Astro Foorumi

Lueskelin tuossa tota jaana.a:n aloittamaa ketjua taipumuksesta haaveiluun ja olinkin aikeissa kirjoittaa siihen samankaltaisista fiiliksistän. Tajusin kuitenkin että "kärsin" hieman erilaisesta taipumuksesta joka oireilee samoin haaveiluna sekä matkustamisen ihannoimisena ja muutoksen hakemisena arjen iskiessä. Kaipaan samoin äksöniä, liikuntaa, muutosta elämääni tai vaivun unelmiini. Ehkä kyseessä on sittenkin sama syy? Menneisyys.
Mielessäni palaan (?) jatkuvasti jonnekin menneeseen ja nimenomaan kauas historian havinoihin! Lapsesta saakka olen ollut tavattoman kiinnostunut historiasta ja erilaisista kulttuureista. Vanhojen esineiden ja rakennusten kautta olen yrittänyt palata menneeseen, pidellyt vaikka 100 vuotta vanhaa, vintiltä löytämääni soppakauhaa kädessä ikuisuuden, silmät kiinni ja miettinyt millaista oli. ::) Haaveiluun ja huokailuun olen taantunut aina meren läheisyydessä, kallio jalkojeni alla. Mutta varsinainen intohimoni on keskiaika. Sain juuri loppuun 600 sivuisen romaanin joka sijoittui keskiaikaiseen Suomeen ja olin lähes raivoissani kun kirja perkule meni loppumaan! Nyt haluaisin vain palata takaisin siihen maailmaan jonka tuo kirja toi ympärilleni (toki tiedän että kirjat ja elokuvat tuovat  esiin varsin romantisoitua kuvaa keskiajasta). Lapsena fanitin maailman eniten Ronja Ryövärintytärtä, olen Turun keskiaikamarkkinoiden jokavuotuinen vierailija ja 20-vuotiaana olin aikeissa liittyä keskiaikaseuraan mutta meni pupu pöksyyn. . Ajattelin että olen friikki  ;D kukaan ystävistäni ei ymmärrä tai jaksa kuunnella vouhotustani keskiajan vaatteista, tavoista ja pakanauskonnoista... Vielä nyt 28v haaveilen järjestäväni keskiaika teemabileet mutta sisimmässäni tiedän että olen ainoa joka asiasta vilpittömästi innostuu..

Pitkän sepustukseni jälkeen kysynkin onko teillä muita tällaista palavaa halua/kaipuuta jonnekin tiettyyn aikaan/paikkaan/kulttuuriin mitä ei maallikonjärjellä voi selittää. Onko ollut tunne että kuulut oikeasti eri aikaan ja paikkaan, muukalaisena tässä hulabaloossa? Vai olenko tosiaan friikki  ;D

Ehkä joskus luet vielä akasha-kronikkaa  :)

No se vasta olisikin jotain  :coolsmiley:

Lapsuuteen en totisesti minäkään kaipaa. Regressioterapiaa olen kokeillut nuorempana muttei siitä mitään tullut kun en pystynyt rentoutumaan, heti kun aloin "vajoamaan" niin keho veti luukut kiinni ja palautti väkisin nykyhetkeen. Ehkäpä olin liian raakile silloin vielä saamaan selville jotain. Sitä pitäisi keskittyä nykyhetkeen ja kai tulevaisuuteenkin mutta se on aina ollut mulle kovin haastavaa. Joskohan ne kohta keksisivät aikakoneen  ;)

Ymmärrän täysin mistä puhut.  :)  Itsekkin olen päivitellyt sitä, että saisivat keksiä sen aikakoneen.. Mutta no. kyllä minun tässä ajassa on ihan hyvä, olla vapaa tekemään mitä lystää ja vaatteetkin on kivoja jne. Mutta voi, kaikki on niin rumaa nykyään. Kaameata arkkitehtuuria, autoja ja saasteita.  :( Minä en kestä, jos ympäristö ei miellytä silmää.

On montakin aikakautta johon haluaisin palata. Ei niistä tässä sen enempää. Sanotaan näin että historia 50-luvusta alaspäin kiehtoo muodossa tai toisessa.

No mä fanittaisin keskiaikabileitä ja oon jo runsaat nelikymppinen. Mua on aina kiehtonu kelttiläisyys. Druidit, Stonehenge ja koko Brittein Saaret. Mutta jos haluaisin johonkin aikaan niin niin pitkälle tulevaisuuteen jotta ihmiskunta on vallottanu avaruuden ja matka Marsiin on yhtä tavallinen ku täältä Seinäjoelle.

Kun olin nuori, niin kaksi isoa pulipäätä sanoi minulle ettei ajassa voi matkustaa ... tarkoittivat vissiin ettei sellaista konetta voi tehdä  :crazy2:

Mulla on kanssa joku kumma kaipuu jonneki menneeseen, jota en osaa selittää. En osaa kertoa aikaa, enkä maailmaa, mutta tiedän vaan, että jossain tuolla oli..  :-\

Ihan on tuttua kauraa.
Mä olen ollut jo alle teini-ikäisestä lähtien sitä mieltä että olen syntynyt sata vuotta liian myöhään. Rakastin lapsena Täällä pohjantähden alla-trilogiaa. Se oli niin tuttua ja turvallista. Inhosin teknisiä vempaimia ja olin sitä mieltä että mun pitäisi olla hoitamassa lehmiä myrskylyhdyn valossa. .. :)

Nyt aikuisena henkisyyden myötä olen kiinnostunut kelttiläisyydesta, Irlannista ja kaikesta siihen liittyvästä, sekä muinaissuomen kulttuurista.

Luulen että suurin syy siihen, miksi en kaipaa menneisyyteen on se, että minulla on muistoja useista aiemmista inkarnaatioista ja myös sangen paskoista sellaisista. Parhaat vanhat muistot minulla on metsästäjä-keräilijänä kivikauden ajan Suomessa - ennen Kristinuskoa ja muuta 'hienoa' Eurooppalaista kulttuuria. Mutta kirjoitetun historian aikana ns. sivistysmaissa meno ei ole  ollut kovinkaan houkuttelevaa.

Eikä niiden ulkopuolellakaan: Esimerkiksi Pohjois-Amerikan tasankointiaanien kulttuurit olivat useimmiten - ja meikäläisellä on sieltä parikin todella paskaa inkarnaatiota - paitsi naisten helvettejä, myös pahasti vahvuuteen sairastuneita kulttuureja. Se on sitten ihan se ja sama, vaikka olisi ollut miten hieno luontoyhteys ja luonnon kunnioitus, jos normaali tapa on kiduttaa viholliset kuoliaiksi jos vangiksi saadaan ja ihailla eniten niitä, jotka eivät inahdakaan kidutuksen aikana.

Sitten on vielä historiantuntemuksen perspektiivi: En löydä menneestä maailmasta - tunnetun historian ajalta siis - ainuttakaan ajankohtaa, jossa ei olisi jotain kertakaikkiaan perustavanlaatuista vialla niin, etten moisessa maailmassa haluaisi elää. Esihistoria, aika ennen maanviljelyksen alkua, onkin sitten ihan toinen juttu, mutta siitä ei kirjoitettua historiaa siis ole. Sieltä ovat peräisin minun parhaat muistoni aiemmista inkarnaatioista, mutta en minä kyllä sinnekään halua palata.

Riippuu varmasti paljon mihin vertaa ja mikä on se hlökohtainen "ihanne".

Mää kaipaan tulevaisuutta, jos jotain kaipaan.
Toisaalta, tää hetki on niin täynnä, ettei tässä jouda mihkään kaipaamaan.

Kun se henkilökohtainen ihanne on ihmisoikeuksien julistus, sisältäen uskonnonvapauden, naisten tasa-arvon ja sen ettei seksuaalivähemmistöjä syrjitä, niin ymmärtänet että koko kirjoitetun historian aikana juuri nyt on se hetki jolloin elän mieluiten.   ;)

Nykyajassa on kyllä paljon kaikkea hienoa, mitä pidetään ehkä jo niin itsestäänselvänä, ettei tajuta mitä haikaillaan kun sanotaan menneiden olleen paremmin. Mutta joka ajassa hyvät ja huonot jutut, niin aina.



Lueskelin tuossa lehteä, jossa oli juttua vanhoista kasvatusopeista. Kertoo ehkä jotakin suomen kulttuurista, että 60-70 -luvulla vauvaa ei saanut ottaa liian usein syliin, jottei hemmottele tätä liikaa..

En tiedä, onko meidän äiti sellaisia oppaita lukenut, mutta itse en tosiaan muista koskaan olleeni äidin sylissä. Ehkä se sylihoito loppui viimeistään siinä vaiheessa, kun pikkuveli syntyi (vajaat kaksi vuotta minun jälkeeni).

Kaipaan valtavasti menneisyyttä, uskon kaipaavani joitain entisiä inkarnaatioitani, erityisesti sellaisia joissa olin etuoikeutettu ja mies. Puhtaampaa luontoa, kaikkialla maailmassa missä olen elellyt. Naisinkarnaatioista en muista mitään hyvää. Naisten huono asema ja huono terveydenhuolto mitkä johtivat varhaisiin kuolemiin. Naisten elämä on ollut, ja on tietenkin nykypäivänäkin suurimmassa osassa maailmaa, olla synnytyskoneena ja kuolla synnytykseen tai komplikaatioihin. Kaipaan eteläisen Euroopan maita, Ranskan ja Italian tunnen vahvasti kodikseni, kuten muinaisen Egyptinkin. Teininä oli se intiaani-vaihe, mutta se taisi olla naiselämä nykyisen Kanadan intiaanina, muistan sen kylmyyden, ja siksi en ole viihtynyt tässä elämässä Suomessa, vaikka tänne olenkin jämähtänyt vasten tahtoani (  :aurinko: 4 H :( sieltä ei meinaa päästä pois.) Tulevaisuutta en odota, koska ahdistaa tämä liikakansoitus. Lapsuuttani en kaipaa, silloin oli tylsää, nuoruutta kaipaan niin, että haluaisin aikakoneella sinne takaisin ja elää muutamat tapahtumat uudelleen, koska ne eivät tule toistumaan. Nykyhetki on 'veitsenterällä' - maailmantalous, liikakansoitus, saasteet, ilmastonmuutos.  :vesimies: :aurinko: :aspect_con: :kuunsolmu: minun pitäisi kai olla innoissani nykyhetkestä ja tulevaisuudesta, varsinkin avaruusajasta joskus tulevaisuudessa, mutta olen pessimisti maailman parantumiseen ja ihmisten henkistymiseen.

Tosi hyvä kysymys ja kiintoisia vastauksia! ::) Osui silmiini vasta nyt... Tätä olinkin miettinyt jo ennen kun tämän kysymyksen ja ketjun näin. Omasta puolesta voin vastata, että kaipaan kyllä muutamia aikakausia ja maita, mutta en todellakaan kaipaa elämiä niissä. Olen usein miettinyt, miten helpoksi ihminen länsimaissa on elämänsä 1900-luvun lopulla ja nyt 2000-luvun alussa tehnyt. Koskaan ennen ei ole näin helppoa ja tasaista (muistaakseni  ;) ) ollut, päätinköhän oikein tietoisesti tulla tähän aikaan "laiskottelemaan"  :idiot2: Ruokaa on jääkaapissa valmiina, jos joku sitä on sinne tuonut  ;), autokin lähtee pihasta kytkintä nostamalla ja kaasua painamalla. Eikä ole sellaista pelkoa mitä usein ennen milloin mihinkäkin asiaan liittyen. On jopa sähköt ja aina valoa  :2funny:  Ja nyt siis tahallani korostan näitä puolia, unohtaen maailmanpolitiikan ja luonnonkatastrofit - joita on aina ollut....

Aikakausista jäin kaipaamaan jostain syystä 1600-lukua, ehkä siksi että elämä silloin(kin) jäi kesken. En tiennyt, että se aika oli kuohuvaa, elämähän rajoittui pieneen piiriin. Maista kaipaan eniten Italiaa, jossa käynkin lähes joka vuosi... Myös 1900-luvun alku olisi ollut hyvää aikaa (ja ajoittain olikin), mutta natsit ja maailmansodat pilasivat kaiken.  >:(
  
Siihen on vaikea sanoa, kumpi on vaikeampaa elää naisena vai miehenä... ??? Miehenä sitä joutui tarttumaan aseisiin, eivätkä kaikki naiselämätkään ole "äitipainotteisia". Sellaisia en omalta kohdaltani muista ollenkaan... Ehkä en vain muista... :-\

Mutta eipä enempää hörhöilyä tällä erää. :crazy2:

Vertailukohtana nykyajan Suomi ja ihanteena YK:n ihmisoikeuksien julistus.  :)

Ei ole suinkaan sattumaa kaivata tuonne jonnekin. Siellä on jotain mitä pitäisi tietää, nähdä ja muistaa. Siellä on avain siihen, miksi tässä elämässä niin montaa ihmeellistä asiaa. Mutta löytääkö niitä avaimia ja oikeita paloja, en pysty siihen vastaamaan, koska sielut eivät kulje maallisen ajan mukana.