Astro Foorumi

Eli keskustelua siitä,miten toimitte kun menee hermot,tai kun raivo saa vallan (vai saako?) ja kuinka puratte tunteitanne,ja millaiset asiat saa teidät suuttumaan,leppymään? yms yms...  :)

Itse olen hyvinkin päättäväinen ja lujatahtoinen.suutun jos lupauksia ei pidetä,tai asiat ei mene niinkuin olen suunnitellut. >:( Jos mulla sattuu olemaan huono päivä niin yleensä siitä kärsii kyllä kaikki perheenjäsenet... hyvinä päivinä leijun jossain pilvissä enkä edes huomaa niitä asioita jotka normaalisti ärsyttäisivät,tai huomaan,mutta en jaksa kiinnittää huomiota. :angel: Olen yrittänyt opetella itsehillintää,kun suuttuessani perheenjäsenille olen ihan kuin hirviö,karjun,heittelen tavaroita,jopa potkin ja lyön jos tarpeeksi nuppi kiehahtaa... joskus kun suutun itsekseni vaikka omassa huoneessani niin heitän jonkun tavaran seinään (esim. kännykän) ja on nautinnollista katsoa kuinka se menee rikki.Uskon sen johtuvan jotenkin siitä kun suuttuessani oloni tuntuu siltä että voisin itse mennä rikki tai räjähtää,niin kun saa heittää jotain rikki menevää seinään niin se helpottaa. :idiot2: Ystävien seurassa en yleensä raivostu niin että alkaisin "riehumaan",saatan vaan sanoa jotain töksähtävää ja muuttua etäiseksi ja hiljaiseksi.
Lepyn yleensä ihan vaan sillä että saan olla omissa oloissani ja yksin miettiä asiat järjestykseen... en koskaan pyytele anteeksi sen jälkeen kun olen jotain pahasti sanonut suutuksissani tai muuta vastaavaa,koska se ei ole pelkästään oma vikani silloin kun kiehahtaa vaan sille on aina joku syykin.Pienempänä olin oikea kauhukakara kun asiat ei mennyt minun toivomallani tavalla ja osoitin sen myös,nykyään raivostun aika harvoin silleen kunnolla,sanon vaan mahdollisimman ilkeästi kaikille jotka mua ärsyttää.(eikä se suuttumisen syy yleensä edes loppujen lopuksi ole muiden vika,peiliin voisi vaan katsoa eikä nostaa pienistä asioista isoja.)
Monesti sitä miettii miten sais kärsivällisyyttä itselleen enemmän ja ei olis niin ajattelematon suuttuessaan. ???

Mie kun suutun, niin ekaksi alkaa sydän hakkaamaan lujasti ja sitten alkaa huimaamaan  :crazy2: ei todellakaan kiva tunne itselle, onneksi sitä sattuu harvoin enään, mutta pyrin heti sellaisen tilanteen alkaessa ottaa takapakkia kuuntelen ja sanon oman näkemyksen, mutta en ala riitelee :knuppel2: lähden ennen tilanteesta pois, jos asia menee liian tiukalle, ennen päästelin aikamoisia sammakoita suustani ;D nyt ajan kanssa oppinut hallitsemaan tilanteen. Se mikä sieppaa eniten on epärehellisyys ja väkivalta :tickedoff: oli se henkinen tai fyysinen se on yhtä paha, jos sellainen on ystävä piirissä, niin pudotan armotta sellaisen ihmisen pois ystävälistaltani :buck2: ehkä kuullostaa rankalle, mutta enemmän ajattelen omaa jaksamista ja tiedän mikä sopii minulle mikä ei

Vetäydyn yleensä myös pois sellaisista tilanteista.
Kaikkinainen väryys,joka kohdistuu heikompiin suututtaa,vaan nykyisin olen joutunut sen toteamaan,etten voi ihan kaikelle mitään.
Asiat vain menevät niin. :-\
Se on ollut helpottavaa ja lohdullistakin.Ei tarvitse jaksaa niin paljon,koska omat energiathan siinä häipyvät ja takki jää tyhjäksi.

Ennen suutahdin hyvin nopeasti ja vastasin myös kohteelle saman tien.
Kiukku saattoi velloa päiväkausia sisälläni ja oli paha olla.
Nyt,kuten kyllä ennenkin,vetäydyn yksinäisyyteeni nuolemaan haavojani.
Puhun asiasta sekä suuttumuksen kohteen kanssa,että lähimpien ystävieni.
Osaan ja pyydänkin nopeasti anteeksi.
Pisin pahaoloni oli kesällä käyty riita siskoni kanssa.
Meidän ajatusmaailmamme lulkevat aivan ääripäissä.Hän on kaksonen horoskoopiltaan ja mielestäni hänessä kyllä on kaksi ihmistäkin.
Toinen on lempeä ja auttavainen,muut huomioon ottava,toinen,huh,minulle kaikki heti tässä ja nyt!!! :knuppel2:
Sanoin melko pahasti,koska olin vihainen asiasta,joka koski jälleen meitä kaikkia muita sisariakin.Siskoni päättää tietyt asiat yksin ja toimii ennen kuin muut ehtivät kissaa sanomaan.

Lähetin hänelle hiljattain tekstiviestin,jossa pyysin anteeksi ilkeitä sanoja.Kerroin etten halua olla hänen kanssaan riidoissa,mutta ehdotin että pidämme vain etäisyyden toisiimme.Ei tullut vastausta,mutta oma oloni helpottui.
Paljon olen muuttunut kiukkuni kanssa.
Ennen olin myös aikamoinen raivotar,jolla jyräsin asioita herrojen huoneessa läpi. :knuppel2: :police: :tickedoff:
Nyt lähetän energiaa sellaisille asioille,jotka saavat kiukun nousemaan.
Sillä tuleehan niitä vielä,mutta en vain pidä siitä tunteesta enää.
Loppuen lopuksi se vie oman olon niin heikoksi ja vaatii aina uuden "ukkosrintaman" keräämisen,että jaksa hoitaa seuraavan asian pois. :2funny:

Onkohan tämä joku Oinaspiirre? Minullakin käy nimittäin ihan samoin, kun suutahdan.

Yleensä, kun suutun, en näytä sitä. Minut saa ärsyttää ihan äärimmilleen, jotta se kumpuaisi ulos ja silloinkin se kumpuaa vain painavina sanoina ja auran kautta. Tapani mukaan vetäydyn jonnekin vihoittelemaan - en toiselle vaan ehkä enemmänkin itselleni siitä, että annoin taas egon nousta sieluni ylitse ja vihastuin melkeinpä turhasta. Mikään ei loppupelissä vihastuta, kun omaa oikeanlaisen katsantokannan, mutta se ei myöskään tarkoita, että hyväksyisi kaiken olkiaan kohauttamalla. Hallinta vain pysyy Itsellä.

Mökötystä kestää oman aikansa ja lepyn yleensä nopeasti. Eniten sieppaa se, jos minua ja minulle tärkeitä asioita ei arvosteta. Vähättelyä, syyttelyä, alaspäin katsomista, epäuskoisuutta (eteenkin, kun olen vielä niin nuori) ja näin päin pois.

Inhoan riitelemistä, huutamista, karjumista ja kaikenlaista aggressiivista käyttäytymistä. En halua, että minua kohtaan toimitaan niin enkä halua itse toimia niin toisia kohtaan.

Olen kieltämättä kasvanut paljon henkisesti, vaikka minulla on aina ollutkin kova itsehillintä, Oinasmerkkisyydestäni huolimatta (tekeeköhän NousuKauris minusta kovan?). Vielä 10 vuotta sitten jos totaalisesti pimahtaessani olisin huutanut, että puren sulta kaulan irti ja kaivan silmät päästä paljain käsin, minä myös olisin tehnyt sen. Enää näin ei ole. Minulla ei ole mitään syytä ryhtyä väkivaltaiseksi. Elämänymmärrys on kasvanut ja kunnioitus muita sekä Itseä kohtaan ja olen siitä iloinen ^_____^

Tosta tulikin mieleen että mä olen tosi kova uhkailemaan... "jos et mee pois siitä niin.... jos en saa uutta takkia niin... yms..." jos tosi kovasti suutun niin uhkailen vaikka sille ihmiselle että "Mä tapan sut jos vielä 'tekee jotan mistä oon suuttunut'" Tosiaan joskus oikein pelottaa omat raivopurkaukset kun ei pysty hallitsemaan itseään että mitä tekee tai sanoo.
Pitäis oppia vaan olemaan hiljaa ja mennä rauhoittumaan itsekseen. :knuppel2:
Oon kyllä jo huomattavan paljon oppinutkin hillitsemään itseäni mutta vieläkin joskus keihahtaa niin että. :tickedoff:
Joskus oon miettinyt että pitäis varmaan hommata jotain rauhoittavia että aina kun tuntuu että nuppi menee sekaisin niin ottaa niitä. :2funny:
Mutta pitäähän sitä aina joskus saada vähän purkautuakin,en usko että semmoista ihmistä onkaan joka ei koskaan suuttuisi mistään.Jotkut osaa paremmin peitellä loukkaantumisensa/suuttumisensa kuin toiset.

mökötän enkä kellekkään puhu mitään. vaivun suoja kuoren alle,kuten kaikki ravut.

Uhkailusta sen verran... itse pidän ohjeena, etten sano mitään mitä en pysty toteuttamaan... se lisää uskottavuutta pidemmän päälle  ;)
Oinailla taitaa tuo pulssi olla yksi selvä merkki  :2funny: ja kun veri pakenee isoihin lihaksiin, lakkaa päässä virtaamasta  ::)
Samaa vikaa siis, mutta jos suutun verisesti  >:( jäätyy veri suoniin ja vaikenen. Siitä ei ole paluuta, se ihminen voi sen jälkeen vaikka kuolla... ei haittaa  :-X
En tiedä onko vielä jokin aste olemassa... luulen niin ja se on se pimeä piste, jonka jälkeen olisin kykeneiväinen hirmutöihinkin... en tahdo koskaan edes tietää...

Perheenjäsenten kesken jos ollaan, niin näytän kyllä suuttumukseni ja saatan myös räjähtää ihan totaalisesti... varsinkin joskus teininä saattoi tavaroita lennellä pitkin seiniä. Toisaalta saatan myös loukkaantua ja muuttua jäätävän kylmäksi minua loukannutta henkilöä kohtaan.

Ongelmani on, että vieraille ihmisille tai edes monille kavereilleni en pysty suuttumustani näyttämään. Se tavallaan jää kytemään sisälle, ja myöhemmin yksin ollessani vasta nousee kunnolla pintaan... ja silloin vasta tulevat mieleen kaikki ne asiat, joita siinä tilanteessa olisi halunnut sanoa.  :idiot2: Tietysti siinä on kyse pelosta, eli siitä että minusta ei enää tykätäkkään, jos en ole kaikille mieliksi. Taitaa olla vaakojen perusongelma... Joudun jatkuvasti ponnistelemaan sen eteen, että osaisin näyttää ihmisille myös negatiiviset tunteeni.

Toisaalta noususkorpparina en ikinä unohda minua kohtaan tehtyä vääryyttä. Saatan jopa antaa sen anteeksi, mutta unohtaa en koskaan.  :knuppel2: Jos olen tosi raivona, niin päässäni kehittelen kaikkia kauheita kostotoimenpiteitä ja saan niistä jopa jonkinlaista kieroutunutta nautintoa... Todellisuudessa en tietenkään tee yhtään mitään, mutta jo vihan käsitteleminen tuolla tavalla yleensä auttaa pääsemään siitä yli.  :uglystupid2:

En tajua heti suuttuvani. Tuntuu vain epämääräiseltä -.  suutuumus iskee myöhässä. (Mars perääntyy syntymäkartalla, siitäkö viive?) Kirjoitan sitten tajuttoman pitkän, perusteellisen ja järkiperäisen sepustuksen minua loukanneista asioista sille, jolla olen suuttunut, ja kiehun kotona itsekseni ja läheisilleni marmattaen. Useassa tapauksessa en halua nähdä kyseistä henkilöä enää koskaan.
Jos suutun läheisille perheenjäsenille, huudan ja ilmaisen suuttumukseni avoimemmin. Kukaan ei näytä kuitenkaan tajuavan, että olen suuttunut, vaikka tekisin mitä. Se on kummallista. Kun ei vähäläl uskota, saatan paiskoa tavaroita - eikä uskota sittenkään! Minut halutaan nähdä henkilönä, jolla ei ole lupa suuttua mistään, vaikka tallottaisiin miten. Vaata viime aikoina olen antanut itselleni luvan suuttua, ja myöntää suuttuneeni.

RÄJÄHDYS VAARA !!!!
Huudan , raivoan, heittelen tavaroita, nooh....joskus kylläkin kävelen tieheni ja puran kiukkuni lenkkipolulle. Siivoaminen on yksi konsti saada purkaus rauhoittumaan.
Onhan näitä  :2funny:

En suutu helposti, mutta jos suutun-niin yleensa on kysymyksessa todellinen loukkaus tai epaoikeuden mukaisuus ja silloin kaytan viilean pistavia sanoja ja hyvin laskelmoiden jopa uhkauksia.

Myös...suutun hyvin harvoin! Silloin hiljenee kyllä 'seurakunta'. Ja sanelen selvää tekstiä. Ja kirjakieltä.

Mutta hermostun useammin. Siloin menee kieleni solmuille.

Kumpikohan on vaarallisempaa vai terveellisempää?  :D

sulkeudun, ahdistun jne...

rupeen tärisee , hengitys pätkii ja sellasia yleisiä fyysisiä oireita.
lopulta joko laukee paha psykoosi ja muisti & ymmärrys pettää... usein myös luon täysin täysin eri tapahtumat "muistiin" (usein rauhallisia ja totuuden vastakohtia) kuva, tapahtuma, aika ja paikka korvikkeet. ne on ainoat muistikuvat mitä kilareista jää... yleensä psykoosista selviän vasta sairaalahoidossa.

rauuhottuminen =o=) rauhallinen/rakas henkilö ja minä itse & oman-totuuteni, sekä hengitykseen keskittyminen... siinäpä kai ne  joista ois apuva=P

Hiukan off-topic
Oletteko huomanneet, etta kunnon suuttumisen jalkeen olette tehokkaampia-mina ainakin.
Kun purat vihat pellolle, tuntuu kun olisi tyhja kaikesta vihasta ja silloin on runsaasti tilaa uudelle energialle.

tuo on muuten ihan totta. :) joskus mulla kestää vaan vielä sen vihan purkamisen jälkeen päivä tai pari että mieliala tasoittuu ja sitten sitä uutta energiaa alkaa tulla. :angel:

Voisiko tuota kysymystä kääntää myös siten, että miten toimii, kun muut suuttuvat sinulle. Sillä enemmän minulle käy niin.

Usein se tulee yllätyksenä, tietämättäni mitä olen tehnyt. Toinen vain raivoaa, niin että suu on vaahdossa. Minä ymmärtämättä miten ja miksi laukaisen monesti suuttumuksen. Ja kun olen tietoisesti viaton, tiedostamatta tietenkin kamala syyllinen, niin katselen sitä silmät ymmyrkäisenä, eipä silti, niin monesti ympäristökin.

Kaikki mitä voin tehdä, olisi tietenkin suuttua takaisin, mutta sitä en osaa. Lauon kyllä suoria sanoja ja asetan toisen tilille sanomastaan. Ja siitäkäs hän vain äytyy!!!

Onko teillä tällaisia kokemuksia?

Esmiranda
Oletko koskaan kuullut, etta hyokkays on paras puolustuskeino?

En vissiin... :-\

Inhoan ja teen kaikkeni välttääkseni riitoja ! Kun oikein suutun, niin sydän hakkaa ja tuntuu että pakahdun. Lähden yleensä pois tilanteesta jonnekin omaan rauhaan ja kun jonkun aikaa on kulunut, niin suuttumus saa posket kuumottaan, silmät salamoimaan ja silloin minusta kannattaa pysyä kaukana. Olen yleensä rauhallinen, mutta jääkylmä ja toimin niin kuin toista ei olisikaan. Jos toinen ei lopeta, niin minä kyllä lopulta sanon rumasti mielipiteeni ja sitten kun rauhoitun, niin tulee paha mieli ja "piiskaan" itseäni jos en ollut järkevä puheissani tai iskin "vyön alle" . Vaikka toinen olisi tehnyt samoin, niin olen itselleni vihainen, koska en itse ollut viisaampi . Yleensä kuitenkin lähden sellaisesta tilanteesta pois siksi aikaa, että rauhoitun, koska sen jälkeen minuun ei enää oikeastaan voi vaikuttaa sillä ympärilleni tulee jotenkin sellainen "rauhan panssari" .
Olisin iloinen jos voisin ihan reilusti tapella tappelut ja sitten nauraa niille, koska ne yleensä puhdistavat ilmaa, mutta valitettavasti en sitä taitoa osaa .  Ainoastaan silloin kun puolustan toista minusta saa kovan vastuksen  ;D .