Astro Foorumi

Hei!

Asiasta toiseen.

Myrskyt riepottelevat maailmaa siellä sun täällä ja tekevät pahaa jälkeä.

Jokainen on ollut myrskyssä joskus; meren, maan, mielen, kaaoksen jne.

Millaisia myrskyjä te henkilökohtaisesti olette kokeneet ja kuinka niistä selvinneet? Mikä jälki?

Pohdin eilen kirjoitanko aiheesta,en voinut.Mietinkin mikä tekee kyvyttömäksi tarttua tähän aiheeseen,vaikka tuorettakin kokemusta on...Ehkäpä juuri se asian tuoreus,myrsky joka oli muutama viikko sitten.
Mietin nyt myös sitä miten näitä asioita koetaan,työstetään yleensä.
Myrskyn jälkeisinä päivinä,sen kokeneet puhuivat siitä koko ajan,puhalsivat yhteen hiileen.Jokainen teki tahollaaan kovaa työtä saadakseen asiat sujumaan.
Jollakin tavalla oli tunnot,että on jollakin ihmeellisellä tavalla eristyksessä muusta maailmasta,järjestelmällisestä maailmasta.
Omalla kohdallani huomasin puhuvani asiasta kovasti kesämökki paikkakunnalla,mutta tuttavien soittaessa ja aloittaessa puhelun.."siellähän on ollut kova myrsky"kuittasin asian melko lyhyesti ja vaihdoin mielelläni puheen aihetta.
Saman suuntaista olen havainnut monella muulla.Ehkäpä ihminen hiljenee luonnon ilmiöiden edessä.
Muualla maailmassa on jotakin aivan muuta...suurta. Ajattelisinko,että voin aavistaa mitä muualla koetaan...en,en todella voi edes aavistaa..
Tämä oli kolmas myrsky kokemus...Lapsuuden kokemus varmasti se kovin ja pahin,pahimmaksi jäänyt mielen tasolla,koska myrskyn jälkeen pian olin kummitädin kanssa Kuurilan juna onnettomuudessa.
On ihmeellinen kuitenkin se ihmisten suunnaton sitkeys,mitä olen nähnyt.Se sitkeys nousee jostain alkukantaisesta ja saa suunnattomat voimat..myös yhteistoiminta.."laumassa"toimiminen.
Katajainen on suomen kansa,geeneihin on aikoinaan luonto koodin kirjoittanut.

Suurin tunnejälki mulla on jäänyt kesämyrskystä noin 14 vuotta sitten. Olin serkkuni luona kyläilemässä, niin kuin aina, koska heillä oli isot läänit, joissa peuhata, ja kissoja, koiria, kaneja, heppoja, sikoja jne.

Siat olivat ulkolaitumella röhnöttelemässä ruohoa, sähkölangan sisällä. Aitauksessa oli myös katos, joka oltiin tehty rinnettä myötäilevästi. Kun alkoi ukkostaa, veimme hevoset sisään, vastaan tappelevat kaksi maatiaiskukkoja (ne olivat yksiä p**keleitä nokkiessaan.) ja koiran taloon. Huusimme ovelta ihan innoissamme serkkuni äidille, että menemme pitämään sadetta possujen katokseen.

Menimme sinne saappaat liejusta lotisten. Siat olivat ihan tottuneita meihin, eivätkä arastelleet. Silloin alkoi ukkostaa suoraan päältä, sataa kovempaa ja tiineenä ollut emakko rupesi synnyttämään. Menimme ihan paniikkiin, kun sika synnytti ukkosella, mutta sitten minä rauhotuin ja olin jotenkin kovin onnellinen. Hiukset olivat liimaantuneet kiinni kasvoihin ja muutenkin olin märkä. Siinä me kuitenkin istuttiin pienimmässä tilassa pahnojen päältä ja katsottiin, kun maailmaan tuli possuja, ja yläpuolella salamoi ja ukkosti.

En sitä niinkään myrskyksi kuvailisi säätilan puolesta, mutta sisälläni meni hirveää vauhtia tunteet ja ajatukset ja sitten ne selkenivät kuin ilmatila ukkosen jälkeen. Muutenkin olen aina ukkosesta pitänyt.

Melkein hengittämättä luin teidän kokemuksia.  :o Kyllä luonnonvoimien edessä ihminen menee hiljaiseksi. Niin, että on jopa vaikea puhua.

Eikä se pelon tai kauhun tunne unohdu. Ehkä ihminen sellaisina hetkinä säästää jotenkin omiakin energioita, sulkeutuu ja sitten kun on se hetki, kun pitäisi tehdä jotakin, kaikki energia on valmiina toimintoihin. Jotenkin myrsky osoittaa mitä ihminen on, voimissaan ja heikkouksissaan.

Muistan lapsuudesta pahoja ukkosmyrskyjä ja äidin melkein paniikinomaisen pelon, kun hän kiirehti meitä saappaat jalassa aittaan, missä ei ollut sähköjä. Siellä jopa nukuimme, kun oli ukkosilmojen aika.

Mutta pahimman myrskyn kohtasin kerran lentäessä. Kone ei päässyt ukkospilven yläpuolelle, vaan joutui sen keskelle. Se kamala tärinä ja hyppely ja vaappuminen sinne tänne, ja kun ohjaamosta ilmoitettiin, että salama on vaurioittanut jotenkin radiota eikä saanut yhteyttä päämääräasemaan, joten lensimme vain jonnekin, se oli Boston, minne sai yhteyden. Siinä koneessa pari ihmistä jopa pyörtyi pelosta. Mutta paniikkia ei syntynyt. Eräs lentäjä kävi ihmisiä ennakolta jo varoittamassa ja kertomassa, miten kone liikkuu ukkosmyrskyssä.

Silti ei voinut olla ihailematta niitä monivärisiä salamoita, jotka sinkoilivat ikkunoissa.

Ja sitä tunnetta ei unohda koskaan, kun luuli lopun tulleen, ja ohjaimosta ilmoitettiin, että olemme päässeet myrskyn silmästä ja Bostonin lentokenttä on alapuolellamme. Voi mikä helpotus!!!! Olla elossa.

Silloin ajattelin, että saanko lentokammon. En kuitenkaan saanut.  ;)

Mutta ulkomaiden kauhut tuntuvat niin kaukaisilta, en ymmärrä miten ihmiset kestävät...