Astro Foorumi

Luin muutama vuosi sitten juttua jossa oli aiheena lapset ja entiset elämät.
Eräs viisi vuotias pikku poika oli piirtänyt ja esitellyt kuvaa isälleen. Isä oli kysynyt mitä kuva esittää ja poika oli vastannut että se on kuninkaani kuolinnaamio. Isä oli tutkinut asiaa ja löytänyt kuvan erään faaraon naamiosta. Poika oli osannut piirtää naamion täysin samannäköiseksi. Isä oli kysellyt pojalta ja poika oli osannut kertoa sen ajan tavoista ja elämästä.
Eräs tyttö taas oli puhunut äidilleen entisestä äidistään ja perheestään jtoka olivat kuolleet junaonnettomuudessa.
Jutussa sanottiin että lapset muistavat asioita entisistä elämistään mutta muistot katoavat vanhemmiten usein. Onko teillä kokemusta vastaavasta?

Yhä useampi lapsi muistaa nykyisin edellisiä elämiään. Aina tätä on esiintynyt, mutta vanhemmat usein sivuuttavat jutustelun mielikuvitusleikkinä. Aika usein lapset alkavat puhua menneisyydestään muutaman vuoden iässä ja unohtavat kaiken vähän myöhemmin (yleensä kouluiässä). Siksi vanhempien kannattaisi kirjata tarkkaan ylös kaikki, mitä lapsi kertoo.

Normaaleista fantasiatarinoista nämä eroavat johdonmukaisuudellaan sekä sillä, että lapsi kertoo niistä aivan eri sävyyn - hänestä huomaa, ettei hän kehitä tarinaa sitä samalla kertoessaan.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille Carol Bowmanin kirjoja Children's Past Lives sekä Return from Heaven. Ilokseni sain kuulla, että Era Nova on tehnyt tarjouksen toisesta (muistaakseni jälkimmäisestä) suomentaakseen ja julkaistaakseen sen täällä Suomessa.

Linn

Lisäys:

Usein lapset - ja aikuisetkin - muistavat myös tiedostamattaan. Esim. lasten yleinen vaihe, jolloin he väittävät olevansa toista sukupuolta liittyy uskoakseni tähän. Esim. minä väitin kivenkovaan muutaman vuoden iässä olevani poika ja nimeni olevan Aleksi. Nyt tiedän, että olin noin sata vuotta sitten englantilainen mies ja nimeni oli George Alexander. George oli ehkä vähän liian vaikea kääntää suomeksi lapselle..

Linn

Minulla sisareni tytär jutteli entisestä elämästään joskus
neljän, viiden vanhana kun katseltiin televisiota ja sieltä tuli joku matkatoimiston mainos Kreikasta. Hän sanoi, että "Tuo on minun entinen koti, siis silloin kun minä en vielä ollut äitin ja isän ikioma." Hämmästyin tätä ja houkuttelin lasta kertomaan lisää. Hän kertoi, että hän oli asunut meren rannalla ja heillä kävi aina paljon vieraita. Ja että silloin "eka kerralla minulla oli 2 veljeä ja 2 omaa vauvaa. Toinen oli tyttö ja toinen oli poika ja molemmilla oli tumma tukka ja ruskeat silmät ja tytöllä oli pyöreä ruskea merkki pyllyssä, semoinen kuin sinulla on huulessa (tarkoitti siis luomea, joka minulla on keskellä alahuultani..  :D ). Ja minä olin ihan iloinen kun minulla oli kiva mies mutta ei niin kiva kun minun isä nyt kun ei sillä ollut yhtä monta ponia kun iskällä."
Olin vähän ihmeissäni ja rehellisyyden nimissä vähän kauhistunutkin mutta enpä oikein jaksa uskoa että sen ikäinen olisi jostain kuullut entisistä elämistä tai muista henkimaailman hommista kun siskoni tai hänen miehensä eivät TODELLAKAAN usko mihinkään sellaiseen "humpuukiin" kuten minä...  :idiot2:
Täytynee laittaa oikein paperille ylös hänen tarinansa, kun sen vielä muistan. Kiva sitten myöhemmin kertoa hänelle, mitä hän on lapsena entisestä elämästään muistanut.  :smitten:

Kirjoitin tästä jo toiseen topiciin, mutta pikkusiskoni neljävuotiaaksi asti aina automatkoilla osoitteli ohi kiitäviä taloja ja hoki "Minä en asu meillä, minä asun tuossa/tuossa/tuossa jne talossa". Ajattelin jo silloin (7v) että siskoni varmaan etsii tätä elämäänsä edeltävän elämän kotiaan. Siskoni itse ei muista etsineensä taloja. Minulle itselleni entiset elämät ovat aina olleet päivänselvä asia, vaikka perheessä tai tuttavapiirissä ei moisesta puhuttukaan koskaan.

Minua harmitti lapsena ihan suunnattomasti se, etten ollut poika. Olen aina ollut todella poikamainen ja näytinkin pojalle.  ;)

Kiitos vastauksista! Jännä aihe. Täytyykin yrittää tosiaan löytää lisää lukemista aiheesta  :)

Nytpä löysinkin todella kiinnostavan keskusteluketjun. Oletteko itse perehtyneet entisiin elämiinne ja jos niin miten?
Olen pitkään ollut kiinnostunut asiasta, mutta miten pääsisi liikkeelle omien edeltävien elämien tutkimisessa?

Vilmu, itse en osaa sanoa missä olen elänyt aiemmin mutta eräs näkijän lahjoja omaava sanoi minun eläneen Espanjassa viime vuosisadan vaihteessa miehenä.
Uskomattominta siinä on se että matkaan Espanjaan useasti vuodessa ja se tuntuu toiselta kodiltani. Minut valtaa aina rauha kun pääsen sinne  :)
Eli voisi hyvinkin pitää paikkaansa.
Monet ihmiset muistavat entisistä elämistään kuulema. Jotkut asiat entisistä elämistä voi näyttäytyä ilmeisesti tässäkin elämässä esim. unina, pelkoina ja esim. tuntemuksina.
Toivottavasti fiksummat osaavat kertoa sinulle lisää  :)

Kiitos Artemis!  :smitten:
Itse asiassa löysinkin jo tässä välissä toisen keskeskusteluketjun - tosi pitkän sellaisen - jossa keskusteltiin näistä edellisistä elämistä enemmänkin. Siellä tuli hirmuisesti hyvää asiaa, paljon mielenkiintoisia kommentteja ja mielipiteitä. Aihe on kyllä todella mielenkiintoinen ja nyt kun itse alan miettiä omalta kohdaltani asioita, mielenkiinnon kohteita, pelkoja, lahjoja jne. tuon äsken lukemani valossa, niin nyt jo aukeaa mielenkiintoinen maailma. Ehkä kun asialle avaa oven ja herkistyy vastaanottamaan, niin niitä asioita alkaa tulla uniin ja ajatuksiin.

Suosittelen lämpimästi sitä toista ketjua jos vain sen löydätte, mikäli aihe kiinnostaa. En nyt valitettavasti enää muista missä kategoriassa se oli.  :(

Kyllä se vain niin on, että lapset muistavat usein vielä noita entistä/entisiä elämiään. Itsekin muistan lapsena ajatelleeni nykyisestä äidistäni, että tuo äiti ei ole minun oikea äitini. Muistan vieläkin "hämärästi" miltä tämä edellisen elämäni äiti näytti.  ::)

olen sitä mieltä että pienet lapset muistavat paremmin nyt kuin itse pienenä. Mutta jos näitä lasten tarinoita kirjoitatte muistiin ja heille aiotte kertoa muistakaa että heidän pitää olla valmiita vastaanottamaan ne asiat. Muistelujen alun/mielenkiinnon näihin pitäisi tulla ensin näiltä lapsilta jotka 18 vuoden päästä ovat aikuisia. :angel:

Itse muistan juuri sellaisen tapauksen, jossa väitin kiven kovaa äidille ja isälle n. neljän vanhana, että nimeni on Smaragdi tai jotain sinne päin.. :o Pelottavaa.. Ja pienenpänä tunsin jo vahvaa yhteyttä intiaani-kulttuuriin, joka on kestänyt koko elämäni.. :)
Mietin kuitenkin, että lapset luultavammin muistavat "paremmin" edelliset elämät, koska heillä ei ole... höm..  ??? kehittynyt "torjunta-mekanismia" epätavallisia ajatuksia vastaan toisin kuin vanhemmiten tuppaa olemaan.

Urufu

huh, mielenkiintoista ja pistää, kyllä, kovasti miettimään.

Muistan pienenä tämän tytön halunneen kovasti olevan poika. Jonkinsortin poikamainen käytökseni on kyllä kulkenut tähänpäivään asti, neidistynyt olen vasta nyt lähivuosina. Olen aikaisemmin ajattellut tämän johtuneen miespainoitteisesta seurasta pienenä, mutta... :o

Ihan sama juttu! Olisi kyllä mielenkiintoista selvittää entisiä elämiä, pitää paremmin aiheesee tutustua! ;)

Äitini kertoi minun kertoneen hänelle neljän vanhana, kuinka olen itse valinnut nimeni ennen syntymääni.

Ja joskus sen ikäisenä sanoin myös joskus, että menen isona neekerin kanssa naimisiin ja olin ollut siitä aivan 100%:sen varma... Saas nähä.. :D

Lapsena minulla oli "visio" siitä, että olen poterossa ja tankki tulee minua kohti - pelotti kovasti ja siihen "filmi katkesi"  :o

Myöskin lapsena oli joitakin intiaani-visioita  :)

Minä puolestani pikkulapsena odotin, että minut tultaisiin hakemaan kotiin. Oikeasti. En minä tänne kuulunut. :P

Ippuska   :) Intiaanivisioita oli myöskin minulla, pikkulapsena lempiasuni oli äidin pyynnöstäni minulle ompelema intiaanimekko  ;)

Poikamme kulki parivuotisena 'tupakka' suussa (kynänpätkä tai mikä milloinkin - me emme itse tupakoi) ja kapusi sohvan käsinojalle 'ajamaan moottoripyörää'. Oli ollut harrikkajätkä jenkkilässä edellisessä elämässä, joten tuo käytös oli hyvin ymmärrettävää  ;) Veren näkeminen sai hänet aivan paniikkiin, samoin hälytysajoneuvojen äänet, joten loppuvaihe ei tainnut olla helpoin mahdollinen. Etenkin päätellen siitä, kun joskus hän unohti, että pystyi kävelemään ja epätoivoisena pyysi lattialla ollessaan apua, edeten kyynärpäillään ryömien ja laahaten jalkojaan perässään kuin halvaantunut. :-\

 :smitten:

Itselläni oli saman suuntaisia ajatuksia lapsena... en muista mistä olen tullut tai mihin olisi pitänyt päästä, mutta siihen perheeseen, sukuun ja yleensäkin paikkaan en sopinut  :'( Jossakin vaiheessa (n.5-6v.) muistan miettineeni, että olen tehnyt jotakin pahaa ja ansaitsen tämän elämän, joka on vaan jaksettava päivä päivästä kahlata läpi. Suljin itseni ja elin elämääni yli 10v. ainoastaan fyysisesti, en kuulemma puhunutkaan oikeastaan mitään, eikä minuun saanut syvempää kontaktia oikeastaan kukaan. 
Murrosiässä aloin kapinoida ajatusta vastaan ja hakea uusia uria, irroitautua edes johonkin muualle... kuinka kauas olen päässyt ja minkä muutoksen läpi käynyt  :smitten: En ole katkera, mutta surullinen... lapsuuteni oli kuin elämä ihmisellä vieraassa kulttuurissa, vailla kieltä ja silti kaikki odotti toimivan kuin muut...
Olisi toisaalta hauska tietää mistä tulin  :angel: helpompi ymmärtää tuntemuksiani tuolloin.

Hei, oli suunnaton tarve osallistua keskusteluun menneistä elämistä.

Olen itse miettinyt monesti että olen elänyt edellistä elämää 70 luvulla ja syntynyt sitten samalla vuosikymmenellä tähän elämään.
Minulla on vahva tunneside 70 -lvun musiikkiin ja kulttuuriin.  :coolsmiley:
Itse olen kaksi uskoinen (budda/evlut) uskon täysin buddalaisuuten mutta kuulun kirkkoon vain poliittisista syistä. Kummassakaan uskonnossa ei vaalita uudeelleen syntymistä...tosin buddan-uskossa asialle jätetään enemmän tilaa kuin ev.lut. uskonnossa.

Nuorena sain kummalisia viestejä sekuntteja ennen tapahtumaa...ja koin olevani äärimmäisen avoin johonkin toiseen elämään/tasoon. Jossakin kasvun vaiheessa jopa pelkäsin asioita joita koin tai tunnistin ennen tapahtumaa.
Olen sitä mieltä että sielu taivaltaa...nirvanasta en ole 100% varma...mutta sielun taivallukseen ja edellisiin elämiimme olemme joko avonaisesti yhteydessä tai sitten kiellämme asiat pelokkuutemme vuoksi.
Lapset ovat herkkiä...sen tiedän jopa oman tyttäreni kohdalla ...meillä on sanaton yhteys jopa vaikeissakin tilanteissa. Tällä tarkoitan sitä että on varmasti mahdollista että lapsemme kokevat tiloja/tunteita toisista elämistä. Voihan tietysti olla niinkin että sanattoman viestinnän avulla lapsi on sanut tunten/tunteet välillisesti joltakin toiselta ihmiseltä.

Siinä hieman omia mietteitäni ks. keskusteluun

Kun olin parivuotias, ajelimme iltaisin usein autolla koska nukahdin autoon helpommin kuin omaan sänkyyn kun sille päälle satuin. Ajoimme usein noin 10 km päähän keskustaan ja kävimme pienessä, vanhassa kioskissa. Kioskin pihan lähellä oli metallihäkki, jonka sisällä oli kaasupulloja -luultavasti joidenkin rekkojen renkaita varten tms. Kun istuin autossa, katselin joka kerta tuota kyseistä häkkiä, osoitin sinne ja sanoin "anna on ollu tuolla". Äiti siinä sitten ihmetellyt että mitäs kummaa. Kyllähän hän tietäis jos oma pieni lapsi ois semmosessa häkissä ollu kaasupullojen kanssa. Tämä toistu monta kertaa kun samassa paikassa oltiin. En meinannu saada silmiäni irti niistä. Eräänä kertana olin liittäny juttuuni myös toteamuksen "käsiin sattu".

Äitin kanssa tämä tuli puheeksi kun näin kolmisen vuotta sitten unen joka johti mut entisen elämäni saloihin keskitysleirillä. Niistä ajoista siis elävästi muistin pieniä hetkiä. Lapsena sitä osaa olla niin avoin kaikille asioille. Lapsethan näkee enkeleitä, henkiä, milloin mitäkin. Aikuisena sitä monesti heittäytyy niin kriittiseksi ettei tällaset ajatukset saa alaa.

En tiedä onko omat lapsuuden muistikuvat vilkkaan mielikuvituksen tuotetta vai mitä, mutta mun tarina on tälläinen.

Äitini muistaa vieläkin kun olin pienenä sanonut äidille muistavani oman syntymäni, eli muistan, että mut nostettiin valoon. Olen syntynyt keisarinleikkauksella. Puhuin tästä kuulemma hyvinkin useasti, itse en enää muista sitä niin selkeästi.

Mulla oli yhdessä ikävaiheessa n. 5-7 vuoden iässä sellainen olo, että mut on adoptoitu, että en kuulu nykyiseen perheeseeni. Olin tästä asiasta aivan vakuuttunut. Muistan kävelleeni joko koulusta tai kerhosta kotiin iltapäivällä erään leikkipuiston ohi ja katsoin kun joku nainen kärräsi puistossa lasta vaunuissa, muistan miettineeni, että onkohan tuo minun oikea äitini.  ;D

Mulla on myös erikoisia unentapaisia muistoja, joita lapsena näin. Muistan, että olin 60-70 luvun keittiössä, olin n. 4-5 vuotias pikkutyttö ja minulla oli ruskeat pitkät hiukset. Keittiössä oli punavalkoiset kaakelit tai kaapinovet. Muistan, että leivoin ilmeisesti ns. äitini kanssa. Hänellä oli melkein pikimustat hiukset, jotka olivat 50-70 luvun tapaan hiukan tuperrettu, sellainen polkkatukka. Muistan hetken, kun istuin polvillani tuolilla selkä ns. äitiini päin ja leivoin keittiön pöydän ääressä jotain. Tälläinen muistikuva minulla on päässäni, aivan pieni hetki jostain.

Muistan ala-asteella ollessani törmänneeni kotisedullani sellaiseen naiseen, joka muistutti ihan hirveästi tuota unen naista, joka oli siis äitini ns. unessa. Silloin se pysäytti jotenkin ja olin vielä varmaan 7-8 vuoden ikäinen. 

Samalaisia unenomaisia muistoja minulla on eräänlaisesta pienenestä valkoisesta puutalosta, jonka koko pihaa ympäröi nurmikko, joka oli täynnä valkoisia apiloita. Muista hyvin sen onnellisuuden tunteen.

Minulla on useita ns. pieniä välähdyksiä jostain, mutta en tiedä että ovatko ne lapsuuden mielikuvituksen tuotteita vai mitä. Nämä ovat kulkeneet mukanani jo yli kaksikymmentä vuotta ja edelleen ovat kirkkaina mielessäni.

Voivatko nuo olla ns. välähdyksiä entisestä elämästäni??

Ihan selkeitä menneiden elämien muistoja! Ja mitä syntymään tulee, yleensä sielu asettuu lapsen kehoon vasta juuri syntymän aikana, eli sen tosiaankin voi muistaa.

Aika vanha keskustelu on, mutta olipas huojentavaa lukea, että tämmöisiä ovat muutkin kokeneet.  :smitten: Kyllä se varmaankin niin on, että lapset ovat "kaikelle" herkempiä. Olihan noita itselläkin lapsena. Piirtelin silloin paljoin, ja aika usein piirroksissa esiintyi intialaisittain sariin puettuja naishahmoja, vaikka en ole koskaan niillä seuduin käynyt. Kerran lapsena säikähdin kauheasti, kun sellainen "intialainen" kulki yöllä sänkyni ohitse. Peiton alle menin itseäni nipistelemään, ja kun uudestaan kurkkasin, niin aina vain se oli siinä, mutta liukumassa ulos kohti ikkunaa  :idiot2: Intiaa ja niitä seutuja mielessäni jotenkin "inhoan", ja olen vannonut, etten koskaan sinne mene! En tosin tiedä, onko tuo nyt mitään viitettä mihinkään entiseen, mutta kummallista se oli, varmaan myös äitini mielestä...

Myöhemmin murrosiässä koin selvän muistamisen hetken Englannissa, kun haimme hevosille heinäpaaleja isosta hallista maaseudulla. Olo oli kuin puulla päähän lyöty, kun sen paikan näin. Oli ihan selvää, että olen siellä ennenkin käynyt. Engl. tuttava näki kai ilmeeni, ja kiirehti sanomaan, että tämä on sota-aikainen lentokenttä (pois käytöstä jo).  :idiot2: Aina olen lentämistä rakastanut, ja pienenä luin puhki pikkuveljen Korkeajännitykset  :D

Aikuisena on tullut uniin entinen elämä, mutta se on jo toinen juttu.
 

 

Kiinnostava keskustelu on kyllä! Itsekkin nyt vasta rupesin ajattelemaan joitain tunteita lapsuudesta, mutten niitä kyllä enää kauheasti muista :) No sitten jos joskus lapsia saan haluan kirjottaa kaiken ylös ja tutkailla sitten mylhemmin yhdessä lapsen kanssa.

Meidän huushollissa tämä on nyt ajankohtainen aihe.

Minulla on 5-vuotias poika, joka on nyt viime kesästä lähtien kertonut jotakin ainakin kahdesta entisestä elämästä.

Ensin hän sanoi useampaan kertaan, että "äiti, sinä olit ennen poika". Sitten hän kertoi, että ollessani poika olimme kaksoset ja että hänen isänsä on ollut ennenkin kaksonen (kuten on myös nyt).

Tällä viikolla hän alkoi sitten puhua siitä, kun häntä ei ollut olemassa täällä nykyisessä paikassa, vaan jossain muualla. Tämä toinen paikka kuulosti ensin aika sadunomaiselta ja ajattelin, että hän nyt kertoo vain lapsen tarinoita, mutta sitten hän sanoikin, että hän näki minut telkkarissa, kun olin lapsi. On totta, että olin 11-vuotiaana eräässä tv-sarjassa, jossa minulla oli pienehkö rooli. TV-sarja esitettiin kahdesti 80-luvun alkupuolella. Minun tietääkseni sitä ei ole esitetty Suomen ulkopuolella, mutta eihän sekään tietysti ole mahdotonta.

Poika kertoi, että tuossa elämässään hän kuoli pienenä lapsena, mutta ei sitä, miksi tai miten. Sen sijaan hän sanoi, että kuoltuaan hän koki olevansa hyvin elossa. Sitten hän muutti tänne meidän luoksemme, koska hänellä oli minua ikävä.