Astro Foorumi

Millaisessa koulussa sitä ihminen sitten onkin,niin tää elämisen koulu se tuntuu olevan koulu josta ei valmistu edes puoliksi.Luokalle jääminen on turhauttavaa ja ainoa oppi tuntuu olevan se että olen jo oppinut rakentaa suoja muuria joka sekään ei meinaa esim,tänään pitää. :-[
Mitä keinoja teillä on suojata itseään ja kestää tyhjyys sekä yksinäisyys se alavire joka kai aika ajoin jokaiselle saapuu,halusi tai ei.
Mä yleensä koetan laitta asian leikiksi ja hoen itselleni että no niin siintäs taas sait senkin typerys ja ruoskin ajatuksilla itseäni.Mun pettymykset kun melkeen on niitä ihan vaan omia aikaan saannoksia,ei saisi kurkottaa korkeammalle kun suorin käsin yllää.Mutta uskonko sen? No enpä tieteskään. :idiot2:
Kova pää on haitaksi koko ruummiilleni ja se että ystävät on aina etusijalla,sain sitten lastia niskaan tai en mutta voisin melkeen sanoa laittavani kaiken aikani likoon jos joku heistä tarvii apuaja voin auttaa...no usein sitten olo on kuin nyt eli ei liiemmi8n naurata,ei jaksa mitään ja ruosin itseäni ja soimaan kaikin tavoin,itkettää ja en ala itkemään,sillä itsesääliä en siedä mutta neuvoja ja keinoja selviämisen aakkosia niistä olisin todella iloinen.Kaikillahan on aikoja joilloin on alavirettä ilmassa mutta joskus se on oikeen koko määrällä ja täysiin.

Hei Remppa !

Oikeen tuli oma tilanteeni elävästi mieleen n.8 vuotta sitten. Olin juuri eronnut, ystävät oli kaikki kaikessa ja tein kaikkeni, jotta voisin olla mahdollisimman paljon heidän kanssaan ja auttaa heitä yms. Valitettavasti en saanut  heiltä yhtäpaljon takaisin, kuin mielestäni olin heille antanut. Olin usein pettynyt ja surullinen. Itkin, itkin ja itkin. En jaksa edes laskea kuinka kauan itkin, kunnes oivalsin, että itkin juuri senvuoksi, että odotin aina saavani jotain takaisin, tai ikäänkuin että siitä olisi pitänyt saada jokin hyöty tai palkka   :idiot2:
Lakkasin itkemästä ja olemasta pettynyt, kun opin olla odottamatta mitään. Huomasi, että minä saan joka päivä jotain, vaikkapa yhden hymyn.

 :) :vaaka:

Hassua sano näin,mutta mukava lukea että muutkin ovat kokeneet samaa.usvametsä olet varmaan samaa itkenyt kuin mäkin,Vielä kummiskin väitän vastaan etten oikeesti odota muilta ystäviltä mitään,ja en edes yhdeltäkään mitään ns.vasta palvelusta tai lahjaa,mutta häneen liittyy tunteita niin paljon joita en edes itse osaa selittää ja jotka koetan myös peittää häneltä,asiassa on niin paljon kaikenlaista.Muta hänen takia olen aikas lailla vuoria valmis siirtämään,(kuvainollisesti)Mutta hassuinta on se että inhoan itsenäni koska en osaa koskaan hänelle sanoa ei,ja koetan jopa itseäni pettää että tekisin ne kaikki kelle vaan ystävistäni...eli pöljää touhua.Joskus jos saan päästötodistuksen tästä elämästä,toivon että kyseisen henkilön kesken olisimme asiamme jo saaneet kuntoon ettei seuraava etappi tuo samaa tunne määrää eteen millään muotoon.uskon todella että tässä asiassa on karmasta kyse ja pahasti  ::) Mutta oppi ei ojaan kaada kai.Kiitos sinulle usvametsä sillä aina helpottaa kun huomaa ettei ole ainoa joka tekee näin. :smitten:

