Astro Foorumi

Minkälaisia kokemuksia teillä on narsistisesta persoonallisuushäiriöstä? Uskotteko, että häiriöstä pystyy parantumaan? Jos uskotte, niin millä keinoin? Uskotteko esimerkiksi energiahoitojen pystyvän koskettamaan niin syvältä, että paraneminen voisi olla mahdollista?

Kaikki kokemukset ja ajatukset otetaan kiitollisena vastaan. :)

Kai niitä joitain tarinoita on, että narsisti, joka on itse myöntänyt olevansa narsisti ja näkee sen, on voinut kovalla työllä muuttaa käytöstään, mutta ei siitä kai parantua voi.
Itsellä hyvin läheinen kokemus ainakin hyvin narsistisesta persoonasta...diagnoosia ei ole kuitenkaan. Ja miten olisikaan kun ei henkilö itse halua sellaista saada?
Ehkä energiahoidoilla, tai jollain muulla konstilla voisi saada narsistin silmät avautumaan, ja näin saada hänet itse haluamaan muutosta...en tiedä.
Mutta sekin, että narsisti menisi narsismin vuoksi energiahoitajalle, on jo iso juttu :-\

Tässä kohtaa ennen kuin keskustelu enempää etenee, muistuttaisin seuraavista asioista:
Narsisti ei tunne huonoa omaatuntoa tai myönnä olevansa narsisti.
Narsisti toipuu hyvin hyvin harvoin ja yleensä sairaudentuntokin puuttuu täysin.

Siitä ihan oikeasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä on hyvin hyvin vähän! Eri arvioiden mukaan 1-9%, itse kallistun sinne yhden prosentin suuntaan, sillä helposti samaan niputetaan myös ihmisiä, jotka eivät ole 'oikeita' narsisteja, mutta joilla vain on voimakkasti näkyviä narsistisia luonteenpiirteitä.

Sen sijaan hyvin monilla ihmisillä, jotka eivät ole narsisteja on enemmän tai vähemmän narsistisia luonteenpiirteitä. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin narsistinen persoonallisuushäriö ja näillä ihmisillä yleensä on se omatunto. Ei välttämättä näy päällepäin, he saattavat vaikuttaa yhtä kylmiltä ulospäin kuin oikeat narsistit kun näkevät aiheuttamaansa mielipahaa, mutta sitten siellä omassa yksinäisyydessään kyllä kärvistelevät omantunnontuskissa.  Tämä nykyinen aikamme on vielä sellainen, että se oikein korostaa ja suosii niitä narsistisia luonteenpiirteitä ja käyttäytymistapoja, joita lähes kaikista ihmisistä löytyy ainakin pikkiriikkisen verran.

Tästä syystä sitten ihmiset luulevat narsisteja olevan joka paikassa, koska hyvin yleisestikin esiintyvät narsistiset käyttäytymistavat tulkitaan saman tien täysimittaiseksi narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi. Kannattaa siis olla tekemättä itse diagnooseja ja muistaa, että ihan oikeasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ei tunne huonoa omaatuntoa eikä tunne olevansa sairas. Hän ei ikinä menisi myöntämään mitään narsistista käyttäytymistä, saati sitten hakeutuisi hoitoon. Sen sijaan ihan tavallinen pulliainen, jolla on voimakkaita narsistisia luonteenpiirteitä/käyttäytymismuotoja voi hyvin tuntea katumusta ja huonoa omaatuntoa ja pyrkiä itsehoitoon, terapiaan tms. paranemiseen. Ja silloin niitä mahdollisuuksia toipumiseenkin on.

Ja sitten vielä vakka-ja-kansi ilmiöstä, joka on tässä asiassa tärkeä:
Tasapainoinen ihminen  jolla on itsetunto kunnossa ei koskaan lankea narsistin pauloihin. Terveitsetuntoinen ihminen näkee narsistin alkuvaiheen houkuttavien ylistysten yms. lävitse.  Narsistin liehittely ja imartelu tehoaa vain ihmisiin, joilla on heikko itsetunto - ehkä lapsena nitistetty - ja tyypillisiä toimintahäiriöisen perheen lapsuudessa aiheuttamia ongelmia, se tunne että ei ole oikein rakastamisen arvoinen ihminen.

Luin eräällä ammoisella palstalla jota ei ole enää olemassa pitkää narsistien uhrien  ketjua ja heidän omista kirjoituksistaan ja kokemuksistaan paistoi kirkkaana se läheisriippuvuus/ulkoaohjautuvuus/toimintahäiriöisessä perheessä vietetty lapsuus, joka nimenomaan altistaa narstistin uhriksi. Mutta aut'armias jos joku meni asiasta ketjuun sanomaan, niin nousi hirveä raivo ja 'me ollaan vaan uhreja, ei meissä mitään vikaa itsessä ole' selittely. Ongelma tässä on se, että jos narsistin uhri ei hoida itseään terveeksi niistä omista ongelmistaan, jotka tekevät hänestä narsistille alttiin uhrin, se seuraavakin ihmissuhden voi olla narsistin kanssa. Narsisti ja uhri vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit ja uhrin on vaikea päästä irti narsistin lumosta ennen kuin hän myöntää sen, että ne ovat ne jotkin omat persoonallisuuden piirteet jotka saavat lankeamaan narsistin ansaan. HUOM: Puhun nyt tässä ihan niiden 'oikeiden' ja 'täysimittaisten' narsistien uhreista. Tosin ns. normaalin ihmisen narsistiseen käyttäytymiseenkin reagoi helpommin itselle vahingollisilla (=mahdollistavilla) tavoilla, jos ei ole oma psyyke aivan  kunnossa.

Itse asiassa sekä narsisti, että hänen läheisriippuvainen uhrinsa ovat usein kokeneet hyvin samankaltaisen lapsuuden, jossa he ovat kokeneet etteivät ole rakastettuja ja hyväksyttyjä omina itseinään. He vain ovat valinneet sitten täysin vastakkaiset hengissäselviämisstrategiat tuossa tilanteessa, jolloin lopputuloskin on sitten hyvin erilainen.

Ja vielä, keskustelun avuksi jotta voitte vähän tsekata onko kyse oikeasta narsistista vai ei.
Lähteenä tämä sivusto: http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Aapinen.html

"Narsismille on määritelty yhdeksän diagnoosikriteeriä. Narsismin diagnoosi edellyttää. että vähintään viisi niistä toteutuu. Seuraavassa ne ovat Sam Vakninin esittämässä muodossa:

1) Tuntee itsensä mahtavaksi, suureksi ja hyvin tärkeäksi (esimerkiksi liioittelee saavutuksia, kykyjä, taitoja, kontakteja ja persoonallisuuden piirteitä valehteluun asti, ja vaatii tulla tunnustetuksi ylemmänasteisena ilman vertailukelpoisia todellisia saavutuksia)

2) Pakonomaisia fantasioita rajattomasta menestyksestä: maine, pelottava voima tai kaikkivaltius, vertaansa vailla oleva loistokkuus (älyllinen narsisti), ruumiillinen kauneus tai seksuaalinen kyky (ruumiillinen narsisti), tai ideaalinen, loputtomiin kestävä rakkaus tai intohimo
 
3) On syvästi vakuuttunut omasta ainutlaatuisuudestaan, minkä tähden vain erityiset tai ainutlaatuiset ihmiset (tai instituutiot) voivat ymmärtää häntä, kohdella häntä oikein, tai ovat hänen seuransa arvoisia

4)  Vaatii ylenpalttista ihailua, palvontaa, huomiota ja mielenkiintoa - tai sen puuttuessa vaatii olla pelottava ja pahamaineinen (Narsistinen Lähde);
  
5) Kokee olevansa oikeutettu. Vaatii automaattista ja täydellistä omien epärealististen odotustensa täyttämistä - erityistä ja etuoikeutettua kohtelua;
  
6) "Riistää" ihmissuhteita, toisin sanoen käyttää muita omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen;
    
7.Vailla empatiaa. On kykenemätön tai haluton tunnustamaan tai hyväksymään muiden tunteita, tarpeita, tärkeysjärjestyksiä ja valintoja sekä samaistumaan niihin;
    
8.) On jatkuvasti kateellinen muille ja etsii keinoja loukata tai tuhota turhautumisensa kohteita. Kärsii vainoharhaisista mielikuvista, koska uskoo, että muut kokevat hänet samoin ja todennäköisesti toimivat samalla tavalla;
    
9) Käyttäytyy ylimielisesti ja koppavasti. Tuntee olevansa ylivoimainen, kaikkeen kykenevä, kaiken tietävä, voittamaton, immuuni, "lain yläpuolella", ja kaikkialla läsnä oleva (maaginen ajattelu). Raivostuu ollessaan turhautunut, kohdatessaan vastarintaa, tai kun sellaiset ihmiset nuhtelevat häntä, joita hän pitää alempiarvoisina ja arvottomina."

Eli ellei tule viittä täyteen, ei kyseessä ole narsistinen persoonallisuushäiriö, vaan vain ihminen jolla on narsistisia persoonallisuuden piirteitä.

Jep.
Siis on ehdottoman tärkeää sille narsistin uhrille, että näkee sen oman sairautensa.
Minä olen tullut sieltä uhriudesta pitkän matkan, ja tämä minun narsistini, tai jotain sinne päin, on ollut tärkein opettajani tässä elämässä.

Kaikki nuo kohdat täsmäävät, mutta en silti menisi varmuudella diagnosoimaan narskuksi, voihan olla, ettei se ole joka kohdassa aivan kokonasivaltaista, ei joka asiassa, jota minä vain en ollut nähnyt.

Minusta hän on pesunkestävä narsku, mutta se ei vielä tee asiasta totta.

Ja olen tästä erimieltä kokemukseni pohjalta ollut aina:

Narsisti saattaa hyvinkin antaa ymmärtää, että hän on narsisti, ja hakeutua hoitoon asiasta, mutta ei todella tunne olevansa sitä. Hän tekee sen ainoastaan vaikuttaakseen ympäristöönsä ja kanssaihmisiinsä, ja eritoten pitääkseen lähteensä. Hän saattaa ryhtyä tähän vaikkapa siksi että on ilmennyt merkkejä että hänen päälähteensä on nostamassa kytkintä.
Taitava kaveri vetää höplästä helposti myös ammattilaisia. Sieltä tulee selonteko, että hänessä ei ole mitään vikaa pientä ahdistusta ja masennusta lukuunottamatta, ja ahdistuksen ja masennuksen syyllinen on lopulta tietenkin lähesiriippuva lähde. Lähde raukka syyllistyy tästä tietenkin ja on entistä enemmän narsistinsa hyppysissä, ellei sitten ole ollut jo todella irti narskustaan ja vain katsele häntä nenänvarttaan pitkin.

Ehdottomasti narsku tarvitsee oikeanlaisen sisältä sirpaleisen uhrin, se on hälle elinehto. Kuten myös heillä on oma hovinsa, joka pyörii hänen pillinsä tahtiin niin että eivät sitä itse huomaa, ja heistä narsisti ammentaa.

Mulla on semmonen vahva kutina, että olen ollut itse narsistinen tyyppi edellisessä elämässäni, ehkä juurikin tämän narskulini kanssa, kenties asetelma on ollut silloin toisin päin? Mulla on kuunsolmu ravussa, eli  :kauris: osuu toinen pää, ja se ainakin tukis tätä aatetta.

Pitää myös muistaa se, että narsistien kanssa joutuu tekemisiin muissakin elämäntilanteissa kuin parisuhteessa. Parisuhteessa puoliskot ovat enemmän tai vähemmän valinneet toisensa, mutta jos vaikkapa koulussa, töissä, naapurina, yhdistyksessä tai asiakkaana (kuten esim juristilla tai poliisilla saattaa olla paljonkin) on narsisti, niin kaikki saavat kärsiä huolimatta siitä, millainen lapsuus heillä on ollut.

Onko kellään kokemusta siitä että jompikumpi vanhemmista olis narsku? Tai sisarus?

On kokemusta narsisti-isästä. Ja tässä on todella kyse "oikeasta" narsistista, tämä tosin tuli ilmi oman 7-vuotisen psykoterapiani aikana. Isässäni ei tietenkään ole mitään vikaa, me muut vain vainoamme häntä jostain syystä ja keksimme kaikenlaisia olemattomia juttuja ja tapahtumia, joita ei hänen mukaansa toden totta koskaan ole tapahtunut. Piste. Ei hän ole niin tehnyt tai sanonut. Miksi te minua vainoatte ja syyttelette?

Jos/kun on kyseessä ihan pesunkestävä narsisti, niin minulla ei ainakaan siihen ole kuin yksi ohje: pakene. Kaikki muu on oman energian haaskausta. Narsisteja tosiaan on hyvin vähän, narsistista häiriökäyttäymistä tosin esiintyy huomattavasti enemmän ja tämän todetakseen nyt ei tarvitse kuin katsoa 15min pätkä BB:ta tmv. reality-sarjaa.

Kovat elämänkokemukset antavat narskulle vain lisää vettä myllyyn: näin häntä raukkaa taas kohdellaan vaikka mitään pahaa ei kuunaan ole kelleen tehnyt. Jos narsku joskus päätyy jonkinlaiseen terapiaan se tapahtuu juuri tästä syystä: muut vainoavat häntä ja hän on syyttömänä syytettynä jostain ihmeen pahoinpitelystä tai työpaikkakiusaamisesta. Tai sitten se on tosiaan osa näytelmää esim. avioeron yhteydessä kun sovitaan lasten tapaamisoikeuksista tms. Siellä viedään kuin pässejä narussa lastenpsykiatreja, sosiaalitätejä ja ketä vaan prosessiin liittyy. Narsku ei ole koskaan viinaa juonut tai räyhännyt lapsille, kohdellut kaltoin, alistanut ja tyrannisoinut koko perhettä; lasten äiti keksii tämmösiä juttuja vaan kiusallaan ja saa lapsetkin puhumaan ja uskomaan juttujaan. Tässä yritetään vaan taas viedä lapset kokonaan isäraukalta. Snif.

Ja lapsen lojaalisuus vanhempiaan kohtaan on todella jotain uskomatonta. Minä olin tuolloin 9-vuotias kun vanhemmat vihdoin erosivat ja muistan ne käynnit siellä lastenpsykiatrisella. Mulle tehtiin mm. "mustetahratesti" siellä ja muistan vieläkin, että kesken sen testin jotenkin tajusin että jaa, tässä haetaan nyt tätä. Ja valehtelin. Olihan se kuitenkin mun isäni. Tässä tulee nyt ainoa konkreettinen esimerkki mitä suostun enää muistelemaan, mutta näin siis toimii narsisti joka on tullut loukatuksi. Isäni sai siis tosiaan käännetyksi koko homman näiden asiantuntijoiden silmissä niin, että häntä tässä vaan panetellaan ja sai täydet tapaamisoikeudet. Käveltiin ovesta ulos ja parkkipaikalle autolle, missä helvetti sitten pääsi valloilleen. Se raivokohtaus päättyi lopulta siihen, että isäni löi meidät lapset autoon, pisti ovet lapsilukkoon, jätti äitini seisomaan siihen parkkikselle ja huusi autoon hypätessään että nyt hän ajaa tämän porukan rekan alle.

26-vuotiaaksi piti elää ennenkuin sain lopullisesti välit kokonaan poikki isääni. Oman terapiani aikana sitten todella sisäistin sen asian, että isäni ei ole koskaan oikeasti tuntenut mitään; ei häpeää, ei empatiaa ei rakkautta. Narsistit ovat usein hyvin älykkäitä ja osaavat kyllä tulkita sosiaalisia tilanteita ja päätellä mitä tässä kohtaa pitäisi tuntea. Tunteet ovat kuitenkin näyteltyjä. Minä en ainakaan lähettele sinne suuntaan minkäänlaisia energioita, ettei vaan vahingossakaan muodostu enää minkäänlaisia kytköksiä. "Onhan se sun isäs kuitenkin, miten sä voit" ei enää aiheuta minkäänlaisia syyllisyyksiä. Suojelen itseäni ja omia lapsiani ja pysyn niin kaukana kuin vaan on mahdollista. Liekö sitten terapia osunut oikeeseen kohtaan vai mistä lie on kyse, että oma parisuhde ja perhe- elämä ihan oikeasti on tasapainoista ja kunnossa.

Huh.
Ihan inhon väreitä menee, kun luin tuota, Solnishko.

Mulle tais olla ton puolison kanssa kaikkein vaikeinta siinä, että ne tunteet oli tosiaan näyteltyjä. Siis sen tajuaminen ja hyväksyminen...että ei mitään oikeesti koskaan ollutkaan :o

Kiitos kertomuksesta Solnishko, komppaan sitä pakenemisneuvoa kympillä. Mutta häkellyttävää siinä ketjussa toisella jo lopetetulla palstalla, josta aiemmin kerroin oli juurikin se, että narsistien puolisoiden oli tosi tosi vaikea paeta ennen kuin ne omat ongelmat oli vähintäänkin tiedostettu. Aika rankkaa mahtaa olla, jos täytyisi yhtaikaa onnistua suojaamaan itseään narsistilta ja samalla ryhtyä käsittelemään lapsuuden traumoja, jotka ovat aika kovaa luokkaa.

Ne narsistien lähipiirissä olevat taitavat olla ne jotka tarvitsisivat eniten sekä energiahoitoa, että valoa. Valon lähettäminen ei puutu toisten vapaaseen tahtoon, joten sitä voi tehdä lupaa kysymättä: Se vain valaiseen henkilön tilanteen ja elämän niin, ettei hän voi olla näkemättä tosiasioita. Vapaalla tahdollaan hän sitten päättää, tehdäkö jotain vai ei.

Siis vaikka on paha olla, paha olla, paha olla; PAHA OLLA! Niin ei sitä tajua...kun ei tiedä paremmasta, eikä kukaan ole milloinkaan arvostanut ja kohdellut rakkaudella...omat silmät aukes eräällä nettipalstalla, kun olin jatkuvasti valitanut kavereille meidän menosta...he sanoivat ihan suoraan, että näin on närhen pallit, vinkkasivat pari linkkiä ja numeroa...ja voi härregyyd sitä shokkia kun tajusin missä paskatunkiossa elän! Se oli siis jotain ihan käsittämätöntä. Olin vuorokauden ihan pihalla, ja siitä se sitten alkoi...
Totesin että tästä ei tule mitään; erotaan. No, ei erottu, vaan mentiin parisuhdeterapiaan (prkl!), josta ponnistimme sitten avioliiton onnelliseen satamaan  :-* Niin saakelin sitkeästi sitä vaan oli siinä, vaikka kaikki oli samalla tavalla edelleen.
Tuosta ero-ilmoituksestani puoliso oli kuitenkin saanut potkun persiiseen, että HUOM! Lähde karkaamassa, ja oli vaivihkaa ruvennut bongaamaan uutta. Ei keritty kauaa naimisissa olla, kun se sitten ONNEKSI räjähti käsiin.
Ja sama jatkui, löysin uuden pipipään kun jo tiedostin homman nimen ja oman osuuteni, mutten ollut vielä sisäistänyt sitä...riippuvuus meni kaiken edelle taas...mutta tällä kertaa asiat menivät niin pieleen, että oli jo pakko riippuvaisimmankin tajuta, että HEI HERÄÄ!

Joo. Tätä olen paljon pohtinut, että kuinka äitini antoi sen tilanteen mennä aikanaan niin pitkälle. Pikkuveljellä oli 3-vuotiaana ensimmäisen kerran vuotava vatsahaava, hän oksensi verta olkkarin lattialle yms. "pientä" oireilua tilanteesta. Olen pyöritellyt sitäkin ajatusta, että ehkä äiti sitten loppuun asti halusi uskoa, että hän voi rakkaudellaan pelastaa tilanteen, että isä voi muuttua jos häntä vaan rakastetaan tarpeeksi? Tiedätte varmaan tämänkin ilmiön, joskus näin dokumentin näistä elinkautisvangeista, murhaajista, joille vankilaan puskee rakkauskirjeitä kymmeniltä naisilta, jotka uskovat rakkaudellaan voivansa hoitaa nämä miehet kuntoon. Solmitaan avioliittojakin, nainen odottaa siviilissä ja vaan rakastaa ja uskoo siihen, että kyllä minä saan tämän miehen muuttumaan. Tälle syndroomalle oli joku nimikin..

Toisaalta isäni oli kyllä niin mestari siinä manipuloinnissaan, en toki voi tietää ihan kaikkea mitä heidän liittoonsa ja suhteeseensa onkaan kuulunut. Jonkinlaisena "pelastajana" hän äidilleni näyttäytyi, puhui ummet ja lammet sontaa äidin lapsuudenkodista ja sukulaisista ja siitä kuinka vain hän on koskaan äidistäni oikeasti välittänyt. Sen tiedän, että äidillä oli uusi suhde jo ennen lopullista eropäätöstä, ehkä hän sieltäkin sitten ammensi sitä voimaa ja turvaa lähteä? En tiedä minkä verran äitini on niitä omia traumojansa käsitellyt, mutta isäpuoliehdokkaat eivät kyllä juuri sen kummempia ole koskaan olleet. Vähintään alkoholi on aina ollut vahvasti kuvioissa ja yksi väkivaltainenkin yksilö siellä oli.

En rehellisesti sanottuna kauheasti lapsuudestani muista, hyvin hajanaisia tuokiokuvia sieltä täältä. Onnekseni minulla oli kaksi rohkeaa sielua mukana noissa kokemuksissa, pikkuveljeni. Nyt aikuisina ollaan "kolme muskettisoturia" ja yhdessä jo kyetty vähän naureskelemaankin niille isän kohtauksille: jessus mikä suoritus!  ;)

Tuo pelastajan  rooli niillä kai on usein.
Ja tottavie sellainen reppana ottaa sen pelastajansa auliisti vastaan >:(

Olen ehdottomasti samaa mielstä Solhniskon kanssa. On ihan turha pitää minkäälaisia kontakteja näihin ihmisiin. Oli isä tai kuka hyvänsä. Parasta on leikata kyseinen ihminen elämästään pois. Koska sinä ansaitset parempaa kuin olla ihmishirvion terrorisoitavana.

En usko, että enrgiahoidot voivat auttaa tai se, että itse koittaa miellyttää narsistia olemalla sitä mitä narsisti haluaa. Mikään ei heille kuitenkaan riitä ja tunteisiin vetoaminen on aivan turhaa. Eiväthän he edes tiedä mitä tunteet on, paitsi tuntevathan ne kateutta ja raivoa.
Koen olleeni suhteessa 2 narsistin kanssa tai ainakin hyvin narsistisen persoonien kanssa.
Minä olen tyypillinen narsistin uhri. Vaikeasta lapsuudesta syntynyt läheisriippuvuus on saattanut minut näihin suhteisiin. Tiedostan kyllä oman osuuteni hyvin tässä sopassa. Silti pelkkä tieto ei auta minua muuttumaan, minun tarvisisi kokea se tieto.
Anyway.....Minua itseäni kiinnostaa se miten olette muuttuneet persoonaltanne näissä suhteissa? Mitä oireita teillä on?
 Minä olin ennen narskuja valoisa, iloinen, hyvin pidetty ihminen. Minulla oli paljon ystäviä. Nyt minä olen varjo vain entisestä.
Olen eristäytynyt, minulla ei ole ystäviä, minulla ei ole itsetuntoa. Enkä todellakaan ole enää iloinen.
Terapeuttini sanoi minulle, että narsisitin kanssa seurustele jättää ikuisesti sellaisen tunteen, että joku on tahrannut sinut. Siltä minusta kyllä vähän tuntuukin.
Minua kiinnostaa se, että miten te olette saanut parsittua itsenne kasaan? Voitteko te nykyään hyvin? Haluaisin kuulla epätoivoisesti jotain positiivista :crazy2:

Tässä lienee myös syy siihen, että vasta narsistin kynsistä irtautunut puoliso löytää lohduttajaksi toisen narsistin. Mutta jos irtautumisessa on ollut paljon tiedostamista siitä, millaisen ilmiön kanssa ollaan tekemisissä, niin uudet narsistisuhteet eivät yleensä kovin pitkiksi muodostu. Uhrihan tietysti haluaisi melkein ampua itseään päähän, kun on haksahtanut samaan ansaan toistamiseen.

http://www.iltasanomat.fi/viihde/ilkka-kanerva-taas-tekstiviestikohussa---nyt-puhuu-elina-kiikko/art-1288430550044.html
Minun mielestäni tuo Elina Kiikko vaikuttaa tyypilliseltä uhrilta. Tosiasioiden kieltämistä ja puolustelua.

Olin 6 vuotta suhteessa monipuolisesti luonnevikaisen miehen kanssa. Meillä oli rauhallisiakin aikoja, mutta kehityssuunta oli kyllä sellainen, että loppuaikoina hänen oireyhtymänsä tuntui pahenevan ja hän oli käytännössä täysi raivohullu, minkä takia yhteiselo oli täysin mahdotonta. Olen ymmärtänyt, että hän ei kykene käsittelemään elämänmuutoksia yleensäkään, vaan hän taantuu niissä sille tasolle, että uhmaikäistäkin voi sanoa kypsäksi ihmiseksi hänen rinnallaan.

Anyway, ennen suhdettamme olin ilmeisesti kehittänyt liian hyvän ihmiskuvan ja tässä kohti sain sitten märkää rättiä päin näköä. Näin kyllä varsin hyvin jo alkumetreillä hänen luonteeseensa, mutta en millään voinut uskoa, että hän on oikeasti ytimiään myöten läpimätä. Pahuuden kohtaaminen muokkasi yleistä ihmiskuvaa hieman uuteen suuntaan, ei synkemmäksi, mutta pakko oli tunnustaa itselleen, että tällaisiakin ihmisiä on olemassa. Kokemus kovetti minua jossain määrin. Suhteen päätyttyä kävin lävitse melkoisia vihan tunteita, joita purin kirjoittamalla ja ryhtymällä suhteeseen erään verbaalisesti aggressiivisen tyypin kanssa. Pyysin myöhemmin tältä mieheltä anteeksi, koska olin hänen suhteessaan sen takia, että tarvitsin jonkun jota vihata! Ex-miehen aiheuttamat vauriot korjautuivat viimeistään kahden vuoden kuluessa. Vihan tunteet oli käyty loppuun vuodessa, itsetuntovauriot kahdessa vuodessa.

Lähipiirissäni pyörii edelleenkin ihmisiä, jotka käyttäytyvät ainakin ajoittain hyvinkin narsistisesti, ja minua lähinnä tympäisee heidän harrastamansa pelleily, mutta kovin vaikea noista on eroonkaan päästä. Minun ympärilläni ei niinkään pyöri puhdasverisiä narsisteja vaan enemmän noita epävakaita tyyppejä, joiden oireyhtymät ovat myös hyvin rasittavia narsistisin piirtein. Yksi tällainen tapaus kuoli vastikään 39-vuotiaana ja ihme suorastaan, että eli näinkin vanhaksi.

Minä olen selviytynyt läheisriippuvuudesta, ja mulla menee nyt hyvin. Niinkun kerroinkin tuolla yllä ^^

Jos haluaa jutella ja kysellä enemmän, niin voi laittaa yksäriä, minä vaihdan kokemuksia ja autan mielelläni jos vain voin  :smitten:

No en näköjään kerrokkaan  :o
Taisin kertoa jossain muualla sitten... :o :o


Jep, siinä varmastikin on the syy.

Lilli: " Suhteen päätyttyä kävin lävitse melkoisia vihan tunteita, joita purin kirjoittamalla ja ryhtymällä suhteeseen erään verbaalisesti aggressiivisen tyypin kanssa. Pyysin myöhemmin tältä mieheltä anteeksi, koska olin hänen suhteessaan sen takia, että tarvitsin jonkun jota vihata!" 
Jäin miettimään tuota lausetta. Senkö takia minäkin menin heti perään huonoon suhteeseen, vai ihan vaan sen takia, että halusin jatkaa siitä mistä edellinen suhde loppui :-\

Narsistin kanssahan ei erotilanteessa voi yleensä asioita selvitellä aikuismaisesti, joten aika helposti sitä ajautuu suhteeseen, missä ne asiat selvitellään joka tapauksessa, jolloin se toinen osapuoli on vähän sijaiskärsijän asemassa. En minäkään tietoisesti ajatellut tähän suhteeseen ryhtyessäni, että käytänpä nyt tuota toista vihani purkukohteena, mutta kun asia nousi tietoisuuteen, niin tajusin toimineeni väärin, lopetin suhteen ja pyysin mieheltä anteeksi. Vihaaminen loppui myöskin siihen paikkaan, pääsin siitä irti. Tämä suhde kuitenkin alkoi uudestaan noin kuukauden eron jälkeen ja se muodostui aikaisempaa huomattavasti rauhallisemmaksi, vaikka oli edelleenkin aikamoista on/offia. Lopulta suhde vain hiipui pois, mutta olemme edelleenkin ajoittain yhteyksissä. 

Minä hoidin asian alkamalla laastarisuhteeseen sen naisen exän kanssa, joka nyt oli minun narskuni kanssa :D Hohhoh.
Kohtalotoveri terapiaa.

Solnishko, kiitos kertomuksestasi. Aloitin tämän ketjun, koska olen narsistin lapsi. Minun isäni on pahimman luokan narsisti, ja hän on rääkännyt perhettään viimeisen 30 vuotta. Ajauduin itse noin parikymppisenä parisuhteeseen narsistisen miehen kanssa, ja hänen kanssaan taistellessa tajusin hänen käyttäytyvän minua kohtaan yhtä halveksuvasti kuin isä on aina käyttäytynyt. Pääsin irti parisuhteesta, enkä jaksanut kiinnittää isääni sen enempää huomiota. sitä jotenkin ajattelee saavansa osakseen ihan hyvää kohtelua, vaikka totuus on täysin toinen. Kaikkeen tottuu, valitettavasti.

Kaikista pahinta on se, että vuosien mittaan me kaikki olemme alkaneet pitää tätä normaalina. Muistan itsekin ajatelleeni pienenä, että isät vaan ovat tuollaisia. Hänelle perhe on olemassa ainoastaan silloin, kun se tyydyttää jotain hänen tarvettaan. Narsistinen persoonallisuushäiriö on parhaimmillaan ja pahimmillaan kuin taiteenlaji. Narsisti keksii kyllä keinot, joilla se saa satutettua uhria siten, että sitä on mahdoton todistaa ulkopuolisille tai edes uhrille itselleen.

Minua kiinnostaa teoriassa energiahoitojen vaikutus tällaisten persoonallisuushäiriöiden hoidossa, koska tiedossahan on, että pohjimmiltaanhan kyse on ainoastaan rakkauden ja hyväksynnän puutteesta lapsena. Harvempi narsisti on kuitenkaan syntyessään täysin paha.


Ai niin, mielenkiintoistahan tässä on myös se, että näin sanoo Astron Sisäinen soturi -tulkinta:

Chiron sulkeutuva neliö Kuu
Lapsuuteesi liittyy joitakin hyvin haavoittavia kokemuksia joko henkisellä tai fyysisellä tasolla.
Ensimmäiset elinvuotesi eivät olleet helppoja ja ne sisälsivät paljon emotionaalisia ongelmia.
Lapsuuden kokemukset vaikeuttavat myöhempiä ihmissuhteita. Tehtävänäsi on oppia
kunnioittamaan omia tunteitasi ja huolehtimaan siitä ettei kukaan pääse satuttamaan herkkää
sisintäsi. Ajaudut helposti vaikeisiin ja dominoiviin ihmissuhteisiin ainakin aikuisuutesi alkuvuosina.
Tällaisista hallitsevista suhteista irtaantuminen on aina vaikea ja kipua tuottava kokemus, mutta
vasta tämän kokemuksen jälkeen olet kypsä kantamaan vastuun omasta elämästäsi ja olemaan
onnellinen rakastettusi kanssa. Sinulla on luontaista taipumusta okkultismiin ja astraalitason
ilmiöihin, mutta parantajan lahjasi eivät voi avautua kunnolla ennen kuin ihmissuhteesi ovat
kunnossa.

Palaset ovat vihdoin loksahtaneet kohdilleen. Kohta olen vapaa.  :)

Voimia sinulle Gisella raskaalla tielläsi.
Ja nautihan vapaudestasi sitten, kun se aika tulee, täsysin rinnoin :)

Hei Gisella ystävä, kiitos myös sinulle vaikka saitkin minut itkemään. Luulin jo että tämä olisi ihan loppuun asti itketty juttu, mutta ei se taidakaan ihan vielä olla.


Parhainta mahdollista matkaa sinulle ja tosiaan; hoida itseäsi kaikin mahdollisin keinoin. Anteeksipyyntöä et tosiaan milloinkaan tule saamaan, etkä tunnustusta tapahtumista. Se tässä varmaan pahinta on.

Rakkauden vastakohta ei muuten ole viha, vaan välinpitämättömyys.

Iloa, valoa ja lämpöä!
(Saa laittaa YV:tä jos siltä joskus tuntuu!)  :)

Tunnistin myös oman nyt jo entisen avioliittoni tuolta Gisellan teksteistä. Vieläkin yritän päästä niistä tavaroista ja vaatteista eroon, mitä sinä aikana käytin, jotta en enää saisi silmiini yhtään narsistista muistuttavaa asiaa.

Lapseni ovat ainoita hyviä asioita, jotka narsistilta sain.

Mulla oli eron jälkeen semmonenkin tunne, että mun lapset on jotenkin likasia, kun ne on puoliksi sen! :'(

Se oli ihan kamalaa, enkä pitkään aikaan pystynyt hyväksymään että mulla oli semmonen tunne ollu. Ja tosi pitkään meni, ennenkö siitä saatoin puhua, vaikka itsessään se fiilis oli vain hetkellinen.
Vieläkin se on vähän hankalaa. Siksi sen nyt sanonkin.

Näinhän se yleensä on, että narsisti sen kuin porskuttaa ja luonneviat mahdollisesti pahenevat ikää myöten, paraneminen tapahtuu uhrissa.

Paranemisen kaava menee jotensakin näin (ei välttämättä juuri tässä järjestyksessä):

1. Narsisti tulee elämääsi ja pilaa sen. Elät kurjuudessa ja lamaannuksessa ja elättelet toiveita hyvistä hetkistä, koska niitäkin on.
2. Havahdut jossain vaiheessa, että toinen ei ole normaali
3. Tutustut kirjallisuuteen ja löydät hänelle diagnoosin ja mietit, voiko oireyhtymän parantaa.
4. Otat ehkä löydöksesi esille "potilaan" kanssa.
5. "Potilas" suuttuu ja keksii ehkä syyttää sinua täsmälleen samasta diagnoosista.
6. "Potilas" tekee jotain erityisen typerää (tai hänen salatut tekemisensä paljastuvat shokkimaisesti) ja oivallat kertakaikkisesti, että olet elänyt täydellisen p"skiaisen vaikutuksen alaisena ja että hän ei tule muuksi muuttumaan.
7.Shokkivaihe
8. Raivovaihe
9.Irtaantumisvaihe (parisuhteessa monesti on/off -tyyppisesti)
10.Mahdolliset laastarisuhteet toisten narsistien kanssa
11. Ankara itsetutkiskelu narsismimagnetismin selittämiseksi
12. Vertaistuen hakeminen, kokemuksien purkaminen ja jäsentäminen saman kokeneiden kanssa. Myötätunnon eheyttävää vaikutusta.
13. Tunnetyöskentely, käydään lävitse erityisesti vihan (myös itsevihan) tunteita, jotka nousevat pintaan aaltomaisesti
14. Mahdollisten itsetuntovaurioiden kanssa työskentelyä. Voi vaatia terapiaa.
15. Narsistitutkan kehittäminen.
16. Seuran tarkka valikoiminen, hankalista tyypeistä hankkiudutaan eroon hyvin pian, jos mahdollista. Annetaan lupa itselle seurustella mukavien ja iloa tuottavien ihmisten kanssa. Lemmikkikin saattaa ajaa saman asian!
16. Rajojen asettelun opettelua, jollei sitä ole opittu jo aiemmin. Voi aloittaa vaikka puhelinmyyjistä. Voi tulla ylilyöntejä (ei sille puhelinmyyjälle tarvitse kuitenkaan haistatella!).
17. Vihan tunteista irti päästäminen, ilon lähteiden etsiminen ja löytäminen, itsensä rakastaminen, jämäkkyys.
18. Tasapainotilan saavuttaminen

No just jetsulleen.
Kaikki nuo Lillin viestin kohdat ykkösestä kahdeksaantoista. Minä taidan olla nyt viittä vaille tasapainotilassa, joitain rajojen asetteluja tässä vielä viimeistelen  :)
Mistä Lilli nuo bongasit, vai ovatko ihan omaa mietintääsi?

Ihan omasta päästäni ne tuohon suolsin:

Lähde: Lillin aivosolut.

Eksässä oli hyvin paljon narsistisia piirteitä, luulin häntä aidoksi narsistiksi. Kunnes huomasin nykyisen esimieheni olevan pesunkestävä sellainen. Nyt on menossa pimeiden salaisuuksien paljastumisen vyyhti (taitaa liittyä johonkin tähtitaivaan kuvioon?), joka päivä nousee esille uutta tietoa henkisestä kaltoinkohtelusta ja väärinkäytöksistä. Tyyppi taitaa olla vakuuttunut siitä, ettei kukaan uskalla käräyttää häntä. Nurkkaan ajettuna etsin uutta työpaikkaa, sen saatuani aion ehkä tuoda asiat päivänvaloon. Jos uskallan, narsistit ovat yleensä aika kostonhimoisia. Ja sitten saan taas työstää tätä alttiuttani joutua uhriksi, lapsuudestani on hyvin paljon altistavaa materiaalia, jota olen työstänyt vuosikaupalla ja luulin jo parantuneeni kun pääsin eksästä eroon, vaikka en ole sen jälkeen uskaltautunut uuteen parisuhteeseen siinä pelossa, että kuvio toistuu. Siksi se kai ilmestyi työelämääni. No, ehkä jonain pävänä.

Jos sidrikan esimies on syyllistynyt selkeisiin rikoksiin ja niistä on konkreettiset todisteet esitettävänä, niin tekisin varmaankin sen rikosilmoituksen tai tutkintapyynnön poliisille. Hiljaisuuden turvinhan nämä veijarit porskuttavat niin pitkälle kuin pystyvät.

Itse olen toipumassa narsistiexäni kidutuksesta. Lähdin liian myöhään, koska toipuminen vie aikaa. Vain täydellinen irtiotto auttaa vähitellen. Olen vieläkin rikki; arka ja pelokas, mutta matkalla kohti parempaa. Välillä tunnen suunnatonta vihaa, mutta jos tämä exä sen tietäisi, nauttisi siitä suunnattomasti, todetessaan iloiten, että olen siis saanut henkisiä vammoja ja että hän on saanut aiheutettua tuskaa. Hän silminnähden nautti sadistissista huomatuksistaan ja lukemattomista teoista, joilla sai minut itkemään, pahalle päälle ja vähitellen iloisuuteni kaikkoamaan. Entinen iloinen ihminen muuttuu lopulta synkäksi. Mikään puhe ei näille auta. Vain se, ettei ole missään tekemisissä.

Aika hyvin.
Minusta tuo olis voinu olla vaikka joku virallinen kahdeksantoista kohdan taulukko :)

Todella osuva taulukko, näin se menee.

Karmii nämä tarinat. Itse aika sairaassa perheessä kasvaneena (ei narsismia eikä erityisemmin viinaa, mutta kaikenlaista muuta) olen itsekin ollut tosi huomionkipeä, ja taannoin onnistuin törmäämään narsistiseen henkilöön netissä. Nyt kaiken jälkeen olen yli 90% varma että tämä oli niitä pesunkestäviä tapauksia. Onneksi hän ei asu Suomessa! Silti touhu oli jopa intensiivisempää kuin fyysisesti lähellä asuvien ystävien kanssa - oli monet eri blogit ja sähköpostit ja messengerit ja etanaposti, soittelikin minulle. Ja sitä kesti vuosia.

Aluksihan hän oli tosi ystävällinen. Tunsin kyllä heti tietyn viban siitä että hän pitää itseään aivan fantastisena tyyppinä. En antanut sen häiritä, koska yksinkertaisesti tykkäsin hänen huomiostaan ja tietystä tarkkaavaisuudesta jolla hän minua, yksinäistä nuorta ihmistä, kuunteli. Myös alusta asti häneltä tuli liioiteltua juttua, tyyliin "hypin onnesta ja lähetän kyllä sukkatehtaallekin kiitoskirjeen!" joulun aikaan kun sai sukat minulta. Hänen lahjansa olivat sen verran "spesiaaleja" että myöhemmin tajusin että siinä oli mukana manipulointia; enhän kehtaisi olla hänelle muuta kuin lojaali kun hän on näinnnnn ihana.

No, mutta vuosien jälkeen ymmärsin että eihän minua oikeasti kiinnosta tukea ja kuunnella sellaista ihmistä, joka toimii mm. näin:
- Osasi tosi strategisilla hetkillä kadota vaikka chatista ja tietysti tietokone vain kummaili - paljon myöhemmin älysin että hän pelkäsi minun hoksaavan jotain, ja toivoi etten viitsisi ottaa asiaa puheeksi kahta kertaa
- Hoki minulle "katso nyt miten samanlaisia me ollaan! Jännä miten paljon meillä on yhteistä!", aikansa se toimi koska tunsin itseni friikiksi
- Kirjoitti katkeria blogeja ja kirjeitä siitä miten hänet aina hylätään vaikka hän omasta mielestään oli epäitsekkäin ihminen maan päällä
- Liioitteli sairauksiaan, muistutti tosi usein montako kertaa on melkein kuollutkin ja montako litraa sitä verta menettikään jonnekin odotushuoneen lattialle (kysyin joskus joltakin, sellaista määrää ei ole mahdollista kuolematta menettää kuin korkeintaan jossain erikoisissa leikkauksissa)
- Loukkaantui verisesti pienestä kiusanteosta (ei minulle koskaan, mutta muille kyllä), räjähteli ja riiteli ja haukkui ihmisiä raiskaajiksi, perusteli sen joka ikinen kerta sillä että oli syntynyt astrologisesti herkkyyden hetkellä. No... voihan joku semmoisella hetkellä syntyä, en minä sitä, mutta tarvitseeko nyt sen varjolla käyttäytyä noin? Aikuinen ihminen.
- Ei mennyt elämässään yhtään eteenpäin niinä vuosina kun tunnettiin, toisti vaan samat virheet ja valheet ja tyhjät lupaukset yhä uudelleen ja uudelleen ja syytti toisia/kohtaloa kaikista mahdollisista epäonnistumisistaan

Tajuttuani että en halua tuollaista ystävää, vähensin yhteydenpitoa huomattavasti. Pitkän ajan päästä tuli sähköposti "mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?", vastasin jotain "ai minkä? Btw mulla on ollut tosi kiireistä, no kyllä se siitä taas", ja sieltä tulikin epätoivoinen myötätunnon kalastelu. Väitti että kysymys liittyi hänen elämäänsä eikä minuun sittenkään, mukana tietysti "kato miten sama tilanne meillä taas on!" vaikkei edes ollut. En tarttunut koukkuun, pari neutraalia lausetta vastasin, nyt ei ole kuulunut puoleen vuoteen mitään.

Voin vain yrittää kuvitella miten hirveää voi olla, jos tuollainen ihminen on lähellä. Samassa talossa, samassa asunnossa... kun niin lähellä ei pysty pitämään tuommoisia strategisia etäisyyksiä ja kulisseja, vaan törmäily on väistämätöntä. Ihan hirveästi voimia kaikille jotka ovat kokeneet sen.

Joku sanoi jossain viestissä jotta ihminen joka suurinpiirtein tietää mitä normaali käytös on ( ei siis ole juoppoja, narsisteja, pahoinpitelijöitä tms. vanhempina) niin ei lankea narsistiin. Tai hokaa sen alkuliehittelyn jotta ei ihan normaalia...Mua eräs mies lähestyi sähköpostilla (työpaikan yleiseen sähköpostiin!!!, olen asiakaspalvelualalla pienessä kunnassa jossa tiedetään "kaikkien" siviilisääty) ja se oli suoraan niinkuin jonkun Auervaaran tekstiä tai "Gabriel tule takaisin" -elokuvan Gabrielin (Auervaara sekin naistennaurattaja) Siis mulla soi kellot ja lujaa. Kyseinen mies oli toisellekkin sinkulle lähetelly tekstiviestejä samaan tyyliin mutta ei ollu onnistuntu silläkään taholla. No se mies on kertaalleen eronnut kaksi n. 20 v tytärtä ja sehän sitten nappas jonkun jonka aattelen olevan suurinpiirtein mun ikäinen ehkä 5v heittoa nuorempaan suuntaan ja tekasi kaks lastakin tämän naisen kanssa. No en tiiä heidän perhe-elämästään mutta jotkut puskajutut väittää jotta mies on taas alkanu harrastaa sitä mitä harrasti ennenki eli "peeping tom" -juttua (tirkistelyä) toisten ikkunoiden takana, en tiedä onko tää totta. No ainakaan siinä suhteessa ei oo kateutta tätä vaimoaan kohtaan jotta hiton pahankurinen poikamuksu se vanhempi n. 3 v jotta tulee sääli äitiä ja ristin kädet ja jalat jotta "onneks oon lapseton sinkku". :D Mutta toi mies sillä sähköpostilähestymisellä soitti mun varotuskelloja ja kovaa jotta ei nuon imartelevalla oo puhtaita jauhoja. Toki tosiaan en heidän avioliitostaan tiedä.

Toiseen asiaan:

Tää kohta jostain jonkun listaamista asioista:
"16. Rajojen asettelun opettelua, jollei sitä ole opittu jo aiemmin. Voi aloittaa vaikka puhelinmyyjistä. Voi tulla ylilyöntejä (ei sille puhelinmyyjälle tarvitse kuitenkaan haistatella!)."

Mä en tiedä miksi mulla on ollu vaikeuksa tuon rajojen asettelun kanssa. Mun vanhemmat (eikä varsinkaa isä, ei äitikää kyllä) olleet mitää narsisteja, aiva normaaleja. Toki tuo tuli esille vasta kun muutin tälle paikkakunnalle  vuonna 2001  ja ystävystyin naapurin yksinhuoltajanaisen kanssa. No se nainen ei sitten kunnioittanu toisen rajoja ja tosi kauan kesti ennenkö aloin ihmettelemään käytöstään ja mietin jotta "eikö se tajua vai tahallaanko tekee". En tiedä vieläkään kumpaako mutta manipuloida osaa ja pyrkii myös manipuloimaan huomasin sitten kun muutin toiseen paikkaan enkä ollu enää "altis" hänelle. Ja häneen ei tehoa muu kuin jotta häntä pitää pitää varpaillaan sen suhteen jotta hänen pitää pelätä mua (siis sitä jotta mä suutun) muuten hän ei kohtele asiallisesti. Mun pitää heti reagoida yli, niinkuin tuo esimerkki haistatella puhelinmyyjälle, että hän kunnioittais mua normaalisti niinkuin yleensä kuuluu. Olen vieläkin tekemisissä toisinaan tuon kanssa kun en raaski sanoa välejä poikki kun hän tuntuu pitävän mua ystävänään ja tärkeempänä kuin mitä minä pidän häntä. Mä en nää häntä enää ystävänä (niinku alussa) vaan lähinnä hämähäkkinä tai riippuvana riippana. Kamala sanoa. Hän pitää mua ystävänään. Muttakun mulla ei ole oikein syytä panna välejä täysin poikkikaan ja olen liian kiltti siihen. Hän ei tajuais syitä (mitä tuossa ylläkin laitoin) tai en tiä eikö oikeesti vai teeskenteleekö. Mutta tän takia ja osittain myös sen jotta työpaikallani oli dominoiva ihminen jonkun aikaa ennenkö jäi eläkkeelle joka pamautteli päin naamaa ihan mitä van niin noiden kokemusten takia olen välillä tosiaan reagoinu yli liian voimakkaasti semmoseenkin johon ei olis ollu tarve. En tiedä oonko sitten liian kiltti, kiltteydestä kipeä, mut miks? En mä löydä lapsuudestani mitään vanhempien taholta ne on ihan tavallisia. Äitiin oli vähän etänen suhde en tiedä miksi ei hän mikään narsisti ollu, mutta isän tyttö oon ollu ja isä on kyllä ihan kiltti mies. Meillä on aina ollu hyvät välit.
Ja mä oon tuntenu aina lapsena olleeni haluttu ja rakastettu. Mistä toi sitten jotten osaa laittaa rajoja? äiti oli kyllä hieman ylisuojeleva.

Minä luulisin, että siihen riittää ihan vain se, että ihminen on kiltiksi kasvatettu  ???
Jos olet kiltisti..., pitää olla kiltisti..., muistathan sitten olla kiltti..., ellet ole kiltti, et saa lahjoja....

Siis hyvät ja rakastavat vanhemmat ovat istuttaneet tuon ylikiltteyden siemenen todella moneen meistä.
En tiedä, mutta luulisin.

Indiumin tapaus kuulostaa kyllä vahvasti narsistiselta; se on "hauskaa" kun kaikki sairaudet ja onnettomuudetkin pitää olla niin paljon jotain enemmän kuin muilla..  :buck2:

Olisikohan ollut Sandy Hotckissin Miksi aina sinä -kirjassa (voi olla joku muukin aiheeseen liittyvä minkä joskus luin!) Että "jos joku tuntuu olevan liian hyvältä ollakseen totta" niin aika varmasti onkin. Juokse.

Rajojen asettamisesta mietin, että kyllähän sitä yleisesti haluaa uskoa, että kanssaihmiset on ihan "normaaleja". Vaatii aika monta silmilletuloa, ennenkuin sen sisäistää ettei sillä ollutkaan vaan huono päivä ja paineita, vaan että on oikeasti häiriöinen ihminen. Mulla on jo 4-vuotiaana ollut kilometrin pituiset tuntosarvet otsassa kun piti kuulostella ja arvioida kotona että millä tuulella isä tänä aamuna herätessä on ja mistä päin tänään kenties tuulee; onkohan sillä pullo jossain jemmassa vai mennäänkö me leikkipuistoon tänään. Toivottavasti pikkuveli ei kaada maitolasia aamupalalla ettei mee koko päivä pilalle. SILTI vieläkin välillä menen retkuun siinä, että haluan nähdä ihmisissä hyvää, antaa toisen mahdollisuuden yms. Toki sitten laitan ne rajat heti kun hokaan homman nimen, mutta välillä tuntuu että olis pitänyt heti alkuunsa vaan tajuta. Energiasyöppöjä riittää, niiltä ei varmasti välty kukaan.

Laitoin nuo esimerkit aikaisemmin tuolta lapsuudestani korostaakseni sitä, että todellisen narsistin toiminta on todellakin äärimmäisen kylmäveristä ja häikäilemätöntä; siinä ei omien lastenkaan hyvinvointi tai henki paljon paina jos sille päälle sattuu. Jokainen työpaikan kiusankappale ei välttämättä siis ole narsisti, voi olla k*sipää ihan muutenkin. Tiedättehän mitä sanojen taakse joskus kätkeytyy.. "Särmikäs persoona" = tunnevammainen piikittelijä, ihme ettei kukaan ole vielä tappanut. "Tunneihminen"= tuntee helvetisti tunteita itseään kohtaan, muiden tunteista ei ole niin väliä. "Osaa se olla mukavakin" = k*sipää, joka joskus mielenhäiriössä on sanonut jollekin ystävällisen sanan. 

Tsemppistä kaikille!  :smitten:

Joo nuon mäkin oon funtsannu. Meillä kun muillakin systereillä ja veljillä on se ongelma jottei meinaa kehdata sanoa inhottavasti vaikka olis aihettakin...

Ensimmäiseen kappaleeseen Joo noinhan se on. Se oletus yleensä on jotta toinen on "normaali". Ja toiseen kappaleeseen,pitää hyvin nuo paikkansa nuo "nätimmät sanonnat"  ;D

 ;D ;D ;D
Tuota se "narsistikin" väitti, että minä olenkin meistä se narsisti :D

Juu, ei pidä paikkaansa, läheisriippuvainen ja tunnevammainen kylläkin olin.
Uhrina oleminen on aina oma vika. Mutta en ihmettele että tuo nainen oli ruvennut vapisemaan...se ajatuskin on pelottava, erota narsistista, tai narsistisesta tyypistä ja ellei vielä ole itse ns. nähnyt valoa, niin sitä ajatusta ei tosiaan halua edes hyväksyä, vaikka järki sanoo kyllä että onhan se oikeassa kun sanoo noin. Ei siinä oikein voi muuta kuin ruikuttaa, ennenkö tulee päätös ja voimaa nostaa kytkintä.

Hitaus ja epäkäytännöllisyys ja typeryys tulevat varmasti seurauksena siitä piinapenkistä missä joutuu elämään ja varomaan joka sanaansa ja tekoaan.

Eipä sitä voi oikein helposti käsittääkkään, ennenkö sen on itse kokenut.
Sama homma niinkun aika monessa muussa jutussa  :)

Vähän provosti  ;) 8)

Narsistin kanssa lamaantuu ennen pitkää ja tässä olotilassa ei ole järin toimintakykyinen. Sitä muuttuu vähän kuin eläväksi kuolleeksi, joka tarpoo päivästä toiseen mekaanisesti kuin robotti.

Ihan mielenkiinnosta, millaisia transiitteja teillä on ollut päällä kun olette alkaneet irtautua narsistin otteesta?

Joskus narsisti onnistuu vakuuttamaan kumppanilleen, että on parasta mitä hän voi saada (siitä huolimatta että ei todellakaan kohtele nätisti), ja että kumppani ei enää mitenkään tule pärjäämään yksin ilman häntä. Siksi ei toinen sitten uskalla lähteä, ajattelee ettei ne omat siivet kanna minnekään. :-\

Ja sitten voi olla jämähtänyt siihenkin ajatukseen, että mitä JOS niitä suhteen alkupäivien kauniita päiviä vielä koittaakin, jos vain nyt tajuan mitä pitää tehdä ja osaan olla parempi...

Itsekin kyllä sitä tyyppiä olen, nykyään ainakin, että jos huomaan että tuoreessa ihmissuhteessa toinen manipuloi tai pistää minut epäilemään järkeäni kun puhutaan jostain tilanteesta, kiinnostukseni katoaa todella äkkiä ja peruuttamattomasti, ja keksin kyllä keinon päästä kauas. Että sinänsä vaikea henkilökohtaisesti ymmärtää sitä huonoon tilanteeseen ja haaveisiin jämähtämistä, varsinkin kun se vaikuttaa elämään ja turvallisuuteen kuitenkin NIIN paljon kuin vaikka väkivaltaisen ihmisen kanssa se vaikuttaa.  

Nyt vasta ekan kerran katsoin näitä...ja onhan siellä...sillon siis ku mun silmät aukes:
 :uranus: :aspect_sex: :merkurius:
 :uranus: :aspect_con: :kuu:

Viidellä tähdellä on menny:
 :saturnus: :aspect_con: :keskitaivas:
 :saturnus: :aspect_tri: :aurinko:
 :jupiter: :aspect_squ: :merkurius:
 :mars: :aspect_squ: :askendentti:

 :uranus: :aspect_tri: :venus: ja nyt oon vaihellut jo kauan yhden suhteen vaiheilla ja menossa on  :saturnus: :aspect_con: :kuu:. Anteeksi,nyt sivuan aihetta,mutta miksköhän noi mun transiittilistan tiedot on muuttunut? Viimeks kun katoin 2008v transiitteja ni se väitti et ois pluton raskaita ohituksia mennyt ja nyt se onkin muuttunut uranukseks :uglystupid2: Onko teillä muilla noi tiedot heittänyt?

Yyh. Tuo aikaisemmin mainitsemani tosi narsistisen oloinen henkilö otti yhteyttä ekaa kertaa viime kesän jälkeen. Pelkkä valokuva sähköpostiin (hänen omasta naamastaan tietysti), ei sanaakaan vierellä.

Olenkin tässä lukenut kirjaa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja hän nousee väistämättä mieleen, siihen natsaa hyvin että hän tommosen pisti. Ja en tosiaan aio vastata yhtään mitenkään.

Nyt pikkasen kyllä harmittaa että olen tuhlannut edes nämä minuutit edes etäisesti miettien, että olisi jollain tasolla jännä nähdä mitä sieltä tulisi jos vastaisin... mutta niin paljon kuin tarvitsenkin pientä pers edellä puuhun kiipeilyä elämääni että se tuntuu mielekkäältä, tiedän kyllä paremmin kuin hyvin että tuolta suunnalta sitä vaan ei ole hyvä etsiä. :uglystupid2:

Kun omat silmäni alkoivat avautua/avautuivat todennäköiselle narsistille, oli mulla aspekteja:

 :neptunus: :aspect_sex: :kuu:
 :saturnus: :aspect_tri: :venus:
 :jupiter: :aspect_sex: :venus:
 :neptunus: :aspect_con: :merkurius:
 :uranus: :aspect_opp: :kuu:
 :uranus: :aspect_con: :jupiter:
 :jupiter: :aspect_sex: :merkurius:
 :jupiter: :aspect_tri: :askendentti:

Tässä n. puolen vuoden (prosessini) tärkeimmät.

Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä voi parantua.

Niinkuin 99,9% prosenttia psyykkisistä sairauksistamme, sen juuret löytyvät lapsuudesta. Lapsuudenkoti on luultavimmin ollut emotionaalisesti haastava. Lapsi ei ole saanut tunnepitoista kannustusta tai positiivista tsemppaamista, lasta ei ole kehuttu vaan ennemminkin toruttu ja rangaistu. Lapsi ei tästä johtuen ole oppinut koskaan pitämään itsestään, terveestä rakastamisesta puhumattakaan. Lapsi on voinut olla esim. keskittymishäiriöinen tai muuten haastavampi tapaus, jolloin kasvattajien rooli lapsen kehityksessä nousee arvoon arvaamattomaan. Haastavan lapsen kasvatus vaatii vanhemmilta valistunutta elämänkatsomusta, positiivisuutta ja sitä pyyteetöntä rakkautta ja tukemista, jottei lapsi suojamuurikseen rakenna epäterveitä persoonallisuudenpiirteitä.

Lisäksi lasta on voitu kiusata kaveripiirissä ja koulussa, rankastikin. Kaikenkaikkiaan narsistisen henkilön lapsuudenpolku on voinut olla täynnä haasteita, josta on syntynyt syvä arvottomuudentunne ja suoranainen itseinho, jota peittääkseen ihminen kehittää ympärilleen narsistisen persoonallisuuden.

Puhun nyt omasta kokemuksestani, koska itse olen ollut tämä narsistinen persoona. En varmasti mikään pahin tapaus, mutta tietyt narsistisen persoonallisuuden kriteerit täyttyivät kohdallani.

Ja niistä parannusmetodeista. Seitsemän vuotta meditaatiota, joskus joogaa, reikiä ja joitain paljon epäortodoksisempiakin metodeita, joista olen kertonutkin joskus privana tässäkin ketjussa kommentoineelle foorumilaiselle. Nämä metodit herättävät usein ristiriitaisia tunteita ja ennakkoluuloja, joten jätän ne tässä mainitsematta. Meditaation olen kokenut erittäin tärkeäksi paranemisprosessissani. Ja tietysti tarvitaan lujaa tahtoa parantua.

Siis olen diagnosoinut tämän persoonallisuushäitiön vasta siitä parannuttuani. Enhän tiennyt olevani narsistinen paskiainen silloin kun sellainen olin. Olihan siinäkin sulattelemista, kun tietää että minkälaisen prosessin läpi olen tietynkin läheisen aikoinani työntänyt...

Kun vielä oli tuo narsistinen persoona, en tajunnut olevani moinen. Elämä ja ihmissuhteet vaan olivat hyvin hankalia. Huomasin kyllä olevani dominoiva ja jollain tavalla ymmärsin käyttäytymisessäni olevan suurestikin korjattavaa, mutta en kuitenkaan tajunnut olevani narsisti. En ymmärtänyt tilastani tuon taivaallista. Eikä minua kukaan narsistiksi edes kutsunut. Siis saatoin monenkin ihmisen mielestä olla hyvinkin rakastettava ja lämmin ihminen, mutta lähin ihmissuhde oli se, missä narsismini peilautui pahimmin. Varmasti heitin kaiken kakkelini tavallaan muiden kannettavaksi, vaikka narsistikin kantaa sisimmässään suurta ahdistusta ja omanarvontunnottomuutta. Ei minulla ollut mitään muita toimintamalleja, ne olivat ne eväät mitkä minulle oli siihen elämänaikaan jaettu.

Vaikka olen tuonut läheisilleni häiriöilläni suuria haasteita heidän elämäänsä, niin pitkällinen oli/on myös oma prosessini. Ja kaikesta huolimatta voin sanoa, että elämäni haasteet ovat olleet kuitenkin niitä suurimpia lahjoja, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden kasvaa ihmisenä, ja luoda itseni uudelleen sellaiseksi ihmiseksi, joka vastaa visiotani ihmisestä rakkauden palveluksessa.

Minusta mistään psyykkisestä häiriöstä ei voi parantua, jos ei pääse käsiksi häiriön syihin. Ja siihen useimmiten tarvitaan sukellus lapsuuden maisemiin ja tunnemaailmaan. Nämä narsistit, jotka vanhemmalla iällään raatelevat lähimmäisään ovat lapsuudessaan useimmiten hyvin syvästi haavoitettuja yksilöitä.

Sepäs johtuukin siitä, että sinä et kärsinytkään varsinaisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Tuo lihavoimani kohta tuossa yllä kertoo miksi:

Siitä varsinaisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät noin 2% väestöstä eivät näe ikinä eivätkä koskaan mitään vikaa omassa käyttäytymisessään. Se on yksi merkittävä tunnusmerkki, jotta henkilö olisi ihan oikea narsisti.

Sen sijaan narsistisia persoonallisuuden piirteitä on lähes kaikissa ihmisissä, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Sinä ehkä sitten olet niitä ihmisiä, joissa niitä aiemmin oli vähän enemmän, mutta 'oikea' narsisti et voinut olla koska taudin kuvaan kuuluu olennaisena se puuttuva sairaudentunne: 'Minussa ei ole mitään vikaa, vika on aina muissa.'

Sinun tapauksesi ei siis kumoa sitä tutkittua tosiasiaa, että ne ihan oikeasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät 2% ihmisistä paranevat hyvin hyvin hyvin harvoin, eikä ihme sillä mistä se paraneminen alkaisi kun omasta mielestä itsessä ei ole mitään vikaa...

Pitäisikin olla äärettömän tarkkana, miten sanaa 'narsisti' käyttää!
On ok puhua siitä, että omaa narsistisia persoonallisuuden piirteitä - kun kaikilla niitä on enemmän tai vähemmän - mutta ehkä sanaa 'narsisti' pitäisi välttää, koska se tarkoittaa vain tuota kahta prosenttia porukasta ja he eivät juuri koskaan parane.

Tunnistaako narsisti olevansa narsisti, tunnistaako psykopaatti olevansa psykopaatti? mä joskus mietin näitä. Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöistä, joihin kuuluu sekoamisen pelko ja olen miettinyt, että tietääkö seonnut ihminen olevansa seonnut? En siis usko, että ihminen muuttuisi narsistiseksi tai psykopaatiksi paniikkikohtauksessa, mutta siis tuli vaan mieleen.
Voiko narsisti koskaan epäillä olevansa narsisti?

Ehkä narsisti ei sitä koskaan epäile...se kun on jokseenkin stabiili tila; narsistina oleminen.
Mutta ehkä hyväkin niin...kaksisuuntaisilla on niitä selväjärkisyyden hetkiä, jotka eivät kyllä kestä kauaa, koska se kaiken sen tuskan ja paskan tajuaminen oikeasti on ihan hirveää.

Tämä hyvä nyrkkisääntö pätee ainakin narsistiseen persoonallisuushäiriöön, psykopaattiseen/sosiopaattiseen persoonallisuushäiriöön, psykoosiin ja skitsofreniaan:

Jos epäilet että olet tulossa hulluksi, voit rauhoittua sillä tuo epäily itsessään on merkki siitä että et ole.
Puuttuva sairaudentunne on nimittäin olennainen ja välttämätön osa diagnoosia näissä sairauksissa.

Se, että epäilee olevansa tulossa hulluksi on siis terveen merkki!  ;D

(Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä että olisi automaattisesti sairas, jos ei sitä epäile.)

Eklektikko sanoisin, että on parempi ettet diagnosoisi ihmisiä, joita et tunne, ainakaan pelkästään noiden parin kommenttini perusteella näin keskustelufoorumin välityksellä. Huomaan, että omaat paljon tietoa, mutta se ei tee sinusta eksperttiä diagnosoimaan elämäni solmukohtia. Psyykkisten sairauksien diagnosointi muutenkin on aika haasteellista, koska oireisto on moninainen ja diagnoosi määräytyykin usein sen määrittelevän ihmisen subjektiivisien päätelmien lopputulemana. Oletko muuten aiheen ammattilainen sanan varsinaisessa merkityksessä?

Ja sana narsisti itsessään on kyllä ihan laajassa käytössä, eikä tarkoita pelkästään kahta prosenttia ihmisistä.

Sinänsä huvittavaa ja hieman ärsyttävääkin puolustaa tällä palstalla omaa menneen elämän diagnoosiaan, varsinkin kun kyseessä on narsismi, mutta joku roti siinäkin, että täällä tullaan tallomaan monien vuosien syväluotaamisen tuloksena syntyneitä aivoituksia.

Ja edelleenkin, en varmasti ollut narsisti sieltä ihan pahimmasta päästä, koska näen ympärilläni paljon haasteellisempiakin tapauksia, mutta olin kunnon idioootti ja sillä siisti. Siinä ei paljoa pilkunviilaukset ja tuntemattomien ihmisten diagnoosit paina. Ehkä jos kärsinyt exäni heittäisi tänne läppänsä, niin saataisiin vielä parempi kuvaus hulluudestani.

No mutta ole hyvä sitten ja diagnosoi itse itsesi jälkikäteen, tässä viralliset diagnostiset kriteerit:

DSM-IV:n kriteerit

DSM-IV:n mukaan narsistiselle persoonallisuushäiriölle ovat ominaisia laaja-alaiset suuruuskuvitelmat, ihailun tarve ja empatian puute. Se on psykiatrinen diagnoosi, joka määritellään vähintään viidellä seuraavista oirekriteereistä:

    Suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan
    Keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta
    uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt tai instituutiot
    vaatii korostunutta ihailua
    oikeus erityiskohteluun
    muiden hyväksikäyttö
    empatian puute
    kateus (tai uskoo muiden kadehtivan häntä) ja
    ylimielisyys ja röyhkeys

Eli jos vähintään 5 noista löytyy, saattaa olla että ihan oikeasti 'ansaitset' ko. diagnoosin.

Ongelma onkin nimenomaan siinä, että maallikot käyttävät aivan liian helposti sanaa narsisti ja sen vuoksi kaikkien käsitys tästä asiasta on pahasti vääristynyt. Myönnän siis, että sanaa narsisti käytetään tarkoittamaan muitakin kuin varsinaiset kriteerit täyttäviä, mutta se juuri onkin iso ongelma josta pitäisi päästä eroon.

Muokkaus: Ja nimenomaan niiden alan asiantuntijoiden jotka niitä diagnooseja työssään tekevät, mielestä sanan väärinkäyttö on se iso ongelma josta  pitäisi päästä eroon. Sen vuoksi toin asian esiin tässä ketjussa, enkä suinkaan ensimmäistä kertaa.

No niinpä :) Itse aikoinani kun kärsin paniikkihäiriöistä enemmän, en enää niinkään, niin siihen liittyi voimakkaana pimahtamisen pelko. Lienee tyypillinen paniikkioire. Mietin joskus kauhuissani, että mitäs jos tule hulluksi ja teen jotain kamalaa.

Toki psykopaattius ja narsismiin ei vaan vaan napsahdeta noin vain.  Ymmärrän eron. Tämä asia on kuitenkin kiehtonut minua, että tietääkö seonnut, olevansa seonnut. Ja kun puhun hulluksi tulemisessta niin en tarkoita loukata ketään jolla on mielenterveyshäiriö tai sairaus. S

Sori kirjoitusvirheet tekstissäni, olen aamukankeana vielä  :P

^Mulla on ollut paniikkihäiriökohtauksissani sama pelko; hulluksi tuleminen. Kävinkin niin hulluuden rajoilla (omista syistäni) että oli pakko selvitä, ja koin sitä niin kauan että tulin jo tulokseen että tulen jos tulen ja sitten saan apua. Vahvaa psyykettä/elämänkokemusta ja rakkaan tukea vaati että ilman suurempia lääkkeitä selvisin.
Paniikista en oo täysin parantunut, muita oireita on vielä joskus, mutta ei hulluksi tulemisen pelkoa, sen päihitin! :) :)

Narsismista... kiitos Ikuinen Trikki ajatuksistasi, ja Elektikko. Se on kovin häilyvä usein se raja, että mikä on narsismia ja mikä narsistista persoonallisuushäiriötä tai käyttäytymistä, sitten vielä kaksisuuntainen.. Olen ajatellut, että äitini on ad/dh tai add ahkä, myös HYVIN rankan lapsuuden kokenut, ja kaksisuuntainen todettu. Hän itse ei usko kaksisuuntaiseen. Minä ja moni muukin läheinen uskoo narsismiin.. toisaalta muut äidin lähimmät; veli ja isä, uskovat että on kaksisuuntainen ja vaan hankala persoona. Mutta kun minä oon pahiten kärsinyt, uskon, luulen. Ja että kun äidin oma äitisuhde on ollut sairas ja olematon, ei ole isää ollut, on sisarukset kiusanneet, on raiskattu teininä jne... Niin sen suhteen, äiti on automaationa peilannut omaan äiti-tytär suhteessansa kokemansa huonon/olemattoman/rakkaudettoman äitisuhteen. Minuun. Narsisti peilaa oman huonoutensa toiseen. Niin minulle tehtiin koko elämäni. Mutta olen saanut myös rakkautta, hellyyttä, huomiota, kannustusta... narsisti kuitenkin näyttelee tunteet. Mitä se on ollut? sydämeni sanoo, että aitoa rakkautta. Parasta, mihin äiti on vaan pystynyt.

Eikö kuulu luonnon lakiin, että jokainen äiti tekee aina vain parhaansa, jälkikasvunsa eteen? Toisilla on vaan hyvin rajalliset eväät annettu..

Mietin vaan niin h*tosti, että voitasko saada välit kuntoon äidin kanssa. Vai jatkuuko henkinen pahoinpitely (marttyyri-muodossa ja minä-tiedän-paremmin-kuin-sinä- muodossa), pystytäänkö selvittää asiat, ymmärtäisikö hän virheensä jos juteltaisiin.. itse ymmärrän kun nyt omani. Tangoon tarvitaan kaksi, mutta toisaalta olen ollut vain lapsi, teini, aikuinen ja katkera, vihainen, surullinen, pettynyt, hylätty, ei-hyväksytty, pieni orpo lapsi joka on ikävöinyt sitä, minkä jokainen lapsi ansaitsisi; kaikkea maan ja taivaan väliltä.. Ja se kuuluu varmasti paranemisprosessiin. Aika näyttää, miten tässä käy.
Isän puolesta tosi paha olo, hän voi niin huonosti (ollut 20v naimisissa äidin kanssa ja vaikeaa hälläkin muutenkin ollut), hän niin ikävöi mua ja lapsia kylään, ja että saatais äidin kanssa välit kuntoon. Rankka asia. Mutta näillä eväillä mennään, ja tulevaisuus vain voi kertoa, miten käy.. [End of avautuminen] :)

^"Ihana" kuulla kohtalotovereista.

Me saatiin molemmat lapset kuritusväkivaltaa, isä antoi kai veljelle ja äiti minulle remmistä ym..
Siksi onkin (ja muistakin syistä) johtuen äiti-poika välit paremmat ja isä-tytär välit hyvät meidän perheessä.
Juu välienpoikki-laitto äidin kanssa oli välttämätöntä.

Tuli mieleen tuosta, mitä kerroit ohjelmasta. Minuun käytettiin erityisesti henkistä väkivaltaa, ja kun aikuisena kysyin isältä,
mikset estänyt - hän ei kuulemma tiennyt. Tiedä häntä... Veli (5v vanhempi) on vasta nyt tajunnut että lapsuudessa oli jotain mätää ja käy terapiassa - kertoi yks päivä että anteeksi ettei hän oo tajunnut miten vaikeaa mulla on ollut, ja anteeksi että hänkin on kiusannut minua, purkanut oman pahan olonsa; pikkusiskoa on helppo kiusata. Veli myös kertoi, kuinka kaikki oli muka hyvin ennen minun syntymääni. USkon, että paremmin, mutta tuskin koskaan hyvin, sillä silloin on pohja tehty veljenikin huonolle itsetunnolle.

Todella jännä, et sullakin/monille tulee tuo paniikki ja just hulluksi tulemisen pelko.
Omalla kohdalla se on selkeää - äiti aina pitänyt mua viallisena/hulluna.

Paniikkikohtaukset lienee sitten yleisiä näissä tälläisissä perheissä. Ei minunkaan lapsuuteni ruusuilla tanssimista ole ollut.

Osaako joku psykologiaan perehtynyt kertoa paniikkikohtauksen juuren? Lapsuudesta? Olen yrittänyt pohtia mikä minussa on sen käynnistänyt aikanaan. Todennäköisesti se, että en pystynyt lapsena purkamaan tunteitani minnekkään. En voinut kertoa tuntemuksistani vanhemmilleni koska heillä oli keskenään draamaa ja sitten erikseen draamaa ja tuntui että he eivät todellakaan kaipaa vielä sitä, että minä alan vinkumaan surujani.

Syitä voi olla monia :)

Metsänkeiju, minuun ei koskaan käytetty fyysistä väkivaltaa, mutta toinen vanhemmista touhotti menemään siihen tahtiin, että me lapset jäätiin kyllä jalkoihin ja saatiin kaikkea ikävää nähdä ja kokea.

Paniikkihäiriöstä taitaa olla useita teorioita. Se josta itse pidän eniten - ihan vain sen vuoksi että se pätee sataprosenttisesti jokaiseen henk.koht. tuntemaani ihmiseen jonka tiedän paniikkihäiriöstä kärsivän on tämä:

Paniikkihäiriö on tukahdutettua vihaa. Kun vihan tunteet on pitkän aikaa - usein sieltä lapsuudesta asti - piilotettu itseltä ja tukahdutettu jotakuinkin kokonaan, tulee ennen pitkää se tilanne että sitä varastoitua vanhaa vihaa on niin paljon, että syntyy eräänlainen alitajuinen pelko siitä että jos se pääsee esiin, se tulee kerralla esiin ja siitä seuraa sitten ihan kauheita; niinkuin esimerkiksi koko maailman tuhoutuminen tms.

Ja vielä siinäkin vaiheessa, kun niitä paniikkihäiriökohtauksia alkaa tulla, ne varastoidut vihan tunteet pysyvät myös itseltä piilossa, jolloin paniikkihäiriökohtauksessa tunteekin ihan muuta kuin sitä vihaa; pelkoa ja paniikkia jonka taustalla on se alitajuinen tunne kuolemasta ja tuhosta. Jonka siis aiheuttaa se varastoitu viha, jos vain pääsee 'irti.'

Niinpä paniikkihäiriöstä kärsivätkin yleensä 'kiltit tytöt,' ne kiltteydestä kipeät jotka on jo lapsena opetettu sivuuttamaan/tukahduttamaan negatiiviset tunteet, mukaan lukien sen vihan. Ja se lapsuuden ohjelmointi toimii siis ei välttämättä suoraan sanotulla, mutta ainakin rivien välistä ilmaistulla uhalla: "jos näytät vihan tunteita sinua ei enää rakasteta."

Pienelle lapselle se, että häntä ei rakasteta sisältää uhan hylkäämisestä, mikä on kehityshistoriallisista syistä ihan konkreettinen kuoleman uhka: Savannilla ei pikkulapsi todellakaan säily yksin hengissä ja siellä ei ollut sosiaalityöntekijöitä tai sijaisperheitä, kuten nykyisin on. Niinpä geeneihimme on edelleen ohjelmoituna se, että lapsena koettu rakkaudettomuus tai hylkäämisen uhka on yhtä kuin kuoleman uhka. Sen vuoksi lapsi sitten sopeutuu käytännössä ihan kuinka sairaisiin vaatimuksiin tahansa, koska mikä tahansa on parempi kuin kuolema.

Minulla on semmoinen puolen tusinaa läheistä ihmistä, jotka kärsivät tai ovat kärsineet (nyt toipuneet) paniikkihäiriöstä ja ihan joka ikinen heistä on tai on ollut kiltteydestä kipeä.

Liiasta kiltteydestä pois oppiminen ja ennen kaikkea niiden vanhojen vihan tunteiden työstäminen - usein vaikeaa, varsinkin kun melkoinen osa niistä suuntautuu ihan ansaitustikin omiin vanhempiin - pois systeemeistä saattaisi siis olla paras keino päästä eroon paniikkihäiriöstä.

Kommentti Wikipedian määritelmän osuuteen 'kulkee suvussa.'

Voi kulkeakin sikäli, että aikuisena usein ryhdytään toistamaan samaa perheen toimintahäiriötä, joka aiheutti itselle traumoja lapsena. Kulkee suvussa on minun mielestäni nimenomaan käytöksen toistamista, ei geeneissä olevaa periytymistä.

Wikipedian määritelmä on nykyaikainen medikalisoitunut määritelmä, joka ei ota kunnolla huomioon ihmistä kokonaisuutena. Ja mikäs siinä, kyllä varmaan kun vihaa on tarpeeksi varastossa, se laukaiseva tekijä voi olla fyysinen, kuten vaikka hiilimonoksidi. Fyysisten oireiden hoito on tässäkin mielestäni sitä aspiriinin syömistä hammassärkyyn: Hetkellisesti ehkä tarpeen, mutta huonompaan suuntaan menee, ellei itse oireisiin puututa.

Hyvä ja kohtuuhintainen alku purkamiselle:
http://www.kehoterapia.com/

Riitta Kokko järjestää Helsingissä (ja satunnaisesti kai muuallakin) tunnepäiviä, jossa etsitään kehosta niitä piilotettuja tunteita. Olen itse käynyt kerran sellaisessa ja vaikutti oikein hyvältä, mutta minulla ei juuri silloin ollut oikea aika purkaa sitä ainoaa asiaa mitä oli siinä vaiheessa enää purkamatat (tuli myöhemmin ulos ihan itsetyöskentelynä), joten en itse saanut siitä paljoa irti. Mutta tiedän muiden kyllä saaneen. Ja kerrankin paikka, jossa voi raivota niin äänekkäästi kuin haluaa, ilman että naapurit soittavat poliisin.  ;D
Toki siellä voi sitten tulla pintaan mitä vain tunteita, mutta miksei sitten vihaakin.

Yksi olennainen juttu näissä varastoiduissa/tukahdutetuissa tunteissa: Ne kulkevat usein eräänlaisina kerrostumina. Päällimmäisenä on usein viha, sitten pelko ja vasta sen 'alla' suru. Ja sieltä yläkerroksista on yleensä aloitettava, että pääsisi prosessissa eteenpäin. Mikä ei tarkoita, että kaikki vanha viha pitäisi saada ensin ulos ennen kuin saa ulos yhtään pelkoa jne. Mutta ainakin olisi saatava vihan purku aloitettua, ennen kuin on mahdollisuutta päästä käsiksi pelkoon ja pelkojen purku aloitettua ennen kuin pääsee käsiksi suruun.

Kiitos Eklektikko  :'( tuli melkein tippalinssiin koska se voi juurikin olla niin. Kuulostaa järkevältä!
Minun äitini ei pitänyt "kiukuttelusta", joten sitä ei saanut tapahtua ja isä oli ihan liian voimakas/jyräävä hahmo jolle ei vaan ikinä uskaltanut kiukutella, ei saanut siis ilmaista vihaa ja pahaa mieltä. Ja sitten tapahtui kaikenlaista, ehkä se on vihaa. Vieläkin minun on vaikea ilmaista suoraan toiselle ihmiselle, että olen vihainen hänelle. Se on vaikeaa.

Helpottavaa huomata, etten ole ainut paniikki- ja jännitysoireilusta kärsivä narsistiperheen lapsi.  ::) Tämä oireilu on muutenkin aika jännä vyyhti. En muista lapsuudesta paljoakaan, ja varsinkaan isää (narsisti) ei muistoista löydy. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään kilttinä tyttönä, koska olen omaksunut itselleni tietynlaisen kapinallisen roolin teininä, joka taisi jäädä päälle suojahaarniskaksi aikuisikään asti. Vasta nyt, 28-vuotiaana olen alkanut ymmärtää, etten ole kiltti perinteisesti ajateltavalla "voit-astua-mun-ylitseni-enkä-välitä" -tavalla. Olen kiltti sillä tavalla, että mukaudun tilanteisiin, ihmisiin ja toiveisiin jo energiatasolla, jotten joutuisi edes miettimään, mitä itse haluan. En koe itseäni varsinaisesti kiltiksi, koska se olen minä itse, joka antaa ihmisten kävellä ylitseen ennen kuin he edes ehtivät tehdä sen käytännössä.

Väitän kuitenkin tajunneeni siinä viiden vuoden paikkeilla, että isäni ei käyttäydy oikein minua kohtaan. Sen jälkeen minulla olikin helpompaa, vaikka arvoton ja lyttäävä kohtelu jatkui pitkään - ja jatkuisi edelleen, jos antaisin sen jatkua. Väitän myös, että äitini takia me lapset (minä + 5 ja 6 vuotta nuoremmat veljet) olemme edes tämän verran kiinni elämässä ja tunteissa. Olen silti hänelle(kin) vihainen, koska kukaan ei suojellut meitä lapsia. Mutta miten pystyisi suojelemaan lapsiaan, jos ei pysty suojelemaan edes itseään?

Itselläni oireilu oli aikuisikään asti enemmänkin fyysistä kuin psyykkistä. Kärsin lapsena allergioista, ihottumasta, flunssista jne fyysisistä oireista. Ensimmäisten ihastumisten ja niitä seuranneiden sydänsurujen aikaan teininä aloin tukahduttaa voimakkaita tunteita ahmimalla. Rankka ero 23-vuotiaana sai esiin paniikkikohtaukset, joita alkoi tulla aluksi keskellä yötä. En kuitenkaan ollut tuolloin valmis ottamaan niiden viestiä vastaan, ja aloin ihan tietoisesti kehittää itselleni suojamuuria. Joitain vuosia tuo systeemi olikin ihan toimiva, mutta kyllähän tuollainen tunneköyhä elämä alkaa jossain vaiheessa tuntua jokseenkin tyhjältä...  :P

Tein tietoisen päätöksen, että haluan saada paremman yhteyden itseeni ja siihen, mitä minä haluan. Sanomattakin lienee selvää, että kroppani oli ihan klesa: kymmenisen kiloa ylipainoa, alkavia iho-oireita, lihaskireyksiä, nivelkipuja, jäykkyyttä, särkyjä ja mitä lie. Aloin hoitaa kehoani kuntoon mm. energiahoidoilla ja liikunnalla ja kappas, tunteet alkoivat purkautua todenteolla. Aluksi en edes tajunnut mitä tapahtuu, sillä omasta mielestänihän "kaikki oli ihan ok", mutta kroppa oli vaan jumissa. Reiki-hoidossa tuli aluksi pintaan hysteeristä itkua, sitten surua, pelkoa, vihaa, iloa, naurua ja myös ikävää. Kehoterapia oli yksi askel syvemmälle, ja ensimmäisen hoidon jälkeen paniikkioireet alkoivat nostaa päätään eri tilanteissa entistä vahvempina. Jos viisi vuotta sitten paniikkikohtaukset olivat hallittavissa mielen voimalla, niin nyt ne toivat mukanaan järjettömän kuolemanpelon ja ajatuksen täydellisestä kontrollin menettämisestä. Viime syksynä jännittäminen ja paniikki alkoi olla niin voimakasta, että menin lääkäriin puhumaan aiheesta. Olisin saanut masennuslääkityksen, mutten huolinut. Sen sijaan pyysin beetasalpaajia, joista olikin ehkä pientä (enemmänkin) psykologista apua jännittäviin tilanteisiin.

Jännitän edelleen tiettyjä sosiaalisia tilanteita, kuten ruokailutilanteita, palavereja ja esiintymistä. Pahimmalta tuntuu esim. palaveeraaminen pienessä ryhmässä, pöydässä istuen. Mulla ei ole mitään vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin esimerkiksi liikuntaharrastusten parissa, mutta auta armias jos joudun istumaan nokakkain kahvikuppien äärelle jonkun tuntemattoman kanssa.. heh heh  :uglystupid2:

Toisella veljelläni on myös paniikkikohtauksia ja kroppa rikki. Toinen taas on valinnut selviytymiskeinokseen enemmän narsistisen tavan: hän ei ole köyhä eikä kipeä, mikään ei tunnu missään, ei pysty kunnolla myöntämään olevansa väärässä jne. Näkisin, että hänellä on kuitenkin toivoa, sillä toisinaan hän hellittää hieman narsistisesta suojakuorestaan ja päästää herkkyyttään esiin. Mutta jokainen päivä, jonka hän viettää narsisti-isämme kanssa saman katon alla lyö narsistisen selviytymismallin yhä lujemmin kiinni häneen.

Taisin kadottaa punaisen langan intoutuessani selittämään ummet ja lammet. Tällä hetkellä olen tielläni siinä vaiheessa, että tunnen isää kohtaan lähes pelkkää vihaa. Toisina päivinä pystyn ymmärtämään, ettei kukaan pahana synny, mutta toisina päivinä tekisi mieli hakata hänen päänsä tohjoksi tiiliseinään ja huutaa, että etkö sä saatana ymmärrä, ettei noin käyttäydytä toisia ihmisiä kohtaan.

Miten vihasta pystyy päästämään irti? Miten pystyy antamaan anteeksi?

Gisella, suurin osa tekstistäsi voisi olla suoraan minun kirjoittamani.  Samat kehon kivut ja krempat, selkä jumissa, paniikkia, jännitystä, allergioita jotka puhkesi lapsena kun oli paha tilanne perheessä, tunnesyömistä, jännitän vieraita ihmisiä välillä ihan hirveästi.
Olen tietyllä tavalla ns. kilttityttö, mutta olen myös toisaalta aika suora ja nykyään asenteella "älä mulle ala" :D

Minullakin veli, joka tuntuu tuhoavan itseään  :-[

Ihanaa kuulla, että on muitakin :) Vaikka en kenellekkään sellaisia lapsuusjuttuja toivokkaan :) Se on helpottavaa kuulla, että joku muu on kokenut samaa :)

Niin, miten saa itsensä antamaan anteeksi. En kanna tietoisesti kaunaa, mutta voiko olla että sisällä on jotain kuitenkin vinossa?

Kryon-kanavoinneissa on annettu tieto, että mitään ei tarvitse oppia kuin yhden kerran. Tarkoittaa siis: Jos ymmärtää mitä oli kokenut ja sen vaikutukset ja saa traumat pois systeemeistään, niin ei tule enää samanlaista tilannetta uudelleen eteen. Jos taas ei toivu, vaan jää siihen traumaansa erilaisin seurauksin, niin sitten sielu ilmeisesti valitsee samantyyppisen tilanteen uudelleen, kunnes asia - eli se traumasta toipuminen - on opittu. Minullekaan ei siis tule enää eteen samalla tavoin toimintahäiriöistä kotia ja koulukiusaamista, koska sain ne asiat opittua ja käsiteltyä tässä inkarnaatiossa. Lohduttava ajatus.

Tämä asiat tarvitsee oppia vain kerran pätee muuten kaikkeen muuhunkin. Meillä kaikilla on varmaan kokemusta siitä, että on oppinut jonkin uuden asian hämmästyttävän nopeasti. Niinpä, koska silloin ei olekaan ollut kyse oppimisesta, vaan muistamisesta. Erityisen selvästi tämän huomaa erilaisten käden taitojen kanssa, tuntuu kuin kädet osaisivat jo. Ja niinhän ne osaavatkin.

Ja sama pätee Kryonin mukaan myös valaistumiseen (Kyron määritelmällä valaistuminen on vain sitä, että tiedostaa olevansa solu Jumalan ruumiista, joka on tullut tänne fyysiselle tasolle kokeilemaan muistaako kuka oikeasti on): Jos saavuttaa sen tässä elämässä, se on valmiina seuraavassa jo syntyessä.

Apua  :'( Olen omien myönteisten kasvuprosessien myötä vahvistunut pitkin talvea. Palautuneen itsekunnioituksen myötä olen sitten alkanut laittamaan rajoja narsistiselle esimiehelleni mutta se ei ollutkaan niin fiksua, koska nyt hän käy entistä raivokkaammin kimppuuni. Erään selvänäkijän mukaan meillä on karminen suhde, joka on periaatteessa hyvä uutinen ja hieno tilaisuus käsitellä asioita ja edistyä, mutta käytännössä olen ihan rikki, pelosta jähmettynyt, kuolemanväsynyt ja täysin kykenemätön hoitamaan työtehtäviäni tai mitään muutakaan. Minun on lähdettävä sieltä, tiedän sen, mutta taloudellinen tilanteeni on sellainen etten voi lähteä ennen kuin seuraava työpaikka on tiedossa. Otan kiitollisena vastaan kaikkia neuvoja, rukouksia, intuitiivisia viestejä, mitä tahansa mistä voisi olla apua.

Kyllä siellä on muutama ihminen, jonka kanssa voi puhua, mutta hekin pelkäävät tätä tyyppiä, jolla on vielä tapana kääntää meitä toisiamme vastaan... Tämä jätkä on todella taitava manipuloimaan, siksi osa minusta luulee edelleen, että kaikki on minun vikaani ja olen yksin vastuussa näistä ongelmista (tällainen luulo on istutettu minuun lapsena, enkä ole saanut sitä vielä täysin kitkettyä). Ei ole mitään mahdollisuutta siirtyä pienessä lafkassa muihin tehtäviin. Olen tällä hetkellä lyhyellä sairaslomalla, mutta kaikki aika ja energia menee tämän tilanteen vatvomiseen ja paluu töihin pelottaa - tod. näk. minua rangaistaan myös muutaman päivän sairaslomasta. Siksi en tosiaan enää kykene suoriutumaan kovinkaan hyvin tehtävistäni, ja minusta tuntuu että minut kohta irtisanotaan sieltä, huonontuneisiin suorituksiin vedoten.
Kiitos, otan mielelläni vastaan kaukohoitoa  :smitten:

Olen myös lukenut sitä kirjaa muutamaa vuosi sitten, ja tein silloin anteeksiantoharjoitusta joka ilta. Kyllä se vaikutti paljonkin elämääni mutta sitten se jäi jossain vaiheessa pois. (Mm laihduin  ;) varmasti siksi, kun päästin irti joistakin kipeistä kokemuksista ja energioista, niin ei ollut tarvetta suojaavaan rasvakerrokseen. Painoni on muuten noussut melkein 10 kiloa tämän esimiehen myötä, vaikka ruokailu- ja liikuntatottumukset ovat pysyneet samoina ja hormonitasapaino ok.) Aloitin uudestaan eilen.

Olin narsistin kanssa melkein 7v.
Siitä suhteesta kaksi lasta.
Pääsin eroon yhdessä asumisesta, kun pienempi puoli vuotias.Vainoaminen loppui vasta vuosien päästä.
Nyt pienin lapseni on 5v. Ja olemme kaikki terapiassa.Tulee kestämään kaikkien kohdalla vuosia.
Sain kuulla muutama viikko sitten, että pojat saavat valvotut tapaamiset ja ovat turvassa.
Minulla on ollut uusi mies 3v.
"Rakastumisen vaihetta" uudessa suhteessa ei ole ollut, vaan hän on auttanut ja tukenut minua ja Rakkaus on Suurempaa ja Tasaisempaa sekä Aidompaa mitä olisin ikinä voinut uskoa ja luottaa.
Olen käsitellyt sekä käsittelen terapiassa lapsuudenperheeni asioita.
Olen katkaissut välini lapsuudenperheeseeni.
Ympärilleni olen valinnut vain muutaman Aidon välittävän ihmisen.
Nyt olen vihainen, kun joudun suremaan ja "tuhlaamaan" vieläkin elämäni aikaa näiden inhottavien tapahtumien ja ihmisten tekemien asioiden käsittelemiseen.Käyn ns.surukautta.
Kyllä tämä kohta iloksi pitäisi muuttua...