Astro Foorumi

Muistan jonkun viisaan joskus sanoneen, että taipumus paheisiin on ihmisellä aina vakio. Näin ollen siis on parempi, jos on paljon pieniä paheita saatikka yksi suuri.

Mitäs mieltä olette, johtaako yhden pienen paheen valtaan antautuminen houkutukselle suurempiin paheisiin vai suojelevatko pienet paheet meitä niiltä isommilta paheilta?

Käytännön esimerkki omasta elämästä. Jos juon sekä kahvia että teetä niin auttaako se, etten juo kumpaakaan liikaa? Tai jos sekä juon että poltan silloin tällöin niin suojeleeko se juominen siltä etten tupakoi niin paljon tai päinvastoin kun poltan en juo niin paljon? Sitten taas jos syön makeaa niin se auttaa, etten juo niin paljon ja taas jos juon niin se auttaa, etten syö niin paljon makeaa...

 ::)  :2funny:

Ei mutta oikeasti mitä mieltä olette?  ???

No tuohon pohdiskeluun en osaa sanoa mitään, mutta minä olen sitä mieltä, että paheiden summa on vakio... Eli jos luovut jostain paheesta, tulee tilalle joku muu.

 :D

Elephantilla oli hyviä kysymyksiä!

Jokainenhan voi itse määritellä paheen siten, että kuuntelee sydämensä ääntä. Ymmärrän sanan "pahe" niin, että siitä on joko meille itsellemme tai toisille haittaa henkisesti tai/ja fyysisesti.

Jos puhutaan tällaisista pienistä paheista tyyliin "Olen dietiillä, en saisi syödä mitään makeaa" niin minun mielestä tuollaiset pienet paheet voi ainaa anteeksi.  ;) Esimerkkinä vaikka alkoholi. Eihän se ole henkisesti yhtään suositeltavaa (sen poistuminen elimistöstä kokonaan kestää viikon), mutta lasillinen mieluista alkoholijuomaa silloin tällöin tai loraus viskiä kuumaan kaakaoseen silloin tällöin ei tee pahaa kenellekään  ;)

Eri asia paheista on sitten esimerkiksi pettäminen, pahoinpitely tai muu rikos, sekä itsekäs tuhoisa käyttäytyminen.

Nyt kysyn toistepain
Voiko paheet tai pahuuden voittaa, vai onko summa aina vakio ?????
Kysyy Diamond

Joku onnistuu lopettamaan tupakoinnin urheiluharrastuksen avulla. Riippuvuus säilyy, mutta eihän liikuntaa voi pitää paheena, ellei se ole sairaalloista itsensä kiduttamista.

Kyse on riippuvuudesta. Toiset meistä ovat enemmän riippuvaisia asioista, kuin toiset. ei kai se paheiden määrä ole vakio. Ja miten paheiden määrän voisi laskea.. Onko sille jotain mittayksikköä? Missä menee paheen raja? Missä on se veteen piirretty viiva?

Esim. ei kai ole pahe jos tupakoi erittäin satunnaisesti, mutta jos tupakoi joka päivä, se on jo pahe... Vai..?
[/color]
 :D

Tokko meillä paheita on ihan vaan paheilun vuoksi?
Siis, jotta paheiden määrä olisi vakio?
Paheiden taustalla lienee kuitenkin aina jokin tarve, jota tällä paheella yritetään tyydyyttää.
Ennemmin voisi siis ajatella, että tarpeiden määrä on vakio.
Tarvitsemme mielihyvän- turvallisuuden, rohkaisun-, lohdutuksen-, ...-tunteita,
joita koetamme sitten hakea erinäisistä korvikkeista.
Monesti kyse on jostakin tunteensiirron kaltaisesta (tupakka on tutin jatke, etc..), psykologisesti meissä hyvinkin syvällä olevasta tarpeesta, joka ajanmittaan voi muuttaa kohdettaan, peruskaipuun silti pysyessä samana.
Paheeksi nämä korvikkeet muuttuvat ehkä silloin, kun ne ovat meille haitaksi.

Itseasiassa, koska kaikki edellämainitut tunnetarpeet juontuvat suunnilleen perusturvallisuudentunteen puutteellisuudesta, siis turvallisuudentunteen, joka pitäisi meissä itsessämme (terveellä yksilöllä) olla kunnossa, voisiko sittenkin ajatella, että kaikki itsemme ulkopuolelta haettu tyydytys (siis riippuvuudet) olisivat paheita?
Silloinko hyveellisyys on tarveriippumattomuutta, itsellisyyttä?

Hmm, mutta jos ei tunne pahetta ei voi tuntea hyvettäkään vai?  ::)

Paheita ei kai sen kummemmin voi luokitella... Niin luulisin. Vaikka jonkinlainen "yleinen" luokittelu/käsitys niistä onkin. Esim. tupakointi luokitellaan yleisesti aina paheeksi. Minusta tuntuu, että jokaisella oma käsitys siitä, MIKÄ/MITÄ on pahe. Jonkun mielestä esim. pitkään nukkuminenkin voi olla pahe, toisesta taas hyve. Hmmm... Tiedä häntä...  ::)

Niin, että, jos ei tunnista todellisia tarpeitaan, hakee tyydytystään paheellisesti itsensä ulkopuolelta.
Tarpeensa tunteva oppii 'itse tyydyttämään itsensä'*, ja on sitäkautta ulkopuolisesta riippuvuudesta vapaa.
Onko se sitten hyveellisyyttä?

*Sorry käyttämäni ilmaisu, mutten keksinyt osuvampaa*

Voihan sitä tarpeitaan tyydyttää 'hyveidenkin' kautta yhtälailla kuin paheidenkin...
Voihan sitä olla riippuvainen 'henkisen minänsä tarpeiden tyydyttämisestä'...
Pahe ja hyve kait on iha sama asia tuolla tasolla...toinen näyttäytyy ulospäin vain hyveenä ja toinen paheena, mutta yhtä kaikki...jos ulkopuoleltaan niitä hakee...

Ja siltäkään emme kai voi välttyä...  :-*

No jos hyveellisyys on sitä, että on täysin riippumaton kaikesta ja kaikista niin minusta ei kyllä varmaan sitten ikinä tule hyveellistä.  :-\

Siis tarkoitan, että eihän kukaan täällä yksin jaksaisi.

Ainakin Tommy Hellstenin ( vai miten se kirjotettiin no kuitenkin tää "Virtahepo olohuoneessa" kirjann tekijä mm.) mukaan on hyve oppia tunnustamaan olevansa keskeneräinen ja epätäydellinen ja muita tarvitseva olento.  ::)  ???

Niin tai sitten törmää vain siihen kuinka lujassa nuo uskontojen opit on... Jos dualismi poistuu niin mieleeni tulee seuraavaksi vain moraalittomuus.  ???

 :idiot2:

'

Totta. Hyveen heitin kehään lähinnä just polariteetti mielessä, mutta sitä ei ehkä kuitenkaan sittenkään tarvita pahetta määritellessä.

Mielestäni paheen määritelmä voisi olla: se, mistä olemme tunnetasolla riippuvaisia.

Tottahan toki tarvitsemme toisiamme. Mutta riippuvaisuus on sitä, ettei voi olla ilman; että joku tai jokin (tarpeen tyydytyksen väline) on itseäni (esim. omaa terveyttäni, mielenrauhaani etc..) tärkeämpi.
Se on minusta silloin jo pahe.

Tämä oli mielestäni osuva kuvaus paheesta...

Hmm, eikö tässä tule jo esille pahettakin filosofisempi kysymys oikeasta ja väärästä. Varmaan ainoat termit, jotka jotenkin pääsevät tuon dualismin merkityksen yläpuolelle.

Kerropa ikitosi sitten onko sinun mielestäsi esimerkiksi päihderiippuvuus fyysinen vai psyykkinen? Miten tämän eron voi nähdä mikä riippuvuus on tunnetasolla ja mikä taas fyysisellä? Itselläni ainakin menevät sekaisin.  ???

Terve sielu terveessä ruumiissa... Ei kun laittamaan kroppaa kuntoon...  ;)

Kyllähän se näin varmasti menee.

Hmm, mutta entäs sitten jos esimerkiksi juo suhteellisen harvoin, mutta silti miettii alkoholia koko ajan tai erittäin usein. Mikäs se sitten on?

Jos nyt miettii juuri riippuvaisuutta niin siinä tosiaan voi mieli jo jollain tasolla olla vapaa, mutta keho taas ei. Tai toisin päin keho on vapaa, mutta mieli ei.

Hmm, niin mielestäni kysymykset vain ovat mielenkiintoisia.  :coolsmiley:

No, minäpä kerron  :coolsmiley:

Keholla ei ole kovinkaan paljon tarpeita, jos nyt nestettä, ravintoa ja lepoa sopivasti saa, se on ihan tyytyväinen ja jaksaa kuljetella meitä.
Vähän niinkuin auto: Ei sekään itsekseen ajele essolle tankkaamaan dieseliä bensiinin sijasta, jonkun se täytyy sinne ohjata. Ja jonkun täytyy, ehkä tietämättömyyttään, väärää ainetta siihen laittaa. No, sitten savutaan ja nyitään ja moottori vinkuu, tai pahimmassa tapauksessa matka tyssää sitten siihen. Kenen vika? Ja kuka maksaa? Auton omistaja tietenkin(, eihän semmoista vakuutus korvaa.)



Kaikki mainitut tunnetarpeemme sensijaan sijaitsevat lähinnä siellä psyykkisellä tasolla, josta siis riippuvuudetkin kehi

Hmm, mutta ihmisellä ja autolla on se suuri ero, että jos ihminen tietoisesti tai tiedostamattaan laittaa elimistöönsä väärää ravintoa niin elimistö tottuu siihen.
Eikä pelkästään totu vain alkaa jopa vaatimaan sitä. Sitten kun annammekin sille oikeaa ravintoa se protestoi pitkän aikaa, että mitä tämä muka on.

Sitäpaitsi se mieli vielä sekoittaa niitä kehon viestejä. Jos keho lähettää viestiä, että tarvitsen vettä niin jossain siinä matkan varrella se viesti voikin muuttua muotoon tarvitsen suklaata. Tai muuta vastaavaa. Siinähän sitten ollaan.
 :buck2:

Niin, vieroitusoireista kehokin kärsii, ja niihin voi jopa kuolla.
Kuten auto kärsii ja vahingoittuu vääristä polttoaineista, jopa korjauskelvottomaksi.
Mutta missään tapauksessa auto/keho ei ole siihen syypää. Kuten auto ei itekseen käy tankkaamassa, kehomme ei pelkkänä kuorena toimi, koska silloin se olisi kuollut keho, siis ilman sielua, mieltä.
Mielemme on se, joka valitsee sen polttoaineen, ja väärällä valinnallaan vahingoittaa kehoa. Keho ainoastaan reagoi, koska sillä ei ole omaa mieltä päättämässä sen asioista. Jos olisi, se varmasti tekisi kaikkensa estääkseen vahingoittumisensa. Mutta nyt se on vain kuskinsa armoilla, eikä voi muuta kuin yrittää kulkea sillä mitä sille annetaan.

Siis jättäkäämme se parka jo rauhaan!

Mielenkiintoista olisi sen sijaan pohtia, miksi mieli tankkaa väärin...

Kehossamme kaikki 'kulminoituu' !  ;)
Jokainen sisäelin, elin, karva, ihohuokonen, solu ysm. edustaa jotain maailmankaikkeuden osasta.

Myös sielumme ja korkein itsemme taikka jumaluutemme on kehossamme, jos annamme sen siihen sulautua!
 ;D

Sanat koostuvat kirjaimista, joilla jokaisela on oma sisällöllinen, symboolinen merkityksensä niin itsekseen, kuin osana sanaa -> osana lausetta -> osana virkettä -> jne...
Ja kuitenkin, sana on vain ilmimuoto hengellemme, joka lihallisten huuliemme läpi virtaa.
Samoin voimme kehon osien kuvitella olevan henkisen ilmiolomme muotoa, joista koostuu kokonainen elämänkerta-teos, joka omalla kielellään tuo ilmi enemmän, kuin vain osiensa summan; kokonaisen olemuksemme, jos vaan osaamme sitä lukea.
Hengen ja fyysisen olomuotomme ollessa alumperin 'kotoisin' eri 'kielialueilta', väärinymmärrysten riski on ilmeinen, vaikka asioista oikeasti oltaisiinkin yhden mielisiä, Siis, kielikursseja ja tulkkaustakin tarvitaan.
Syntiä on olla opettelematta/kuuntelematta hengen ja kehon yhteistä kieltä, eli Itseämme.