja sitä varten me täällä ollaan, kokemassa, koskettamassa fyysisyyttä ja fyysisiä asioita, se kun ei onnistu muun kuin tunteella, sisäisesti ja muissa ulottuvuuksissa.

Kiitos kun otin aiheen esille, tässä olen huomannut, että on paljon opittavaa, ei pelkästään ylpeydestä, vaan se miten me verbaalisesti ollaan varovaisia täällä foorumilla, koska sekin on tietynasteista kasvua/oppia, ettei uskalla olla spontaani ja ilmaista sitä mitä todella tapahtuu sisällä kun ns henkisen tien kulkijat (me?) on ottanut peilin ja egon mukaan jokaiseen asiaan, joten mitään todellista keskustelua on harvoin saatu aikaiseksi.

Olen kokenut ylpeyden omassa itsessäni ja nähnyt sen muissa, ylpeys on myöskin sellainen asia/piirre/kokemus, joka on aina olemassa kun olemme maanpinnalla, kyse on enemmänkin siitä, mitä haluammem sillä tehdä jos se on itsessämme ja ohjaa elämäämme epätasapainoon.

Itse koen, että kun ylpeys nousee minussa esille, olen enemmänkin epävarma siitä, hyväksytäänkö minua ja harmittaa kun joku toinen kokee oman näkemykseni vääräksi (arvostelee minua), eli luottamus ja avoimuus, rohkeus elää ja kokea, pettyä ja ihastella, ilman, että se olisi liiakseen ulkoisiin tekijöihin (mielipitet, ajatukset jne) sidottu.
Itsenäistymistä?

Se, että näemme sen muissa, on se, että joskus se on nähtävä muissa oman kasvun tasapainoseksi, mutta AINA se ei ole niin, että kun näemme sen muissa, että se olisi epätasapainossa itsessämme, koska tuolloin emme koskaan voisi olla tietoisia auttajia muille ja ojentaa käden ja sanoa, voitko hyvin?

Se että näen että jollain on ongelmia (epätasapaino), ei tarkoita että minulla olisi tuo nyt työstön alla JA OHJAAVANA tekijänä.

Peili ei ole koko totuus, vaan se on aina se totuus jonka itse haluamme nähdä.

Onko ajatuksia?

On sitten vaikea aihe. Minusta se vaatii jatkuvaa työtä. Ja työtä missä se pitää myös unohtaa, muuten tulee ylpeäksi siitä miten paljon ja jatkuvasti tekee sitä työtä. Tai sitten tulee ylpeäksi siitä miten hyvin sen unohtaa. Ylpeyteni on hyvin itsepintaista ja nokkelaa laatua. Öhöm. Paitsi että jos todellä keskittyy nöyryyteen koko ajan ei voi samalla keskittyä ylpeyteen. Mielenhallintaa se on kaikki.

Onhan se noinkin. Ja hyvähän sitä on analysoida. Sitä voi vaan jatkaa loputtomiin. Olispas nyt huumorintajuinen ja osais räjäyttää tähän jotain. Huumori on muuten yks paras lääkkeistä. Ylpeyteenkin. Ja onhan noita menetelmiä..., mutta onhan täällä näitä henkisillä poluilla tallaajiakin... Mutta uskon, että millä tahansa henkisellä polulla on siihen joku lääke. Niitä kaikkia ei vaan voi noin vaan ykskaks soveltaa kenen tahansa joka ei ole ko. polun termistöön tai muuhun tutustunut. Jossain tapauksissahan se vaan suunnattomasti ärsyttää.

Kuuntelin pari päivää sitten autossa yhtä kasettia. Siinä sanottiin kuinka tärkeää ovat seuraamukset. Ei tainnut edes liittyä erityisesti ylpeyteen, mutta voisihan sitä yleisesti siihenkin soveltaa. Siis että mitä siitä seuraa, että ollaan eri tilanteissa ylpeitä tai nöyriä. Seuraamuksista voi tietysti olla montaa mieltä. Ja sitä taas analysoida ja käännellä loputtomiin mieleisekseen  :santa_undecided:.

Mutta jos vaan katsoo välittömiä ja selkeitä seuraamuksia. Onko kyseessä "näyttö", palvelus, pyyntö... ? Joskushan helposti näkee kaiken mitä muut tekee näyttönä vaikkei niin oliskaan, eli tämä peiliteoria tavattomasti sekottaa. Eli pitäisi lähinnä vaan tutkia omia motiiveitaan ja nähdä muidenkin motiivit vaan ominaan.
 :santa_tongue: :santa_tongue: :santa_tongue: :santa_evil: :santa_grin:

Tirripaisti...? Kerro lisää... :santa_tongue:

Hei Keho.

Peili jää kuitenkin vain osaksi totuutta (kokonaisuutta) ja toki sitä saa käyttää tärkämpänä työkaluna jos siltä tuntuu ja oma kasvu sen tarvitsee.

Elämä kokonaisuutena ei ole pelkkää peiliä, vaan elämä, elämänä.

Peili kuuluu ns.'mielenmaailmaan', eli tosin sanoen, niihin kätkettyihimmekin puoliimme ja ominaisuuksiimme, jotka olemme monista syistä hyljänneet sisimmistämme ja tämän heken todellisuudestamme. Niistä puolistamme ja ominaisuuksistamme, jotka projisoimme itsemme ulkopuolelle. Niin ns.'hyvässä kuin pahassa' sekä ns.pimeydessä ja valossa' !

Tässä ja nyt todellisuudessa, emme tarvitse peiliä, koska kohtaamme elämän ja maailman ja itsemme juuri sellaisena kuin se on nyt. Kaikkineen !
 :santa_smiley:

Jokainen meistä varmasti tietää, että peili on aina olemassa ja näemme muissa vain itseämme.

Siitä ei voi enää olla tietämättä.

Sekään ei ole epäselvää että olemme kaikki yhtä.

Voidaan toki vain peilata itseämme jokaisessa keskustelussa verbaalisesti ja pohtia kenellä oli ego mukana vai ei.

Mutta jossain vaiheessa tuo käy raskaaksi, joka ei suinkaan tarkoita, että olemme sen peilin unohtanut, vaan emme kiinnitä siihen liikaa huomiota, vaan voimme kohdistaa katseemme ja tietoisuutemme siihen mitä toinen haluaa sanoa, kuunnella ja kysellä ja ihmetellä.

Olisikohan tämä peili ja ego asia nyt valmis ja purtu, muokattu ja käännetty ja väännetty.

Voitko ja osaatko hetken Keho heliittää otetta meidän muiden egosta ja peilistä vai haluatko jatkaa?

Osaatko jo hellittää ja onko sinulla enää tarvetta niihin, koska olet jo oma jumaluutesi kanava?

Ja onko sinulle vieläkin tarve kertoa meille muille meidän peileistä ja egoistaan?

Enpä tiedä tosta ylpeydestä...
Voihan se oikein kohdistettuna olla hyväkin asia.. kai?
Joku voi olla vaikkapa liian ylpeä varastamaan.

Kait sen ylpeyden ajatuksen voisi nähdä sellaisen kuin se on.
Hetken oleva, kohta katoava.
Läpinäkyvä sekä olosuhteista riippuva..
Ei sitä siltikään tarvitse ruokkia.

Kyllä, kyllä! :santa_evil: Varsinkin sen ulkoistaminen pömpöösiksi on mahtavaa, piristää kummasti tylsää arkea. Ja sillä voi shokeerata kaiken maailman itsensä vakavasti ottavia tosikkoja ja nähdä niiden reaktiot.... :2funny: Voi niitä venähtäneitä naamoja! :santa_grin:

En tiedä meneekö aiheesta ohi, mutta sitten on tämä käsite ylpeyden nieleminen. Esim. avun pyytäminen on henk.koht aivan äärettömän vaikeaa, jotenkin tuntuu että siinä kohtaa kolahtaa ylpeyteen. Aina jotenkin tuntuu että jää palveluksen auki ja jos joutuu pyytämään apua ihmiseltä, jolle ei haluaisi olla ns.velkaa, niin johan tekisi mieli painua maan rakoon.

Aiemmin ketjussa AthaMaarit kirjoitti jotain että on ylpeä piirustustaidostaan ja että, mikäli oikein ymmärsin, haluaisi löytää enemmänkin asioita, joista olla terveellä tavalla ylpeä. Joo-o, ainakin itse menen tosi kiusaantuneeksi esim. jos joku kehuu tvs. jopa jotain sellaista, mistä olen kehut ansainnutkin. Eli ei kovin tervettä ylpeyttä tämmönenkään ali-ylpeys ( kun en nää ylpeyden vastakohtana aina nöyryyttä niin keksinpä tämmösen sanan hätäpäissäni)
ps. puma, en kuitenkaan ota itteeni vakavasti paitti pömpöösisti, heh

Mikä on pömpöösisti?

Eiku äsh Corvushan sitä sanaa käytti sorry. Väsy painaa. Ka se pömpöösi lienee mahtipontista tarkoittava..

Ns.'kollektion teot' koskettaa aina siinä määrin yksilöä, kuin se emootioiden ilmetessä ilmoittaa koskettavan.
Jokaisella yksilöllä on vastuu itsestään ja kehityksestään taikka ehkä realistisemmin ilmaistuna elämästään. Eli vastuu 'imeä' itseensä ja sisimpäänsä takasin vääristynyt mielenkuva itsensä ulkoisesta maailmasta joka sitä värittää mielikuvillaan ja emootioillaan. Ja kohdata itsensä ja todellisuus.

Kollegtiivista olevaisuutta on muutakin kuin mielen maailma ja ulkoinen projisointi. On olemassa myös todellinen kollektio. Sitä elävät ne ja kohtaavat ne, jotka hyväksyvät elämän sellasena kuin se on tässä hetkessä ja todellisuudessa.

Vastuu kannattaa ottaa itsestään ihan itse, eikä projisoida sitä kanssakulkijoilleen ja vielä vähemmn ns.'Luojalle'.
 :santa_azn:

Mun mielestä voi pitää kiinni periaatteistaan, ettei esim. varasta, ilman että on siitä ylpeä. Asia on vähän siitäkin kiinni, mitä pitää ylpeytenä. Ja ylpeä varas olis tietysti vielä pahempi, vaikeampi siedettävä. Silloin kun ei ole ylpeä on kuitenkin helpompi sietää erilaisia, ja suhtautua heihin rakentavasti siten, että erilaiset itsekin sen myöntävät. En oikeastaan näe itse ylpeydessä mitään hyvää. Se, mistä se johtuu, voi olla positiivista kuitenkin. Kai kaikilla juolahtaa ylpeitä ajatuksia päähän silloin tällöin. Niihin vain ei pidä jäädä jumiin. Eikä niitä tarvitse vahvistaa tekemisillään, sanomisillaan ja ajatuksillaan.

Samoin jos peilaa/löytää jonkun viestistä ilkeyttä, ei sitä tarvitse itse heti takaisin kirjoittaa. Taikka voi kirjoittaa, mutta poistaa kaiken ennen kuin lähettää, niin tulee ainakin omat tunteet ja ajatukset itselle selväksi. Kaikilla meillä on mahdollisuuksia kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Meillä kaikilla on ne kaikki olemassa  jo pelkästä inhimillisyydestä johtuen. Itse vain valitsemme sen mitä haluamme ylläpitää ja vahvistaa. Näin olen asian ymmärtänyt. Peiliteoriaakin koskien, jos siihen keskusteluun voi sekaantua.

Monatakos näitä persoonia oikein on jo tänään paikalla...  :idiot2:

Oohh...
Suhdepaljastuksia! Jännittäviä riitoja!
Mustasukkaisuuttaa...
Matti ja Mervi linnassa RELOADED.
Lue uusin 7pvä.
PLZ?

Täällä ei ole vieläkään tarpeeksi angstia. Faust?

Corvus yritetään:
1.The sun to me is dark and silent as the moon
2. Farewell happy fields where joy forever dwells, hail horrors hail

Siis Milton, kelpaako?

Liian hienostunutta, veikkoset sentään! :santa_shocked:

Voe tokkiissa kyllähän se Kumikamelikin joskus 80-luvulla lauloi jotta "ahistuksesta voimaa.."

Mistäköhän jutustani sait tuon mieleesi. Suomalaiset on kainoja sen tähden kun eivät osaa pitää hauskaa (poikkeuksia toki löytyy), valoisuutta todella tarvittaisiin. Ja mikä sitä heille paremmin tuomaan kuin toinen suomalainen (jos vaan on sen verran erilainen, että tietää muutakin olevan). Ulkomaalaisethan vaan nauravat kippurassa omituisille estoillemme. Ei mitään hienotunteisuutta  :santa_angry:. Jos joku vähän kehuu, niin siitä pitäisi saada kannustusta tekemään lisää, eikä kuvitella, että nyhhän mää oon hyvä, eikä tartte mitään muuta kun olla vaan.

Mielestäni, jos yleisesti pitää sanoa, suomalaisten suurin oppiläksy on egosta luopuminen. Täällä ei mitään muuta menetettävää oikein olekaan. Olet, keho, ihan sopivalla asialla ollut. Tosin kaikkien tarpeet sen suhteen ei ole ihan samat.

Ketkä me? Olinko siinä minäkin? Tekemässä likaista työtä?

"Kaiken kiireen keskeltä." :santa_grin: :santa_grin: :santa_grin:
- Oli niin mielettämän hauskasti sanottu, että taidan lisätä sen mottooni.

Mutta miksi täällä on näin hiljaista. Ai niin, kello on jo paljon. Jatketaan aamulla omien juttujemme selostusta. :)

Noo tirripaisti on savolainen herkku :santa_tongue: paistettaan aidossa voissa sianliha viipaleita ja kastikkeena on se rasva..siihen kun perunat keittää niin avot :santa_tongue: kyll vuan jaksaa rehkiä koko päevän :santa_azn:

Ai savolaista...onko tuo nyt sitten ihimekkään ko en tiennyt. Kuulostaa houkuttelevalta,,,, toivottavasti kaikki (henkevät) vegetaristit kärsivät lukiessaan tuota. Kyllä tuon läjän avulla jaksaisi kaivaa vaikka monta salaojaa. :santa_evil:

Keho, kun kerran olet Jumala sanojesi mukaan, mitä tein eilen klo: 0:45 ?

Hellou. Ei edes minulla aika riitä perehtymään jokaiseen vastaantulevaan oppiin. Ideaalini itselleni on fokusoida enemmän jo aloitettuihin. Siinä sivussa tietysti tulee opittua muistakin, jos ymmärrystä riittää. Ei minulla mitään sitä vastaan ole. Tuon Valon kanssa tuntuu myös joutuvan tekemään jatkuvasti niin kamalasti töitä. (Tarkoitan myös, etten ole ymmärtänyt siitä mitään.)

Mutta nyt hoksasinkin, keho, miksi aloit puhua itsetunnosta ylpeys-ketjussa. Nehän liittyvät yhteen. Ylpeillä henkilöillä tuntuu olevan hyvä itsetunto, - jo liikaakin sitä.

Terve itsetunto sen sijaan on paikkansapitävää. Terveen itsetunnon puute silloin, luulen, on rehellisyyden puutetta. Myös itsetuntemuksenkin, koska ilman sitä ei voi aina olla rehellinen. Miten yksinkertaisesti voi olla rehellinen, jos ei ole paikkansapitävää, täsmällistä tietoa omista kyvyistä ja ominaisuuksista, (- ei mitenkään). Jos yhtälössä on myös ylpeys mukana, menisikö se silloin niin, että ylpeys on rehellisyyden ja itsetuntemuksen puutetta? Näin ylpeyttä ja itsetuntoa voisi työstää (ylpeyttä vahentää ja tervettä itsetuntoa nostattaa) keskittymällä omaan rehellisyyteen ja itsetuntemukseen. :laugh:

Minä olen ylpeä, pidän itseäni monasti henkisesti viisaampana kuin muut, tämä on heikkouteni.
Nöyräksi on monasti pitänyt tulla ja olla, mutta, mutta.... Nöyränä oleminen saattaa heittää minut itsesääli/marttiyyden puolelle, jossa saatan kieriskellä päiväkausia. Minulla on hiuksenhieno raja kuin veteen piirretty tämä, siksi kartan nöyränä olemista.

Tiedän kyllä, mitä on nöyryys, se ei ole sama kuin nöyristely ja pokkurointi. Mutta koska omistan niin herkän minuuden ja menneisyys seuraa mukana, vaikka sitä on työstänyt, niin ei paljoa tarvita kun itsetunto heikkenee, siksi olen päättänyt sanoutua irti itsesäälistä, sillä kukaan on kykenemätön auttamaan minua, kun itsesäälin aallot lyövät ylitseni.

Rakastan ihmisyyden aitoutta kaikkinensa. Se, että on juuri sellainen kuin on, se on se pointti, mikä saa sieluni lämpiämään.
Ei se, että esittää, jotain muuta kuin on. Ehkäpä tämä jountuu siitä, että olen niin ääripää -ihminen, elä koe ja tunne ja ennenkaikkea RAKASTA.
Esimerkiksi täällä forumilla vaikka olenkin neutristi keskustelua käyvä ihminen, tuon juuri ne tunnelmat teille, kuin mitä ne koen - aitoina, vääristelemättöminä,
aitona Tähtisilminä :santa_wink:

Ylpeys.... vaikea asia ja sen kanssahan meistä painii moni  :santa_afro:Itselläni se on aina ollut sellaista taistelua että osaisin itse olla terveellä tavalla ylpeä itsestäni.Jotenkin ja jostakin syystä se on aina ollut minulle vaikeaa, niin että täytyy ihan muistaa aina muistuttaa itseä, että hei nyt kyllä voit jo olla ylpeä siitä mitä sait aikaan  :santa_azn:Mutta olen siitä kyllä ylpeä ihan oikeasti että ylpeyden takia minulla ei koskaan ole ollut ongelmia muiden ihmisten kanssa eli en koskaan ole nostanut itseäni muiden yläpuolelle millään tavalla, koska mielestäni jokaisella on omat syynsä olla ylpeä itsestään!  :santa_afro:

Mä olen liian ylpeä vonkaamaan seksiä! :santa_grin:

Ai anteeksi, tämä tuli nyt täysin väärään osioon. :santa_azn:

 :santa_afro:

Uskallan vielä olla kusipää.

Onneksi olkoon  :santa_afro:

Kiitos ja haluan esitellä teille äitini:

http://www.100fps.com/what_a_slippy.jpg

Pidän miestäni hyvin ylpeänä. Muttei hän sentään noin ylpeä ole.

Minä.

 :coolsmiley:  Hetkinen, - NYT jo seksiä ! ! ?

                 

Luin hiljattain Spinozan Ilon filosofian ja vapaasti lainaten: "Ylemmyyden tunne (ylpeys) on vain tunne siitä, että on tai omistaa jotain sellaista jota ei ansaitse."

Tämä lauseen kun käytti oman sulatusjärjestelmänsä läpi olo jotenkin huojentui, olen siis toisin sanoen joskus kamppaillut asian kanssa.

:coolsmiley:
                  No sexsistä nyt en ymmärrä tuon taivaallista !

                   Ihanasti sanottu, vaikka itse sanonkin ! ! ?

                    On harrastettu, kiitettävästi, kyllä kiitos.

        Ylemmyyden tuntoinen  sulatusjärjestelmä ansaitsee mitä ? ? ?


                      Helpotus lienee paikallaan ! ! ! !


                       

No, Spinoza oli epäkypsä jousimies ja muutenkin inhoan itseänikin miellyttävällä tavalla tänään!!!  :'(

 :angel:

:coolsmiley:

                Kannustavaa inhota itseään miellyttävällä tavalla.

                 Olo on varmaankin jotensakin omnipotentti ! ?

             
             

Minulla tulee tänään tuosta mieleen itsetyydytys. :(

Huh huh. Tuntuipa ihan hätkähdyttävän tutulta. Syvässä masennuksessa pieni valonpilkahdus - samaistumisen kokemus.Kiitos.

:coolsmiley:

                Eipä juuri ole minun heiniä, mutta senverran sivusta seuranneena

                 tunnen suurta hätää, kuinka suhtautua  ?

                  Nöyryys ( ? ) marttyyriys ( ! ) ovat asioita joita en

                    ymmärrä, tai en ainakaan reagoi niihin oikeasti ! ?

       :'(   Itsensä aliarvioiti, negatiiviset affirmaatiot, jatkuvasti. Juuri

                       silloin kun pitäisi olla vahvasti omassa keskuksessaan !

                         Haloo, kuinka voi ottaa kantaa, jos ei ymmärrä ?


                       

No tuohan on loistavasti oivallettu.  :)

Kun ihminen sanoo itse aliarvioivansa itsensä niin mitä hän oikeasti tahtoo sanoa?
Tiedän miten upea olen, mutta en tohdi sitä myöntää tai minua ei arvosteta ansaitsemallani tavalla?
Miten kukaan voi sanoa: "Aliarvioin itseäni"?
Mihin tämä perustuu?

En ymmärrä minäkään!  :idiot2:

 :coolsmiley:  HYVÄ.

                     Toivottavasti on omaakin, - joissain ajatelmissa ! ?


                 

Ylpeys = Käyttäytyykö ihminen ylpeästi silloin, kun hän koittaa peittää omaa heikkoa itsetuntoaan? Voiko myös ylpeys johtua siitä? Yleensä ylpeys on sitä, että ihminen kokee olevansa niin toisen ihmisen yläpuolella. Ylpeä ihminen voi olla myös esittävä, riippuu mistä asiasta on kyse.

Mielipiteitä?

Vastaanpa sitten tämän aiheen aloittajalle:

Omasta työstään saa ja pitää olla sillä terveellä tavalla ylpeä. Se tarkoittaa sitä, että pitää, välittää siitä mitä tekee ja minkälaisen panoksen antaa itsestään työllensä.

Näin teen ja koen oman työni kohdalla. Ai niin, työtänsä saa sanoa myös rakastavansa. :)

Miten hieno lause. Miksen ole ennen tullut ajatelleeksi sitä näin? Näinhän se on.  :D


Stareyesin kommenttiin sanoisin, että mielestäni marttyyrius ei ole nöyryyttä, vaan
marttyyrius = ylpeys
Sehän on vain yritys luoda tunnetta siitä, että minusta olisi jotain hyötyä, se viimeinen yritys pitää kiinni ylpeydestään kun kaikki muu hajoaa ympäriltä.

                                    :coolsmiley:

              Jospa ylpeys onkin itsepetoksen viimeinen aste, ennen

                tyhjyyden tunnetta, paljastumista avuttomuuteen!


                                        :angel:

"Ylemmyyden tunne (ylpeys) on vain tunne siitä, että on tai omistaa jotain sellaista jota ei ansaitse."

No joo!!!! Ei vois enempää olla kohdallaan tämä! Ei siis ehkä ihan niin mun tapauksessa, kuin kirjoittaja ehkä tarkoittaa, mutta voi hitto ku osu!

Törmäsin tässä männä viikolla hyvin hämmentävään ja voimakkaaseen ja pimeään piiloylpeyteeni.

Vaarallinen ja vaarallinen. Tavallaan tasapainoilen asian kanssa. Olen niin hemmetin taitava monessa asiassa, että välillä suorastaan haisen erinomaisuutta. Haluaisin piilotella asiaa, koska en halua haista erinomaiselta (se voi aiheuttaa epämukavuutta toisissa ihmisissä), mutta piilottelu ei ole oikea tie. Sitten toisaalta olen iloinen monitaituruudestani ja ylpeä siitä. Olenhan luonut tämän itse: olen antanut sielulleni ohjat, olen päästänyt sieluni mukaan tähän konkretiaan, joten minulla on käytettävissä sieluni tuhansien vuosien hiljainen tietotaito. Me olemme yhdessä ihan mielettömän hyvä tiimi. Minun ei kuulu pitää kynttilää vakan alla, vaan olla esimerkkinä siitä, millainen voi olla ihminen, joka on antanut sielulleen ohjat täysin ja totaalisesti. MUTTA... tässä tulee se vaarallinen tai tasapainoilua vaativa kohta...
Mieli voi ylpistyä, kuten lapsi, jolla on korttelin hienoin nukke. Ja sitä vältän viimeiseen asti. Tavallaan käyn jatkuvaa oikeudenkäyntiä sisälläni, kun mieleni tuo tarjottimella joitain ajatuksia, mitkä koitan parhaani mukaan "oikaista".

Esimerkki: Mieleni voi huomata olevansa jossain asiassa "parempi" muita kanssakulkijoita. Se tuntuu lähinnä ikävältä, koska kun huomaan sellaisen ajatuksen, olen jo "väärällä puolella". Tavallaan saan itseni kiinni "mielen koukkuun jäämisestä". Ideana ei kuitenkaan ole sättiä itseään tällaisesta, vaan huomata se mielen ajatukseksi, olla myötätuntoinen mieltään kohtaan ja antaa rakastavasti anteeksi. Se on pikkujuttu. Se on inhimillistä. Ei tarvitse olla täydellinen. (Kun kuitenkin on täydellinen juuri sellaisena kuin on.)

Maallisempia asioita voisivat olla esimerkiksi se, että minun tapani tiskata on ainoa oikea ja tarpeeksi hygieeninen. Kukin pitäköön näppinsä irti minun tiskeistäni.  ;D Tai kuinka kerrostalossa kuuluu elää... (hiljaa  :knuppel2:) Minä osaan elää hiljaa, joku toinen ei osaa tai ei halua osata, joten on ääliö, jne. Minän ajan autoa nätisti, kaahaajat ovat idiootteja. Olen siis parempi toisten huomioonottamisessa kuin joku toinen (=ylpeä). Tämä on ihan peruskauraa minun elämässäni ja häiritsee enemmän silloin kun olen maallisemmissa fiiliksissä. Vahva oikeudenmukaisuusvimma aiheuttaa närää asioissa, joissa on havaittavissa epistä. Ja silloin minun paremmuuteni tykkää nostaa päätään. Tai kun joku tulee neuvomaan minua minua, miten minun kuuluisi elää tai olla. Hittolainen mikä sisäinen härkä minussa nostaa päätään. Silloin voi tulla jopa sellainen ajatus päähän kuten: "Älä tule minua neuvomaan. Mitä sinä minun elämästäni tiedät, lapsi(sielu)..." Hyi minua!  ;D

Mutta kun käännän oikean vaihteen päälle, tiedän etten ole parempi. On erilaisia tapoja olla ja elää, eikä toinen ole parempi kuin toinen. On vain erilaisia tapoja, eivätkä ne ole eriarvoisia. Minun on helpompi elää ja pysyä tasapainossa kun elän sielun perspektiivissä. Saan kuitenkin negispuolen esiin hyvin helposti, koska minulla on kokemusta siitä(kin). Se mikä auttaa ylimielisyysfiiliksiini, on muistaa itseni. En ole mieleni. Mieleni on opiskeluväline. Minun ei tarvitse mennä mielen synkkyyksiin ja kadota sinne. Voin tehdä niin, mutta se ei ole hedelmällistä, eikä sitä ole pakko toteuttaa. Voin valita draaman ja draamattomuuden välillä.
Se autaa myös, että näen (tai koitan nähdä) sielun toisessa ihmisessä. Jos ei muu auta, niin "hukassa oleva ja mielen käskyvallan alla oleva sielu" avaa myötätuntoni. Tavallaan senkin voisi nähdä ylpeytenä, mutta jos se auttaa minua antamaan anteeksi ja/tai ymmärtämään toisen käytöstä, niin tavoite on saavutettu. Olkoon ylpeyttä. Ei se ole niin vakavaa.

Ylpeys on kuin veteen piirretty viiva.
Millä mitataan se, mikä on riittävästi, mikä liian vähän, mikä ansaittua ja mikä ei? :P
Kuka määrittelee sen, miten ylpeä joku toinen on? :coolsmiley:

Tämä on tosi tosi monitahoinen asia.

Silloin aiemmin, kun omanarvontunto/itsetunto oli heikko, hetkelliset ylpeyden tunteet asioista auttoivat pönkittämään sitä edes joksikin aikaa. Tämän lähestymistavan ongelma vain on se, että sitten pitää ylpeillä koko ajan jostakin, kun se todellinen tunne siitä että on ihan ilman mitään erityisominaisuuksia tai suorituksia arvokas ihminen, puuttui sisältä. Tällöin tuli myös ylpleiltyä siten, että ylpeili vertaamalla itseään muihin ihmisiin.

Kun sitten sain itseni sisäisesti tasapainoon, sisältä ohjautuvaksi (=ihmisarvo/itsetunto ei määrity ominaisuuksien, suoritusten tai minkään muunkaan perusteella - se vain ON), muuttuivat ylpeyden hetket vain ylpeydeksi siitä miten olen kehittynyt verrattuna omaan aikaisempaan itseeni. Vertailu muihin jotakuinkin loppui, tai jos satun niin vielä tekemään, tunnen kiitollisuutta siitä mitä minulla on, en suinkaan ylpeyttä.

Sitten on se 'ylpeyden' laji, joka liittyy käsitykseeni vapaasta tahdosta. Itse en koe tätä ylpeytenä, mutta ulospäin se saattaa näyttää siltä: Olen irtisanoutunut karmajärjestelmästä jo vuosia sitten, eli oppimiseni tapahtuu nyt kanssaluomisen kautta, ei karman kautta. Niinpä kun en ole enää karmajärjestelmän piirissä, en anna kenenkään tehdä karmaa kanssani = en anna kenenkään siis puuttua vapaaseen tahtooni. En myöskään itse suostu puuttumaan toisten vapaaseen tahtoon, en ryhdy pomoksi edes pyytämällä. Niinpä jonkun silmiin näyttää siltä, että pidän ehkä omaa tapaani tehdä asioita parempana kuin jonkun muun, mutta en minä niin ajattele. Oma tapani tehdä asioita on vain minun vapaalla tahdollani valitsema tapa ja siihen vapaaseen tahtooni en anna kenenkään koskea. Toisaalta samasta syystä en myöskän vaadi ketään tekemään mitään samalla tavoin kuin minä, vaan annan kaikkien tehdä omaa juttuaan.

Me kaikki voimme olla ylpeitä siitä, että kuulumme siihen rohkeiden sielujen joukkoon, joilla on kyky ja uskallus inkarnoitua yhä uudelleen ja uudelleen tälle erittäin vaativalle fyysiselle tasolle. Osa sieluista ei koskaan tee niin. Voimme myös olla ylpeitä ansaitusti kaikesta siitä, mitä olemme pitkän inkarnaatiokierron aikana oppineet: Mitään ei tarvitse oppia kuin kerran, eli jos tuntuu että jonkin aivan uuden asian oppii saman tien, silmänräpäyksessä, kyse onkin luultavasti siitä että se on opittu jo aiemmassa inkarnaatiossa ja sen takia se nyt vai muistetaan, hankalamman ja hitaamman opettelun sijaan. Monet lahjakkuutena koetut asiat ovat juuri tälaisia: On vaikkapa nyt lahjakas piirtäjä, koska on lukemattomissa aiemmissa inkarnaatioissa ollut vähän vähemmän lahjakas, mutta jaksanut harjoitella ja puurtaa...  ;)

Ehkä isoin juttu ylpeydessä on minun käsitykseni mukaan tämä: Ylpeys niin että on vaan itsekseen tyytyväinen itseensä, vertaamatta itseään ollenkaan muihin, on ihan ok ja positiivista - se on sitä että rakastaa ja kunnioittaa itseään. Ylpeys, jossa verrataan itseä muihin ja ylpeillään kun ollaan parempia, on puolestaan sitä että paikataan jotain itsetunnon puutetta.

Mitä ylpeetä on olla yksi monista miljardeista inkarnoituneista sieluista?  Merkityksetön rivisielu? Mitä väliä sillä sitten on, minkä ikäinne sielu on ja mitä se osaa/ei osaa?
Montako sielua sitten edes on olemassa? Mistä niitä tulee lisää, jotta kaikille ruumiille riittää?
Kyllä tämä sielu on ainakin ylpeä siitä, että on juuri sitä mitä on ja sellainen kuin on.
Tälle sielulle ruumis on pyhä paikka, siihen ei kuka tahansa koske.
Tämä sielu on myös ylpeä siitä kaikesta, jota se taas on oppinut..  :smitten:

Sellaista asiaa kuin merkityksetön rivisielu ei tällä fyysisellä tasolla ole edes olemassa. Pelkästään se, että sielu joka on Jumalan osanen, suostuu/uskaltautuu inkarnoitumaan tälle planeetalle, tälle fyysiselle tasolle kohottaa jo planeetan värähtelyjä ja on valtavaa rohkeutta vaativa asia: Pelkkä fyysisessä kehossa eläminen sinänsä on jotain mitä kaikki sielut eivät halua koskaan kokea.

Sielut ovat minun maailmankatsomukseni mukaan jokainen soluja Jumalan ruumiista, joten niitä on ääretön määrä (Jumala on moniulotteinen ja kaikki moniulotteiset asiat ovat yhtä aikaa yksi ainoa ja äärettömän monta), eikä niitä sen vuoksi tarvitse tulla mistään lisää. Inkarnaatioden määrä yhdellä sielulla vaikuttaa lähinnä siihen, miten helppoa sen itsensä on täällä fyysisellä tasolla olla; mitä enemmän oppimista on tapahtunut, sen paremmin tajuaa kuinka tämä taso toimii ja kuinka täällä olemiseen kannattaa suhtautua. Niin ja sitten lisäksi oppii ihan käytännön asioita, eli mitä enemmän inkarnaatioita, sen enemmän opittuja asioita eli niitä 'lahjakkuuksia.'  ;)

Tässä pieni ote Kryon-kanavoinnista:
"You are what you might call a soul group who are all specialists in biological being expression [Kryon's description of a group who specializes in walking through multiple Human lifetimes]. The creative source, which is God, who has made the Universe, the galaxies and all that is has an elite grouping of specialists, and it's you! You are part of the soup that is God who specializes in doing what you're doing. It's a difficult role, so only a few trillion are selected to do it. If you want to know what's at the core of your soul as a specialist, it's love and compassion. That's the core. It's not always seen that way, but it's there, and when you come into the earth, your mission is to give it away - to share it with the very energy of the planet."

(Koko kyseinen kanavointi tekstinä: http://www.kryon.com/CHAN%202013/k_channel13_elusiveakash.html)

Mitä ne sielut, jotka eivät inkarnoidu ikinä, sitten pelkäävät siinä?
Maapallon väkiluvun perusteella fyysinen taso ei ole enää kuvinkaan kummoinen juttu..
Mutta onko kaikki sielut joskus olleet fyysisiä? Kokeneet, ettei oo kivaa ja jättäneet sen taakseen?

Ei siitä, että täällä on näin paljon inkarnoituneita, ole ainakaan mitään hyvää seurannut..  :buck2:
Miksi sielu ei voisi olla merkityksetön? Koska rivikansalaisetkin tekemisineen ovat :P

Okei, ehkä hämää että itse käytin sanoja 'eivät uskaltaudu,' eli minun moka: Eivät vaan siis inkarnoidu, koska eivät ole niitä spesialisteja, kuten me olemme. Eivät siis pelkää, mutta eivät inkarnoidu, koska eivät ole tänne sopivia spesialisteja. (viittaan tuohon englanninkieliseen lainaukseen edellisessä viestissäni) Me sen sijaan olemme.

Olen ajatellut, että olemme vähän kuin sielumaailman Extreme Duudsonit: Me tulemme vapaaehtoisesti tänne fyysiselle tasolle jossa on kipua, verta, mätää, spitaalia, amputaatiota, kidutuksia, raiskauksia, syöpää, sotia.... Ja ihan tavallinen rauhallinen rauhan aikana eletty elämäkin sisältää asioita, jotka ovat hurja kokemus koskaan inkarnoitumattoman sielun näkökulmasta: Juurihoito, synnytys, rakkaiden ihmisten kuolema, rakkaussurut, ihmissuhdedraamat, oma kuolema, kakalla käyminen, oksentaminen, kuukautisvuoto, märkivä haava. Ihan vain tämän tason fyysisyys, kehollisuus on jo kova juttu.

Leikillisesti voisi ajatella, että ne sielut, jotka eivät inkarnoidu tänne voisivat katsoa meidän meininkiä samalla mielellä kuin ihmiset katsovat Extreme Duudsoneita telkkarista: "On ne hulluja, tuon täytyy sattua ihan älyttömästi, mutta on ne rohkeita kanssa!"  ;D

7 miljardia yhtaikaa inkarnoitunutta on TOSI PIENI MÄÄRÄ, kun sielujen lukumäärä on ääretön.  ;D

Tästä syystä ei ole rivisieluja, lihavoinnit omiani:
"If you want to know what's at the core of your soul as a specialist, it's love and compassion. That's the core. It's not always seen that way, but it's there, and when you come into the earth, your mission is to give it away - to share it with the very energy of the planet."

Täällä on nyt niin paljon porukkaa sen vuoksi, että niin monet tämän tason 'spesialistit' haluavat olla täällä juuri nyt kun tapahtuu todella isoja asioita värähtelyjen nousun vuoksi ja ihmiskunta muutti suuntaansa täysin vuoden 1987 harmonisen konvergenssin myötä.

No eikö sielujen olis helpompaa olla inkarnoitumattomina?  ??? Mikä täällä maapallolla muka on niin kiinnostavaa, että itseään tänne pitää tulla kiusaamaan?  :o
Käydä nyt täällä kärsimässä ja todeta, että ei enää ikinä ;D :uglystupid2:
Toisaalta, onhan se ehkä kiva ihan kiusallaan mennä ihmisiä härnäämään vain siksi, että on olemassa itsekin  :2funny:
http://www.youtube.com/watch?v=AH_fOqMnBjM

Kokemukset.

Elämän tarkoitus.

Kokea.

Voisiko asiaa verrata vaikka näin? Kummasta tulee paremmat kiksit: vuoristoratafilmin katsomisesta vai vuoristoradalla kurvailusta? Elämää ei vain voi kokea yhtä aidosti inkarnoitumatta, sillä sävärit vahvistuvat esimerkiksi näennäisestä kuolemanvaarasta. Tunteet kasvavat aivan hurjiin mittoihin (esim. menetykset), ja matka tuntemattomaan voi aiheuttaa kaikenlaisia olotiloja, joita sieluna rakkaudessa lilluessa ei vain voisi kokea. Eikä siinä rakkaudessa lillumisessakaan mitään vikaa ole. Mutta jos kaikki lilluisi rakkaudessa, elämä (Jumala) olisi aika yksipuolinen ja öh... tylsä. Jos tarujen paratiisi olisi aina läsnä ja ainoa mitä on, se alkaisi tuntua tyhjältä, koska sillä ei olisi vastakohtaa: kaikkea karmeeta ja ikävää. Vain jatkuvaa kesälomaa, kukkasia ja lämpöä. Booooriiiinngg. Sitä ei osaisi enää arvostaa.

Mutta, kun on tehnyt hyvän reissun, on kotiinviemisiksi mahtavia kokemuksia, henkistä pääomaa, uusia ystäviä, ihania persoonia, joiden kanssa sielu on ollut symbioosissa, eli uusia itsen olemuspuolia. Onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta ennen kaikkea: kokemuksia.

MIksi Extreme Duudsonit laskevat betoniportaita ostoskärryssä istuen tai heittelevät tikkoja toistensa vatsaan?  ;D :D

Mutta siis vakavasti:
Kipu on pakollista, mutta kärsimys on vapaaehtoista.

Kärsimys tulee omista ajatuksista, sieltä korvien välistä. Fyysinen kipu on vain fyysistä kipua, kärsimys on itse ajatuksilla aiheutettua. Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joita täällä ollaan opettelemassa? Ja kun lakkaa kärsimästä, täällä alkaa olla koko ajan kivaa, jokainen tavallinen arkipäiväkin on juhlaa. Ja sillon riittää sitä energiaa rakkaudelliseen toimintaan ihan siinä arkipäivässä ja se puolestaan vaikuttaa koko planeettaan.

Hienoa pohdintaa, ei tähän muuta voi sanoa. Piti kuitenkin nostaa lainaukseen, kun tuo on sellanen minkä kanssa itsekin näin ihmisenä joutuu aina painimaan, ja tuolta kantilta on tullut pohdittua asiaa. Ylpeys sinänsä ei ole mitään mitä voisi poistaa, se kuuluu ihmisen tunteiden kirjoon. Siitä on välillä apuakin, aina ei tarvitse olla se kaikkein maailman hyveellisin ihminen, joskus voi pikkaisen nauttia myös sellaisesta itsensä vertailusta muihin. Kunhan siihen ei jää kiinni. Sillä siihen helposti jää käyttämään sitä suojakuorenaan, kun ei koe olevansa tarpeeksi vahva maailmaan ilman mitään "erikoisosaamista" tms.

Toisaalta ihmisen identiteetin muodostumiselle voi sanoa olevan tärkeää tunnistaa itsestään jotakin "erityislaatuista", jotakin mikä tekee minusta juuri minut. Ei ole osa harmaata massaa, vaan on joku. Milloin ylpeys siitä sitten muodostuu negatiiviseksi, aika hienohko se raja on siinä raja-alueilla.. Ehkä sopivana ohjenuorana toimii se, että samalla löytää myös muista sen jonkin erityislaatuisen asian, mikä tekee heistä juuri heidät, eikä rupea arvottamaan kumpaakaan paremmaksi.

Rehellisesti sanottuna se on aika vaikeaa. Pinnallisella tasolla ehkä onnistuu helposti, mutta jos joku väittää ettei tunnista itsessään ollenkaan ylpeyttä, niin epäilen kyllä..

Voisiko ajatella, että  ylpeyttä on jokaisessa väistämättä, mutta että on olemassa positiivista ylpeyttä ja negatiivista ylpeyttä?

Itse hahmotan asian ennen kaikkea tuolla tavalla: Negatiivinen ylpeys on sitä itsensä ylentämistä muita alentamalla, eli vertailemalla itseään muihin ja positiivinen taas on sitten sitä että vertaa vain omaan aiempaan itseensä, pohtii sitä miten on vaikka kehittynyt. Minulla oli ihan selvästi niin, että kun itsetunto oli hakusessa oli vain negatiivista ylpeyttä ja nyt kun se on kunnossa on vain positiivista ylpeyttä.

Olen esimerkiksi ylpeä siitä, että olen selvinnyt hengissä ja normaaliin elämään kykenevänä kokemuksista, joiden jäljiltä on tyypillistä joutua katuojaan, suljetulle osastolle tai hautuumaalle.  :)

Ylpeys onkin erikoinen sana siinä mielessä, että se on (ehkäpä uskontojenkin kautta) leimattu niin negatiiviseksi. Kun tämä käsitys elää vahvassa, on vaikea mieltää mikä on sitä positiivista ylpeyttä mitä pitäisikin olla. Sitä "I'm proud of you 'cause you did that" -tyyppistä tai ihan sitä mitä ihminen tarvitseekin, olla ylpeä itsestään kun on saanut jotain hyvää aikaan, on selvinnyt, pitää itsestään jne. Ensimmäisenä ajatellaan, että itsestään ylpeä on se nenä pystyssä kulkeva tyyppi, vaikka itse asiassa ylpeys on välillä ansaittuakin. Mutta toisaalta on helppoa keikahtaa pikku hiljaa tuolta positiivisesta ylpeydestä sinne negatiivisempaan suuntaan, jos vaikka kokee kolhua kolhun perään ja yrittää pitää kiinni siitä mikä pitää itsen pinnalla, eli siitä ylpeydestä. Jos luopuu ylpeydestään, vaikka se olisi tilanteessa pakollista, joutuu luopumaan osasta itseään ja luomaan täysin uudenlaisen käsityksen itsestään, joka on vaikeaa?

Suomalainen kasvatuskulttuuri aiheuttaa myös negatiivista ylpeyttä.

Aiemmin oli mottona 'lasta ei saa kehua ettei se ylpisty.'
Tutkimuksin on huomattu, että ei se noin ole ja että niin ihmiset kuin eläimetkin oppivatkin parhaiten positiivisen palautteen avulla. Mutta silti tuo vanha uskomus on edelleen osin voimissaan ja sen mukaan toimiminenhan nimenomaan tuottaa itsetuntovammaisia ihmisiä, jotka joutuvat sitten hakemaan olemiselleen tukea negatiivisesta ylpeydestä, muihin vertailusta.

Koulaitos on myös varsinainen vertailuautomaatti, jossa oppii hyvin pian arvonsa olevan kiinni arvosanoista; viimeistään liikuntatunneilla oppii että vain tuloksilla ja voitolla on merkitystä. (Tähän se oksentava hymiö, jos sellainen täällä olisi.)

MIkään ei estäisi sitä, että arvosanoja edelleen annettaisiin, mutta ne jäisivät 'salaisiksi' - ne saisi tietää vain opettaja, oppilas ja oppilaan vanhemmat. Voitaisiin  kokonaan lopettaa julkinen arvosanoista puhuminen ja oppilaiden arvojärjestykseen laittaminen. KOulun päästötodistus voisi olla sitten vasta se ensimmäinen 'julkinen' arvosanapläjäys, sillä kun haetaan jatko-opintoihin.