Astro Foorumi

En löytänyt aiheeseen sopivaa ketjua,joten menköön nyt tähän. :coolsmiley:

Olen viime päivinä joutunut pohtimaan hieman syvemmin asennetta itsemurhiin.
Sekä omaani,että yleistä.

Mistäköhän tuo tuomitseva ilmapiiri ja salamyhkäisyys aiheen yllä?
Kuitenkin yhä useampaa se jollain tavoin koskettaa,koska niin suuri osa kanssakulkijoista tähänkin päätyy.

Kirkkomme ehkä tuon tuomitsemisen on alulle pannut.Ei ole kovin pitkä aika kun tekoon päätyneitä ei siunattuun maahan laskettu.

Omalla kohdallani ajattelen,että tuomitseminen olisi taas yksi pelko kohdata tunteita jotka se väistämättä toisi esiin.
Osaanko paneutua tekijän asemaan?
Kykenisinkö vilpittömästi sanomaan yrittäneelle,että sinun elämäntilanteessasi minä kyllä olisin jaksanut.Minä olisin onnistunut.

En koe että kykenisin.Eikä minulla ole myöskään valtaa päättää toisten jaksamisesta,, :'(

Mikä tässä aiheessa aiheuttaa tuon hiljaisuuden ja tuomitsemisen?
Osaako joku viisaampi vastata? :-[

Pohtii taas tälläistä Chandra tällä kertaa,,, :-\

:angel:

      :angel:


            :angel:

              Ympärilläni ( siis minusta riippumattomista syistä ) on,

               näinä vuosina tapahtunut yllättävän paljon kyseisiä

                poistumia keskuudestamme, ja ns. jopa ihan hyvissä

                 ruumiin ( kehon ) voimissakin. Muusta en tiedä..

                Y L L Ä T Y S ,   Y L L Ä T Y S  J A   P O I S T U M A .

   SE, ettei niistä puhuta, katsoisin syyn olevan ns. sisäpiirin ?

   Eli läheiset eivät uskalla koskea edes ns. " kepilläkään " kyseiseen

   tapaukseen, eli, unohdetaan koko juttu, ja pian, niin on parempi..

                  Taustalla kaivelee ehkä oma pelko, jospa MINÄ olen

                   seuraava, koska tunnen OMAT heikkouteni, eikä hän,

                    ollut yhtään MINUA parempi, jopa heikompi???


                            :'(   :'(    :'(    :angel:

Kiitos vastauksestasi. :angel:

Samaa olen myös kohdannut ja näitten kohdalla,jotka vielä sitkeästi jollain rihmalla täällä roikkuvat,loppuvat usein sanat. :'(

Kun en oikein itsekään näe valoa muutaman tilanteessa,eikä helppoa ulospääsyä,ratkaisua ole,niin kädet alkavat kyllä laskeutumaan.

Toisaalla perhe,jossa vakavaa sairautta ja valtava elämänhalu.
Toisaalla terve keho,ehkä elämänhaluakin,vaan ei kykyä ratkaista vaikeita ongelmia enää.

Jospa näillä olisi kyky ja halu kohdata ja puhua,,,
Syntyisiköhän siitä jotain? :-\

Jos näissä Hopeasulan kanavoinneissa on aihetta käsitelty,on se lipsahtanut ohi minulta.
Mikäli joku on lukenut,ottaisin kiitollisena vastaan. :coolsmiley: :angel:

 ::)   ::)    ::)  Toki joskus lukenut, mutten kuitenkaan osaa

                     tarkempaan sanoa, mitä ja mistä !!

    :smitten:  Eikös me juuri näinä aikoina eletä hetkiä, joita et

                  unhoita ??  Eli, niin pahalta kun se kuulostaakin,,,

                  kaverikin jätetään !!! ???  ?   :'(    :'(     :'(      :'(


                               :coolsmiley:  :coolsmiley:  :coolsmiley:

Joop,onhan se näin. :coolsmiley:

Jotain kai pitäisi tästäkin ymmärtää,koska tilanteet yhä uudestaan eteen tuodaan. :-[

Kai tähänkin liittyvää aineistoa pian esiin jostain putkahtaa.Usein vastaukset tulevat,kun niitä ensin itsekseen pähkäilee.

Irroittaminen on joskua niiiiiiin vaikeaa. :knuppel2:

Itsekin olen joutunut tätä aihetta pohtimaan läheisteni kautta. Enkä oikein tiedä mitä ajatella. Se vaan tuntuu pahalta ajatella että läheisellä ei tunnu olevan omasta mielestään olevan mitään muuta ulospääsyä ongelmista kuin lopettaa elämänsä täällä maanpäällä. Itse yritän aina ajatella että kaikki järjestyy vaikka murehtija luonne olenkin.

 :smitten:

Minä en sekoittaisi mitään astraalia tähän itsemurha-aiheeseen. Siis se on minun näkemykseni ja kokemukseni pohjalta syntynyt ajatus.

Muutenkin nuo astraalimaailman jutut on mielestäni vähän hassuja...siis nehän on emootioita ja niiden luomista todellisuudeksi itsen ulkopuolelle. Alitajuntaa ja pelkoja ja niiden luomista todellisuudeksi itsen ulkopuolelle.

Vaikka toisaalta joskus tekee hyvää katsoa oman itsensä sisimpää objektiivisesti, jotta voisi saada etäisyyttä omiin kipuhinsa ja hetken levähtää niistä ja kerätä voimia.
Mutta että... joo...

En lähtisi niistä kuitenkaan rakentamaan mitään lisä-todellisuutta pitkäksi aikaa itsen ulkopuolelle....eiköhän ihminen ole jo muutenkin turhan jakautunut kaksijakoisuuden lisäksi...  :idiot2:
Varsinkaan en lähtisi tuohon siltä pohjalta, että sitä käytetään syyllisyyden lisäämiseen yms.

Hmm..jokuset viestini näyttävät tässä ketjussa hieman yksinäisen typeriltä, koska ne joihin viesteihin olen ikäänkuin sivuten vastannut, on poistettu.  :buck2:

pakko kommentoida tähän asiaan. minulla myös ystävä joka teki itse poistumisensa. en mä voisi ainankaan kuvitella että aiheesta vaietaan pelkästään pelon takia. vaan siksi että sattuuhan se kun ajattelee että elämä mitä sinä olet yrittänyt ohjastaa eteenpäin päättää sen itse. vaikka oletkin tehnyt kaiken sen eteen, ensimmäiseksi nousee kysymys että mitä tein väärin.. ja minulla nousi kysymys että jos olisin tiennyt olisinko voinut auttaa. monesti itsemurha on vain hätä huuto. maseentuneen viimeinen oljenkorsi selvitä. en tiedä tuomitaanko tekoa henkimaailmassa sen ihmeellisemmin, samat haasteet varmasti joudut kokemman, tosin toisella tavalla. ehkä jos tässä elämässä on ollut hyvässä perheessä ja kaikki on muutenkin ollut kohtalaisen helppoa, niin seuraavassa elämässä joudut toisenlaiseen ympäristöön, kerätäksesi itsellesi lisää jaksamista ja voimia ja jotta ymmärtäisit mistä elämisessä oikeasti on kysymys. pitää pystyä tuomaan omat asiat julki lähellä oleville ihmisille. jaksamisia kaikille  :smitten:

Voin sanoa, että kuolemisessa ei ole mitään kaunista. Musta tuntuu että jotkut ihmiset jotka yrittää tai tekee itsarin, romantisoi itse kuolemista. Kerran olin ihmisen luona, joka kuoli ja se oli pelottavaa. En usko, että näen tätä ihmistä enään koskaan niin lopullista se oli. Itse aion ainakin roikkua kynsin, hampain elämänlangassa niin kauan kuin se kestää. Itsemurhan hyväksyn ainoastaan niille ihmisille, jotka kärsivät parantumattomasta ruumiillisesta sairaudesta ja ovat esim. vuoteenomana, eivätkä pysty huolehtimaan edes perustarpeistaan.

Kiitos kaikille jotka olette kommentoineet. :angel:

Ensinnäkin mietin että nämä hätäpäissä tehdyt ratkaisut varmaan ovat hätähuutoja.
On kuitenkin suuri joukko,jotka aivan harkitusti päätyvät ratkaisuun ja varmistavat että ketään ei tule väliin.

Asia koskee useita lähipiirin ihmisiä ja puhuttelee tietysti ulkopuolisiakin.
Vikaa etsitään sieltä ja täältä.Syitä ja syyllistä.
Minulla on henkilökohtaisesti tilanne/tilanteita,joissa tiedän että elämänhalua olisi,mutta aivan oikeasti elämäntilanne on todella vaikea ja pelottava.

Vaikka olen asiasta suoraan puhunut,voi kai silti,jos ikävin ratkaisu toteutuu,tulla ajatus teinkö kaikkeni?Sanoinko oikeat sanat?
Eli kyllä joudumme itseämme myös arvioimaan syvältä itsestämme silloin.
Mi-Olean hieno huomio! ;)

Toisaalta kuka sen on todistanut,että nämä sielut kärsivät välitilassaan? :o
Entäpä,jos ovatkin ottaneet tämän raskaan tehtävän,jolla herättävät meidät muut tutkiskelemaan omaa sisintämme?

Kyllä näen myös vaikenemisen syynä pelon.Yleisesti"normaaleista"poistumista puhutaan kun suru ja tuska helpottavat.Ja myötäeläjiä kyllä riittää.
Näissä tapauksissa vaietaan syyllisyydestä (yleensä turha taakka) ja pelosta,että leimautuu syylliseksi.

Jonnekin se kivi taas täytyy heittää,että oma nahka tulee puhdistettua. :angel:

Minusta kuolema on kaunis, niinkuin syntymäkin!
Enkä ainakaan koe asiakseni tuomita ketään valinnoistaan.
Itsehän me luomme omat fyysiset sairautemmekin ja onnettomuutemmekin sisäisillä lukoillamme ja tukahdetuilla tunteillamme ja traumoillamme.
Vaikkakin sitten perimään tai menneisiin elämiin vedoten.

Mikä tekee reilusti ja avoimesti elämänsä päättämisestä tuomittavampaa kuin että tekopyhästi syyttää siitä geenejä, menneitä elämiä, sairauksia, tarumoja yms...??
Sekö, että sen tekee hitaasti valitellen ja kitumalla, vai mikäkö? Liittyykö se marttyyri-myytteihin?

En nyt liitä tähän ns.'luonnolista' vanhuuteen kuolemista...mitä sekään sitten onkaan syvemmin pohdittuna...mutta siis tällaisen hyvin karrikoidun ajatuksen nyt vain heitän...

Ei tämä ole mikään minun 'pyhä-totuuteni' tähän asiaan, vaan näkökulma, jota joskus olen ajatellut...
Ei tämä ole edes mielipide...vain omien ajatuksieni kyseenalaistamis juttu...etten juutu...  :D

Kyllä kuoleman itsekin olen kauniina ja kasvattavana kokemuksena nähnyt.
Myös vierellä seuraten.
Turhat pelot,joita ennen oli,poistuivat tämän kokemuksen myötä.

Yhtä kaunis ja luonnollinen kuin syntymäkin. :angel:

Anteeksi, hiuka ohi aiheen, mutta tulipa tuossa mieleeni, että kun syntymänkin fyysisiä puolia miettii, niin eipä sekään niin kaunista katseltavaa ole...  :D
Ja aika paljon siihenkin sisältyy väkivaltaa monella tavalla...
Onko sillä sitten mitään yhteyttä, että miten on kokenut syntymän, miten kokee ehkä kuoleman...
Kunhan nyt tuli mieleeni.  :)

Niin on.

Itsemurha on mielestäni sellainen teko jossa itsemurhan tehnyt ei ole osannut nähdä mitään muuta ratkaisua. Ei ole nähnyt "metsää puilta". Ei vain kertakaikkiaan ole jaksanut enää tätä fyysisyyden "taakkaa". Itsemurha on mielestäni eräänlainen pakokeino, monien itsemurhaa "lievempien" pakokeinojen (esim. päihteet ym. addiktiot) joukosta. Pakokeino irti vallitsevasta todellisuudesta. Moni vain ei tule ajatelleeksi, vähiten itsemurhaan päätynyt, että todellisuutta ja ennenkaikkea TOTUUTTA ei kyllä pääse millään konstilla pakoon.  ;) Se on aina vastassa tavalla taikka toisella, ennemmin tai myöhemmin. Sitten se, että päättää itse elämänsä väistämättä kuolemaan johtavan vakavan sairauden takia, taikka eutanasia ja kaikenmaailman "itsemurhalahkot" ovat taas asia erikseen... Mielestäni niistä saisi ihan omat aiheensa, tai ainakin "alaotsikot" tämän itsemurhakeskustelun lisäksi.

Minä olen myös samalla linjalla sen suhteen, ettei itsemurha ainakaan helpota elämssä koettuja vaikeuksia. Niillä vaikeuksilla on tarkoituksensa, jotta tämä henkilö kehittyisi yhä vain paremmaksi ja kypsemmäksi tässä maailmassa, niin että lopulta hän voisi sanoa hyvästit fyysiselle syntymisenkierrolle ja jäädä Toiselle Tasolle.

Itsemurhalla paetut asiat tulevat henkilön käsiteltäväksi uudestaan, kun hän seuraavan kerran syntyy maan päälle. Samaiset asiat kohdataan niin useasti, kunnes niistä selvitään ja ne opitaan. Esimerkkinä vaikka minulla oman feminiinisyyteni hyväksyminen, joka on kulkenut mukanani jo satoja vuosia ja kymmeniä elämiä ja edelleen sitä vain tahkotaan minulle, kun en ole sitä oppinut  ;)

Muistakaa - kenellekään ei anneta enempää kuin hän kestää! Siihen uskon, sillä minusta ihminen valitsee aina itse Itselleen tulevat haasteet ja koettelemukset ennen kuin syntyy tähän elämään.

Mutta! Ihminen on alunperin irronnut Alkulähteesta saadakseen kokemuksia. Alkulähde ei itse voinut kokea Itseään, joten se jakaantui miljardeiksi osiksi saadakseen kokemuksia. Myös itsemurha on asia, jonka jokainen varmasti kokee jossain elämässään, sekä niin että itse ottaa hengen itseltään tai että joku toinen (läheinen) ottaa hengen itseltään.

Itsemurhakin on vaihtoehto, muttei suositeltava. Se helpottaa hetkeksi, mutta yleensä ihmisen siirryttyä Toiselle Tasolle oman käden kautta hänen silmänsä avautuvat näkemään henkiolentona kokonaisuuden ja häntä alkaa kaduttaa tekonsa. "Yritin tehdä sen itseni auttamiseksi, vaikka nyt tiedänkin, ettei se auttanut asiaa, pahensi vain". Pahimmillaan itsemurhaan johtaneet asiat kohdataan seuraavassa elämässä kahta kauheammin. Ei rangaistuksena vaan oppina - karmana.

Rakkauden Enkeli ja AthaMaarit. :smitten:

Mielipiteenne asiasta ovat kyllä jokseenkin samanlaisia kuin omanikin.
Tosin tuo välitila on edelleen auki,koska siitä ei kukaan ole tullut mitään ketomaan. ;)

Mutta miten kummassa selittää näitä asioita ihmiselle joka ei jaksaisi kuunnella oikeastaan enää ihan elämään liittyviäkään arjen asioita? :idiot2:

Tällä hetkellä on läheisemmästä ihmisestä kysymys,mutta oma työsarkani on aluetta,jossa kohtaan hyvin usein aivan vastaavia tilanteita.
Kysymyksessä useimmiten nuorehkot keski-ikäiset,tai alta 20-vuotiaat.

Todellisuuden kohtaaminen tässäkin on aivan eri asia,kuin kirjoista luetut opit.
Jokainen ihminen on oma yksilönsä.Jokaisen kohtaa eri tavoin.
Ja joskus joutuu todellakin laskemaan riittämättömät kätensä ja sulkemaan suunsa.
Hyväksyä se,ettei ole oikeutta enää enempään puuttua.

Ja eipä heitä paljon jaksa ajatus seuraavasta elämästä vielä rasittaa,kun tässäkin elämässä täysi työ. :-[

Jos tätä elämää ajatellaan oppikouluna ja karmallisenakin sellaisena, niin mikä on se MITÄ tästä kaikesta ollaan oppimassa?
Sitäkö mikä on hyvää ja pahaa?
Mutta eikö se juuri ole sitä mistä taas jollain lailla pitäisi oppia pois, kaksijakoisuudesta ja siirtyä kohti ymmärrystä ja aivan muuhun perustuvaa valintojen tekemistä kuin hyvään ja pahaan jaottelun kautta?

Jos ajattelisi, että tähän hetkeen olisi joskus tarkoitus päästä, niin mikä pitää pois tästä hetkestä? Tulevaisuuden maalaaminen määritteiden kautta? Menneisyyden muisteleminen määritteiden kautta?
Määritteiden eli emotionaalisten ja kaksijakoisten ajatusten kautta.
Jonkin asian tuomitseminen on ymmärtämättömyyttä.

Olemmeko siis matkalla tuomitsemisesta ymmärrykseen?

Miksi siis joku voisi vielä täällä karmojen ja oppikoulujen tasolla olla jotenkin väärempää tekoa kuin toinen ja tässä tapauksessa viitaten itsemurhaan? Silloinhan itsemurhakin on vain yksi ilmiö ja kokemus muiden joukossa...josta voisi oppia..ja vapautua vaikka karmasta parhaassa tapauksessa.

Synnyinkierrot ja karmat loppuu siihen, kun pääsemme tähän hetkeen. Tilalle tulee ymmärrys...ja sen kautta valitseminen, ilman että valinta perustuu mihinkään määreeseen nojaavuuteen.

Muistaakseni muuten kun aikanaan luin joitain näitä "Keskuteluja Jumalan kanssa" kirjoja, niissä myös sivutiin näitä aiheita tällä tapaa...

Kuolemaakin kun on niin monella eri 'tasolla' ja 'aikavyöhykkeessä', ja niiden syyseuraus toimii jokaisessa omalla tavallaan....
enpä tiiä...  :D

Anteeksi muuten että meni tällaiseksi 'filosofiseksi' pähkälyksi, kun ehkä kuitenkin ketjun aloittajan tarkoitus oli keskustella asiasta ihan käytännön tasolla.  :-[

Mi-Olea! :smitten:

Kaikki katsantokannat ovat tervetulleita!On ilo huomata,että jotkut uskaltavat tästä vaietusta asiasta mielipiteitään kertoa.

Eihän sitä koskaan tiedä kenen sanomasta jokin palanen taas loksahtaa kohdalleen ja löydän uuden näkökulman.

Tuo tuomitseminen vain tökkii.Usein näissä psyykkinen sairaus taustalla,eikä osata asettua toisten kenkiin.
Kiitos sinulle,sinä osaat. :angel:

Itsekin olen joutunut tämän teeman eteen joitakin kertoja. Tuttavapiirissäni on ainakin 2 itsemurhatapausta muutaman viime vuoden ajalta, ja ensimmäinen tunne, mikä minulle nousi pintaan näiden tapausten johdosta oli SUUTTUMUS. Olin vihainen siitä, että tällaiseen ratkaisuun päädyttiin. Kyseessä oli kuitenkin nuorehkot ihmiset (n. nelikymppisiä). Mielestäni heillä oli kyllä ongelmia, muttei mitään sellaista, mitä ei olisi voinut ratkaista. Teot olivat siis mielestäni raukkamaista pakoon luikkimista. Ei voi mitään, tältä minusta tuntui.

Toisinaan saa myös kuulla tapauksista, joissa teini-ikäiset tai parikymppiset yrittävät tehdä itsemurhan. Klassisia syitä ovat esim. jätetyksi tuleminen ja epäonnistuminen vaikkapa ylioppilaskokeissa. Luin eräästä tapauksesta, joka todellakin yritti tehdä itsemurhan, kun sai ylioppilaskokeista yhdestä aineesta I:n, kaikista muista L:n.  Abiturientin mielestä tämä oli lopullinen epäonnistuminen ja tulevaisuus tuntui tuhoon tuomitulta.

Itse en näe tällaisissa itsemurhissa/yrityksissä mitään romantiikkaa.

Voisikohan noissa tapauksissa kuitenkin olla muutakin taustalla? :o
En ole aivan tuollaisiin kyllä törmännyt koskaan.

Näissä on kyse pitkäaikaisista vaikeuksista,ja nuorilla jo lapsuudesta lähteneistä kokemuksista,jotka sitten lumipallon lailla kasvaneet elinympäristössään.

Romantiikka sanaa en käyttäisi tässä yhteydessä.Rakkaus yleensä liitetään romantiikka sanaan ja näissähän rakkaus puuttuu tekijän maailmasta kokonaan.
Siis ei sitä näe,eikä tunne,vähiten itseään kohtaan.

Vaikka en itse ole koskaan ajatellut itsemurhaa, olen sitä joutunut sivusta seuraamaan ja uhkailuja tulee nytkin tuskaisten ystävien taholta.

Jos kerran sielu päättää elämästä tulla tänne, on se vapaa myös päättämään lähdön. Mutta useinhan sillä uhkaileminen on hätähuuto, joka pitää ottaa todesta. Silloin voi vielä jotakin tehdä, ja asianosainen etsii voimavarojaan.

Seuraan noita keskusteluja nuorten kesken ja myötätunnolla olen katsellut, kun he viettävät yhteisiä hetkiä itsemurhan tehneiden ystäviensä muistoksi. Uskon, että he keskustelevat aika suoraan ja avoimesti tapahtuneesta. Eivät kuitenkaan vanhempien ihmisten kanssa, sillä he tietävät, että meillä saattaa olla 'vanhentuneet' asenteet.

Mieheni vanhin poika teki itsemurhan. Tunsin hänet. Täytyy sanoa, että juuri se tuomio, minkä kuulin kohdistuvan syyttäen pojan isään, sai minut nousemaan hänen rinnalleen ja tässä olen vieläkin. Toinen poika yritti myös itsemurhaa monta kertaa (alkoholisti ja skitsofreenikko), mutta se oli enemmän suggestiivista halua ja huomionetsimistä. Hän on kuitenkin selvinnyt ja on tullut toimeen jopa ilman alkoholia ja itsenäisesti jo noin 20 vuotta. Hän on toki aina meidän 'pikkulapsi' verrattuna yhteisiin poikiimme ja tarvitsee päivittäistä tukea.

Itsemurha ei mielestäni ole pelkästään asianosaisen tapahtuma. Kaikki ympärillä joutuvat erilaisen haasteen eteen katsomaan myös itseään peilistä ja se on vaikea juttu. Suurin paine ja vastuu on kuitenkin yhteiskunnan instituutioiden syyllistäminen. Onhan yhteiskuntia, joissa tätä tapahtuu paljon vähemmän, toisissa taas enemmän.

Olin juuri eilen kuulemassa Isä Mitroa, joka puhui aika avoimesti itsemurhista ja kuolemasta. Hänen veli ja sisko ovat sen tehneet eikä hän itsekään kieltänyt etteikö sellainen ole ollut joskus tuskaisina hetkinä ajatuksissa.

Olet sinä ihanan rohkea nainen Metsätonttu! :smitten:

Kiitos avoimuudestasi!
Kiitos laajasta ymmärryksestä,jota sinulla on jokaiselle jaettavaksi.

Jos tuon asenteen elämää kohtaan kaikki oppisimme,olisi tämä maapallo jo paljon valoisampi paikka asustaa.

Iso,ISO HALI SINULLE! :smitten:

Huh, huh! Punastuin ja jouduin suorastaan hämilleni.

Eihän nämä ole muuta kuin koettua ja nähtyä, avoimesti.

Mutta näin se ihmisten kesken. Toisaalla tuomitaan ja toisaalla kiitetään.
Pääasia kun tasapaino säilyy. Kiitos, Chandra!

Todellakin vaikea aihe ja Chandralle kunnianosoitus, että olet ottanut aiheen esille.

Kyllä henkisesti ja fyysisesti tasapainoinen ja terve ihminen kestää suhteellisen paljonkin vastoinkäymisiä murentumatta. Erilaiset ja eri asteiset mielenterveyden ja mielialan ongelmat ja fyysiset sairaudet ovatkin usein syynä, että ihminen alkaa miettimään, että josko lopettaisi näytelmän itse.

Olen itse ajatellut monesti, ensin aihetta yleisesti paljon teininä ja lopulta henkilökohtaisesti. Hassua kyllä, mutta uskoni karman lakiin on aina vaikeina hetkinä auttanut pitämään pään kylmänä, vaikka kuinka ahdistaa. Ihan oikeasti.
En usko helvettiin enkä taivaaseen, mutta siihen kylläkin, että jos itse lopetan elämäni joudun myös itse sen seuraukset kantamaan. Tiedän ja ymmärrän myös nykyään sen, että on olemassa ihmisiä, joita satuttaisi todella paljon, jos tuohon ratkaisuun päätyisin.

Jossain lukemassani kirjassa sanottiin, että joudumme siis ottamaan vastuun teoistamme, mutta jos emme ennen tähän maailmaan astumista saamistamme ohjeista ja avusta huolimatta ole onnistuneet täyttämään tehtäväämme, me joudumme kyllä selvittämään asiat, mutta saamme siihen seuraavalla kerralla entistäkin enemmän opastusta ja apua ennen matkaa ja matkan aikana, jotta voisimme onnistua.

Mielestäni sen sijaan, että yritettäisiin vakuuttaa masentuneelle vain kannustavasti, että kyllä elämä on elämisen arvoista jne... vaikka näin varmasti on, mutta masentuneen tai sairaan mieli ei välttämättä tätä ajatusta ota itselleen. Sen sijaan, jos joku ilmaisee itsetuhoisista ajatuksistaan niin pitäisi rehellisesti ja rohkeasti olla avoin ja kysyä mikä aiheuttaa noita ajatuksia. Tuskin kukaan kuolemaa niin hienona asiana pitää, että huvikseen haluaisi lopettaa elämänsä. Kyllä siihen on olemassa painava syy.

Kuoleman pähkäilyn sijasta olisikin siis keskityttävä elämään. Mikä tämän ihmisen Elämässä on niin hänen mielestään pielessä, että kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Kun lähestyy asiaa tältä kannalta niin, itsemurhaa ja kuolemaa miettinyt huomaakin yhtäkkiä ajattelevansa elämää. Vaikka edes hetken. Mutta sekin voi olla tärkeämpi askel kuin uskoisikaan. Kun joku kysyy yksinkertaisesti miksi haluaisit kuolla niin ehkä toinen alkaa itsekin miettimään ja kun miettii niin huomaa mikä se syy on niin yleensä myös huomaa, että sille voi tehdä jotain. Joka parantaa elämää.

Kyllä Alzbeta! :angel:
Juuri noin kun kehoitit,lähestyin tätä läheistäni.
Miksi haluat kuolla?Kerroin myös,etten voi häneen elämänhalua valaa,se pitää löytyä itsestä.

Ei hän aivan oikeasti halua näin lopullista päätöstä elämälleen,vaan päätöstä pitkään jatkuneeseen kiviseen ja pimeään tiehensä.
Nyt on vain siinä tilanteessa,jälleen kerran(toistuvat aika ajoin),että näkee itsemurhan ainoana vaihtoehtona.

Muutaman kerran on sairaalaan päätynyt.Joku aina ehtinyt väliin,tai epäonnistunut muuten.
Sen vuoksi jaksankin toivoa,että jokin vaihtoehto vielä löytyisi.Että hän todella opettaa minullekin jotain,,,

Syy ahdistukseen ja masennukseen ei ole poistettavissa.Tämän avoimemmin en siitä nyt kerro,ehkä joskus,,
Mutta kyllä,,aika ajoin syntyy hymy huulilleen ja välillä nauruakin.Yhdessäolo auttaa silloin kun sitä haluaa. :smitten:

Omalla kohdallani,tuon vakavan masennuksen aikoihin,velloi ajatus useinkin päässä.Tiedän sen synkkyyden mikä ajaa noihin epätoivoisiin ratkaisuihin.
Siksi olenkin valinnut (tai ovat valikoituneet minulle )näin oireilevat ihmiset.

Karman laki,,Kun sen opin on sisäistänyt,pitää se varmaankin sitkeimmin elämässä kiinni.Eli nopeasti kouluihin tämä oppi!!!

Tulipa tässä mieleeni, että juuri 'pienin askelin' kaikessa on hyvä edetä, vähän niinkuin hetki kerrallaan...
Elämä kun voi kääntyä seuraavassa kulmassa ihan toiseen suuntaan..

Itse olen elämäni varrella kokenut hetkiä, jolloin todellakaan ei ole mitään muuttanut se, että skarppaisin itseäni jotenkin positiivisin ajatuksin tai muuta, ennemminkin se olisi vienyt minut kauemmaksi siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, joka minulla oli todellista juuri siinä hetkessä.

Ihminen tai ihmisen mieli pelkää niin kovasti kipua ja elämän raadoillisuutta itsessään ja muissa, että tekee mitä tahansa, estääkseen kohtaamasta sitä. Katsokaa luontoa ja eläimiä....siellä elämä näyttäytyy todellisena.

Itse olen ollut elämäni varrella tilanteissa, jolloin todella tuska on niin suuri kestettäväksi, että ainoa ajatus siitä vapautumiseen on vain elämän lopettaminen. (  ;) mutta, meillä ei taida olla valtaa siihen kuitenkaan...ei edes kykyä....)
Ihminen ajautuu siihen tunteeseen silloin, kun todellakin fyysinen ja konkreettinen todellisuus ei ole muutetavissa, ainoastaan hyväksyttävissä.
Todellinen hyväksyminen ja ymmärrys tapahtuu vain kokemuksen kautta, sisäisenkin kokemuksen kautta.
Ajatus on pieni pintaraapaisu ihmisyydessä.

Kokemus on syvällä, raadoillisuudessa, ytimessä, ajanlaskun alussa...
Ajatus on hyvin pinnalla...

Kuitenkin yksin kukaan meistä ei ole kaikkivoipa, vaan tarvitsemme toisiamme. Kun joku yksilönä lähtee kohtaamaan syvimpiä juttuja, niin hän kaipaa sille kehystä, johon sitä peilata ja mihin suhteuttaen käydä sitä läpi. Mihin peilaten, kokea itseä.
Mitä meillä on tarjota tällaiselle yksilölle?
Tuomioitako? Positiivisia mantroja?

En tiedä...onko jokaisen tarkoitus tämä sitten yksin kokea...vai ei....
Toisaalta tämä maailma on sellainen vellova massa, että en tiedä voiko yksi yksilö olla homeopaatinen lääke...

Ja kuka on jäävi toiselle sanomaan, että ajattele postiivisesti tai että muuta asenteesi....
Emme koskaan voi tietää toisen tuskan ja kivun suuruutta.
Kuten Chandra tuolla aiemmin mainitsikin, se mitä tapahtuu ja kulminoituu tässä hetkessä, on syvemmällä tasolla paljon suuremman summa, kuin mitä näkyy ulospäin.

Jos uskomme useisiin inkarnaatioihin, menneisiin elämiin jne.
Niin silloin meidän pitäisi myös ymmärtää, että takana voi olla vaikka 5000 vuoden takaisia juttuja...eikä vain se mitä fyysinen silmä näkee taikka mieli käsitteellisesti ymmärtää. Vaikka onhan tuo 'menneet elämät juttukin' vain käsittellinen ilmaus jostain, mitä mieli ei muutoin voi käsittää.

Itse oikeastaan koen niin, että se jolla on kokemus, hän voi valita ihan miten vain...koska se lähtee Itsestä...
Mutta ilman kokemusta...pelkkää spekulointia...on vain sana helinää ja pelkoihin perustuvaa analyysiä...

Sekavaa juttua..  :D  ;)

En tiedä kuka on oikeutettu sanomaan ja mitä. Tiedän vain sen oman tuskani syvyyden ja mieleni pimeyden, jonka olen itse kokenut ja josta kärsinyt monta monta vuotta.

Tiedän myös vain omasta kokemuksestani sen, että jos sitä raadollisuutta elämässä etsii niin saamansa pitää. Sinne syvyyksiin voi mennä aivan niin syvälle kuin vain haluaa mennä, koska sehän ei lopu ikinä.

Voin vain sanoa, että itseäni on myönteisen ajattelun opetteleminen vienyt lähemmäksi totuutta. Se todellisuus pysyy aivan samana, mutta sitä voi tarkastella mistä näkökulmasta sitten vain ikinä haluaakin.

Uskon entisiin elämiin ja uskon myös siihen, että on olemassa syynsä siihen miksi emme koko ajan muista tietoisesti 5000 vuotta sitten elämäämme elämää.
Olen hieman eri mieltä siitä, että ajatukset ovat vain pintaa. Miten ylipäätään voisimme kokea yhtään mitään ilman ajatuksiemme voimaa ja vaikutusta?

Nyt en Mi-Olea ymmärtänyt kyllä yhtään mihinkä kirjoituksellasi pyrit. Mutta ehkä te muut ymmärsitte.

Mitä varsinaiseen aiheeseen tulee niin jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa ja jokainen voi vaikuttaa vain lopulta omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa. Muut voivat olla tukena, neuvojina ja lohduttajina jne. mutta lopulta toisten päätökset ja teot voimme vain hyväksyä.

Ei lainkaan sekavia olleet ajatuksesi nytkään Mi-Olea :smitten:

Vaan taas välittyi kokemusta,itsen tutkimista,tunteisiin paneutumista,myötätuntoa,ymmärrystä.

Kokemukset,surun,tuskan ja pelon,tuovat myös ymmärryksen.
Kyvyn asettua toisten asemaan ilman kirjoista opittua viisautta.Oppi kokemuksen kautta on aina aidompaa ja syvempää.

Sen minkä jollain tasolla on kokenut,poistuu pelkojen listalta.Ainakin siltä osin,että asiasta kykenee keskustelemaan ilman suuttumista ja jopa vihankin tunteita.

Kun ihminen fyysisessä sairaudessaan kohtaa tietyn kipukynnyksen,poistuvat myös pelot.Tämän pahempaa ei voi enää tulla,enempää en enää sietäisi.
Tuo fyysinen kipukynnyskin on kaikilla erilainen.Miksei siis myös psyykkinen?

Kuoleman kohtaaminen vie kuoleman pelon.Ei siinä mitään niin ihmeellistä tapahdu.
Sielu vain irtoaa ja jatkaa matkaansa jättäen kuluneet kuoret.

Toki olisi ihanteellista,jos kaikki jaksaisivat kuorensa loppuun asti käyttää.
Ja niin kuin Mi-Olea sanoitkin,jos osaisimme kulkea "pienin askelin"ja katsoa vielä sen seuraavan kulmankin taakse,saattaisi askel jossain vaiheessa taas keventyä.

Sitä pelkoa ihminen loppujen lopuksi niin täynnä on.Kivun tuskan ja kuoleman.
Noissa peloissa saattaa elämä helposti livahtaa ohi suun.Eli elämääkö tässä enemmän pelätäänkin kuin kuolemaa?
Elämään kun sisältyy muutkin kuin pelkkää positiivista hyminää.

No itseasiassa en pyrkinyt mihinkään...kunhan vaan ajatusten virtaa kirjoittelin...

Kuten kirjoitin, se jolla on kokemusta, voi 'valita miten vain'...vaikka sen positiivisuuteen taipuvuuden ja se on paikallaan...ja parhaaksi...
Kaikki on niin yksilökohtaista.

Se on totta, että sitä mitä haemme sitä saamme ja löydämme.
Mutta silläkin varmaan on tarkoituksensa jokaisella.
Ja toisaalta jos meillä on valmiiksi laadittu suunnitelma ja kohtalo, niin se syvyysastekin on sitten jo ennalta määrätty, joten toisaalta, jokainen voi vain heittäytyä elämään..rajathan on jo valmiiksi vedetty...

Sitä en tiedä, onko syvyydellä mitään päätepysäkkiä sen enempää kuin pinnallisuudellakaan...
Ehkä tosiaan on viisasta etsiä se oma kultainen keskitie sieltä.

Itsekin uskon, että jokainen perimmiltään teemme ne omat päätöksemme. Mutta kuitenkaan emme ole yksin tällä persoona/yksilö-tasolla, jolla täällä taivallamme, vaan aina yhteydessä toisiimme jollain tasolla. Kait...en tiedä...

Mitä tuohon ajatuksen syvyyteen tulee, niin itse kyllä pidän ajatusta aika pinnalisena ilmiönä....mutta että se nyt vain on oma ajatukseni..  ;)

Ei tarkoitukseni ole mitään provoa heittää...
itsekin tässä samalla jäsentelen näitä asioita, kun kirjoittelen...
 :-X

Kiitos kaikille aiheeseen osallistuneille! :coolsmiley:

Nyt pitää mennä välillä unten mailla,vaikka todella paljon olette minulle tänään antaneet purtavaa. :smitten:

Huomenna hammasremontti ja aikainen nousu.
Itsellä sen verran paljon vielä keskeneräistä puuhaa täällä,etten ajattele seuraavaan sataan vuoteen poistua,joten konetta ja kuoria pitää huoltaa välillä. ;D

Hyvää leppoisaa yötä kaikille ja huomisiin! :smitten:

Alzbetan kirjoitutksista tuli mieleeni tästä kohtaa


ystäväni kertoma tarina eräästä elokuvasta. En itse ole sitä nähnyt enkä tiedä nimeltä, mutta haluaisin kyllä katsoa sen! Elokuvan päähenkilö on mies, joka suunnittelee itsemurhaa ja toivoo, että kuolisi pois. Henkimaailman olento saapuu paikalle ja näyttää miehelle mitä olisi käynyt, JOS hän ei olisi syntynyt ja JOS hän nyt kuolisi. Mies sai huomata, että pienimmillä, hänelle mitättömillä asioilla joita hän ei edes tajunnut tehneensä toisille, hän oli auttanut ihmisiä ympärillään. Estänyt jopa näiden kuolemisen. Kun mies tajusi, että ilman häntä hänen läheisillä ihmisillään olisi elo mennyt kuin peltoon, koska hän puuttui, mies lopetti itsemurhan ajattelun.


tähän olen kuullut tällaisen vastauksen, joka kyllä kuulostaa ainakin minusta loogiselta eli: ihminen muistaa tiedostamattaan aina, millaista elo oli Toisella Tasolla, ennen fyysiseen maailmaan tulemista. Siellä kaikki oli hyvin, ei ollut ongelmia, huolija, kipuja tai murheita. Niinpä tämä sielu tiedostamattaan kaipaa takaisin tuonne paikkaan, jonne pysyvästi (ainakin joksikin aikaa) pääsee kuolemalla.

Hei!

Minun on nyt pakko osallistua keskusteluun itsemurhaa yrittäneenä. En ole teostani erityisen ylpeä, mutta asiat jotka siihen johtivat olivat liian suuria sen ikäisen (16v.) kannettavaksi. Voin sanoa kokemuksesta, että itsemurha on monesti hätähuuto, viimeinen keino saada joku huomaamaan oma tuskansa. Itselläni yritys sai myös minut itseni huomaamaan kuinka paljon tuskaa sisälläni koin, ja sen että voin loppuviimeksi vain itse lievittää sitä ja että muut voivat vain auttaa omassa paranemisprosessissani.

Itsemurha yritykseni oli tuolloin varsin hyvä ja vei minut miltein rajan toiselle puolen. Ennen heräämistäni luonani kävi joku (suojelushenki?), joka sanoi, että minun aikani ei ole vielä ja että minulla on vielä paljon tehtävää maan päällä. Tämä antoi minulle toivoa ja jaksoin palata takaisin elämään.

Oma kokemukseni itsemurhaan suhtautumisesta oli että läheiset eivät halunneet puhua siitä. Yritykseni oli esim. vanhemmilleni niin kova paikka, että he eivät edes pystyneet tulemaan sairaalaan tapaamaan minua. Myöhemmin kuitenkin huomasin, että vanhempani pelkäsivät puolestani todella paljon, sillä esim. isäni ei uskaltanut jättää minua vähään aikaan yksin kotiin. Emme ole myöhemminkään ikinä keskustelleet tapahtuneesta, vaikka tapahtuneesta on jo 12 vuotta. Luulen, että läheisteni syyllisyydentunne on vieläkin niin kova, että he eivät vain pysty siihen. Olen kyllä kertonut heille, että heidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, sillä vaikka asiat jotka siihen johtivat eivät olleet minusta riippuvaisia, niin päätökseni oli. Minusta tuntuu pahalta, että olen aiheuttanut rakkailleni niin syvät haavat.

Nykyään koen, että itsemurhista puhutaan paljon avoimemmin kuin esim. 10-20 vuotta sitten. Minusta se on hyvää kehitystä. Asiasta puhuminen voi nimittäin monesti auttaa asian havaitsemisessa. On myös aivan selvää, että ne ihmiset joiden rakas on ajautunut itsemurha ratkaisuun tarvitsevat apua selvitäkseen henkisesti. Sellaista taakkaa on todella raskasta kantaa. Syyllisyyden tunne on tyrmäävän voimakas.

Toivottavasti kenenkään ei tarvitse tuntea tarvetta niin äärimmäiseen tekoon kuin itsemurha. Olen itse erittäin iloinen, että aikani ei ollut vielä. Elämä ei ole aina helppoa, mutta jokaisesta hetkestä voi aina löytää jotain hyvää.. Uskokaa se! Toivon kaikille hauskaa päivää ja jaksamista.

Niinpä!

Aivan upeaa Aurinkoinen, että jaoit kokemuksesi kanssamme. Taisi olla suojelusenkelisi, joka "rajan tuolla puolen" kävi sinua tervehtimässä.  :angel: Onneksi palasit vielä tähän maailmaan.  :smitten:

Ihana Aurinkoinen, kun puhuit!  :smitten:

Minusta itsemurhayritys on niin rankka, rankin kopaus tässä elämässä, että jos siihen ei herää itse, eikä ympäristö, jonka kaiken tulisi laajentaa ajatteluaan, niin on vielä pahemmassa pulassa. Yhteiskuntamme siis on tosi jamassa!!

Mutta sinä olet ihanasti selvinnyt ja kauniisti puhut vanhemmistasi. Kunpa he voisivat lukea nyt tuon tekstisi. Vaikean paikan tullen usein 'ovet ' levähtävät sepposen selälleen, kaikki tulee julki ja kaikesta puhutaan. Ilma puhdistuu. Mutta tosiaan joskus se on niin vaikea, että ovet menevät entistä enemmän lukkoon. Siltikin ne voivat aueta, jokin uskomaton juttu saattaa joskus olla se 'seesam aukene', enkelit voivat järjestää näitä tilanteita, sinä itse tai sitten vanhempasi. Uskotaan ihmeisiin!

Kuitenkin jokainen taaplaa eteenpäin omalla tavallaan. Emme voi pakottaa ketään toiseen tapaan. Joskus vain voi 'kolahtaa'.

Hyvää elämänjatkoa sinulle, voit varmaan tukea kokemuksellasi monta muuta!

Halaus metsätontulta :smitten:

Minä tuossa hetki sitten ajattelin, että mistä tulee nimitys itsemurha? Miksei se ole esim. itsetappo, tai itsekuolemantuottamus. Taikka itse-eutanasia...
Mihin tuo perustuu...
Löysin aika mielenkiintoisen linkin aihetta sivuten...
Ja tutkimus jatkuu....  :idiot2:

http://www.edu.vlk.fi/koulut/apia/TUOMINEN/eutanasi.htm

Ainakin juridisessa mielessä tappo ja kuolemantuottamus ovat esimerkiksi juuri näitä mitä tapahtuu kun humalassa joku menettää malttinsa ja meneekin liian pitkälle. Toisin sanoen ne eivät ole suunniteltuja eivätkä erityisen harkittuja.

Kun taas murha on erittäin harkittu ja suunniteltu teko.

Eli taasen voi todeta, että suomen laki pohjautuu kristinuskoon ja on enemmän kirkko kuin kirkko itse.  ;)

Jep, tiedän tuon eron, mikä erottaa murhan muista...lakiahan näytti olleen muutettu juuri lähivuosina ja määritteet ovat hieman laajentuneet. Mutta se ei tässä olekkaan pointti, vaan sitä pohdin, mitä tuossa edellä kirjoitinkin.

Pitänee tässä nyt mainita, että itse olen sen verran sinut kuoleman kanssa (tietyllä tasolla), että en koe asian tutkimista mitenkään hmm...pelotavana.
Minusta asiat aukenee aivan eri tavalla, jos ei tarvitse pelätä onko oikealla vai väärällä puolella, vaan asioita voi tutkailla monelta eri kantilta.
En myöskään ole hakemassa 'oikeutta' itsemurhalle, mutta en 'tuomiotakaan', vaan pohtimassa, mitä ihmisen sisällä silloin tapahtuu, kun hän on liki tällaista ajatusta tai ratkaisua ja mitä tapahtuu lähellä ja vähän kauempanakin olevien ihmisten sisällä. Kuka pelkää ja mitä pelkää.
yms.

Tuomitkoon joku muu kuin minä. Tai asettakoon oikeudelliseksi.

Olen itse kokenut tällaista hyvin lähellä itseäni ja mennettänyt myös sen kautta itselleni rakkaan ja tärkeän ihmisen, joten en spekuloi tätä mitenkään itsestäni irralisena asiana.
Menettämisen tuskaa olen kokenut ja myös kuoleman haluakin aikanaan.
Minulle tämä aihe on tietyllä tapaa ja tietyllä tasolla 'neutraali'. Olen puhissut ja puhkunut jo siihen liittyviä tunteita aikanaan ihan tarpeeksi. Siis siinä mielessä, että miettisin sitä kaksijakoisessa mielessä, onko se oikein vai väärin jotenkin yleisenä sääntönä ja muottina. Ulkoaohjautuvuuden kautta määriteltynä. tai tulevaisuuteen tai menneisyyteen tähdäten. Se tulee mitä tulee, ja se on sitten.

Mielummin tutkailen näitä sisältä käsin...
Ikävää, jos joku ottaa tällaisen katsomisen suunnan jotenkin 'uhkana'... omalle vakaumukselleen, sillä se ei ole tarkoitus. :-X
Tiedän, että näitä asioita koetaan niin monella eri tasolla ja jokaisella niillä on eri syvyytensä ja myös erilaiset ratkaisut ja näkemykset palvelevat niitä.
(ei muuten ollut tämä viesti mitenkään sitten erityisesti osoitettu Alzbetalle, vaan ihan yleisesti ottaen)

*pohtii 133-vuotiaaksi elävä Mi-olea*  ::)

Aurinkoiselle terveiset! :smitten:

Sinä jaksoit ja näin pääsit näkemään iloista puolta elämässä.
Kyllä sekin mahdollisuus useimmille suodaan vaikeitten aikojen jälkeen.
Ehkäpä vanhempasikin jonain päivänä rohkenevat asiasta kanssasi puhua,ja tämä asia pyyhkiytyy kaikkien mielestä. :angel:

Näille,jotka katsovat oikeudekseen tuomita kanssaihmisiään muistuttaisin kyllä sanomaa:"Älkää tuomitko,ettei teitä tuomittaisi!"

Sitä kun tuppaa saamaan takaisinkin sanomisiaan joskus.Johan asia näyttää toiselta,kun ei enää perustu kuulopuheisiin ja lehtikirjoitteluun.
Mielipiteissään on helppo olla rajaava ja jyrkkä silloin,kun ei ole juuri mitään kokemusta asiasta.

Surullisena nämä tapaukset koen,niin surullisena,että viimeiseksi lähtisin kivittelemään.

Tulipa vielä mieleen eräs asia lohdutukseksi niille,joita aihe on koskettanut.

Miten on mahdollista,että melko suuressa meediotilaisuudessa sain viestin itsemurhan tehneeltä,jos tällaisessa karmeassa välitilassa killuvat? :idiot2:

Kiitti kauniista avusta ja kyllä siinä kuvailtiin juuri ja tarkkaan tilanne mistä oli poistunut.Myös mitä oli sillä hetkellä taakse jäänyt (esim.perheensä).

Kyllä ne rankaisut taitavat tulla meiltä maan asukeilta enemmän kuin ylhäältä käsin.
Varmaan tulevat takaisin oppimaan kesken jäänyttä,vaan mitä sitten?
Kuka tuntee olevansa niin puhdas,ettei enää mitään opittavaa olisi? ???

Moikka
Ajattelin heittää kommentit aiheesta, kun ikätovereita muutama on päättänyt itse päivänsä ja muutama harkinnut, mutta pelastunut skarppauksen avulla positiivisempaan elämään kiinni.

Mielestäni suomalaisten itsemurha tilastojen synkkuyys maailman tilasto huipulla johtuu sisäänpäin kääntyneestä mieli perimästä. Usein itsemurha on viesti muille hätähuudosta tai salaisuuksien / traumojen liika kuorma. Esim. suomessa vuosittain sairastaa n. 200.000 kroonisesta kivusta kellon ympäri ja niistä 100-200 päättää päivänsä itse. Eräs tuttavani kärsi syöpä kivusta ja ajatteli lääketieteen tehottumuudesta johtuen mennä aitan taakse haulikolla helpottamaan kipujaan. Rauha hänen sielulleen, sillä kivut on poissa, mutta olisihan se elämä voinut toisinkin päättyä.
Miksi meiltä puuttuu lähimmäisen huomioon ottamisen taito ja avun pyyntö taito.
Elämisessä tarvitaan mielenhoitoa, joten miksei sitä opeteta jo lapsille koulussa. Sillä mielen hoitoon perehtyneet voisivat opastaa miten selvitään stressistä ja mikä on tärkeää sekä miten oppisi löytämään sisältään sen oljenkorjen, joka pitää elämässä kiinni olosuhteista riippumatta. Ihmisen miinuutta voi kasvattaa ja kehittää kestämään vastoinkäymisiä. Keho ja mieli ovat vahvassa yhteydessä toisiinsa, sillä vakavassa masennuskin aiheuttaa fysiologisia muutoksia, joyka aiheuttavat kipua.
Ihmisen mieli pelkää kipua ja elämän vastoinkäymisiä itsessä ja muissa, että tekee mitä tahansa, ettei tarvitse kohdata niitä ja menettää kasvojaan muiden

Pohjimmiltaan se mikä ei tapa, mutta kolhaisee niin vahvistaa meitä.

Itsemurhassa on usein kyse itsetunno karisemisesta pohjalukemiin. Itsensä hyväksyminen ja ymmärrys tapahtuu vain kokemuksen kautta.

On vaikea tietää toisen tuskan ja kivun suuruutta, mutta henkinen tuki keventää monien kivireppua, joten jokainen tarvitsee rinnalleen sielunveljiä.

Tekisi hyvää katsoa omaa peili kuvaa silloin tällöin itsensä sisimpää ja kerätä voimia jaakobin painiin ettei kannata niin hyvää tyyppiä päästää päiviltä, joka peilistä kurkistaa.

Mikä on 100-vuotiaiden elämän salaisuus:
-   He ovat arvostaneet itseään
-   Harrastaneet mieli harrastuksiaan
-   Liikunta on ollut osa elämää
-   Oikein ja terveellisesti syöminen
-   Uteliaisuus kaikkea kohtaan ja itsensä kehittämien
-   Itsensä ja toisten rakastaminen
-   Haaveiden toteuttaminen

Jokainen meistä voi elää myös 100-vuotiaaksi vaikuttamalla itse omaan hyvinvointiimme. Ennaltaehkäisy on parasta hoitoa, vaikka perimän vaikutus Mieleemme on suuri. Oireet ovat signaali sisältä ettei kaikki ole kunnossa ja pitäisi kiinnittää huomiota itseensä paremmin.

Mielialaan vaikuttavia seikkoja:

-   Satsaa ruuan laatuun määrän sijasta
-   Harrasta liikuntaa, se pitää negatiiviset poissa mielestä
-   Rakasta itseäsi ja muita
-   Ole utelias kaikkea kiinnostavaa kohtaan
-   Löydä itsellesi mieluisa työ ja harrastus
-   Käytä luovuuttasi, se on paras kehittäjäsi
-   Toteuta itseäsi sellaisena kuin olet
-   Pyri neutralisoimaan negatiivisuutesi
-   Älä kanna katkeruutta sisälläsi
-   Arvosta itseäsi enemmän kuin muiden mielipiteitä
-   Ole mieluimmin hyödyllinen kuin miellyttävä
-   Toteuta haaveesi
Jokainen elämä on elämisen arvoinen.
 :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:

Ensimmäiseksi haluaisin sanoa,että aloitin tämän topicin juuri siksi,että aiheesta heräisi keskustelua.Ja kiitos vain,kommentteja on tullut enemmän kuin uskalsin edes odottaa. :)

Toivoisin sinulle Inka107 ihmistä elämääsi,joka kohtaisi sinut omana itsenäsi ja kykenisi kerallasi löytämään vahvuutesi tässä elämässä.
Sillä vaikket siihen lainkaan jaksaisi uskoa,niin sinussakin se siemen on,joka lähtee kasvamaan kun otollinen maaperä löytyy. :smitten:

Uskon näin meidän kaikkien kohdalla olevan,mutta,kuten nyt monesti jo olen sanonut,toiset väsyvät kesken matkan etsimiseen. :'(

En kyennyt omalla kohdallanikaan ennen uskomaan,kun tie tuntui niin pimeältä ja kiviseltä.Mutta tänä päivänä,olen kaikista niistä kokemuksista kiitollinen.
Jälkeenpäin kykenen ymmärtämään asioiden tarkoituksen,vaikken sitä silloin nähnytkään.

Salomi toi esiin tärkeitä asioita.Avun saaminen kanssaihmisiltä ja AVUN PYYTÄMISEN TAITO!
Se meillä tuntuu olevan myös aika hakusessa.En tiedä,mutta tuntuu,että miehelle vielä hankalampaa.On kasvatettu siihen,että vahva pitää olla ja avun pyyntö koetaan heikkoutena.Mitä se ei suinkaan ole!

Ja kyllä!Mielenhoitoa kouluihin!Asioista todella pitäisi puhua ennaltaehkäisevästi,eikä vasta kun on ajankohtaista.
Itsetunnon kohotusta sekä kotona,että koulussa.Rohkeutta rakastaa sitä hyvää tyyppiä peilissä,joka on ystäväsi. :angel:

Täysin asiaan kuulumaton tapahtuma tähän loppuun. :D
Käväisi eilen kukkakaupassa ostamassa itselleni suuren rahapuun,jota olen haikaillut.Jonossa oli kaksi miestä.Vitsailin jotain rahasta,jota nyt alkaa virrata kotiini. ;D
Myyjä sanoi,että juu,sanotaan rahapuun kyllä tuovan onnea,jos sen ystävälle ostaa.Johon tokaisin että minähän olen itseni ystävä! ;D
En ehtinyt ajatella,kun lause lipsahti,vaan hyvä oli lipsahdus.
Syntyi asiasta antoisa keskustelunpoikanen neljän toisilleen vieraan ihmisen kesken.Tuli hyvä mieli! :smitten: :smitten:

 :coolsmiley:

        Siis tämä POHJOINEN ulottuvuus ( ! ) luo meistä, tai ainakin

        miehistä olentoja, jotka eivät tunteitaan pura, tai jos purkavat

        saattaa se olla laitimmainen kerta.. Ja mistä lie, ne pienet purkamatta

        jääneet tunteet, väärinymmärrykset, loukkaukset ja loukatuksi

        tulemiset saavat sen voimansa, ehkä siitä ilmaisun vajavaisuudesta.


                     :angel:   :smitten:  :-*

Voi, voi, kun hienot juttelunne herättävät ajatuksia!

Juuri tuo itseriittoisuuden ahneus tai jopa saavutettava ihanne: 'minun pitää pärjätä yksin, on nöyryyttävää pyytää apua' on se vimma (löydän sen kyllä itsestäkin) joka vie sitten voimat ja kun oravanpyörään joudutaan, sieltä on vaikea päästä ulos.

(Olen joskus viitannutkin, että tämä on amerikkalaisen filosofian 'satanismin' periaatteita ja on ujuttautunut salakavalasti ja tiedostamattomasti nk. demokraattiseen yhteisöömme läntisessä maailmassa)

Mutta tuli mieleen ihmisen kuitenkin synnynnäinen huoli myös toisesta tuskankin keskellä. Itsemurhaa hautovien kanssa keskustellessa olen aina törmännyt tähän. Uskon että jokainen tuohon kierteeseen joutuva ajattelee myös ympäristöään. Se, mitä tekee, miten vaikuttaa lähimmäisiinsä, näkee heidän kamalan huolen, väsymyksen, kärsimyksen. Ja syyllistää silläkin itsensä. Voiko olla niinkin että itsemurhan takana on myös toive vapauttaa kaikki muukin siinä ympärillä kärsimyksistä, joita ei pystytä selvittämään? Että se olisikin itsevapautus eikä itsemurha. Tuolla edellä kun puhuitte noiden sanojen merkityksistä. Voiko se olla ikäänkuin 'peruuttamista', luopumista ja sopimusta oman itsensä kanssa, että 'nyt ei vain voimat riitä, eikä löydä niitä muualta'.

Puhun nyt myös niistä äärimmäisyyksistä, joissa esim. mustasukkaisuus tai viha toista kohtaan muodostuu niin suureksi, että pelkää tekevänsä jotakin toiselle. Kun tekee sen itselle säästyy tekemästä sitä jollekin toiselle. Eikö tällaisesta näkökulmasta voisi löytää jopa tietynlaista epäitsekkyyttäkin ja oman vaikeutensa yksin kantamista?

En tiedä. Tuli vain mieleen ja kirjoita paukuttelin.

Nyt kun itämainen filosofia ja ajattelu ja myös alkuperäisten kansojen uskonnot ovat tulleet arvostetuimmaksi, juuri tämä aihe mm. olisi hyvin tähdellinen keskustelunaihe. Meidän ei tarvitse olla enää lähiympäristön asenteiden vankina.
Me olemme Maan asukkaita!

Itsemurha....paljon puhuttu ja paljon piilotettu aihe..tavallaan itsemurha on anteeksiantamaton teko toisaalta se on luopumista kasvattavasta henkisestä kokemuksesta :-X Itse en niinkään tuomitse sen valinnan tehnyttä ihmistä, kun ajattelee miten raskaat energiat on maapallolla ja miten julmaa ja kylmää todellisuus on :-[ ja onhan kuitenkin valinta jokaisella itsellään, mutta aika paljon tehdään harkitsettomia itsemurhia hetken mielijohteesta tai päihteiden alaisena :'( mutta silti kukaan ei ole toisen hengen vartija, jokainen vastaa siitä itse ja omista valinnoistaan, muut voidaan myötävaikuttaa omalla henkisellä panostuksella ja positiivisellä asenteella luoden uskoa parempaan ja tukea vaikeissa tilanteissa olevia :smitten: mutta valinta on jokaisen miten haluaa apua, emme voi pakottaa ketään elämään väkisin, ei siihen pysty kukaan täytyy vaan toivoa, uskoa, luottaa ja rakastaa aidosti tulevaisuuteen vaikka se kuinka vaikeelta tuntuisi :smitten:

Kyllä Metsätonttu! :coolsmiley:

Myös tuosta on kysymys.Halusta vapauttaa myös läheisensä,jotka ilmiselvästi kyllästyneitä ainaiseen murehtimiseen.

Ymmärrettävää läheisiltäkin.Nämä kun ovat niin monia vuosia kestävää piinaa koko lähipiirille.
Vuoden masennuskausi tai muu vastaava,on vielä aika,johon jokaisella riittää voimia tukemiseen.
Mutta kun puhutaan 10 vuotta ja ylikin,alkaa väsymystä ja jonkin asteista sairautta olla jo yhdellä jos toisellakin.

Kun tämä ensimmäinen oireilija sitten heittää vielä,näitä yrityksiä tai puhetta kehään,muissa nousee vimmattu kiukku.
Ja ensimmäisessä syyllisyys ja kehä syvenee ja pahenee.

Oikeaa tai väärää en tiedä,,  Vaikea asia joka tapauksessa,eikä kovin helposti ja nopeasti ratkaistavissa. :'(  :angel:

Chandra, puhut elämän realiteeteista!

Tiedän itse, että kyllä minulla ja miehellänikin joskus heräsi kysymys: Kuka auttaa ja hoitaa meitä?

Ei kukaan, kun hätä on suurin. Nykyään on jonkinlaisia vertaisryhmiä, jos niissä jaksaa kulkea tms. Mutta kun asia oli pinnalla, lisää vain ohjeita, mitä kaikkea voisi tehdä, mitä kaikkea pitäisi ymmärtää. Omaisilta vaaditaan niin kauheasti joskus, että tuntuu, kuin jokin syy todella kaadettaisiin heidän niskaansa. Sitten on vielä sukulaisia, jotka säälittelevät lisää sairasta, kun ette ota kotiin ja hoida!

Anteeksi purkaus, mutta näkökulmia voi olla niin monioita.

Yksi tulee vielä mieleen. Tuossa edellä Sawotar puhuu 'raskaista energioista'.
Minä uskon, että siellä on paljon syytä. Ja millaisia olioita liikkuu noissa raskaissa energioissa, minkälaisia hiukkasia. Olemmeko me ihmisparat vain jonkin ihmeellisen pahan henkisen ja energisen hyökyaallon uhreja, jossa me emme kovinkaan paljon voi mitään?

Yritetään pysyä tasapainossa, päivä kerrallaan. Hoitamalla toista ja hoitamalla itseä, kumpaakin yhtäpaljon ja aina varsinkin häntä, juuri, sinun 'parasta ystävä itseäsi', josta niin paljon on ehkä muidenkin elämä kiinni.

Rakkautta, myötätuntoa... :smitten: :smitten:

Ei kukaan,kun hätä on suurin,,,

Ei kai,kun kaikki välittävät ihmiset yleensä ovat jo sen hädän silmässä.

Kyllä Sawottaren esiin tuomat raskaat energiat tällaisissa tilanteissa yllä ovat.
Siksi kai sellaiseen ilmapiiriin ei niin kovaa tunkua ole.
Tarttuvaa on jollain tasolla.Silloin tuo itsensä hoitaminen on hyvin tärkeää.

Kävely luonnossa,hiljaiset hetket,hoidot ja meditoinnit.Kaikki mistä itse kukin saa voimaa.

    Rakkautta ja myötätuntoa täältäkin itse kullekkin! :smitten:  :smitten:

Itsemurhassa on usein kyse itsetunno karisemisesta pohjalukemiin. Itsensä hyväksyminen ja ymmärrys tapahtuu vain kokemuksen kautta.

---

[/color]Miksi meillä on niin huono itsetunto?
Tuleeko se lapsuudesta? Tulee, ja kun vanhemmillakin on syyllisyydet omasta riittämättömyydestään vanhempina ja yhteiskunnan jäseninä, miten he voisivatkaan tukea lastaan hyvän itsetunnon omaksujaksi.

Syyt jonkun väsymiseen elämäänsä ovat varmasti hyvin syvällä ja moninaiset.
Jokaisen henkiset voimavarat suhteessa elämän tuomiin vaikeuksiin ovat jokaisella erilaiset.

Enempi kun osaisimme kasvattaa rakastamaan itseään, ehkä monen voimavarat vaikeuksissa riittäisivät.
On totta , että esim. alkoholisti 'sairastuttaa' vähintään kymmenen lähintään itsensä lisäksi.
Miten sellaiset läheiset osaa ja jaksaa tukea ja nostaa vajoavaa?
Siellä on varmaan juuri ne raskaat energiat hyvin vahvoina.

Syyllisyys on taakkana raskas sekä sairaalle, että läheisille.
Ja syyllistäjiä riittää.

---

Yritetään pysyä tasapainossa, päivä kerrallaan. Hoitamalla toista ja hoitamalla itseä, kumpaakin yhtäpaljon ja aina varsinkin häntä, juuri, sinun 'parasta ystävä itseäsi', josta niin paljon on ehkä muidenkin elämä kiinni.

---

Auttamalla itseäsi voit auttaa toisiakin, se on totta.

 :smitten:    maarita            :smitten:

Toisin kuin joku täällä aikaisemmin mainitsi, itselleni tästä aiheesta tuskin koskaan tulee neutraalia.  :-\ :buck2:

Omiin kokemuksiini nojaten sanoisin, että suurin syy miksi itsemurhaan päätyy on pohjimmiltaan ihmissuhteet. Joko se, että niitä ei ole tai sitten jokin psyykkinen tai fyysinen sairaus on sekoittanut ne niin, että ne ovat muodostuneet sietämättömiksi solmuiksi, joita ei saa enää millään auki tai sitten verkoksi, josta ei enää pääse millään rakentavalla tavalla irti.

Syvällä sisimmässäni en voi tätäkään ratkaisua tuomita niin surullinen kuin onkin. Sekä tekijälle itselleen, että läheisille.

Valitettavasti yhteiskunta muokkaa aika pitkälti kauniit ja erilaiset :knuppel2: siinäpä suurin syy itsetunto/masennus ongelmiin :tickedoff: onhan noita lehdet täynnä ja mainokset millainen se pitäisi olla :-\

Mut eihän me kaikki uskota niitä millään!  :2funny:

Miksi meille ei opeteta hyvän itsetunnon kohotusta päiväkodeissa ja kouluissa

Kun meillä suomalaisilla on toi periytyvä huono itsetunto ja itse syyllistämisen taito.
Sukupolvelta toiselle kansamme on peilannut jälkipolville omaa syyllisyys taakkaa kannettavaksi. Vanhemmat ja yhteiskunta pommittaa lapsia vaatimuspaineilla: opiskele ja pyri parempaan, älä rupee paska duuneihin niin kuin aiemmat sukupolvet, meistä ei ollut mihinkään täytyy lasten pelastaa vanhempien kunnia, jos et pärjää oot luuseri ym.
Kyllä siinä ihminen masentuu, kun yhetiskunnan oravanpyörä kiihdyttää vauhtia ja kun tulosta ei synny niin lennät ulos työstä ja sidosryhmistäsi luuserina. Kova on tämänpäivän maailma, mutta miksei meille lapsena opeteta, että voittajia ovat ne, jotka pystyvät elämään sisäisen äänensä ja taitojensa mukaista elämää.

Jokin aika sitten oli lehdessä juttu, että politikot alkavat olla huolissaan nyt alle viisi vuotiaista lapsista ja ne ovat tehneet laskelman ettei lapset olekaan enään kallis menoerä yhteiskunnalle. Vaan se on sijoituskohde, sillä jos lapsen terveyteen, koulutukseen ja hyvinvointiin satsataan niin se tulee halvemmaksi tulevaisuudessa terveenä ja tuottavana yksilönä kuin nykyiset loppuun kulutetut sukupolvet.

Siinä sen näkee me olemme politikoille ym. pelkkiä numeroita emmekä ainutlaatuisia yksilöitä maailmankaikkeudessa, joten en yhtään ihmettele tämän kansan itsemurhatilastoa, kun aito välittämisen taito puuttuu.

Raskaat energiat ovat hyvin vahvoina joka puolella esim. entisaikojen välittäjät eli lääkäritkin ovat nykyään kuuntelun ja hoidon sijasta reseptirobotteja, joille me olemme vain diagnooseja emme ihmisiä. 90-luvun lamassa otettiin uusi amerikkalainen hoito käyttöön, kun keksittiin kokonaisvaltaisen hoidon sijaan antaa potilaille avo- / etähoitoa kotiin ja pilleriä huuleen muu hoidon sijjasta, koska aito ihmistyö, jossa on välittäminen ja kuuntelu mukana oli liian kallista.

Suomalaisen itsemurha herkkyyden huomaa hyvin, kun menee bussiin, jossa on 20 niin kaikki istuu omilla paikoilla ikkunan vieressä - toista kuin entisajan mukava linja-autossa on tunnelma henkinen aika.

keventekää sydäntänne turhalta painolastilta, kuten sanotaan: Kun huolet ei paina niin ei rasitu polla ja kota on hyvä olla!!!!!
 :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:

Ja jälleen kerran niiaan ja kiitän sinua Salomi! :smitten:

Tuohon ei ole mitään lisättävää!Näin se on!


     :smitten:  :smitten:  :smitten:

Moikka inka107

Mainitsit itse yrittäneensi itsemurhaa ja olevasi todella surullinen ettet päässyt pois. Mutta mitalista voisi ajatella toisen puolen eli elämän jatkumisella on oltava jokin tarkoitus ja katsoo pelin loppuun luonnollisesti mikä se oikein sitten on. Eräs kaverinikin yritti itsaria ja kehoitin epäonnistumisen jälkeen häntä katsomaan elämänpelin loppuun miksi hän sai lisäajan. Kerran tavattuaan hän kehui olevansa kiitollinen, että epäonnistui itsarissa ja sai kokea elämässään sellaisia aioita joita ei ollut kuvitellut etukäteen. Elämä on yllättäviä käänteitä täynnä.

Itsemurhaa suurin osa harkitsee pitkään ja puhutusta heikosta itsetunnosta se juuri pitkittyy - onneksi monilla. Yleensä se tekee ne takapenkin hiljasimmat kaverit. Yksinäisyys on pahin itsarin aiheuttaja, sillä itsen huomasin tämän sairaalan vuoteessa, jossa elämänlankani oli mielessäni kuin hius veitsenterällä katkolla. Vieruskavereiden elämäntahdon hiipumista kuunnellessa vahvalla itsetunnollani päätin, että suosta on noustava, vaikka kaikki muut olivat minulle selkäni kääntänyt.
Aina inhoamani työnkin jätin, kun sairasloman jälkeen palasin töihin ja kaverit naureskeli, että ollaan me pärjätty täällä ilman sua - mikä helpotus elämän valinnalle.
VÄLITTÄKÄÄ, OLKAA LÄSNÄ TOISILLENNE, ÄLÄKÄÄ JÄTTÄKÖ YKSIN HILJAISIA.
Tsemppiä ja yrittäkää pitää mieli korkealla, eikä kannata heittää kirvestä kaivoon pienistä vaan muistakaa elämän mitalilla on kääntöpuolikin, joka voi olla auringon paiste risukasaan.
Elämä on ihmeitä täynnä, kuten lapseni imetteli viime kesänä, että miten ihmeellistä, että aurinko paistaa sade säällä ja salama voi lyödä kirkkaalla säällä.
Enpä ollut koskaan tuollaista pannut merkille luonnossa - olenpa ollut sokea.
 :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:

Tässä on monessa kirjoituksessa ollut esillä yksinäisyys? Yksinäinenhän voi olla suuressa perheessä, suuren joukon keskellä tai ihan fyysisestikin yksin. Mistähän tällainen yksinäisyys johtuu? Ja mitä yksinäisyydessä kärsitään? Mikä aiheuttaa yksinäisyyttä?

Tuli mieleen eräs äänestysjuttu tuolla jossakin, jossa kysyin mistä haetaan apua. Äänestyksessä ylivoimainen 'voittaja' oli 'haen avun itseltäni'. Miksi on näin?

Niin,,, ???

Yksinäisyydestä puhutaan paljon ja uskon sen olevan todella rankkaa.

Suuren perheen lapsena ja itellänikin kun tuo perhe on aina ollut jossain muodossa en tunne tätä aluetta.Ystäviäkin on aina matkassa kulkenut.

Kiitollinen olen niille luottoystäville,joille voi puhua aivan kaiken,pelkäämättä että asiat kulkisivat pitkin kaupunkia.

Koska minulla ei ole omakohtaista kokemusta,kuin tuo joskus ihmisten ympäröimänäkin yksin,ei ole mitään neuvoakaan. :'(
Silloin kun hetkittäin tuntee yksinäisyyttä,kertoo se viestin minulle,että syytä kaivautua omaan sisimpään etsimään syitä syviä.

inka107 on asiaa ennenkin perään kuuluttanut.Ehkä täällä muitakin samoin kokevia,jotka voisivat omista kokemuksistaan kirjoittaa..

Ja Inkalle voimia sinne ja paljon lämpöisiä ajatuksia! :smitten:

Niin onhan toi yksinäisyys ihmeellinen periytyvä vaiva meidän kansalla, sillä vaikka olemme suureessa perheessä tai väki joukossa niin olemme yksinäisiä.
Minullakin on monta sisarusta ja silti jouduin olemaan se joka joutui sisarusparven ulkopuolelle ilma hengen heimolaista. Mutta onneksi eräs lapsuudenystävä on ollut hengen heimolainen yli 30 vuotta. Toistemme personal treinereinä ollaan skarpattu toisiamme eteenpäin.

jokinaika sitten ihmettelin suomalaisten kylmyyttä ja syrjintää, kun eräässä suuressa kaupungissa mies henkilö sai sydänkohtauksen bussipysäkillä ja luuhistui maahan niin aikuiset ihmiset jatkoi vaan bussin odottelua tai katteli kauempaa ohikulkiessaan. Hänen auttajiaan olivat kaksi 15-vuotiasta tyttöä, jotka soittivat ambulanssin. Kyllä mahtoi olla kokemus, kun makaat maassa yksinäsi avuttomana ja muut kulkee ohi välittämättä.

Uteliaisuuttani eräänä päivänä kokeilin miltä tuntuisi olla 4-raaja halvaantunut pyörätuolissa. 2 tuntia jotenkin kesti, mutta 4-tunnin kohdalla meinas mennä hermot, kun nenää kutitti ja telvision katselu alkoi pänniä. Joten en ihmettele, jos joku tekee itsarin kipujen ym. vuoksi, kun ei kovassa oravanpyörä maassa löydy kaikille hengen heimolaista joka auttaa läpi via dolorosan eli kärsimysten tien pääsemään elämässä voiton puolelle.

Auttakaamme miestä mäessä eikä ainoastaan mäen päällä.
 :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:

Me jätämme ihmiset yksin. Jokainen jättää joskus jonkun. Ymmärrän sen, jos podemme yksipuolista ystävyyttä tai toveruutta ja sitten väsymme ottamaan yhteyttä kaveriin, joka itse ei sitä tee. Ehkä hän ei vain välitä, ajattelemme. Tai että hän ehkä haluaakin päästä eroon. Tai että tiedämme, että hän on laiska pitämään yhteyttä. Mutta tiedämmekö? Toinenhan voi olla niin masentunut, ettei jaksa pitää yhteyttä. Mutta miten voimme tietää sen?

Kun taas jos jätämme sairaat vanhempamme, sisaruksemme tai lapsemme, jotka varmasti tunnemme elintavoiltansa, oman onnensa nojaan, on kyse toisenlaisesta unohtamisesta ja tietämisestä.

Sanotaan, että vihakin on kontaktimuoto ja parempi vaihtoehto kuin välinpitämättömyys. Entäs ylpeys?

Moikka
Suomeen tarvittaisiin lisää tuollaista Mika Myllylän tapaista- KAVERIA EI JÄTETÄ! aseveli asennetta. Suomi voitti talvisodan taistelut, vaikka hävisikin sodan moraalisesti, koska jermuilla oli mottona " veljeä ei jätetä" missään tilanteessa. Hienoimmalta tämä asenne tuntui, kun aseveljet kävivät hakemassa kaatuneet toverit venäjältä jokunen vuosi sitten, koska he mielestään halusivat täyttää lupauksensa, että jokainen palaa kotiin.

Jokaisella meille on täällä maailman kaikkeudessa oma tukipilarinsa, mutta toisilla se tulee esille aiemmin ja toisille myöhemmin. Ketään ei ole luotu yksin kärsimään täällä, mutta se on toi raha ja valta, jotka ovat kivettänyt sydämmemme kuuroksi avunpyynnöille ja avunannolle.
 :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:

TATA AVUTTOMIEN HATAA OSOITAN SORMELLA RAKASTA KOTIMAATANI, ELI SUOMEA, muualla kylla osataan auttaa, olen nahnyt sen omin silmin.
Diamond

Ja voimmeko muuttaa kenekään muun asennetta kuin omaamme?
Odotellessa vaikka sitä, että muut muuttuu ja yhteiskunta muuttuu, voimme muuttaa vaikka omia asenteitamme.  ;)

::)

Niin,omat asenteet on syytä suurennuslasin alle laittaakin. :coolsmiley:

Useimmiten siihen tarvitaan kuitenkin omakohtainen kokemus,jokin tarpeeksi lähelle osuva kolaus. :-\

Vasta silloin joudumme pakostakin miettimään,miksi ja mikä mättää kun,,, :knuppel2:

On kyse sitten itsemurhasta,sairauksista,yksinäisyydestä,rahattomuudesta,,,

Harvapa niitä miettii,jos itsellä kaikki hyvin.
Tai ainakaan ymmärtää,jos tovi tuleekin mietittyä.

Miksi aina täytyy kokea kantapään kautta tuo herääminen? ???
Ehkemme tarvitsisi näitä kokemuksia,jos osaisimme aidosti myötäeläen tehdä sen,minkä kykenemme ja jaksamme. :angel:

 ;)

     :)

           Täytyy, kyllä, koska olemme kanta-astujia.  ::)


                  :smitten:

Voimistelijoille opetetaan 'päkijä-astunta'... :D
Mutta minä en taida olla voimistelija...  :D

;)

Nooh,, ???

Taidan olla nykyisellään varvas-astuja.
Kantapäät kun olen jo muusiksi astunut! ;D

         :-*  :smitten:

 :coolsmiley:

     Ehkä se tarkoittaa, ettei ole omassa elämässään kulkenut

     hiljaa hiippaillen, kuin sukkasillaan, vaan elämä, tuo meille

     kuitenkin niin läheinen, on antanut jotain itsestään.



                           :smitten:

:coolsmiley:

,,,sylillisen tahtoisin kerrallaan,,

   Ja saanutkin,juu.Kaikkea en olisi niin kovasti halunnutkaan. :'(  :tickedoff:


  Kiitosta taas lahjasta!Naurun nimittäin! :-*  :smitten:

Tuosta astumisesta (ja ehkä elämästä yleensä)...

Minun viisas ukkoni on opettanut tuolla metsässä liikkumisesta, että 'älä koskaan astu raskaasti koko jalalla, astu aina niin, että paino on vielä puoliksi toisen jalan varassa. Silloin on mahdollisuus vielä vetää etummainen jalka pois ja siirtää se astumaan muualle. Ja jousta! Astele koko jalalla, polvet valmiina joustamaan. Vähän niinkuin jänkälappalainen.'

Ja se on totta. Jotkut ovat hyvin vahinkoalttiita luonnossa kulkiessaan. Milloin vajoavat vyötäröitään myösten suonsilmäkkeeseen, milloin jalka eksyy louhikkoon, milloin astuu käärmeen päälle tai muuta sellaista. Paremminkin voi kulkea.

Yksi hyvä systeemi on liikkua toisen (joka tietää minne mennä),  askeleen jäljissä. Siinäkin voi oppia jotakin. Vaikka kukapa nyt siinä viitsii pitkään kulkea.
Oma polku pitää löytää  :tickedoff:

Tämä meni nyt ihan symboliikaksi, mutta tuli vain mieleeni!  :smitten:

Otanpa tämän perin ajankohtaisen aiheen uudelleen esiin.
Mikäs sen sanomaa vanhentaisi.
Nyt pyydän,että pyrittäisiin pysymään aiheessa ja jättämään kaikki letkautukset pois.

Olen kohdannut juuri nyt todella monta masentunutta,jotka ovat tukeutuneet reikiin.
Moni tulee takaisin,jotkut eivät.
Itseasiassa minulla ei juuri muita käykään kuin elämän päähän potkimia.
Tuosta reikipiiristämme saan itse voimani.
Vaan kovinpa vähissä ovat nyt. :-\

Minulla on muuten kaikkea ympärilläni mitä tarvitsenkin,mutta rahavaikeudet niin valtaisat,että joskus jaksaminen tuntuu mahdottomalta.
Tuloni ovat pienet ja ylimääräiset menot heittävät koko talouteni aivan sekaisin.
Nyt sain kieltävän päätöksen potilasvakuutuksesta ja toinen yhtä kauan pyörittämäni asia eri virastoissa pitäisi pian ratketa.Ei ole rahasta kuitenkaan kyse,mutta energiaa on kulunut valtavasti.

Eilen huomasin pyörittäväni päässäni ajatusta,kumpi on todempi.
Se,että on olemassa joku välitila missä joudumme lillumaan kunnes olisi "oikea"hetkemme kuolla,vai se,että olen ottanut liian suuren tehtävän sielutasolla,enkä jaksakaan sitä viedä loppuun. ???

Puhuin asiasta eilen ystäväni kanssa,koska oma näkemykseni on,ettei mitään välitiloja ole.
Tänään soitin yllättäen ystävälle,joka todella masentunut ja miettinyt samoja asioita.

Omakohtaisesti ajattelin,että jos olisin lapseton ja tietäisin,että lopun ikäni taistelen joka päivä samojen asioitten kanssa,kuten nyt 2 vuotta,niin lopettaisin tämän kierroksen tähän.En halua elää käyttäen energiaani ainoastaan siihen,mistä rahat laskuihin,lääkkeisiin,hammaslääkäriin ja ruokaan.
Ystäväni sanoi,että tulisit joka tapauksessa takkuilemaan takaisin samojen asioitten kanssa. ;D
Vastasin että enhän!Olen kokenut jo niin paljon,että tämän yhden kanssa tahkoaisin sitten uudestaan.

Uskon elämän kantavuuteen,mutta voimat loppuvat,jos pusket suossa koko ajan.
Nyt on meneillään kait suuri puhdistus,kun ihmiset voivat niin huonosti.
En usko,että olen ainoa tälläkään foorumilla,joka ajattelee sietokykynsä olevan äärirajoilla.
Menisin hetkeksi lepäämään ja tulisin sitten vaikka revanssille.

Ihmiset,jotka eivät enää hallitse omaa toivotonta tilaansa,alkavat etsiä korviketta,jotain jolla pinnistää eteenpäin.
Joskus ne vain menevät niin äärilaitamille,että siinä sitten tulee moni viatonkin kärsimään. :'(
Tämä on kumma aihe.Siihen ei ole vastausta.
Luoja ei mielestäni siitä kuitenkaan rankaise,mutta tekijä tavallaan pistää jonkinlaisen rankaisun surun ja vihan muodossa läheisilleen.
Osaako joku selittää tätä järkevästi?Kyselee uupunut Chandra

Chandra, pakko toisena Kauriina ottaa kantaa.

Ymmärrän täysin ajatuksesi. Olen miettinyt samaa, mutta en ikinä kyllä sitä että riistäisin hengen itseltäni. Niin paljon on kuitenkin elämässä elämisen arvoista: poikani.

Pari viime vuotta ovat olleet varsinkin meille Kauriille tosi haastavaa aikaa. Itse ole joutunut sellaiseen prässiin että tuskin kukaan muu olisi siitä hengissä selvinnyt - niin ainakin itsestäni tuntuu mutta teitä kohtalotovereita on muuallakin. Moni Kauriita.

Elämä on koetellut sekä työn, terveyden että parisuhteen saralla. Työelämässä olen joutunut rakentamaan kaikki uudelleen, terveys oli vähällä mennä mutta oma henkinen vahvuus esti sairastumisen. Parisuhde on koetuksella. Todennäköisesti ero edessä.

Miksi meitä Kauriita koetellaan näin?

Pluto tulee Kauriiseen pian, samoin Jousimies. Ehkä tämä on testi. Paljonko te pirun pukit jaksatte? Heikot sortuu, vahvoille koittaa onnen aika. Itse olen niiden vahvojen joukossa, jotka selvittävät tämänkin testin.

Toivon samaa sinullekin. Jaksa vielä vähän. Parempi aika koittaa.  :)

Kiitos vastauksestasi Kaurisenergiaa. :angel:

Tsunamin jälkeen kun kävin yhden surevan äidin luota hakemassa lastensa ja ex-miehensä vaatteita,kuulin sanonnan,että vain kauriille voidaan antaa näin suuri tuska koettavaksi.
Nainen menetti kaikki kolme lastaan ja heidän isänsä.

Se oli raskas matka,mutta tämä nainen on selvinnyt siitäkin.
Nyt on auttamassa muita tuolla kansainvälisillä kentillä.

Perin karu on tämä kauriitten kasvualusta.Kovat vuoret ja viimaiset ilmat.
Jaksan,tiedän että jaksan,vaikka aika ajoin on ylitsepääsemättömän vaikeaa ja tuntuu ettei mitään enää voi lisää tulla.
Tulee silti.
Nyt sain kaksi ihanaa avun antajaa täksi illaksi täältä foorumilta.
Yksin ei kauriskaan jaksa. :angel:

Kauriilla on se paha puoli, että he todellakin luulevat selviävänsä yksin kaikesta.  ;)

Mutta nämä asiat, jotka ovat meitä koetelleet, ovat senverran suuria, että ei niistä yksin selviä.

Apua löytyy, kun osaa sitä hakea.   :smitten:

Niin,tuossa kai se kauriin,nyt minun,tämän hetkisen tilanteeni syy onkin.
Todella vaikea tehtävä.AVUN PYYTÄMINEN! :'( :-[ :(

Olen niin tottunut selviämään mitä kummallisimmista tilanteista,etten millään apua pyytäisi.
Sen antaminen,jopa tarjoaminen on hyvin helppoa.Vaan pyytämiseen tule erilaisia tunteita.
HÄPEÄ!Voi luoja että hävettää ainakin rahan pyytäminen. :'(
Nyt en sitä enää tee.Se vei loputkin voimani,kun vaikeroin häpeässä pitkään sen jälkeen.Ja vihaisena itselleni. :knuppel2: :tickedoff:
Päätin pistää vanhan autoni myyntiin.Toki siihenkin tuli heti hankaluuksia.Mies joka sitä olisi ostamassa on Belgiassa,mutta tulee sieltä kyllä.Auto on seisonnassa nyt.
Ainoa ikävyys on,etten voi enää mennä tekemään hoitoja kenenkään kotiin.Se kun vaatii autoa.Mutta ovathan nuo osanneet tänne tulla,silloin kun tarkoitus on.

Itse aiheseen.Tuohon tabuun,mistä ei saa puhua,koska ilmeisesti sekin on jo syntiä.
Ihmettelen suuresti,miksi päivitellään myyrmanneja ja jokeloita ja mitä milloinkin,eikä nähdä MITÄ SEN TAKANA ON!
Mieli ei kestä kaikkea.Aina ei jaksa ja ei sekään mikään pettämätön kapistus ole.
Ei sitä aina päälle päin näy,kuka on masentunut,tai muuten jotenkin mieleltään sairas.Eihän syöpäkään näy kuin jo pitkälle menneessä vaiheessa.Siellä se kuitenkin sisällä myllertää tehden tuhojaan.
On monta muutakin sairautta,hyväksyttyä,joka ei näy,mutta miksi mielen sairaus on niin erilainen vielä tänäkin päivänä? :idiot2:

Olen kauhulla ajatellut sen pojan omaisia,joka tämän jokelan tapauksen takana oli.Saavatko he lainkaan myötätuntoa.Minkälaista on elämä heille tämän jälkeen.Eivät he ole syyllisiä,mutta kuinka moni osaa ajatella niin.
Poika on poissa.Ei koe tätä mylläkkää enää.Samoin muut menehtyneet.
Heidän on hyvä olla,mutta omaiset tässä kärsivät.
Kestääkö heidän mielensä?
Annetaanko enemmän kuin jaksaa kantaa?
Olen tullut tulokseen,että jokaisella on oikeus päättää elonsa päivät itse.
Jos joku lähtee arvioimaan tekoa,kävelköön ensin sen ihmisen saappaissa.
Näin on hyvä,liikaa ei tarvitse kantaa,muttei liian helpollakaan kannata hellittää.
Se on sitten käsikirjoitettu yhtenä vaihtoehtona sielunkirjaan ja muuttaa läheistenkin oloa.Mutta varakäsikirjoitus on varmaan myös olemassa näille,jotka eivät siihen itse voi vaikuttaa.

Olipa sekavaa.En vielä ihan näin seko oikeesti ole.  ;D

Kirjoitit kauniisti Mika-Matti.

Tuota pitää kuullostella oikein.
Mutta se hoitaminen on niin paljon helpompaa ja itsestään selvää.
Olen kasvanut ikäluokassa,jossa jokapuolelta tuli viestiä,huomio muut ja itsekäs ei saa olla.
Tuo positiivinen itsekkyys kuului samaan kastiin.Mitä nöyrempi ja muita huomioon ottavampi oli,sen"parempi"ihminen.

En tiedä.Herättää ristiriitaisia tunteita,kun kuitenkin pyytäjää kohdellaan alentuvasti ja kerjääjänä.

Mahtoi isoäidilläsi olla huikeaa siellä vuoren laella.
Vuoren,jonka juuri eilen näin. ;) :smitten:

Olin jo toisessa huoneessa,kun piti palata takaisin.

Eikö itsemurhasta sitten myös voisi käyttää nimikettä itsearmo,jos elämä on yhtä kivirekeä,eikä jaksa.
Kertoisitko minulle miten tämän näet?
Tämä asia kun tuntuu nyt vaan vaivaavan ja näen ja koen sen itsearmona monenkin kohdalla.

 :o :smitten:

Aika lailla samoin ajattelet Mika-Matti.
Ja samoin uskomuksin elämän jatkumisesta ja rajattomuudesta.

Tätä ei nyt pidä kenenkään ottaa minään yllytyksenä.
Mielipiteistä ja uskomuksista nyt puhumme.
Ja totta,yhdellä yhdenlaiset,toisella toisenlaiset.
Tästä tabustakin aiheesta voi puhua avoimesti,ei siihen vielä kuole.

Nauttikaa elämästänne! :smitten: :angel:

Oli pakko kaivaa tämä aihe taas esiin,kun katselin illan tv antia.
Kakkosen dokumenttiprojekti:Oikeus kuolemaan

Sveitsi on sallinut vapaaehtoisten auttaa ihmisiä,jotka haluavat tehdä itsemurhan.

Enempää en aiheesta tiedä,mutta aijon sen kyllä katsoa.
Jostain syystä,ehkä tuon salaavan ilmapiirin johdosta,yritän löytää jotain vastausta tähän kysymykseen.
Tuskin tämä dokumentti sitä antaa,mutta katson mistä näkövinkkelistä he ovat tähän ratkaisuun päätyneet.

Ja sanottakoon nyt,että olen kyllä hyvinkin elossa ja vahvasti elämänsyrjassä tällä hetkellä kiinni,että ei sen takia. ;D
Kevättä ja kesää kohtihan mennään. :D

Laitoin vain  vinkiksi,sillä tästä herää varmaan monenlaisia mielipiteitä ja herättänee katsojassa paljon kysymyksiä.

En tiedä kattoiko kukaan muu ohjelmaa,mutta kyllä siinä oli eutanasiasta kyse paremminkin kuin itsemurhasta.
Heitti muutaman kysymyksen ilmaan,vaan ei mitään kummallista.

Yksi masennuksesta kärsinyt sinne soitti.Hyvä niin,että mielenterveyspotilaat oli suljettu poia tämän mahdollisuuden piiristä.
Kiihkoton ja asiallinen se oli.
Kuulin eilen ystävältä,että eräs Suomalainen on ainakin käynyt Sveitsissä tämän asian puitteissa.
Voi olla ettei enää ole mahdollista ulkomaalaiselta.Ainakin sellaisen kuvan sain,kun sitä katsoin.

Minä kahtelin myös tuon kyseisen ohjelman.
Ihan asiallinen se oli...
Herätti kyllä ajatuksia.... ja en kyllä osaisi itse mitään tiukkaa mielipide rajaa vetää näihin asioihin. Toisaalta ja toisaalta, tuli monessa kohtaa mieleen.
Sitä on niin helppo vetää joku tiukka mielipide kehiin, kun ite ei ole samassa uppoavassa laivassa. Joten....
Tuo oli tosiaan hyvä, että mt-"potilaat", eivät sieltä "apuja" saaneet...

Sitä jäin miettimään, että käsitinkö oikein, että tekivät "vapaaehtoistyötä" nämä ihmiset? Nähtävästi ainakin 'ulkoisesti'/virallisesti, olihan kyseessä yhdistys.
Sen panin merkille, että kummasti kuvaajan kamera eksyi joka tilaisuudessa kuvaamaan niitä "anniskeluja" joita joka tilaisuudessa oli.  ;)

Kyllä niin käsitin minäkin,että vapaaehtoiset pyörittävät toimintaa.
Siitä heräsi yksi suurimmista kysymyksistä itselleni.
Pystyisinkö auttamaan?Kykenisinkö?
Siis heidän työtään en nyt moralisoi,enkä osaa myöskään lähteä tuomitsemisen,enkä tiukan rajan teille lähde minäkään.

Vaan monenmoisessa toiminnassa kun olen ollut mukana,niin veikkaan,että tässä kohden pitäisi sanoa ei.
En tiedä,jos kohtaisin vaikeasti sairaan ja tuskissaan olevan.
On niin helppo sanoa,jos ei kohtaa sitä todellisuutta,jossa ihmiset tuossa tilanteessa ovat.
Olen sen niin monessa muussakin huomannut.Jyrkimmin tuomitsevat ne,joilla ei ole asioista minkäänmoista tietoa. :police:

En ole lukenut koko ketjua, mutta tässä jonkun aikaa sitten oli sellainen ohjelma telkkarissa jossa puhuttiin itsemurhista ja siinä asiasta puhui tyttö jonka veli oli tehnyt itsemurhan.
Minua jäi mietityttämään tytön lopussa sanotut sanat :

"Itsemurha on niin itsekäs teko, että aivan hirveä. Itsemurhan tekijä on täysin itsessään eikä ajattele ollenkaan muita, kaikkia niitä kysymyksiä mitä jättää muiden päähän pyörimään ja joille on mahdoton löytää selitystä, kun itsemurhan tehnyt on jo poissa jättämättä mitään selitystä jälkeensä. Se on kaikista itsekkäin teko minkä ihminen voi tehdä".

Tuossa eilisessä dokumentissa oli hyvin sairas poika,joka oli työskennellyt sairaalassa.Äitinsä istui siinä vieressä haastattelun aikana.
Poika kertoi,miten hänen farmaseuttinsa oli sanonut,että et sinä tässä mitään apua tarvitse,koska sinun lääkitykselläsi pystyisit milloin tahansa tekemään coctailin,jolla päättäisit päiväsi.
Poika ei kuitenkaan halunnut sitä tehdä niin,koska ajatteli äitiään.
Kertoi,miten äiti käy joka päivä hänen luonaan,eikä halua,että tämä joku aamu löytää hänet kuolleena vuoteestaan.
Kivut olivat kuitenkin sitä luokkaa,että niitä oli mahdoton enää sietää.

Äiti hyväksyi poikansa päätöksen ja kuolinpäivä sovitaan niin,että läheinen/läheiset voivat olla paikalla hyvästelemässä,kun aika on.

On totta,että itsemurhan tekijä on omassa maailmassaan.
Mutta hän melkeinpä poikkeuksetta on niin sairas ja tuskainen,ettei ajattele enää samoin kuin terveet.
Kukapa normaali ihminen haluaisi edes suurten vaikeuksien keskellä lopettaa päivänsä,jos löytäisi edes pienen toivon kipinän vielä siitä,että elämä voi muuttua elämisen arvoiseksi.
Ei kukaan.Kyllä siinä on jo pidemmän aikaa,ehkä vuosia ollut ajatuksissa tämä asia.Usein kokee myös niin,että kukaan ei minua enää tarvitse.En merkitse kenellekään mitään,joten eipä kukaan minua kaipaakaan.Tuntee olevansa vain rasite muille.Vakavassa masennustilassa ihminen ei kykene ajattelemaan selkeästi ja jos lähiympäristössä ei ole ihmistä,joka tajuaa,miten masentunut reagoi,ei juuri saa apua.
Läheisille masentunut omainen on raskas taakka.Siihen väistämättä väsyy,kun mikään ei auta,eikä voi siihen maailmaan mennä,että näkisi ja tuntisi,kuten tämä ihminen tuntee.

Itse olen sinut tämän asian suhteen.Omasta kokemuksestani 12v sitten,sekä läheisen myös.
Osittain siksi olen täällä aiheesta kirjoittanut,että osaisin katsoa asiaa monelta kantilta ja olen huomannut,että ne,jotka ovat kokeneet tämän elämässään jollain tavoin,myös ovat miettineet asiaa kaikkien osapuolten kannalta.

Tottakai se on yksi raskaimpia kokemuksia,mikä ihmisen kohdalle voi sattua,mutta itsekkyydestä ei ole kyse,vaan sairaasta mielestä.
Vääristyneestä tavasta katsoa elämäänsä ja toivottomuudesta sen suhteen.
Useimmat jättävät jälkeensä viestin,mutta nämä äkilliset ja arvaamattomat ovat varmaan vaikeimpia kohdata.
Tosin luulen että ovat vähemmistö.
Jos hiemankaan on tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä,sen kyllä vaistoaa,että mahdollisuus on olemassa.

En katso enää oikeudekseni pitää ketään täällä väkisin.En rakastakaan ihmistä,jota en millään tahtoisi antaa pois.
Minä kun en joudu kokemaan hänen menetyksiään,hänen tuskaansa ja pimeyttään.
Olen varautunut,että tämänkin saatan joutua kokemaan,mutta ymmärrän päätöksen,koska niin läheltä ja jatkuvasti hänen elämäänsä seuraan.
Varautunut myös siihen,että mitään viestiä ei jää,jos yht äkkiä päätöksen tekee.Tosin tiedän myös sen,että se muhii koko ajan hänen ajatuksissaan.

Silti tiedän,että hän rakastaa minua ja hän tietää minun rakkauteni häneen.En syyllistä,suren sitten,jos sen aika tulee.

En koko asiaa enää olisi edes ottanut esille,ellei tuo dokumentti olisi osunut silmiini.Kuten sanoin,olen sinut asian kanssa ja käsitellyt sen.
Järkytys ja suru koskevat jokaista kuolemaa ja sen saa ja pitääkin tuntea,mutta seuraukset teosta kantaa sielu itse,en minä,eikä kukaan muukaan.Mitä ne seuraukset sitten ikinä ovatkaan.Sitäkin olemme täällä spekuloineet.Luulen kuitenkin,että yksikään meistä elävistä ei voi tarkalleen tietää,mitä sen jälkeen sielulle tapahtuu.
Eikä ole tarviskaan.Jokainen kokee sen sitten itse,lähtee täältä sitten miten lähtee.

Kirjoitit asiasta Chandra niin koskettavan kauniisti ja siitä huokui, että tiedät mitä kirjoitat, etkä vain heittele jotain mielipiteitä omista "peloista" käsin, vaan silkasta syvästä ymmärryksestä.
Voisin silti sanoa, että ajattelen asiaa hyvin pitkälti samoin. Ehkä siksi koin kirjoittamasi ajatukset noin.

Itse olen myös tämän asian kanssa elänyt monelta suunnalta ja menettänyt myös rakkaimpani joskus siten.
Minäkään en näe tuollaista ratkaisua itsekkäänä, vaikka se sitä tietyllä tapaa onkin.
Kyse on kuitenkin ihmisen omasta kokemusmaailmasta, omasta tuskasta ja hyvin usein jopa se ratkaisu tekee vähintään yhtä kipeää ratkaisun tehneelle kuin "jälkeenjääneille".
Tosin on monenlaisia tapauksia. Kaikki ei mieti ollenkaan mitä taakseen jättää läheistensä koettavaksi, mutta jotkut todellakin käyvät sen tuskan läpi jo ennen sitä. Tietyllä tapaa kaikki tapahtuu myötätunnon kautta jokaisen osalta, vaikka se oli sitten sillä hetkellä "yllätys".
Kuoleman joutuu jokainen asianosainen läpikäymään aina, tapahtui se miten tahansa. Surun ja menetyksen. Myös kuoleva menettää elämänsä siinä persoonassaan, missä elää ja ne rakkaat läheisensä.

aiheeseen liittyen, katsoiko joku tiistaina tullutta dokumenttia sveitsiläisestä vapaaehtoisjärjestöstä, joka auttoi ihmisiä itsemurhan kanssa? Kyseinen ohjelma on esitetty ennenkin, eli ideana oli auttaa ihmisiä pääsemään kärsimyksistä ja kivuista. Vapaaehtoisvoimin lääkärin opastuksella työntekijät kulkivat autettavan rinnalla ja antoivat useimmiten suun kautta nautittavan lääkkeen, jonka seurauksena potilas kuoli. MItä mieltä olette kyseisestä toiminnasta? Onko tällainen menettely eettisesti ja moraalisesti oikein? Ja mitä jos itsellenne tulisi tilanne, jolloin olisitte vakavastii sairas ja täysin toimintakyvytön, voisitteko päätyä tämäntyyppiseen ratkaisuun? Tässä on aika ristiriitainen aihe, joka usein tulee eteen kun on kyse vaikeasta sairaudesta, en tarkoita että suomessa, mutta onko oikein luoda "helpotusta" ja auttaa kuolemisessa? kertokaapas omia mielipiteitä.

 ;D

Et anathema ilmeisesti lukenut muutamaa kirjoitusta ylempää.
Tämän vanhan linkin kaivoin esiin juuri tuon dokumentin vuoksi.

Mutta noihin kysymyksiin,joita sinulla ohjelmasta oli herännyt.
Ensinnäkin isääni 3kk sängyn vieressä hoitaneena ja suunnattomia kärsimyksiä katselleena,en voi suoralta kädeltä sanoa,etten olisi häntä auttanut,jos olisi pyytänyt.
Keuhkosyövästä alkoi,sitten luustoon,aivoihin,aiheuttaen epileptisiä kohtauksia muistuttavia oireita,lopulta luuta ja nahkaa ja koko keho täynnä jättikokoisia pahkuroita.
Minä nielin itkua,kun oli pakko kääntää häntä,koska se tuotti niin suurta tuskaa.
Parina viimeisenä viikkona hän toivoi kovasti vain pääsyä pois noista tuskista ja sitä samaa rukoilin minäkin.

En olisi tehnyt sitä kylläkään itse,sillä jo luvalla melko reippaasti nostettu morfiiniannos riitti tuomaan syyllisyyden tunteen.Konsultoimme aina lääkäriä ja viimein soitin tutulle anestesialääkärille,joka ihmetteli annoksen pienuutta ja nosti sitä melkoisesti.
Tuskat hävisivät siksi päiväksi ja seuraavana yönä hän kuoli.
TK-lääkärit eivät uskaltaneet nostaa kuin niin hitusen kerrallaan,ettei sitä edes ruiskussa huomannut,eikä vaikuttanut kipuihinkaan.
Mutta jos tämä palvelumuoto olisi ollut mahdollista ja hän olisi sitä pyytänyt,olisin keskusteluapua siltä taholta ainakin pyytänyt ja kunnioittanut isäni päätöstä.

Ohjelmasta sain sen kuvan,että näitä tapauksia seurattiin kuitenkin melko pitkään ja suoraan ei toimittu kenenkään kohdalla.
Myös sen,että suurempi osa jätti kuitenkin käyttämättä tämän mahdollisuuden,mutta halusivat sen takaportiksi,jos tuskat kävisivät sietämättömäksi.
Katson että se on kunkin oma asia,koska siinä edellytettiin,ettei ole mielenterveysongelmainen ja on selkeästi kykenevä tekemään tämän päätöksen.Lisäksi kirjallinen hakemus.
Kuten jo kirjoitinkin,mielestäni puhuttiin eutanasiasta,ei itsemurhasta.

Minun ystäväni sanoi kerran ( hänen äitinsä teki itsemurhan) että hänen mielestään jokaisella ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään. Hänen äitinsä oli ihana ihminen !!!! Toisaalta tämäkin on minun mielestäni oikea ajatus sillä jokaisen ihmisen elämä on nimenomaan hänen omansa, ei kenenkään muun.

höh..pöllö minä kun en katsonut kaikkia viestejä.. noh kuitenkin samaa asiaa tässä aloin pohtimaan. Kyllähän ne vapaaehtoiset ihmiset tekivät tärkeää työtä ja kykenivät kulkemaan sairaan ihmisen vierellä loppuun asti. Minulla kuolema on ollut läsnä aika ajoin ja olen sitä mieltä että jokainen vastatkoon elämästään. Hoitotyössä ollessani näin paljon kärsimystä ja yksinäisyyttä, yleensä selllaisesta tilanteesta haluaa pois. En ala puolin enkä toisin ketään arvostelemaan tai tuomitsemaan, ymmärrän kummankin puolen asiasta. Vaatii voimaa istua kuolevan vierellä loppuun asti.

Kuten Taiska ja anathema,myös minä olen sitä mieltä,ettemme me omista ketään ihmistä.
Emme voi sanella muille sääntöjä omien halujemme vuoksi.
Rakastaa vain,niin kauan kuin saamme ja ikuisesti vielä tuon rakkaan lähdettyä. :angel: :smitten:

Chandra, kasityksesi edustaa hyvin syvaa ymmartamysta ja rakkautta laheistasi kohtaa-en voi muuta sanoa kun.. halauksin.

Kiitos diamond! :smitten:

Vuosien ajattelun ja vastaanpanemisen tulos.
Nyt on kummallekin helpompaa elää näin.Vapaina ja hetki kerrallaan. :angel:

Katsoin tuon dokumentin ja oli mukavaa nähdä, että itsemurha on vihdoinkin henkistymässä. Tekona se on tähän saakka ollut äärimmäisen itsekäs teko, mutta nyt ollaan luomassa sillekin pehmeää vaihtoehtoa. Itse en voisi auttaa itsemurhassa, mutta tilanteet ovat niin super-yksilöllisiä, etten voi rehellisesti sitäkään vaihtoehtoa täysin kieltää. Jos minulle todella rakas ihminen sitä suuren kärsimyksen keskeltä pyytäisi, en tiedä pystyisinkö kieltäytymään. Toivottavasti en joudu tuota kokeilemaan ja kaikki rakkaani saavat kuolla rauhallisesti ja kivuttomasti.  :smitten:

Niin.
Kun miettii miten eri tavoin täältä itse kukin lähtee,tulee taas mieleen tuo sielunsuunnitelma.
Jos kerran sen allekirjoitamme,niin eikö sielu ole voinut silloin päättää siirtyvänsä juuri noin.
Eli jotkut suuren kärsimyksen kanssa,toiset suoraan tanssilattialta,kuten äitini melkeinpä sai lähteä. :smitten:
Se joka lähtee kärsivänä,opettaa valtavan paljon jälkeen jääville.
Esimerkiksi kiitollisuuden ja ilon tuollaisesta äkkikuolemasta.
Opettaa myös mihin kaikkeen pystymme,kun on tarvis.

Jos sitten siirrytään siihen,että onko itsemurha henkinen vai itsekäs teko,niin olen usein miettinyt,mikä sen erottaa sitten sielunsuunnitelmasta? ???
Sekö,että kirkko on sen aina tuominnut jopa niin,ettei ennen haudattu ns.siunattuun maahan?
Olen kyllä tullut siihen tulokseen ja vapaasti saa olla eri mieltä,että jokaisen sielunsuunnitelmaan on kätketty myös tuo vaihtoehto.
Eli jollen kykene täyttämään tehtävääni täällä,jos se onkin liian raskas,voin jättää kesken ja ottaa uusiksi.

Siinäpä menee monen muunkin suunnitelmat sekaisin,kuten usein kuoleman yhteydessä menee.
Menemme mykäksi.Emme voi ymmärtää ja tunteet heiluvat äärimmäisyydestä toiseen.
Kovin harva tuohon anatheman kysymykseen vastasi,vaikka se on mielenkiintoinen.
Kuka mitäkin tekisi?Vai heittäisikö sen ensimmäisen kiven?

Hei Paula :smitten:

Kyllä kunnioitan rohkeuttasi tuosta avoimuudesta asian suhteen.
Olet käynyt raskaan asian läpi,joka jollain tasolla jää varmaan vaikuttamaan läpi elämän suhtautumisesta muihin.Sen luki kirjoituksestasikin.
Mutta perin tärkeä rooli sinulla on myös.
Rohkeana asiasta omalla nimellään kertovana,avaat taas erilaisen näkemyksen tuolle ymmärryksen yli menevälle,ja sanattomalle surulle.
Annat luvan surra läheisen kuolemaa,ilman syyllisyyttä,ilman häpeää.
Kun siitä tarpeeksi moni puhuu,niin ehkä joskus tuo ihmeellinen suhtautuminen,salamyhkäisyys ja koko asian hiljentäminen poistuvat.

Ja siinä olet kyllä oivalluksen tehnyt,ettet ota syyllisyyttä.
Joskus ei mikään rakkaus riitä.Oli se sitten kuinka voimakasta tahansa.
Kun toinen on "tavoittamattomissa",ei rakkauskaan tavoita.
Kiitos kirjavinkeistä!Pitää kysyä kirjastosta!

"Yhdyn" kyllä edellisen kirjoittajan sanoihin (Chandran) ja todellakin kunnioitan ihmisiä, jotka uskaltavat puhua ja kirjoittaa avoimestikin kipeistä ja vaietuistakin asioista.

Itse olen kokenut myös tuon, että "kumppanini" päätyi omaan ratkaisuunsa aikanaan ja teki itsemurhan. Tosin me ehdimme olla yhdessä yli kaksi vuotta, mutta meillä oli silloin 7kk:den ikäinen lapsi.
Olen tänä päivänä joutunut käsittelemään tuota tapahtumaa elämässäni, vaikka siitä on jo aikaa yli 20vuotta.
Tämän hetken elämäntilanteeni ja tapahtumat, ovat tunnetasolla saaneet minut palaamaan siihen hetkeen, kun se tapahtui.
Olen menettänyt itselleni hyvin rakkaan ihmisen, johon luotin sydämessäni yhtä lujaa ja voisin sanoa jopa yhtä sokeasti kuin ensirakkautenikin kohdalla (vai uskoinko johonkin ikuiseen rakkauteen?)
Joskaan en  tällä kertaa kuoleman kautta. Mutta sama tunneprosessi käytävänä, jolloin koen, etten voi tälle ihmiselle suoraan ilmaista sitä menetyksen tuskaani ja jopa vihan tunteitani joita koen.

Olen nyt saanut aivan uuden näkökulman tuohon jo kauan sitten tapahtuneeseen menetykseeni, koska olen tästä asiasta nyt keskustellut s-h;n kanssa, hän toi esiin sen, että miten paljon silloin aikanaan koin syyllisyyttä siitä toisen ratkaisusta ja miten paljon ulkomaailma myös minua syyllisti. Vaikka olen kuvitellut, että olisin tuon tapahtuman nyt jo sentään jollain tasolla käsitellyt, niin tuota häpeän ja syyllisyyden taakkaa ehkä en ole niinkään huomioinut.

Kuten ehkä aikaisemmista kirjoituksistani käy ilmi, minun suhtautumiseni itsemurhaan on sellainen, etten osaa sitä pitää ainoastaan itsekkäänä tekona.
En siis ehkä toisaalta ole osannut vieläkään käydä läpi sitä vihan tunnetta (koska sille ei ole kohdetta) jota menetykseni, yksin jäämiseni, syyllisyyden tunteeni ja häpeän tunteeni silloin tuottivat.
Olen siis harvinaisen "tyhmä" ihminen, kun vasta 20vuoden jälkeen osaan tätä tunnetta jollain lailla kohdata ja edelleen se on hyvin hapuilevaa ja tasapainoilen sen kanssa, käännänkö tunteeni sisäänpäin itseeni vai ulospäin?
Ikuisuus probleema onkin, ketä ja missä, osaa ja jaksaa ja kellä on resursseja olla vastassa. (?)

Sinä Mirjam olit silloin nuori ja nuori ihminen ehkä ei pyri ajattelemaan niin syvällisesti,kuin nyt ajattelet. :)
Ehket osannut silloin käsitellä tapahtumaa,eikä sinua siinä kukaan auttanutkaan.Lisäksi vielä pieni lapsi hoivattavana.
On kai aivan luonnollista,että siinä tilanteessa yrittää vain jaksaa seuraavaan päivään.Hoitaa lapsi ja selviytyä itse.

Nyt ovat lapsesi kasvaneet ja sinulla on aikaa enemmän itsellesi.
Ehkä siksikin kätketyt asiat ja tunteet nousevat pintaan.
Ne tulevat kun aika on.Kun on kykyä ja voimaa käsitellä asioita,vaikka joskus tuntuu ettei sitä voimaa olisikaan.
On oikeus tuntea kaikki ne tunteet,jotka on aijemmin haudannut,vihankin.

Nykyisin korostetaan tuota positiivista asennetta ja anteeksi antoa niin paljon,että unohdetaan,tunteitten luonnollinen käsittely.
Olen usein ajatellut,miksi Luoja sitten on antanut meille näin paljon tunteita,jos joku niistä on arvoton.
Ei kai meihin mitään turhaa ole asennettu? :o
Tuhlaustahan se olisi,kun muutenkin perin monimutkaisia kapistuksia olemme.

On totta että on helpompi elää vihaamatta,surematta,positiivisena,mutta vasta sen jälkeen,kun on tunteensa käsitellyt ja on sitä aidosti,eikä pakotettuna johonkin saneltuun kaavaan.Sinun on oltava,sinun on annettava anteeksi,muuten et kelpaa.
Ikävä kyllä tämä lisää tunteisiin vielä syyllisyyden,kun ei pystykkään.
Viha,syyllisyys,suru,kuluttavat paljon energiaa,eikä silloin tarvitse jaksaa muuta.
Olla siinä ja seurata tunteitaan ja ajatuksiaan ja olla niitten ihmisten seurassa,jotka antavat olla juuri sellainen kuin on.
Tuntea niin kuin tuntee.Sillä emmehän me rakkauttakaan pysty tukahduttamaan,kun se syttyy.

Käsittelemättömät tunteet kalvavat ihmistä ja tekevät katkeraksi.
On hyvä,että olet löytänyt kanavan,jonka kanssa on turvallista tunteitten tulla ja aikanaan kuolla ja silloin asian kanssa on rehellisesti sinut.
Silloin voi katsoa taakse päin ja hymyillen antaa anteeksi.
Aidosti ja sydämestään,ei jonkun ryhmän pakottamana.
Voimia sinulle asioitten läpikäynnissä.
Sen jälkeen olet uusi ihminen ja entistä vahvempi,myötätuntoisempi ja rakastavampi. :angel: :smitten:

Kiitos  :smitten: Iso sellainen, sanoistasi, koskettavista!

Kiitos itsellesi ja kaikille,jotka olette osallistuneet keskusteluun.
Tarkoitus olikin,että löydämme jotain uutta,samankaltaista ja muitten hyväksyntääkin.
Peloista,häpeästä ja syyllisyyksistä vapautuminen.
Oikeus olla sureva ihminen siinä,kuin sairauden,tai onnettomuuden kautta pois lähteneen omaisetkin.
Ei piilossa yksin surunsa kanssa. :angel: :smitten:

Ardith-en lynkaisi ajatuksesta jatkaa taman miehen kanssa-jos sina olet saanut ymmartamyksellasi elaman lahjaksi(elamahan on vuorovaikutusta)-ehka sinun tehtavasi on kannustaa tata miesta elamaan oman kokemuksesi avulla.
Toisaalta ymmarran pelkosi kayda uudestaan lapi kaiken.

p.v, se ei todella ole sinun rakkautesi mikä olisi estänyt asioita, olen rakastanut eräitä tyyppejä vähän turhan paljon ja silti he ovat kokeneet omaa karmaansa.. eli ei koskaan ole kyse siitä osaatko SINÄ rakastaa tarpeeksi. Tai rakasta Itseäsi eniten, muilla voi olla käsittelemättömiä asioita.

Sitäpaitsi tapaatte vielä taivaassa ellei useassa seuraavassa elämässä-  :)

Luin ketjua yöllä kotiin tultuani ja sama ajatus käväisi heti mielessä kuin Diamondillakin.Nimittäin sinun kohdallasi Ardith. :)

Tietysti sinulla on oikeus suojata itseäsi,jos niin tahdot.
Valinnan vapaushan meillä kaikilla on.
Mutta etköhän ole jo saanut jotain,jonka menetät,jos et uskalla jatkaa.
Oletko sittenkään enää onnellinen.
En tiedä miten paljon poimimme toistemme aurakentästä,mutta ilmeisen paljon siinä on "tietoa"ihmisestä jo ensinäkemältä.
Jonkun kanssa viihtyy heti ja haluaa jotain enemmän.Jatkaa ystävyyttä,tai mitä ikinä siitä voikaan syntyä.

Tämä mies on saanut sinut kainalosauvakseen.Esimerkiksi ja tueksi ihmisestä,joka on päässyt yli tuon vaiheen.
Koko elämä tuntuu ajoittain valtavalta määrältä valintoja,joissa pähkäilee otanko,vai jätänkö käyttämättä tämän "tarjouksen".
Etukäteen emme tiedä,mihin se johtaa.
Ilman riskin ottoa elämä olisi kuitenkin tavattoman tylsää,joskin tasaista pakerrusta.
Tämän huomaa jo monessa turhauttavassa avioliitossa,josta ei vaan uskalleta hypätä pois,koska se on kuitenkin tuttua ja turvallista kaikkinen kuluttavuuksineen.

Viime kädessä sinulla ei ole mitään vastuuta tämän ihmisen valinnasta,ellet sitten tietoisesti kiusaisi häntä hengiltä.
Tämä nyt vain äärimmäisenä esimerkkinä.
Hänellä on itsensä valinnat,ammattiauttajan tuki (joista voidaan olla montaa mieltä),mutta mikään ei vastaa vertaistukea.
Sitä,että toinen tietää mitä käyn läpi.

On totta,että masentunut varsinkin toiselle masentuneelle on valtavan raskas seuralainen.Mutta voithan vaihtoehtoisesti suoraan sanoa,että haluat myös suojella itseäsi ja pyytää ymmärrystä sillekin asialle.
Ettet välttämättä jaksa pitkää aikaa silloin hänen seurassaan,kun masennus on päällä.
Uskon hänen kyllä ymmärtävän.
Se vain vaatii hieman rohkeutta olla rehellinen itsensä,johon jokaisella on myös oikeus.Samalla on rehellinen myös toiselle,eikä kiertäen kaartaen keksi tekosyitä miksi juuri nyt ei sovi tavata,soittaa,olla läsnä.

Jotenkin vain ilahduin siitä,kun luin että teidät on yhteen saatettu. :D
Ehkäpä sinä vastaavasti joskus tarvitset hänen ymmärrystään ja kokemuksiaan,jos vielä joudut harmaalle alueelle.
Teillä on toinen toisenne.Jakamassa iloa,surua ja tukea.
Se on aika suuri lahja ja ehkä kirjoitetti sen jo joskus kauan,kauan sitten. ;)

Mieti vain kaikessa rauhassa mitä teet,vaan kirjoituksestasi kyllä olin jo lukemassa päätöstäsi. ;D :smitten:

Ja Paulalle kiitos,kun jaat tuota tietoa siitä,mitä kautta apua saa,jos sitä tarvitsee.
Itse olisin sopivan ajan kuluttua valmis menemään täläiseen ryhmään,sillä uskon juuri vertaituen parantavaan vaikutukseen.
Ja ei totisesti itsemurhasta mukavaa asiaa saa,vaan ei sitä kuolemasta yleensäkään löydä.
Aina sitä jää pähkäilemään toiminko tietyssä tilanteessa oikein,tai mikä asia jäi sanomatta.
Ei mikään ole kuitenkaan sielun "kuulon" ulottumattomuudessa.
Sen sanomatta jääneen asian voit hiljaa lausua myöhemminkin.
Ja tietäväthän he joka tapauksessa. :angel: :smitten:

 ;D

Vai etäällä kunnes terapia vaikuttaa. :2funny:
Nyt en ota Ardithin tapausta tähän,koska en halua ketään tässä kehoittaa sen kummemmin mihinkään,mutta tuo oli kyllä tähän asti kuulemistani jutuista oudoin neuvo! :o
Miten ollaan kaveri etäällä?
Ja kuka tietää milloin terapia on "vaikuttanut"?
Ensinnäkin terapiaan ei mennä.Sinne päästään,jos päästään ja paikkakunnasta riippuen tapaamiset terapeutin kanssa voivat vaihdella suurestikin.
Terapia yksinään ei paranna ketään.
Kyllä läheisyys ja se,että tuntee itsensä rakastetuksi,ovat parhaat parantajat.
Herran jestas jos me kaikille mielenterveyspotilaille tekisimme noin!
Mitä siitä seuraisi? :'(
Katsoisimme kuin korkealta mäeltä,milloin tuo pieni ja heikko ihminen alkaa vahvistua,että minun ei taas tarvitse kuunnella mitään rutinoita.
Milloin se on taas hauska ja naurattaa minua?
Milloin tyydyttää minun tarpeeni ilman,että on raskas ja rasittava?

Se on sitten aivan sama vaikka jättäisimme huoneistoonsa yksin ja odottaisimme soittoa:"Olen kunnossa"
Ilman ainuttakaan rakastavaa ihmistä,ehkä yksi kymmenestä soittaisi,parhaassa tapauksessa kaksi.
Kun olen itse ollut heikko,ovat ystävät ja omaiset olleet niitä pylväitä ja kainalosauvoja joihin on saanut nojata.Ja vaikka ei olisi kuin yksi,se riittää.
Tosin sen yhden takia toivon,että jokaisella olisi useampia,ettei yksi kuormitu liikaa.
Hyvin usein mielenterveyspotilaat tarvitsevat esim.kaupassa tai virastoissa käyntiä varten apua.Joko jonkun joka kyyditsee,tai käy heidän puolestaan.
Heikon keskittymisen ja väsymyksen,sekä saamattomuuden vuoksi myös apua erilaisten paperiasioitten täyttöapua.
Ei terapeutilta saa kuin tietyn kellonajan verran keskusteluapua.
Ehkä juuri silloin,kun on aika mennä sinne,et edes ole pahimmillasi,eikä tunnu olevan mitään puhuttavaakaan aina.

Te jotka jaksatte ja haluatte auttaa,älkää vain jättäkö ystävää täysin yksin!
Soittakaa edes ja kysykää vointia.
Jos ei halua vastata,niin näkee ainakin numeron ja tietää,että joku on ajatellut juuri sillä hetkellä häntä.
Tarpeettomaksi itsensä tunteva ihminen tekee kaikkein herkimmin itsemurhan.

Minä tunnen jo omat masennuskauteni ja tiedän jopa,että ne ovat minulle tuiki tärkeitä itsensä tutkiskeluaikoja.
Jotain jolloin työstetään syvältä ja katsotaan taaksepäin.
Pakollinen pysähtyminen ennen uutta.
Osaan ottaa ne aina jälkeen päin siunauksena,vaikka masentuneena ajattelenkin silloin tällöin,että olen jo niin paljon kokenut,etten jaksaisi täällä enää olla.Tulee väsymys kaikkeen.
Silti tiedän,että jaksan.Ja tulee uutta.
Kuten nytkin tämän marras-joulukuun jälkeen.Uusi hoitomuoto harjoituksen alla.
Aivan uusi energia taas ja yksi voitettu pimeä kausi takana.
En pysähtyisi ilman masennusta ja silloin en myöskään tekisi inventointia välillä.
Ja siihenkin tarvitaan muitten apua,että pääsen tuohon lepotilaan.
Että kiitos vain kaikille edesauttaneille. ;D
Tosin täällä astrossa ei ole ketään sellaista. ;D :smitten:

pahinta mitä ihminen voi tehdä läheisilleen on katoaminen ja vielä pahempi ITSEMURHA!
jokaisella meillä on oikeus päättää elämästään ja siitä mitä haluaa tekevänsä,mutta silti minusta itsemurhan tekeminen on erittäin itsekäs teko.
mua ihan suuttuttaa puhua aiheesta,en ole onneksi joutunut kokemaan sitä että kukaan läheinen sen olisi tehnyt, mun tekee mieli aina lyödä semmosia ihmisiä mitkä etes leikkii ajatuksella.
itse olen henkisesti aivan loppu mutta sitä en tee, vaikka luulisin kaiken olevan paremmin (ehkä)
mua ihan raivostuttaa ajatella etes asiaa missä ihminen päättää tekevänsä niin..aarg! >:( :knuppel2: :tickedoff:



 :rapu: :smitten:

Voihan siitä vihainen olla,vaan ei se muuta tee,kuin syö omaa energiaa.
Varsinkin jos se vain aiheena,ilman kokemusta herättää tuollaisia tunteita.
Ehkä heijastus jostain pelosta tuntematonta kohtaan.

Käväisin katsomassa noita noita Suomen tilastoja.
Pahin vuosi oli 1990,jolloin 1520 päätyi tähän ratkaisuun.
Sen jälkeen on ollut tasaista laskua ja nykytilanne on hieman alle 1200/vuosi.
Nyt kuitenkin ennustetaan taas tilastojen nousua.
Jokaista toteutunutta kuolemaa kohtaan,on yrityksiä kymmenkertaisesti.
Hämmentävintä on,että vuosittain n.4 lasta päätyy tähän ratkaisuun.

Suomi johtaa kirkkaasti EU-maiden kärjessä.
Jokaista 100000 miestä kohti 42 itsemurhaa,
naista 11.
EU:n keskiarvo on 18 miestä ja 6 naista. ???
Melko suuri ero ja ihmetyttää tuo ero kyllä.

No,tarkoitus ei ole ihmetellä eikä kritisoidakaan.
Minä vain mietiskelen mitä asialle voisi tehdä?
Mitä juuri minä voin tehdä?
Ja tämän suuren määrän omaiset.Mitä voisin tehdä heidän olonsa helpottamiseksi.
Tämä on yksi keino.Tuoda asioita esiin.Yrittää poistaa sitä tuomittavuutta läheisten ympäriltä.
Kun noita tilastoja luin.Oli siellä myls kirjoituksia siitä,miten suhtaudumme itsemurhan tehneen läheisiin.
Yleensä lähisuku on se,joka tukee eniten.Onni niillä,kellä välit kaikin puolin kunnossa.
Joillekin on ylitsepääsemättömän vaikeaa jopa katsoa päin kadulla.
Säntäävät toiselle puolen,mikäli ehtivät.
Tästä seuraa se omaisten erakoituminen ja yksinäinen suru,häpeän ja syyllisyyden tunteen lisäksi.
En vaan voi ymmärtää,miksi meidän pitää tuomita surevat ihmisetkin. :'(

Sydämeni iloitsee sinun onnestasi,hänen onnestaan. :smitten:

Tätä oli ihana lukea! :D
Päivä kerrallaan ja se tiedätkin.

            Lämmöllä:Chandra  :angel: :smitten:

Se pitänee paikkansa. Sen ymmärtää tosin vasta parannuttuaan masennuksesta.

Täytyy kuitenkin muistaa, että harvoin terve ihminen itseään yrittää lopettaa. Ja ennen kuin sellainen masennuksen "peitto" valuu pois päältä on erittäin vaikea sisäistää sitä, miten suuri vaikutus teolla voi olla ja on läheisille. Käytin aiemmin sanaa ymmärtää, mutta se on huono sana tähän. Masentunut ja itsetuohoinen saattaa kyllä ymmärtää sen, että tekee itsekkään teon ja satuttaa muita. Se kuitenkin pikemminkin ruokkii sitä pahaa oloa - ei estä tekemästä.
Valitettavasti.

Mietin tuota karmallista näkökulmaa tähän asiaan. Luin kirjoituksen (Olisikohan ollut Ardith), missä puhuttiin edellisten elämien päätöksistä ja niiden vaikutuksesta tämän elämän haasteisiin.

Joskus mietin, millaisenkohan "laskun" saan tästä elämästä maksaa seuraavassa. En enää niinkään ajattele, että minua rangaistaan - uskon yksinkertaisesti, että minun on ja oli opittava jotain.
Mitä sitten? - se ei ole selvinnyt täysin vielä. Toivottavasti ehidin jonkun verran tässä elämässä oivaltamaan.

Viimeaikoina, kun tapahtuneesta on kulunut jo sen verran aikaa (ja uskallan puhua muutenkin yhä enemmän asioista niiden nimillä) olen pohtinut päätöstäni ja sen seurauksia. Yritin siis itsemurhaa - ja olin onnistua - noin 2 vuotta sitten.
(Itseasiassa aika tarkalleen kaksi vuotta sitten tamikuun lopulla) Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta takuulla vakavin yritys. Kun minut löydettiin olin jo lakannut hengittämästä, joten lähtö oli taatusti erittäin lähellä. Olin koomassa puolitoista vuorokautta. Kun ihmeen kaupalla heräsin, eikä minulle jäänyt mitään pysyvää fyysistä vammaa.

No, nyyhkytarinat sivuten, se mitä olen usein mietiskellyt on: mitähän sielulleni tapahtui tuona kyseisenä aikana tai missä se kävi?
Kävikö hyvä ja paha minussa taistelua - olinkohan taivaan oikeudenkäynnissä, missä enkelit ja paholaiset puolestaan taistelivat minusta.
Sain muutama viikko sitten vahvan tunteen siitä, että silloin tpahtumahetkellä sieluni "haahuili" nopeasti fyysisen kehoni ympärillä huutaen tuskasta. En tiedä onko tämä vaan se, mitä ajattelen tapahtuneen vai saattaako pitää paikkansa.

Toivottavasti tämä ei ole liian rajua tekstiä - tosin ihan aiheeseen kuuluvahan on.

Pyydän niin paljon ymmärrystä ja armoa teiltä kaikilta: En kaipaa luentoa siitä, miten olen laiminlyönyt läihsteni tunteet ja tarpeet - Uskokaa pois. Olen hyvin tietoinen siitä. Tärkeintä on, että olen elossa ja, että voin hvyin. Osaan tänä päivänä arvostaa läheisten antamaa tukea ihan eri tavalla.

Mietin tässä. Olikohan tämä nyt liikaa sanottu? En toki häpeä menneisyyttäni - se on osa minua ja aion kääntää sen vahvuudeksi.
------ ---- ---- -----
Onko sillä mitään väliä miten sen tekee  -kunhan se ei vahongoita sinua itseään eikä muita?

-A-

Epona! :smitten:
Älä pyytele anteeksi meiltä muilta,kiitollisena otan ainakin minä kokemuksesi vastaan ja kiitän myös rohkeudestasi kertoa kipeästä asiasta.
Olenhan itsekin omasta yrityksestäni kertonut,joka ei myöskään ollut ensimmäinen,mutta olisi ilman väliin tuloa ollut se kuolemaan johtava.
Kyllä me kaikki tiedämme sen,mitä olemme läheisille tehneet,vaan emme sillä hetkellä.Siksi tiedän,että on melko turhaa edes yrittää selittää kenellekään joka ei asiasta tiedä,millainen mielentila ihmisen sisällä silloin on.
Eikä se päätös helppo ole tekijällekään.
Tuntuu vain viimeiseltä vaihtoehdolta.Itseasiassa minun jutustani tulee tässä kuussa 13 vuotta täyteen.
Silti muistan kaikki syytävät ilmeet ja inhonkin monen kasvoilla.
Siis hoitohenkilökunnankin.
Ei minun pakko olisi ollut avo-osastolle mennä,vaan tuntui sekin helpommalta kuin koti,josta kaikki sai alkunsa.
Ja hyväksi kääntyi hoitajien asenteetkin,kun olivat tavanneet mieheni ja tutustuneet minuun. ;D
Eropaperit lähtivät mielisairaalasta. :2funny:
Nyt näitä voi jo nauraakin,vaan ei silloin naurattanut.

Ehkä joskus muutkin ymmärtävät,ettei kukaan herää vain yks kaks yhtenä aamuna ja päätä ryhtyä itsensä tuhoamiseen.
Että se viha on turhaa.
Ja saa minua vihata,vaan en vastaa siihen,joten se kääntyy vihaajalle itselle.
Nykyisin ehkä tunnen suurta myötätuntoa omaisia kohtaan juuri siksi ja myös,koska olen poikani kohdalla niin monesti tuon hilkulla onnistumisen kokenut.

Siksi pyydänkin nyt Paulaa kirjoittamaan omista kokemuksista.
Miten sinua surussa kohdeltiin?
Jäitkö yksin ja minkälaista tukea olisit kaivannut?

Olen kovasti nimittäin harkinnut tukihenkilöksi ryhtymistä tällä saralla jotenkin.
Itsemurhaa yrittäneelle,teon tehneen omaisille,katson nyt miten selkenee.
Olen tukihenkilön peruskurssit ajat sitten käynyt,mutta päivitys ei pahitteeksi.

Minäkin toivon,että nuo päivittelijät eivät kovin paljon osaa ottaisi ketjuun,että saisimme kasaan jotain järkevää ja kantavaa.
Kiitos teille,jotka olette itsestänne tänne antaneet todellisempaa kuvaa.
Taitaa sekin onneksi kuulua tämän ajan ilmiöön. ;) :D

Ja mietin tuota mitä tuossa tilassa tapahtuu.Jossain sellaisessa vaiheessa sielu varmaan on,että mennäkkö vai jäädä.
Mutta mitä ilmeisemmin aikamme ei ole silloin vielä ollut.
Ja sen jälkeen onkin tapahtunut niin paljon.Reikit ja muut.
Teko on tarvittu omaan kasvuun ymmärrykseksi,jotta voi tukea muita.

 :angel:

Vielä jatkan.
Kuten Ardith ja useat muutkin,myös itse uskon siihen,että tuo asia pitää kohdata seuraavassa elämässä uudelleen.
Mutta koska en haluaisi kenenkään,joka on rakkaansa menettänyt,kokevan hänen tehneen mitään kamalaa,en ole tästä niin paljon kirjoittanut.
Enkä usko sen olevan sen pahempaa kuin tuon tilanteen uudelleen kohtaaminen ja siitä selviäminen päätymättä tekoon.

En usko että kukaan meistä unohtaa tuota asiaa koskaan,vaan voi sen kääntää ylös alaisin,vahvuudeksi ja opetukseksi.
Antakaa itsellenne anteeksi,sillä ainakin omat läheiseni ovat minulle anteeksi antaneet.
Silti joskus tunnen huonoa omaatuntoa,kun katson lapsiani.

Nuorin ei asiasta mitään muistanut,koska hänelle ei pitkän miettimisen jälkeen kerrottu,miksi olin kauan sairaalassa.
Vasta murrosiässä,kun hänen kanssaan voi jo jutella,kysyin mitä hän siitä muistaa.
Kerroin asian niin hyvin kuin osasin sen selittää,mustamaalaamatta isää.
Eikä se tietenkään miehen vika ollut.Minun olisi pitänyt lähteä jo hyvin paljon aikaisemmin tuosta liitosta,eikä päästää itseäni vajoamaan niin syvälle masennukseen.
Tosin puolustukseksi sanon sen,etten tiennyt,enkä ymmärtänyt missä vaiheessa masennus menee sen rajan yli,jolloin ei kykene enää tekemään päätöksiä elämän muuttamisesta parempaan.
Ei näe enää parempaa,eikä pääse sängystä edes ylös. :-[

Onneksi kaikki päättyi niin kuin päättyi.
Monet tyhmät ennakkoluuloni karisivat ja sain asioista aivan uutta tietoa ja näkemystä.

Arvostukseni luontoa ja hiljaisuutta kohtaan kasvoi.Myös myötätunto kaikkia sairaita kohtaan ja erityisesti erilaisuutta kohtaan.
En pelkää mennä enää laitoksiin,missä saatan nähdä mitä vain.
Se on elämää ja kaikki mahdumme siihen Luojan kämmenelle.
Luotuja elämään kaikki,vaikka välillä pimeässäkin. :angel:

Meitä (avoani ja minua) tämä itsemurha aihe on koskettanut lähemmin nyt noin pari vuotta. (kirjoitin toisessa topicissa aiheesta)

Chandran alkuperäiseen kysymykseen ("Mikä tässä aiheessa aiheuttaa tuon hiljaisuuden ja tuomitsemisen?") en osaa vastata.
Omista tuntemuksistani voin sanoa, että ainakin itsellä se aiheuttaa syyllisyyden tunteita siitä, että laiminlyö sairasta läheistään. Itse elää tätä ns. normaalia pinnallista arkea ja toinen on kuoleman kielissä ja silti on neuvoton, mitä tehdä asialle. Minut asia on jotenkin lamaannuttanut (haluan joskus painaa asian pois mielestä ns. suojellakseni itseäni ehkä tätä SA tarkoitti kirjoituksessaan vältellä masennusta sairastavaa miestä) eikä meille ole opetettu missään, mitä pitää tehdä jos joku sairastuu esim. masennukseen/on itsetuhoinen. Ei näistä apukeinoista informoida missään, toisin kuin jostain fyysisistä ensiapuasioista. Tiedon puute saattaa osaltaan aiheuttaa tuota tuomitsemista ja hiljaisuutta. Menen aina hämilleen kun kohtaan avoni äidin: en ole itse kokenut masennusta/itsetuhoisuutta enkä osaa suhtautua asiaan "järkevästi" tai välttämättä oikealla tavalla.

Lisäksi, jos ihmisellä ei ole ketään läheistä ihmistä vierellään auttamassa, voi olla varma siitä, että yhteiskunnan verkostot eivät tähän puutu ellet itse hae apua. Tai puuttuvat siinä vaiheessa, jos yritys on epäonnistunut ja joudut ensin sairaalahoitoon ja tämän jälkeen noin vuodeksi osastolle, jonka jälkeen "joudut" kotiin oman onnesi nojaan lääkearsenaalin avustuksella, ja hoitajat KIELTÄVÄT sinua käymästä kahvilla päivisin vanhassa hoitopaikassasi, koska uusi potilas on jo tullut tilallesi. Tämä tulee yhteiskunnalle pitemmän päälle todella kalliiksi, koska oman onnensa nojaan jätetty ihminen todennäköisesti uusii yrityksensä. Tällä mielenterveyspotilaiden hoidolla ei ole mitään kauaskantoisia hyötyvaikutuksia edes taloudelliselta kannalta.

Jos yleisemmin puhutaan niin nyt tämän tapauksen perusteella olen huomannut kuin kylmä/"lapsellinen" yhteiskuntamme oikeastaan onkaan. Ihmisten tärkein prioriteetti on vallan ja materian hankkiminen ja tunteet/henkisyys sysätään taka-alalle ja niitä pidetään huuhaana. Herkimmät/henkiset yksilöt luokitellaan sairaiksi vaikka oikeasti nämä materialistiset luokittelijat ovat itse täysin tunteettomia paskiaisia! Ja ei ihme jos herkät/muita arvoja kunnioittavat sairastuvat: yhteiskunta ei anna mahdollisuutta muulle kuin tälle materialistiselle harhalle. Koen itse monesti ongelmana tuon henkisen ja materiaalisen ulottuvuuden yhteensovittamisen varsinkin muiden ihmisten taholta.

Tuli nyt vähän sekava kirjoitus, kun kiihtyneenä yrittää kirjoittaa  :tickedoff:, mutta toivottavasti saitte edes jotain selvää.

Kiitos Chandra!
 :smitten:

Sinä ja avoimuutesi lohduttaa ja annat kirjoituksellasi paljon toivoa, ainakin minulle.

Ei tuo tekstisi N222 ollut lainkaan sekavaa,vaan asiaa valitettavasti.
Olen lukenut teidän kokemuksestanne toisella topicilla ja raskastahan se on.
Myös omaisena tiedän,ettei yhteiskunnalta saa apua,eikä juuri neuvojakaan.
Ei edes pakkohoitolähetettä,vaikka toinen on itseltään kurkun auki viiltänyt,niin että se on tikattu.
Ei ollut tarpeeksi vaarallinen itselleen tai muille. :uglystupid2:
Aika paljon kai riippuu siitä,onko henkilö vielä tuottava jäsen yhteiskunnalle.Kannattaako hoitaa?
Kun noita tilastoja vertasin,Suomi ja muut EU-maat,tuli vain mieleen,että osataanko muualla panostaa varhaiseen hoitoon ja terapiaan aiemmin kuin meillä.

Elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia.Esim.poikani kävi joulun jälkeen kahteen eri kertaan luonani.Oli yhden yön poissa ja tuli vielä sitten pariksi yöksi.
Hänellä on vielä ystäväpiiri jossa kulkee,tosin ei mitään tervettä touhua.
Mutta olen irroittanut niin,että hän saa tulla,kun on selvinpäin.
Näen että hänellä on rauhallinen ja turvallinen olo luonani.

Teillä taas on kyse toisen vanhemmasta,,,
Se on paljon vaikeampi asia.Jos hän ei liiku missään,ei läheistä ystävä.
On vaikea tilanne ja tunnen niin hyvin tuon avuttomuuden ja yksin jäämisen asian kanssa.
Jospa paikkakunnallanne olisi koulutettu tukihenkilö?
Ei hän välttämättä heti ottaisi apua vastaan,mutta voisi tulla kanssanne ensin pistäytymään anopin kotona.

Sairaalahoitoon ei pääse ja jos hän on ollut siellä vuoden,on tilanne tosiaan vakava.
Minut olisivat lempanneet kk:n päästä ulos,mutten suostunut lähtemään ennen kuin asiat kotona olivat muuttuneet.

En ihmettele jos menet hämillesi.Masentuneet kun eivät ole kovin sosiaalisia.Mutta tiedättekö te alkuperäisen syyn,mistä masennus ja itsetuhoisuus johtuu?
Ehkä sitä voisi kysyä.
Miksi koet elämän vaikeaksi?Mitä toivoisit meidän tekevän?
Ja vaikka ilmeisesti olette jo ottaneet yhteyttä lääkäriin,vaikka vain tk:een,niin kannattaa kysyä neuvoa ja mitä heillä on tarjota.
Myös seurakunnan diakonilta tuota tukiapua.

Ette ole vastuussa jos jotain sattuu,mutta ehkä itsellänne on parempi olo,kun on yrittänyt jotain.
Minä tunnen sinun voimattomuutesi.Aistin sen ja siksi kaikki nämä kirjoittamani asiat tuntuvat niin tyhjiltä,,,

epona! :smitten:

Jonain päivänä katsot taaksesi ja kristallin kirkkaasti tiedät,miksi sinun piti tuo kokea.
Se on ihana oivallus ja silloin osaa ottaa sen siunauksena. :angel:

Kiitos sanoistasi!On hyvä olla,jos edes joku saa uskoa ja voimia.
Yhdessä kuljetaan ja autetaan toisiamme. :angel:

"Sain vahvan tunteen, etta sieluni "haahuili" tuskasta"tapahtumahetkella.
On sitten ilmeisesti niin, etta elama jatkuu toisella puolella ja silloin olisimme karmallisesti vastuussa myos itsemurhasta-tama valahdys tuli mieleeni eponan kokemuksesta.

En kiellä sitä,ettemmekö olisi vastuussa siitä,kuten muistakin möhlinnästämme täällä.
Kyllä varmaankin tullaan takaisin tuohon samaan tilanteeseen kokemaan samantapaisia juttuja uudestaan,kunnes läpäisemme ne.

Eilen illalla vuoteessa,mietin miten erilaisia meidän kunkin tarinat ovat ja ne ovat vain pieni suppea otos.
On peloa äidin puolesta,ihastuksen,lapsen,,,
Elämä on aikamoinen palapeli rakennettavaksi ja varmaan palaset sekoavat tämän tästä ja taas alamme kokoamaan uudestaan.
Joskus tuntuu siltä,että näin vaikeaa peliä ei saa koskaan kasaan.
Ja kuitenkin olemme luoneet sen itse,joten kait sen itse myös kasaan saamme. :D

Ajattelin myös Ardithia. :smitten:
Minulle saattaisi sopia samantyyppinen mies,kunhan pelisäännöt olisivat selvät.
Miten helppoa olisi itsellä,kun ei tarvitsisi kaikkea vääntää rautalangasta,vaan toinen ymmärtäisi mitä käyn läpi ja sama toisin päin.
Hassu ajatus,mutta tätä aloin luoda elämääni. :D :smitten:

Tuohon karman keräämiseen en ihan noin suoraan oikein usko kuin mitä tässä ketjussa on tuotu esille. Siihenhän vaikuttaa se, millä henkiselllä motivaatiolla itsarin tekee. Jos se kuuluu sielunsuunnitelmaan ja on siis "tilaustyö", niin eihän siitä mitään selvitettävää taakkaa synny. Jos itsarin tekee paetakseen kesken elämän, niin siitäkin jää vain "hoitamattomat työt" seuraaviin elämiin ja ehkä jonkun läheisen sielun loukkaaminen paikattavaksi, jos niin on käynyt.  :coolsmiley:

Minä uskon, että meillä on ihan yhtä suuri oikeus kuolla kuin elää eikä eläminen ole mikään velvollisuus tai pakkopullaa. Minun elämässäni itsemurha on aina ollut yksi todellinen vaihtoehto, vaikka en sitä olekaan yrittänyt. Minulle se on ollut vapauttava kokemus, koska tiedän eläväni koko ajan täysin vapaaehtoisesti ja nimenomaan omasta vapaasta halustani. Pikemminkin minä koen sen niin, että koska tiedän kuolemisen olevan joka päivä yhtä lähellä kuin elämäkin on, niin sellainen mystiikka häviää kuolemisesta eikä sitä tarvitse pelätä.  ;)

Jossain tässä ketjussa oli kysymys siitä, miksi ihmiset vihaavat, inhoavat tai karttavat itsemurhaa yrittänyttä. Minä luulen, että se johtuu kuolemanpelosta. Ihmiset eivät halua muistutusta itselleen omasta kuolevaisuudestaan. En varmasti ole tällä pallolla ainoa, jolle elämässä on tullut mieleen myös kuoleminen. Itsemurhaa yrittänyt on muikkari niille, jotka ovat sitä ajatelleet vaikka eivät olisi itsaria yrittäneetkään eikä kukaan muu tietäisi heidän ajatuksistaan. Monet heistä pelkäävät, että itsekin voisivat tehdä itsarin jossain tilanteessa, mutta samalla he pelkäävät kuolemaa. En tiedä, mutta näin minä olen tätä asiaa sottaillut ja varmasti on paljon muitakin näkökulmia olemassa.   :)

Kiitos kaikille, jotka olette avoimesti tuoneet omia kokemuksianne mukaan tähän pohdiskeluun. On tosiaankin aika vähentää kuolemisen mystiikkaa ja antaa anteeksi kaikille kuolleille ja kuolemista yrittäneille. Kuoleminen on osa elämää ja siihen on oikeus. Anteeksi antaminen on vaikeaa, mutta siinäkin asiassa harjoittelu tekee mestarin ja mestarihan harjoittelee joka päivä.   :smitten:

Ensin vastaan SA:lle. :)

Kyllä,minä liikun tummilla vesillä,mutta se on jo lapsesta asti ollut minussa.
Raahasin kotiin aina haavoittuneet eläimet ja isäni metsästäjänä lopetti niitten kärsimykset,vaikka itse tietenkin olisin halunnut hoivata ne kuntoon.
Lapsen ajatusmaailmaa,,
Katselin myös laitapuolenkulkijoita,joita silloin tällöin näin,kun kaupungissa kävimme.
Minulle tuli aina hirveän paha olla.Sääli ja itku ja mietin kauan millaista on olla ilman kotia.
Äitini ei näitä asioita kanssani jakanut,joten pohdiskelin niitä pienessä päässäni ja rukoilin näitten ihmisten puolesta. :angel:
En pysty ratkaisemaan kenenkään ongelmia,eikä se ole tarkoituskaan.
Pyrin nostamaan niitä ihmisten tietoisuuteen ja olemaan kanssakulkija ja kuuntelija niille,jotka sitä haluavat.

Olen toki vienyt yksittäisten ihmisten asioita eteenpäin.
Puhunut niitten puolesta,joita kukaan ei kuuntele,mutta mistään omasta viisaudestani en voi puhua.
Se toiminta on lähtenyt sydämestä.
Ja olen kyllä huomioinut,että minulle johdatetaan energiahoitoihin masentuneita ja eronneita ihmisiä paljon enemmän kuin useimmille muille.
Se mitä teen,on minun tieni ja rakastan sitä työtä.
Olen saanut kokea myös uskomattoman ihania onnistumisen hetkiä,kun jonkun toivottomana pidetyn ihmisen asiat ollaankin saatu onnelliseen päätökseen.

Vaikka kirjoitan paljon surullisista asioista,ei se tarkoita,että muhisin niissä.
Rakastan leikin laskua ja nauramista ja ystävissäni on paljon myös heitä.
Oikeastaan masentuneetkin osaavat vetää hurttia huumoria elämästään,samoin alkoholistit,narkomaanit ym.
Se on juuri se asia,joka pitää vielä ihmisen elossa.
En menetä energioistani mitään auttamalla muita.Saan sitä silloin lisää,kun on joku,jonka kanssa pohditaan hoitojen jälkeen tapahtuneita.

Kuten aijemmin kirjoitinkin,olen sinut omien masennuskausieni kanssa.
Ne pysäyttävät kelaamaan missä mennään ja minne nyt.
Antavat aikaa levolle ja itkulle.Kaiken purkamiselle ulos itsestään.
Juuri sitä minä tarvitsen,sillä muuten en pysähtyisi kuuntelemaan kuka minä oikeasti olen ja mitä minä haluan tehdä.
Masennuksen voi katsoa minulle siunaukseksi.En myöskään silloin unohda miltä se tuntuu ja niin aito myötätunto pysyy matkassa mukana.
Olen juuri ohittanut vaikean kauden ja taas on aika luoda uutta. :smitten:
Ja vaikka kirjoitan näistä asioista,voin saman tein mennä toiselle topicille nauramaan jotain muuta.En enää kerää niitä itseeni.

Tietysti omille henkilökohtaisille suruille jään surutilaan,mutta nekin kuuluvat elämään.
Esim.tuo lapsenlapseni,joka ei ehtinyt syntyä.
Olen itkenyt asiaa tosi paljon ja minulla ei ollut keskenmenoista mitään kokemusta.Etsin tietoa,miten muut reagoivat.Onko normaalia surra näin paljon?Soitin psykiatrille ja itkin hillittömästi ja hän ikään kuin antoi surulle luvan,kertomalla miten tapahtuma yleensä ihmiseen vaikuttaa ja kehoitti vain itkemään asiaa niin kauan kuin siltä tuntuu.

Häen ja pyydän silloin myös apua muilta.Se on vastavuoroisuutta,eikä kukaan jää kiitollisuuden velkaan,että sinä vain hoidat tai vastaavaa.
Toki ymmärrän,että muilla on toinen tie ja tämä on minun tieni.
Olen tästä tiestäni kuitenkin kiitollinen,vaikkei se ehkä aina mukavalta tunnu.
Jälkeen päin tulee vasta kunkin opin oivallus! :D

Erilaisuus on hieno asia.Pidetään jokainen omista aidoista itsestämme kiinni.Kenenkään muun ihmisen vuoksi ei tarvitse näytellä muuta kuin on.
Jokainen tapa on oikea tapa elää. :smitten:

Paulalle suuri kiitos,kun avasit kokemuksiasi. :smitten:

Kaiken lukemani jälkeen,en heti osaa kommentoida,tai etsiä uusia kysymyksiä,mutta sinä olet todella vaikeimman kautta käynyt tuon kaiken läpi.
Varmaan on yleistäkin,että ihmiset alkavat etsimään syyllistä ja sinusta perheeseen tulleena oli kait helpoin tehdä se.
Olisivatpa osanneet surra yhdessä sinun kanssasi,kuten kirjoititkin.
Mutta olemme niin erilaisia.
Nostan sinulle hattua siitä,että kokemustesi jälkeen ajattelet myös muita ja teet arvokasta työtä kirjoittamalla rohkeasti asioista.
Ei kovin moni kykene paikallislehteen itsestään kaikkea antamaan ja vielä noin henkilökohtaisia asioita.
Luen kirjoitustasi vielä ja mietin ja saatan vaivata sinua kysymyksilläni.
Kiitos kun kirjoitit! :smitten: :angel:

Tuohon Atomin kirjoitukseen minulla ei ole paljon lisättävää. :)

Allekirjoitan tuon kaiken mitä kirjoitit.
Toin myös tuolla aiemmissa kirjoituksissani esiin sen,että uskon meihin kaikkiin olevan"asennettu"myös tuo itsemurhan mahdollisuus.
Kuin myös,että jonkun sielunsuunnitelmaan se saattaa kuulua antaakseen muille,lähellä oleville oman tehtävänsä.

Eikä minulla ole kovin tuomitsevaa Luojaa.En usko siihen,enkä mihinkään välitilaan,josta niin paljon puhutaan.
Joskus olen reikittänyt jonkun itsemurhan tehnyttä sielua eteenpäin,mutta en koe sitäkään enää tarpeelliseksi.

Kuoleman pelko on melko hallitseva ihmisissä.
Pelätään mennä laitoksiin katsomaan omaistaan,koska siinä näkee niin paljon muutakin.
Koko kuolema on niin sivuun sysätty ja sillä yritetty kieltää sen koko olemassa olo.
Ehkä tuon karman suorittaminen tulee eteen silloin,jos tosiaan tahallisesti vahingoittaa tarkoituksella muita ihmisiä.
En kuitenkaan sairasta tai epätoivoista ihmistä näe vahingoittavana,vaan ahdingossa olevana,jolla ei muita keinoja ole.

Kyllä tänä aikana,jolloin valheellisuuden ja näytelmän ylläpitämisen jo pitäisi poistua,pitäisi myös voida jo uskaltaa tuoda kuolemakin osana elämää esiin.
Luontohan kiertokulullaan esittää tätä tapahtumaa meille vuodesta toiseen.
Ei ihminen siitä mikään poikkeus ole. :smitten:

                                       :tickedoff:

    HAA. Arvokas oivallus, lainaat ketä lainaatkin. EN minäkään ole

       kaikenaikaa ollut puukko omalla kurkullani! SIIS, pelko

          pitää meidät heikot pystyssä, ja samantien koko

             hela hoitoa jotenkuten hallinnassa! Vai?

                 Yhteiskunta rules`tai jotain!  ?

                     Vai niinkö se on  ?


                                       :angel:

Minäpä en usko,että sinä Kotkansilmä tarvitset muistutusta kuolevaisuudesta.
Veikkaan ettet pelkää kuolemaa,etkä erityisemmin kauhistele mitään. :coolsmiley:
Jos olen väärässä,niin intuitioni sinuun kaipaavat säätöä! ;D :-*

Vaan tiedä häntä minkälainen vanhempi on edellisissä elämissään lapsilleen ollut,jos nyt tässä elämässä valitsi kokemuksen
ankeasta lapsuudesta. :)
Aivan sellaista helppoa elämää en tiedä kuitenkaan kenelläkään olevan.
Jokaisella omat juttunsa.
Minulla oli tasaisen turvallinen elämä tuonne 30-vuotiaaksi asti ja sitten alkoi tapahtumaan. ;D
Yksi ero ennen sitä,mutta sekin varsin helppo ja riidaton kaikkien osapuolten kannalta.Lapset mukaan lukien.
Viimeiset 15 vuotta ovat olleet sellaista pyöritystä ja vuoristorataa,ettei tahdo mukana pysyä.
Vaan onhan niitä suvantohetkiäkin ja etsimistä ja oppimista.
Ei ainakaan vanhana tule aika pitkäksi kun kiikkustuolissa niitä muistelee.
Jos nyt ehdin silloinkaan kiikkumaan. ;D

Olen sinua Paula miettinyt tosi paljon.Kokemaasi.
Miettinyt miten paljon vaikeuksia olet saanut yhdellä kertaa ja miten olet osannut kuitenkin toimia ja pysynyt järjissäsi. :)

Kun on itse käynyt noita samoja läpi,narsismia,uhkailuja,lähestymiskiellon hakemista,mutta vedin sen kuitenkin pois,koska en läheistä kohtaan olisi kuitenkaan syytettä voinut nostaa,ihmisten vihoja ja samanaikaisesti suuri käsittämätön suru,en voi kuin ihmetellä voimiasi.
Taidat olla kauris? ;)

Miten ihminen onkaan näyttänyt kaikki alhaisemmat puolensa (esim.tuo hautakynttilöitten tuominen)juuri silloin,kun tietää toisen olevan haavoittuvimmillaan.
Kertomuksessasi näkyy ystävien tuki ja tarve.
Se lisää yhä näkemystäni jo kokemastani,että ystävät viime kädessä ovat se suuri voimavara,joka kantaa ja tukee.
Rohkeus lähestyä ja olla siinä ja surra surevan kanssa.

Olen päässyt helpommalla,sillä minä olen käynyt vasta niillä rajoilla,kun soitetaan sairaalasta,että nyt nopeasti tänne.Kuitenkin se kokemus on jo antanut tunteen siitä,mitä käydään läpi.Lisäksi nuo ystävien onnistumiset,joista yhtä erityisesti suren vieläkin,vaikka aikaa on jo kuusi vuotta.Meidän ystävyytemme oli kestänyt yli 20 vuotta ja yhä kaipaan häntä.
Mutta käydä tuo hullun mylly yhdellä kertaa.
Hämmennys,tulevaisuuden luominen,suru,pelko,mitä tunteita ikinä siihen sinulla kuuluikin.
Tuollaista kokemusta ei kovin heikolle voi antaa.Ja ehkä siihen sitten sisältyy tuon tiedon ja kokemuksen jakaminen,koskapa sinulla on vielä siihenkin rohkeutta ja sydämen viisautta. :angel:

Kun olit tuolla leirillä,olivatko kokemuksenne ja yli pääseminen niistä kovin erilaisia,vai löytyikö samankaltaisuutta?
Oliko yhtään kaikille sopivaa keinoa,millä tapahtumaa käsitellä?
Entä nuo ihmisten kokemukset toisten suhtautumisesta?
Oliko enemmän juuri tuota yksinjäämistä surussa ja karttelua,vai asiallista lähestymistä?
Vastaa vain jos jaksat! :angel:

Kyllä nyt olen päättänyt käydä uudestaan tuon tukihenkilökurssin ja suuntaan juuri saattohoitoon,joka on aina ollut minulle haave ja nyt löytyi toinen hyvin motivoiva kohde.
Elikä muutan myös paikkakuntaa,että pääsen taas tutun diakonin kanssa yhteistyöhön. :smitten:

Jos olet kiinnostunut vaihtoehtohoidoista,lähinnä reikistä,niin mielelläni sinulle lähetän joskus,kun sinulle sopii.
Enempää en nyt tällä kertaa osaa sanoa,mutta ajatuksia olet herättänyt paljon!Kiitos siitä! :angel: :smitten:

Minusta on aika turhaa syyllistää itsemurhan tehneitä siitä, että se on "itsekäs" teko. Itsemurhaa suunnittelevat tuntevat suurta tuskaa ja heidän näkökulmansa on asioihin on kaventunut. Pikemminkin on itsekästä että ne jäljellejääneet takertuvat toiseen ja vaativat että hänen olisi pitänyt jatkaa kärsimysten täyttämää elämäänsä. Lisäksi on hyvin mahdollista, että he eivät ole ymmärtäneet häntä nyt tai eivät koskaan. Ihminen voi olla niin täysin eri tasolla toisiin verrattuna, ettei yhteistä kieltä löydy. Lisäksi Suomessa on perinteisesti ollut huonoa ja epäempaattista kommunikointia lähiomaistenkin kanssa, niin että siinä saattaa hyvinkin elämänvoima kulua loppuun kenellä hyvänsä. Pidän kummallisina ja perustelemattomina sellaisia puheita, että kukaan ei elämässään saa taakkaa enempää kuin mistä selviytyy, kun itsemurhan tehneillä ja sitä yrittäneillä raja on selvästi ylittynyt. Siihen ei ole sanomista eikä moralisoimista muilla, jotka eivät ole olleet samassa tilanteessa eivätkä kokeneet samaa.

Itsemurha ei ole itsekäs teko. Se voi olla erittäinkin rakastava teko omaa itseään kohtaan ja usein vaatii pitkääkin pohdintaa ja asioiden puntaroimista, sekä rohkeutta. Itsekin päätöksen kanssa aikoinaan olin. Päätin etten tee sitä, koska vanhemmat eivät olisi päässeet surusta yli. Itselläni ei siis näkökulma ollut kaventunut, joten en usko, että kaikilla tämä olettamus pätee. Toiset vain päätyvät siihen lopulliseen päätökseen, koska elämä on valintoja. Oman valintani jälkeen elämä on ollut kuin olisin "elävä kuollut". Jotain puuttuu, enkä saa elämästä kunnolla kiinni. Mutta en valita, enkä tuomitse, oma oli päätökseni ja jokainen kuitenkin kuolee ajallaan. Toivottavasti hyvän ja arvokkaan kuoleman. Ehkä kohtalo on säästänyt minulle jotain kiinnostavaa tarinaa elämän ehtoopuolelle. Jotain jota on kannattanut odottaa, tai sitten ei. Loppujen lopuksi "Elämä on kuolemista".