:angel: elämän kouluun kuuluu juuri se ankeuden suo, jossa tässä itse kukin välillä rämmitään. Mutta periksi ei anneta ja uskotaan, että se oma suojelusenkeli kulkee ne vaikeimmat paikat kanssamme. Minäkin koen perheenikin keskellä usein yksinäisyyttä ja säälin itseäni kun ei puhelin soi.. mut onhan sullakin sit tää nettitzydeemi :-*

Joo ja miten se menikään se kuulu lausahdus..mitä mellä olikaan ennen nettiä?  :) Rämmitäänhän me se on varmaa,mutta aika ajoin se vaan suo tuppaa saada saappaan ja ennenkun sen sitten irrottaa on siinä kerennyt muutama kyynel ja ärräpääkin tulla,mutta ei periksi en itsekään aio antaa...nyt vaan se suo on imassut..mutta huomenna kenties uusi aamu ja udet kujeet :smitten:

Itse huomasin, että olen ollut todella vastahakoinen edes yrittää muuttaa olotilaani, kun olen sen pakollisen verran surrut ja kiukutellut, palaan joskus vieläkin vanhoihin kipeisiin asioihin kun en sitten millään tahdo oppia päästämään irti ja jatkamaan matkaa.
Huomaan joskus heti aamusta kun ns vanhoja energioita ja tunnetiloja nousee, silloin tiedän heti, että nyt olisi hyvä aika niitä muuttaa.

Itse huomasin, etten halunnut muuttaa sitä tilannetta, joskus tuossa kurjassa tilassa on se oma viehätys ja halu antaa itselleen oikeuden kiukutella kaikille ja kaikesta.

Tietyllä tavalla sitä jossain vaiheessa elää ja ylläpitää jotain vanhaa, puhuu siitä koko ajan, korostaa sen karkeutta ja kovuutta yhä uudelleen ja uudelleen, kun ei halua muuttua, ei halua jättää se asia, vaan vielä sitä kantaa sitä mukanaan.

Itselleni kävi aikonaan niin, että kun en halunnut hyväksyä se tosiasia, että elämä muuttu ja ystävät myöskin, tulee nämä ystävät sitten sen tekemään puolestani, alkuun se oli todella raskasta ja ihmettelin, että mitä ihmettä tässä nyt teen väärin, mikä minussa on vikana jne.

Myöhemmin huomasin, että jos näin ei olisi käynyt, en olisi tavannut niitä uusia ystäviä, enkä kohdannut niitä uusia asioita jota olin matkani varrelle halunnut, joka puolestaan auttoi minua taas oppia uutta ja jatkamaan matkaa.

Tuo yksinäisyys on sellainen asia joka on hyvä käydä itsessään lävitse.

Yksinäisyys ja yksinoleminen on kaksi ihan eri asiaa.

Kun hyväksyy sen, että yksin tänne tullaan ja yksin täältä mennään, mutta koskaan ei kuitenkaan olla yksin, vaan yksinäisyys on tunne, joka on sidottu ulkoisiin tekijöihin.

Monilla on hirmu vaikeaa olla yksin, yksin täyttää tuota muiden "tilaa/aukkoa" ja nauttia siitä ja sen mukana tulleista asioista.

Jos ei koskaan kykene olemaan yksin, sitä menee itseään pakoon, ja jos ei kykene olemaan missään sosiaalisissa tilanteissa, pakenee muita omaan yksinäisyyteen jossa on turvallista olla ja johon kenekään ei sallita tulevan ja sotkevan kuvioita tai koskettamaan sydäntä.

Itse asetin ennen kaikki edelleni kunnes huomasin mitä olin tekemässä, ei passaa jättää itseään hoitamatta ja muita ei kannata hoitaa oman jaksamisen kustannuksella, homma toimii kun ne on tasapainossa.
Kenenkään meistä ei tarvitse toimia orjana tai orjuuttaa itseänsä.

Miksi niin kovasti haluamme satuttaa itseämme, miksi emme ole koskaan tyytyväisiä, mihin pyrimme ja mitä haluamme?
Onko niin vaikeaa hyväksy itsessämme sen inhimillisyyden ja miksi pitää aina olla vaatimassa itseltään enemmän kuin koskaan kykenee suorittamaan?

Täydellisyys on läsnä jokaisessa hetkessä ja jokaisessa asiassa.

Tuo lempeys itseään kohtaan on yllättävän vaikeaa monille, me itse olemme kyllä itsemme pahimpia tuomareita, kaiken maailman vaatimuksia ja ehtoja, harvemmin sitä on itseensä tyytyväinen, miksi ? ;)

Sallikaa itsellenne lomaa, viettäkää aikaa oman itsenne kanssa, surkaa, itkekää ja suuttukaa se tarvittava aika, mutta lillumaan ei kannata jäädä, koska se aiheuttaa pidemmän päälle vain lisää kärsimystä.

Muistakaa kiittää itseänne myöskin, kaikilla meillä on tärkeä ja kaunis osa tässä kaikkeudessa, se on vain löydettävä jos haluaa  :smitten:

Tulee päiviä, kun surettaa, samat asiat pyörivät päässä samaa kehää eikä jaksa ymmärtää, itkettää ja tuntee itsensä jotenkin niin huonoksi tai tyhmäksi tai arvottomaksi ja näitä tunteitahan voisi listata vaikka kuinka paljon, MUTTA silloin minä teen sellaista että saan noidankehässä pyörivät ajatukset työnnettyä pois mielestä, lähden lenkille ja katson kaunista luontoa kaikkia ihania pieniä asioita siellä jotka tuovat rauhallisen mielen, hymyn suupieleen ja saa ihmisen tajuamaan kuinka pieni, mutta silti tärkeä osa tätä maailmankaikkeutta minäkin olen hyveineni ja vikoineni   :).Toinen tärkeä asia on se että kun palaan kotiin keskityn tekemään asioita jotka tuovat täydellisen nautinnon ja tyytyväisen mielen (minulla esim. käsityöt, lukeminen, maalaus jne...) ja lellin itseäni asioilla joiden tiedän parantavan mielialaa (esim. rentoutuminen, saunominen , kuppi kahvia hitaasti nauttien ja musiikki jne...).Kun olo paranee voi surettavia asioita ajatella uudelleen ja yleensä niihin sitten osaa suhtautua eri tavalla, ajatella eri kantilta ja eihän se sitten niin kauheaa ollutkaan  :).Kaikkea ei aina voi ratkaista, mutta kun olet sinut itsesi kanssa ja voit rakastaa itseäsi pahoinakin päivinä ja luottaa elämään ja hyväksyä sen että elämällä on aina välillä tahto opettaa meitä, niin kyllä se siitä  ;). Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle  :smitten:Muuten se itkeminen silloin tällöin ei ole huono asia joten sekin parantaa mielialaa, kun antaa sen itkun tulla silloin kun siltä tuntuu  :).Eräs positiivinen asia tässäkin mistä voimme olla iloisia on se, että me pystymme tuntemaan  :)

on ihan kiva huomata että näin alottelijallekin löytyy aihe joka on niin tuttu :smiley6600:.
 olen ollut samassa veneessä kanssasi ja kokonaista 5vuotta ja selvinny vapaille vesille.
 eiköhän se ole sitä "KILTIN TYTÖN" syndromaa .minunkin piti käydä elämän kova koulu
 ja opetella uusi elämän asenne ,se että ajattelen itseän,kun ennen oli toiset etusijalla.
 itkin ,ja olin niin syvällä suossa et ajattelin että en tästä koskaa selviä.mutta selvisin ja olen
 nyt opetellut ajattelemaan :)miltä minusta tuntuu.en ole huomannu et olisin vähemmän
 pidetty,vaan tuntuu et musta on enemmän iloa ja valoisuutta kanssaihmisille annettavana
 kun ennen.
 toivon et selviät ja opit löytämään sen elämänilon jonka luulen kaikkien meidän toivovan
 itselleen :D ja toisillekin.

Tuo kiltin tytön syndrooman ongelma perustuu ihan puhtaasti siihen, että emme ole
kyllin vahvoja ja luottavaisia itseämme kohtaan, eli niin kauan kun me toimitaan muiden odotuksien, halujen ja toiveiden mukaan, olemme vankeja.

Todellinen vapaus koittaa vasta siinä vaiheessa, kun joku tulee ja pamauttaa niin
lujaa meitä hereille jonka kautta löydämme oma sisäinen kapinnallisuutemme ja VOIMAMME.

Aikonaan kun olin vielä vanhassa työpaikassa, yksi ystäväni herätti minua seuraavilla karkeilla sanoilla (enhän muuten olisi herännytkään):

- Voit huorata niin kauan kuin haluat ja olla muiden orja, mutta katso ettet ole katkera kenellekään, koska suurin katkeruus tulee olemaan se päivä, jolloin heräät ja alat vihamaan itseäsi ja muita, vielä enemmän. Hän vielä painotti kuinka säälittävää on nähdä ihmisissä nämä piirteet, tekevät mitä vain, että saisi hyväksyntää ja arvostusta, koska ei ole kykyä rakastaa itseään ja luottaa ITSEENSÄ ja elämään.

Liitän tähän Oshon kirjasta, Zen tarot:

Kapinallinen

Kortin voimakas ja arvovaltainen hahmo on selvästi oman kohtalonsa herra. Hänen olkapäällään on auringon symboli, ja hänen oikeassa kädessään pitelemänsä soihtu kuvastaa vaikeuksien kautta löydetyn totuuden valoa.

Olipa kapinallinen rikas tai köyhä, hän on oman itsensä herra, sillä hän ei välitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

Kapinallinen on uskaltanut kohdata elämän koko kirjon; hän on löytänyt tiensä menneisyyden pimeistä syövereistä vapauteen ja valoon.

Hänen koko olemuksensa huokuu kapinallisuus - ei siksi, että hän taistelisi jotakuta tai jotakin vastaan, vaan siksi, että hän on löytänyt todellisen olemuksensa ja päättänyt elää sen mukaisesti.
Hänen vertauskuvansa on kotka, taivaan ja maan välinen sanansaattaja.

Kapinallinen kehoittaa meitä olemaan rohkeita.

Hän kannustaa meidät ottamaan vastuun itsestämme ja elämään sisäisen näkemyksemme mukaisesti.

Häntä ei kahlitse mikään, eivät ihmisten asenteet eivätkä ihmiskunnan säännöt.

Ihmiset eivät halua, että heidän mielenrauhaansa häiritään, vaikka he eläisivätkin kurjuudessa, he ovat onnettomia, mutta he ovat tottuneet siihen.

Olemme vapaita vasta kun todella haluamme ja olemme kyllin rohkeita ;)

Hei en ole oikeestaan ennen tajunnut tota.Epävarmuus se on kyllä hyvinkin selvä piirre mussa,vaikkakaan monikaan ei sitä tajua sillä ulos olen ihan jotain muuta kuin epävarma.Koetan kyllä liiaksi olla se kiva ja auttava käsi aina kun vain mahdollista.Ja mikä tyhmintäolen alkanut iettiä asiaa oikein urakalla..meinaan asiaa miten lähestymis tapani toistasukupuolta kohtaan on aikas poikkeava ystävä piirissäni.Sillä en todella huoraa en edes nuku miespuolisten vieressä ennenkun tunnen tyypin.En ole koskaan tajunnut yhden yön juttuja ja siintä saan kuulla etenkin nyt sinkkuna aina vaan enemmän ja enenmmän,miten kuulemma näin tällä asenteella jään iki sinkuksi :-* No sinänsä olen jo sitä avion hurmaa aikas kauan ennen eroa kokenut etten nyt ihan just ole edes valmis siihen liittoon,mutta kummiskin.Mielessä on käynyt miten voisinkaan asialle tässäkin kohtaa tehdä jotain,mutta kun en vaan voi en tiedä miksi mutta kai se hylkäämisen pelko asiassa mättää.Eli hyväksymisen tarvettahan kai se on.Mutta uskomattomasti helpottaa kun huomaa että tääkin mörköni ei ollutkaan vierasta muillekaan ja että tästä on kai tie ylöspäinkin kuhan se uskallus ja halu ja tönäisy saapuu.ihmisen mieli on aikas kimurantti näemmä,tietää että asialle ois tehtävä jotaa hokee että nyt alkaa uusi elo jne.ja mityen vaikeaa onkaan itselle saada järjestys,helppoa on muille neuvoa ja toitottaa tee niin ja näin mutta alas itse hommiin niin aina löydän muka syyn tai jotaa.

Hei remppa11  :)

Kyllä sinä tulet hyvin pärjäämään  ;) ja tuo "huoraaminen" oli karkea ja vertauskuvallinen ilmaisu, ei sanantarkasti otettavissa  :D

Et suinkaan ole yksin tuon tilanteen kanssa ja aika moni joka näyttää olevan ulospäin vahvoja, saattavat kuitenkin olla ne, jotka loppupelissä ovat ne kaikkein herkimmät ja haavoittumaisimmat.

Kyllä se siitä  :)

Tuli mieleen elämän koulusta eräs lausahdus mitä minun isoäiti sano joskus kun kysyin "mitä koulua kävit?" vastaus oli "Elämän koulua".
Olet todellakin oikeassa, että elämä on se todellinen koulu josta ei ehkä niin nopeasti opi. Tulee tehtyä virheitä ja hyviä asioita; molemmista oppii jotain. Mutta luulen että kun joku tästä elämän koulusta päättää lähteä pois, niin se on läpäissyt elämän koulun.
Minullakin oli tuollainen vaihe kun vaan itketti :( Minulle sanottiin suunnilleen näin "Turhaan sä itket, sul on sentää asiat hyvin" tms.
Ystävät on tottuneet että minä aina olen auttamassa ja kuuntelemassa ja tottakai mä sen mielelläni teen, mutta olishan se kiva jos nekin vois uskoa sen, että minullakin on murheita. Olen kyllä oppinut tukemaan itse itseäni ja kauan minun surut ei kestä...Uskon että valo löytyy aina vaikka olis kuinka pilkkopimeetä joten pään nostaminen pystyyn ei ole ikinä ollut ongelmia, vaikka tässä on kaikenlaisia ongelmia ollut.
Eli siis toi tunne menee ohi jos vaan haluaa että ruohosta tulee vihreetä jopa tällä puolella aitaa ;)
Lämpimät jatkot sinulle!  :smitten:

Hei "Hopeatähti"

Elämä on joskus vaikeaa
- vaikeudet on annettu meille voitettaviksi
- ilman vaikeuksia emme ymmärrä niiden hyvien hetkien arvoa

 :smitten:

:smitten:  Elämänilo   :smitten:

Usein kyllä kulen itsekin ton että hei olosuhteisiin nähdenhän sulla on kaikki ok.No ehkä se niin on mutta kun takki tyhjenee ja pää sekoilee ja sydän tuntuu valuvan tyhjiin ei sitä vaan heikko ihimis pentu osaa aina niin aatella.

Kummiskin tänään on taas pikkuisen helpompaa ja uskokaa pois nää kirjoitukset ja kirjoittaminen auttaa mua ihan satasella.Olen aina pitänyt kirjoitamista keinona ns.puhua.ja vaikka kirjopitukseni on virheitä täys ja epäselvää,olen silti todella oikeesti kiitollinen tästä tavasta ja siintä että saa vastauksia ja voi kommentoida ja mikäi ihaninta mehän emme kukaan edes tunne toisiamme ja silti tää on niin helpottavaa. :smitten: :smitten: :smitten:

Tosi on. Tää kirjottaminen on mullekin ollu ihan älyttömän iso apu. Monesti olen sen "ääneen sanomisen" jälkeen oivaltanut, mistä oikein on kiikastanut.

HYVÄ ME KAIKKI !

 :) :vaaka:

Toi oli kyllä ihana ,se oli myös niin totta joka sana.... :)

:smitten:
Remppa11 ja Hopeatähti olen kanssanne samoilla linjoilla ja tunnen myötätuntoa sekä iloa siitä, että voi jakaa murheita kuin myös iloja vaikkapa netin välityksellä. Parisuhteessa saattaa myös kokea yksinäisyyttä, jos ei ole tullut hoidettua PARISUHDETTA perheen kasvaessa. Olen kokenut myös ystävien sanovan ettei ero ole helppo ratkaisu... Meillähän on kaikki hyvin. Mitä nyt tunnetasolla ollaan "jäässä" ja pyöritetään arkirutiinia. Tosin tätä on jatkunut jo kauan. Koen myös epäonnistuneeni, koska en ole löytänyt keinoa parisuhteen uudelleen lämmittämiseksi...ehdotin miehelle parisuhdekurssia, mutta se on "huuhaata" hänen mielestään.
Jotenkin olen ajautunut umpikujaan tunnetasolla, josta haluan päästä ulos. Pyrin etsimään itseni palaset kasaan ja katsomaan mitä elämä tuo tullessaan.Olen kärsinyt myös kiltin tytön syndroomasta, mutta nyt alan olla siitä ulkona eli osaan sanoa EI tarvittaessa. Tosin saatan töksäyttää sanat suustani liiankin jyrkästi, kuin pelkäisin vastapuolen suostuttelevan minua pyörtämään päätöstäni.
Olen etsinyt myös herkkyydelleni suojautumiskeinoa, jotta pysyisin vahvempana ja tekisin valinnat omaan itseeni luottaen.

Huh huh! Tulipa vuodatusta.TOivottavasti en pilannut teidänkin päiväänne!

Kyllä sitä rakkautta on, vaikka tällä hetkellä se tuntuu olevan jossain ulottumattomissa. :smitten:

Terveisin Jane

Et toki pilannut päivää,et ainakaan minun ;) On minustakin totta että myös parisuhteessa on ns.yksinäisyyttä ja se voi olla jopa raastavampaakin kuin toisenlainen yksinäisyys.Itse kävin exän kanssa parisuhdeneuvojalla muutaman kerran ja pakko sanoa että en oikein saanut siintä itsekään mitään irti,vaikka oilin itse sinne valmis ihan satasella menemään.Mutta kyllähän joillekin sieltäkin apua löytyy eikai niitä muuten olisikaan olemassa.
Toivottavasti saat iloa elämääsi ja asiat kääntyisi parempaan päin. :smitten:

Tuntuu olevan nyt jotai tämmöstä liikkeellä ku en kertakaikkiaa tajua näitä juttuja. Siis miks aina tullaa häiritsee JUST SILLO ku mul on hyvä olla ja pilataa se hyvä olo?! MIKS MIKS MIKS???!?!??
Kaikki on väsyneitä, kaikilla on kasapäi ongelmia, kaikilla on kiire, kaikilla on jotai.. ja mä tunnen itteni turhaaki turhemmaks just nnyt.
Päätin sit lähtee vaa vetää, sanoa adios ja suksikaa kaikki kuusee mun puolesta.

 :buck2: