Astro Foorumi

 Mitähän merkitsee se kun ei tunne olevansa 'kotona'. En tunne kovin mittään isänmaallisia tunteita Suomea kohtaan ja koko ajan haluaisi olla jossain muualla. Matkalta palatessa muut hihkuu "ihanaa päästä kotia, parasta matkustamisessa on kotiinpaluu" kun minä ajattelen "en minä halua, käännytään takaisin". Haaveilen koko ajan muista maista ja niihin tutustumisesta, voisiko sanoa, että etsin kotia?  ???

 Yksi hyvin rakas maa on Venäjä (ja sinne haluaisi vähän väliä), mutta sekkään ei ole oikein se mitä etsin. En oikein ymmärrä tätä. Onko kenelläkään muulla samoja kokemuksia? Tai osaisiko joku valaista asiaa?

   Sydämeni kiittää. :)

Olisiko jotain menneiden elämien
kaikuja.. ::) Eli olet saattanut
hyvinkin joskus muinoin elää
Venäjällä kun sen niin omaksesi
tunnet.

Voi myös olla, että etsit
kotiasi. Suosittelen kiertelemään
ulkomaita ja käy ihmeessä
katsomassa Venäjääkin, joskos
siitä tulisi uusi asuinmaasi :)

Itselläni jokseenkin sama juttu,
en ole koskaan tuntenut
kuuluvani vakiasuinpaikkaani..

Siellä koti, missä sydän.

 Kiitos. Jottain tuontapaista ajattelin.

No Venäjällä aion muutenkin käydä sillä ystävä assuu siellä.  :smitten:

Jossakin määrin samansuuntaisia tuntemuksia täällä. Itse en ole oikeastaan koskaan tuntenut kuuluvani juuri mihinkään. Tietyissä paikoissa (erityisesti luonnon lähellä) tunnen hetkittäin kuuluvani johonkin. Luultavasti kotini tulevaisuudessa on lähellä metsää tms. :)

Minusta ajatus, että 'Koti on siellä missä on rakkaat ihmiset', on paikkansa pitävä.

Venäjä on sellainen uskomaton moni-ilmeinen tila. Minäkin joskus haaveilin Siperian erämaita ja pieniä kyliä, mutta en päässyt venäjänkielessa alkuunkaan.

Itselle taas kyky rakentaa 'pesä' mihin maailman kolkkaan tahansa, oli lahja. Varmaa on ainakin se ja oli minullekin nuorena, että 'Maapallo' on kotini. Ajelehtiminen kuuluu nuoruuteen eikä se ole paha asia. Mutta jos sellainen vietti herää vielä vanhempana, niin voi olla, että jostain viiraa!  ;D

Minua ei sitten saa haukkua jeesustelijaksi kun tämän tänne kirjoitan, mutta vähän aikaa sitten lukemassani Caroline Myssin kirjassa puhuttiin juurichakran kohdalla, siitä, että tunne siitä, että ei ole missään kotonaan voisi johtua ongelmista juuri chakrassa. Silloin ei tavallaan olla kosketuksissa omiin juuriinsa ja täytyisi kaiketi "maadoittaa" itsensä. Toki omaa paikkaansa täytyy etsiä ja löytää ja siksi kannattaakin matkustella ja lueskella ihanista paikoista ja kauniista maista =)

Muistatko muuten Esmiralda tarkemmin tuosta Myssin jutusta mistä mainitsin, jos muistat niin kirjoitas vaan tähän tarkempaa infoa, kun sinä hänen teoksensa taidat paremmin tuntea. =) Toivottavasti en itse muistanut tuota kohtaa aivan väärin ^^

Höh, minä en luota muistamisiini, vaikka olen lukenut toiseenkin kertaan Myssiä, Ratkaisu.  :D
Voisin katsoa, mutta en nyt jaksa, suothan laiskan väsymykseni.

Mutta ymmärtäisin, että on kahdenlaista levottomuutta mennä sinne ja tänne. Yksi on se, että on turvattu tausta, turvallinen olo, jossakin paikka, mihin voi mennä takaisin. Minulla on ollut turvallinen lapsuus, josta olen saanut itsevarmuuden, itseluottamuksen ja usko johonkin suurempaan voimaan, sekä luotto intuitiooni. Vaikka minulla ei edes ollut sitä kotia, mihin mennä, sillä molemmilla vanhemmillani oli jo toinen perhe.

Aivan toinen juttu on sitten se, jos joutuu 'pakenemaan' jotakin; vihaa, pahaa oloa, hyväksymättömyyttä puolin ja toisin. On turvaton olo, vaikea luottaa kehenkään ja poukkoilee sinne tänne etsien jotain, sitä turvaa ja omaa paikkaa.  :-[

Voihan kyseessä olla pelkästään ajan henki - että ihmiset yleisesti ottaen kokenevat olevansa ainakin tietyssä elämänvaiheessa irrallaan ympäristöstään milloin mistäkin syystä. Toisin sanoen 'kukaan ei ymmärrä mua'-elämänvaiheet ja niin poispäin.
         Mutta sen sijaan, että ihmiset jäisivät ruikuttamaan asioista ja yrittäisivät unohtaa tilanteensa esim. viinaan, lääkkeisiin ja huumeisiin, kuten näkyy yleisesti käyvän, irrallisuuden tunteessa on hyvätkin puolensa: Voi olla mitä vaan ja sopeutua minne vaan, kun ei ole liikaa kiinnittynyt mihinkään, ja oppii samalla kaikenlaista uutta elämästä.
       En minä todellakaan kadehtisi sukulaisia ja kavereita, jotka on asuneet ikänsä samalla pikkupaikkakunnalla uskaltautumatta merta pidemmälle vinkuintiaan, tai jotka elävät elämäänsä omakotitalo-auto-perhe-kaavan mukaisesti. Ihmiset kiinnittyvät paikkoihin, toisiinsa, tavaraan ja asioihin pääasiassa turvallisuuden tunteen vuoksi, mutta se ei tarkoita todellista turvallisuutta vaan illuusiota siitä. Mitä vaikeampi ihmisen on hyväksyä, ettei mikään ole ikuista, sitä enemmän kiinnittyy ja pelkää, ja sitä vaikeampi ja kestämättömämpi on menetys.

Jep!

Muistan aina sen kun kävin kotiseudulla ja vyöryin paikasta paikkaan kyläilemään, kun toinen suuttui jos ei käy jne. illuusioihin sortuneena. Ja ne sukulaiset!

Suurimpia ilon ja onnen hetkiä olenkin sitten kokenut, kun olen saanut taas olla yksin matkalla ja vastuussa pelkästä itsestäni. Oijoi sitä vapauden riemua!!!!  ::)

Ennen ei ollut edes kännyköitä tai tietokoneita, joiden kautta nyt on sitkeästi 'kiinni' jonnekin. Se vähän säälittää. Ennen oli vapaus suurempi, täytyy sanoa. ;)

Oma poika teki ihan oikein, kun ensimmäiseksi katkaisi kännykkäyhteyden maailmalle lähtiessä.

”Ketuilla on kolonsa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.”

Tunnen melko samalla tavalla. Veri vetää maailmalle koko ajan ja en tunne suurta kiintymystä varsinaisesti tänne Suomeen, täällä vaan on rakkaat ihmiset.
Haaveilen siitä että voisin olla vapaa paikasta, kulkea mihin haluan milloin haluan. En kaipaa pysyvää paikkaa johon asettua varsinaisesti. Voisin olla melkein missä vain ja vaihtaa taas paikkaa.
Olenkohan ollut edellisessä elämässäni kiertolainen? :)

Voihan kyseessä olla pelkästään ajan henki
taivahalla levottomuutta, kuulumattomuuden tunnetta ei varmaan yhtään vähennä
 :uranus: 26  :kalat:  :aspect_con: :aurinko: 26  :kalat:
ja tänään myös
 :jupiter: 13  :kalat: :aspect_ssx: :kuu: :venus:13  :oinas:,
 :jupiter: :kalat: jo itekseen lisää tuota kaipuuta jonnekin,
jonnekin, jota ei välttämättä osaa määritellä

Itse koen olevani kotonani oikeastaan abstraktisti itseni kanssa ollessa, esimerkiksi maalatessa. Siellä omassa pääkopassa. Mutta muuten fyysisesti minulle on oikeastaan sama missä olen. Pidän kyllä matkustelusta ja uusista kulttuureista, mutta niistä en kyllä kotiani löydä.

On käsittääkseni DNA-tutkimusten perusteella kiistaton fakta, että n. 60
prosenttia suomalaisista miehistä on siperialaisten mammutinmetsästäjien
jälkeläisiä, joten ei liene ihme, että monet suomalaiset kaipaavat "alkukotiinsa"(?)
nykyisen Venäjän alueella. Naisten osalta tuo prosenttiluku tosin lienee
selvästi alhaisempi.

Olen muuten juuri lukemassa toista kertaa intialaisen herra Tilak'in kirjaa
Arctic Home in the Vedas (1903), missä hän hahmotelee veda-kirjallisuudesta
löytyvien vaikeaselkoisten ilmausten perusteella sitä, että arjalaiset olisivat
alunperin asuneet lähellä pohjoisnapa-aluetta, mutta joutuneet "peräytymään"
sieltä ilmastonmuutoksen takia päätyen pääosin nykyisen Intian alueelle.

Yksi tuollainen ilmaus on Ushas - jumaluudelle eli Aamunkoitolle omistetuissa
hymneissä esiintyvä väite siitä, että aamunsarastus ennen auringon nousua
horisontin yläpuolelle saattoi kestää useita päiviä (Rgveda: bahulaani; ahaani).
Tuo lienee mahdollista vain tietyn leveyspiirin pohjoispuolella.

Koska olen "äärimmäisen" kiinnostunut Rgvedan joistakin hämmentävistä
ilmauksista, sekä ylipäätään sen kielimuodosta, joka on mielestäni paljon
fantsumpaa kuin vaikkapa Bhagavad-giitaan vastaava, oletan, että olen joskus mahdollisessa aikaisemmassa  inkarnaatiossani saattanut kuulua tuohon arjalaiseen vaeltavaan jengiin, tai sitten en...

 ::)

Juu oman käsityskyvyn mukaan Suomalaisten naisten perimä on Karjalasta. Omat juuret on ainakin syvällä siellä.

Luultavasti olet kuulunut arjalaisiin, ensinnäkin se vetoaa sinuun ja toiseksi koet samaistumista siihen ja jotenkin minulla on aavistus roolistasi. Itselläni menneissä elämissä on lähinnä tsekkiläistä verta, ehkä jonkinverran romaaneihin liittyvää, tunnistan itsessäni mustalaisten villeyden, toisaalta taas luulen, että kyllä sitä on auswitsissä vietetty mukavia ja vähemmän mukavia hetkiä. Tosin pellavapäisenä.

Menneet elämät on tosi haastava juttu, koska no, mitä merkitystä niillä on? Itse tunnen voimakasta vetoa kelttiläisyyteen ja toisaalta taas shamanismiin, pohjois-Karjala on sellainen alue, jossa oikea sukunikin on, mutta siinä on jotakin muutakin, ehkä joskus otan selvää.

Tuosta levottomuudesta vielä, että sen energiahan sisältää syytä 'kulkea' . Ja kulkiessa näemme laajemmin ja opimme, jotakin itsestämmekin siis.

Huomaan, että monet sanovat nykypäivinä, että jokaisen nuoren pitäisi kulkea oma runtinsa ennen kuin asettuu. Ennen se koettiin ailahtelevaisuutena ja jotenkin negatiivisena. Nyt sille löytyy oma arvonsa.  :smitten:

Hih, no löysin nyt sitten itse sen kohdan mitä tarkoitin Myssin kirjoista. Elikkäs se löytyy Toipumisen taito kirjasta. Laitanpa nyt tähän suoran lainauksen.

"Toinen ensimmäisen chakran varjopuolen aspekti on kyvyttömyys löytää tästä maailmasta paikkaa, joka "tuntuisi kodilta". Ihmiset joilta puuttuu tietoinen yhteys ensimmäiseen chakraan, pitävät usein monia näkemiään paikkoja kauniina, mutta mikään ei tunnu lukkiutuvan heidän järjestelmiinsä sillä tavoin, että he tuntisivat halua asettua sinne asumaan. He kaipaavat paikkaa, johon asettua, ja yhteisöä johon kuulua, mutta vaikka he lopulta kenties valitsevat jonkin alueen kodikseen, jokin heidän yhteydessään tähän paikkaan tuntuu aina epätäydelliseltä."

Niin no, itse olen sitä mieltä, että itsensä etsiminen ja oman paikkansa hakeminen ei nyt suoranaisesti kuulu tuohon vaan on lähinnä tarpeellista jokaiselle yksilönä. Eihän se oma paikka ja koti ihan automaattisesti löydy. Mutta tuota ylempää voi toki miettiä jos kokee monia vuosia etsineensä kotia sitä löytämättä, mene ja tiedä.

Mistähän kertoo levottomuus/kuulumattomuuden tunne tietynlaisissa ihmisporukoissa esim.? Onko se vain esim. merkki huonosta itsetunnosta vai mistä?

Itselläni se kertoo
juurikin siitä, ettei tämä
ko. porukka ole "oikea" minulle..

Voi toki johtua myös huonosta
itsetunnostakin..

Ja uusi ryhmä voi tehdä ujoksi
ja siten saada tuon tunteen,
mutta tällainen tilanne
helpottuu yleensä ihan ajan
kanssa..

Jos tunne on pitkäaikainen,
tilannetta pohdiskelemalla saa
varmasti avattua jutun
itselleen ihan omista tunteista
käsin..
Syitä moiselle kun voi olla niin
paljon :)

Saanko puuttua kysymykseesi vähän kevyen humoristisesti? Kun se toi niin monenlaista mielikuvaa mieleeni ja niillähän tykkään leikkiä.

Kuvittelen moni-ilmeisen porukan monenlaisia ihmisiä. Jos he ovat aivan muusta maailmasta kuin minä, esim. juhlatamineissa ja toistensa kanssa nauravaisia ja olen ujo ja arka
- kurkistan ovesta ja huomaamattomasti livahdan ulos, hui!
Jos minun on 'pakko' sinne mennä mukaan esim. yksin
- hivuttaudun huomaamattomasti johonkin nurkkaan istumaan ja seuraan tilannetta. JOskus vain haluaa olla syrjässä ja seurata, katsella ihmisiä.
Jos olen kauhealla haluttomuudella tullut tilaisuuteen
- istuuden kädet ristissä ja alan mättimään mielessäni arviointeja ja arvostella heitä otsa kurtussa ja voi kun sitä arvostelemista löytyy, parasta olisi tietenkin, jos samankaltainen ihminen istuisi vieressä, hehheh!
Jos he ovat jo osittain tuttuja kurssilaisia, eikä ole tuolia edes missään, ja olen arka
- katselen jonkun kiltin tai tutumman näköisen ja menen juttelemaan kuinka hirveä sää on ja mitä vielä huomenna se tuo tullessaan, amerikkalaiseen tapaan, mitään sanomatonta lörinää.
Jos tilaisuus on minulle tärkeä ja olen odottanut sitä kauan
- päälläni on punaista ja marssin topakasti keskelle arenaa ja tervehdin kaikkia huiskauttamalla ja menen hänen luo kuka katsoo minua. Minulla on silloin jokin päämäärä takana, ehkä oppia tuntemaan noita ihmisiä.

Hurjasti näitä kohtaamispuolia löytyisi. Mutta Eyen, oletko ajatellut, kuinka haluat muiden sinut kokevan. Käperrytkö, vedätkö antennisi piiloon varoen, ettei vain sinua huomattaisi? Vai onko sydämesi, sylisi avoin vastaanottamaan toisen, joka ehkä tunnistaa em. ja tulee helposti luoksesi? Meillä on tiedostamattomia tapoja sulkea itsemme ja tottakai tiedostaenkin suljemme itsemme, jos seura ei mielytä. Itse olen vain oppinut, että riippuu omasta itsestä, miten ottaa tilan haltuunsa tai sitten ei ja toiset aavistavat sen kyllä.

Ihmisten välisissä kohtaamisissa on tuhannenlaisia nyanseja, fotonit sinkoilevat sinne tänne, osuen, satuttaen, löytäen toisensa, loitontuen esim. ja mitä kaikkea ihmeellistä siihen mahtuukaan!  :D

 Ihana lukea tänne tulleita viestejä kun en ole pitkään aikaan ollut koneella.

'Ulkopuolinen' kirjoitti jottain entisistä elämistä. No, minä tunnen suurta vetovoimaa intiaaneihin ja heidän kulttuuriinsa. Se tuntuu niin omalta. Saan vieläkin henkistä energiaa kun pääsin yhteiskuvaan perulaisten soittajien kanssa viime syksynä. Ja se musiikki jotain avain upeaa. (Saas nähdä miten oma musikaalinen minäni lähtee kulkemaan ensimmäisen rumpuni kanssa).  :smitten: