Astro Foorumi

Oikeastaan minä hakeuduin joskus tällaiselle foorumille siksi, että ei ollut tässä ympäristössä keskustelukavereita niille asioille, jotka minua todella kiinnostivat.

Täällähän tällaisia outoja tyyppejä onneksi sitten on löytynyt.  :smitten:

Väliin, riippuu siitä mikä on pinnalla, jaksan minäkin olla mukana kyläläisten touhuissa ja jopa naapureiden. Mutta siinä on vain pienen osan itseänsä kanssa.

Vai pihtaanko itseäni turhaan? Ukkoni on kyllä aina vähän pelännyt, että joutuu minun vuokseni naurunalaiseksi ja hänen vuoksensa olen ollut hiljaa. Sitten on heitä, jotka vainuavat pintaa syvemmäs ja tulevat juttelemaan kanssani siitä. Mutta harvassa.

Mutta ukkoni kuuluu minua edelliseen sukupolveen. Ja varovaisuuden ehkä ymmärtää.

Miten te koette olotilanne siinä suhteessa työhön ja lähiympäristöön? Voitteko olla kaikki 'minä'?

Olisin jos avaisin suuni ja kertoisin kaikille mitä päässäni liikkuu,
mutta luovin tuolla ihmisten seassa ja kovinkaan moni ei tiedä elämän katsomustani ja sitä mitä päässäni liikkuu.
Jos tapaan jonkun uuden ihmisen niin aika kauan olen "niinkuin muut normaalit ihmiset" ja jos tämä ihminen antaa jonkun vinkin että hänen kanssaan voi näistä puhua, aloitan varovaisesti ajatuksiani kertomaan.

Muuten en kerro kenellekkään hörhöyttäni.  :coolsmiley:

Niinpä,

eikö olekin oikeastaan hyvä, että ihmiset eivät yleensä kysele.

Jotkut tahdikkuuttaan.

Useimmat vain eivät välitäkään tietää, mitä yleensä ajatellaan.  ;D

Hei , olen nuorempana ollut varovaisempi puheissani,nyt 50v,voin työkavereiile
joskus sanoa ohimennen jotain joka kertoo "omista ajatuksistani".
se vähän pysäyttä ihmisiä ,mutta en jaksa enää kauheasti miettiä mitä
muut ajattelevat .ajatelkoot mitä hauavat  :o
kuuntelen useasti  koska on sopiva hetki ja asiayhteys . ::)
ehkä minua sitten pidetään välillä outona.asia kuitenkin on tärkeä
ja positiivinen  :smitten: :smitten:

Näin me viisastumme ja avaudumme yhtä aikaa!  :smitten:

On toki tänään aivan toisenlainen aikakin ja uudet tuulet puhaltavat.
Kun tulin työpaikkaani 8 vuotta sitten, pomoni sanoi minua 'enkeliksi'.
Ei kestänyt kauaa kun hän kutsui minua 'noidaksi', huomasi jotakin.

Kerran pikkujoulutilaisuudessa aivan työpaikan kesken, otin tarotkortit esille.
Testasin heitä! Yksi oli heti kiinnostunut, toinenkin halusi ja pomokin naureskellen.
Sanoinkin, että tämä on vitsi, en minä oikeasti osaa (vaikka osaankin  ::). Hiljaisina he kuuntelivat tulevaa työvuotta.

Yksi vain sanoi 'heh minä en välitä tuollaisesta'. Hassua, nuorin heistä.

Sittemmin olenkin ollut hiljaa. Tai oikeastan kerroin, kun kysyttiin yhtä viikonloppua, että kävin astrologikursseilla. Hiljaa olivat.

Mutta oikeassa olet, Trini, kyllähän meidän iässä voidaan olla jo reilusti oma minä. Ei kai se maailma tästä enempää voi kaatua. Se voi vain positiivisesti yllättää!  :smitten:

olen,
mutta ei sillä väliä,
toisaalta kun saavuttaa ns. tavallisen ihmisen luottamuksen,
huomaakin että se toinen on ihan yhtä outo ja odottanut puoli elämää kohdatakseen kaltaisensa,jolle kertoa asioita,joita ei ole kertonut kellekään muulle koskaan milloinkaan,
yleensä heistä kyllä löytyy samaa herkkyyttä kuin itsestä,
vaisto antaa myöten luottaa

oikeesti tavallisten ihmisten kanssa ei oikein osaa enää pitkään olla,
sielu on jossain muualla,
ja jotenkin on epäreilua olla olematta läsnä vaikka on paikalla,
siks en usein ole enää edes "paikalla"

Uskon että ymmärretään!

Kun aloin kaivelemaan näitä asioita, jälleensyntymiä, intuitiota, valojuttuja ja muuta, katseli ukkoni minua parin vuoden ajan tosi huolestuneena.

Hän ihan oikeasti pelkäsi, että jos sekoan!  ;D

Nyt hän on täysin rauhoittunut, ottaa halaukseensa jopa auroja näkevän ystävänikin, jota hän aluksi pelkäsi.

Aikaa tähän kaikkeen tarvitaan! Toiset enemmän, toiset vähemmän. Jotkut eivät välitä sitten mitään tai leimaavat kerralla vähän vinoksi. Haittaako?

Nikki:
oikeesti tavallisten ihmisten kanssa ei oikein osaa enää pitkään olla,
sielu on jossain muualla,
ja jotenkin on epäreilua olla olematta läsnä vaikka on paikalla,
siks en usein ole enää edes "paikalla"

...puhut tavallisesta ja tavallisesta, mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Joku josta koskaan ei olisi uskonut, onkin samoja asioita kaivava ja taas joku ehkä mieliksi vaikka ei oliskaan.

Mutta kuinka kauniisti ilmaiset tuon epäreiluuden olla olematta läsnä. Siksi minäkin olen alkanut karttaa tiettyjä ihmispiirejä. Toisaalta ahdistun usein. Tuntuu kuin pitäisi juosta karkuun justiinsa...mieluummin yksin.

Olen ihan eri planeetalta kuin tavikset - eikä sitä voi piilotella ;D
Itse olen erilaisuuteni oppinut pikkuhiljaa hyväksymään,
ja sen myötä olen tullut lähemmäksi tämän planeetan meininkiä,
mutta ympäristössäni törmään usein ihmetykseen, jopa epäluuloon -
"voiko tommosta olla olemassakaan" :o
Hämmennyksen herättämisestä olen alkanut jopa nauttia ;D

Tavis-juttuja en jaksa höpöttää, eikä tarvitsekaan -
onneksi on astro.fi, jossa voi ilmaista itseään ilman jälkimorkkiksia :2funny: :smitten: :D

Tuttua tekstiä kumpaiseltakin.

Tuokin läheisen pelko sekoamisesta, on tullut koettua, ja niin turhaa.
Silloin kun ihmistä ei itseänsä kiinnosta jokin ennen kokematon asia, tulee pelko.

Minä tokaisin tuollaiseen pelkoajatukseen, etten koe olleeni milloinkaan niin järjissäni kuin nyt.  :2funny:

Koen, että minun eteeni ohjataan ihmisiä ihan minun parhaakseni, ja joka ei sitä ymmärrä olkoon hänen häpeänsä.

Tuokin on tuttua, ettei viihdy enää 'tavallisten' ihmisten juttuja kuunnellessa.
Joskus jopa olen olematta 'läsnä', olen omissa maailmoissani.

Pitkä matka on pitänyt tehdä lapsuuden vähättelyistä tähän päivään.
Paljon yrittämistä olla kantamatta mukanaan 'leimoja'

Nykyisiä 'leimoja' kannan ylpeänä, ei minun tarvitse niitä levitellä, mutta jos huomaan kiinnostuksen, jaan kylläkin vielä pientä kokemustani.

Eiko olekkiin niin, etta samankaltaiset vetavat puoleensa?
Kun itse on kiinnostunut esim. mystiikasta-eikos ilmesty kuin ihmeesta samanlaisia otuksia piiriisi?
Eli ajatusmaailmamme luo ymparille samankaltaisia ihmisia.

Täällä ilmoittautuu toinen friikki, joka on ollut sitä koko elämänsä - eikä loppua näy! ;D En pyri tietoisesti olemaan erikoinen, vaikka ikää onkin vielä kovin vähän teihin konkareihin verrattuna. Olen vain sitä mitä olen - jollain tapaa käsittämätön yhdistelmä eri asioita sieltä ja täältä, joka menee omia teitään, koska kokee sen parhaimmaksi Itselleen. Harrastukset on outoja jo ikäänkin ja sukupuoleen nähden, musiikkimaku kummallinen, vaatetus sekalainen kokonaisuus, ajatusmaailma ja maailmankatsomus ihmeellinen, taidemieltymykset kummallisia jne. Elintapanikin eivät ole ihan sieltä arkisemmasta päästä sen suhteen, miten tätä elämää pitäisi normaalisti koluta läpi ;D

Henkimaailman asioista ja sen sellaisista en mielelläni jutustele ihmisten kanssa. Voin vihjaista hyvässä välissä jotain sinne päin viittaavaa, mutta jos toinen ei tartu syöttiin tai osoittaa vastakkaista reaktiota, annan asian olla. Pyrin myötäilemään jokaisen kantoja menettämättä kuitenkaan otettani omaan kantaani. Jos joku ajattelee tästä asiasta näin mutta minä taas noin, en jaksa ryhtyä "korjaamaan" toisen ajatuksia. Ikäisteni kanssa en edes vaivaudu pohtimaan mitään tällaista, yleensä he ovat niin keskittyneitä tähän fyysiseen maailmaan ja sen säännöksiin....

Pelottavinta on ollut huomata, että hyvin harvat oikeasti edes ajattelevat tällaisia asioita! Ihan ikään katsomatta! Luulisi, että ihmisiä oikeasti mietityttää vaikka kuoleman jälkeinen elämä jo hyvissä ajoin eikä vasta sitten, kun oma kuolema on tulossa ovelle.

Onneksi elämä on niin kiva, että se yleensä järkkää lähelle ihmisiä, joiden kanssa voi jutella tällaisistakin jutuista! ^___________^ Viimeisin tällainen hetki oli muutama viikko sitten amerikkalaisen uuden ystäväni kanssa, johon tutustuin netissä. Meille tuli puhetta Egyptistä ja Anubiksesta. Sanoin siihen varovasti, että minulle Anubis on läheinen, koska koen hänen eräänlaiseksi jumaloppaaksi, johon ystäväni vastasi, että hänen hyvä ystävänsä ajattelee Anubista myös omana jumaloppaanaan. Heitin vähän lisää vettä myllyyn kertomalla, että uskon myös käyväni eräänlaista "Anubiksen spiritistä koulua" nukkuessani, koska oman ajatukseni mukaan osa meistä häärii tuolla jossain nukkuessamme. Ystäväni tuumasi siihen, ettei hän ole kuullut tuosta, mutta he kokeilevat harjoitella tämän ystävänsä kanssa astraaliprojektiota. Minulle tuo termi oli ihan uusi ja ystäväni selitti sen olevan tietoista astraalimatkailua - vähän kuin shamanistien matka Aliseen. Totesin siihen tuon olevan juuri sitä, mitä itse teen aina kun meditoin! ;D Siitä seurasi HIRMU pitkä ja antoisa keskustelu, joka päättyi molemmin puolin sanoihin "On se niin hyvä, kun sulle voi jutella näistä asioista ilman, että luulet täällä päässä olevan jonkun, joka pitäisi sulkea hoitolaitokseen!" :D

Juuh, kyllä kaltaisuus vetoaa,mutta erilaisuuden kohtaaminen auttaa hahmottamaan oman yksilöllisyyden rajoja ykseyttä vasten, siis työvälineemme, mielen, ominaisuuksia, löytää oman ominaisuuslaatunsa, jonka hedelmällistä käyttöä harjoittamaan tänne on tultu :smitten: :smitten: :smitten:

Kaltaisuus yhdistää, mutta luonnon muuntuva monimuotoisuus on sitä eteenpäin vievän dynamiikan polttomoottori - kehitys on elämän laatu, ja mahdollisuuksien havaitsemisen avartuminen stimuloi sitä...

Ihana, tässähän me hörhöt saamme jutuskella, vaikka näinhän me ollaan tehty jo vuosia täällä astrossa. Aina se vain tuntuu yhtä hyvältä!

Sinulla Elwyn on aivan kadehdittava ympäristö ja sillä on ehkä ihan oma kasvattava merkityksensä. Vaikka kyllä siinä varmaan itsekritiikkiäkin tarvitaan.  ;)

Ehkä yhä enemmän lapsetkin saavat näitä tukia uudenlaiseen ajatteluun jo sieltä kotiympäristöstä.

Mietin vain, miten on sitten, jos ei olekaan 'kypsä sielu' sellaiseen ajatteluun. Siinäkin voi ahdistua toden teolla?!

Pitänee vielä kommentoida, kun löytyy niin hersyviä näkökulmia.  ;D

Tuosta Isotikin 'taviksest' tulee mieleen, että täällä astrolla taitaa tuo tavis kääntyä toisinpäin. Vaikka juuri he meistä meidän mielestä erilaiset ajattelijat ovat kyllä aina terveellinen ja hyvin tervetulleita keskustelijoita tänne astroon. Sillä meillä 'taviksillakin' voi käydä samoin kuin hevosella, jolla on laput silmillä eikä näe muuta!  ;)

Samoin Maaritan 'järjellisyys' on mielenkiintoinen aihe. Mitataankohan järjellisyyskin aina niin kuin jonkin ympäristön keskitason mukaan. Siten miten eniten ajatellaan yhteisössä, on järjellisyyttä. Muistan vain sodan jälkeen, että se sukupolvi, joka oli nähnyt köyhyyttä ja kurjuutta, tiesi vain yhden asian mikä oli järjellistä; rahan ansaitseminen. Vähän hiomattomasti ajateltuna.

Nyt eletäänkin siitä kummallista aikaa että esim. pappien 'järjen' ääntä ei enää kuunnella eikä sitä pelätä, eikä johtajien, kuninkaitten, presidenttien. Mikähän se tämän päivän 'järjellisyys' sitten onkaan?

Ja ihan tosi. Tässä me olemme nähneet ajatuksen energisen vetovoiman, kuten Diamondkin toteaa!

AthaMaarit, nämä asiat eivät varmaan olekaan ikäkysymyksiä tässä persoonassa, vaan kuten monet uskomme, sielun iän kysymyksiä. Myös ehkä tämän uudenlaisen energian tuottamaa laajentumista. Oikeastaan, enpä olisi arvannut että olet nuori tyttö, kun kuvaasi esittelit. Kun luulin aluksi aivan, että olet jokin Lapin 'Shamaanimuori'. Hyvin osaat kyllä luonnossakin 'piilottaa' todellisen itsesi. Vaikka varmasti olemuksesi kuva kirkastuu koko ajan, eikä sitä voi pitemmän päälle piiloitella. ;) :smitten:

Otsikon voisi kääntää muotoon:

Miten olet sopeutunut tähän maailmaan?

Miltä planeetalta olet - oletko kokenut rotusyrjintää alkuperäsi suhteen?

Pitäisikö maapallon lisätä ulkoavaruuslaiskiintiötä?

Miksi ei!  ;)

Asiathan laajenevat aina kummasti. Tee toki tuollainen aihe ja katsotaan mitä näkökulmia sinne löytyy!  :)

:-* :smitten: :D

Kuinka ihana ja levollinen olo minulla tuli lukiessani Tigrinumin maailmaa!
Oikein kuin olisi saanut rauhassa puhallella ulos. Sekä järki että tunteet ja intuitioa samassa kodissa. Ehkä se on kuitenkin minullakin, en vain 'näe' sitä. Kun kuitenkin omat pojat hyväksyvät minut tällaisena, jopa kehuvat kavereilleen, jopa sana 'noita' tulee niin kunnioitusta ja lämpöä täynnä!

Kiitos Tigrinum, kun herättelit minua huomaamaan asioita!

Ja just tuo jousimies nousuni tekee minustakin tällaisen neuvojan, sanojan, puhujan, opettajan. Toiset sen näkee öykkärimäisyytenä, korskeutena, leuhkijana usein. Mutta minulle itselle se on silkkaa iloa ja riemua, jakaa jotakin tietoa tai oppia tai kokemusta sylin täydeltä!
Toki pitää katsoa mitä jakaa, missä jakaa ja kenelle jakaa... ???

Tätä asiaa olen todella miettinyt viime vuosina.  :)

Hmm... olenko outo tyyppi ympäristössäni...  ::)
Ehkä olen joidenkin mielestä. Toisaalta luulen, että koen itse sisälläni olevani ennemminkin kummajainen, enemmän kuin mitä sitten todellisuudessa olen.
Avoimuuden kautta sitä tosiaan löytyy uloskin päin ihan erilaiselta vaikuttavan ihmisten ja ympäristön kanssa yllättävän paljon yhteistä.
Jotenkin koen, että "mystisempään ja erikoisempaan" ulkoiseen asiaan sidon "kummallisuuteni" ja miten paljon se eroaa lähiympäristöstäni, sitä enemmän voi kokea olevani "erikoinen". Se voi olla positiivista tai negatiivista oman "erikoisuuden" tai ainutlaatuisuuden kohtaamista.

Ja tosiaan minäkin  :askendentti: :jousimies: :na olen ollut kovin taipuvainen kait "julistamaan", mutta kuten Esmiralda tuossa mietti:"Toki pitää katsoa mitä jakaa, missä jakaa ja kenelle jakaa... ??? "
Tuota asiaa olen monella tapaa kohdannut/pohtinut itsessäni ja muissa.

Juu, on totta, että itse tuntee oman paikkansa yhteisössä kummalliseksi, toiset eivät sitä huomaakaan, heillä on ehkä omat kummallisuutensa. Oi ihana, että olemme ja tuomme julki yksilöllisyyttämme!

Niinpä tuo 'opettaminenkin tai julistaminen' saa eri muodon mistä päin sitä katsoo.
Kun katson toista julistajaa, voin katsoa vähän vinosti 'mitä tuo tuossa koheltaa, niin kuin muuta ei olisi'.  :idiot2:

Ja kun itse julistan, tunnen olevani valoa ja energiaa ja intoa ja iloa vaan.  ;D

Mielenkiintoinen aihe  :smitten:

Minä olen tainnut elää koko elämäni puun ja kuoren välissä niin, että siitä on tullut luonnollinen olotila  ::)  Lapsuudenkodissani isä oli materialistinen käytännön ihminen, äiti sisäisesti viisas ja intuitiivinen. Isä ateisti, äiti uskonnollinen. Vaikka elämämme olikin enimmäkseen työteliästä arkea, myös henkisyys ja hengellisyys elivät pinnan alla.

Tuota samaa kolmiyhteyttä toteutan edelleen; toisaalta käytännöllisenä ja työteliäänä, toisaalta henkisenä ja sisäistä kasvua janoavana, toisaalta omaa henkilökohtaista uskoani vaalivana. Pystynkö aina olemaan oma itseni? Kyllä ja en. Tunnen olevani oma itseni toimiessani kaikissa noissa rooleissa, vaikken välttämättä yhdistelekään niitä keskenään.

Outolintu olen ollut aina - ja ylpeä siitä. Saatan esimerkiksi työssä raottaa astrologian arkkuani sen verran, että totean outouteni johtuvan siitä, että olen vesimies  :D  Menee yleensä läpi! Lajitoverit ovat tehneet hyvää PR:ää...

Ennen astrofoorumia olin kuitenkin henkisyyteni kanssa aika yksin. Olihan toki läjä kirjoja ja lehtiä, joista ammensin tietoa omien kokemusteni ja havaintojeni ymmärtämiseen, mutta ei väylää kommunikointiin. Onneksi eksyin tänne! Tuntui hienolta todeta, että samanhenkisiä ihmisiä todellakin on olemassa.

Lähimmät ihmiset ympärilläni ovat toki aina tienneet kiinnostuksen kohteistani, mutteivät jakaneet niitä. Esimerkiksi maanläheinen  :aurinko: :askendentti: :neitsyt:-mieheni ottaa erilaisuutemme ihanasti. Tekniikan Maailma ja Minä Olen -lehti sopivat sulassa sovussa samaan pinoon  :coolsmiley:

Aivan  :D eihän se ole muilta pois jos/kun itse on vähän erilainen - rikkauttahan se ON  :smitten:

Myös samoin tunnen tätä foorumilaisten avoimuutta ja "sukulaisuutta" kohtaan - onneksi löysin tänne  :-* :angel: :smitten:

 ;D

Juu ja sangen kiinnostava sellainen.
Kokeilkaas muuttaa pieneen yhteisöön,jossa kaikki tuntevat toisensa,älkääkä kertoko itsestänne juuri mitään,niin johan kuhisee. ;D

Ystäväni asuvat muilla paikkakunnilla ja heidän kanssaan saan olla oma itseni.
Puheenaiheet pyörivät lähinnä eri vaihtoehtohoidoista,kokemuksista,henkisistä uusista kokemuksista jne.Ei minullakaan ole enää kovinkaan pitkään juteltavaa ns.tavisten kanssa.
Vanhat ystäväni ovat jääneet juuri sen takia.En jaksa kiinnostua enää mitä kukakin on örveltänyt,eronnut,löytänyt uuden.Ei se ole tärkeää.
Minua kiinnostaa yksilö,jonka kanssa keskustelen,eivät hänen tutun tuttunsa.

Täällä olen huomannut,että ihmiset eivät oikein saa kiinni minusta.
Siksi kai jaksan yhä kiinnostaa,vaikka jo kohta kaksi vuotta olen täällä asunut.
Tuon mamman energiatankkauksen jälkeen vanhemmat ihmiset ovat alkaneet kertoilemaan minulle vaivoistaan.Vastaan vain jotain.
Jos minulta ei suoraan mitään pyydetä,en myöskään tyrkytä.
En mainosta hoitojani tai kurssejani missään.Asiakkaat ovat tulleet aina kuultuaan joltain tutulta.Tykkään aivan vieraita ihmisiä hoidellakin,joista en mitään ennen tiedä.
Lähes kaikki,tuota mammaa lukuunottamatta ovat muualta tulleita.
Näin on hyvä.

Joskus ärsyynnyn kyselyihin,kuten tuossa aloittamassani topicissa kirjoitinkin.
Yleensä pyrin vaihtamaan muutaman sanan,tervehdin ja hymyilen.
Mutta en ole mielestäni enää outo.
Tämä on niin minua ja kun läheiset sen tietävät,eivätkä ihmettele tai kysele,niin vieraiden mielipiteet ovat merkityksettömiä.
Minun on hyvä näin. :smitten:  :angel:

Juu-u, tunnen että olen hiukan outo(erilainen), murrosiässä se näkyi eniten. En pitänyt yhtään bileistä, en käynyt keikoilla enkä kuunnellut musiikkia. Kun luokkalaiset tekivät porukalla jotain vapaa-ajalla, minä luin yleensä kotona kirjaa - scifiä, fantasiaa, delfiineitä, ufoja tai astrologiaa käsitteleviä. Löysin myös hengenheimolaisen 8-luokalla, luokan poikien kiusaaman tytön. Yhdessä kirjoitimme tarinoita muista ulottuvuuksista, missä seikkailimme kahdestaan fantasian hengessä.

En ole sitten muuten outo, tai siis ulospäin käyttäydyn ihan normaalisti, mitä nyt joku voi nähdä minut pelastamassa matoja sateen jälkeen tai raakkuvan vastausta varikselle  ;D

Soul! Etkö ollutkin aika liikkuvaista sorttia ja varmasti muuntuvaiskykyä sinulla on?
Sellaisen kuvan olen saanut ja ihailenkin sitä. Luot tilaa siellä missä sitä ei ehkä olekaan!

Mutta todella! Tulepa tänne pieneen paikkaan, missä on paljon körttiläisiä, helluntalaisia, lestadiolaisia ja tiukka oma vakaamus!

Ehkä muunnat väriäsi....mutta miten kauan se kestäisi?  ;)

Ihanaa  :smitten:

Joo, murrosikä meni täällä päässä ihan samoin! Aloitin tuon "hörhö"kirjallisuuden lukemisen silloin 7-vuotiaana, kun opin lukemaan. Oli kummittelua, ufoja, poltergeisteja, muita ulottuvuuksia, ajan vääristymisiä... Kaikki, mikä ei sopinut jaotteluun "normaali" kiinnosti minua suunnattomasti!

Ylisuojeleva ja pessimistinen isäni ei päästänyt minua koskaan mihinkään bileisiin tai vastaaviin, vaikka asuimmekin hyvin pienen paikkakunnan lähellä, jossa nyt yksinkertaisesti EI VOI sattua mitään - varsinkaan, kun minä en ollut niin tyhmä ja ajattelematon, mitä vanhempani kuvittelivat ;D No, kai se on se esikoisen kirous. Pari kertaa isän tosin oli pakko päästää minut yläasteen discoon, kun kuuluin tukioppilasryhmään, jonka vastuulla oli järjestää kaksi discoa vuodessa. Enkä tykännyt yhtään! Oli kiva laittaa paikkoja kasaan sekä siivota, mutta jumputusmelussa oleminen ihmisten ollessa kuitenkin enemmän tai vähemmän pohjia nauttineita, vetäydyin yleensä tukioppilaiden huoneeseen melua karkuun istumaan omaan hiljaisuuteen. Kaikki olivat tietenkin huolissaan onko minulla joku hätänä ;D

Nykyisin olen löytänyt ihan oikean trancen ja electronicmusiikin, joista pidän kovasti ja olen löytänyt myös sen tanssimisen ilon. Odotan innolla seuraavaa mahdollisuutta lähteä reivaamaan ^____________^ Ystäväni kertoi, että trancen ja electronicin pääsävelskaala, joka soi koko ajan siellä taustalla huomaamattamme, menee samassa sävelasteikossa kuin OM-mantra. Ehkä siksi tuo konemusa vetoaa ihmisiin ja he tulevat siitä onnellisiksi. Minulla on ainakin jäänyt hyvä mieli ihan oikeista reiveistä, ei niinkään trendidiscoista, vaikka kyllähän sielläkin tanssii, jos joku minut sinne haluaa mukaansa.

Haha, Esmiralda, oikeastaan minusta on hauskaa hämmentää ihmisiä - tuntuu, ettei kukaan loppujen lopuksi ota minusta selvää IHAN kokonaan, vaikken koekaan piilottelevani itsestäni mitään tietoisesti. Entinen heilani sanoikin minulle joskus "Sinä tiedät enemmän, mitä annat ymmärtää". 10 vuotta samaa polkua kanssani kulkenut ystäväni on todennut monta kertaa, että "vaikka olen tuntenut sinut näin kauan, minä tunnen sinut ja en tunne sinua. Jos jollekulle pitäisi kertoa millainen sinä olet, en osaisi varmaankaan vastata" - ja hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu  ;)

En varmaankaan sen oudompi kuin muutkaan, mutta en varmasti näkymättömin.
Minut huomataan ja noteerataan yllättävän tarkasti,
vaikka en puhuisi/keskustelisi mitään tai itse muistaisi ketään. :idiot2:

Viimeksi viikolla olin lounaalla ja täysin tuntematon
mies ja nainen tuli juttelemaan minulle.
Kysyin missä olemme oikein tavanneet, kun en saa hyvästä kasvomuististani
huolimatta päähäni keitä he ovat.
He kertoivat, ettemme ole varsinaisesti koskaan tavanneet,
vaan ovat olleet vieraana eräässä luotsaamassani tilaisuudessa
ja nähnyt minut minut siellä yli 500 vieraan joukossa,
jossa viivähdin noin 15-20 min kunnes menin muille kiireille
ja he päättivät tulla tervehtimään nyt.

Minulla on jokin ihme aura.

(adoptio)äitini sanoo, että kun olen vihainen
ja astun huoneeseen niin ilman voisi leikata veitsellä halki ilman,
että sanon sanaakaan.

Pomoni nauraa, että työntekijät ja ylempiä pomoja myöden
terästäytyvät heti kun astun huoneeseen ja käyttäytyvät
kuin maman kiltit pikku chihuahuat, mutta tämä voi johtua myös
 :aurinko: :merkurius: :kaksoset: ja  :askendentti: :skorpioni::nin
tarkasta havannoinnista ja pirullisen terävästä kielestä
ja tulisesta temperamentistani. ;D

Oho  :o  Tuo olikin mielenkiintoinen tieto! Olen yrittänyt selittää ihmisille, että kunnon koomakomppi rauhoittaa minua ja siksi kuuntelen trancea esimerkiksi töistä kotiin tullessani. Outona ovat todennäköisesti pitäneet! Mutta mutta... Ilmankos!

Just aloitin kurssin ja siellä tunsin oloni tosi kotoisaksi :smitten: Olen se mikä olen ja pysyn sellaisena se joka hyväksyy minut tälläisenä pakettina, niin sithän meillä on tubla hauskaa ;D jotenkin en olisi onnellinen ollessani toisenlainen tai jos pitäs miettiä sitä häpeääkö sielunpuolikas minua sellaisena kuin olen  :-[

Hei oudot ystäväni!

Onkohan se niin, että haluammekin olla hiukan tai enemmän 'outoja'?

Tai kuka haluaa olla tavallinen?

Ja elämä taitaisi olla aika tylsää ilman mitään hörähtäneisyytta...

Juuri niin  :2funny:

No jaa, en mie ainakaan tietoisesti pyri olemaan omituinen - minä vain ilmennä omaa Itseäni ja sitä persoonaa, jonka olen tähän elämään valinnut ;D Pidän erikoisista asioista ja yleensä esimerkiksi näen ruman kauniina. Olen harrastanut kauhuelokuvia 3-vuotiaasta lähtien ihan vain niiden monstereiden takia, kun ne ovat niin kauniita! ;D  Muistan, kun kävin katsomassa lSormusten Herran ekan osan elokuvateatterissa. Leffan loputtua porukka poistui ulos ja naisihmiset huokailivat kävellessään vuoron perään joko Frodon, Legolaksen tai Aragornin perään, kun minä taas silmät kiiluen muistelin Uruk-Haita ja Balrogia! ;D Ne olivat niin hienoja ja kauniita!

Musamakukin on muotoutunut ihan kummalliseksi tässä vanhetessa, eikä sekään mene tietoisesti. Sitä vaan poimii mukaansa elämässä juttuja, jotka ovat tasapainossa Itsen kanssa :)

Näin juuri.  ;)
Minä en ole koskaan oikein ollut mikään massa tyyppi
ja minulla on voimakas oma linja ja tie, mitä kulkea.
Tälläisestä valinnasta saa kolhuja, mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. ;)
Pää-asia on, että on oma itsensä sellaisenaan ja tyytyväinen siihen. :)

Voi miten olen toivonut että olisin tavallinen :'(
Lapsena etenkin mietin mikä minussa on vikana
kun näin ja ymmärsin asiat eritavoin kuin muut,
olin aina poikkeus kaikessa :-[
en vaan millään sulautunut massaan,
vaikka kuinka himmailin ja piättelin luontoani
olin aina erilainen :-\

Nyt vasta viimevuosina olen oivaltanut
mikä siunaus tämmöinen - ha - luonnonoikkuus onkaan olla  :D ;D :angel:

Oma persoonallinen erityisyys loistaa nimimerkkien ja kuvien takaa :coolsmiley: ;) ::)

Joo en kuulu tähän maailmaan  ;D Tai no onhan täälläkin tullut inkarnaatioita moniaita palloiltua, mutta jotenkin tuo avaruusosasto muine astraalitaivasmaailmoineen on jotain minne kuulun.. Maailman luonto on kylläkin hyvin lähellä syämmentäin ja ne ns. ihmisyyden 'perusjutut'..

Mutta olen oppinut nauttimaan täällä olosta ~ ihmisenä ~ muiden omituisten otusten seuralaisena :D sillä onhan jokainen täysin uniikkinen luomisensa luomus  :smitten:

Paljon tulee viihdytettyä itseään tekemällä elämässä jotain 'normaalista' (sitähän ei ilmeisesti taida ollakkaan) poikkeavaa mitä ikinä sitten mieleen sattuu juolahtamaankaan, jonka puolesta immeiset voivat varmaan kattoa että mikähän outo hiippari siinä menee hehheh... Jalat kun eivät meinaa pysyä maassa  :crazy2:

edit: Tuosta uniikkinen sanasta: Uni ikinen  ;)

Voih!

Minunkin elämä varmaan....UNI IKINEN!  :smitten:

Tigrinum :smitten:

Kaikilla meillä on omat 'outoutemme' -
hyväksykäämme ne itsessämme (ja sen myötä toisissakin) -
olkaamme tosia, se on onnea :smitten: :smitten:

Eihän sitä tiedä, kun outous nousee arvoonsa, niin aletaan kilpailemaan sillä onko oudompi tai oudoin.  ;D

Tai vakavampaa olisi se, että oma outous on sitä aidointa outoutta ja muut vain ovat teennäisiä tai vääränlaisia outoja ja että kun 'minun outous on niiiin hyvää minulle, niin tämän täytyy olla myös hyvää muille'.  :tickedoff:

Ehei, lähtee lentoon näitä juttuja... ;D

Kyllä minäkin yhdyn Tigrinumin unelmaan.

Näinhän siitä unelmasta rakennetaan totta.  :smitten:

Tehdään - vaikka saisi leiman: oudoista oudoin  :smitten:

Tulipahan vain mieleen... tuo maailma mitä pyrimme tekemään tässä, niin kyllä sitä on jo meidän ympärillä! Kokeilkaa joskus. Kysykää oudolta ihmiseltä, että saako halata. Eihän siinä mitään outoa oudoille ole!  ::)

Minua vastaan kerran käveli ihan outo mies ja kysyi: Saanko minä suudella sinua?

Se oli ihan avoin rehellinen kysymys. Minä sanoin että 'saat'. Ja niin hän teki. Eikä muuta. Muistan sen AINA!!! Siitä tosin on jo kymmeniä vuosia!  ;D

Olen  :D
Välillä aina kuvittelen tai kuvittelin, etteivät muut sitä huomaa, kun osaan olla niin kuin muut, jos vain haluan. Sitä halua vain nykyään on vähemmän ja vähemmän. Se taas johtunee siitä, ettei näistä asioista viitsi kauheaa meteliä pitää, kun on kirkon piirissä töissä ja vielä uutta viemässä sinne   :knuppel2:
Mut muistan, kun opiskeluaikana menin shamaanikurssilta yksiin läksiäisiin ja joku erehtyi kysymään, että mistä myöhässä tulen... no  :aurinko: :jousimies: vastasi suoraan, että shamaanikurssiltahan minä... :2funny: Sitä seurasi pikkuinen hiljaisuus ja juttu jatkettiin muista asioista  ;D
Onneksi mulla on jo vuosia ollut useampia ystäviä, joiden kanssa voi keskustella kaikista mieltä kiehtovista asioista ja omista kokemuksista ilman outoja katseita ja kiusallisia hiljaisuuksia. Parasta on, että oma sisko on yksi heistä. Vanhemmat on nykyään jo hyväksyneet astroilut (shamaanikurssin aikoihin äiti oli hyvin huolissaan, että kuulun johonkin lahkoon  ;D) ja kertovat niistä jo hienoinen ylpeys äänessään.
Oikeastaan olen testaillut uusia ja vanhojakin tuttuja kertomalla avoimesti jostain kokemastani tai astrosta ja katsonut mitä reaktioita saan aikaan. Jos ne on positiivisia, niin puhun enemmänkin ja jos taas toinen sivuuttaa tai kauhistuu niistä, niin annan olla. Silloin kyllä jää muutkin puheet vähemmälle. Ei sitä enää jaksa ihan kaikkea pinnallista höpöttää ja touhuta.

Usein on ulkopuolinen olo porukassa, mutta uskokaa tai älkää, on niitä töissäkin, jotka tietävät ainakin jotain näistä hörhöpuolistani  :D

Sen maailman kadulla kulkisin vastaantulijoilta kysyen "saanko halata sinua?"

Maailma kaipaa aitoutta ja lämpöä! Vilpitöntä vapaamielisyyttä ja sallivuutta!
Tehdään se maailma!

Edellamainittu on sita todellista valaistumista!!!

Ihana ja kiinnostava lukea teidän kokemuksistanne.

Mullakin on sellainen olo, että olen outo ymäristössäni. Minäkin olen pelastanut kastematoja.  :smitten: En tunne oikein ketään, joka olisi samalla tavalla kiinnostunut henkisistä asioista kuin minä, paitsi paras opiskelijakaverini. Hän on kuitenkin mies, mikä aiheuttaa mustasukkaisuutta avomiehessäni, joten yritän pitää kaveriini tiettyä etäisyyttä. Pitäisi hoitaa asia varmasti jotenkin toisin.

Entinen paras ystäväni oli hyvin kiinnostunut samoista asioista. Katselimme yhdessä auroja, seikkailimme unimaailmoissa ja teimme ennustuksia... Meissä oli vain se ero, ettei hän uskonut hyvyyteen. Olimme hyvin tiiviisti ystäviä, mutta kun avomiehemme alkoivat viedä enemmän aikaa kuin ystävyytemme, hän laittoi välit kanssani poikki. Mikään saanut häntä muuttamaan mieltään, vaikka yritin sopia. Täydellinen luottamus särkyi ja pakotettuna kyseenalaistamaan rakkaus, joka meidän välillä oli ollut, kyseenalaistin myös kaiken, mikä meillä oli ollut yhteistä. Aloin suorittamaan opintoja ja jätin näkyjen katselemiset. Vähitellen maalauksiini alkoi kuitenkin ilmestyä aiheita, joista lopulta ymmärsin, että henkisen tien seuraaminen saa minut kärsimään.

Nyt olen tilanteessa, jossa olen aktiivisesti yrittänyt  jättää kaiken "huuhaan" taakse. En kuitenkaan voi kieltää itseäni enempää. Paluu henkiselle tielle yksin on kuitenkin vaikeaa, etenkin kun tuntuu, ettei mieheni täysin ymmärrä minua. Tarvisin tukea. Miten te olette osanneet olla rohkeasti omia itsiänne? Minllä ei vielä lie sitä iän tuomaa kypsyyttäkään..!

Ne ovat riipaisevia juttuja, nuo yksintuntemukset ja ystävistä ero.

Aina jotakin kasvetaan yhdessä ja jossakin on taas tienristeys. Jossakin taas voidaan kohdata, uudistuneena. Ei ystävyys lopu arkeen, se säilyy mielessä, sydämessä, muistoissa, siellä jopa kasvaa ja muuntuu, vaikka erossa ollessakin.

Minäkin joskus päätin jättää huuhaat, kulkea toisenlaisa tietä, ehkä myös miehenlaista tietä. Ei sekään paha. Sitten palasin vanhempana, kypsempänä ja paremmalla ajalla.
Kaikkea tarvittavaa tulee eteen sitten myös. Kuin on tapahtunutkin.

Joten älä kiirehdi. Elä se minkä parhaaksi näet...isosiskomaisesti tässä.  :smitten:

Apua, te pelastatte kastematoja  :P
Minä väistelen sateisella tiellä pyöräillessäni niitä, en suinkaan suojellakseni, vaan sen takia kun en tahdo niiden liiskaantuvan MINUN pyöräni renkaisiin...
Minen olekaan pätkääkään valaistunut ja vaikka pidänkin hurjasti eläimistä, niillä tulee olla 2 tai 4 jalkaa  ::)

Minusta joskus tuntuu, että ihmiset oudoksuvat sitä, etten minä sitoudu heihin, paikkoihin tai asioihin elämän ja kuoleman kovuudella. Kauriina hoidan asiat loppuun eli sitoudun lupauksiini, mutta en muuhun. Olen monet kerrat nähnyt ihmisten katseesta sen ilmeen, että "miksi tuo ei tee tai tunne niinkuin minä haluan, eikö se tahdo olla mun ystävä". Joskus saa vaikutelman kuin olisin pettänyt vaikka en ole edes luvannut mitään. Sen takia sanonkin, että ihminen voi pettyä vain omiin odotuksiinsa. ...julma kun olen...  :2funny: