Astro Foorumi

Sinänsä erikoista...

Vai onko..?? Pelkään vettä. Olen sitä aina pelännyt. Monesti olen kyllä pelkoni yrittänyt voittaa, mutta ei sitten riitä pitkäksi aikaa.. Erikoista on se, että pidän vedestä, rakastan olla veden äärellä, haluan mennä veteen, mutta sitten, kun olisi aika mennä veteen, epäröin, pelkään hetken, ja sitten joko joku menee ennen minua, jos ei mene, sitten ehkä uskaltaudun, mutta on pakko tulla pois nopeasti, jos joku ei ole mun mukana. ite olen maa-elementtiä sielultani enimmäkseen, mutta tunnen kyllä muutkin elementit lähelläni. Tulta kunnioitan, ja rakastan, ilma on ehkä kaukaisin elementti, mutta kunnioitettu kuitenkin. Mutta vesi, sitä pelkään. Rakastan sitä, mutta sitten..Pelkään..

En osaa sanoa, miksi joku pelkää vettä tai tulta...
Mutta joku siihen on varmasti syynä. Ehkä joku kertoo meille.
Minulla on myös jonkinverran veden pelkoa/kunnioitusta.
Yhden entisen elämän mukaan olen joskus hukkunut rakkaani kanssa,
ja tällä hetkellä ajattelen, että voisi juontaa jopa sieltä. Myös lapsuudesta ja sen tapahtumista voisi  johtua.
Odotellaan jospa joku tietäisi tästä enemmän... ::)

 :skorpioni: - vain tulta rakastaa :)

olisin myös samaa mieltä että entiset elämämme voivat selvittää monia pelkoja yms. ellei niille tunnu löytyvän mitään järkevää selitystä tästä elämästä..

Vapautuksen voi kokeilla tehdä vaikkapa nukkumaanmentäessä meditoinnilla, jolloin tavallaan leikellään nämä pelot pois, irroitetaan. Itselläni on nähty näkijoiden silmissä puukonteriä sormenpäissä joka tekee tämän työn.

Eft-terapiaa on kehuttu tuollaisiin tapauksiin. Ohjekirjan voi ladata netistä ja lukasta, sit vaan kopsuttelemaan itseä sormenpäillä akupunktiopisteisiin. 5min ja siinä se vapautus pitäs olla. Itse en itselleni keksinyt mistä voisin vapautua joten omia kokemuksia eft-terapiasta ei ole. Jotain kyll pari kertaa tein ja hymyt sain aikaan.

Onneksi vesi ei pelkää sinua ja menee sun vatsaan juodessasi, vaikka sinä et mene siihen  :2funny:
 :smitten:

Minut on opetettu pelkäämään vettä, koska
lapsena mulahtelin talon takana virtaavaan joen poikaseen
varsin usein läheltä piti-tilanteineen.

Minua on kuitenkin vesi aina kiehtonut,
kuten tulikin. Nim. Pikku-pyromaani. ::) :P

Opettelin uimaan varsin myöhään,
-teini-ikäisenä, koska vanhempani olivat
kauhuissaan uimisesta.

Menin aikuisena avomeri-sukellus kurssille
ja suoritin PADIn luvat harrastus-sukellukseen ja hylkysukellukseen.
Sukellan vuosittain Egyptissä ja Thaimaassa etupäässä.
Suunnitelmissa on lähteä Etelä-Amerikan
suuntaan vastaavissa merkeissä.
Minua kiinnostaa meri arkeologia. :)

Iso-veljeni kuoli hukkumalla.
Häneen oli iskostunut vanhempiemme veden pelko
ja pahimmat pelothan aina käyvät toteen. ;)

Täällä myös yksi "ikuisesti ja aina tässä elämässä ollut"-vesikammoinen (tulee menneestä elämästä tämä kammo) joka kuitenkin nauttii vedestä ja haluaa olla sen äärellä. Kammo on helpottanut jonkin verran vanhemmiten, mutta edelleenkään en käy uimahalleissa (liikaa ihmisiä samassa altaassa hyppimässä liian lähellä minua), en mene uimaan minulle tuntemattomaan rantaan jos joku ei ole näyttämässä miten ranta syvenee, en hypi enkä riehu vedessä ja kasvoilleni/päälleni ei saa heittää vettä, kun olen uimassa.... eikä kyllä muutenkaan. Uima-altaissa voin uida kohdissa, joissa jalat eivät yllä pohjaan, tosin en kovin mielelläni, mutta järvessä en mene kaulaani syvemmälle. Sekin syvyys alkaa ahdistaa.

Olen kasvanut Järvi-Suomen alueella ja tottunut siihen, että vettä on aina näkyvissä, lähtipä minne päin tahansa ja että uimaan pääsee suhteelisen helposti. Lahdessa asuessani kaipasin juuri eniten vesistöjä. Olen asunut kerran aikaisemmin aivan järven rannalla ja nykyinenkin asuinpaikkani on järven kupeessa. Omasta huoneestani voin vilkuilla järvelle ihan milloin vain. Kesti jonkin aikaa ennen kuin uskalsin veneen kyytiin tänä kesänä ja hei - uskalsin jopa rentoutua ja uittaa sormiani vedessä kyydissä ollessani. Silti koko ajan tuolla jossain on tieto siitä, että vesi alla on melkein pohjaton ja se aiheuttaa sisäisen pienen epämukavuuden.

Pidän veden äänestä ja tuoksusta. Keväisin odotan puroja, kun niissä on niin ihana ääni ja ympäri vuoden jaksan ihastella mutaisimpiakin rapakoita ja ojanpohjia ihan vain sen veden takia. Maa on minulle läheinen elementti myös - hiekka, multa, sora - ja kurarapakoissa on se paras puoli, että niissä on maata ja vettä sekaisin ;D

Jäälle en mene, jos ei ole pakko! ;D

En kestä katsoa kuvia, joissa kuvataan taivasta veden alapuolelta. Se alkaa ahdistaa. En myöskään pidä järin silloista, jotka menevät veden yli. Savonlinnassa päätie kulkee vesistön ylitse eräässä kohtaa kaarveaa, todella korkeaa siltaa pitkin. Siitä on tullut käveltyä joitakin kertoja ja se oli erittäin ahdistavaa. Autojen ajaminen ihan vierestä sai tien pinnan tärisemään ja tultui, että koko silta heiluu. Ystäväni kysyinkin kerran, että mitä tekisin, jos hän putoaisi tältä sillalta alas veteen - tulisinko auttamaan? Vastasin, että en tulisi. En uskaltaisi hypätä veteen, enkä voisi olla avuksi. Meitä olisi sen jälkeen kaksi tarvitsemassa apua yhden sijaan.

Kiitos AthaMaarit kertomastasi.

Ilmeisesti olen ammoin kokenut jotakin samaa. Nautin veden katselusta, varsinkin meren rannalla. Mutta veteen meno on epämukavaa.

Muistan lapsuudestani, että olin kovin innokas opettelemaan uimaan, mutta pelokas. Heti jos jalat eivät ylettyneet pohjaan aloin pelätä, ja tulin nopeasti pois vedestä.

Kerran kuumana kesäpäivänä menin yksin uimarantaan. Oli kova tuuli, halusin kuitenkin virkistäytyä. Kahlasin niin syvälle kuin pääsin ja lähdin uimaan rantaa kohti. Äkkiä iso aalto vyöryi pääni yli ja sain vettä suuhuni. Olin kauhuissani, tunsin että hukun. Siitä saakka olen vielä enemmän pelännyt mennä uimaan.

Kestän hyvin olla turvallisen veneen tai aluksen kyydissä. Lapsena pelkäsin sitäkin.

Olen ajatellut, että en menetä paljoakaan jos en mene uimaan.

Lari kirjoitti hyvin, onneksi vesi ei pelkää minua vaan rakastaa mennä vatsaani, juon paljon vettä.  :smitten:

Ihanaa huomata että en ole ainoa, jolla tällaisia tuntemuksia on. Itse en pelkää uimahallissa uimista, ja olen lapsena ollu kova uimaan, ja mitään negatiivista en muista lapsena itselle tapahtuneen. Joten mitään traumoja ei siltä saralta ole tullut.

Mua myös pelottaa, jos jalat ei osu pohjaan, sitten tulee paniikki. Tai toisaalta, jos jotain osuu muhun vedestä, niin pelottaa.. Olen kyllä välillä voittanut pelkoni, ja kerran olen uskaltautunut ollessani aivan yksin syvällä metsässä mökillä, missä asutus on kymmenien kilometrien päässä mökin lähellä sijaitsevaan lampeen uimaan. Mutta se vaati ihan hulluna rohkeutta. Voitin itseni sillä hetkellä, mutta en lopullisesti. Pikkuhiljaa varmaan tulee muutosta, mutta helppoa se ei ole. Pelkoni on ollut siinä tilassa, että en ole uskaltanut purosta ottaa kiveä, ilman hirveää itsepsyykkaamista. Nykyään pelko ei ole noin pahaa.

Olisi kiva tietää, johtuuko jostain edellisestä elämästä, jossa esim kuolema on voinut liittyä vahvasti veteen. Luulen että näin on.

Aion kyllä jatkaa tasapainon löytämistä, ja tiedän, että se löytyy ajan kanssa!!

Kaarinan kirjoitus vedestä tunne-elementtinä kopsahti tänne  :smitten:
Samoilla fiiliksillä veteen meno ja siinä viihtyninen kuin monella täällä... tykkään, mutta en ole kotonani... ajattelin sen aina johtuvan vaan "vieraasta", kun  :oinas: sitä tulta edustaa nje, nje  :smiley6600:
Mutta nyt muistin, että viime kesänä en päässyt uimaan ihosairauden vuoksi ja se harmitti... toissa vuonna tahdoin mennä uimaan järveen ja tehdä pitkiä lenkkejä, työntää varpaita sinne pohjaa kohden (jota en ikinä aikaisemmin edes ajatellut, HUI! :o ) ja uida hitain rauhallisin vedoin ettei veden pinta paljoa häiriintynyt  :angel: Hups vaan, olinkin aloittanut silloin keväällä itsetutkailun psykologin avulla ja kahlasin syvällä tunnemaailmassani aika-ajoin... hajoitin vanhaa ja tein tilaa uusille  :smitten:
Että näin, KIITOS Kaarina  :-* Jokin juttu loksahti taas...