Astro Foorumi

Näin kävi muutama vuosi minulle ja jouduin opettelemaan koko elämän kirjon uudelleen. Sitä oppia riittää edelleen.

Tapasin kaverin joka oli saman kokenut kaksi kertaa. Hän kertoi että siitä ei pääse koskaan eroon, vaan kannat alati sitä harteilla. Siinä pohdittiin mitkä ovat oireet jotka ennakoivat sen uusimista. Minulla se on raivo joka hiipii hiljaa ja räjähtää. Tähän päädyimme. Siitä olen saanut moton älä suutu, älä suutu.

Nyt kuluu päivät pohtien mitä luottamus on ja keneen voi luottaa. Ihmiset ympärillä ovat muutuneet ja kärsivällisyyttä koetellaan.
Miten luottamusta lisätä tai rakentaa. En todellakaan tarvitse pettymyksiä nyt elämään. Tämä on pelko joka saa minut raivoon.
Miten saan sen hallintaan ja voisin luottaa taas kuten ennen.
sekku

Näin hiljan änkytystä käsittelevän telkkuohjelman. Siinä käsittääkseni
väitettiin, että änkytystaipumus ei koskaan kokonaan parane, koska
sen laukaiseva "muisto"(?) on tallentunut mantelitumakkeeseen
eli amygdalaan loppuelämäksi.

Sama saattaa koskea niin sanottua loppuunpalamistakin. Joten, kuten monen muunkin seikan kanssa, sen kanssa on vain opittava elämään, siis sen, että herkkyys tilanteen uusiutumiselle on ilmeisesti lisääntynyt.

Mihin me sitten tarvitaan tällaista muistia. Olisi paljon helpompaa elää ilman sitä. Valmis lahjoittamaan oitis.

Sana tai tapahtuma saa sen aikaan, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Eikä sitä voi odottaa että ympäristö ymmärtää. Raivo vetää minut hiljaiseksi ja toimettomaksi. Siitä alkaa sen purkaminen. Tää pätee varmaan moniin juttuihin.

Todella kiusallinen lahja tuo muisti ja siihen ei edes ulotu unohtaminen.

Eloonjäämiskamppailussa aikojen alussa oli tuo muisti meidän valttikortti  :)
Ilman sitä me emme ehkä tässä istuisi ruokaketjun ylimpänä ja näin pitkällä ja "laadukkaalla" elämän kaarella siunattuna (tai kirottuna... kuka mitenkin katsoo...)

Ei niin hyvää etteikö jotain pahaakin, ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin.

Tieto lisää ymmärrystä ja antaa mahdollisuuden uusille tuulille.
Siis en itse teollani aiheuta näitä tuskia. Elämäni ei ole kurjaa kuin hetkittäin. Minulla on rakkaita ja luotettavia ihmisiä ympärillä ja he antavat mahdollisuuden käydä tätä asiaa läpi. He pysyvät siinä kuin toteemi.
Niin itse en tiedä milloin sairastuin ( ei kyllä muutkaan) ja muutenkin muistikuvat ovat hämärän peitossa. Tän vaikeus on siinä. Itse en käynyt pohjalla vaan minut pelastettiin ennen sitä toisten toimesta. Kiitos siitä. Tiedän kavereita jotka ovat menneet pohjalle asti, kun ympäristö ei ole reakoinut.

Nyt on helpompaa ja voitin muutaman päivän piinan.
 
http://www.youtube.com/watch?v=oghj7y4hluU

Itsekin (toistamiseen) loppuun palaneena ja siitä selviämässä paraikaa sanoisin, että tärkeintä on oppia luottamaan itseensä, hyväksyä itsensä ja opetella kuuntelemaan omia tarpeitaan, toiveitaan ja halujaan. Kun siihen kykenee, kykenee myös tunnistamaan ajoissa, kun alkaa polttamaan kynttilää molemmista päistä tai muuten elämä lähtee luisumaan pois omista käsistä. Silloin voi laittaa stoppia, hidastaa ja ottaa ohjat taas omiin käsiin.
Hyvät ystävät ovat kullan arvoisia - he osaavat auttaa ja potkaista/tönäistä tarvittaessa juuri oikealla tavalla. Silti itse on avain asemassa oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja edistämisessä. Itse teen koko ajan työtä sen kanssa, että todella näkisin omat tarpeeni ja tunnistaisin omat toiveeni ja vielä eläisinkin niiden mukaan. Aina se ei tunnu helpolta, mutta kun se onnistuu, elämä maistuu paremmin ja tuntuu hyvältä.
Iloa ja valoa elämääsi Sekku! Kevättä kohti mennään  :angel:  :smitten:

Palotiko loppuun ihmisten vai töiden kanssa.


Jos ihmisten, sellaiset ihmiset voi jättää ja ottaa uusia ympärille. Kaikki eivät ole kelmejä.

Jos töiden, niin tietyn lepoilun jälkeen valitse ja pyydä oikeanlaista duunia.

Ja muista hemmotella itseäsi, nimim eräs joka sisustaa kylppäriä, keittiötä, olkkaria jne..   :D :D

Itse olen palamassa ensimmäistä kertaa loppuun tän opiskelun kanssa. Nyt alkaa jo humoristinkin vitsit loppua kesken :-X Yksinkertaisesti aika ei riitä kaikkiin tehtäviin, mitä eteen viskataan. Opiskelen nyt kolmatta vuotta ja kandidaatin työ olisi edessä ja tenttejä sekä oppimistehtäviä. Jos en suorita kaikkia kursseja tänä keväänä loppuun, en pääse erääsen harjoitteluperiodiin mukaan, ja opiskeluni viivästyisivät sen takia sitten vuodella. Jätin tietenkin syksyltä vielä muutaman tentin keväälle typeryyksissäni, kun olin jo silloin ihan piipussa. Nyt on tullut sellanen piste, ettei mikään jää enää päähän, en pysty keskittymään ja väsyttää koko ajan. Lisäksi olen hieman täydellisyyteen pyrkivä nuissa kouluhommissa ja opiskelu merkitsee minulle paljon, mikä ei auta asiaa ollenkaan. Toissapäivänä nukuin yliopiston erään varattavan opiskeluhuoneen lattialla ja olin aivan maassa (kirjaimellisesti) ja toivoton, mitä ei ole ikinä ennen tapahtunut, koska en oo ikinä ennen menettänyt uskoani ja toivoani parempaan. Tässä ei ole edes mitään järkeä, koska opiskeluista pitäisi jäädä vielä jotain päähänkin tulevaa työtä ajatellen, mutta aina paahdetaan vain eteenpäin uusia asioita kohti. Enpä välttämättä olisi tuonne edes mennyt, jos olisin tiennyt minkälainen opiskelutahti ja tyyli tuolla on opettaa. Sitten vielä katsotaan halveksuen, että onpas tuokin laiska, kun ei ole saanut sitä ja sitä suoritettua. Ammatin opiskelulle pitäisi antaa aikaa ja sen täytyisi olla antoisaa eikä tällaista suorituskeskeistä paskaa.

Onneksi ei ainakaan tällä hetkellä ole ketään ihmistä omassa lähipiirissä, joka aiheuttaisi tuon loppuunpalamisen, sillä jos tähän opiskelutahtiin vielä lisättäisi joku energiaa vievä tyyppi, olisin valmista kauraa :buck2: Tosin opiskeluympäristömme on hyvin kilpailuhenkinen, kuppikuntia paljon ja opettajatkin suoraan sanoen ovat toistensa kurkussa kiinni ja ihan lapsellisia juttuja tekevät toisilleen, vaikka pitäisi olla vanhempia ja viisaampia.

Ei ihme, että nykyajan ihmiset palavat loppuun kaikkien yhteiskunnan normien, standardien, suorittamisen ja energiasyöppöjen syyttävien sanojen keskellä. Ihmiset vain suorittavat, eivät elä. Yhteiskunta ei anna helposti mahdollisuutta oikeaan elämiseen. Jo pienenä meidät monet kasvatetaan suorittamaan tiettyjen normien mukaan. Vanhana sitten mietitään, että tässäkö tämä elämä nyt sitten oli ja miten tuntuu niin tyhjältä.

Sori tämä vuodatukseni, en tiedä oliko edes oikeasta aiheesta mutta pakko purkautua jonnekin ;D

Olipa hyvin tuttua N222 ja hienoa että ymmärrät asian ja hoksottimet toimii.

Itse toimin ammattissa jossa on tutkittu että selviää noin 4- 7 vuotta siinä tahdissa. Sitten pitää tulla toimenkuva muutos edes jonkilainen. Yleensä kohtuullinen työnantaja tiedostaa ja hoitaa homman. Myös työpaikat ovat aikamoisessa kierrossa ja ihmiset käyttää sitä hyödyksi. Työn luonteen vuoksi kaverit toimii aika itsekeskeisesti ja kaveruus unohtuu. Itselläni on 20 vuoden putki ja matkalle mahtuu kaikenlaista. Voi olla että viimeinen tikki oli kun opiskelu päättyi ja toimenkuva muutettiin ja siihen organisaatio muutos. Kaikki yhdellä kertaa. Taisi olla liikaa itselleni ja monelle.
No nyt olen vaihtanut kaksikertaa työpaikkaa. Vielläkään ei tunnu oikealta, mutta rauhallinen mesta. Tekee hyvää. Taso on laskennut. mutta aina ei voi voittaa.
Tämä asia on niin monesta kiinni ja pahinta on ettei sitä itse huomaa vaan sinnittelee siinä mukana.
Nyt haaveilee jostain uudesta vaikka sanotaan ettei vanha koira opi uusille tavoille.

Opiskelu iloa ja rauhaa että pääsisit tavoitteseen. Joskus kannattaa irroitella se piristää kummasti.

Kuten sanottua, kohtalo on käsissämme. Vanhakin koira oppii uusia temppuja, jos hän päättää tehdä niin ja haluaa sitä. Universumi ei muuta haluakaan kuin sitä, mitä me haluamme. Meidän täytyy vain uskoa olevamme sen arvoisia - maailmankaikkeudellehan se on jo itsestäänselvyys, mutta jos negatiiviset ajatukset, kokemukset, uskomukset ja odotukset tuppaavat siihen tielle, putki maailmankaikkeuden ja meidän välillä menee tukkoon. Siksi tuntuu, että toiset eivät saa mitään hyvää ja onnea osakseen ja toiset saavat niitä melkein ilmaiseksi.

"Opiskelu iloa ja rauhaa että pääsisit tavoitteseen. Joskus kannattaa irroitella se piristää kummasti." Kiitos,sekku :) Tuota rauhaa ja sinnikkyyttä kyllä tarvitaan ;)

Harmillista, että monesti tietty ammatti saattaa olla juuri se mieluinen, mutta opiskelutavat, työpaineet, vaatimukset ja olosuhteet sekä ympäristön ihmiset vaikuttavat negatiivisesti omaan "ammattiviihtyvyyteen".

Tuli tuosta AthaMaaritin jutusta mieleen, että äitini (kaksonen ;D) on vaihtanut todella usein työpaikkaa olosuhteiden käydessä tukaliksi, (joutuu aina riitapukareiden välien selvittelijäksi tai nakataan lisää työtaakkaa päälle), ja päässyt mielestäni aina vain parempaan paikkaan. Hän sai viikko sitten taas uuden työpaikan, vaikka on jo yli viisikymppinen. Hän on päässyt aina sinne, minne on halunnutkin ja jatkanut matkaa kun olosuhteet ovat käyneet tukaliksi. "Hän on siis ottanut kohtalonsa omiin käsiin eikä ole pelännyt uutta ja tuntematonta"     

Muutos kannattaa aina, jos alkaa ahdistaa! Elelen itsekin jatkuvaa muutoselämää ja pakko sanoa, että aina se on vaan vienyt kohti parempaa, kun olen saanut itse päättää tieni. Jos joku muu taho on tehnyt päätöksen, jota olen joutunut tottelemaan, ennemmin tai myöhemmin se on osoittautunut huonoksi vaihtoehdoksi.
Ajatteln juuri tänään tätä muuttoani. Aina, kun olen päässyt uuteen asutoon olen ajatellut, että tämän parempaa en enää löydä, tämä on ihana. Silti se seuraava asunto on ollut aina parempi kuin edellinen. Tämä onnistuu siis mys työttömältä, päälle parikymppikseltä, kouluttamattomalta ihmiseltä! ;D Kohtalo ei kysy titteleitä tai saavutuksia.

Olen samaa mieltä siinä, että ala, joka kiinnostaa saattaakin osoittautua opiskelujen suhteen rankalle ja typerälle. Esimerkiksi minä olen toiminut toimittajan ammatissa - tiedän, miten lehdessä toimitaan ja miten erilaisia lehtijuttuja kirjoitetaan. En silti ole päässyt opiskelemaan alaa, koska minulla ei ole siihen soveltuvaa kykyä. En ymmärrä enkä muista sitä kuivaa plaaplaaplaaplaaplaa-oppitekstiä, haha ;D
Noh, parempi ehkä taito käytännössä kuin teoriassa, joskin opittavaa on koko ajan lisää. :laugh:

Kohtalomme on käsissämme.
Jopas tuli pähkinä purtavaksi. Mitä lie sitten kohdallani tarkoittaa: selvitellään.
Kiitos että olette olleet seurana ja voin lempeämmin jutun kohdata.
Yksi vaihe elämässä jolla elämääni on rikastettu. Löytyy sieltä niin ruusuja kuin risujakin.

http://www.youtube.com/watch?v=UNl7Cp6SeRc&feature=related

Niin elämä on aloittamista ja lopettamista.

rakkaudella sekku