Astro Foorumi

En muista vanhempieni milloinkaan pyytäneen lapsiltaan anteeksi näiden joutumista seuraamaan vierestä heidän torailuitaan, riitojaan ja "parisuhteensa kaunaista myrskyämistä".

Epäsuoraa pahoittelua ja harmittelua heidän tekemistään virheistä kylläkin herui,
mutta siihenkin usein liittyi puolustelua ja vikapäisyyden projisoimista toinen toisiinsa ja meihin lapsiin.

Eilen tajusin (osana tätä eheytymisprosessiani, huh!),
kuinka minussa jossakin syvällä solutietoisuudessani asustaa
anteeksipyytämättömyyksien synnyttämä "mököttävä ja haavainen mörrimöykky".

 >:( & :(

Se on ihan sitäkin,
ettei minulle aikoinaan selitetty,
mikä on ja mikä ei ole minun kontollani
- noissa anteeksipyytämättömyyksien kokemuksissani.

PS.

Muuan ystäväni kertoi, kuinka hän oli vihainen pienelle tyttärelleen tämän käyttäydyttyä uppiniskaisesti.
Ystäväni pyysi tytärtään pyytämään äidiltään anteeksi.
Tuolloin 4-vuotias vastasikin:

"Äiti, minä annan sinulle anteeksi."

- Varsin rohkeaa, rehellisen avointa.

 ::) :'( :angel:

Tiedän TUON tunteen, ja juuri nyt oma mörrimöykkyni itkee  :'( :'( :'(

Itse olen lapseltani pyytänyt anteeksi monet kerrat vaikka mitä, ja tulen pyytämään edelleenkin.
Mutta juuri TUOTA mitä itse koin: vanhempien eripuraa, lapseni EI ole joutunut kokemaan, ollessani yksin huoltajansa.
Mikä vastuu, mutta samalla mikä rauha, kun ei tarvitse miehen kanssa riidellä:
 :kuu:  :aspect_squ:  :mars:   :crazy2: 

Ei meille lapsille ole koskaan selitetty miksi vanhemmat torailee.

Vaan myöhemmin olen osannut laittaa palaset kohdalleen ja saanut vastauksen kysymykseen miksi?

Meissä kaikissa asuu mökötysmöykky.

Kun elämä itsessään ei ole vain helppoa ja ihanaa oleilua.
Minä taas olen ihan tietoisesti opetellut pyytämään anteeksi, ei se ole enää kova pala lainkaan, eli se ei syö minun itsetuntoa vaan päinvastoin.

Olen antanut anteeksi vanhemmilleni sen, että he ovat olleet puuttellisia, eivätkä ole kyenneet olemaan vanhempia, silloin kun olisi ollut herkin aika.

Ja vaikka, ehkä en pidä heidän toimintatavoistaan, he ovat silti minun äitini ja isäni ja ovat kunnioitukseni saaneet.

Pitkän matkaa olen kulkenut, että oivalsin tämän.

 

Tuossa virkkeessä on tiivistettynä koko elon ihanuus - ihana elo uus!

 ;D ja  :'( ja  :-*

 :angel: ja  :smitten: ja  :-* :-*

Tuo on hyvin, hyvin kaunis tunnustus, kiitos.  :'(

Voi mitkä olosuhteet tulinkaan suunnitelleeksi mustana lampaana - hiki valuu. Syyttämättäjättämispäätökset ja anteeksipyytämispäätökset kasautuvat pöydälle tekemättöminä, tänks parents. >:( :angel:

Olen tosin jo sormi kerrallaan irroittautunut möykystä jonka päällä mörri istuu.
Pystynhän siihen heidän puolestaan kuten lupasinkin.

"Tee toisille se, mitä toivoisit heidän tekevän itsellesi"
Jos sinä siis antaisit anteeksi vanhemmillesi heidän anteeksipyytämättömyytensä
- mitä tapahtuisi?
Vapauttaisitko itsesi odotuksista heidän suhteensa?
Olisitko sen jälkeen hieman itsenäisempi ihminen,
jonka elämän perusjalka ei ole toisten valama,
vaan itse itsellesi tehty, toisten käytöksestä huolimatta?

Vai heiluisitko edelleen huterassa mökissäsi huutaen
syyttelemässä äitiä ja isää, jotka eivät laittaneet sinua rakennusmestarikouluun,
kun heidän kaikki voimansa menivät omien tönöjensä kasassa pitämiseen.

Ole aikuinen, itsevaltainen: tee ja opiskele nyt mitä haluat,
ja ole kiitollinen vanhemmillesi mallista, jonka he antoivat,
jotta löytäisit itsestäsi tuon halun tehdä paremmin.

Niin tuttua..

Mitä nuori voi tehdä hiljaisessa matalapaineessa tai salamoivassa raekuurossa, jonka vanhempien ja sukujuurien ristiriitaisuus on saanut aikaan?

Itse en tehnyt perhevälien parantamiseksi silloin juuri mitään.. Katselin vaan ja otin kuramöykyt sisääni..Kuin vasikka jolle juotetaan mustaa maitoa..
Sain lapsena paljon rakkautta ja huolenpitoa, tekemistä ja näkemistä, mutta kun sitten jossain vaiheessa työssäkäyvät hikihatut eivät välttämäti kerkiä tulla vastaan nuoren sisämaailmoihin niin eristäytyminen perhesuhteista on valmis.. Ja todellisuuspako (asioiden selvittelemättömyys) on niin helppoa..

Suvaitsevaisuus voi olla rankka opetus kun ihminen muuttuu ja ei olekkaan enää maskiensa takana.. Ja rikkoo tapasovinnaisuuden kahleet.. Turha yrittää estellä valoa kun se rakosista jo paistaa.. Mitä kauemmin pidätellään sitä kovempi paine..

Huh, onneksi näistä on jo paljon selvitty sillä olen antanut porukoilleni siunauksen ja armon.. Olen ymmärtänyt henkisistä asioista ja ihmispsyykkeestä sen verran, jotta
voin havaita näiden kitkavälien palvelevan aina 'korkeampaa' päämäärää ja syyt miksi ihmiset käyttäytyvät niinkuin käyttäytyvät juontuvat niistä karmallisista ja sielukehityskulun rakenteista sekä biologisista jatkuvuusmalleista..

Mutta silti on vielä jäljellä ilmaisemattomia asioita, jotka kaihertavat hieman..
Menneisyys on kuin syvä kaivo, jonne kurkottaessa näkee vedenpinnan pilkahduksen sieltä sun täältä.. Miten saada näkyviin puhtaus mutavellistä? Hinkata jynssätä tulella ja tappuralla? Tahtoa selvittää mikä ja miksi minä olen elänyt näin tämän elämän!

Itsestä se tietty lähtee.. Hoivaamalla sisäistä lastansa.. Vuorovaikutuksella samankaltaisiin tapahtumiin.. Ja auttamalla niitä, jotka tulevat vastaan..

Erottelukykyä tarvitaan, jotta nyörit aukenevat. Sitä mikä on minua ja mikä on perittyä. Nöyryyttä tunnustaa tosiasiat ja kohdata ne. Mennä menneisyyden läpi.
Seisoa omalla maalla sillä jokainenhan on oma maailmansa..

Ja kenties nähdä kuinka kauniita ne mörököllitkin lopultakin ovat!

Sisäisen keskustelun ratkaisu piilee rakkauden ymmärryksessä..

Sen toisenkin poskensa kääntämisen periaatteeseen kuuluu mielestäni myös vinkki siitä, ettei suo itseään ja muita ENÄÄ kohdeltavan,
kuten tähän asti on voitu sokeudessa menetellä.

Se on kuin huuto: "Nyt riittää. EI koskaan enää!"  >:( :angel:

Tässä ei näet olekaan pelkästään kyse siitä, mitä odottaa muilta
vaan: mitä suo itselleen suotavan ja mistäpä hyvinkin muita muistutettavan.

Lienee näet vapauttavaa pyytää anteeksi toiselta silloinkin,
kun objektiivisesti katsoen tämä olisi se "syyntakeellisempi osapuoli".
Ratkaisevaa kun onkin se, kumpi ehtii, kykenee ja malttaa!

