Astro Foorumi

Aloinpa pohtia sellaista, että jos kuoltuamme sielumme nousee taivaaseen (tai miksi kukaan "taivasta" haluaakaan kutsua) ja odotamme siellä tapaavamme kaikki jo edesmenneet rakkaamme, niin mitenkäs sitten on niitten laita jotka uudestisyntyvät (ymmärrykseni mukaan suurin osa sieluista kuitenkin jatkaa matkaansa uudelleen maan päälle), emmekö tapaa heitä lainkaan vai vasta ikuisuuksien jälkeen?
Eikö ole pettymys kun ei kuoltuaan tapaakaan niitä ketä on odottanut, tapaako loppujenlopuksi välttämättä ketään läheisiään jos kaikki ovat uudella kierroksella Maassa?
  :buck2:

olisko jotteensakkin niin että tapaat ainakin sellaiset rakkaat ihmiset joiden kanssa sinun määrä jatkaa seuravassa elämässä oman sielunsopimuksesi täyttämistä.

esimerkkinä voisin tästä sanoa että kolmannen tyttäreni kanssa olemme olleet saman perheenjäseniä jo aiemmissa elämissä...silloin osat taisivat olla jotteensakkin vain toisinpäin...jotkut tahot ovat miulle sanoneet siis että olisi aikaisemmin ollut äitini ja jotkut että olisi ollut mummoni...

älä huoli tulet aivan varmasti tapaamaan vielä juurikin oikealla hetkellä ne rakkaat ihmiset jotka palvelevat vielä omaa sielunsuunnitelmaasi tai joiden sielunsuunnitelmaa itse palvelet jollain opettavalla tavalla...

Morjensta.

Niin, ja sielut eivät heti sieltä "taivaasta" jatka sielunvaellustaan, vaan viettävät toisilla tasoilla meidän aikakäsityksemme mukaan pitkiäkin aikoja. Käsittääkseni esim. 50 vuotta ei ole aika eikä mikään jälleensyntymien välillä.

Ja sellainen asia vielä lisäksi muiden tekemiin hyviin huomioihin on, että emme koskaan ota koko sieluamme mukaan, kun synnymme. Jätämme siitä osan Henkitasolle (sielullahan ei ole rajoja sen suhteen miten moneen osaan se itsensä päättääkin "jakaa"). Joku selitti, että tämä tapahtuu siksi, että meillä olisi yksi avustaja eli Korkein Itse lisää täällä elämässämme ja toisekseen sielun voima on niin suuri, ettei sielu tarvitse koko potenttiaaliaan mukaan syntyessään tänne. Tämänkin pohjalta on siis mahdollisuus tavata rakkaitta sieluja, jotka ovat jo jälleensyntyneitä heidän Korkeimpien Itsejen kautta.

Toisekseen matkailemme Toisella Tasolla nukkuessamme, joten kuolleita/jälleensyntyneitä rakkaitta on mahdollista morjenstaa unen aikana.

Samaa mietin minäkun, kuten AthaMaarit. Jotenkin se kolahtaisi minunkin järjen mukaan, että henki, sieluvalo, eli mitä nimiä käytettänee, on tosiaan jotakin paljon enemmän kuin tämä mitä aurassamme kannamme ja kehossamme peilaamme tai miten se nyt menikään. Siinä on vain osa tuota valon voimaa, ei keho kestäisi enempää.

Näin ollen sen pienen energiamme kautta voimme kuitenkin olla yhteydessä sisimmässämme ja unissa siihen kokonaisuuteen, mikä on MINÄ OLEN ja sitä kautta paljon laajempaankin todellisuuteen.

Se kuva, että näkisimme toisemme keho-olentoina, on taas toinen juttu.  :D

 Niin, aikaa siinä maailmassa ei ole. Eikä muutenkaan. Jos tahtoo pistää asiaan enemmän haastetta voi alkaa sulattelemaan sitä niin että jos aika ei ole lineaarinen, edellinen elämä ei ole ns edellinen eikä tuleva ns tuleva, vaan kaikki koostuu suuresta NYT-hetkestä, se kaikki tapahtuu siis nyt. Oikeataan oletkin kaikissa elämissäsi samanaikaisesti sekä myös siinä välitilassa ja näin myös kaikki läheisesi  ;D. Olet siis kosketuksissa heihin jatkuvasti vaikka yksi osa tietoisuuttasi onkin kiinnittynyt tähän elämään ja näemme asiat vain näissä rajoissa mitkä fyysinen maailma meille luo.

Tuli mieleen kertoa omana kokemuksena, että kun veljeni kuoli,
niin minun sielussani tuntui, että "jokin" irrotettiin erilleen sielustani.

Olin samalla "kipeä" tehdystä "leikkauksesta" sielussani,
mutta samalla äärimmäisen helpottunut. :)
Jokin suuri riippa otettiin sielustani pois. :)

Nyt en kaipaa, enkä myöskään halua jälleen tavata tässä elämässä
vanhempana veljenäni elänyttä sielua.
Hän on tervemennyt jatkamaan omaa sielun vaellustaan
ja minä omaani. :)

Kai jokin tuli täytetyksi?  ;)