Astro Foorumi

Heipä hei!
Luuletteko, että seuraava tapahtuma on vain sattumaa vai onko siinä jokin "vinha perä":
Olin ystäväni kanssa Vatikaanin Pietarinkirkossa - kyseessä siis ihan vain tavallinen turistimatka. Kun menimme sisään kirkkosaliin, sydämestäni alkoi nousta hirveä raivon tunne, joka kasvoi kasvamistaan niin, että tuntui vain parhaimmalta päästä pois koko paikasta.  :tickedoff: Kun raivo ja viha valtasi minut, tuntui kuin olisin katsellut itseäni ruumiini ulkopuolelta. Lähdettyämme kirkosta tunne jatkui vielä hetken, mutta sitten olo palautui normaaliksi.
Kerroin tästä myöhemmin ystävälleni, ja hän sanoi myös tunteneensa kirkossa sellaista vihaa, että olisi halunnut huutaa kaiken ulos. Meistä kumpikaan ei kuulu mihinkään kirkkoon ja menimme Vatikaaniin vain ihan matkailumielessä, ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. En ole koskaan kokenut tuollaista olotilaa missään kirkossa, vaikka olen maailmaa kolunnut ja kirkkojakin nähnyt. Ajattelin, että tunsimmeko ehkä jotakin aikaisempia paikalla sattuneita tapahtumia vai olisiko ehkä korkeammat voimat halunneet meidät pakanat ulos kirkosta mahdollisimman pian? Mene ja tiedä, mutta kokemus itsessään oli kovin mielenkiintoinen.  ???

Eräs ystäväni ahdistuu (kaikissa) kirkoissa niin että tuntee ettei saa liikutettua jalkojaan, jähmettyy ja ahdistuu.Hänellä ei ole uskonnollista taustaa tms. Mitään järkevää selitystä asialle ei ole. Itselle tulee mieleen menneiden elämien kokemukset. En usko että kirkko haluaisi ajaa pakanat tiehensä, uskon että oikea Jumala/ Luoja hyväksyy kaikki ihmiset sellaisinaan. Kiihkouskovainen yhden aatteen ihminenhän sen varsinaisen suvaitsemattomuuden tuottaa.Todella mielenkiintoinen kokemus teillä ollut, ehkä vähän pelottavakin?

Niin, harva uskonto on "kiltti" ihmistä kohtaan kun toinen ihminen sanoo, kuinka tulee olla ja elää jotta taivaspaikka aukeaa... jännää, kun ottaa huomioon ettei sieltä ole monikaan takaisin tullut kertomaan pääsyvaatimuksia  ::)
Se miten kristin uskoakin on levitetty aikoinaan on tahrannut "pääkallopaikat" täysin  :(

...tästä vois heittää vaikka mitä... mutta antaa olla... samoilla linjoilla muiden kanssa kokemuksesi suhteen, Dafne  :angel: 

Kun raivo ja viha valtasi minut, tuntui kuin olisin katsellut itseäni ruumiini ulkopuolelta. Lähdettyämme kirkosta tunne jatkui vielä hetken, mutta sitten olo palautui normaaliksi.

Kiitos teille kaikille vastauksista.
Itse olen irtisanoutunut patriarkkaalisista uskonnoista aikoja sitten ja jos vielä joskus johonkin uskontokuntaan haluaisin liittyä, olisi valintani buddhalaisuus. Minuakin on läheltä liipannut (onneksi ei aivan suoraa henk.koht. kokemusta) ns. rakastava uskontosuuntaus nimeltä jehovalaisuus. En voi ymmärtää jehovan todistajien Jumalan rakkaus -käsitettä, koska ainakin seurakuntalaisten rakkaus lähimmäisiään kohtaan päättyy silloin, kun lähimmäinen ei toimi heidän haluamallaan tavalla!
Mutta pakana olen ja ylpeä siitä. Ylpeä varsinkin siitä, että en tarvitse ketään ns. parempaa ja viisaampaa henkilöä kertomaan minulle, mitä tulisi ajatella ja miten toimia tai kertomaan ketä saan rakastaa ja ketä minun tulisi vihata, kun jossain kirjassa (muka) sanotaan niin.Ehkä minut on joskus noitana roviolla poltettu; varsinkin jos olen silloinkin omannut yhtä voimakkaat mielipiteet kuin nykyisin..  ;)

Ilmeisesti ihminen on kuitenkin senverran laumasielu, etta haluaa kuulua johonkin ryhmaan ja tulla hyvaksytyksi tassa ryhmassa-minun on vaikea hyvaksya sita-kun mielestani jokaisen pitaa ensin hyvaksya oman ITSENSA!!!

Mielenkiintoinen tunne-elämys, joka varmasti halusi sinua herättää jollakin tavalla.

Tuli heti mieleen kysymys, miksi et kuulu kirkkoon, mitä olet torjunut. Jotakin nousi nyt pintaan, jota kannattaa käydä läpi itsensä kanssa.

Toivon, että opit kokemuksesta jotakin.  :)

Haluan olla vain mina itse-kuulumatta mihinkaan ryhmaan.
Kristinuskossa on paljon hyvaa-mutta myos paljon pahaa-sen enempaa sanomatta-en tunne sita omaksini.

Minun mielestäni kirkkoon kuulumattomuus ei tarkoita että "torjuisi" jotakin...

Ainakin omalla kohdalla, erosin kirkosta halutessani olla rehellinen todelliselle "uskolleni" ja vapautin itseni instituutiosta, joka ei liity vakaumukseeni...

Ehkä selitys paikallaan...

Minulla on ystävä, joka sanoo hyvin tylysti ei kaikelle mikä liittyy uskontoon, eli sanoo olevansa ateisti.
Kun matkustin hänen kanssaan, oli minusta vähän hassua, ettei hän astunut kirkkoon, edes sen kulttuurin vuoksi vaan odotti ulkopuolella, kun minä uteliaana nuuskin sisätiloja ja ihailin kaunista taidetta.

Minun mielestäni hän torjui paljon jotakin. Ateismi oli jonkin kieltämistä. Jos kieltää jotakin, on se jokin olemassa. Ja hänellä oli 'viha' uskontoa kohtaan, mikä olisi ollut hyvä purkaa ja selvittää. Surin hänen puolestaan.

En minäkään ole ns. puhdas kristitty, mutta tunnen olevani vapaa myös kaikesta vihasta. Voin puhtain mielin astua kaikenlaisiin temppeleihin ja kunnioittaa niitä.

En tunne vihaa mitaan uskontoa kohtaan ja kavin montakin kirkkoa lapi viime reissulla, ihailin heidan TAIDETTA ja sita uskonvoimaa milla taide on saatu aikaan-mutta minulla ei ole sita uskoa.