Astro Foorumi

Hei, olen 23-vuotias nainen kai jo voisi sanoa, mutta siitä huolimatta koen että 50 lähestyvät vanhempani kohtelevat minua kuin pientä tyttöä. En ole mikään pitkä, en ole koskaan ollut, kun taas vanhempani ovat keskimääräistä pidempiä.

Tiedän, että olen vielä nuori, mutta kuitenkin opiskellut ja asunut ja elänyt itsenäisesti jo yli 4 vuotta vaikka en seurustele eikä minulla ole perhettä ja tunteeni heittelevät ja olen pienikokoinen niin siitä huolimatta toivoisin, että vanhempani voisivat edes kohdella minua kuin aikuista itsenäistä ja oman tahdon omaavaa älykästä ihmistä.

Olen ollut masentunut ja siis saanut siihen myös lääkityksen, vanhempani myös tietävät tämän, siitä huolimatta jos minulla on apea päivä niin saan kuulla piikittelyä tyyliin "onko pipo kireällä" ja voi että kuinka se sattuu.

Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä, en todellakaan ymmärrä. Vihaan melkein vanhempiani tämän takia, vaikka en todellakaan haluaisi.

Oma kokemukseni vanhemmista on, että he pitävät vieläkin pienenä.
Olen jo 38. Vanhemmuus ei koskaan lakkaa ja kukin toteuttaa
vanhemmuuttaan omista lähtökohdistaan.
Lapsi vapautuu vanhemmistaan, kun on itse riippumaton, huolimatta
siitä mitä vanhempi sanoo tai tekee.
Katsoessari rakkauden silmin, vapaana, ymmarrät heidän
toimivansa parhaalla osaamallaan tavalla. Otat vastaan sen minkä tahdot ja loppuun voit suhtautua rakkaudella.
Ei aina helppoa, mutta kannattaa!
Parastaan antavat ja itse heidät valitsit. Siitä näkökulmasta
löytyy monta kasvukohtaa meillä kaikilla.

Voimaa vähdä lävitse ytimeen!  :smitten:

Päivi

Tämä liittyy asiaan hiukan vierestä, mutta kannattaa lukea..
Matti Kuuselan hopeasulkaviestit ja vanhemmille anteeksiantaminen.
Tämä on kanavoitua tietoa !!! Että jos kiinnostaa päästä asiasta yli!!

Usein vanhemmat kuitenkin yrittävät rakastaen parhaansa, ehkä he kuvittelevat heittävänsä kevennyksenä että "onko pipo kireällä"  :smitten: Mutta eivät ehkä osaa ajatella että se sattuu suhun.  :-[

Oon huomannu usein sen että nykyvanhemmilla ei välttämättä tietoisuus aina riitä jotta ne ymmärtäisivät nuorempiaan, varsinkaan tänä päivänä kun monet nuoret ovat jo henkisesti orientoituneita, tuntevat ja ymmärtävät totuutta paljon syvemmälti kuin vanhemman ikäluokan edustajat. Eikä vanhempi ikäluokka useinkaan ymmärrä nykynuoren ja -aikuisen haasteita tässä henkisessä kasvussa koska he eivät ole vastaavia haasteita omassa nuoruudessaan kokeneet. Eivät ne ymmärrä syitä masennukselle, eivät tiedä tunnepatoutumien purkamisesta mitään, pelkäävät itkun suurta määrää joka polulla kulkijaa kohtaa, eivät tiedä mitä on kosminen tuska eivätkä ymmärrä henkiseen kasvuun liittyviä fyysisiä oireita jne. Eli kaikkea sitä mitä tällä hetkellä henkisellä polulla kulkeva sukupolvi joutuu kohtaamaani. Haasteet ovat ihan erilaisia kuin vielä 20-30 vuotta sitten.

Vihata ei kannata vanhempiaan, kyllä he Alzbeta sua rakastaa eivätkä tahallaan satuta!  :smitten: :smitten:

Joissain tapauksissa voi olla parempi ettei odota vanhemmiltaan ymmärrystä kun voi hyvinkin olla ettei niillä ole edellytyksiä ymmärtää. Joten rakastetaan vanhempiamme, he ovat sentään tehneet meidät!!  :smitten:

Totta, kannattaa lukea! Jos jollakulla ei sitä ole ja haluaa sen lukea niin voin copypastata vaikka yksityisviestinä.

Matin listalle voi ilmoittautua:
"Saat vapaasti välittää Hopeasulkaviestejä myös ystävillesi. Jos haluat viestit suoraan itsellesi, kirjoita minulle osoitteella vega5@saunalahti.fi - Matti."

Toivottavasti en masenna sua lisää,sillä olen itse 42 ja mulla eteskin äitini kohtele mua kanssa kuin teiniä.Niin on ollut aina.Olen eronnut pitkästä suhteesta,mulla on lapsi ja elän tieteskin omillani lapsen kanssa.Mutta omillaan eläminen ei ole estänyt äitiäni koskaa sekaantumasta puuttumasta asioihini.Hänellä omasta m,ilestään on aina ollut oikeus sen varjolla että on huolissaan meistä lapsistaan jne.puuttu apiikitellä,suuttua jne.hänen tapa on elää yhtä suuntaa,ei ole mitään muuta tapaa.Aina ensimmäisen takaiskun tullessa ja sen kuullessa on santa kauheeta mitä ihmiset sanoo,ja kuis nyt noin mitä olenkaan tehnyt väärin että säkin oot tuommoinen jne.jnen.Hän tyrmää ystävni ,hän tyrmää harrasrukseni sen että en sovellu katekoriaan 41 pian 42 vuotias nainen jne.Hän syyllistää ja solvaa paheksuu ja hönkkii kaikesta ja kaikille meille tai ei niin paljon keskimmäiselle pojalleen,Isäni ei enää tai ei koskaan ole tuominnut ja nyt hän on niin sairas ettei enää jaksa olla kiinnostunutkaan,häntäkin äitini soimaa väheksyy tuskailee ja komentaa kuin poikasta.

En tiedä millai oisi suhtsuduttava,mutta en hirveen usein sano takasin,en vai mene heille.Olen saanut opin ettei vanhemmille haistateta vaikka mieli tekisi ja oisi helppoa itselleen olla käymättä,mutta kummiskin hän on äitini ja pidän isästäni suuresti en siis hänenkään takia voi olla käymättä.
Olen sitä mieltä että äitini ja hänen kaltaiset ihmiset ovat ns.köyhiä heidän elämäsä ei ole kuin he itse ja kun he tuntevat tyhjyyden se kääntyy katkeruudeksi ja sen voi syytää esim.lapsilleen etenkin jos he ei ole ns.täydellisiä,ja en koskaan voi ikävä kyllä sanoa kunnioittavani ns,äitiäni se on kauheeta kirjoittaa ja ääneen sanoa muta jos äiti tai yleensä bvanhemmat ei kykene lapsiaan hyväksymään aidosti virheineen puutteineen on se minusta asia joka on eräs surullisimmista asioista ja siinä ei enää sananlasku kunnioita isääsi ja äitiäsi ole pätevä.
Mnä nyt aikuisena olen koettanut olla kuin asia ei haittaisi enää mutta kylläö se haiottaa,ja nyt koetan olla elää niin että en itse kohtele lastani kuten mua on kohdeltu,eli koetan antaa hänelle oasteita neuvoja,rakkautta huolenpitoa,tukahduttamatta hänen omaa itseään leimaamatta häntä jo alku metreillä ja yritän antaa tilaa kehittyä yksilöksi ei kuvakseni.
Toivon sulle jaksamista ja että löydät tavan jolla asia ei vaivaa sua niin. :smitten:

Sellaisia ne vanhemmat on.
Ja uskon, että jokaisen on vain irrottauduttava heistä, niin sanotusti tapettava mielessään.

Ehkäpä otatte vähän liian
raskaasti asiat,
tollanen "onko pipo kireellä" tai "oliko pahaa kahvia"
on vain leikkimielistä irvailua.
Jos ei sellaista kestä...

Niin voi voi... pikku raukkaa.... kyllä se siitä...
=E

Mulla on vähän sellainen luonne että tollaisissa tilanteissa heitän
vaan lisää vettä myllyyn ja vedän jonkun shown siitä tai
alan, kuten ala-asteen opettajanikin jo sanoi "sooloilemaan"
emt.
Jokainen kai tavallaan  ???

Minulta taas vanhemmat kyselevät neuvoja milloin mihinkin. Toisaalta he ovatkin hieman seniilejä. ::)

Surullista mutta totta varmasti joka sana, mitä tästä aiheesta tänne kirjoititte. Rakkaat ihmiset, muistattehan nämä sanat vielä silloin, kun omanne alkavat itsenäistyä ja tekevät pesäeroa kodistaan.

Minun mielestäni vanhempien yksi suurimmista/vaativimmista tehtävistä, on kasvattaa lapsistaan itsenäisiä ja vanhemmistaan riippumattomia kansalaisia. On niin helppoa luoda lapsen silmissä itsestään korvaamaton ja kaikkitietävä vanhempi. ???

Enpä usko, että sellaista sukupolvea olisi vielä maanpäällä ollutkaan, mikä ei olisi syyttänyt vanhempiensa sukupolvea ymmärtämättömäksi ja väittänyt, että nykyajan ongelmat ovat ihan toista kuin silloin. Jokaisena aikakautena ovat omat ongelmat. Kehitys ja teknologia muuttavat asioiden nimiä, mutta perusongelmat ovat luullakseni aivan samat, kuin esim. 100 vuotta sitten.

 :) :vaaka:

Onhan ympärillämme paljon erilaisia ihmisiä, jotka ilmentävät olemusta eri tavoin.
Silti ei haittaa miten kukin on tai sanoo ja tekee - noin keskimäärin.
Ongelma on minusta omassa sitoutumuksessa, miten antaa jonkun vaikuttaa.
Vanhempana pyrin kasvattamaan lapseni itsenäiseksi, mutta kolmesta pojasta kaikki ovat erilaisia. Yksi heistä on sen kaltainen, että näyttäisi hänen olevan minussa kiinni pitkään.
Väkisin ei voi työntää pois. Elämän vain pitää saada tapahtua ja kaikkea tarvitaan, juuri ne haasteet, joita meillä on. Nehän auttavat laajentumaan.  :)

Rakastan vanhempiani hyvin paljon ja ihan KAIKESTA huolimatta ! Kukaanhan ei ole, eikä voi olla täydellinen. Olen tietysti aikuistuttuani ja sen myötä myös viisastuttuani (toivottavasti)  ;) oppinut yhä paremmin heidän tekemisiään/tekemättä jättämisiään ymmärtämään ja hyväksymään. Olen antanut heille, sekä itselleni anteeksi kaikki välillämme olleet konfliktit/virheet. Eivät he TAHALLAAN virheitään ole tehneet... Vihanpito ketään kohtaan ei mielestäni kannata ! RAKKAUS on se, mikä kannattaa, mikä kantaa elämässä karikoidenkin yli ! Kun rakastaa, saa myös rakkautta !  :smitten: Minulla on vain yhdet vanhemmat ja haluan täysillä vaalia hyviä ja rakastavia suhteitamme, niin kauan kuin täällä olemme ! Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi, eikä menneessä kannata "rypeä". Haluan rakastaa heitä JUURI SELLAISINA KUIN OVAT ja juuri TÄSSÄ hetkessä ja NYT ! Huomennahan voi olla liian myöhäistä, enkä halua erota riidoissa, kaunoissa, selvittämättömissä asioissa ! Tottakai minua, kuten jokaista on joskus ärsyttänyt omat vanhemmat, mutta sellaistahan se elämä on. "Paapomisellaan" / sekaantumisellaan elämääni, he vain osoittavat, että välittävät ! Vaikea minunkin on ollut sitä välillä sietää/hyväksyä, mutta niin se vain on. Eivät he sitä "ilkeyttään" tee. Silloin olisi jotain mielestäni pielessä, elleivät he koskaan huolehtisi, "sekaantuisi"... Äitinikin on juuri sanonut, että lapset ovat aina vanhemmille lapsia, vaikka kuinka vanhoja olisivatkin. Niinhän se on... Olen aina heille se "pikkutyttö"... Vaikka olenkin "jo" 36v. "Hoidamme" aina tarpeen mukaan toinen toisiamme ja puolin ja toisin tulee vietettyä unettomia öitä... Etenkin minun kohdallani, olenhan "ongelmapesäke"... Hih !  ;) Rakastan heitä, he rakastavat minua ja annamme toinen toisillemme anteeksi virheemme ja pidämme huolta toisistamme !!  :smitten:  :smitten:  :angel:

Alzbeta, vanhemmat ovat yleensä huolissaan lapsistaan aina. Oma äitini saattaa kysyä kun olen hänen luotaan lähdössä että käynkö vielä vessassa ennen lähtöäni tai olenko varmasti syönyt  ;D
He välittävät. Joskus heitä ei jaksa, varsinkin kun aiheuttavat huolia mutta hyvää ne yleensä tarkoittavat. Tsemppiä  :smitten:

Heipz  :)

Vanhemmuudesta sen verran, että äitinä hössöttäessäni en varmaankaan aina ajattele niinkään mitä tulee sanotuksi, ennenkuin lapsen (isonkin) loukkaantunut ilme kertoo "leikkimielisen huolenpitoni" tuntuneen lähes loukkaukselta. Kerropa vanhemmillesi suoraan
mikä sinua loukkaa tai ärsyttää, joskus rakkautta on helpompi näyttää kiusoitteluna kuin vaikkapa halaamalla, ikävä kyllä.

Oma äitini oli suurimman osan aikaa aika välinpitämätön ja isäni jo lievästi dementoituneena
alkaa tuntumaan enämpi lapselta kuin vanhemmalta kiukutteluineen, joten olisin varmasti mielissäni, jos joku muistaisi kysyä miten menee, vaikkapa piikikkäälläkin tyylillä...

Mutta eihän vanhemmistaan voi valittaa, syntyvä sielu kun vanhempansa valitsee...

Hei,

Näissä Profeetta Kahil Gibranin (Ote. suom. Annikki Seppälä) ajatuksissa olisi meille kaikille vanhemmille jotakin ajateltavaa... :smitten:

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkodon asunnossa,
minne te ette voi mennä, edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
mutta älkää yrittäkö tehdä teitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.

Hei
Mina olen menettanyt nuorena koko perheeni, mutta NYT ymmarran miksi, koska kuulun elaman kaipuun tyttariin!!
Diamond

Hei Alzbeta
Miksi et sano ääneen vanhemmillesi, että voisivat kohdella sinua kuin aikuista itsenäistä ja oman tahdon omaavaa älykästä ihmistä.

Mielestäni ei ole hyväksi masentua ja syödä lääkkeitä sen vuoksi. Menee hyvä elämä pitkässä juoksussa pilalle synteettisten lääkkeiden vuoksi. Itse voin kertoa kokemuksen itsestäni Olin ollut riitaantunut ja katkera vanhemmilleni 20 vuotta samanlaisesta syystä. Taustalla heidän paijaamiseen oli huono parisuhde ja salaisuuksia. tein uuden vuoden lupauksen ja ystävänpäivänä annatin heille raskaan reppuni tyhjäksi. ensi reaktio oli, että kuinka saatoin kiltistä muuttua julmaksi, mutta meikäläisen elämä muuttui hetkessä iloiseksi ja kevyeksi. Nyt voivat vanhemmat keskittyä itseensä ja parisuhteeseen, kun luurangot on tuuletettu kaapista. Rakastavana vanhempana minä en koskaan voisi nälväistä lapsilleni "onko pipo kireällä" vaan kyllä haluaisin keskustella heidän paineet pois mielestä.

Suosittelen keskustelua ja tunteiden esille tuomista vanhemmille, koska liian pitkään muhiva viha jättää jälkensä sinuun ja myöhemmin perillisiin.
Kysyppä onko heillä kaikki hyvin, kun he ovat nyt ilman sinua. Vanhempien yleisin ongelma on, että he vaativat lapsiltaan omia saavuttamattomia unelmia tai he peilaavat omat lapsuuden ja parisuhteen traumat lapsille.

Olet nuori ja elämä edessäsi ja iän puolesta parhaat vuodet menossa, joten katse peruutuspeilistä pois ja katse eteenpäin kaikkeen positiiviseen.
Life is live

Tulipas vielä ajankohtainen asia mieleen vanhemmistani... Joka avasi silmiäni lisää ja antoi uutta katsantokantaa. Eli olimme n. puolitoista vkoa sitten äitini kanssa kahdestaan katsomassa kotimaista elokuvaa Äideistä parhain. Se oli hyvin koskettava elokuva jo itsessään, mutta etenkin äitini sanat elokuvan jälkeen koskettivat... Hän totesi, että niin, kun en itsekään rakkautta lapsena saanut, niin enpä kai siksi sitä teillekään (minä ja kaksi pikkusiskoani) oikein osannut antaa/osoittaa. En saanut sellaista mallia... Se jotenkin "kolahti" ja liikutti minua syvästi. Niin, äitinihän itse oli sotalapsena Ruotsissa, lastenkodissa. Meni n. vuoden ikäisenä ja palattuaan oli n. nelivuotias. Hän ei tuntenut omia vanhempiaankaan, kun takaisin palasi. Hän kysyi heiltä: oletko sinä minun isi ja oletko sinä minun äiti. Sitten riemuissaan hyppäsi heitä vasten ja sanoi: rakastan teitä... Niin koskettavaa ja liikuttavaa... Ja yleisesti ottaen muutenkin, kummankaan vanhempani lapsuus/elämä ei ole ollut mitään helppoa... Suurin niistä on RAKKAUS, todellakin !!  :smitten:  :angel:

Traagisinta vanhemmuudessa on se, että teit niin tai näin aina teet jotakin väärin päin. Tämän olen ymmärtänyt tullessani itse vahemmaksi.

Ei varmaan sellaista ihmistä olekaan, joka ei joskus jostain olisi ollut katkera tai vihainen vanhemmilleen. Me emme aikuistu ilman pettymyksiä, emmekä kasva suojassa murheilta. Inhimillisyys on meidän kaikkien puute ja rikkaus, eikä kukaan voi tehdä enempää kuin parhaansa. Suhde vanhempien ja lapsien välillä on ihmissuhde siinä missä mikä tahansa muukin; aina eivät tarpeet ja odotukset kohtaa ja yhteisymmärryksen eteen on tehtävä töitä. Kun koittaa muistaa pitää mielessä, että (niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin) meitä vahingoittavienkin tekojen takana useimmiten on rakkaus tai toisaalta omista puutteista ja kehittymättömyydestä johtuva kyvyttömyys toimia toisin, voi olla helpompi antaa anteeksi.

Minäkin (kuinkas muuten) olen ollut syvästi katkera omille vanhemmilleni suuren osan tähän astista elämääni, aivan päinvastaisesta syystä tosin. Minun tragediani ei ollut vanhemmat, jotka koittivat estää itsenäistymiseni, vaan vanhemmat, jotka pakottivat minut siihen liian varhain. En surrut sitä, että he pitivät minusta kiinni liian pitkään tai liian tiukasti, vaan sitä, etten saanut tuntea heidän koskaan kiinni pitäneenkään. Sain hyvin varhain oppia huolehtimaan itsestäni ja omista tarpeistani (eikä niistä sitäkään ennen huolehtineet juurikaan omat vanhemani vaan isovanhempani, myöhemmin sain/otin osakseni paitsi itsestäni, myös pikkuveljistäni ja ajoittain jopa äidistäni huolehtimisen). Ja hyvinhän minä opinkin, tavallaan, kun pakko oli. Jo 16 vuotiaana asuin yksin vieraassa kaupungissa ja huolehdin omasta taloudestani niin kuin parhaiten taisin tinkien omastani voidakseni myös tukea äitini sortuvaa taloutta.

Yläasteelta päästyäni olen siis vastannut itse itsestäni, enkä ole sen koommin saanut rahallista saati juuri henkistäkään (jota eniten olisin kaivannut) tukea "lapsuudenkodistani". Olenhan toki syviäkin aallonpohjia ja epätoivon hetkiä kokenut, mutta enimmäkseen kulkenut valoon päin kuitenkin ja tavallaan siis olen elämässäni onnistunutkin. Tietyllä tavalla, tietyissä asioissa voin todeta olevani monin verroin kypsempi ja itsenäisempi kuin monet ikätoverini tai jopa minua vanhemmat ihmiset. Toisaalta, surullista kyllä, asialla on toinenkin puolensa: ihminen, joka ei koskaan ole saanut tuntea olevansa täysin avuton ja riippuvainen omista vanhemmistaan, ei voi myöskään koskaan tuntea olevansa täysin itsenäinen ja riippumaton. Omalla tavallani tulen aina kaipaamaan ja janoamaan sitä (tietynlaista) äidin/isänrakkautta, jota ilman koen jääneeni. Vielä nytkin, 23 vuotiaana vaimona ja itsekin pienen tyttären äitinä tuo lapsena tyydyttämättä jäänyt riippuvaisuus ja avuttomuus pulpahtelee esiin tietyissä asioissa ja tilanteissa vaikuttaen (enimmäkseen negatiivisella tavalla) ihmissuhteisiini ja kykyyni selviytyä tietyistä tilanteista. Se vaikuttaa itsetuntooni ja itseluottamukseeni, se asettaa minulle kovia haasteita ja vaikeita kompastuskiviä omassa äitiydessäni, se saa minut lataamaan epärealistisia odotuksia ja toiveita miestäni ja muita läheisiäni kohtaan jne.

Yksinkertaisesti sanoen se on tehnyt elämästäni toisinaan vaikeaa, toisinaan jopa helvetillistä ja olen ollut siitä enemmänkin kuin katkera ja vihainen. Kaikkein harmillisimpana pidän ehkä juuri tuota, miten se väistämättä vaikuttaa kykyyni toimia itse rakastavana ja lämminhenkisenä vanhempana ja kodin luojana. On vaikea olla jotain sellaista, johon ei ole koskaan saanut mallia kotoaan ja toisaalta on myös liian helppoa sortua toistamaan niitä kaavoja, jotka on opittu omilta vanhemmilta. Siinä missä jollain toisella välittävä, läheinen ja rakastava suhde lapsiin ja puolisoon tulee kuin suoraan selkäytimestä sen kummempia yrittämättä, täytyy minun ponnistella siihen tietoisesti. On tietenkin hyvä, että yleensä pystyn omat puutteeni tässä suhteessa tiedostamaan ja tarkoituksella koitan välttää toistamasta omien vanhempieni virheitä ja näin ollen siirtämästä niitä myöskään enää eteen päin omille lapsilleni. Toisaalta taas huomaan tämän tietoisen ponnistelun ja pyrkimisen johonkin tiettyyn suuntaan hiukan myös häiritsevän sellaista luonnollista ja rentoa suhtautumista äitiyteen ja näin ollen siis tavallaan kuljettaa minua myös tietyssä suhteessa ja yhdeltä osin pois omasta tavoitteestani :(

No mutta joka tapauksessa jotain sellaista tässä nyt koitan ajaa takaa (ennen kuin vallan harhaudun sivupoluille), ettei se vanhemmuus, varsinkaan hyvä sellainen, niin kovin helppoa ole. Tämän huomaa viimeistään sitten, kun itse saa kunnian toimia samassa haasteellisessa tehtävässä omille jälkeläisilleen. Vaikka kukaan tuskin tuntee lasta paremmin kuin hänen omat vanhempansa (no, pätee ainakin tiettyyn ikään saakka ja ainakin terveessä vanhempi-lapsi suhteessa) sitä yllätyksekseen ja järkytyksekseen saa monet kerrat huomata olevansa itsekin ihan pihalla siitä, mikä juuri sille omalle kullanmurulle kaikkein parasta olisi. Me vanhemmat teemme paljon asioita edes sen kummemmin tiedostamatta tai ajattelematta, joskus hyviä joskus huonoja. Monesti tahtomattammekin tulemme myös toistaneeksi niitä samoja (hyviä tai huonoja) toimintamalleja ja kaavoja, joita omat vanhempamme kanssamme toteuttivat, jotka hekin taas puolestaan olivat omilta vanhemmiltaa oppineet jne jne. Jokainen voi tietenkin päättää katkaista jonkun vahingollisemman kaavan toistumisen itseensä ja pyrkiä tekemään oman lapsensa kanssa toisin. Mutta helppoa se ei aina ole. Ja toisaalta taas tuossakin on oma sudenkuoppansa: se mitä minä itse olisin omilta vanhemmilta toivonut ja odottanut, ei ehkä olekaan tämän lapsen toive! Me kun emme saakaan kasvattaaksemme itsemme toisintoa vaan aivan ainutlaatuisen yksilön ja persoonan, jolla on omat yksilölliset toiveensa ja tarpeensa ;) -se tulee yllätyksenä lähes jokaiselle meistä

En siis mitenkään voi olla varma teenkö nyt oikein ja toiminko oman lapseni/lapsieni parhaaksi (vaikka se onkin ehdoton ja vilpitön tarkoitukseni) pyrkimällä olemaan mahdollisimman erilainen äiti, kuin oma äitini on minulle ollut. Luulen ja uskon niin, mutta kuka sen tietää jos hän (tai he) olisikin juuri kaivannut enemmän omaa tilaa, vapautta ja etäisyyttä jne ja syyttää sitten aikuisena puolestaan minua siitä, kun koitin olla liian lähellä ja asettaa liikaa rajoja ja muodostaa ahdistavia rutiineja hänen turvakseen :uglystupid2:

Loppujen lopuksi siis vanhemmat eivät todellakaan voi tehdä muuta kuin parhaansa sen tiedon ja ymmärryksen valossa, joka heille on suotu ja toivoa sydämestään etteivät menisi kovasti metsään :D. Onnistumisessa auttaisi kovasti jos lapsemme kertoisivat meille (sitten kun osaavat) mitä juuri he meiltä toivovat ja tarvitsevat ;)...mutta eihän sekään helppoa ole, enhän itsekään ole pystynyt vieläkään omille vanhemmilleni sanomaan, miten paljon olisin heiltä tarvinnut :-\

Katja-Q, tuo oli erittäin hienoa ja oivaltavaa tekstiä !! Itse ajattelen hyvin samankaltaisesti vanhemmuudesta... Sillä poikkeuksella, etten itse ole äiti. Ellei kissaa lasketa...  ;)  :smitten:

Katja-Q

Kirjoituksestasi välittyy tasapainoisen ja vahvan persoonan tuntu. Nuoresta iästäsi huolimatta olet varmasti hyvä äiti ja aikainen itsenäistymisesi on takuulla opettanut uskoa selviytymiseen omillaan.

Itsekin olen huomannut kaikesta huolimatta pärjääväni, vaikka itsetunto ja rohkeus ovat joskus hakusassa tietyn perusturvallisuuden puutteen vuoksi  :'(

Kuitenkin, olen pyytänyt suojelusenkeliäni poistamaan negatiivisia tunteitani ja katkeruutta elämästäni ja lisäämään kykyä antaa anteeksi sydämestäni (ei vain sanoilla)  :smitten:

Ja vielä tässä opitaan, itsekukin  :smitten: :smitten: :smitten:

jatkoa...
Emme missaan nimessa saa olla katkeria omille vanhemmillemme, olosuhteet ovat varmasti olleet erilaisia ja vaikeita, maailma on mennyt eteenpain ja jokaisella on mahdollisuus tehda elama ITSELLEEN sopivaksi, muuttakaa katkeruus rakkaudeksi.
Diamond

Huomenta
Olet oikeassa diamont ettei missään nimessä saa olla katkera omille vanhemmillemme, olosuhteet ovat varmasti olleet erilaisia ja vaikeita, maailma menee eteenpäin ja jokaisella on mahdollisuus tehdä sovinto itsensä ja vanhempien kanssa. Itsekin muutin 20 vuoden katkeruus taakan rakkaudeksi antamalla itselleni ja vanhemmilleni anteeksi. Uskomattoman paljon sitoo luovaa energiaa katkeruus vanhempia kohtaan. Pitäisi muistaa, että olemme täällä vain toisillemme lainassa ja toimimme toistemme opettajina. lapset syntymässään valitsevat vanhempansa ja alkavat opettaa heitä. Toisilla tie pitkä ja kivinen, mutta toiset pääsee symbioosiin lastensa kanssa varhain.
Miksiköhän luonto loi ihmismielen niin vaikeasti ymmärettävän ja hallitavan, kun taas eläimillä vanhempi lapsi suhde toimii paljon yksinkertaisemmin.

 :smitten:  :smitten:   :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:

Hmm... :idiot2: ENTÄ JOS ON KATKERA?  Pitääkö se siis tukahduttaa? Ja vain ajatella sitkeästi, "en saa olla katkera, en saa olla katkera", muuten en ole hyvä ihminen.....??? :uglystupid2:

Totta on, että jokaisella on mahdollisuus tehdä elämästään itselleen sopivaa ja muuntaa katkeruuskin rakkaudeksi...

Mutta että missään nimessä EI SAISI olla katkera, kuulostaa todella pöyristyttävälle... ::)

Anteeksianto ei ole ajatustason tapahtuma. Toki voi käyttää vaikka millaista mielen-manipulointi keinoa ja hokea postiivisia mantroja ....mutta että sisäiset tapahtumat eivät tapahdu ajatuksen tasolla...siellä ne köllii edelleen sisimmissä, oli pää hokenut mitä tahansa...tullakseen 'hyväksi ja kehittyneeksi' ihmiseksi.. ;)
("ja kas muutaman vuoden päästä sairastutaan vaikka syöpään ja ihmetellään miksi noin hyvälle ja positiivisille ihmiselle voi käydä noin...oi voi, on se kumma, noin hyvä ja kiltti ja postiivinen ihminen...ja sairastui noin vakavan tautiin..miksei joku muu, joka ei ole ollut noin hyvä") *tyyliin*  :D

Nämä sisäiset liikahdukset tapahtuu haavoittuvuudessa ja armossa. Ei koskaan vaatimusten ilmapiirissä. Sinun pitää olla jotain, sinun pitää tuntea jotain, et saa tuntea jotain...jne...siellä missä käytetään näitä lauseita, ei koskaan tule tapahtumaan sisäistä vapautumista taikka anteeksiantoa. Se vaatii, jotain aivan muuta...että sisällä liikahtaa....hyväksymistä, armoa...ja haavoittuvuutta..
Mihin taas pääsee vain käsiksi hyväksymällä sen päällä majailevat emotionaaliset tunteet...jopa katkeruuden..vihan...sillä meillä on oikeus myös niihin ja niillä on tarkoituksena.
Ne ei ole huonon ihmisen tunteita, vaan kokonaisen ihmisen tunteita!  :smiley6600:
 :smitten:

Tuo on totta, että ulkoinen hokeminen asiassa kuin asiassa ei merkitse mitään, ellei todella ole "sisimmässään", sisäisesti  ole täysin esimerkiksi juuri antanut anteeksi.


Kyllä ihan aidosti ja oikeasti positiivisetkin ja sen todellisesti sisäistäneet ihmiset voivat sairastua syöpään.  ??? Se voi vain yksinkertaisesti olla tämän henkilön valinta ja kokemus jota hän tarvitsee itselleen ja myös joksikin "opiksi" lähipiirille. Ja ovathan monet positiivisuudellaan syövän voittaneet.

Ja eihän kukaan ole toista parempi, mutta valitettavasti ihmisiä juuri noin "arvotetaan".

Silloinkin jos syöpä johtaa kuolemaan, se voi olla vain yksinkertaisesti yksi niistä monista tavoista lähteä täältä... Kokemus jonka tämä positiivinen ihminen on jostain syystä valinnut ja tarvinnut kokeakseen. Myöskin jonkinlainen "opetus" ja "tarkoitus" lähipiirille. Kaikkihan me täältä aikanaan lähdetään tavalla taikka toisella...


Aivan ja vain hyväksymällä itsensä juuri sellaisena kuin on, epätäydellisenä voi myös aikanaan ja pikkuhiljaa päästä eroon myös niistä ns. "negatiivisista" tuntemuksista. Se on jotenkin hassua ja ristiriitaista, mutta vain hyväksymällä ne negatiivisetkin tunteet niistä voi myös eroon päästä.  :idiot2:

Joo mulla myös särähti vähän korvaan toi. Tietenkään ei ole kenellekään hyväksi olla katkera yleensäkään kenellekään, saati sitten omille vanhemmilleen, joihin on enemmän tai vähemmän sidoksissa lähes koko elämänsä. Ja kaikki me varmasti tiedämme ja ajatustasolla (vaan emme läheskään aina tunnetasolla) ymmärrämme, että kaikkein eniten haavoitamme tuolla katkeruuden tunteella omaa itseämme.

Kuitenkin katkeruuskin on, halusimmepa myöntää tai emme, inhimillinen tunne. Se epäilemättä koskettaa meistä jokaista ainakin kerran elämässämme, useimpia rutkasti tiheämminkin. Siihen ei toki kannata takertua ja antaa sen pilata koko elämäänsä, mutta en toisaalta usko myöskään, että sen ehdoton ja armoton totaalinen kieltäminenkään johtaa mihinkään. Todellinen anteeksi anto ei todellakaan tule pakottamalla ja mielestäni jokaisella meillä on oikeus tuntea myös surua ja tuskaa, jopa katkeruuttakin, kun olemme haavoittuneet ja joutuneet pettymään. Vasta sitten kun olemme ensin sallineet itsellemme sen, voimme oikeasti päästä sen ylitse; luopua katkeruudesta ja vihasta ja antaa anteeksi. Ihmismieli vain toimii niin ja itse ainakaan en usko näissä asioissa oikopolkuihin ;)

Ja enpä tiedä...voi tietenkin olla, etten vaan ole vielä yhtä "valaistunut" ja korkealla tietoisuuden ja universaalin rakkauden tasolla kuin jotkut meistä, mutta jotenkin kyllä tosiaan ajattelen jopa niinkin, että noiden negatiivistenkin tunteiden läpikäyminen ei ole paitsi inhimillistä ja välttämätöntä vaan jopa suotavaa ja tietyssä mielessä oikeutettuakin. Minusta on täysin luonnollista, että lapsella on tiettyjä odotuksia vanhempiaan kohtaan. Kyllä jokaisella maailmaan syntyvällä lapsella on täysi oikeus odottaa tulevansa rakastetuksi. Oikeus odottaa, että hänestä välitetään, että hänen tarpeensa ja toiveensa ymmärretään ja niihin vastataan. On vähintään yhtä luonnollista ja oikeutettua, että hän pettyy jos näin ei olekaan! Tiettyyn ikään saakka nuo odotukset voivat kieltämättä olla jopa epärealistisia, mutta vuosien myötä opimme jokainen yleensä ymmärtämään, että vanhemmillakin on rajansa ja että hekin ovat vain ihmisiä. Siitä lähtien meidän on myös helpompi ymmärtää heidän virheitään ja laiminlyöntejään ja olemme matkalla kohti anteeksi antoa. Perille asti ei usein kuitenkaan kuljeta hetkessä.

Kyllä mä ainakin myönnän, että edelleenkin olen aika ajoin syvästikin katkera monista asioista, joita vanhempani tekivät tai jättivät tekemättä. Myönnän ja hyväksyn sen, koska en voi mitenkään oppia antamaan anteeksi toisille oppimatta ensin antamaan anteeksi itselleni. Tietyt haavat sielussa ovat vielä liikaa auki ja niiden kirvely pidättää vielä katkeruuden rippusia ajatuksissani. Toiset, vähemmän syvät ovat jo umpeutuneet ja niitä koskettaessani voin jo tuntea anteeksi annon sydämessäni ja nähdä, miten niidenkin takana ovat ehkä olleet arvet heidän sieluissaan. Joskus olen jo enemmän surullinen ja pahoillaan heidän vuokseen kuin itseni ja sen, miten he minua haavoittivat. Koska minä olen kasvanut ja kehittynyt omista haavoistani huolimatta tai ehkä osittain juuri niiden vuoksi. Vuosi vuodelta opin taas rakastamaan heitä enemmän kuin vihaamaan, ymmärtämään enemmän kuin syyttämään. Ja jonakin päivänä toivon voivani kohdata heidät niin, että viimeinenkin katkeruuden häivä on pois pyyhitty, että jäljellä on vain anteeksi anto.

Matkaa on kuitenkin vielä jäljellä, mutta tuskin olisin näinkään pitkällä ilman, että ensin olisin antanut itselleni luvan olla vihainen ja surullinen, katkerakin. Eikä sekään ollut helppoa, sen voin kertoa. Siihenkin tarvittiin monta vuotta ja monta virhettä, paljon rakkautta ja vähän terapiaakin, mutta lopulta se onnistui. Ensimmäinen askel tällä tiellä oli se, että lakkasin syyttämästä kaikesta itseäni ja annoin vyöryä ylitseni sen kaiken, vauvaiästä asti sisälleni padotun rakkauden kaipuun ja sen kannoilla kulkevan katkeruuden siitä, ettei tuohon kaipuuseeni silloin vastattu.

Kiitos ajatuksia herättäneistä kommenteistanne.

16-vuotiaana minunkin ajatuksissani siinsi tosin jokin kiertävä teatteri ja näyttelijän ura... kuuluu varmaan "ikään"... heh...
Näyttelijän ammattia tietenkään millään tavalla väheksymättä. Päinvastoin. Mutta siis...

Muutin kuitenkin oikeasti kotoa 18-vuotiaana tuoreena ylioppilaana eli en siis mitenkään aikaisin, mutta en myöhäänkään. Ehkä tästä johtuen pystyn "näkemään paremmin" sen kuinka vanhemmista irtautuminen on lopulta enemmän henkinen kuin fyysinen prosessi. Monet jotka ovat nuorena muuttaneet pois kotoa voivat olla henkisesti kuitenkin myöhään aikuisuuteen asti kiinni vanhemmissaan tai sukulaisissa tai parisuhteessa jne... Kun taas moni joka asuu kotona vielä nuorena aikuisena tai aikuisena voi olla henkisesti irtautunut vanhemmistaan aikoja sitten. Se ei siis todellakaan ole niin mustavalkoista eikä aina sitä miltä ehkä ulkopuolisesta voi näyttää.

Olen sitä mieltä kuten muutamat tässä edellä, että ne katkeruuden, vihan ja pettymyksen tunteet on hyvä käydä läpi ja käsitellä tai ainakin aluksi tiedostaa ja myöntää. Ehkä helpottavin oivallus oli itselleni se, että anteeksi antaminen on sitä, että tiedostaa sekä ne hyvät asiat ja on niistä kiitollinen ja sitten myös tiedostaa ne ikävämmät tunteet ja rehellisesti tuntee ja kokee ne, mutta siitä huolimatta voi jollain sydämensä osalla antaa anteeksi, vaikka ne tunteet eivät sieltä ikinä ehkä häviäisikään.  :)

 :smitten:

Ei sen syövän välttämättä tarvitse johtua mistään ihmeellisestä
syystä. Ihmiset sairastuvat ja tervehtyvät, se on elämää.
Kukaan ei ole vielä hengissä selvinnyt.

Mitäs jos oma isä on katkera???  :'(

Miksikäs minä katkera isälle olisin...pettynyt tosin...mutta vaikea olla katkera...ihan kiva että teki mut tänne tallomaan...vaikkei aina helppoa olekaan. :smitten: