Astro Foorumi

Aloitanpa tälläisen kokemuksien kysely -ketjun.

Minulla on muutamia kertoja elämässäni sattuneiden hyvien asioiden kohdalla käynyt niin, että ensimmäisen pikaisen kosketuksen/tiedon yms. saatuani asiaan olen saanut mukavan intuition siitä, että haluan siihen suuntaan lähteä. Sitten olen lähtenyt ja jossain vaiheessa tulee hirveän suuri hylkimisreaktio, tuntuu että en missään nimessä halua ja haluan kauas pois tästä vain. Olen kuitenkin pakottanut itseni jatkamaan, kun kerran on jo päätetty tai luvattu tai tehty jo muita tekoja mitä en viitsi raukkamaisesti perua. Sen jälkeen olen huomannut että ne ovat olleet hyviä asioita, ja niiden olemassaolosta elämässäni on todella hyvä fiilis.

Mikä tämä reaktio on? Onko se jonkinlainen pakoreaktio? Vai onko se jokin intuitio, että ei kannatakaan, ja lopulta olen ehkä vain sopeutunut tilanteeseen kun en enää tunne sitä, asettanut tavoitteeni uudelleen kun saan hyvänkin fiiliksen siitä? Olisiko se ollutkin parempi vaihtoehto olla menemättä siihen suuntaan? Onko se siis kuunneltava tunne vai vain läpi puskettava tunne? Mistä se syntyy?

Useinmiten nuo asiat ovat jälkikäteen katsottuna niitä todella hyviä asioita, ei siis vain ok olevia.

 ???

Joku pelko? Kenties epäonnistumisen?
Sisäinen saboitoija?

Sisäinen sabotoija saattaa tosiaankin olla asialla.
Ainakin minulla joskus huutaa tosi kovaa vastarintaansa, etten menisi oikeaan suuntaan. Kun olen saanut sen hiljenemään, asiasta on seurannut pelkkää hyvää.

Tosin siinä on eroa, milloin vastustus alkaa. Jos ensifiilis on hyvä ja sitten vasta tulee vastustus, kyseessä saattaa olla sisäinen sabotoija tai pelko. Jos ihan ensimmäinen ajatus on vastustus, vaikka järki sanoisi muuta, silloin intuitio varoitaa. Se kannattaa ottaa vakavasti.

Sitä miettinytkin, miksi sellainen sabotoija on olemassa itsessä joka haluaa tuhota itseltään kaiken hyvän?
Ehkä se sitä on.

Kun tuo tunne ei suoraan edes sano mitään pelkoja, se vain vetää poispäin, sanoo että tästä ei seuraa hyvää. Joskus alkaa hylkimään hyvinkin paljon.
Ehkäpä ne pelot silti on siellä alla ja pitää kaivaa esille..

Toinen vaihtoehto silti on se, että on ensin "lumoutunut" jostain niin että intuitio alkaa toimia vasta myöhemmin ja työntää poispäin.

Caroline Myssin siinä kirjassa joka koskettelee arkkityyppejä, puhutaan neljästä arkkityypistä jotka meillä kaikilla on. KAIKILLA niillä on arkkityyppeinä myös positiivinen puolensa.

Sisäinen sabotööri on yksi tällainen arkkityyppi. Sen positiivinen puoli on valinnanvapauden suojelija. Minä pääsin eroon taipumuksestani sabotoida opiskelujani, kun sain sisäisen sabotöörini vakuutettua siitä, että valmistuminen lisää minun valinnanvapauttani, ei suinkaan vähennä sitä.

Sillä sisäisellä sabotöörillä on siis ihan hyötytehtävä, jos tulokset tuntuvat meistä hassuilta, voi olla että jokin oma uskomus asioiden tilasta tai vaikutuksesta vain vääristää kyseisen arkkityypin toimintaa meissä.

Aika kummia tosiaan nuo suomalaiset sananlaskut.

Ehkä tuossa tilanteessa kannattaisi yrittää elää hetkessä ja olla onnellinen tästä päivästä ajatellen että huominen on vasta huomenna, ei ole väliä mitä silloin tapahtuu. Sillä tavalla se onnellinen aika ei menisi ainakaan hukkaan murehtiessa mahdollisista tulevista ongelmista. Mulle on auttanut sen tiedostaminen (ja kantapään kautta huomaaminen), että kun muistelee taaksepäin loppunutta onnellista aikaa, eikä se tunnu ollenkaan onnelliselta ainaisen tulevan murehtimisen takia, sitä on lopulta pilannut sen ainoan hetkensä kun on ollut mahdollista olla onnellinen.  ::) Ja se kaduttaa..

Luontaisessa rytmissä niitä itkuja pitkästä ilosta kyllä tuleekin, mutta ne on sellaisia pienempiä. Yleisesti ottaen olen nyt todella onnellinen, mutta aina välillä tulee jotain eteen niin että korpeaa.  :knuppel2:  Onhan siinäkin jo tavallaan "maksua" siitä onnesta, jos niin on tarvetta ajatella?

Sisäisestä Sabotoijasta puheen ollen.. Itse olen voittanut omani. Sisäinen Sabotoija tai "alitajunta ja siihen iskostetut kaavat ja mallit" (niinkuin minä sen nyt ymmärrän) ovat varmasti jokaisella ihmisellä ja usein nämä ovat täysin tiedostamattomia. Alitajunta pyrkii aina pitämään sinut siinä samassa vanhassa ja tutussa ja turvallisessa oli se sitten tuskallista tai ei.

"Mikähän sisäinen sabotööri on sitten se, joka sanoo että "Kyllä se siitä vielä itkuksi muuttuu!"

Pessinismi?  :) Minulla esim. Oli jossain tuolla syvällä Sabotoija, joka aina sanoi että rakkaus on tuskaa ja ajauduin yleensä ihastumaan ihmisiin joilta en saanut vastakaikua.  Myös lähipiirissä tapahtuu paljon sydänsuruja. Tuntui, että minullakin on siis oltava tuskia ja suruja. MUTTA minäpä päätin tutkia syvemmälle tätä, että miksi näin. No, jostain syvältä mieleni sopukoista löysin piirteen, joka tunsi syyllisyyttä siitä että itsellä menisi hyvin ja muilla huonosti. Nyt alan käsittää sen, että oma onni ja hyvinvointi ei ole muilta pois ja että minulla on oikeus onneen muiden tuskasta huolimatta.

Viime perjantaina baarissa päätin lopullisesti voittaa tuon Sabotoijan, astua ulos kuorestani ja itseasiassa pyytää yhtä tyyppiä tanssimaan (kun aina ennen olen ylväästi odotellut että joku hakee minua). Siitä huolimatta että Sabotoija kiljui päänsisällä "Äh, ei siitä kumminkaan mitään tule!" niin kävelin päättäväisesti luo ja pyysin tanssiin. Ei suostunut kun ei kuulemma osannut tanssia, mutta sen jälkeen mulla on ollut voittaja fiilis. Tajusin, että jopa nautin siitä että saa hakea ihmisiä tanssimaan ihan vaan huvin vuoksi. Tunnen itseni vapaaksi, wiiiiiiiii!  :D

... liittyisikö tämä jotenkin siihen, ettet ehkä syvällä sisimmässäsi tunne ansaitsevasi onnistumista/onnea?

Minä oon miettiny, että oon tainnu jäädä jumiin selviytymiseen.
Siis olen selvinnyt ja selviän ja jaksan ja pärjään ja kaikkea muuta sitä...oli se sitten mitä tahansa, niin minä selviän...mutta miksi mun tarvii ajatella että selviän? Siis eikö asiat voisi sujua sillätavalla mukavasti ja helposti ja kitkattomasti, ilman että siinä täytyy selviytyä yhtään mihinkään?
Onko siinä just sitten sisäinen sabotööri matkassa, kun se selviytyminen on tuttua...ihan mistä tahansa selviytyminen..joku muu liihottelu olis uutta ja outoa. Kenties tämän vuoksi löydän itseni aina uudelleen selviytymästä jostain  :idiot2:
Mutta miten tämmösestä jumituksesta pääsee irti?

On mulla semmonenkin ajatus, että olen selvinnyt tänne asti tällätavalla, koska jotain "suurempaa" odottaa, mutta mennäänkö siinäkin metsään? Ajattelen että olen ansainnut jotain mitä muut eivät, tai että olen jotenkin "yläpuolella"?
 ???

Mulla(kin) tuollainen marttyyriys ja selviämisajatukset on keinoja pönkittää itsetuntoa, keinoja millä voi sanoa itselleen että on jossain hyvä ja onnistunut ja ansaitsee kunnioitusta. Ja myöskin että on jossain parempi kuin muut, itsekkyys ajaa tarpeeseen saada tunnustus jostain missä olisi parempi kuin muut.
Olen kiinnittänyt huomiota siihen etten ala itselleni nostamaan itseäni ylemmäs esim. hyvän opiskelupaikkani ansiosta (siksi että en pidä siitä kuinka monet tekevät niin, eikä siinä muutenkaan järkeä olisi), mutta samalla se on vain siirtynyt tuonne marttyyripuolelle. Sitten tulee vastaan sellaisia, joissa tuodaan eteen ettei ole silläkään saralla oikeastaan parempi kuin muut (siis vaikka parempi selviämään asioista), ja se lysähdyttää hetkeksi oman itsekuvan.
Samalla tavalla uhka tuolle itsekuvalle on sekin että asiat yhtäkkiä alkaisivat kulkea niin hyvin ettei tarvitse enää erityisemmin selviytyä. Itse olen halunnut välttää sellaista tilannetta, jossa kaikki tulisi liian helpolla, koska arvostan (itseänikin) enemmän jos niin ei ole käynyt. No, olen kyllä tyytyväinen kaikista asioista jotka eivät ole tulleet helpolla, ne ovat opettaneet paljon. Osa on tullut helpommin, ja niin, eihän energia riittäisi jos ihan kaikesta pitäisi aina tapella elämässään. Olen kiitollinen myös niistä helpolla tulleista asioista.

Jonkinlainen ilta-yö-ajatussepustus, toivottavasti saatte langan päästä kiinni lukiessanne.  ;)

Itselle tuli tästä oman alan näkökulmasta ja hyvin maanläheinen asia mieleen. Opiskelen luovaa alaa ja meillä on opintojen aikana paljon puhuttu luovista prosesseista. Nehän kulkevat vaiheittain, välillä palataan taaksepäin ja välillä kaikki asiat ja ajatukset seisovat ja tuntuu, että mistään ei tule mitään ja voisi lopettaa koko homman.

Minun mielestäni elämä on yhtä luovaa prosessia.

Yleensähän idean kehitys tuotteeksi on hyvin kuoppainen ja usea ehtii jossain vaiheessa prosessia kiroamaan koko uravalinnan. Vaikka alkuidea olisi kuinka upea ja visio hieno, tulee yleensä jossain vaiheessa vastaan epäilys ja tunne, että on ihan väärässä suunnassa. Minun mielestäni se kuuluu kaikkiin prosesseihin, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Epäilys, pelko ja tunne, että on ihan väärässä suunnassa usein vain loppupeleissä vahvistavat päätöksiä ja saavat keskittymään siihen, että lopputuloksesta tulee hyvä. Ilman pientä vastustusta on usein vaikeampi työstää mitään viimeisen päälle ja saavuttaa lopputulosta mihin on pyrkinyt jo pidemmän aikaa. Vaatii aika paljon itsetutkiskelua, että oppii erottamaan kussakin tilanteessa onko kyse oikeasti siitä onko väärässä suunnassa, vai onko tunne vain apuna tavoitteen saavuttamiseksi. Kyllä se yleensä sieltä löytyy hyvien yöunien ja pienen levon jälkeen.

Todella hyvä pointti, Ratkaisu.

Eikö se tavallaan myös voi johtua hällä väliä -asenteesta tai muun laisesta kieltämis/defenssikeinosta jos tuota epäilyä ja/tai pelkoa ei tule itselle tärkeissä asioissa? Yksi näkökulma.

Mikäli tohtisit antaa jonkin konkreettisen esimerkin, voisi olla helpompaa yrittää vastata
(tai olla vastaamatta...)  

 ;)

Muoks: miltei välittömästi kun olin tuon vastauksen lähettänyt, tuli mieleen yksi mahdollinen
skenaario, joka perustuu siihen hypoteesiin, että jokaisella ihmissielulla on pinossa sekä positiivista,
negatiivista että jokseenkin neutraalia karmaa, tahi noiden kahden polaarisen ääripään sekoitusta.

Leikitään, että aina kun koet jotain positiivistä elämässäsi, sinun sisäinen Näkijäsi tietää, että
posarikarman  "pino" pienenee ja väistämättä lähestyy se päivä, jolloin saat vasten pläsiäsi
pläjäyksen "tummempaa" tai ääritapauksessa pikimustaa karmaa.

Eihän ole mitään järkeä kuitenkaan siinä, että negakarman kypsymistä yrittää vältellä
kun se jokatapauksessa on eräänä päivänä silmiesi edessä. Mutta Näkijäkin lienee jossain
määrin "inhimillinen" ja siksi yrittää mahdollisimman kauan välttää negakarman realisoitumista??

 :o

Mulla on joku tuntematon voimakas inho ja kammo tietynlaisia (tietyillä vuosikymmenillä tehtyjä) rakennuksia ja tiloja kohtaan enkä tiedä miksi :buck2:
Liekö olen elänyt noilla ajoilla ja sieltä on tullut mukaan jotain traumaa?
Millä selvittää tämä asia?