Astro Foorumi

Olen samaa mieltä mitä kuoleman käsittelyyn ja kuoleman pelkoon tulee, ihmiset eivät myönnä pelkäävänsä kuolemaa, mutta jokin tuossa nyt kuulostaa aika kovalle. Eikö se ole empatian puutetta, jos ei pysty samaistumaan toisen suruun ja tuskaan?

Kyllä minäkin olen kohdannut kuoleman, melkein kuollut itse, mutta pelastuin siitä, mutta ei se minua kovaksi tehnyt vaan päinvastoin,  tajusin juurikin ihmisyyteen kuuluvan kuolemanpelon ja elämänhalun.

Toiset ihmiset kokevat niin järkyttäviä tapahtumia elämänsä aikana, että kovettuvat siitä syystä, ja se on suoja. Kuoleman halveksunta kertoo mielestäni vain siitä, että ihminen on suojannut itsensä tunteilta, joita ei enää pysty käsittelemään. Ja jos niitä empatian tunteita ei ole koskaan ollutkaan, aletaan puhua vakavista mielenterveyden ongelmista sen sijaan että voitaisiin olettaa sen olevan "normaalein" ihmisyyden tunnetila.

YLE Teemalta katson tässä taannoin Lääkärikilta ohjelmaa jossa käsiteltiin kuolemaa. Monilla ihmisillä o juuri se ajatus kuolemasta; että "enhän minä tässä nyt kuole". Se että jos asiaa pitää miettiä omalla kohdalla nii oitis se ajatus heti ikäänkuin lakastaan maton alle.

Lääkäreillekään ei ola aina helppoa ennustaa mitenkä lähellä on kuoleman esim hyvin sairaan ihmisen kohdalla. Kuolema pitäikin ottaa asiana joka on yhtä kuin syntyminen. Luonnollinen asia.

Itse ajattelen juuri noin, että syntymä ja kuolema on sama asia, enkä ymmärrä tätä kovuutena. Kuolema on hyvin pyhä kokemus, aivan kuten lapsen syntymäkin. Kuollut lapsi (kuten aikuinenkin) on pelkkä kuoret, sielun poissaolo on niin ilmeistä, että ruumiin näkeminen on äärimäisen vapauttava ja ylevä kokemus.

Oma heikko kohtani ovat onnettomuudet, ilmeisesti entiset elämät ovat olleet väkivaltaisia. Olen kuitenkin tässä elämässä ollut siunattu kuolemilla, jotka ovat tapahtuneet ilman dramatiikkaa ja pelastushelikoptereita :) (kuolema on huolehtinut siitä, että mitään ei ole ollut tehtävissä, eli paniikkia ei ole päässyt näkemään) Tämä viimeinenkin, tulipalo, kyti hiljaisella liekillä pitkään, painajaismaista palamiskamppailua siis ei ollut. Kaunista.

Ei kuolema, vaan ihmisten vieraantuminen kuolemasta on halveksittavaa ja tyhmää. Vähän kuin eräs idiootti Kiinassa joka meni pandahäkkiin "halaamaan" pandaa, ottamatta huomioon että kyseessä on karhu, joka voi helposti tappaa ihmisen. Ja päätyi ansionsa mukaan sairaalaan.

Kun joku kuolee, niin joidenkin tapa kerjätä kaikilta sääliä vie muilta voimat. Mielestäni kenelläkään ei ole minkäänlaista velvoitetta uhrautua sellaisten iilimatojen hyväksi. Kuten aiemmin todettua, elävät ovat ongelma, eivät kuolleet.

Ihmisen koneistettu, ohjelmoidun oloinen käyttäytyminen tilanteissa riippumatta kenestä tai keistä on kysymys, ei ole empatiseeraamisen arvoista. Eläimetkään eivät jää vollottamaan vaan jatkavat elämäänsä, ja ihmisen suurilla aivoillaan tulisi kyetä edes samaan, varsinkin kun edessä on poikkeuksetta byrokraattisia sotkuja.

En koe olevani mitenkään erityisen kovettunut, mutten myöskään käytä fyysisiä tai henkisiä resursseja vain siksi että joku olettaa/haluaa niin, vaan hyöty-haittasuhteiden perusteella. Esim. eräs ulkona asuva kissa tulee säännöllisesti ovelleni kerjäämään ruokaa, mikä on ärsyttävää ja näen muutenkin epäedulliseksi ehdollistaa sen tulemaan siitä palkituksi. Niinpä se saa joskus ruuantähteitä, ei säännöllisesti, ja vain silloin kun ei niitä kerjää. :)

Kuoleman kohdanneen omaisen työkyvyn uskotaan heikentyneen (riippumatta siitä onko näin vai ei), mistä seuraa helposti syrjäyttäminen. Tuonkin takia olisi korkea aika ihmisten normalisoida kuoleminen osana elämää ja myöntää vaikka ihan virallinen palkallinen hautajaisloma.  :police:

Ihmiset jotka ottavat asioita itsestäänselvyytenä, menevät myös pahiten tolpiltaan kun se pieni itsestäänselvä maailma kaatuu nurin.

En minä ainakaan oleta olevani automaattisesti tänä iltana tai ensi viikolla elossa, mutta c'est la vie ja elämä on laiffii, sanoi Nykänen kun kuun yli lensi. :coolsmiley:

Juu kyllä runsas tragedioiden kokeminen todellakin syrjäyttää ihmisen. On silkkaa idealistista lässytystä väittää, että ihmiset välittävät sellaisesta lähimmäisestä, jolla menee huonosti. Tragedian hetkellä kenties näennäisesti, mutta heti kun palaneesta talosta pitää jotain raskasta kantaa ulos tai tarjota ihan oikeasti se autokyyti - kaikki ovat hävinneet ;DD Lisäksi huono-onnisuuden pelätään taikauskoisesti tarttuvan.

Etenkin nk. henkiset ihmiset saattavat olla todella itsekeskeisiä, empaattisuus on näennäistä, pelkkiä opittuja new-age-yhteisöllisyys-rakkaus -fraaseja. Ja tragedioilla mässäillään hyvin mielellään, niitä kerrotaan ympäriinsä. Silti juoruilijat eivät tajua, että tragedian kokenut on JUURI NYT hirveässä ahdingossa ja juoruilun sijaan tarvitsisi konkreettista, käytännön apua.

Omalla kohdallani ainakin lukuisista tragedioista on tullut kuin tarttuva tauti, todellisia ystäviä ei ole, sillä kukaan ei halua olla sellaisen ihmisen tosiystävä, jolle koko ajan tapahtuu hirveitä :) Tällaisen kohtalon jakaminen on useimmille liian vaativaaa, toki ymmärrän myös heitä.

Empatiaa siis kyllä tarjotaan näennäisesti, mutta helpointa on kuitenkin vain jättää minunlaiseni ihminen selviämään yksin. Enkä totisesti ole uikuttaja, otan vähän liikaakin huomioon muiden ihmisten tunteet, kun pyydän apua. Avun pyytäminen ON vaikeaa ja avunpyytäjä joutuu tuskalliseen tilanteeseen, jos muut eivät sitten oikeasti haluakaan auttaa.

Olen itse ollut ihan uskomattoman vaikeissa tilanteissa lukuisia kertoja, ollut itse kuitenkin ihan reipas ja yrittänyt vain järjestellä käytännön asioita. Kun sitten autokyydin tai muun luvannut ihminen joutuu oikeasti auttamaan, hän unohtaa tilanteeni ja alkaakin pohtia omia pikku ongelmiaan, ja viestittää selkesti että olenkin hänelle arkipäivää pahasti sotkeva rasite eikä auttaminen olekaan hälle mieluista.

Voin vakuuttaa että nuo tilanteet eivät naurata. Tekisi mieli puolustautua, että apua on pakko saada ja itsehän sitä juuri tarjosit, mutta sitten sitä miettii, että eihän kellään tosiaan ole mitään velvollisuutta auttaa. Mieluummin sitä on siis apua pyytämättä kuin että tragedian aiheuttamien ongelmien lisäksi ottaa vielä syyllisyydentunteet päälleen ihmisiltä, jotka auttavat vain koska on pakko.

On minunkin elämässä ollut kuolemaa läsnä. Ja kyllä, itselläni myön on ollut niin vaikeita aikoja, että hyvä kun olen hengissä selvinnyt. Tähän voin todeta, että - se mikä ei tapa, vahvistaa-.

Eikös ole kuitenkin rubiinitar hyvä asia, et on esim netti missä voi anonyymistä kirjoittaa omiakin tuntemuksia, ilman että tarttee tuntea häpeää? Tai sitä, ettei ole oikeen sellaista sydänystävää jolle uskaltais höpisti ties mitä. :)

Olen toki kenties liian suorasanainen tässä asiassa, mutta kokemusta näistä tilanteista on hyvin paljon enkä suinkaan myöskään lue itseäni pois näistä 'inhimillisesti käyttäytyvistä ihmisistä'. Enkä myöskään kiellä, etteikö aidosti auttavia ihmisiä olisi, suurin osa vain EI ole sitä. ja tunnen erityisen paljon ns. spirituaalisesti ajattelevia ihmisiä, monilla inhimillisyys ja empatia on sittenkin vain pintaa, ovat vielä oppimisasteella tässä.

Väitän siis, että suurinta saa ihmisistä jotka sanovat 'haluavansa auttaa' ajaa traagisessa tilantessa syyllisyydentunne ja pelko, ei pelkkä puhdas rakkaus.
Tämä näkyy tilanteissa, joissa tarjotaan apua, mutta ei itse asiassa ole ajateltukaan loppuun asti mitä auttaminen konkreettisesti vaatii, ja silloin tulee irvokkaita tilanteita, joissa avuntarvitsija saa kyllä runsaasti päänsilitystä mutta ei juuri lainkaan konkreettista apua.

En syyllistä ketään vaan sanon että tämä on inhimillistä ja hyvin yleistä. Ollaan siis empaattisia (koska VOIMIEN toivottelu ja halaaminen kuuluu nykyään asiaan), mutta ei kuitenkaan tarpeeksi sensitiivisiä, jotta osattaisiin auttaa oikealla tavalla, auttaa siis haluten ja sydämellä. Voivottelu ja voimien toivottelu kun ei auta, kun pitäisi saada autokyyti tai vahva miesporukka auttamaan nyt ja heti (itsellä täsä hyvin tuore esimerkki, palanut taloni nimittäin syttyi uudelleen ja JOS olisi ollut auttajia viimeksi niin tilanne olisi nyt hyvin erilainen :)

Esimerkkejä: Kun lapseni kuoli auttajia oli toki paljon, mutta hyvin nopeasti kaikki hävisivät ympäriltäni eivätkä koskaan palanneet elämääni. Jälkimmäisestä en heitä syytä, lapsen kuolemista pelkäävät kaikki ja monet selvästi uskovat että 'se tarttuu' (noituuden ja pahan stigman pelko).

Minulla on 'ystäviä' jotka ottavat yhteyttä 'kun sille taas jotain kamalaa tapahtuu', muuten ei koskaan :D

En ole ainoa tämän kohtalon kokenut, tunnen muitakin jotka ovat kokeneet aivan saman. Emme siis ole mitään ihmishirviöitä jotka jotenkin kummalla tavalla itse aiheuttavat ystäväpaon, tietty liiallinen kärsimys vain pelottaa ihmisiä. Puhuin juuri yhden tuttavan kanssa tästä ilmiöstä ja hän kertoi, että hänellä on NIINSANOTTUJA ystäviä/tuttavia satoja (joita hän itse auttaa säännöllisesti, koska on henkisen työn tekijä), mutta kun oli vastikään ihan todellinen hätä, niin ystäviä auttamassa oli tasan yksi!!

Kuolema joo... Liekköhän sitäkään edes olemassa funtsittaessa olemassaolon olevan ympäripyörivää kierrejatkumoa teiltä toisille..

Olemattomuus sitä vastoin....

jotain on vain hävinnyt syntyäkseen uudelleen riippumattomasti 'olosuhteiden' vaikuttimista loppujen alux

Niinpä  ;D Kuolema on harhakuva, jonka olemme näkevinämme, kun emme näe selkeästi  :crazy2:

 No varmasti riippuu yksilöstä miten kuoleman ottaa. Ihminen on siitä huolimatta vaikkei kuolemaa kokisi niin suurena asiana.
 Itselläni on läheisiä kyllä kuollut, mutta jostain syystä en ole kokenut hirveätä ikävää ja suurta surua. Oon joskus tosissani yrittänyt Surra kun ajattelin että kyllähän mun Pitää tässä surra (koska niin kuuluu tehdä).
 Sitten taas lähisukulaiseni saman kuoleman kohdatessaan oli hyvinkin murtunut, sama sukulaisuussuhde siis kyseessä. Onko se sitten kylmyyttä tai mitä, mutta elämä vaan on jatkunut siitä huolimatta että toinen tekee pysyvämmän osoitteenmuutoksen. Joskus on ollut haikeata kun se toinen ei ole fyysisessä muodossa tässä lähellä, eikä samalla tavalla osallistu tämän tason elämään. Mutta mulle kyllä osa niistä on edelleen läsnä. Ei kai kuolemaa sitten edes ole olemassa mulle?

rubiinitar, ikävä kuulla että ystävät ovat kaikonneet vaikeina hetkinä, mutta ehkä sillekin on syynsä?
Tosiystävät eivät jätä - ehkä et ole vielä kohdannut sinua varten olevia ihmisiä, joten sinänsä on onni onnettomuudessa että turhat karsiutuvat pois. Eikö vain?

Muistan kun isä oli kuollut ja olimme äidin ja siskon kanssa ikään kuin eri todellisuudessa jonka me kolme vain ymmärsimme.. se ihmeellinen todellisuus jatkui minulla henkilökohtaisesti ainakin noin 4kk.. Ei pelkästään surun takia, vaan myös siksi että oli jotenkin lähempänä kaikkeutta, ihan kuin ymmärtämys olisi laajentunut, niinkuin kaikki aistit olisivat olleet vahvempia. Ymmärrän mitä tarkoitat kun sanot ettei kuolema ole pelkästään menetys. Kuoleman läheisyys avaa portteja mieleen. Vaikea selittää.

Mutta silti, se oli äärimmäisen vahva ja väkevä kokemus, ei sellainen minkä nielisi hetkessä vain. En vähättelisi kuoleman kokemuksen voimakkuutta, tai tuomitse ihmisiä jotka surevat ja masentuvat pitkäksi aikaa. Siihen on jokaisella oikeus. Saada mahdollisuus olla heikko ilman, että tönitään että ryhdistäydy jo!

Minulla oli ainoastaan yksi ystävä, joka jäi kuvioista kokonaan pois tuon tapahtuman seurauksena.. Kaikki muut lähenivät. En ollut missään vaiheessa yksin. Naapurit ja lähisukulaiset yllättivät perheemme useaan otteeseen avuliaisuudellaan, käyden kylässä samalla tuoden kauppakassin josta löytyi kaikki perustarvikkeet kahvista vessapaperiin.. Minä ainakin sain silloin käsityksen että surevia autetaan, eikä sitä tarvitse edes pyytää. Itsekkin sain tehdä saman parhaalle ystävälleni, jonka isä kuoli vuotta myöhemmin syöpään. Olin kaiken mahdollisen ajan hänen kanssaan silloin alkuun, enkä pakottanut häntä olemaan "toipunut" vielä puolen vuoden jälkeenkään tapahtuneesta..

Miksi ei saisi olla inhimillinen? Tai miksi ei kestä toisten ihmisten inhimillisyyttä?

Olen aina uskonut jälleensyntymään ja isän kuolema oli sinälläänkin suuri helpotus siksi että tiesin, että hänen oli parempi päästä jo pois koska hän oli niin sairas.. mutta mielestäni minulla oli täysi oikeus surra ja ajatella (teidän mielestänne itsekkäästi) että olen menettänyt jotain oleellista elämästäni.. Minä tarvitsin paljon aikaa, että toivuin ja sopuduin siihen, että perheessämme oli yksi henkilö vähemmän ja juuri se, joka elätti meidät. Suremisellani en kerjännyt sääliä vaan tein prosessia jättääkseni hyvästit hänen fyysiselle ilmentymälleen.

Oon törmännyt miespuolisissa yksilöissä tähän, että ei surra näkyvästi, eli itkien läheisen poismenoa. Pidän ja ehkä pidän edelleen sitä jonkinlaisia kylmyytenä. Ikäänkuin ihminen kyllä suree toisen ihmisen poismenoa mutta se on siellä mielen sisällä tapahtuvaa - ei ulospäin näkyvää.

Hih!!  :D En totisesti ole tunteeton ihminen, kaikkea muuta! Olen erittäin tunteellinen, kenties paradoksaalisti NIIN tunteellinen, että tunnen syvääkin syvemmin mistä kuolemassa on kyse ;-)

Toden totta, olemme erilaisia, eikä minulle tulisi mieleenkään tuomita toisen surua. Miksi siis meidät jotka tunnemme kuoleman äärellä puhdasta, vapauttavaa iloa tuomitaan? Minäkin tunsin suurta riemua kun isäni kuoli kun olin pieni tyttö. Isäni kärsi ja äitini kärsi - molemmat eri syistä mutta tilanne vain oli purettava. samanlaista riemua tunnen nyt kun äitini teki tämän radikaalin ratkaisun eikä jäänyt kymmeneksi vuodeksi riutumaan dementtinä hoivakotiin kuten hänen oma äitinsä teki.

Suurta jumalallista huumoria :) Olemme tänäään lasten kanssa naureskelleet tuota talon uudelleen sytyttämistä (kuollut poikani ja äitini kimpassa asialla?), eli kun palokunta sössi ensimmäisen polton niin wanhat sielut viimeistelivät homman, kun kukaan ei ollut enää vahtimassa  :angel:

Ja tunteettomuudesta vielä: Suurella lämmöllä kirjoitin nuo esimerkit ihmisten vaikeudesta auttaa ja ystävien kaikkoamisesta, siis inhimillisyydestä. Olen jo sen verran vanhempi ihminen, että koen usein että minut ymmärretään täällä(kin) väärin...vai lieneekö syynä tuo astrologinen syntymäkartta?

Olisiko siis ikä- tai sielunikäkysymys tuo kuolemasuhde? Tai jotain muuta?

Teeskennellä ei kuitenkaan kenenkään pidä, suuntaan eikä toiseen.

tai jotain muuta,
sitä plutomaista niin elämän kuin kuolemankin ymmärtämistä pintaa syvemmältä,
tässä tulee just esille esim. tuon pluton väärinymmärtäminen,
se tuhoaa mutta samalla se säilyttää hengen,
ja just jupiter on taas se joka vapauttaa sielun irti kuolemassa,
laajentaa reviiriä suurempaan yhteyteen,
jupiter liittyy kuolemaan,
ja kun sen näin oikein ymmärtää,
kuolemaa ei tarvitse pelätä,kuten ei plutoakaan eli elämää

ehkä kuolema on helpompi käsitellä sellaisilla ihmisillä,jotka ovat tottuneet siihen elämän kiertokulkuun jo pienestä pitäen,
siihen että ylimääräiset kissanpennut tapettiin,
tai että sika roikku maha auki karjakeittiössä kun tulit koulusta kotiin ja äiti lykkäs veriastian kouraan ja sanoi jotta jatka vispaamista ettei hyydy,
karrikoiden,
mutta että sitten kun näki äitinsä ruumiin niin tajus miten luonnollista se kuolema on myös ihmisen kohdalla,
väistämätöntä,
ja juuri sitä sielun vapautumista kehosta

Samat fiilikset faijan hautajaisissa, ne eivät edes tuntuneet yhtään hautajaisilta, pikemminkin jonkinlaiselta kerhotilaisuudelta. Kyllä minä vihainen olin - siitä ettei se kuolema ollut rauhallista poisnukahtamista, vaan ankaran ja ilmeisen kivuliaan sairaskohtauksen seurausta. Toisaalta jos olisi jäänyt esim. rattijuopon yliajamaksi kuten eräs kaukaisempi sukulainen, olisin omakätisesti etsinyt aiheuttajan käsiin ja teurastanut.

Liitän nyt muutenkin tuon minkä tahansa perään vollottamisen puhtaasti itsesäälissä rypemiseen ja sitä en nyt omakohtaisesti jaksa harrastaa kun ei kannata, niin en myöskään viitsi ketään siitä palkita saati kannustaa siihen. ::)

 Usein vastakkaisella sukupuolella on vaikeuksia muutenkin tunteidensa osoittamisessa ja itkemisessä, se on kuitenkin helppoa minulle. Kuolema vaan ei itsessään ole ollut elämässäni erityisen surun asia. Elävien takia olen tosiaan itkenyt enemmän  ::)

KV: Melkoisen karskin ja kylmän kuuloinen oli ainakin mun mielestä toi mitä lopuksi kirjoitit.

Kyllä kuolema on suuri opettaja!

Olen onnellinen siinä, että olen saanut valmistautua läheisempieni kuolemaan ja se on tapahtunut kauniisti. Kuten isäni opetti minulle ennen lähtöä, että ei elämä siihen lopu, uskoi jälleensyntymään niin vahvasti. Antoi minulle siis suuren lahjan!

Meidät on opetettu kuolemassa johonkin surkeaan LOPPUUN! Uskon todella ettei se sitä ole.

Mutta kauhulla ajattelen, jos mieheni kuolee, niin miten jaksan kaikki naapurit, ystävät ja sukulaiset. Olen jo 'haaveillut' että kun saisi mennä johonkin ihan yksin ja surra surunsa ja löytää myös ilo kaikesta mitä sai.

Joskus 'pienet kuolemat' ovat kaikkein kamalimpia. Tarkoitan niillä sitä, kun toinen jättää tai lähtee pois. Voi kun olet monet itkut itkenyt...ja sitten huomannut, että se itku on loppujen lopuksi hyvin itsekästä. Itkee sitä, että ystävän turva on kaikonnut.

Mielestäni nykyajan hautajaismenot kaikkinensa ovat todella raskaat. Uupuu sellainen läheinen olo, rauha ja hiljentyminen, todellinen suru. Kamalasti asioita selvitettävänä, muistettavana, maksettavana. Ja se näytön paikka, miten osoitetaan vainajan muistoa. Se on niin kiiltokuvamaista ja pinnallista!!!
Yhden surevan lesken itkut loppuivat kiukkuun, kun huomasi että miehensä oli haudattu siivoojan viereen.

Näille hommille soisi muutosta!

Kuolemalla on monenlaisia tehtäviä. Kuten herättää tajuamaan nykytila.Kuolema voi kyllä myös sitoa ihmisiä. Olen kokenut sen erään hiljaisen syrjään vetäytyvän tätini hautajaisissa. 'Hän' kokosi kummasti ihmisiä yhteen ja serkut alkoivat kokoontua toistensa luona.

Ehkä, mutta kuolinpesän hoitaminen ei onnistu ruikuttamalla. Ihmisen kuolemasta seuraa nimittäin sellainen läjä paperityötä omaisille, että ainoastaan kylmällä päällä hoituu.

Tosin eihän sitä tiedä sellaiset jotka ei ole siihen hommaan vielä joutuneet. ::)

Minä taas suorastaa toivon, että näkisin itkeviä miehiä enemmän kun jokin vaikea asia, tai esim kaipuu koskattaa syvältä. Se on jotain niin kaunista ja herkkää.

Siitä ei varmaankaan tuu ihan mitään jos kaks niin herkkää ois. Sehän ois yhtä itkua vaan.

*hih* ;)

Aatella mitenkä ois ihanata kun vois pyyhkiä sormella tai nuolla lipasta itkevän miehe kyyneleet poskelta ;) :)

 :-* :-* :-*
 
Toi hymiö ajaa varmaan saman asian.

Anteeksi tämä offtopic tänne väliin, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Vilkuilin foorumin aiheita ja tämä topic kuolema ja nimenomaan henkimaailman ilmiöissä huvitti. Nimittäin väistämättä mieleeni tuli, että kuolema ei ole henkimaailman ilmiö vaan nimenomaan meidän ikioma projekti tällä pallolla. Neityt :kuu: siis iski jälleen pikkutarkkuudella ja nousu  :skorpioni: pitää kuolemaa kaverinaan yhtä lailla kuin elämääkin. Unohtakaa koko juttu ja jatkakaa hyvää keskusteluanne.  ;)

Ponnistan tän pitsataksin ohi. Hyvät tuoksut tosin  :)

Kävin muutama viikko sitten hyvästelemässä aivosyöpään kuolevan tätini Tyks:ssä. Kyselin, että pelottaako, että miltä tuntuu, että haluatko jo pois?
Hän sanoi, ettei häntä pelota, että hän haluaisi kuolla, että hän on huolissaan aviomiehestään, 40 vuotta yhteistä taivalta takana. Minkälaisen lahjan hän mielestäni antaakaan miehelleen? Hän ei ole kuollut, ei, toisin kuin odotettiin. Minusta hän valmistaa lähiomaisensa siirtymään, antaa heille tukensa ja fyysisten jäähyväisten mahdollisuuden roikkumalla itse ohuessa elämänlangassa.
Meidän suvussa näyttää olevan vallalla tällainen, että elävien pitää antaa kuoleville lupa lähteä, että kuolevat tietävät, että tähän maailmaan jäävät ovat valmiita kokemaan rakkaansa poislähtemisen. Siinä on jotain kaunista ja valmistavaa. Itse olen onnistuneesti aiemmin sulkenut pois kaikki surun tunteet, kantanut muita tai kanavoinut muiden surun itseni kautta. Kuoleman kohtaaminen on sellainen tilanne, josta on vaikea sanoa etukäteen, eihän mistään muustakaan voi. Oman kuolemani kohdalta ajattelen niin, (minulla on välillä hirveitä pelkotiloja, jotka menevät kyllä järjen puhumisen kautta ohi, koen ne muistumina, ahdistavina kokemuksina menneistä elämistä, tässä elämässä en ole joutunut tilanteisiin, joista minulla voisi olla sellaisia tunteita tai muistoja) että tunnin päästä voin maata poski asvaltissa ja aivot pellolla. Olenko elänyt sellaista elämää, jonka haluan itselleni antaa? Sellaista jota minun sieluni kaipaa, johon sieluni on tarkoitettu tässä inkarnaatiossa? Kuoleman läheisyys, niin kuin Tigrix kirjoitti, aivan kuin avaa aistit, tuuli puhaltaa pään läpi ja tuulettaa, vie pölyt pois. Minua naurattavat ja surettavat ihmiset, jotka sanovat, että pitää matkustaa, jotta huomaisi mitä kaunista Suomessa on. Sinänsä kaunis ajatus tosin.
Mutta joka aamuhan sitä aukaisee silmät uuteen maailmaan. Joka hetki on uusi. Mikään ei ole itsestäänselvää. Taivas on joka päivä erivärinen ja meri loiskii eri lailla.
Kuolema on minulle ehdottomasti voimakkaan, ja vahvan elämän edellytys. Mitä järkeä (tai tunnetta, merkitystä ;) ) olisi elää, ellei tietäisi, että tämä loppuu joskus? Katson tämän nyt, mitä tämä elämä on...
Ajatus kuolemattomuudesta on harmaa, veretön ja kylmä. Tekninen, epäinhimillinen ja epäjumalainen utopia, jota ei mielestäni pitäisi arvostaa edes yhteiskuntamme nuoruuden palvomisen verran.
Tervetuloa rypyt ja kuolema. Kaikki ajallaan.  :)

Hyvä kirjoitus indiima.

Moni ihminen tavoittaa jopa käsittämättömillä turhuuksilla; esim kauneusleikkakset tai muuta vastaavat itsensä muokkaamiset, tavoitteena kuin ikuinen kuolemattomuus. Pelätään ikäänkuin vanhentumista ja sitä, että kohta kaikki loppuu.

Tähän loppuun pitää sanoa sellaista, että oli jotenkin tavattoman koskettavaa kuulla ja nähdä kun ex-levyraadin juontaja Jukka Virtanen sanoi, että mitenkä ois IHANAA vaan saada elää vaikka ikuisesti täällä maanpäällä, koska täällä on niin paljon kaikkea sellaista kaunista mitä haluaa nähdä yhä vaan uudestaan. Virtanen sanoin siksi näin koska hän vetosi siihen kun on tullut vanhaksi jo. Kaunista kyllä.

 Koin myös tällaisen ihmeellisen todellisuuden läheiseni kuoltua, ainakin oletan että kyse on samasta. Se oli voimakas tunne ja olin ihan muualla. Puoliksi täällä ja puoliksi jossain toisessa todellisuudessa ja näin myös tämän kuolleen läheiseni ja hän kertoi minulle että kaikki on hyvin. Sitä ei tosin kestänyt kuin pari päivää, mutta se oli hyvin erikoinen tunne.
 Sillä hetkellä kun sain viestin kuolemasta ja suljin puhelimen, kulki ohitse kulkukoira, olimme ulkomailla. Se kääntyi katsomaan minua ja ulahti jatkaen sitten matkaansa. Sitten laskeutui tuo sumu maailman eteen.

 Olen itse täysin valmis täältä lähtemään enkä enään jaksaisi yhtään elämää täällä, mutta tuntuu siltä että tämä ei jää Virtasen viimeiseksi elämäksi  ;)

 Villi veikkaus on että taisi Dawnchildin postaus mennä väärään ketjuun, tai ehkä tämä liittyy jotenkin kuoleman mysteerioon?  :D

Aivan näin. Vuosikaudet toljottelin betoniseiniä mutta aina vakaana että kyllä sen voi vaihtaa johonkin muuhunkin, esimerkiksi palmuissa kypsyvien kookospähkinöiden katseluun. Ja aivan oikeassa olin. ;D