Astro Foorumi

Olen tässä pällistellyt elämääni viimeiset 4-5kk sillä silmällä että mitä h*mmettiä, missä minä olen ja mihin minä olen menossa...

14-20-vuotiaana seurustelleena koko ajan ja nyt "ensimmäistä kertaa" sinkkuna tunnen oloni tosi oudoksi. Olen vain niin tottunut, että voi soittaa ja tekstata jollekin ihan joka asiasta, tyyliin "arvaa mitä, mä näin just hämähäkin!".. :crazy2:  :D

Olen kaksonen, nouseva jouskari, mutta vapaudenkaipuu on vieras asia.. Ehkä kuu kauriissa selittää jotain ja se että seiskahuone on tulvillaan tavaraa...  :idiot2:

Ei sillä, etteikö minulla olisi henkilökohtaisia unelmia ja tavoitteita ja että pitäisin elämääni tylsänä, mutta jotenkin on aina tuntunut, että osaan elää paremmin toisen ihmisen kautta. Minulle muiden ihmisten unelmien vuoksi taistelu on ollut aina tärkeämpää, kuin omieni. Minä olen tsemppaaja ja rohkaisija, nautin toisten onnesta ja itken toisten suruja.. Ne merkitsevät minulle jotenkin niin paljon enemmän, kuin omat iloni ja suruni.

Kysymykseni on niinkin tyhmä, kuin että miten te osaatte olla sinkkuja? Mitä ihminen voi tehdä, mitä iloa siitä tekemisessä on, kun et voi jakaa sitä rakkaan kanssa?  :uglystupid2:

Olisiko aika unohtaa miehet vähäksi aikaa ja opetella elämään yksin, vaikka se on ihan mälsää? :buck2:

Minulle sanoi äitee silloin kuusi vuotta sitten, kun muutin pois kotoa, että opettele ensin elämään yksin, jotta osaat elää jonkun toisen kanssa.

Niin minä sitten tein ja rankkaa oli. Kärsin tuolloin samasta ongelmasta kuin sinä nyt. Ei mitään järkeä raahustaa tyhjään kotiin tai tehdä mitään ihmeellistä jos ei ole ketään jonka kanssa jakaa sitä tai kertoa siitä.

Mutta sitten se valaistus tuli, löysin tavan tehdä itse itseni onnelliseksi. Ja ymmärsin että onnellisuus ei ole muista riippuvainen tekijä. Vain sinä itse voit määrittää onnellisuutesi määrän. Eikä sen jälkeen ollut enää yksinäistä.

Nyt suorastaan kaipaan välillä omaa rauhaa ja asioita mitä voin tehdä yksin.

Sinulle haluaisin sanoa, että käy itseksesi leffassa, käy kahvilla ja kirjastossa. Katsele ympärille, mieti mitä näet ja miten koet sen. Ja jos sinusta tuntuu että haluat kertoa jollekin jotain niin kerro se vastaan kävelevälle henkilölle.
Minä tein sitä myös. Ihmiset aluksi hämmästyvät, mutta ryhtyvät sitten juttelemaan sinulle. Siinä saa uusia tuttavuuksia samalla.  :)

Tsemppiä. Yksin oleminen ei ole paha asia. Ja itsensä kanssa on kiva jakaa maailma.

Aivan. Sama täällä.

Olen samaa mieltä _Lucita_:n kanssa!!!  :)

Eihän sitä välttämättä miestä tarvita jos haluaa soittaa jollekkin esim.
"Iik hämähäkki..." jutuista...
Itse olen ollut jo reilun vuoden sinkku ja noista samoista asioista soittelen ystävälleni joskus viitisenkin kerran päivässä...

Osaan olla sinkkuna oikein hyvin...
Seurustelin pari vuotta (kaksos) miehen kanssa..
Muutettiin jopa samankaton alle kunnes sitten tajusin etten haluakkaan vakiintua vielä...  :D
(Kaipase kaksosten vapuden kaipuu iski ihan kunnolla)

Miehiä tulee ja mihiä menee...

Otat vaan rennosta ja annat ajan kulua...
Nauti nyt vielä kun voit sinkku elämästä..
Sitten kun olet naimisissa ja perheellinen ei enää olekkkaan niin paljona aikaa itselleen!!!

Nauti siis elämästä, äläkä harmittele..
Sinkkunakin on oikein mukava olla...  :smitten:

Olen ollut aina haaveilija ja haahuilija, kunnianhimoa ei ole nimeksikään enkä oikeastaan pidä minkään asian saavuttamista tärkeänä... Toisin sanoen minun ei tarvitse saavuttaa mitään konkreettista asiaa ollakseni onnellinen, minä vain olen ja se minun olemiseni on joko tylsää tai onnellista.  ::)

Se kun on joku ihminen, joka tekee asioita, tuntuu että minunkin elämääni tulee asioita ja täytettä hänen mukanaan, vaikka en niihin asioihin osallistukaan muuten kuin kuuntelemalla hänen tuntemuksiaan ja ajatuksiaan niistä asioista... Siksi tuntuu, että tarvitsen jonkun ihmisen kertomaan minulle asioista...  :idiot2:

Kyllä minäkin olen harrastanut ties mitä ja kovasti yritän tässä opiskellakin. Motivaatio on keskitasoa ja joskus yritän saada ihan hyviäkin numeroita, mutta aina palaan mielessäni siihen että oikeasti millään ei ole mitään väliä. En minä arvosta itseäni yhtään sen enempää tai vähempää, sain sitten tentistä ykkösen tai vitosen. Näin ollen elämä ja sen kokemukset eivät tarjoa minulle paljoa tekemistä. Saan nautintoa ja onnea paljon yksinkertaisemmista asioista, pienistä luonnonilmiöistä, vastaantulijan hymystä, tässä hetkessä elämisestä, omasta fantasiamaailmastani, joka on hyvin kaukana tästä maailmasta...

Tuntuu vain aika hullulta, että nyt kun olen tässä itsekseni, voisin muka toteuttaa nyt kaikkia niitä juttuja mitä en silloin voinut kun olin sidottu. Kun ei minulla oikeastaan ole sellaisia juttuja. Kaikilla muilla näyttää olevan päämäärä ja tuli perseen alla, kauhea kiire jonnekin... Ja sitä minä seuraan vierestä hieman hämilläni pohtien, pitäisikö minunkin hypätä tuohon hullunmyllyyn, vaikka voin vain olla möllöttää ja katsella tähtitaivasta.. ;)

Jotenkin se, että on suhde, pitää jalkani maassa. Saa minut ymmärtämään, minkä takia arkipäiväisiä velvollisuuksia pitää hoitaa. En minä usko että minä olen laiska. En vain ymmärrä tätä maailmaa, koska tiedän liian hyvin että kaikki on vain harhaa. Miksi minun pitäisi näytellä tässä teatterissa? :uglystupid2:

Sanotaan että saa sitä mitä tilaa :-[ joten varmista että tilauksesi on paras mahdollinen :angel: sitten onkin selvitettävä itselleen onko valmis vastaanottamaan, sillä tilattua ei voi enään perua :smiley6600:

Elämäkö mälsää? katsele kaunista ja iloitse
mateve  ;)

Ja siis se, kun minä sanon, että "millään ei ole mitään väliä", ei tarkoita, että olisin välinpitämätön elämän suhteen tai että olisin masentunut... Haluaisin vain niin kovasti irti tästä sekametelisopasta. Siitä, että meille tyrkytetään ties mitä hömppää, tee sitä, tee tätä, katso salkkareita, harrasta politiikkaa, laihduta itsesi kesäkuntoon... Ja sitten ihmiset katsovat salkkareita ja yrittävät epätoivoisesti laihduttaa ja tekevät mitä vain, jotta heidän elämänsä olisi onnellisempaa, jotta heillä olisi enemmän mainetta, kunniaa, kirjatietoa, kokemuksia, hyvää ulkonäköä... Ei se kuitenkaan johda mihinkään.  :uglystupid2:

En minä pääse ikinä maailman reunaan, vaikka juoksisin ihan hulluna maapalloa ympäri, koska se on pyöreä!  ;)

Onpas siulla aika masentava eläman katsomus..  ???

Mutta paistaa se aurinko vielä risukasaankin...!  :D

Nyt meni minulta hieman ohitse.

Se, että nauttii elämästä itsensä kanssa ei kai tarkoita sitä että pitää juosta ympäriinsä yrittää tehdä kaikkea mahdollisemman nopeasti.

Vai oliko pointtisi se, että kaikki tekevät niin kuitenkin?

Please, try to explain yourself a bit more....

Minä ei nyt taas ymmärrä. Syytän siitä tähtiä. :D

Hei, ei mikään ihme, ettet ymmärrä kun en minäkään ymmärrä... :2funny:

No sanotaan nyt näin, että kai minun pitäisi yrittää jotenkin palauttaa itseni maan pinnalle, jotta saisin jotain kosketusta konkreettisiin asioihin...

Enhän minä voi vain elää toisten (ja omani) haavemaailman kautta... Vai voinko, jos se tosiaan on minun juttuni? :idiot2:

Kuulostat ihan minulta. ;) Etenkin opiskeluaikoina olin ihan just tuollainen. Jos sitä "viime tinkaa" ei olisi ollut, en olisi saanut mitään tehtyä. ;D Nyt vanhempana olen vähän parempi organisoimaan ajankäyttöäni, mutten vieläkään viitsi alkaa stressata mistään deadlineista monta viikkoa aiemmin.

Hoida vaan hommat oman aikataulusi mukaan, itsehän tiedät toimiiko se vai ei. Toiset ihmiset vain ovat niin "tehokkaita" (tai antavat itsestään sellaisen kuvan), se on heidän tapansa elää. Minusta hiljaisuudesta, valokuvista ja musiikista nautiskelukin on kyky sinänsä, toiset eivät osaa sitä ollenkaan.

Itse menin eka kerran avioliittoon 17v:na ja ero..siitä 5v yh ja uusi suhde 7v ja ero 4½v yksin ja nyt aviossa ::) eli olen opetellut olemaan yksin ja yhdessä..yksinolo on alkuun hankalaa, mutta siihen tottuu ajankanssa ja se opettaa kuitenkin sen että suhteessakin voi olla itsenäinen, ettei jää sormi suuhun tilannetta :crazy2:

Hei Valonkantaja !

Pelottavaa,  ootko sää mun pään sisällä. Olen kans sen tyyppinen, että jos joku ei tarvitse mua, niin suurin piirtein maailma kaatuu, en ole vielä tajunnut, että MINÄ tarvitsen itseäni kaikista eniten ja aina ja olen huomannut ihmissuhteissa sellaisen asian, että annan itseni kokonaan kyseenalaistamatta ja unohdan itseni ja luotan että toiset tietävän tarpeeni paremmin kuin minä itse.

Tässä elämässä on vielä paljon opittavaa, mahtaako ikä edes riittää siihen.

Valonkantaja, päivä kerrallaan, eikö niin  ;)


t. Elviira

Ilmeisen poikkeuksellisena oinaana voin sanoa että itse en osaa olla yksin. Eikös oinaatkin liene juuri vapaudenkaipuisia? Olen seurustellut aina enkä koskaan ole ollut sinkkuna sen jälkeen kun täytin 16.v.
Tosin minulla on aina suhteessa ollut myös oma tilani ja aikani ja se on tärkeää. En ole koskaan asunut yhdenkään miehen kanssa. En edes vaikka olen ollut rakkaan mieheni kanssa nyt kohta 8 vuotta yhdessä. Sen verran minäkin tarvitsen omaa aikaa  :) Sinkkuus ei liene minun juttuni lainkaan.

Kannanpa minäkin korteni kekoon tähän keskusteluun. Kuulostaapa nimittän Valonkantaja taas kerran tutulta... johtuneeko osittain siitäkin, että mä olen myös kaksonen, nouseva jouskari.  :)

No, kuitenkin; mulla oli myös läksyni opittavana kun muutama  vuosi sitten erosin seitsemän vuoden suhteestani. Olin koko suhteen loppuajan vaan kaipaillut omaan tilaa ja rauhaa ja aikaa, mutta kun se sitten koitti, niin olin ihan pihalla että mitähäh :o

Olin myös tottunut siihen, että pienemmistäkin asioista soitellaan päivän mittaa..lähinnä se kyllä oli eksäni joka soitteli, ja sekin minua ahdisti loppuaikoina suunnattomasti. Mutta kummasti sitäkin yht äkkiä jopa kaipasi.

Jonkun aikaa kärvisteltyäni päätin, että eihän tästä mitään tule, ja tajusin myös sen, että suhteemme oli ollut todellinen hoivasuhde, jossa minä nimenomaan tsemppasin tätä miestäni eteenpäin ja kuuntelin hänen murheitaan. Asia ei sinänsä haitannut minua seurusteluaikoina, mutta jälkeenpäin kävin sitten pohtimaan, että enhän minä saanut siitä mitä halusin, ja miksi sellaisen perään pitäisi haikailla.

Samoin oli tuo parisuhdejuttu, jonka perään myös kaipailin kun erosta oli kulunut vähän aikaa, mutta mitään kivaa ei sattunut eteen. Myös sen asian suhteen tein päätöksen, ja asennoiduin asiaan niin, että pystyn elämään kivaa, tasapainoista ja kaikinpuolin mukavaa elämää ilman, että kaikkea jaan kokoajan jonkun toisen kanssa.

 Yksistään tuo asennoituminen eri tavalla toimi jo mun tapauksessani. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa.Ja sitten kun kaikki nuo poikayastävähuolet ja muut oli jääneet taka-alalle, niin sitten tapasinkin nykyisen kultani, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä nyt yli vuosi.

Ymmärrän hyvin nuo sinun tuntemukset, mutta tämä vaan tälläisenä kertomuksena omista kokemuksistani, ja vahvana viestinä: kyllä asiat loksahtelee paikoilleen.

Elä elämää omalla tavallasi, ja aivan varmasti kun aika on kypsä (ja yleensähän se on silloin kun vähiten asiaa ajattelee tai odottaa) niin hommat menee taas eteenpäin.

Valoa,
S  :smitten:

Hei
On mielenkiintoista todeta että joillakin on ongelmia "sinkkuuden" suhteen. Itselläni ongelma on ihan päin vastoin. Olen pitkään huolehtinut itse itsestäni. Toki muutama seurustelupätkä löytyy, muttei niin pitkää tai vakavaa että olisin päässyt jyvälle, millaista on elää jonkun toisen kanssa...

Kerron tämän vuoksi kaveristani. Hän seurusteli 7 vuotta nuoruuden ihastuksensa kanssa ja asuivat yhdessä pitkään. Opiskelupaikkaan muutettuaan totesivat ettei yhteiselo toimi kun toinen kaipaa vaan kotiseudulle eikä halua jäädä kaupunkiin asumaan kaverini valmistumisen jälkeen. Muuttivat erilleen. No, totta kai Kaverini koki yksinäisyyttä, välillä. Mutta sitä varten on kaverit ja ystävät. Pidettii tyttöjen iltoja ja käytiin ulkona. Kaverini keksi myös uuden harrastuksen joka vei aikaa pari iltaa viikossa jne.. Aluksi oli välillä haikeaa kun kaipasi sitä toista mutta jo puolessa vuodessa alkoi elämä olla normalisoitunutta ja ystäväni koki olevansa tyytyväinen. Pitkästä aikaa hän eli pelkästään itselleen eikä elänyt toisen kautta. Sai tehdä mitä halusi ilman että joutui kuuntelemaan nurinaa ym. Nyt hän taas asuu parisuhteessa mutta kysymyksessä on nyt kaksi itsenäistä ihmistä joilla on hauskaa yhdessä mutta silti myös omaa elämää.

Sinkkuuden ydin on olla onnellinen pienistä asioista, nauttia kavereista, tulla ja mennä milloin haluaa. Pitää oppia elämään niin sanotusti. Sitten kun pystyy olemaan oman itsensä kanssa kahden, voi hankkia sen toisen siihen rinnalle...

Itse en lukeudu tähän kategoriaan mutta pitkään sinkkuna eläneille on varmaan olemassa erilainen läksy...

Nämä ihmissuhteet ja niiden puuttuminen on aina ollut tärkeällä sijalla omassa elämässäni.
Tuosta "allekirjoituksestani" näkeekin, että vaakaa on kovasti kartalla ja Venus nousussa. Tämän lisäksi vielä  :vertex: :aspect_con: :juno:...
Voisi siis kuvitella, että minä tyttö se olen seurustellut pienen ikäni.
Toisaalta kartallani näkyy aivan päinvastaista vaikutusta.  (:askendentti: :aspect_con: :venus: neitsyessä,  :kuu: kauriissa  :aspect_opp: :saturnus: ja 7. huone tyhjyyttään kumisten...)
Tästä syystä kai olenkin  käynyt elämässäni jatkuvaa sisäistä kamppailua halutessani löytää sen oikean ja taas toisaalta kieltäydyttyäni "huolimasta" ketään muuta kun sen oikean.
Ensirakkauden haavoja parantelin yli 5 (!!!)  :uglystupid2: vuotta, emmekä edes ikinä oikeasti seurustelleet.
Ehdoton asenne ei varsinaisesti helpottanut tätä etsikkoaikaa...
Tämä ei varsinaisesti sinua lohduta, Valonkantaja, mutta kaikki se koulutus oli kuitenkin kotiinpäin.
Itse löysin vasta melkein kolmikymppisenä miesystävän, ja tottakai, ehdoton kun olen, niin naimisiin sitten tietysti ollaan menossa. (Mies kosi, en minä...ihan totta...)
Nyt suhteessa tunnen itseni ja tapani niin hyvin, etten katoa tähän suhteeseen tai sulaudu mieheeni, vaan ennemmin olemme kaksi tasaväkistä kumppania, jotka tukevat toisiaan.
Ehkä sinullekin on hyvä tutustua itseesi ilman "häiriötekijöitä", jotta voit myöhemmin antaa ja saada suhteessa vielä paljon enemmän.  :smitten:

Kiitoksia kaikki ihanista lohdullisista kirjoituksista... :smitten:

Sister of night, minulla oli itse asiassa ihan sama juttu... En varsinaisesti voi puhua vapaudenkaipuusta, mutta jonkinlaista "irtiottoa" oli havaittavissa viimeisen vuoden aikana minun tuossa edellisessä suhteessani... Asuimme kaksi vuotta eri kaupungeissa ja näimme harvoin, mutta viimeisen vuoden aikana en tuntenut ikävää lainkaan. Minulle jotenkin riitti se, että tiesin hänen olevan tuolla jossain, kun hän taas halusi ehdottomasti nähdä minua kaikkina viikonloppuina ja vapaapäivinä... Olen ollut aina kova flirttailemaan ja kun muutin tänne opiskelupaikkakunnalleni, olin aivan innoissani uusista miestuttavuuksista ja ihastuin pintapuolisesti aika usein. Tiesin kuitenkin aina, että se on vain ohimenevää, se on minun venus oinaassa-luonteeni... ;)

Ehkä juuri se, että ihastuin niin usein, sai minut pohtimaan, olenko sittenkään parisuhdeihminen... Ja se, että olin poikakaverini kanssa toisaalta enemmän "turvallisuussyistä" kuin siksi, että olisin rakastanut häntä tosi palavasti, sai minut lopulta ajattelemaan että ero on ainoa oikea ratkaisu. Tunsin aina, että hän on ennen kaikkea paras ystäväni (varmasti olemme aikaisemmista elämistä tuttuja) ja niinpä viimeiset puolitoista vuotta seksielämä oli aika kuollutta, mikä ei sinänsä haitannut kumpaakaan, mutta ei se ihan normaalilta kuitenkaan tuntunut.

Hän on edelleen paras ystäväni, mutta ystävyyttämme on hieman rassannut hänen uusi tyttöystävänsä... Hän rapuna ei osannut olla kahta kuukautta pidempään yksin, kun minä vasta nyt olen alkanut suremaan eroa. Tässä vaiheessa koen lievää mustasukkaisuutta, vaikka todellakin olen onnellinen, että hänellä menee hyvin. Ehkä ajan kanssa pääsen yli ja toivon sydämestäni, että voisin tutustua hänen tyttöystäväänsä ja ystävystyä hänen kanssaan - sitten kun olen kypsä siihen... En missään nimessä halua olla uhka uudelle tyttöystävälle, sellainen vamppi exä joka yrittää pilata suhteen... :buck2:

Päivä päivältä oivallan miten suuri ilo vapaus voikaan olla. Onhan minulla paljon ystäviä, joille voin soittaa vaikka keskellä yötä, jos tulee jotain. Aina voi halia miespuolisia kavereita, jos tulee halipula.  :) Tänään on ollut keväinen ilma ja se jos mikä saa elämän taas näyttämään hymyilevät kasvonsa. Edessä on kesä sinkkuna, voi mennä rannalle hävyttömän pienissä bikineissä kavereiden kanssa katselemaan rantaleijonia, mikäpä kivempaa... :D

Hei Valonkantaja!

Täytyy sanoa, että sama kaava meillä jatkuu edelleen!  :) Tuolla minun eksällä kesti myöskin muutama  kukausi kun hän jo löysi uuden tyttöystävän itselleen, ja silloin minä vasta aloin toden teolla käydä läpi koko meidän eroa. Siihen asti kun minun tehtäväni oli vaan olla ja tukea häntä siinä mielettömässä itkhysteriassa.. :'(

Kyllä se silloin kova pala oli kuulla uudesta suhteesta, ja kuinka pian se tuli. Varsinkin kun vielä edellisellä viikolla kyseinen miekkonen oli sitä mieltä, että kuolee katuojaan kun menetti minut. Sitten kun löytyi uusi heila, niin sitten olikin yht äkkiä valmis päästämään irti ja tunnustamaan suhteemme huonoja puolia yms. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että hänkään ei osaa olla yhtään itsekseen. Ja nyt on menossa ensi kesänä naimisiin, mutta jo on korviini yhteisiltä tutuiltamme kantautunut kaikkea kauheita mustasukkaisuusdraamoja heidän välillään..ja muitakin asioita, joita en halua edes tietää, ja olen vaan onnellinen että olen itse ne jättänyt taakseni.

Tottakai se on kova pala kuulla, että toisella on niin nopeasti joku uusi, mutta yritä ajatella, että hän ei varmaan silloin paljoakaan tuosta teidän erostanne ole oppinut , tai niitä asioita ehtinyt kelailemaan, kun taas sulla on siihen nyt mitä loistavin mahdollisuus, ja mennä eteenpäin, kasvaa ihmisenä.

Joten flirttaile vaan ja nauti elämästä.  ;) Ja ole onnellinen, että pystytte sentään olemaan ystäviä. Se onkin kai ainoa silmiinpistävä ero näiden meidän tapausten kanssa, minun eksäni kun ei ole vieläkään ystävyyteen pystyntyt, ja se vähäinen yhteydenpito mitä meillä on, tapahtuu aina minun aloitteestani.

Voimia sinulle, kaikki menee varmasti sulla juuri siihen suuntaan kuin pitääkin!  :smitten:

Mikään tyhmä kysymys ole..Itse oon nyt todella sinkku, aviero virallistui n. puoli vuotta sitten. Tosin pääni sisässä olin ollut ns. itsekseni jo useamman vuoden, eikä se erohakemus muuta kuin konkretisoinut tuon itsekseen olon.
 
Joskus ammoisina aikoina sitä oli juuri sellainen sex&thecity-sinkku joka  :-X melkein kaikkea mikä liikkui. Mutta se ei ollut mitään parisuhten etsintää, kunhan vaan halusi välillä jotain lähelle, ei kuitenkaan ihan loputtomiin. Nykyään ns. uussinkkuna ei tee ollenkaan pahaa katsella muiden kutemista tvs. kevään merkkejä.

Voihan sitä jakaa kaikki hämis-hauskuudet, ilot, surut ja tekemiset jne myös ystävien kanssa, ei siihen mitään parisuhdetta tarvitse. Eikä sellaisten asioiden jakaminen loppujen lopuksi paina (ainakaan meikäläisen  :vaaka: :ssa ) niin paljoa, että sen takia pitäisi joku haalia kainaloon kiehnäämään...

Jotenkin sellainen "kunhan vaan mulla ois ees joku"-ajattelu on vähän epäreilua paitsi itseä myös sitä toista kohtaaan. Lauseen pitäisi kai kuulua "kunhan mulla on se tietty." Ja silti täytyy muistaa, että vaikka kuinka olisi miten tiiviissä ja sielusympaattisessa parisuhteessa, silti siinä on kaksi ERILLISTÄ ihmistä, erillisyydessään pohjimmiltaan kuitenkin yksinäistä. Ja tuo tosiseikka on itse asiassa tärkeää ja kasvattavaa, eikä ollenkaan niin lohdutonta kuin voisi ensimmäiseksi ajatella.

Pari vakavaa suhdetta ovat opettaneet, etten välttämättä halua sellaista "keitetään riisiä yhdessä jne"-suhdetta, vaan täytyy saada omaa hengitysilmaa. Ehkä mulle sopiikin sinkkuus tai sitten suhteen pitäisi rakentua muulla tavalla kuin perinteisillä tavoilla. Sellainen vapaarakkaus-tyylinen ehkä, tai jokin kaukkosuhde. Vaikea sanoa olisinko kypsä/valmis jne edes sellaiseen. Tällä hetkellä evvk, mutta katsoo nyt miten tuo kevään eteneminen taas vaikuttaa. Vaan on sitä keväthormonia ennenkin meikäläinen pystynyt sublimoimaan ;)..

Ei se johdakaan mihinkään. Se kaikki on harhaa. Mutta jotta oppisit tuntemaan sen, mitä sinä todellisuudessa olet, sinun on todettava kaikki se, mitä sinä ET ole.

Itse olin naimisissa, erosin 26-vuotiaana, 4 vuotta sitten. Olin täysin symbioottisessa suhteessa, mitä ENNEN olin taas yli-itsenäinen. Laidasta laitaan siis.
Ymmärrän täysin, mistä Valonkantaja kirjoitat. Ihminen kaipaa ihmistä. Läheisyyttä ja yhdessäoloa.

En todellakaan tiedä, miksi olen edelleen yksin. Minulla on ollut satunnaisia, lyhyitä suhteita, joista mikään ei ole kantanut pidemmälle. Jotain olen kuitenkin tästä kaikesta oppinut: OLEN OPPINUT TUNTEMAAN MINUT. Minut minuna, ilman toista "puoliskoa". Toista täydentävää ihmistä. Sillä kaikki se löytyy sisältäni. Mikään ei ole itseni ulkopuolella.

Olen saanut takaisin itsenäisyyteni, rohkeuteni ja itsearvostukseni. Opin arvostamaan minua minuna, enkä minua toisen kautta. Siis tämä perus lause: rakasta ensin itseäsi... Liian monet ihmiset rakastavat itseään vasta sen jälkeen, kun joku toinen rakastaa heitä. Monet suhteet tulevat siihen tarpeesee, mutta kun tuo tarve on tyydytetty, suhde katkeaa. (En tarkoita sinua, koska en tunne sinua, kerron vain omista kokemuksistani).

Mikäli tällaista ajatusta on vaikea toteuttaa, niin minua on helpottanut seuraava kelttiläinen ajatus:

Yksinolon siunaus

Suo itsesi aistia sielusi läsnäolo, voima ja valo.
Suo itsesi havaita, ettet koskaan ole yksin,
että sielusi kirkkaudessaan ja yhteenkuuluvuudessaan
yhdistää sinut läheisesti maailmankaikkeuden rytmiin.

Suo itsesi kunnioittaa omaa yksilöllisyyttäsi
ja erilaisuuttasi
Suo itsesi havaita, että sielusi muoto on ainutlaatuinen
ja että sinulla on täällä aivan erityinen tehtävä,
että elämäsi julkisivun takana
tapahtuu jotakin kaunista, hyvää ja ikuista.

Suo itsesi oppia katsomaan itseäsi samanlaiselle
ilolla, ylpeydellä
ja yhtä suurin odotuksin
kuin millaisena Jumala sinut
joka hetki näkee.

Käytä aikasi itsetutkiskeluun. Ole hiljaa. Kuuntele sitä ääntä, joka sisälläsi puhuu. TUNNE, TUNNE, TUNNE !!! Mutta älä jää jumiin niihin tunteisiin, ota tunteet impulsseina, jotka tulee ja menee.  :smitten:

Valoa ja rakkautta Sinulle. Muista, että KAIKELLA ON TARKOITUS.

Intiraymi..
 viisasta tekstiä..

Kaipa se sinkkuus mun tapauksessa on osittain juuri tuota mistä kirjoitit..Elän itsenäni ja ainakin OPETTELEN rakastamaan itseäni. Sitten kun kelpaan (vähän paremmin) itselleni, niin palataan asiaan..
Kenenkään kautta en halua elää enkä halua rakastaa jonkun muun kautta itseäni.
Tuota minäkin yritin selittää tuolla erillisten, mutta yksinäisten yksilöiden parisuhteella. Vaatii aika kokonaisvaltaista ajattelua siitä vuorovaikutuksesta itsenäisyyden ja keskinäisyyden välillä..

Tuota juuri tarkoitin, Valonkantaja... että ne ihmiset ketä tapaa, kertoo siitä, mitä itse itsestäsi ajattelet. Ihmiset projisoivat itsensä toisiin... toisissa näkee totuuden itsestä.

Jaksamista!! Olen itse käynyt läpi ihan samoja asioita. Hiljalleen alkaa helpottaa. USKO pois.   :smitten:

Kiitos! :smitten:

Hei nyt välähti:

Siinä vaiheessa kun rakastan itseäni niin täydellisesti, että en tunne lainkaan yksinäisyyttä enkä TARVITSE ketään, elämääni tupsahtaa ihan satavarmasti täydellinen mies! Eikö totta? :D

Aivan niin...!!!

Mies saattaa tupsahtaa siunki elämää silloin kun sitä vähiten odottaa...
Mutta jos oikein odottaa (ja etsii) niin eihän sitä tietenkään sillon mistään tule..
Jokin karman laki vai mikähän se on...?  :D

JUURI NIIN JINX JA VALONKANTAJA. JA MINÄKIN. USKON USKON USKON!

Hei,

näitä juttuja on kiva lueskella uudestaan, saa jotenkin lohdutusta siihen, ettei ole ainoa joka tuntee näin.

Oletko Valonkantaja huomannut sellaista piirrettä itsessäsi, että itsellä on jotenkin hävettävä asenne tähän yksin olemiseen ja sellainen, että ajattelee, että muutkin tuntee sääliä sitä yksinäistä ihmistä kohtaa...siis tää on sekavaa :uglystupid2:, yritän varmaan sanoa, että häpeäisi itseään, kun on yksin (tulihan se sieltä, kun vähän potkii). Mulla on nimittäin aika tiukassa tälläinen asenne itseäni kohtaan. Apua !

t. Elviira

Elviira, en minä häpeä sitä... Mutta en kyllä oikein ole sinut itseni kanssa "tässä tilanteessa". Ajattelen vain koko ajan että tämä on ohimenevä vaihe (no, niinhän kaikki vaiheet menevät joskus ohi)... Pitäisi vain unohtaa, että on sinkku, eikä miettiä sitä liikaa. Sen ei pitäisi antaa vaikuttaa fiilikseen... Illalla sen aina huomaa "Jaa.. Olen taas menossa yksin nukkumaan, enkä voi edes kirjoittaa kenellekään hyvää yötä kulta- viestiä.."

Olen aina ollut sellainen yllätysten keksijä ja ostellut poikakavereille pieniä lahjoja, askarellut kortteja ja vihkosia, joihin olen liimaillut valokuvia, osuvia tekstejä lehdistä, sellaisia "meidän juttuja"... Tykkään hurmata miehen hyvillä ruuilla, niskahieronnalla, jalkahoidoilla... Nyt vaan ei ole ketään, kenelle voisin tehdä tuollaisia juttuja. Se on kuitenkin niin eri asia hemmotella tyttöystäviä kuin sitä omaa kultaansa...

Kun on niin suuri kaipuu hukuttaa joku mies rakkauteen...

En kyllä yhtään ymmärrä, mistä tämä mun hempeily ja hoivavietti tulee, ei kauheen tyypillistä mun merkeillä...

Noniin, nyt löyty ainakin yks syy...

Ceres 7. huoneessa

Seitsemännen huoneen Ceres osoittaa tarvetta parisuhteessa huolehtimiseen tai kumppaniin joka kantaa huolta ja suojelee. Lapsuuden perhe on usein roolimallina parisuhteen tarpeille. Parisuhderiippuvuudesta uloskasvu voi tuottaa vaikeuksia, varsinkin perheen muutostilanteissa kun roolit muuttuvat ; lasten vartuttua aikuisiksi. Pyyteettömän rakkauden läksy on voimakkain tässä huonesijainnissa ja sen oppiminen tuottaa tasa-arvoon kannustavan ilmapiirin perheenjäsenissä kiinni roikkumisen sijasta.

Yksin on kaikinpuolin helpompi olla, toisen lähellä ahistaa minulla liikaa..

Sitten se elämänsä jakaminen toisen kanssa on kamalaa, en vain pysty moiseen.

Eli toinen ääripää taidan olla :D

Mutta kyllä tykkäisin rakastua, toisen ihmisen lähestyminen on vain vaikeaa...

Mä pamahdin tässä maanpinnalle tajutessani taas kerran, että miten syvästi toi skorpparin laskusolmu muhun vaikuttaa... Ja havaitsin tänään pluto oppositio venuksen aspekteistani ja sen tulkinta vähän masensi...

Olen mustasukkainen ja ehdoton... Luottamus omiin tunteisiin, saatikka sitten toisen tunteisiin on ollut aina vaikeaa. En voi löytää ketään, kun vain täydellinen kelpaa...

En osaa päästää irti tuosta exästä ja pelottaa oma käytökseni... Tuli taas sanottua jotain niin viimeisen päälle kypsää ja fiksua eilen tekstiviestillä..

"Jos tosiaan rakastat mua yhtä paljon, kun mä sua, et voi vielä olla kenenkään kanssa huijaamatta itseäs."

*hakkaa päätä seinään*   :'(

PS Jos haluat tätä* kokea niin eiköhän se rakas sielu sieltä ilmesty.. siksi varmaan alitajuisesti jarrutan, koska mitä rakkaampi joku on sitä hurjempia juttuja se voi tehdä. Tai saada sinut kokemaan. Keskustelemaan henkevästi ja sanomaan, ei tunne mitään. Ja niin edelleen. Mitä kaikkea tuo viimeisinkin pani minut käymään läpi. Aina kun ilahduin jostain sielun asiasta tai ideasta tai muusta se keksi tempun. Paninko minä sen käymään läpi paljon? Luulisin niin.

*"Usein on vielä niin, että elämässä eniten satuttaneet ja kipeimpien läksyjen tuojina toimivat ihmiset ovat hyvin läheisiä ja rakkaita sieluja. Heidän toimintansa perustuu korkeammasta perspektiivistä tarkasteltuna rakkauteen ja he ovat auttamassa sinua näkemään omat varjosi."

Joo,

jos olisin vaan aikanani tajunnut...
enää ei kelpaa kukaan...
kukaan ei ole tarpeeksi hyvä...
kukaan ei ole tarpeeksi henkinen...
kukaan ei ole tarpeeksi "kehittynyt"...
Mitä v*ua...?
Se vanha tiedostamattomuuteen pohjautuva elämä takaisin, kiitos nam!!!

Joitain asioita muistaa arvostaa vasta, kun ne menettää... lopullisesti?

Eläkää helvetissä sitä oikeata, aitoa elämää, älkääkä, please, paetko sitä mihinkään illuuusioon!!!

Munarikasta pääsiäistä kaikille tasapuolisesti,
Hän

Tämä kyllä hymyilytti. *kokemusta* Mutta mitä ihminen tekee siinä vaiheessa kun on löytänyt oman säkkipimeän puolensa ja sitten huomaa näyttävänsä muille näiden oman pelkästään tuntemalla nämä? En halua tehdä ihmisistä itseni kaltaisia, varjoja itsestään. :-\

Ja sitten vielä valitetaan että olen etäinen. ::)

Huhhuh... En kyllä tiedä, mikä vaivaa, mutta toissapäivänä lähti baarista mukaan kalamies, tuli tänne nukkumaan ja lähti vasta illalla...

Kysyi ovella lähtiessään et kai me vielä nähdään....

Olihan se ihan kiva tyyppi, mutta mua jotenkin ahdistaa nyt jo... Tyyppi kohteli mua kauniimmin, kun kukaan puoleen vuoteen. Ja oli huuomorintajuinen ja kaikkea... Lisäksi ihan tajuttoman suloisen näköinen...  :o

Mä vaan aloin heti ajatteleen, et voiko kaksosesta ja kalasta tulla mitään... Kun oon niin hyvin oppinut noi ravut neljän rapumiehen kautta, et mielellään jatkais samaa linjaa..... Kaloista kun ei oo minkäänlaista kokemusta.  :idiot2:

Valonkantaja...

Voithan aina kokeilla...
Ei se ota jos ei annakkaan!!!
(minäkin; paras neuvoja  ;D  :uglystupid2: )

En lukenut kaikkia sivuja, joten en ota niinkään kantaa, oman korteni kekoon vain asetan.

Minulle 'sinkkuus' oli aikoinaan sama kuin kulkurielämä. Ihanoin sitä jo lapsesta. Karistin kaikki pois, mikä yritti sitoa minua itseensä tai missä tunsin olevani kävelykeppi vieressä.
Minulle sinkkuna oleminen (33-vuotiaaksi asti) oli vapautta tehdä töitä missä vain, vapautta asua missä päin maailmaa vain, vapautta harrastaa mitä halusin, vapautta valita ystävät, vapautta elää hyvin paljon ihmisten (ei yhden) kanssa.

Itsestäni en ollut koskaan vapaa, vasta nyt vanhempana alan vapautua siitä.

Eli vapaus voi olla pelkkää illuusiota liihoittelemisesta.

Mutta opin, miltä tuntui myös 'tyhjät seinät'.

Mäkään en lukenu kolmossivua, mutta ihan järkyttävää kuinka tuntuu ihan omalta elämältä lukiessa valonkantaja tuota sun juttua.

Mä olen nyt kaks vuotta ollut sinkku, seurustelin 15-20-vuotiaana. Meni puoli vuotta eron jälkeen ennen kun tajusin kunnolla mitä olin menny tekemään. Sitte oliki itkua ja itkua, ja vieläkin hajoan palasiksi kun alan ajattelemaan mitä kaikkea mun elämästä katosi ja tuunko enää koskaan saamaan niitä ns. takaisin. Exäni (vesimies) melkein teki itsarin, mutta yksi kaveri huomasi vaaran olevan lähellä ja pelasti hänet. Sitten hän alkoi pian seurustelemaan, mutta tiesin ettei se ollut kovin vakavaa, He erosivat, mutta seuraavana kesänä exäni löysi tytön jonka kanssa on edelleen yhdessä ja onnellinen. Olen välillä ollut todella skeptinen hänen suhteen, että miten hän muka kuvitteli että olin hänen elämänsä rakkaus ja kaikkea, kun niin nopeasti löysi uuden. Ei se edes yrittäny tulla takasin tai vuodattanu surua ja surkeuttaan sen kummemmin mulle. Ite kyllä jäädyin hänen suhteen aika totaalisesti ja ylpeys kävi lankeemuksen edelle, että ehkä se selittää...

Ja nyt. Periaatteessa oon ihan tyytyväinen yksinoloon, mulla on kaikki mahdollista. Koko elämä vaan odottaa mua. Mutta kaikki vaan tuntuu niin tyhjältä. Nää kaks vuotta on ku tyhjää vaan, vaikka mä oikeasti olen elänny, tehny ihan hulluna kaikkea, ihan hulluakin. Viime aikoina oon vaan tullu siihen johtopäätökseen, että mitä multa puuttuu on mies. Mutta seki on niin vaikeeta, kun pitäis samalla saada säilyttää tää vapaus. Sellasia miehiä ei oo joka nurkan takana, ja se masentaa! :D

Mä olen siis myös kaksonen, nouseva jouskari, kuu vaa'assa, venus ravussa, merkurius härässä.

Nyt mulla on pieni ikäkriisi menossa, kun pelkään että ns. hullutteluvuodet alkaa olla ohi, vaikka periaatteessa oon vielä hyvinki nuori...elämä on kriisi.

Mieluummin sinkkuna kuin suhteessa, näin kokemuksen puolesta. Ei nalkutusta, ei mustasukkaisuutta, ei vaatimuksia ajankäytön suhteen. Vapaus iskeä kenet huvittaa ja lähteä menemään kun hupi on ohi. Elämää! 8)

niinpä! mun pitäis varmaan löytää vaan joku samankaltainen tai samalla tavalla ajatteleva. Mutta siinäpä sen löytymisen vaikeus just on! :D Kun itseä ei huvita aktiivisesti etsiä, kun pelkää vaan koko ajan pettyvänsä. Ei siinä että pettymyksen tunteessa, vaan että alkaa kiukuttaa niin suunnattomasti jos koko ajan tulee ohiammuntaa...  ;D

saattaa myös olla että kriiseilen tässä kesän kynnyksellä. kesällä ku pääsee meneen, ja nyt pitää viel odotella. tuskastuttavaa.

En muuten tiä pitäisikö lisätä vai vähentää tulimerkkien pokailua. Alkaa mennä tylsäksi kun nykyään jokainen isketyistä ilmoittaa kysyttäessä olevansa miukumauku, pässi tai heppa. ::)

Oiskohan sulla tulimerkeiltä jotakin opittavaa kun niitä vedät puoleesi?  ;)

Mulla on kahden vuoden kokemus kalamiehestä... tai kahdesta, kovin toistensalaiset. Toinen on ystäväni, toinen on/oli rakastajani, jos sellaista adjektiivia tänä aikana voi käyttää....  ;)  :)

Kalamies on HURMAAVA. Sosiaalinen kala, jota ei niin vaan verkkoon saa. Se leijailee omassa maailmassaan ja pitää aina jonkin osan itsestään salassa. Ne kertovat tarinoita, joista lopulta oppii tunnistamaan tarun totuudesta. Eikä niille voi kuin hymyillä. Kunnes alkaa sattua. Oinaan omistushalu EI SOVI kalamiehen universaaliin ja esoteeriseen elämään. Telepatia toimii, mutta kun sitä pitää "jutella" fisun ehdoilla, tulimerkki hermostuu. Sitten syntyy sota, jonka oikku häviää. Jää lopulta nuolemaan haavojaan, kunnes fisukkainen taas tulee ja hurmaa ja RAKASTAA oi niin ihanasti. Sitähän voi sitten jatkua niin pitkään kun sitä jaksaa. Sitä lillumista, vapautta... vapautta... vapautta... vapautta... vapautta... vapautta... Luulisi oinaalle kelpaavan, mutta nousuravulle sit kuitenkaan ei. Tai sitten juuri sen v-a-p-a-u-d-e-n vuoksi sitä jaksaakin...  :idiot2: tiedä tuota.

Heh heh. 8)

Nousuvaaka olen itsekin, ja sinkkuilu nimenomaan on ihanteena. :coolsmiley: Se näkyy sentään kartaltakin.

Vaikea sanoa. Mulla on 4 planeettaa jousimiehessä ja oinas-DC, sikäli tulimerkkityyppien tunnistaminen menee helpoksi ja ehkä tulee sitä myöten otettua sitä kontaktiakin, ja toiste päin. Diggaan kuitenkin enemmän ilmamerkeistä, kun niille ei tartte koko ajan todistella kaikenlaista paitsi ehkä sivistystä. ::)

Mutta DC:hän onkin juuri merkin positiivisten puolien oppimista eli tapauksessasi oinaan innokkuus ja luonnonlapsimaisuus... Huomasin muuten että juurikin kommentoin juttujasi toisessa keskustelussa, elä suutu...  :-\

 :mars:  :kauris: :aspect_sex: :saturnus:, en suutu. :coolsmiley:

:2funny:

Sinkkuna saa tehdä mitä huvittaa eikä tarvii vastaa omista teoistaan kenellekkään, koska ei oo sitoutunu kehenkään. Voi mennä vaan tuulen viemänä silloin kun huvittaa ja voihan sitä jakaa vaikka kenen kanssa ja rakkaan, katsos rakkautta on erilaista  ;) Ei kannata ikinä vaipua yksinäisyyteen ,, sehän vaa vaikeuttaa / pahentaa asioita!
En tiiä ootko saanu jo vastauksen tähän kun en viittiny kyylätä kaikkii kommenttei mitä tänne on kirjoitettu ,, mutta mutta , kannattaa ajatella tota  ;) Jos et oo viel ehtiny  :)