Astro Foorumi

Useimmat muistavat asioita vasta noin 4 ikävuodesta lähtien, ja nekin ovat yleensä ns. tähtihetkiä jotka ovat painuneet mieleen. Itse muistan kuitenkin erään pikku tapahtuman siltä ajalta, jolloin olin äitini mukaan vuoden tai kaksi. Mikään tähtihetki ei ollut kyseessä, vaan aivan tavallinen ruokailuhetki kotona. Olen kuvaillut tapahtuman äidilleni ja hän vahvisti asian olevan juuri kuten muistan. Kysynkin teiltä muilta, mille ikävuodelle sijoittuu ensimmäinen muistikuvanne ja onko kyseessä jokin erikoislaatuinen tapahtuma?

Ensimmäinen selkeä muistikuva on tilanteesta, jossa äitini otti minusta valokuvaa. Hän puki minut oikein tyttömäisiin vaatteisiin ja asetteli rusetin hiuksiin. Minulla on erittäin herkkä päänahka ja protestoin ankarasti rusetin laittamista. Muutenkin tiesin jo tuohon aikaan olevani poika yhtä paljon kuin tyttö, joten hameen pukeminen ei ollut järin nastaa puuhaa mielestäni.

Ikää tuolloin 1 v.

Hei
Olin alle vuoden ikainen ja olin sinisessa lastensangyssa ja tatini tuli katsomaan uutta ilmestysta ja vain muistan , etta mielestani piti hymyilla natisti ja muistan tatini aijai ja voivoi sanat, myohemmin kysyin aidiltani oliko minulla vaaleansininen lastensanky ja oli!
Diamond

Ensimmäinen muisto on ilmeisesti aika traumaattinen, kun on jäänyt mieleen  :)
Olin 2-vuotias, kun äitini vei minut ensimmäisen kerran perhepäivähoitoon. Muistan sen niin elävästi, kun äiti lähti ja jätti minut sinne  :'( Hirveä itku ja huutohan siitä syntyi, kun äiti jättää...
Mutta muistan myös sen kun äiti tuli hakemaan iltapäivällä, enkä olisi halunnut lähteä kotiin ollenkaan, kun oli niin kivaa ollut siellä toisten muksujen kanssa  :)

Lämmöllä muistan perhepäivähoitajaani, jonka luona vietin päiväni 5-vuotiaaksi asti  :smitten:

-MillaMiuMau

Mun ensimmäinen muisto ajoittuu myös noin ensimmäiselle ikävuodelle, ja hyvin "mitäänsanomattomaan" tapahtumaan.

Muistan, kuinka mentiin mummolaan kylään, ja äiti otti minut autosta ulös ja laittoi maahan hiekalle. Istuskelin siinä, ja lähmin pikku kiviä käsissäni. Oli kesäilta ja auroinkoista. Muistikuva on hyvin selkeä, ja myös mun äippä on vahvistanut tämän todeksi.

Aika jännä juttu, mistäköhän sekin johtuu että tollainen asia on jäänyt mieleen..?

Seison kotini lähellä pihatiellä - aurinko paistaa täydeltä terältä kirkkaansiniseltä taivaalta - sydämeni on haljeta surusta, kaipuusta - tunnen vihaa aurinkoa kohtaan, sillä ei ole oikeutta paistaa noin iloisesti, koska suruni on niin suunnaton - isäni on kuollut, olen 2v.

Omia ensimmäisiä muistojani taitaa olla se onneton päivä, kun jäin vangiksi omaan leikkimökkiini. Hakapahanen oli lipsahtanut lukkoon ulkopuolelta. Huusin niin paljon kuin pienistä keuhkoistani irtosi ja aika paljon irtosikin, sillä pienen matkan päässä asuva naapuri tuli katsomaan, mitä lapselle tapahtuu. Äitini sen sijaan pyykkäsi iloisena sisällä kodissamme tietämättä mitään lapsensa ahdingosta... En muista enää minkä ikäinen olen ollut mutta pituuteni on pyörinyt suunnilleen vaahtosammuttimen kokoluokassa.

Varmaankin muistamme enimmäkseen ne kaikken traagisimmat tai toisaalta onnellisimmat päivät. Muistikapasiteettimme tekisikin tenän, jos meidän pitäisi muistaa ihan jokainen arkinenkin päivä elämämme taipaleelta. Toisaalta - traagista kyllä - jossakin alitajunnan syövereissähän ne silti ovat tarkasti talteen talletettuina vaikuttaen yhä vielä elämäämme tavalla, jota emme edes osaa yhdistää aiempiin, sinänsä mitättömiltä kuulostaviin tapahtumiin.

Hauskaa, että monet teistä muistavat myös ihan suhteellisen tavallisia tapahtumia. Kyllä niissäkin tapahtumissa sitten kuitenkin tapahtumahetkellä on ollut paljon tunnearvoa, kun ne ovat mieleen jääneet..

Elektra,
voi kuinka surullista! Vilpittömät myötätuntoni ja halaukseni - joskin tulevat aika myöhässä. Oma isäni kuoli ollessani 14-vuotias. Olen aina ajatellut menettäneeni isäni melkeinpä "harvinaisen" nuorena. Onneksi muiden kokemuksia lukiessa huomaa miten suhteellista kaikki onkaan. Elämä on välillä julmaa, epäoikeudenmukaista, surullista, tekisi mieleni sanoa sitä itteensä.  :crazy2:

Parivuotiaan elämää...

Avasin telkkarin ja siellä ei ollut kuin 3 kanavaa ja äitee käski pistää toosan kiinni kun se nukkuu.

Sama jatkui siihen saakka kun muutin omaan kämppään. ::)

Mitä syvemmälle omaan itseensä sukeltaa,
mitä perusteellisemmin omat traumansa käy läpi,
sitä varhaisempia muistikuvia tulee mieleen.
Hyvät asiat painuvat helpommin unholaan koska ne eivät jätä energiakehoomme ¨traumajälkiä¨.

Tämä muistaminen tapahtuu helpoiten useimmiten regressio-mielikuvaharjoituksessa tai jossakin terapiassa (energiahoito, rosenterapia, metamorfinen tekniikka mm.), jossa niitä voidaan myös hoitaa.

Kyse on vähän samantapaisesta asiasta kuin menneiden elämien muistaminen: muistaminen etenee varhaislapsuuteen, vauvaikään ja jopa sikiökaudelle asti.

Vastasin 1v, koska varhaisempaa vaihtoehtoa ei ollut...

Muistikuva on kuitenkin vielä varhaisemmasta. Sellainen muistikuva kun makaan vaunuissani katsellen, ihmetellen ja ihaillen ohikiitäviä valkoisia pilviä. Äitini työnteli minua lämpimällä kesäilmalla ulkona. Muistan pieniä tuulahduksia, muistan lämmön.
Olen syntynyt huhtikuussa, ja koska muistossani oli kesä, ja koska tiedän että kyseiset vaunut olivat minulla vain vauva iässä, olen ollut korkeintaan neljä kuukautta vanha.  :o

Oi May, kiitos osanotosta :angel:
Niin - emmehän olisi kaltaisiamme, jos olisimme jääneet paitsi näitä kokemuksiamme, mitkä ovat muokanneet meistä meitä.  :)

Minun ensimmäinen muistikuvani on noin 1 vuoden tietämillä, kun opettelen kävelemään. Äitini ottaa vauvavaunuista sinisen makuuosan pois ja taittaa vaunut matalalle, niin että niistä on hyvä ottaa tukea. Huomaan että käveleminen sujuu ja nautin olostani, kun pihalla lykkään vaunuja. Aurinko paistaa. Tämä on säilynyt erittäin voimakkaana muistikuvana. :)

Vastasin kolme. En kuitenkaan rupea kertomaan mitä, erittäin negatiivisia  :'(

Nyt välillä meditoidessa tuntuu, että olen päässyt kohtukokemukseen  :angel:

Muistoni on kun olin juuri täyttänyt 1vuotta ja opettelin kävelemään iso-äidin luona.
Pidin kädessäni iso-äidin pyykkisauvaa jolla pidin tasapainoa ja niin kävelin se käsissäni äitini luo  :)

Muistan kun olin 1 vuotias. Minut oli kylvetetty ja sain ylleni puhtaat yövaatteet. Sen jälkeen sain maitopullon, jossa oli tosi kylmää maitoa ja isäni otto minusta kuvan.

Toinen muisti kuva on, kun tein isäni kanssa hiekkakakkuja uimarannalla. 

 :smitten:  :smitten:  :smitten:  :smitten:

Tämä on vahva muisto, koska tajusin ensimmäisen kerran ehkä sen mitä on 'minä'.

Olin kolmen ja löysin tikapuut. Ne menivät katolle. Siitä vain ylös, jalka ylsi. Jännää. Ja kun tulin katon rajalle, näin isäni, joka oli siellä tervaamassa kattoa. Hän näki myös minut. Ja voi mikä ilme!  :o

Tajusin että minä olen hirviö hänelle! En muista kuinka pääsin alas, mutta sen muistan että isä tyydytteli minua sylissä ja itkunsekaisella äänellä toisti rakkauttaan.  :smitten:

Muistoni on myös alle vuoden ikäisenä. Äitini laski minut lattialle sylistään ja minä jäin katselemaan häntä sieltä ruohonjuuritasolta.  :)

Ensimmäinen lapsuusmuistoni on, kun vanhempieni kanssa kävimme katsomassa asuntoa. Olin n. vuoden ikäinen. Muistan makuuhuoneen vihertävän tapetin, vihreän kerrossängyn ja eteisessä jollain penkillä olevat esineet, jotka olivat tuolloin minun silmieni tasolla. Muistan myös, kun tapetoimme makuuhuonetta. "Osallistuin" itsekin remonttiin istumalla lattialla ja nypräämällä vanhaa tapettia irti.  ;D

Voi kun kiva kuulla että moni muukin muistaa asioita noin varhaisesta iästä. Eiköhän me näin olla aika hyvin romutettu se psykologian teoria siitä neljästä vuodesta :)
Ehkä nuo muistot, jotka tuntuvat ihan tavallisilta ja arkisilta, ovat kuitenkin niitä hetkiä, jolloin oman itsen merkitys tai luonne alkoi selvitä itselle (niinkuin metsätonttu mainitsikin oman esimerkkinsä yhteydessä)..

minulla on paljonkin muistikuvia noin vuoden tai alle sen ikäisestä. puolivuotiaana olin eläintarhassa, muistan leijonat. puolitoista vuotiaana norjassa, muistan rannan. muistan vaipat ja muistan sen kun olin rattaissa ja muistan pinnasänkyni, mutta siellä taisin nukkua aika myöhäiseenkin ikään.

Lähes kaikki alle 4v. muistot liittyvät talvisiin iltakävelyihin ja isään... Muistan kuinka isä kantoi minua harteilla, näin tummansinisen taivaan ja kirkkaat tähdet.

Muistan myös yhden kesäisemmän jutun, istuin jälleen isän hartioilla ja isosiskoni oli ensiimäistä kertaa ratsastamassa. Kävelimme isän kanssa siskoni ponintaluttajan vierellä ja nukahdin.

vuoden vanhana n. suunnilleen. Kävelen mummolassa pyöreää pöytää ympäri olohuoneessa, ja hakkaan kansilevyä kävelyni ja Boney M:n "tahdissa" :2funny:. Pöytä oli niin korkea, että just ja just yletin(ehkä n.60-70?). Tuttipullossani oli mansikkamehua, kaulastani riippui tutti ja mummo pyyhki pölyjä jammaten samalla. Sen muistan parhaiten mummostani, hänen todella hoikan uumansa ja pitkät mustat kiharat hiukset. Ja aina kun tuli rokkia, alkoi mummo twistaamaan, muistan opetelleeni sitä n.3-4 vuotiaana mummon näyttäessä mallia(oli "kuuluisa" taidostaan) :smitten:

Boney M  muuten sykähdyttää vielläkin  :smitten:

Moottoripyörään liittyvät ensimmäiset selkeät muistikuvat olen aina
pitänyt vauhdista Isälläni oli ennen ensimmäisen volkkarin ilmestymistä
pihaan viininpunainen Kawasaki hän kuljetti minua sillä usein mummolaan
viikonlopunviettoon kaulaliinalla itseensä kiinni köyttäen päässäni minulla oli nahkainen lentäjän lakki ja paljon päällä moottoripyörän kyydissä
kylmä tarttuu ja matka taittui hiekkateillä nopeasti johtuiskohan siitä
että olen melkein syntynyt kuormaautoon nopeasti tähän maailmaan. Tänä
päivänä poliisi ei varmaan oikeen tykkäis :police:,mutta turvallisesti
mentiin! on muitakin muistoja mutta,tämä tällä kertaa riittäköön

Ensimmäiset lapsuusmuistoni ovat alle vuoden ikäisenä.

Hassua on se, että suurimmasta osasta näissä tilanteissa, on otettu valokuvia. Uskonkin että syy, miksi nämä asiat, tunnelmat, tuntemukset ja ajatukset muistan, johtuu siitä, että olen lapsuudessani saanut katsella näitä kuvia uudelleen ja uudelleen eläytyen ko. tunnelmiin yhä uudestaan.

Osa muistoista on "valokuvattomia" rakkaita lämpöisiä tunnelmia.

Lapsuusmuistoihin liittyen kannattaa lukea mielenkiintoinen juttu juuri ilmestyneestä Hesarin kesäkuun kuukausiliitteestä. Siinä jo eläkkeellä oleva rehtori Rauno Väntsi kertoo, kuinka hän 7-vuotiaana eksyi 4-vuotiaan pikkuveljensä kanssa evakkomatkalla äidistään ja pelastui aika uskomattomalla tavalla neuvostoarmeijan jaloista. Väntsi myös hypnotisoitiin muutaman kerran ennen jutun julkaisemista ja jutussa pohditaankin sitä, miten pystymme muistamaan lapsuusajan tapahtumia ja miten luotettavia muistikuvat ovat.

Tuossa jutussa ei nyt ole kysymys ihan varhaisimmista muistoista, mutta aihe on silti kiinnostava. :) Itse muistan ainakin tunnelmia ja tapahtumia eräältä kyläilyreissulta jolloin olin n. 2-vuotias. Tilanteesta on myös valokuva, mutta muistan itse että kuvaushetkellä sukulaismies kiusasi minua kutittamalla heinänkorrella ja tätä ei mielestäni ainakaan äitini muistanut kun asiasta ollaan joskus puhuttu, vaikka oli läsnä silloin.

Muisti on ylipäätäänkin aika jännä juttu, kuten myös se, että esim. sisarukset voivat muistaa esim. lapsuudestaan samat asiat ja tilanteet eri tavalla. Tästä aiheesta tuli mieleen myös sellainen kirja kuin Auringonkukkametsä/Torey Hayden.

Hei!

Varhaisin muisto, jonka muistan vielä on luultavasti kesältä -71, jolloin olin 2-vuotias. Pelasin palloa isäni kanssa parvekkeella ja pallo vieri kaiteen alta ja putosi maahan. Alhaalla oli joku poika/nuori mies, joka heitti sen takaisin ja muistan vieläkin, kuinka uskamaton temppu se mielestäni oli. Heittää nyt pallo toiseen kerrokseen!
   Nuorempana muistin tai olin muistavinani kaksi kivuliasta juttua, jotka tapahtuivat, kun olin vähän yli vuoden ikäinen. Tuoreempi tapaus oli se, kun astuin pallon päälle ja kaaduin ja löin pääni lattiaan. Varhaisempi tapahtui, kun opettelin kävelemään ja osasin jo kävellä, kun otin seinistä tukea. Sitten menin keittiöön ja äitini paistoi jotain uunissa ja minä löin molemmat kämmeneni uunin luukkuun ja poltin käteni. Kaksi viimeistä tapausta muistin joskus lapsena, kun vanhemmat kyselivät minulta mitä minä muistan. Enää minulla ei ole näistä muistikuvia, liekö koskaan ollutkaan.

1-v lähtien jotain hämäriä juttuja...muistot enemmänkin surullisia, kun ei hyvää tapahtunut koskaan :'(

Ikäviä nuo surulliset muistot!!!!  :'(
Toivotaan että vanhemmalla iällä on surulliset muistot korvautuneet hyvillä!  :smitten:

Myös minun ensimmäinen lapsuusmuistoni (2v) liittyy valtavaan pettymykseen ja siitä seuranneeseen kiukkuun ja raivon puuskaan.. Olen selittänyt asian niin omalla kohdallani, että pullamössö -lapsuudessani oli elämä niin tylsää ettei hyviä ja mukavia asioita jäänyt mieleen, mutta sitten kun oikein jotain tapahtui ja se tuntui sen muistaa kyllä...

Jinx...kyllä on :smitten:

Minun ensimmäinen lapsuudenmuistoni on hieman yli vuoden ikään. Olin hieman jälkijunassa kävelemiseen oppimisessa ja ajattelin, että en halua tulla ihmisten kaltaiseksi ja kävellä. Halusin olla eläinten kaltainen tai paremminkin tunsin eläimet enemmän itseni kaltaisiksi, eläinten kieltä oli viehättävämpi ymmärtää kuin ihmisten. Muistan myös hyvin, että ajattelin, ettei kukaan tiedä minun ymmärtävän toisten puhetta, koska en itse osannut puhua. Muistan kokeneeni eläinten tunteet voimakkaammin kuin ihmisten, pennun hellimisen, elämänilon, poikasen menettämisen surun.

Tuo tuntuu merkillisen tutulta.  ::)

Miksi useimmat ihmiset puhuvatkin vauvoista ja tosi pienistä lapsista siihen tapaan etteivät ne mitään ymmärtäisi ja tajuaisi. Tyyliin, sehän on vielä niin pieni, eihän se voi tietää, sen näkökenttäkin on vielä niin rajoittunut yms. Ikävää vähättelyä.  :knuppel2:

Olen varma, että vauvat jollain tasolla ymmärtävät tasan tarkkaan kaiken mitä heille ja heidän kuullen puhutaan. Heillä vaan ei vielä ole keinoa itse tuottaa niitä sanoja. Ymmärrän siksi niin hyvin omankin vauvamme (9 ja 1/2kk) joskus niin turhautuneen itkun, kun hän selkeästi haluaisi osata ja tehdä jo paljon kaikenlaista, mutta kun tuo omituinen ihmiskeho ei vain toimi vielä niinkuin haluaisi. Siihen ihmiskehoon totuttelu, ja sen käyttämisen opettelu vie jokaiselta ihmishengeltä aikaa.

Kun toinen televisio tuotiin olohuoneeseen, en muista miten siellä liikkeessä oikein tein mutta olin aika riemuissani sarjakuvalehti kourassani, kotona sitten kaukosäätimella kokeilemaan mitä tuosta tulee ja nauhurikin saatiin enolta käytettynä ja sitten sitä kokeilemaan ja piirrettyjä katsomaan.

Äiti  kertoi, että olin mennyt bussilla hänen kanssaan naapuripitäjään.
Olin kuulemma heittänyt sellaista läppää, että koko bussi oli
nauranut. Tuollaisestakaan tapauksesta ei ole minkään valtakunnan
muistikuvaa, vaikka luulisi. En huomannut kysyä äidiltä hänen vielä
eläessään, minkä ikäinen olin tuolloin. Arvelisin että kenties 3 - 4 vuotta.

Naapuripitäjässä asui raudoittaja, joka oli isän palkkalistoilla.
Hänellä oli minua huomattavasti vanhempi tyttö. Olisikohan
hän ollut tuolloin jotain 16-vuotias, tai silleen. Olin kuulemma
laulanut hänelle veneessä "Minä soitan sulle illalla, sillä ilta on
rakkauden aikaa." Tuostakaan ei oli minkäänlaista muistikuvaa,
vaikka helposti voisi uumoilla, että olisi...

Mahtaako sukupuoleten välillä olla tuossa suhteessä jotain
eroja? Minun siskoni muistaa yksityiskohtaisesti tapauksia
ajalta jolloin hän taisi olla parivuotias, tai silleen!

 :buck2:

Muistaminen liittyy myös todella vahvasti kielen oppimiseen. Eli mitkään muistothan eivät päästä häviä ja ihan samalla tavalla ne vauva-ajan tapahtumat ovat tavallaan päässä, mutta ongelmana on se, että niitä ei pysty palauttamaan, koska vauva-aikana ne muistot on sidottu esim. tuoksuihin ja näköhavaintoihin, eikä kieleen kuten useimmat meidän aikuisiän muistoista.

Eli siitä, milloin on oppinut puhumaan, voi suunnilleen päätellä jotain ensimmäisten muistojen muistamisesta. Esim. jos on oppinut 2 -vuotiaana puhumaan, niin joskus 3-vuotiaasta eteenpäin voi olla selkeämpiä muistoja. :) Aivojen kehityksestä myös paljon kiinni tuo muistaminen.

Lapsi myös ymmärtää tosissaan puhetta paljon ennen kuin pystyy itse tuottamaan sitä. Ei lapsi todellakaan mitään kovin monimutkaista ymmärrä, mutta siis sellaiset helpot peruslauseet ja käskyt kyllä ymmärretään. :) Mitään kovin syvällistä ei kyllä varmasti pysty tuossa vaiheessa käsittämään, ihan jo aivojen varhaisen kehityksen kannalta. :)

Ensimmäinen muistoni on kun vanhempani ostivat uuden sohvan ja nojatuolit. Olin alle 3-vuotias. Kun sohvakalustoa haettiin kaupasta, muistan kuinka toivoin pääseväni matkan ajaksi istumaan nojatuoliin pakettiauton perään. En tietenkään päässyt, auton takapenkillä piti istuskella.

Muistan kun musta otettiin valokuva kun olin kotiutunut laitokselta. Muistan miten vanhempani olivat kameran takana ja lässyttivät, ihmettelin kovasti miksi pitää lässyttää. Sitä ei tietenkään kukaan voi todistaa. Toisessa valokuvanottotilanteessa juuri vajaa vuoden, olin pystynyt vanhemmilleni alle kymmen vuotiaana kertomaan ketä siellä oli paikalla silloin. No ei sitäkään voi todistaa. Sen sijaan kerroin vanhemmilleni miten silloisessa kotikaupungissani oli rakennettu uusi silta vanhan päälle, vanha purettu, ja kerroin yksityiskohtaisesti miltä se näytti, he olivat äimän käkenä kun kuvaus täsmäsi tarkalleen ja vuosi oli noin 1-2 v syntymäni jälkeen. Olisin iloinen jos vieläkin olis niin hyvä muisti. Toki muistan vanhemmat asiat hyvin, mutta hurjasta nuoruudesta ei aina oikein ole ihan varmoja muistikuvia. So sad. Alkoholilla lienee osuutta asiaan. Nyt jos muistais asiat yhtä hyvin kun lapsena/teininä... miksi on pitänyt mennä sähläämään aivojansa viinan läträyksellä. Hyvä muisti tulee varmaan  :merkurius:  :aspect_tri:  :uranus: