Astro Foorumi

Millä tavalla te koette omassa elämässänne velvollisuuden hyvyyteen? Tai velvollisuus on hieman harhaanjohtatava käsitys -mutta tarpeen toimia oikein?

Käännättekö aina sen toisen posken?

Omassa kehityksessäni ymmärrän ihmisten tekojen merkityksen ja ymmärrän myös toisten tekojen tuoman mahdollisuuden oppia ja kehittyä. Ymmärrän ja tiedostan myös sen, että olemme sielun tasolla sopineet myös nämä sosiaaliset vaikeudet ja elämämme kompastuskivet. Tämän käsityksen mukaan meidän tulisi siis rakastaa myös niitä, jotka loukkaavat, satuttavat meitä täysin oman vihansa vallassa.

Jos ymmärrät kaiken sen; pystytkö antamaan anteeksi ja millä tasolla se vaikuttaa fyysiseen elämääsi? Kykenetkö "nousemaan tilanteen yläpuolelle" ja antamaan anteeksi niin, että voit kohdata nuo ihmiset täysin rakkaudella?

Vai onko meillä oikeus tuntea niin suunnatonta pettymystä ilman, ettei se vaikuttaisi meihin itseemme? Että emme tekisi itsellemme hallaa suomalla meille niitä tunteita, joita ihmisinä tässä todellisuudessa kohtaamme.

Onko meidän aina annettava anteeksi, koska "olemme viisaampia" ja "tiedostavampia? (näin todella kärjistetysti ilmaistuna)

Tuon pitäisi olla mahdollista, jos aina pysyy kaiken yläpuolella. Ja sehän on yli-inhimillistä. Riippuu siitä pyrkiikö valitsemaan sen, että on yli-inhimillinen vai onko
vielä jokin osa itsessä, joka haluaisi tulla kohdelluksi hyvin. Olen itse miettinyt tätä asiaa viime viikot, koska toisen posken kääntäminen ei onnistunut, en ymmärtänyt toisen turhaa vihaa.

Oli syy hänellä mikä tahansa. Mutta oikeastaan ei ollut niinkään kyse loukkaantumisesta, vaan siitä että piti selvittää lakiasioita. Sama asia toisaalta, sillä mitä muuta laki tekee kuin koettaa suojata väärinteolta. En nyt juuri esim kanna kaunaa, mutta.. ajatus siitä että tämä koko skenaario oli ennalta sovittu, niin voisihan k.o henkilö hieman muistaa mitä tuli sovittua. Tuntuu että taas on yhteys sieluun katkennut ja taas pitäisi jossain yli-inhimillisessä mielentilassa ratkoa asia.

Mutta olen kuitenkin huoleton, koska tapahtuu nk oikein.

Tosin opin kai sen, että turha on odottaa nk oikeaa kohtelua, henkilöiltä jotka joskus olivat tärkeitä. Kun eivät ole enää, katsovat voivansa tehdä mitä haluavat. En oikein ymmärrä sitä, kun en itse .. huuda (uhoa) muille päin naamaa, ellei tilanne ole todella paha.

Niin, vaikea sanoa, kun toisaalta joku voi suuttua siitä, että häntä korjataan moraalisesti, ja sitten uhkaa, ja sitten saarnaajan pitäisi kääntää se toinen poski. Ei niitä riitatilanteita oikeastaan muuten synnykään, ellen ensin ole kehoittanut toista kasvamaan. Jos en olisi olettanut.. ja niin edelleen. Minäkin loukkaannuin kun minua oikaistiin, ja oikaisija on aina niin varma itsestään, voi olla ammattinsakin puolesta, mutta pyysi anteeksi omaa kärkevyyttään ja hänen kanssaan voi samana iltana jo jutella. Kaikilla ei ole henkistä tasoa.

Lisäys, negatiivinen asenne kyllä TUNTUU koska kaikilla on energiakeho. Se tietää onko toinen rakastava ja sovitteleva vai vihamielinen ja lukkiutunut, kyllähän sellaisen huomaa onko toisella pitemmän päälle joku kaunavaihe menossa vai välittääkö aidosti. Ei voi yhtaikaa väittää välittävänsä ja samalla olla huomioimatta toista, sovittuja asioita esim. maksuista, tapaamisista jne.

Kyllähän vähänkin kehittynyt olento huomaa missä mennään, koska pystyy vertailemaan eri henkilöitä, johdonmukaisuutta jne.

Luulen että juuri auran tasolla ihminen tekee näitä valintoja, että miten reagoi toisen läsnäoloon ja asenteeseen. Tunnekeho ei ole ilmeisesti niin herkkä täällä vielä kuin henkimaailmassa, mihin mielestäni liittyy sekin että unissa käsitellään tunneasioita - liikutaan tunnemaailmassa vapaampana.

 8) :angel:

(http://koti.mbnet.fi/zakifani/images/title.jpg)

Viisaasti sanottu... ::)

Antaa anteeksi, ei ole kuitenkaan sama kuin pyyhkiä kaikki pois ja tehdä taas ehjäksi... en siis unohda... opin
Anteeksi antaminen on helppoa, unohtaminen ei ja toisenkin posken voin kääntää mutta jos siihenkin lyödään... saa jäät niskaan.
Paluuta ei ole siitä  >:(

En ole mikään yli-inhimillinen ihminen. Ihan tavallinen äityli, joka tajusi pahan kriisin keskellä, että oma tapa elää ja toimia vie minut kohti katkeruutta. Olin kuin piru enkelin vaatteissa. Hymyilin ja olin mielestäni niin kovin hyvä, mutta sisälläni kiehui. Nyt olen räjähtänyt. :smitten: Eli olen "räjähdyksen" myötä löytänyt todellisen Itseni. Joka oli kateissa mielettömän analysoinnin, pelkojeni ja halujeni alla. Olen vapaa :) Vapaa aivojeni halusta kontrolloida ja löytää selitys kaikkeen.

Ja niinpä tässä väitän että enää koskaan elämässäni minun ei tarvi kenellekään antaa anteeksi. Koska en enää näe missään teossa mitään pahaa tai väärää. Näen kaikessa rakkauden ja se tuntui joskus itsestänikin yli-inhimilliseltä. Nyt kovin normaalilta. Astraali sanoi:

"Onko meidän aina annettava anteeksi, koska "olemme viisaampia" ja "tiedostavampia? (näin todella kärjistetysti ilmaistuna)"

Olin itsekin ajatellut samoin. Että minun tulee viisaampana kääntää poskeni. Antaa anteeksi heikompieni teot. Mutta nyt olen oivaltanut, että päästessäni siihen tilaan, jossa ei ole viisaampia tai vahvempia, olen Yksi kaikkien kanssa. Olen osa samaa suurta suunnitelmaa. Miksi minun tarvitsisi antaa anteeksi tekoa, josta ei edes anteeksi tarvitse pyytää. Koska se teko oli osa suunnitelmaa joka johtaa kohti täydellisyyttä :)

Mutta tämän oivaltaakseni piti itselleni ensin anteeksi antaa ja kovasti. Muiden anteeksiannot ei auta. Ne ovat kuin orgasmi. Tuovat hurman ja helpottavat hetkeksi. Kohta kaipaa taas uutta  ;) Jos emme itse ole itsellemme anteeksiantaneet ja osaa itseämme rakastaa, on muiden ja omat sanamme pelkkää sanahelinää. Tuon kaiken voi onneksi nykyään ohittaa. Minen sitä tiennyt ja kävin pitkän kaavan kautta...  :-\ No kaikella tarkoituksensa  :)

Rakkaudella Sahemi

                               :-*  :-*  :-*

                 Höpsistä Hippuset, eikösejo ole wajaata, tuo poski,

                       kääntää nyt jo koko pään, niin ei näe mitään.

                                       :2funny:

 :2funny: :2funny: :2funny: hauska heitto muuten

Joo, se on silleen hassua, että oikeastaan itsekin haluaa kimpaantua takaisin, vaikka jokin osa itsestä tietää että näytelmäähän tämäkin on vain, haluaa herättää toisen, mitä siinä oikein uhoat ja pelkäät, kaikki on ok. Älä pelkää pienen elämäsi murentumista, en minä sitä uhkaa, en halua pientä elämääsi enää. Miksi uhoat, mikä on vialla, voinko auttaa. Ymmärrätkö mitään, onko henkinen silmäsi suljettu, jos on, ei voi kuin valittaa.

Ja sitten taas matkoihini. No, kyllä se on niin. Tulevassa pitää vaan sietää se jos läheiset on sokeita. Johan se on kumma. Kyllä nyt joku voisi olla samalla tasolla.  :D ;) Siis mies.

Ihmiset voivat rakentaa ja tuhota, minäkin.

Minä tuhoan rakentaakseni kunnon pohjalta.

Sanani voimalla voi tuhota tai rakentaa unelmia.. korjata niitä. 

Miksi minun tarvitsisi antaa anteeksi tekoa, josta ei edes anteeksi tarvitse pyytää. Koska se teko oli osa suunnitelmaa joka johtaa kohti täydellisyyttä Smiley

Katsotko siis, että jos joku suutahtaa sinulle vaikka pitäisi nimenomaan kunnioittaa sinua, että oli tarkoitus riidan tulla? Vai miten se meni? Oli tarkoitus että joku katoaa elämästäsi, tms?

PS Viereisestä ketjusta näkee miten asiani etenivät vuoden vihanpidon ja ärtsyilyn jälkeen, miehen osalta; miten paljon henkistä työtä piti tehdä. Rukousta jne.

August 7, 2007
Relationships tend to move in cycles, as I'm sure you have noticed. Just when we think that everything is going really well, we discover that we have forgotten to do something we promised, or just plain forgot to take notice when we should have. Today, talking through some of the things that you regret may make progress very possible and also very swift. You will feel greatly relieved.

Tarkoitan sitä että ei ole huonoja tai vääriä tekoja. Jos joku toimii minua kohtaan niin että loukkaannun, on se oppi itselleni ja oppi on aina hyvä juttu. Se kasvattaa minua :) Miksi loukkaantuisin toisen sanoista tai teoista, koska sehän vain myrkyttäisi itseäni? Edelleen aina elämä yllättää ja otan nokkiini. Eilen ex-miehen tavasta mustamaalata tulevaa. Silloin huomasin että yritän ajatella toisen ihmisen ajatusmaailman kautta. Hänellä on oikeus nähdä asiat omalla tavallaan. Ei se minua kosketa. Minä näen omalla tavallani, eli elän tässä hetkessä. Miten silloin edes tulevaa voitaisiin mustamaalata. Siksipä ex:lläni ei ole aihetta anteeksipyyntöön, vaikka kotiini tulikin ja sai(mme) kinastelun aikaiseksi. Minulla on aihetta kiitokseen hänelle, koska hänen avullaan sain taas huomata sen mitä tapahtuu kun antaa mielelle vallan ja alkaa elää muualla kuin tässä hetkessä.

Tiedän että ex:ni kunnioittaa minua. Pelkojensa kautta elää ja toimii ymmärrettävällä tavalla. Ei sen kummempi kuin minäkään. Ehkä tiedostaa vähän vähemmän joitakin asioita mitä itse olen hiljentymiseni kautta oppinut, mutta toisaalta hän saattaa tiedostaa jotain jossa itse olen vielä alkumetreillä. Että ei tässäkään aihetta itseään ylös nostaa  ;)

Kenenkään ei ole tarkoitus kadota elämästäni. Ei ainakaan riidan kautta. En riitele kenenkään kanssa, joten minulle voi olla vaikea suuttua. Jos toinen alkaa kimpaantua, olen hiljaa tai puhun rauhallisesti. Jos joku katoaa elämästäni, niin vain siksi että tapani ajatella ei oikein sovi enää hänen tapaansa. Tai että eivät saa minusta näyttelijää heidän näytelmäänsä: "Riidellään  :D". Sellaiset pikkuasioista valittavat ja kaiken negatiivisena näkevät ovat kaikonneet, tai muuttuneet todella paljon. Iloisiksi ja optimistiseksi. Kun itse muuttuu, muuttuu maailmakin ympäriltäni...

En tiedä osasinko selventää...  :D Mutta yritys kova :)

Rakkaudella
Sahemi

Jaa, minusta tiettyjen henkilöiden ON tarkoitus kadota elämästäni, koska rakkauden jälkeen ihmiset ovat kaikkea muuta kuin mukavia.

Jos ei mene tunteella mukaan minnekään, eli pysyy siinä yläpuolisessa tilassa, silloin ei loukkaannu. Mutta onhan se vaan TYMPEÄÄ vastaanottaa riidan haastamista, kun itse kantaa esmes vastuuta, jota toinen ei tee.

Toki kaikki pitää ymmärtää taustaa vasten, ihmiset on aika simppeleitä laitteita. Hienosta perheestä, hyvistä oloista on helpompi ponnistaa tasapainoon, sivistynee- seen käytökseen jne, mutta kyllä niissäkin piireissä riidellään.

Nyt puolestani asia ei enää vaivaa, eli kaunista kesäpäivää.

(http://www.geocities.com/woodstockfiction/goodluck.gif)

Minusta on tärkeää kohdata negatiiviset tunteet ja hyväksyä viha. "Minä tunnen nyt näin." Vasta sen jälkeen voi ottaa etäisyyttä. Ei tunnetta tarvitse väkisin laupeudeksi kääntää silloin, kun tilanne on päällä. Anteeksiantaminen ottaa oman aikansa, ja harva siihen todella pystyy käsittelemättä ensin toisen aiheuttamaa kipua. En tiedä, tarvitseekokaan... Ihmisiähän me olemme  :)

Mutta pidemmällä aikavälillä on ensiarvoisen tärkeää oppia antamaan anteeksi. Se ei tarkoita toisen pahojen tekojen hyväksymistä, vaan ennen kaikkea luopumista vihasta ja katkeruudesta, jotka vahingoittavat itseä sisältäpäin. Siinä onkin työsarkaa: oppia hyväksymään ihminen ihmisenä, vaikkei hyväksyisikään kaikkia hänen tekojaan.

Itse olen tuota kantapään kautta opetellut erään haastavan ihmissuhteen kautta. Vuosia koin, että pitäisi antaa anteeksi, mutten pystynytkään. Toista poskea käänsin kyllä, mutten laupeudesta vaan velvollisuudentunteesta. Minulle tärkeä oivallus oli oppia erottamaan ihminen ja hänen tekonsa. Tuntui ihanan puhdistavalta päästää irti ensin vihasta, sitten katkeruudesta. Ja jostain syystä - tiedä sitten mistä... sen jälkeen ei ole tarvinnut kääntää sitä poskeakaan. Opettavainen kokemushan tuo oli. Opeteltavaa jäi silti vielä paljon.

Mielestäni tuo opetus toisesta poskesta on hiukan harhaanjohtava, koska moni ajautuu sen vuoksi tukahduttamaan tunteitaan ja tuntemaan syyllisyyttä kyvyttömyydestään sulloa kaikki paha sisäänpäin  ???

Sitäpä juuri tarkoitin että ensin annoin kuulua ja raskaimman kautta, mutta kyllä minä sisälläni anteeksi annan, miksi ei. Sellaistahan evoluutio on. Ihmiset mokailee jatkuvasti - myös äitini joka kuvittelee, että haluan edellisiä suhteita elämääni. Hän osaa myös piikitellä. Onneksi tunnen astromerkkien vahvuudet ja heikkoudet ja osaan pelata sen mukaan.

JOSKUS PITÄISI VAAN ANTAA JONKUN VOITTAA JA KUNNOLLA, MUTTA KUN EN OLE kovin joustava. Sitä voisi kokeilla, pelata hävitäkseen, voittaako silloin. Jos olisin joustanut pariin suuntaan.. asiat olisivat ratkenneet toisella tavalla, mutta ratkeaa ne minunkin tavallani.

 :rapu: :oinas: :kalat: :jousimies: :kauris: :skorpioni: nyt tulee mieleen.. olen antanut kyllä  :leijona: :kaksoset: :harka: :vesimies: :vaaka:  :neitsyt: johtaa joitain juttuja johonkin suuntaan, mutta ei ollutkaan riitaa.

Sahemi sen siis sanoi kuten minäkin ajattelen. Paljon tässä elämässä tapahtuu ja kaikilla ihmisillä on tunteet, myös minulla. Muutos on siinä, etten syytä toisia ihmisiä omista tunteistani. Itse olen tunteeni tuntenut ja minun asiani on myöskin selvittää mistä mikäkin tunne nousee. Itse olen tunteeni luonut ja itse niistä vastaan. Itse tunteet herättänyt tapahtuma tai tilanne johtaa aina parempaan itsetuntemukseen ja elämänhallintaan. Sen vuoksi oikeastaan rehellisintä on kiittää sitä ihmistä, joka tämän prosessin kulloinkin käynnistää. Ei kukaan ole luvannut, että elämä olisi helppoa pintaliitoa syntymästä kuolemaan. Tunteet ovat osa elämää!    ;)      :2funny:      :angel:

Kiitos kommenteistanne ja ajatuksistanne!

Koen, ettei tähän kysymykseen ehkä voi vastata ilman omakohtaista kokemusta. Ideaali maailmassa meistä jokainen antaisi anteeksi ja haluaisi uskoa pystyvänsä siihen. Tarpeeksi raskaan asian kohdatessa, täytyy todella käydä syvällinen keskustelu itsensä kanssa.

Minä olen vasta herännyt puolustamaan itseäni ja oikeuksiani. Ehkä se on osa tätä kasvua, jotta koen olevani tarpeeksi arvokas puolustettavaksi. Etten enää suostu olemaan poljettavana vain sen takia, että ymmärrän niin pitkälle.

Voisimmeko ajatella, että tällaiset tilanteet haastavat meidät seisomaan omilla jaloillamme ja nostamaan itsemme siihen mittaan, jollaisia todella olemme? Voisiko olla, että nämä haastavat -todella haastavat tilanteet, pakottavat meitä valitsemaan puolemme; olenko minä tärkeä?

Voisiko oppi olla myös luopuminen? Tämä tai nämä ihmiset eivät enää kuulu elämääni ja luovun heistä oman terveyteni takia? Voimme aina valita mutta onko anteeksi antaminen sittenkään aina se parhain tapa toimia? Ehkäpä läksynä toiselle on, ettei kaikkea voi saada anteeksi... kaikkea rikkoutunutta ei voi korjata?

Näkemykseni mukaisesti on kahta erilaista anteeksiantoa; voin sielun tasolla antaa anteeksi ja kunnioittaa toista sielua hänen ansaitsemallaan tavalla mutta tässä inkarnaatiossa, voin luopua siitä, mikä ei palvele minua enää. Ymmärrän tämän sielunsopimuksen mutta kieltäydyn olemasta tilanteen uhri.

Hieno juttu. Mitä jos vielä tuon lisäksi rakastaisi itseään täydestä sydämestä sellaisena kuin on ja eläisi tässä hetkessä. Silloin ei tulisi pettymyksiä ollenkaan. Miksi opettelet, kun se taito on annettu sinulle jo syntyjään. On vain pelkojemme ja halujemme alla piilossa. Antakaa rakkauden virrata, etenkin itseenne.Sillä on mieletön voima :)

Anteeksi pyyntö onkin tärkeää. Sitä teen edelleen päivittäin. Pyytämällä anteeksi toiselta sitä että satutin, yrittämällä muuttaa tätä omien mielihalujeni mukaan. Täälläkin tulen pyytämään anteeksi. Ihan varmasti. Aina kun huomaan että sanani eivät lähteneet rakkaudesta. Kun pyydän anteeksi, kerron myös itselleni että oppi meni perille. :)



Mihin rakkaus katoaa? Sehän on meissä itsessämme. Ei sitä kukaan anna. En rakasta enää ex:ääni sillä tavalla kuin ennen "muka" rakastin. Nyt rakastan enemmän. Rakastan häntä lasteni isänä, selviytyjänä, vahvana ihmisenä jne. Sänkyyn en voisi hänen  kanssaan hypätä, eli joku kemia tai side väliltä katkennut. Toisaalta ex:ni rakastaa jo toista "silleen", silti koen että häneltäkin virtaa enemmän rakkautta suuntaani. Kun näen itse kaikissa rakkauden, ei rakkaus häviä, se kasvaa koko ajan :)

Jos vertaamme itseämme muihin, olemme aina onnettomia sisällämme. Toisella on aina enemmän vastuuta toisella vähemmän. Vai onko kontrollia. Sitä itselläni se vastuu oli. Halua pitää naruja käsissä. Nyt niistäkin irti päästelen. Vastuu on aina tässä hetkessä sillä joka jostakin vastuuta kantaa. Emme voi koskaan verrata vastuun määrää toisiin ihmisiin. Se vie meidät eksyksiin itsestämme. Elämme tässä hetkessä ja kannamme sen mitä on kannettava. Keskitymme siihen, emme siihen mitä itsellä on ja toisella ei tai päinvastoin. Itseänikin muistutan ;)

Jos joku katoaa, se katoaa. Mutta jos haluamme jonkun katoavan, haluamme saada piiloon jonkun piirteen itsestämme. Ja se joku tulee eteemme aina uudestaan...  :-[

Soul`s Adventure sinulla on valtaisan suuri sydän jakamaan rakkautta vaikka koko maailmalle. Älä unohda itseäsi. Sinnekin sitä kuuluisi antaa.  :)

Rakkaudella Sahemi

Nimenomaan ei tarvitse olla tilanteen uhri vaan aina voi valita toisin. Esittämäsi kysymykset sisältävät jo vastauksen. Kun me lopullisesti opimme hyväksymään sen, että olemme ihmisiä ja sellaisina inhimillisiä, niin kykenemme myös kunnioittamaan toinen toistamme. Käytännön esimerkkinä tulee mieleen pitkäaikainen ystäväni, joka vuosien mittaan osoittautui epäluotettavaksi. Vaikka hän teki minulle ikäviä huijauksia, niin en häntä vihaa tai odota häneltä mitään anteeksipyyntöä. Hänen epäluotettavuutensa on hänen pulmansa ja kun minä sen ominaisuuden nyt hänessä tiedän, niin osaan varoa. Kyllä se etäännyttää siinä mielessä, etten kerro hänelle juurikaan omista asioistani. Arvostan häntä sellaisena kuin hän on, mutta minun ei tarvitse enää tulla huijatuksi.   :)

Elämä opettaa itsetuntemusta ja ihmistuntemusta ja mielestäni henkistä kehitystä on oppia surffailemaan tässä sopassa. Minä olen hyvin maanläheinen ihminen luonnostani ja siksi varmaan olen usein sitä mieltä, että osa nk. henkisistä ihmisistä liitelee jossain satumaailmassa näkemättä tätä todellista maailmaa oikeasti. Se ei ole mielestäni elämän tarkoitus vaan nimenomaan pitäisikin myös tuntea tämä maailma ja kohdata ihmisiä ja myöskin surua tai vihaa yms. Silloin voi oppia tuntemaan itsensä. Muutoin jää ikuisesti ihailemaan haavekuvajaista, jollaiseksi me kaikki haluamme tulla. Katso mitä tahansa läheltä ja kaukaa, niin tiedät, että vain läheltä katsottuna näet myös ystyiskohdat. Siksi peiliinkin pitää katsoa joskus niin läheltä, että nppejä polttaa.   8)

Toisen posken kääntäminen voisi tarkoittaa myös toisen mahdollisuuden antamista.
Mutta jos turpaan tulee silloinkin, niin sitten kääntyykin jo kyllä koko selkä,
ja sitä pidän henkisenä kehityksenä.
Anteeksi voi antaa kerran, mutta toisen kerran jälkeen
on ihan jo oman itsen kunnioittamisen nimissä unohdettava koko tyyppi;
laittaa raja siihen, missä sitä tarvitaan.
Se on rakkautta ja hyväksymistä itseään ja omaa hyvinvointiaan kohtaan, ja vain sitä kautta voi rakastaa toistakin.
Ego on annettu, jotta oppisimme olemaan erillisiä yksilöitä, löydämme kaiken täydellisen tarkoituksenmukaisuuden itsestämme ja itsemme kautta.
Se on ainoa tie löytää itsemme Ykseyteen.
 :smitten: :smitten: :smitten:

Nämä on elävässä elämässä koettava miten henkisinhimilliset ja eläinvaistolliset geneettiset perimät saadaan sovinnolliseen kanssakäymiseen keskenään kun vastaantulee provokatiivisia ja uhkaavia tilanteita.. Lähetkö mukaan rinkiin (ei auta asiaa..), puolustaudutko sillä tajuisuudella minkä omaat vai otatko ottavan osan riippuu myöskin ihan tilannekohtaisuudesta missä mielenvalossa polkujasi tallaat..

Vai muututko välinpitämättömäksi, jossa asiat eivät vaan yksinkertaisesti vois vähempää kiinnostaa tunnistettaessa ihmistyyppien erilaiset ominaislaadut ja maailmankuvamallit miten he mahdollisesti käyttäytyvät ja osaavat antaa asioille arvomerkityksen sinun luomuksiasi kohtaan? Kun maailmojen vuorovaikutusresonoinnistahan tässäkin on kyse..

Syötkö myrkynkeittäjän puuroa hymyssäsuin, alistutko koiraksi vai heitätkö vellit naamalle?

Tietysti kuranheittojen, takapakkien ja turpaantulemisien kautta oppii erottelemaan suotuisaa ihmiskäytöstä kun itsessään painii sekä jälkikäteen tilanteita käsittelee, että mikä tuntuu sydämessä rehdille ja sellaiselle olemiselle mitä elämisessä haluaa tavata..

Mitä se henkinen kehityskin sitten muuten on?
Jollain lailla tulee mieleen sopeutuminen ideoihin ja vaikutelmiin mitkä edesauttavat 'yhteistä hyvää', joiden pohjalta sitten voimme rakentaa tätä maailmaa..

Kuiskutti kangastus elokuvissa..

Mihin rakkaus katoaa? Sehän on meissä itsessämme. Ei sitä kukaan anna. En rakasta enää ex:ääni sillä tavalla kuin ennen "muka" rakastin. Nyt rakastan enemmän.

Hm, kiintoisaa. Olen syytänyt häneen ja erääseen toiseen NIIN paljon henkistä ja ennen fyysistä rakkautta, että valitettavasti on sanottava, he eivät ansaitse sitä enää.

Opin heiltä ihan järkeviäkin asioita; keskity töihin, älä ole liian romanttinen, älä koeta  henkistää ihmisiä. Plingg..

On se sydän valtaisa, mutta osaa se myös kohdistaa ja miettiä minne energiaa. Toki rakastan itseäni, siksihän olen kriittinen ja viihdyn yksin, vaikka äskenkin olin paikassa jossa noin 2000 muutakin.. astraali, suojaudu pois, mutta OTA tilanteet huumorilla. Ihmisiähän ne vain..

koen että häneltäkin virtaa enemmän rakkautta suuntaani.

He kaikki sulkivat sydämensä suuntaani kun uusi tuli kehiin, kaikki.. ei heitä edes ole minulle enää (todellisina).

Mutta jos haluamme jonkun katoavan, haluamme saada piiloon jonkun piirteen itsestämme. Ja se joku tulee eteemme aina uudestaan...

Roolien kannalta, voihan olla että olin niin monta elämää johtaja, hallitusmies, soturi, kapteeni jne että tää tän hetken rooli on siihen nähden uutta, ja hauskaa. Olipa muuten Leonardo di Caprion näköinen mies liikkeellä.. katsoin perään ja hän myös.

Ei ole enää poskia käännettäväksi.

SA :2funny:

Sinäpä sen sanoit  :smitten:  Joskus pystymme antamaan anteeksi vasta luovuttuamme.

Tämä on eräällätavalla ideaalitilanne itsetuntemuksen syövereihin ja maailmassa olemisen havaitsemiseen.. Avoimuus kaikelle..

Se vois olla sitä että sä katot ittees silmästä silmään ja siten näet totuuden pilkahdustuikkeita..

Poskea kääntämällähän sitä just kääntää katseen pois - ja miksi?
Ehkä sen toisen silmistä ei näkynytkään hyväksyntää tai rakkautta :coolsmiley: :buck2:

Kannatan katsomista suoraan - lämpimästi hymyileviin silmiin :)
Niistä on hyvä katsella totuutta itsensäkin täydellisyydestä -
eikä tule tarvetta kääntää poskea, kääntyä pois.

Miksi katsoisimme mitään muuta!? ???

Taustalla voi olla vaikka mitä silminnäkemätöntä, mutta aavistettavissa olevaa..

Tai sitten pelkkää toiveunta ja kuvitelmaa -
tarvetta tulla kohdatuksi, hyväksytyksi -
ja pettymystä, kun joutuu kääntymään kokonaan pois,
molemmat posket jo käännettyään.

Ei siellä ollut rakkautta,
pelkkää pyydettä vaan.
Ja semmoinen ei siitä parane,
vaikka kestäis sen kaikki poskilleläimimiset.

Surullista, mutta totta.

Verhojen takana on aina naurava lapsi auringon..  :)

Me vaan usein näemme sen mitä haluamme tai mitä tarvitsemme kokea heijastaaksemme maailmojenkuvia väleillämme..

Vaikkakin: olemmehan Todellisuudessa kaikki toistemme välittömässä läheisyydessä..
Kuvaputkistot vaan vilisevät viuh!

No, joka tapauksessa voimme itse valita, millaista maailmaa, ja kenenkä silmistä itseämme katselemme.

Joo. Valinta on aina meidän mihin suuntaan lähteä näkymään.

Katseen suunta kertoo paljon olennon henkisen kehityksen vaiheesta,
ja kyvystä kohdata maailma :coolsmiley:

Aivan. Ja ei pelkästään se suunta vaan se millä tavalla sen näkemänsä kohtaa.  :smitten:

Jos nyt joku kävelisi ovestani sisään ja löisi poskelle tapahtuisi näin:  ??? :o :-\ ::) ;) :) :smitten: ja halaus.

Toivon mukaan jossakin vaiheessa välivaiheet jää pois ja kävisi näin   :) :smitten: ja halaus.

Hullu akka.  :uglystupid2: Mutta sanojensa mittainen...  :) Toivon mukaan. Eikun uskon olevani :)

Kehitysvaiheita ja tilanteenmuunnoksia on lukemattomia hengen teillä..
Joskus köllötellään hiljaa luostarissa kun joskus esiinnytään miljoonille äänitorvena..
Joskus maataan kopissa ja seuraavaksi matkataan äärettömyyden valossa..
Kunnes herätään tasapainoon..

Mitä syväluotaavammin katsoo sitä vilkkaammin matka käy..
Mutta mitään ei tarvitse nähdä tai tehdä, sillä olemisessa on kaikki.
Ja kierrokset kiertävät ympyräketjulenkkejä aina uudelleen vaan...

Orja joka näkee nälkää hallitsi viimeksi valtakuntia.

Niin. Mitä sitten? :)

Kuhan totesin vain ei mitään kummempaa..