Kyse on myös silkasta tapakulttuurista - muutoksista siinä ja sen luutuneisuudessa.

Entä, onko hyväksi pyydellä anteeksi käyttäytymistään silloinkin,
kun kokee tehneensä voitavansa ja selviytyneensä muiden mukana moisesta rytäkästä, kuten kaoottisista perheoloista?

Mielestäni on hyväksi näyttää mallia muille tullen näitä vastaankin siinä anteeksiantamisen ja -saamisen prosessissa, joka on aina "yhteinen kakku".


Vaan olisivatkohan nytkin valmiita laittamaan mokoman hupakon hoitoon...
eli ollen mahdollisesti EDELLEENKÄÄN kykenemättömiä itse näkemään,
mitä huteruuksia olisi heidänkin taholtaan korjattavissa vastaantulemisella ja anteeksipyynnöinkin.


Taikka: ole nyt MIES ja kaadu saappaat jalassa
- anteeksipyytämättömyyden ketjuun valettuna (= valheeksi iskostautuneena)
väärinteon kiertokulun marionettina.

Kiitollisuus on valttia ja toisinkin menettelyn jalon taidon harjoittaminen,
myös anteeksipyyntöä viljellen.

Minä... pyydän... anteeksi... NYT.

 :smitten:

Miten suhtaudutte tuohon viallisuuskuvan antamiseen, jossa perinteisesti on kyse siitä, että vanhemmat projisoivat lapsiinsa omia minäkehyksiään, joita ovat omassa elämässään saaneet ja täten jatkamalla lankavyyhdin keräytymistä yrittävät puhdistaa peiliään?

Meinaan yleisesti ottaen jos vanhemmat sanovat lapsen olevan jossain viallinen niin kysehän on heidän omista vioistaan tai minäkuvakäsitysopinnoista eikä lapsen sisämaailmasta.. Monet lapset ovatkin vanhempien välisten suhteiden pelinappuloita..

Kuinka paljon harhajörinää luodaankaan syytämällä omaa skeidaa toisten niskaan!  :buck2:

 ::)

Projektiivinen identiteetti tuntuu olleen "maan suola".

On helpottavaa tunnistaa omissa vanhemmissaan se,
kuinka heitä kohdeltiin
ja kuinka heidän kohtelijoitaan kohdeltiin
ja...  :-\

Nyt waan olen päättänyt olla sellainen määränpää,
jossa muille oman vaivansa siirtämisen "rapaketju" eikun katkeaapi!

Hiphei, antaen anteheksi, sula hepsula vei...  :)

Kun isäni sairastui parantumattomasti ja tiesi kuolevansa, siskoni sanoi nyt se varmaan pyytää anteeksi. Eikä pyydä sanoin ja vaikka olisi pyytänytkin en sydämmessäni olisi antanut anteeksi. En vieläkään ole vaikka kuolemasta on jo kuusi vuotta aikaa. Itselle varmaan olisi parempi jos pystyisi.

Niin, taitaa minunkin sisälläni asua pieni-haavoittunut-mörrimöykky, joka ihmettelee, miksei siltä koskaan anteeksi pyydetty. Enkä usko, että montaa tapahtumaa tullaankaan koskaan pyytämään.
Joskus tuo mörris, on ollut hyvin vihainen, raivoisa ja vaatinutkin sitä hiljaa ja vähemmän hiljaa. Se ei auttanut. Ei auttanut myöskään mökötys. Mitä sille sitten oikein voisi tehdä.
Se mitä on koettu, on koettu ja se on muuttumaton tapahtumana. Sen merkitys on muutettavissa, ei konkretia.
Konkreettiset tapahtumat ovat ikuisuuden pankissa ja ovat muokanneet maailmaa ja elämää siksi mitä se on nyt. Minuakin.

Miksi sitten joku ei halua pyytää anteeksi....
Ehkä siksi, ettei tiedä haavoittaneensa.
Ehkä siksi, ettei kestäisi omaa syyllisyyden kohtaamistaan ja osuuttaan siitä, miten elämä meni ja on mennyt tähän asti.
Ehkä siksi, ettei tiedä, että anteeksi voi saada ja armoa on olemassa.
Ehkä siksi, että sillä on vain jokin merkitys hänen elämässään, jolle mitään mieltä tai järkeä ei keksi se, jolta pitäisi pyytää anteeksi.
Ehkä siksi, että loukattu ei löytänyt omassa elämässään sitä samaista sisäistä "kipua", jota levittää ympärilleen "hyvyyden viitassa" itselleen....

Tuo mörris on kyllä silti ystäväni ja hyvä sellainen.
Se muistuttaa minulle ihmisen haavoittuvaisuudesta. Se on opettanut avoimuutta.
Se on kertonut minulle, miten kipeää ja syvää ja pelottavaa, jollekulle voi olla kohdata syyllisyytensä ja virheensä, niin pelottavaa, että sen edessä on valmis luopumaan jostain kauniista ja hyvin hyvin merkityksellisestä, joka voisi avautua anteeksi pyytämisen myötä. Sen pitää todella syvä pelko. Haluanko siis satuttaa tällaista pelkäävää, vaatia siltä jotain lisää.... onko siinä mieltä lopun viimeksi...
Onko minulla oikeus repiä toisen syvääkin syvemmät haavat auki tai vaatia niitä revittäviksi auki, siksi, että minulta pyydettäisi anteeksi. Enhän minä lopultakaan voi tietää, mitä sieltä haavasta tulisi esiiin hänelle....

Ja oikeastaan..... vanhemmat, ne sitkeimmätkin anteeksi pyytämättömimmät, pyytävät ihan hiljaa anteeksi... sydämessään.... uskon siihen vahvasti, vaikka itse ajoittain äidyn mörrittämään, että niin ei olisi.
Itseasiassa se ei sido minua itseä mihinkään, jos minulta ei pyydetä anteeksi.
Ehkä se jättää jonkin ihmissuhteen vähemmän rikkaammaksi henkisesti ja sisällöltään, mutta ehkä sillä on siten jokin tarkoitus... joka on laajempi kuin vain minun elämäni ja hänen elämänsä....
Ei ole mitään valmista ainutta oikeaa mallia millainen on hyvä elämä.
Anteeksianto on valtaisa armon kokemus ja tarpeellinen, mutta johonkin tarvitaan myös, sitä ettei aina ole anteeksi kaikkea annettu ja pyydetty.
Anteeksiannosta jos teemme taas yhden uskonnon mitä kohti menemme hikihatussa ja perustamme yhteisöjä ja firmoja sen edistämiselle... lienemme menettävän jälleen kerran jotain arvokasta elämässä... jotain aitoa, joka tapahtuu, kun sen annetaan tapahtua... :)

Minunkin isäni kuoli noin kuusi vuotta sitten.
Olen kuitenkin ainakin luullut antaneeni hänelle anteeksi hänen sitä pyytämättäkin.

Anteeksiantamattomuus on kuin näkymätön sidos,
joka liittää ihmisiä ja tapahtumia yhteen.

Siksi pyytämällä anteeksi voi suoda itselleen anteeksiannon,
joka laukaisee siinä toisessakin osapuolessa
anteeksiantamisen
eli kyse on kaiketi silkasta
katkaisuhoidosta,
kaunan poistosta ja
ratkaisukeskisyydestä oman elämänsä luonnissa
- entisen avulla ehommaksi.

 :)

Muuta keinoa tuskin löytynee etsittäessä ratkaisua ns. napanuora tai energiasideyhteyksien selvittämiseen..

Rakkaus vapauttaa

Mutta miten rakastaa sellaista, jota vieroksuu tai inhoaa sydämensä pohjasta?
Miten antaa anteeksi tai lopettaa kostonkierre kun sisus on revitty rikki poikki ja pinoon sekä haudattu routaiseen louhikkoon? Sellainen jää taustalle kaivelemaan ja selvittelyt eikun siirtyy..

Olentojen väliset suhteet voivat olla niin pitkällisiä ja koemme yhdessä niin erilaisia 'tyylilajeja' että aikaa löytää ratkaisut kyllä riittää..
Olemmehan ikuista perhettä..
Elämä opettaa sano

Minua on aina kiehtonut tuo, että voiko muistoja poistaa, kuten tietueita, ilman että ne jäävät kummittelemaan bittiavaruuteen - ollen aktivoitavissa, mene ja tiedä.

Toisaalta, eikö anteeksianto avaakin mieltä näkemään muistoja toisessakin VALOSSA,
jolloin mörrimöykyt voivatkin muuntua vaikkapa "enkeliavaimiksi"?


Uskon myös, että jokainen ihminen on omasta näkökulmastaan yhtä lailla viaton kuin viallinenkin. Kaikki tapahtunut on kumminkin ymmärrettävissä parhainkin päin... sitten joskus, korkeammalla ymmärryksellä.



Niinpä!  :angel:

Pakko huudahtaa myös "Kääk!", sillä miten moni onkaan omin teoin päättänyt päivänsä, vaikka vaihtoehtoinen anteeksipyyntö taholta kuin taholta olisi kirkastanut "rankan päivän".  :(


Se juuri on myös syynä siihen, että lapsetkin suojelevat hyväksikäyttäjiä,
kun nämä sattumoisin ovatkin heidän läheisiään.
On näet "helpompaa" lähteä kantamaan koko muistojen taakkaa "syyllistymänään"
tai sulkea koko kaltoin kohdelluksi tulemisen tilanne tietoisuudestaan kuin seinille hypäten.


Oi, noin sen täytyy olla!  :'(


Niin...  ::)


En haluaisi pakottaa ketään pyytämään itseltäni anteeksi.
Silti haluaisin ilmaista teon/asian loukanneen minua
tai jääneen vaivaamaan mieltäni.

Haluaisin keskustella asiat AUKI,
niin että jokainen asianosainen voittaa
eikä yhdenkään tarvitse tyytyä häviäjän osaan
tässä energioiden tasapainottamisen prosessuurissa,
jota elämä aina on.

 :)

Onneksi olkoon! Niin sitä pitää! Tuo on 'miehekäs' teko. :smitten:


Se on sinun egosi kun inhoaa ja vieroksuu.
Rakkaus valottaa, laskee egon varjostavan suojamuurin alas, näyttää
ihmisten, asioiden ja tapahtumien todelliset sielulliset merkitykset ja tarkoitukset.
Siten Rakkaus vapauttaa  :):smitten:

Jonka takana on olemistaan ... koko naisuuteni.  :-*

Ja tämän sanoin heille, joiden mielestä sota on tekevää miehekkyyttä,
mutta rauha teotonta naismaisuutta.

Minä en näe enkä koe, että se on ego, joka ei rakkauteen kykenisi, vaan sen kontolle aina kaikki varjopuolet ihmisen voisi sysätä. Ikäänkuin ego olisi jotain, mikä ei ole meitä ja minua. Ikäänkuin ego olisi joku persoonallisuuden vääristymä tai illuusio tai harhaa, poistettavissa olevaa.
Minuus(=ego) on silti siellä "Korkeimmassa syvimmiltään"myös... se, että tiedostaa jonain hetkenä minuuttaan haavoittuvan lapsensa kautta ainoastaan (käpertyy tunnemuistoissa siihen tuskaan, jota se minuuden osa auttaa kokemaan ja pitää ihmisen haavoittuvana ja avoimena), ei tarkoita, että haavoittuva lapsi olisi silloin jotain "hävitettävää egoa", vaan se tarkoittaa minulle sitä, että se kohta menneisyyden tunnemuistopankissani ei ole vielä synkronoitunut jokaisella tasollani Korkeimpaan(aikuisuuteen tai siihen missä olen nyt), asti jolloin syntyy sudenkuoppia ja katkoksia minuuden yhteneväiseen kokemiseen tässä hetkessä kokonaisena.

Ei ole mitään poistettavaa tai kuoletettavaa tai väärää tai rakkaudetonta, johdot on vain tukossa tai tuskaa ei olla itketty ulos, ei annettu inhimillisyydelle ja haavoittuvaisuudelle tarpeeksi vielä sijaa ja huomiota.
Pulloharjalla on vain töitä...  :)
(sekavaa joo)  :laugh:

Se mitä on koettu, on koettu ja se on muuttumaton tapahtumana. Sen merkitys on muutettavissa, ei konkretia.
Niin aivan..... "enkeliavaimia" niistä voi tulla...  :)

Totta! Olisihan se epäreilua, jos muistot olisivat "vääriä" saati hävitettävissä.
Kenties muistot sulautuvat aikanaan tietoistumisessa aukeavaan laajempaan ymmärrykseen.

Mene ja tiedä...  ::)

Pidän ihanana sitä, että muistoille on oma paikkansa, kuten meille jokaiselle - toivon.

Tuosta edellä käsitellystä EGOSTA:

Ehkäpä egon tehtävänä on tunnistaa, mitä ja kuinka rakastaa aivan konkreettisestikin eikä vain sielun abstraktiona.
Ja siksi ensin "egoillaan" erikseen mentävyydelle sijaa,
mutta samainen "egoistuma" sittemmin yhdistyy korkeampaan tietoisuuteen.

Rakastan egoa ylitse kaiken - mitä ego muuta voisikaan kuin tulla rakastetuksi sen taholta, joka sen asialleen on lähettänyt.

Ja olen huomannut, että milloin en rakasta itseäni, egoni pitää minua pinnalla,
vaikka joku kutsuisi sitä "holistiseksi pullahiireksi".

Se joku... minussa.

 :smitten:

Tät juttuu mä en oo oppinut ymmärtään...  :idiot2:
Miten voi puhua itsestään ja egostaan eri aikaan....erillisinä...ikäänkuin olisi useita persoonia yhdessä... yhdessä...  ???
Olen vääntänyt ja kääntänyt, mutta ei istu tuo kokemusmaailmaani millään lailla....
Jotain varmaan pitäisi tajuta... mutta kun ei... vaikka kuinka päätään hakkaisi tiiliseinään ja tyynyyn...
Osaan ajatella että jokin kerrostuma minussa on pinnalla enemmän joskus, mutta minuutta on aina vain tämä ja yksi...  ???
OT jo taisi mennä...  :-[

Ego on se työkalumme, joka antaa meille erillisyytemme kokemuksen, pinnan, jota koskettaa, sen kautta saamme tuntuman, opimme tuntemaan. Ego on ehdottoman tärkeä, se on minuutemme ylläpitäjä. Ilman egoa lilluisimme ykseydentilassa, ja meillä jäisi tämän maailman jutut tuntematta.

Ego on kuin lampunvarjostin, valonsuuntaaja, jotta voisimme jokainen kohdistaa oman sielumme kirkkauden persoonallisesti valittuun kohteeseemme - kohdevalo korostamaan yksityiskohtia, luomaan tunnelmaa. Ilman sitä kaikki olisi pelkkää valoa. Olemassaolomme realisoituminen tässä maailmassa kuitenkin tarvitsee polariteettinsa.
Olemassaolomme täällä perustuu sähköiseen varaukseen - positiivisen ja negatiivisen kommunikaatioon. Eriste on moninpaikoin tarpeellinen, kuhan ei ole kokonaan umpio.

öööh... kiitos yrityksestä....
Kuka tai mikä tarkastelee omaa minuutta? eli ego toista minuuttaanko eli egoa... egoja egojen päälläkö.... en ymmärrä...
Vai käytetäänkö silloin vain sanaa ego, kun puhutaan jostain "alhaisesta" josta halutaan "kohota itsessä ylemmäs" ??
Onko se siis "nykyajan" paholainen...? Ja tää mikä minuus sitten tarkastelee tätä alhaisempaa egoaan, on se Korkein itse.... siis Korkein ego itsessä... heh...
Eikös tuo ego ole ihan väärä sana tuossa yhteydessä jossa sitä kovasti kaupataan...
*viilaa äidinkielen pilkkuja sanamerkityksissä*
 :D
Erillisyys...ykseydessä lillunta.... hmmm...
Itsen sisällähän tuo ykseys juuri on, kokemuksena ja juurevana...
Erillisyys on todellisuus, joka mahdollistaa jokaiselle kokea ykseys yksilöllisyyden kautta..sisällä.... fyysinen erillisyys on todellisuus ja ne mielettömän hienot ja monimuotiset kehomme joka on osa minuutta, joka kokemuksena johtaa vaikka mihin muuhunkin minuuden kokemiseen... siihen kuitenkin... plaah..
Antaa olla..
Pyydän anteeksi etten tuota jaksa ymmärtää....... että minuus on itsestä erillistä ja estää armon ja ykseyden kokemisen.....pitää erillään jostain.... ei ei ei .... ihan toisinpäin...  ;D
 :)

Itse on yrittänyt olla heijastamatta omaan lapseeni omia puutteita, tietoisesti ajatellut, mikä malli on tullut vanhemmilta, etten jatka samaa rataa.
Se, mikä minua harmittaa suuresti on tämä äitini hokema: "Mä, kun oon niin paha äiti".
Tuo hokema on vain hänen itsensä näkemys itsestään. kerran sanoin hänelle: "lopeta tuollainen, heti". Eihän tuo auttanut mitään. Hän hakee huomiota tällä tavalla, joka minusta ei ole eduksi hänelle.
Olen ottanut motokseni sen, että omia vanhempiani en neuvo, he kyllä itse tietävät, mitä tekevät ja lapsen on aivan turha yrittää selittää omia näkemyksiään, kuluttaa vain energiavarastoja.

Tässä minä olen mielestäni petrannut. Sillä lapset ovat LAHJA, jonka saa. He ovat ainutlaatuisia yksilöitä, rakastettavia olentoja vikoineen puutteineen.
Ja vaikka näenkin 'vikaa' lapsessani, hän on niin nuori vielä, että turha mun on oman mielen pauhaamisesta hänelle jankuttaa. (koska se on mielen juttuja, ei sielun)

Jos taas alkaisin luettelemaan hänen 'vikojaan', luettelen puutteita itsessäni, eikä se rakenna mitään. Eikä minulla näin ollen ole edes tarvetta luetella mitään
Sitä en ala koskaan tekemään. Vaan kannustan häntä niin paljon kuin ikinä rahkeiltani kykenen.
Minä elän omaa elämääni ja hän omaansa.

Kyllä avaa ja sitä ihmettelenkin, kun jo luulin antaneeni anteeksi vanhemmilleni kaiken, mutta siltikin mörrimöykkyni heräsi ja muisti  :o  - vai oliko se vain muisto sieltä pankista, silti JO anteeksiannettu  :angel:
 ::)
 :smitten:

Helposti - joskus tuntuu, että liiankin helposti, sillä kunnioituksen vaatimistakin täytyy jossainmäärin olla - kuittaan ihmisten huonon käytöksen, anteeksipyytämättömyyden, heikkoudeksi, kykenemättömyydeksi, tai silkaksi typeryydeksi.

Anteeksipyytäminen, kuten myös -antaminen, on merkki vahvuudesta, kykeneväisyydestä rehellisyyteen, kohtaamiseen.
Ja se kuuluu hyviin käytöstapoihin, jotka tulisi jokaisen oppia.
Uskon, että monien mittapuiden mukaan menestyvien ihmisten 'salaisuus' on toisten ihmisten huomioonottaminen, sillä sosiaaliset kontaktit kun tuppaavat kuitenkin jollakintavoin olemaan onnellisen elämän edellytys. :-* :-*

Minullahan on tunnetusti huono äitisuhde, mutta koko perheen dynamiikkaan on kuulunut aina, että anteeksi ei pyydellä mitään. Minun on täytynyt opetella toisenlaisten ihmisten kanssa. Tuntuu myös uskomattoman hyvältä, kun joku pyytää vilpittömin mielin anteeksi ja itse hyväksyn anteeksipyynnön yhtä vilpittömästi.

Minä en odota, että äitini koskaan pyytäisi anteeksi minulta asiallista, mutta rakkaudetonta kasvatustaan. Jos lastaan ei rakasta, niin tätä ei rakasta. Minun työni on ollut tajuta tämä tosiasia lopulliseksi ja muuttumattomaksi, vihata äitiä hänen kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä vuoksi ja ja katkaista lopulta henkinen napanuora häneen. En ole varma, voiko tätä sanoa anteeksiantamiseksi, mutta ymmärrys siitä, että toisen kylmyys johtuu hänen omasta historiastaan (josta ei ole liiemmälti puhuttu) eikä minun viallisuudestani, on joka tapauksessa ollut vapauttavaa.

Erityisen vapauttavaa on ollut huomata myös se, että vaikka äitini ei ole osannut rakastaa, niin minä osaan. Sukupolvien ketju on näin katkennut. Ei minun tarvitse tietoisesti ajatella olevani erilainen kuin äitini. Minusta on vain tullut minä. Jos muistutan äitiäni jossain mielessä, niin sitten muistutan. Jos muistutan muita perheenjäseniäni jossain mielessä, niin sitten muistutan. Jos samankaltaisuus on omaa itseäni ja se tuntuu minusta hyvältä, niin turhaan minä sitä vastaan kamppailen.

Aikuisuudessa (silloin kun tälle asteelle on oikeasti päästy) on se hieno puoli, että pystyy arvioimaan ihan itse, mitkä toimintatavat oikeasti toimivat ja mitkä eivät. Ei tässä vaiheessa tarvitse enää roikkua edellisen sukupolven opeissa, jos ne on huonoksi havaittu.

Anteeksipyytämisestä ja anteeksisaamisesta

Anteeksipyyntö läheiselle(välimiehen kautta) hänen elämän hiipuessa ei antanut toivottua tulosta.  Jäljelle jäivät  tuska, huono omatunto ja syyllisyys, jotka kestävät kauan. Loppuiko rakkaus vai oliko sitä lainkaan, oliko ylpeys esteenä. Totuutta on vaikea löytää ja ymmärtää.  :'( :angel:

Mutusteltuani aihetta huomasin, että jo ollessani aikuinen ja kyläillessäni kotona, äitini silloin usein haukkuessa isääni selkänsä takana, oli siinä loukkaavinta juuri se, että samalla hän haukui 50%a minussa  :'(

(Kävin juuri pyytämässä lapseltani anteeksi, JOS olen joskus haukkunut isäänsä, vaikka hän tietääkin, että rakastan häntä 4ever   :D :smitten:

Vanhemmilleen on annettava paljon anteeksi ja vanhempien lapsilleen. Harmillinen seikka tässä suhteessa on se, että siinä kulutetaan niin paljon syyllistämiseen ymv energiaa. Olen kokenut SILLÄ HETKELLÄ ratkaisuni aina oikeiksi, esim naimisiin meno tai yhteen muutto, vaikka nämä tilanteet eivät olisi kestäneet. Ehkä parempi niin. Mutta että kuulee syyllistystä menneestä, se on aivan turhaa. Pitääkö minun pyytää anteeksi sen puolesta, miten miehet käyttäytyivät??  :coolsmiley:

Se on erilaista kuin henkisten ihmisten tapa sanoa, tämän piti tapahtua sinulle, ei ole mitään vääriä tekoja, nämä sinun piti kokea.

Muut sukulaiset jopa helpommin haukkuvat omia ratkaisuja, mutta vanhemmat ei jotenkin.

Syyllistäminen on turhaa, ja minä en enää välitä siitä paljonko ovat riidelleet. Ovat valinneet toisensa, vaikka sitten riitelyyn, mutta on kai heillä jotain hyvääkin. Itse en jäänyt mihinkään riitaisaan liittoon, kai se on edistystä. Tunteiden irrotus kaikista, incl. vanhemmat!

Tapasin juuri äitini serkkuja - riidat tai syyllistykset eivät elä sillä puolella sukua, vain toisella puolella. Äitini koettaa saada sukua kasaan, mutta rapujen tavoin elää menneessä. Mitä olisi pitänyt tapahtua? Ei mitään? En olisi tutustunut kehenkään, olisin etukäteen nähnyt mitä tapahtuu? Samalla voidaan kysyä, mikä heillä on sitten niin erinomaista? Ihan tavallista elämää erikoisuuksineen kuten minulla, minä ehkä vain kävin maailmalla pidemmän rundin.   :jousimies: