Astro Foorumi

Minua on vaivannut viime aikoina yksinäisyys. Parisuhteessa olen, mutta kaipaan naispuolista ystävää. Minulla oli yksi hyvä ystävä nuoruudesta saakka, mutta välimme ovat viilenneet niin, että olemme ehkä enemmän kavereita.

Ympärilläni ihmiset löytävät toisiaan, mutta minä jään aina rannalle soittelemaan. Olen läpi elämäni ollut aina kolmas pyörä ystävyyssuhteissa.  En vaan löydä sellaista sielunyhteyttä muista ihmisistä mitä muut tuntuvat löytävän. Olen sosiaalinen erakko eli minulla on paljon tuttuja, mutta ystäviä ei oikeastaan. Siskoni on läheinen minulle, onneksi. Viihdyn omissa oloissani enkä ole kovin aktiivinen ottamaan yhteyttä. En pidä ihmisten kutsumisesta kotiini enkä tiedä miksi näin on.

Sosiaalinen erakkous näkyy astrologisessa kartassani. Enkelikorttien mukaan yksinäisyys liittyy henkiseen tehtävääni ja on tarpeen nyt. Tiedän, että jossain menneessä elämässäni olen aiheuttanut karmaa ystävyyssuhteissani ja nyt ehkä saan maksaa siitä.

Onko kellään vertaiskokemusta asiasta tai mitään vinkkiä mitä tehdä? Toisaalta haluaisin hyväksyä tämän ominaisuuden, mutta toisaalta minulla on kaipuu ystävyyttä kohtaan.

 :coolsmiley:

Meitä on varmasti paljon, joilla olis tarina yksinäisyydestä kerrottavana. Minä olen muutenkin tällä hetkellä jonkun liikutuksen vallassa, mutta tuo myelenen kirjoitus oli ihan  :'( :)
Mutta mikään yksinäisyys ei tunnu niin pahalta kuin tunne siitä, että seurustellessaan jonkun kanssa on sitä enemmän yksin, mitä lähempänä toinen on..
Mutta kyllä vain, yksinäisyys lie tarpeellinen oppiläksy meille täällä, ja sitä kautta voi ja pitääkin oppia paljon, ja sitä varten se on annettu, että sen opetukset läpi käyneenä voi nousta uuteen elämäänsä parantuneena jostain menneistä haavoista, :) Kullakin ne ovat omansa, erilaiset, ja yksinäisyyteen on johtanut mikä kenelläkin, mutta aina voi asioille tehdä jotakin. Ei ole pakko tuntea olevansa yksin tässä maailmassa, koska todellisuudessa et ole. Mukana kulkee niin paljon rakastavaa ja huoltapitävää porukkaa, että ei tarvitse kuin pyytää että he olisivat kanssasi, ja he todella ovat  :smitten:
Eikä saa murehtia. Vaikkapa puolison etsintä...minä olen aivan varma siitä, että se oikea kipataan vaikka kotiovelleni silloin kun on tarkoitus, eikä yhtään aiemmin, en löydä sitä mitä haluan etsimällä, vaan vetämällä sen luokseni :)

Minä olen sosiaalinen erakko ollut kai aina. Minusta siinä ei ole mitään ongelmaa. Mutta siis minä käsittäisin sosiaalisen erakon kyllä jonain muuna kuin yksinäisyytenä, siis ei sosiaalisia tilanteita erakkoon pakeneva, vaan erakko luonne, joka halutessaan on erinomaisen sosiaalinen.

Ihanaa, että vastasitte!  :smitten: Alkoi jo tuntumaan täälläkin yksinäiseltä. Olette Myelene ja Kuuhilda ihanan sinut yksinäisyyden kanssa. Se antaa toivoa minullekin.

Olen viime päivinä huomannut, että minulla on vanhoja lukkoja avattavana ja siksi yksinäisyys ja ulkopuolisuus tunkevat päälle rajusti. Joudun väkisinkin tilanteisiin, joissa tunnen itseni todella yksinäiseksi ja surulliseksi. Esim. pari tuttuani, joita olen pitänyt melkein ystävinäni, ovat lähentyneet huomattavasti toisiinsa ja tekevät asioita kahdestaan. Suunnittelevat hauskoja tekemisiään minun läsnäollessani jne. Minua ei tietenkään ole kutsuttu mukaan mihinkään. Tällainen kuvio on toistunut todella usein läpi elämäni; harrastuksissa, opiskelussa, työpaikoilla... Olen aina niellyt pahan oloni ja yrittänyt taas jossain muualla. Yleensä vain pettyäkseni uudelleen.  :-\

Mutta nyt olen tajunnut, että minun on pakko selvittää lukot. Minua kiusattiin koulussa 3.lk- 9.lk ja se on varmasti jättänyt syvät haavat sieluuni. Pahimmillaan toivoin kuolevani, koska muuta ylöspääsyä tilanteeseen ei tuntunut olevan. Pelkäsin kovin kouluun menemistä päivittäin. Nämä kokemukset olen halunnut aktiivisesti unohtaa enkä ole niihin päässyt tunnetasolla kiinni. Onneksi nyt olen nähnyt unia ahdistavista tilanteista ja "saanut" kokea unissa tilanteita uudelleen. Huomaan miettiväni usein kiusaamistilanteita eli asia on noussut tietoisuuteeni. Toivottavasti pääsen tästä jatkamaan asioiden käsittelyä.

Pakko vielä sanoa, että olen keski-ikää lähentelevä. Koulukiusaaminen on traumaattinen kokemus ja sillä on todella kauaskantoiset vaikutukset. Helposti asiaa tulee vähäteltyä, myös itselleenkin.

Minä tykkään olla yksikseni.  Nyt vasta sen huomaa, kun lapset on jo lentäneet pesästä.  Mulla ei oo tarvetta kulkea kaiken maailman kissanristiäisissä, ei oo tarvetta olla 'esillä'.  Jotkut työkaverit kulkevat joka ikisessä tilaisuudessa mitä kaupungista löytyy, en mä jaksaisi sellaasta!

Siks toisekseen oon kyllästynyt seuraamaan ihmisten 'sosiaalisuutta'.  Mitä se on?  Ollaan kovasti kaveria jonku kanssa, haukutaan jotain toista ihmistä.  Sitten seuraavassa hetkessä soitetaan sille jota on haukuttu.  Ei ymmärrä.  :idiot2:

Mulla on hyvin vähän todellisia ystäviä.  Mutta niitä on riittävästi, ja heidän kanssaan on ihana jutustella kaikista asioista.  Heidän kanssaan tuntee olonsa hyväksi ja rauhalliseksi, turvalliseksikin.

Jos on parisuhde ja suhteet perheeseen sukulaisiin ei ole yksinäinen. katso ympärillesi.

Voit tuntea itsesi yksinäiseksi vaikka tätä seuraa on. Mitä järkeä olla parisuhteessa jos siitä ei ole tarpeeksi seuraa?

Olen aina ollut aika yksinäinen (nyt 41 v) 24-34 vuotiaana parisuhteessa ja ennen sitä pajon kavereita harrastusten ja opintojen kautta. "sadanvuoden yksinäisyys" alkoi minulla eron jälkeen, mutta sekään ei ollut todellista yksinoloa. SE alkoi reilu vuosi sitten. Eräs astrologi mainitsi ohimennen, että progressiivinen kuuni siirtyy neitsyeen ja se tietäisi yksinoloa. Vähän mä ihmettelin, että voiko enää yksinäisemmäksi tulla mutta kyllä hän vain oikeassa oli. Minulla on  :kuu: :kalat: ja varsinainen superyksinäisyys alkoi vasta p. kuun ylitettyä opposition. Näillä mennään, ensi vuonna p. kuu siirtynee vaakaan, en viitsi nyt edes katsoa koska.

Minunkin on ollut pakko selvittää lukkoja, ne liittyvät huonoihin miessuhteisiin. Isästä ja veljestä lähtien.

On ollut loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus tämä yksinäisyys. Ensiksi jouduin jättämään nais"ystäviä" vuodessa toinen toisensa perään. Tajusin ettei kyseessä ollut aito ystävyys. Se oli rankkaa. Joudin jättämään myös elämäni suurimman ihastuksen, mikä oli vielä rankempaa. Samaan aikaan terapeuttini lopetti hommat, enkä tietenkään epätoivoissani löytänyt uutta. Oli pakko vaan hyväksyä yksinäisyys, puhua itsekseen tai puille, soittaa terapialinjoille...

Nyt olen ollut vuoden ihan yksin. Puhelinta pidän vain varmuuden vuoksi, eli jos jotain sattuu voisin soittaa hätänumeroon. Äitini on ainoa toimiva ihmissuhteeni ja hänen kanssa toki puhun puhelimessakin. Voi kulua päiviä ettei kukaan soita tai tekstaa.  Niin miksi minä en ota yhteyttä ?  Vuosien saatossa olen huomannut lukuisat oharit, vastaamattomuudet, tökkivästi etenevät yhteydet jne ovat aiheuttaneet sen, etten enää oikein jaksa. Toki joskus saatan tehdä aloitteen, mutta mikään ei lähde rullaamaan eikä elämässäni ole nyt ketään sen arvoista, jota jaksaisin yrittää kommunikoida hyvin ja säännöllisesti. Asiat valuvat pois. Pitääkö edes väkisin yrittää?

Aina kun  :merkurius: perääntyy se on minulle helpotus - voi jättää kaikki tökkivät hommat sikseen,  :) tietää ettei ainakaan silloin luonnistu. Minulla ei muuten ole perääntyvää merkkaria syntymäkartalla.

Minulla on toki harrastuksia edelleen mutta sitä kautta en enää aikuisena ole pystynyt luomaan harrastuksen puitteiden ulkopuolella onnistuvaa kommunikaatiota ja olen nyttemmin hyväksynyt sen ja jättänyt toiveet ja odotukset. Käyn säännöllisesti harrastuksissa ja yritän olla normaali, eli en takerru tai hyökkää ihmisten kimppuun. Työpaikalla olen saanut ihan OK työkavereita mutta olen vuosien aikana joutunut luovimaan ihme tilanteita, kun joku ikään kuin hyökkää kimppuuni mies tai nainen, joka aavistaa epätoivoni - eikä sitten oikeasti haluakaan olla ystäväni.  

Tuota Meimin mainitsemaa "sosiaalisuutta" on kans tullut vastaan ja se onkin ollut syynä monen ystävyyden päättymiselle. En kestänyt tuollaista ja pistin itse välit poikki. Olen ehkä henkisesti epätasapainoinen ( :aurinko: :saturnus: :aspect_opp: :jupiter: :neptunus: 1-seiska huoneet) mutta en itse ole ollut mikään varsinainen aineiden väärinkäyttäjä. Rajusti käyttäviä on tullut vastaan ja haluneet ystäviksi. Haluneet lopettaa tai ovat olleet olevinaan, ettei dokaamisella ja pillereiden popsimisella ole , edes yli 35-vuotiaana, mitään riskiä, negatiivista vaikutusta eri elämänalueisiin. Koska olin eri mieltä meni välit poikki vaikka muuten varsin suvaitsevainen olenkin. En pakottanut ketään lopettamaan mutta miettimään .

Olen tässä vuosien saatossa, etenkin mennyt vuosi, oppinut viihtymään hyvin omassa seurassani. EHkä vähän liiankin hyvin. En tiedä haluanko enää ihmisten pariin. Lapsettomuuskin tuli nyt kaupanpäällisenä :-\

Sinä parisuhteessa yksinäinen - oletko tosiaan niin yksinäinen kuin luulet? Minulla on sekä fyysisesti että henkisesti totaalinen yksinäisyys päällä. haluatko siihen vai arvostatko sitä "vähää" mitä sinulla on? Onko sinulla lapsia?

Moni ns viisas sanoo että kun siivoa huonot ystävät pois elämästään antaa tilaa uusille paremmille. Samoin jos siivoa huonot rakkaussuhteet. Minun osaltani näin ei ole käynyt, mutta en silti kadu tekojani.Siis sitä, että itsekin olen pistänyt välejä poikki.  En tiedä nyt Jumalan aikataulua, koska hän sitä toista ovea aukaisee vai miten se nyt meni. Kunnon parisuhteen loppumisesta on jo liki 10 vuotta ja puoleentoistavuoteen ei ole heilaa ollut. Ystävättäriä kaipaan kyllä vähemmän kuin miestä....

Minunkin on ollut pakko selvittää lukkoja, ne liittyvät huonoihin miessuhteisiin. Isästä ja veljestä lähtien.

On ollut loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus tämä yksinäisyys. Ensiksi jouduin jättämään nais"ystäviä" vuodessa toinen toisensa perään. Tajusin ettei kyseessä ollut aito ystävyys. Se oli rankkaa. Joudin jättämään myös elämäni suurimman ihastuksen, mikä oli vielä rankempaa. Samaan aikaan terapeuttini lopetti hommat, enkä tietenkään epätoivoissani löytänyt uutta. Oli pakko vaan hyväksyä yksinäisyys, puhua itsekseen tai puille, soittaa terapialinjoille...

Hei, olen itse kokenut äkillisen terapeutin vaihdon ja se saattaa olla oikeasti hyvin traumaattinen kokemus. Olisiko sinun mahdollista jatkaa jollakin toisella terapeutilla??? Ei ole hyvä jättää terapia työtä kesken. Jos kela kustansi sinun terapiasi on sinun mahdollista jatkaa jollakin toisella terapeutilla.

Tässäpä minunkin elämää koskettava aihe, en ole koskaan ollut mikään sosiaalinen tapaus. Kunnollisia (kauko)ystävyyssuhteita on vain kaksi (ne tosin ovat kestäneet) + perhe jota näen joka viikko. Sitten on tietysti koulukaverit ja muut tuttavat, joiden kanssa heittää sanan silloin tällöin. Parisuhdetta ei ole ollut yli vuoteen. Minun on ainakin hyvin vaikea päästää ketään lähelle tai tutustua uusiin ihmisiin, toisaalta en usein haluakaan niin. Yksinäisyys ei useimmiten haittaa, minulle on elämässä tärkeämpiä muut asiat, mutta joskus tulee angstattua. Onneksi harvoin. Tuntuu, että "saman aaltopituuden" ihmiset ovat hirvittävän harvinaisia. Pohjimmiltani ehkä ajattelen niin, etten ole tutustumisen arvoinen, tai että jos päästän lähelle, se velvoittaa, tai sitten joku voi haavoittaa. Jotain semmoista...

Pelko purkkiin purkki mereen sieltä sitä ei peikko löydä

Laksmi: Koitin kirjoittaa sinulle mut tekstin lainaus epäonnistui.

No, totaalisen yksin en ole, onhan minulla perhettä. Olen totaaliyksinäisyydenkin kokenut, mutta onneksi elämääni on tullut mies. Lapsiakin on tullut tehtyä osittain sillä ajatuksella, että en olisi yksin. Mutta en halua sälyttää heidän päälleen velvollisuutta tyydyttää yksinäisyyden tunteitani. Lapsilla tulee olemaan joskus oma elämänsä ja on bonusta jos he äitiään muistavat.

Ehkä olen astunut johonkin harhaan, että jokaisella pitäisi olla ainakin yksi ystävä jolle voisi kertoa kaiken. Mies toki tuntee minut hyvin, mutta on asioita joita en halua/voi hänen kanssaan jakaa. Esimerkiksi henkisyyteen liittyvät asiat ovat todella vaikeita muille ihmisille.


On niin tutun oloista tekstiä! Sitä on saanut niin monta kertaa siipeensä, että ei oikeastaan jaksaisi edes yrittää. Monet ihmiset ovat aluksi mukavia, mutta pian paljastuvat tyypilliset naisten jutut kuten kateus, pahanpuhuminen yms. Ystävyys tuntuu muutenkin olevan vähän kertakäyttöistä. Ystävän voi helposti vaihtaa toiseen ja skipata vanhat pois. Itse pidän tärkeinä pitkiä ystävyyssuhteita, vaikka niissä olisikin huonoja aikoja toisinaan.

Minulla ei ole ikinä ollut noita tunteita, että olisin jotenkin ns. huono toisten silmissä. Pikemminkin päin vastoin. Ylpeä ja omanarvontuntoinen, joka olen aina pitänyt itseäni mahtavana tyyppinä. Mutta ehkä siinä juuri lie syy, miksi olen ottanut petetyksi ja loukatuksi tulemisesta niin siipeeni, että sanouduin irti kaikista ihmissuhteistani lapsia lukuun ottamatta ja poltin sillat takanani. Ja ehkä juuri siksi ihmisillä onkin ollut tarve jollain tasolla loukata ja kouluttaa minua?
Kävi niin, että osa jättämistäni ihmisistä tulikin häntä koipien välissä takaisin, kun tajusivat mitä menettivät. Juuri ne, joilla jotain väliä olikin. Ne joilla ei ollut minulle suurempaa merkitystä, pysyvät poissa, ja saavat pysyäkin.

" Monet ihmiset ovat aluksi mukavia, mutta pian paljastuvat tyypilliset naisten jutut kuten kateus, pahanpuhuminen yms. Ystävyys tuntuu muutenkin olevan vähän kertakäyttöistä. Ystävän voi helposti vaihtaa toiseen ja skipata vanhat pois. Itse pidän tärkeinä pitkiä ystävyyssuhteita, vaikka niissä olisikin huonoja aikoja toisinaan."
Kylä vain, tämän allekirjoittaisin minäkin. Pinnallisuus, kertakäyttöisyys, pelaaminen ja hyötymien ovat asioita, jotka tahdon poistaa ihmissuhteistani, ja myös poistan, kun ja jos ne sieltä kiiltokuvapinnan alta paljastuvat. Tämä on omiaan aiheuttaamaan ongelmia, koska nuo ihmiset kokevat sitten tulleensa täysin hylätyiksi ja loukatuiksi, ja heillä on valmiuksia noihin ikäviin ominaisuuksiin, ne tapaavat vain korostua entisestään tuollaisessa tilanteessa.

Noh, It's up to you honey  :)
En minäkään juuri näe, kuule tai tunne kosketusta...minä elän heidän kanssaan kuitenkin  :smitten:
He mm. kertovat minulle vitsejä, yleensä minusta itsestäni  :buck2:, tai sitten pyytävät esim. katsomaan kaunista sateenkaarta. Ihan pieniä juttuja mukana arjessa.
En ole yksin  :smitten:

No niin :)

Kyllä kannattaisi oikeasti tehdä tuota useammin, se ihan oikeasti lohduttaa kun on rinnalla kulkijoita  :smitten:

Hassua että täältä löytyy monia yksinäisiä ihmisiä vaikka foorumilla vilisee keskenään samanmielisiä sieluja joiden kanssa voisi koittaa muodostaa ystäväkontakteja.. vai asuuko kaikki niin kaukana toisistaan ettei tapaamiset järjesty?
Yksinoleminen on itsellenikin tuttua, mutta omalla kohdallani se on ollut aika luontevaa ja olen nauttinutkin siitä, koska henkisyyteni kautta olen saanut tietynlaisen Korkeamman turvan ja läsnäolon tunteen sisimpääni, eikä ole tuntunut yksinäiseltä..
Nyt kuitenkin elämässäni on taas menossa jokin henkinen muutosprosessi joka on nostanut pinnalle yksinäisyyden negatiiviset puolet ja tunteet, ja rikkonut tietyllä tapaa sitä entistä turvallisuuden tuntua, ajaen kohti (vierastamaani) sosiaalisempaa aktiivisuutta, etsien uusia ja aitoja ihmiskontakteja/tukipilareita/sieluntovereita (myös sielunkumppania), pyrkien enemmän eroon omasta sulkeutuneisuudestani. Toisaalta kaipaan samanhenkisten introvertti-tyyppisten ihmisten kautta peilaamista, toisaalta saan voimakasta energiaa myös vastakohtaisemmista ekstrovertti-sieluista. Mutta kenen tahansa aidosti synkkaavan samanhenkisen ihmisen löytäminen tuntuu toisinaan olevan todella vaikeaa  :(

itse ainakin kun koin uuden heräämisen henkisyyteen, koin yksinäisyydenkin paljon paljon helpommaksi ja se on kokenut uuden merkityksen.. Jopa välillä toivoo, että jäisi kotiin yksin, että saa rauhassa harjoittaa omia juttujaan henkimaailman kanssa..
Olen suhteellisen uusi tässä asiassa vaikka jo vuosia vuosia tiennyt omista kyvyistäni..
Helpottavaa on kuitenkin se, että ympärilläni on muutama henkinen ystävä jonka kanssa jakaa näitä asioita ja hauska huomata
kuinka paljon samanlaila ajattelevia ympärillä onkaan, täytyy vaan avata silmät ja välillä uskaltaa avata suu..
Helpottavaa on myös se kun tietää, että vierellä on aina yksi tai useampi ystävä vaikkei heitä näekkään..  :smitten:
siis minä en näe ja se on oma tahto.. :D
mutta se on varma, että samanlailla ajattelevia ystäviä ei koskaan ole liikaa.. moi tuttuja on ihan tarpeeksi..  ::)

Tällä foorumilla on sellainenkin osio kuin Astromiitti, jossa voi osallistua johonkin järjestettävään tapaamiseen tai ehdottaa itse tapaamista sopivalle paikkakunnalle. Itse olen käynyt useammassa tapaamisessa, vaikka matkaa on ollut kaikkiin yli 500 km. Jotkut ovat kirjoittaneet foorumille vain muutaman viestin, mutta tykkäävät käydä hyvinkin aktiivisesti erilaisissa tapaamisissa. Facebook-kavereiksi on päätynyt useita kymmeniä foorumilaisia. Eli kyllä tätä kautta voi hyvinkin löytää samanhenkistä seuraa.

Helpottavaa lukea, kun muutkin selviävät yksin jatkuvasti elämässään. Auttaa ymmärtämään, ettei sittenkään ole NIIN erilainen kuin mitä elämä ja ihmiset ympärilläni antavat ymmärtää. Vaikka hälyyttävän erakoitunut olen ollut jo pitkään, eikä ihmispelko auta yhtään asiaan.  ;D

Minulla sellainen ongelma mikä aiheuttaa yksinäisyyden tunnetta on se, kun nyt olen taas siinä pisteessä, että Pitäisi päästä karkuun joitakin ihmisiä.   :(   sellaisia jotka vain hyväksikäyttävät tai satuttavat minua. Kaksi tekee sitä ihan tahalteenkin, mistä olen todella järkyttynyt.. Ehkä uskaltaisin jättää heidät, jos tietäisin varmasti, että löytäisin vielä ihmisiä jotka hyväksyisivät minut.


Kumpa elämässäsäni olisi edes joku joka näyttäisi, että ihan vieras ihminen voisi hyväksyä minut, ja jolle toiset ihmiset todella ovat tärkeitä. Silloin todella saisi tasapainoinen kaveruuden mitä jo pitkään olen kaivannut  :smitten:

Hyväksikäyttäjät ja satuttajat yli laidan vain. Paremmin pärjäät ilman, olipa heille korvaajia eli ei.

MaharSi* Patañjalin (n. 200 eaa??) yoga-suutrain mukaan yksinäisyyden rakastaminen, tai ainakin oman ja toisten kehojen kokeminen vastenmielisinä on "puhtauden" (shauca; lausu: shautsha) indikaattori:

shaucaat svaan.ga-jugupsaa parair asaMsargaH (YS II 40).

(shautshaat svaang´ga-dsugupsaa parair asansargahaa)

Måns Broon käännös:

Puhtaudesta: vastenmielisyys omia jäseniä kohtaan, haluttomuus koskea muihin,

(virke jatkuu seuraavassa suutrassa, siksi päättyy pilkkuun...)

* sandhi: mahaa + RSi -> maharSi, eli vokaalinen (syllabinen: voi yksinään muodostaa tavun, kun taas konsonanttiset
äänteet eivät sitä tee) R-äänne muuttuu vokaalin jälkeen vastaavaksi
konsonanttiseksi ärräksi!

OK, mun yksinäisyys loppui, ja kyllä vain, tultiin hakemaan juurikin kotiovelta kuten ajattelinkin.
Mutta täältä katsoin nyt huomaa, että ei se yksinäisyys oikeasti ollutkaan NIIN kamalaa. Sen tunsin ja tiesin mitä se on, osasin suhtautua siihen ja se oli tavallaan turvallista. Minä vain eikä muita. Mutta tämä parisuhdehässäkkä tuo eteen ihan uusia vaatimuksia, epävarmuutta ja oppiläksyjä ja vanhojen oppien testaamista, menikö se nyt sitten kaaliin vai jäinkö luokalle kuitenkin? Mitäs minä nyt sitten haluankaan?
Hirmuisen pelottavaa avata itsensä sekä itselleen uudesta näkövinkkelistä että erityisesti sille toiselle!

Täällä myös yksi "väärältä palleroiselta" tullut, joka ei sovi tämän ajan ihmisten kanssa mitenkään yhteen.
Hirveää taistelua tämä oleminen ja jaksaminen välillä.

Noh, tuo juttu oli ja meni, yksin taas, mutta sen se teki, että nyt minä jumalantähden NAUTIN itsenäisyydestä ja yksinäisyydestä ja omasta elämästäni. Se, minkä ennen kuvittelin ahdistavan minua, tuokin nyt minulle onnen  :smitten:
On tämä elämä mielenkiintoista!

Voi harmi Kuuhilda. Ei muuta kun uutta kohti  :smitten:

Ei ole harmi kyllä ollenkaan, hyvä ja varma olo nyt tämän jälkeen. Kyllä kummallista kautta minäkin hyvän oloni saan, ei voi muuta sanoa  :D

Totta  ;D Hyvä juttu!

Miksi meillä olisi joka elämää varten se joku, ehkä se oikeakin?
Mikä tarkoitus elämämittaisella yksinäisellä kulkemisella on?
Entäs, jos ei ole sitä oikeaa, ystävääkään, joka tuli jäädäkseen? :buck2:
Ihn yksin? :'(

Yksinäisiä kausia tai yksinolon kausia voi olla, pidempiä tai lyhyempiä, mutta yksikin elämä on usein niin pitkä, että ei siitä tulevasta voi mitään tämän hetken perusteella sanoa. Se on ihan oikeasti täysin tuntematon. Täälläkin kun lueskelee vanhoja ketjuja, huomaa miten ihmisten elämät muuttuvat. Tuli nimittäin juuri äsken lueskeltua..

Taaksepäin katsottuna on helppo sanoa, että sillä yksinäisellä kaudella oli jokin tärkeä merkitys, mutta vaikeampaa se on siinä vaiheessa kun tuntuu pahalle. Voin itsestäni sanoa, että en olisi minä, ellen olisi kulkenut sitä polkua mitä olen kulkenut. En vaihtaisi pois, ehkä jotakin, mutta en koko pakettia. Tälläkään hetkellä en ole mikään sosiaalisuuden huippu, enkä kyllä vaihtaisi sitäkään. On helpompaa, kun ei ole paineita elää liikaa muiden kautta.

Paljon voimia sulle, näytät liikkuvan nyt synkissä vesissä.  :smitten: :smitten: :smitten:

Tätä ketjua lukiessani tuli fiilis, että yksinäisyydestä kärsivät koittavat etsiä ulkopuolelta jotain, mikä löytyy vain sisältä. Kuuhilda kertoi tarinansa, miten käy, kun se ulkoa etsitty muuttuukin sisältä löydetyksi.

Jos leikkisin tällä ajatuksella lisää (siis fiilistelen, en sano että näin olisi...), niin tavallaan se etsiminen ja ikävä toisen luo voisi jopa karkottaa muita ihmisiä. Esimerkki: Joku janoaa suorastaan ystävää/parisuhdetta/tms. Kohde tuntee suorituspaineita ja klaustrofobiaa (sieluna) koska toinen tavallaan tukahduttaa haluamisellaan. Vaativaa energiaa. Pääsettekö jyvälle? "Anna mulle tätä." "Tee minut onnelliseksi." Mikä muotoillaan lauseeksi "haluan tehdä sinut onnelliseksi (kunhan teet minutkin onnelliseksi)". "Älä jätä!" "Älä jätä minua! Älä jätä! Minä tarvitsen sinuaaaaa"..., kuten Tero Vaara laulaa.
Sellaisen tavallaan vaativan ihmisen seurassa ei halua olla. Sielu ei tykkää pakottamisesta. Alkaa ahistaa. Tekee mieli vetäytyä tai jos on vilunkityyppi: alkaa käyttää asemaansa hyväksi.

Otetaan toinen esimerkki: Ihminen on tyytyväinen itseensä, oloonsa ja elämäänsä, ainakin suureksi osaksi. Hän säteilee hyvää oloa, ystävällisyyttä (koska ei koe muita uhkana tai pettäjinä tai mahdollisesti ikävinä ihmisinä). Tästä tyypistä huokuu tasapaino, omassa keskuksessaan viihtyminen, itsevarmuus, hyväntahtoisuus, tai muita positiivisina tunnettuja fiiliksiä. Hänen itsevarmuutensa ei riipu muiden mielipiteistä, sillä hänen itsevarmuutensa tulee sisältä, ei ulkoa. Hän tuntee itsensä ja hyväksyy itsensä. Hänen mielestään hän on hyvä tyyppi ja hän viihtyy seurassaan tosi hyvin. Tunteeko hän yksinäisyyttä? Veikkaan, että harvemmin. Veikkaan, että hänen seurassaan viihdytään. Veikkaan, että hän tapaa ihania ihmisiä. Veikkaan, että hän ei ole niin altis hyväksikäytölle, koska hän ei tarvitse toisten hyväksyntää tunteakseen itsensä hyväksytyksi. Hän hyväksyy itse itsensä. Jos joku suhde katkeaa, hänen elämänsä ei mene palasiksi (näin veikkaan), sillä hänen todellinen voimansa tulee sisältä, ei siitä katkenneesta suhteesta.

Itsensä tunteminen, itsensä hyväksyminen ja itsevarmuus. Siinä jotain tärkeitä palikoita.

Tällaisia mietteitä tuli entiseltä koulukiusatulta yksinäiseltä, joka nykyään viihtyy itsekseen ja seurassa, eikä edes halua parisuhdetta, ellei toinen osapuoli ole yhtä tasapainoinen. Pääsääntöisesti tasapainoinen. En itsekään ole Ihan Aina kuosissa.  ;D Itsevarmuus kukoistaa ja se on seurausta oman pään kaivelusta ja piiitkästä matkasta sisimpään. Sitä edisti yksinolon aika, mikä parisuhderintamalla on kestänyt vuosia. Ei siis ollut häiriötekijöitä, positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Vain minä ja minun mieleni oppimat väärät käsitykset itsestäni ja elämästä. Erakkoaika kesti useamman vuoden. Silloin myös ystävien kanssa oli hiljaisempaa monista eri syistä. Nykyään minulla on kaksi hyvää ystävää: toinen lapsuudesta ja toinen muutaman vuoden takaa. Viihtymisseuraa on oikein mukavasti.

Jos yksinäisyys vaivaa jatkuvasti, sillä on syynsä. Se syy kannattaa kaivaa esiin. Ja sitten käsitellä. Sen verran osaan sanoa, että sielulleen kannattaa antaa ohjat. Se näyttää tien. Sillä on tuhansien vuosien kokemus yhteen ihmiselämään verrattuna. Se tietää kyllä tasan tarkkaan, mitä on tekemässä. Anna mennä ja luota. Siitä se alkaa etenemään.  :) Voisin jopa veikata, että yksinäisyys voi johtua sielun ja mielen välisestä kuilusta. Siitä, että mieli tarpoo (mielestään) yksin elämässä ja sielulla olisi sananen sanottavana, navigaattori tarjottavana ja rakkautta annettavana yli äyräiden, mutta kun mieli ei ota vastaan, ei usko, ei kykene yhteistyöhön, pelätessään syrjäyttämistä... Kun mieli vain tajuaisi, että se ei ole kaikki mitä itse on. Se on vain muutaman vuoden osa, irrallaan muusta itsestä. Itse, se tyyppi joka oikeasti on, on jotain käsittämättömän mahtavaa. Se on sielu, joka on elänyt monta kertaa, nähnyt vaikka mitä, kokenut uskomattomia asioita ja viisastunut matkalla. Se ei ota mielen määräysvaltaa, eikä kyykytä tai vedä mattoa alta. Se vain haluaa tulla enemmän esiin. Olla symbioosissa nykyisen mielensä kanssa. Luoda yhdessä, kokea yhdessä ja rakastaa yhdessä. Se on oikeasti hyvä tyyppi. Kaikilla meillä on todellinen oma itsemme ja se on hintsusti viksumpi ja viisaampi kuin nykyisen elämän mieli. Se on valinnut just tämän kehon ja tämän elämän kokemukset ja se rakastaa kehoaan ja mieltään ihan täysillä. Keho ja mieli ovat lahja. Ne mahdollistavat kokemukset ihmiskehossa. Matkaa kummasti helpottaa yhteistyö: sielun ja mielen välinen yhteistyö. Se, että mieli tajuaa olevansa vain osanen isompaa kokonaisuutta ja antaa sielulle tilaa "tulla alas", lähentyä mieltä, vahvistaa yhteyttä. Antaa luvan itselleen tulla siksi joka oikeasti on: ihmiskehossa asuvaksi sieluksi, jolla on yhteistyökykyinen mieli.
Kun mieli ja sielu sulautuvat rakastavasti yhteen, lakkaa yksinäisyys. Ja tulee rauha, tasapaino ja hemmetin hyvä fiilis.

Meni vähän hypetykseksi, mutta mutta kun on niin hyvä fiilis!  :smitten:

Tsemppiä kaikille yksinäistä polkua tallaaville! Se polku VOI olla lahja.

Tähti taivaalta.
Vieras taivaanrannalta.
Alla täydenkuun.
Valon kelmeän.
***
Tanssii.
Tanssii vaan.
***
Aamun säteet ensinnmäiset auringon.
Tanssin saa loppumaan.
***
Varjoihin kadoten.
Jälleen odottamaan.
Aikaa sopivaa.
Jotain parempaa.
***
Jota odottanut kauan on.
Niin kauan on.
***
Et kiinni saa.
Koskaan kiinni saa.
***
Kuutamolla tanssijaa.
Vain yksi tehdä niin voi.
Yksi ainoa.
***
Avaimen kantaja
Joka  tuntee.
Ajan menneen, yhteisen.
***
Ei sanoja, ei ääntäkään.
Niitä ei silloin olekaan.
Kun löydän sen.
Ainoan, ikuisen.
Salaisuuden jakajan.
***

Tässä varmaankin on paljon siitä, mitä asioiden ytimessä on. Siinä on vain se vaikeus, että miten siirtyä tuolta ylemmästä kohdasta alempaan. Paha olo ja negatiivisuus ovat rasittavia kierteitä, samalla aiheuttavat sekä yksinäistä oloa ja karkoittavat muita pois. Se on se dilemma, että kuuluu ihmisyyteen olla välillä negatiivisuuksissa, ja se pitäisi hyväksyä, mutta jos ihan itseäänkin ajattelee, niin kyllä toisesta jatkuvasti heijastuva negatiivisuus tekee omankin olon epämukavaksi, ja se ruokkii vain negatiivisuuden kokemista. Kuka sitten olisi se tarpeeksi vahva tyyppi, joka katkaisisi tämän? Ei kai sitä muuta voi kuin vain itse oma itsensä käsitellä.. niinkin kliseistä kuin se onkin.

Toisaalta ajattelen, ettei kukaan koskaan ole täysin tuossa ääripäässä, ettei mikään vaikuttaisi itseen. Mitä merkittävämpi ja läheisempi toinen itselle on, sitä luonnollisempaakin on, että esimerkiksi suhteen loppuminen pistää elämää palasiksi. Mutta siitä noustaan. Ehkä ei kannata asettaa tuota välttämättä päämääräkseen, jos ahdistuu siitä ettei sitä pysty saavuttamaan. Parempi ehkä elellä päivä kerrallaan, etsiä joka päivästä jokin pieni asia mistä pitää ja jokin pieni asia itsestään mistä pitää, siitä sitten pikku hiljaa yrittää alkaa pitämään siitä omasta ei-niin-täydellisestä, mutta juuri parhaasta itselleen olevasta minästä.

Aivan, tätähän se "sosiaalisuus" monesti on. Onko se sitten tavoittelemisen arvoista, tai sitä mitä haluaa? Ehkä yksinäisempi voi olla siitäkin syystä, ettei viihdy tällaisessa toiminnassa ja kaipaa jotain muuta.

Joskus mietityttää (miksi muuten monesti stereotyypisesti juuri naisten) tekopyhyys. Puhutaan toisten ymmärtämisestä ja kaikkien huomioon ottamisesta, mutta lopulta perus sosiaalinen kanssakäyminen perustuu juoruilulle tai muulle selän takana irvailulle. Ymmärrän kyllä, miksi monet puhuvat esimerkiksi, että miesvaltaisilla aloilla on helpompi olla. Toisaalta tässä tuli mietittyä, että kuinka paljon itse harrastan tätä tekopyhäilyä? Tuohon jeesusteluun myönnän sortuvani, ja koska ihminen olen, niin tuskin kuitenkaan niiden oppien mukaan aina elän. En tiedä, pitäisikö lopettaa tuo jeesustelu..

yksinäisyys on hyvää itsetutkiskeluaikaa, kohdata erilaisia ihmisiä ja oppia toisista, oppia itsestään.
mun mielestä jokaisen on kohdattava oma yksinäisyytensä omalla tavallaan. silmästä silmään ja hyväksyä se.
onhan olemassa erilaisia yksinäisyyksiä, mutta eritoten viittaan sellasiin, ketkä on aina tottunut olemaan kaikkien ympäröivä, tai sellaiseen että aina on joku kainalossa, pelkästään sen takia, että "tarvitsee" toista rinnalleen. mun mielestä ihmisen pitää kokea yksinäisyys, jotta osaa tutustua itseensä, ja huomaavansa, että ei "tarvitse" muita bondaamaan itseänsä asioihin. eli ns. luomaan se itsevarmuus ja itsenäisyys ihan omasta sisimmästään.
esim. olen aina ihmetellyt/kummastellut ihmisiä, ketkä eivät eron jälkeen osaa olla itsekseen, vaan heti pitää koukata joku kainaloon.
eli jää oma käsittelyaika väliin. ja muutenkin, se oikea syy miksi haluaa valita jonkun kumppanin, on se syy, että ei pysty olemaan yksin.
onhan se raastavaa toisinaan, olla vuosikausiakin yksin ketään sen läheisempää ihmistä, mutta ei se väkisinkään tule, eikä tarvitse tyytyä joka vastaantulevaan epätoivoisena, vaan keskittyä siihen, mitä itse tiedostaa itsestään, mitä haluaa, ja mitä ei, mitä arvostaa ja mitä ei.
joku kertoikin, että ihminen kuka aina vain tarvitsee ja vaatii, karkottaa toiset pois.
maltti on valttia ;)

Plöh.
Mua nyt tällähetkellä tympii, monestakin syystä, tää yksinolo, tai siis kumppanittomuus.
Ihan hyvä pysähtyä tänkin asian äärelle pöhkimään välillä tietysti.
Tiedän, miksi olen kumppaniton ja miksi haluankin olla, mutta silti.
Oma valinta, hyvä valinta, mutta voi piru kun niin vaikeaa välillä :/
Vaikka vaikeampaa olisi jos valitsisin toisin.

Mutta noh, ehkä se aika on kohta jo oikea.


Yksinäinen saarnipuu

On keskellä meren selkää
luoto armoilla aallokon.
Sinne lintukin pesiä pelkää,
tyrsky lyö yli kallion.
Miten sattuikaan
sinne juurtumaan
yksinäinen saarnipuu.
Paikkaan sellaiseen,
johon kyennyt
ei elollinen mikään muu.
 
(Miten sattuikaan
sinne juurtumaan
yksinäinen saarnipuu.)
 
Yksinäinen saarnipuu.
 
Vaan jostakin tuuli tuonut
saarnen siemenen sinne on.
Miksi luonto lie oikkunsa luonut
päälle laakean kallion.
Se on kasvumaa,
johon istuttaa
ihminen ei mitään vois,
kukaan siksi ei arvaa kitkemäänkään
mennä sieltä mitään pois.
 
Kun siemenen tuuli kantoi,
otti pienen, mut' vahvimman.
Kasvupaikan tuon karuimman antoi,
koska puun uskoi juurtuvan.
Luojan tehtävää
täyttää tärkeimpää
yksinäinen saarnipuu.
Oottaa hetkeä, jolloin
rantalehdot kuolemasta havahtuu.
Kunhan luodon luo
tuuli tiedon tuo:
"Täyttymys tää tapahtuu",
silloin matkaan sen antaa siemenen
tuo yksinäinen saarnipuu.

Jep, epätoivo nyt vaan ei ole seksikästä. Mäkin olin vielä muutama viikko sitten sitä mieltä, että kyllä mulle nettiporno riittää aivan hyvin seksin korvikkeeksi. Erehdyin baariin, ja nyt mulla on hyvännäköisintä seuraa mitä koskaan ollut. ::)

Yksinäisyyden tunne koulukiusaamisen seurauksena on hyvin tuttu asia: Olin vuosikymmenet sellainen, että vaikka tarvitsin yksinoloa ja tykkäsin asua yksin, olin myös tavattoman riippuvainen isohkosta tuttavapiiristä ja kavereista, enkä kestänyt sitä yksinoloa ollenkaan samalla tavoin kuin nyt, kun olen saanut käsiteltyä ne koulukiusaamiseen liittyvät traumat. Ystävyyssuhteet olivat aiemmin myös tavallaan pinnallisempia, en tykännyt itsestäni kuten olisi hyvä tykätä niiden koulukiusaamisjuttujen ollessa käsittelemättä ja jotenkin vain läheisiä ystävyyksiä ei syntynyt. Minut pelasti suurelta yksinäisyydentunteelta noin konkreettisella tasolla se, että kevyempiä tuttavuuksia ja harrasteporukka-kavereita oli läjäpäin, jolloin sain kuitenkin jonkinasteista ihmiskontaktia. Mutta silloinkin saatoin tuntea itseni yksinäiseksi ison ihmisjoukon keskelläkin.

Ainakin minulla se aiempi yksinäisyyden tunne oli sisälläni, ei ulkopuolellani: se poistui kun käsittelin ja sain pois systeemistäni ne koulukiusaamisen aiheuttamat solmut. Silloin koulukiusattuna oli todella yksinäinen olo ihan konkreettisesti, kun kukaan ei puhunut kuin haukkumasanoin. Luulen että aikuisiällä minä vain koin jotain jäännettä siitä samasta yksinäisyydestä ihan riippumatta ympärillä olevien ihmisten määrästä. Ystävystyminen on tullut nyt helpommaksi kun niistä solmuista olen toipunut ja ystävyyssuhteetkin syventyneet. Luontainen tilani on kyllä ehdottomasti yksin asuva puolierakko, mutta me erakotkin kaipaamme ystävyyssuhteita ja myös silloin kun olemme parisuhteessa.

Tämä lause pysäytti sen vuoksi, että erään eksäni tällainen ajattelu katkaisi meidän parisuhteemme:

Kukaan (harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta) ei pärjää yhdellä ihmissuhteella ilman, että rasittaa sen ainokaisen ihmissuhteensa pilalle. Erään tätä aihetta Helsingin Sanomissa aikoinaan käsitelleen artikkelin mottokin oli:
"Arkkuakin kantamaan tarvitaan kuusi ihmistä."

Tämä kertoo juuri sen, että kukaan ei voi olla yhdelle ihmiselle kaikki ystävät, parisuhde, luotetut jne yhtä aikaa. Jos yksi ihminen lataa toiseen kaikki sosiaalisuusodotukset, se toinen ylikuormittuu eikä jaksa. Minä katkaisin suhteen mieheen, joka sitkeästi yritti sälyttää minulle kaikkien ystäviensä osan ja kieltäytyi edes yrittämästä hankkia uusia omia ystäviä tai edes pitää paljoa yhteyttä vanhoihin ystäviin joita kyllä oli muutamia.  Minä haluan parisuhteessa ollessakin asua yksin, sillä tarvitsen yksinoloa. Tämä mies myös yritti myös ihan väkisin vängätä asumaan yhdessä: Luultavasti ainakin osittain sen vuoksi, että kun olin hänelle parisuhde ja kaikki ystävät yhdessä persoonassa, hän oli minusta sangen riippuvainen. Asiasta keskusteltiin, luetutin hänellä tuon edellä mainitun HS-artikkelin jossa oli ihan psykiatrian ammattilaisten tekstiä aiheesta jne. Eipä auttanut ja tämä asia oli yksi syy siinä muutaman syyn joukossa, miksi pistin suhteen poikki.

Eli voi aivan hyvin olla parisuhteessa,  voi olla sukulaisia ja voi silti olla yksinäinen. Sukulaisiin voivat välit olla usein muodolliset/kankeat, eli eivät ole niitä lähimpiä ystäviä joille voisi kertoa kaiken ja jos muita ystäviä ei ole, niin ei se parisuhde yleensä riitä ainoaksi ystävyyssuhteeksi. Ja voi myös siis hajota jos sellaista edellyttää siipaltaan.

Toi yksinäisyyskone oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Se viskeli jotai epämääräsii prosentteja keskimääräisistä luvuista jo vastanneiden kesken ( jaa ja mitähän tästäki pitäis ymmärtää?) eikä kertonut sitten lopuksi mitään järkevää..

Minä tein tuon hesarin testin. Oikeesti ihan hyvä itse konkreettisesti miettiä missä kohdin mennään, jonkinlaista
pohjaa antaa muiden vastaajien verokkiluvut. Sinänsä on aivan sama, koska eihän ole syytä verrata itseä ja muita.
Tutkimuksen tuloksista kerrotaan aikanaan hesarissa .. pitää hiukan seurailla.

Paljon puhutaan yksinäisyydestä, etenkin vanhemman väen yksinäisyydestä. Vaan toki nuori ihminenkin voi tuntea
olevansa yksin ja eksyksissä, kaivata tukea ja ystäviä ympärilleen. Yksinäisyydestä saattaa seurata masennus.
Jollei satu olemaan ns sosiaalinen erakko, jollaisena itseäni pidän, viihdyn yksin ja hiljaisuudessa, ei vaan
aina ole mahdollista.

 ;) :)

Olen ajoittain niin erakkomainen että vaikka välillä kaipaan kumppanin tuohon viereen asumaan niin kuitenkin viihdyn paremmin itsekseni. Yritin asua miehen kanssa 17 v ja eihän siitä mitään tullut joten olen osittain hyväksynyt yksin asumisen. Mutta vakituinen rakastettu ois mukavaa  :)

Pointti lähinnä tämä: Olen tytyytyväinen osaani yksinasujana enkä parisuhteessakaan halua asua yhdessä. Mutta tuo saattapi hyvinkin olla tosiaan serotoniinista kiinni, jos muistat sen keskustelun missä kerroin sen yhden kirjan tesistä millä voi testailla mitkä sisäerityshormonit ovat kullekin mitenkin määrääviä, niin minulla se serotoniin oli kyllä siellä viimeisenä. Koen itseni ns. sosiaaliseksi erakoksi: Tykkään kovasti ihmisistä ja viihdyn isoissakin ihmisjoukoissa, mutta sen vastapainoksi tarvitsen sitten paljon laatuaikaa itsekseni ollen.

Jutun sanavalinta 'onnistumisesta' on vähän hassu: MInulle 24/7 yhdessäolo tai edes yhdessäasuminen on maanpäällinen helvetti, ei mikään onnistuminen. Toisen samanlaisen kanssa minulta siis onnistuukin erinomaisesti semmoinen LAT (Living Apart Together) -tyyppinen suhde, jossa ollaan sitouduttu yksiavioiseen pitkäkestoiseen suhteeseen, vaikka kumpikin asuukin omassa kämpässään.

Yksinolo ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Suomen kielessä tuo ei ole niin selkeä ero kuin englannissa ero käsitteiden solitude ja loneliness välillä.

Minulle särähtää tuo Eklektikon lainaama lause, että onkohan se nyt tyytyminen siihen kumminkaan? Vai vaan valinta mitä haluaa omalta elämältään? Tietysti tietynlaisia piirteitä on eri ihmisissä, mutta ne ovat siellä tarkoituksella, että niihin voi tyytyä. Mutta asioita voi myös kehittää ja valita aina sen mikä on itselleen ja samalla kaikille paras. Tyytyminen kuulostaa vaan niin pirun apaattiselta, että tyydytään nyt tähän, kun yksi tutkimus näin sanoi. :D

Eivätkös sanat tyytyä ja tyytyväinen ole sukua toisilleen?  ;)

Voipi olla. Ehkä asian voisi muotoilla niin, että on tyytyväinen aina siihen mitä ilmaantuu - tyytyy vähään ja pyrkii paljouteen.

Asiat ovat aina todella moniulotteisia eli eivät yksiselitteisiä ja saman asian voi perustella myös aina eri tavalla/näkökulmasta.

Tyytyminen: minusta sillä on sellainen kaiku, että ei vaadi enempää. Tyytyväisyys taas viittaa siihen että on saanut riittävästi tai ylikin. Eli tämmöinen hiuksenhieno aste-ero.
Mutta sitten itse aiheeseen: mä olen aina heilahdellut yksinolon ja yhdessäolon tarpeiden välillä jotenkin äärevästi. Kun tapasin nykyisen pitkäaikaisen miessuhteen, mun oli pakko pari päivää viikossa käydä omalla kämpällä huilaamassa päihdyttävästä läheisyydestä. Vieläkin se olisi kai mulle sopivin ratkaisu, mutta melko kallis näillä asumishinnoilla.
Nykyään tehdään niin että vietetään noin kuukausi vuodesta erillään. Sellainen jakso alkoi juuri ja olen tosi helpottunut. Vaikka toisaalta joutuu aina käymään läpi ne hylätyksi tulemisen tunteetkin. Läheinen suhde naisystävään on kanssa tärkeä, mutta siinäkin pitää olla noita huilausjaksoja. Näissä läheisissä suhteissa se johtuu kohdallani ainakin siitä, että lapsuudenkodissani ei henkilökohtaisia rajoja oikein tunnettu tai tunnustettu.
Mutta muutenkin mun on vaikea pysyä toisten seurassa ptikään, jotenkin tiputtaudun aina ulkopuoliseksi. Ole ajatellut sen johtuvan tästä hörhöydestäni, mene ja tiedä.

Minä en parisuhteessakaan halua olla yhdessä kuin viikonloppuna, pari päivää viikossa yksin ei riitä alkuunkaan. Ja vaikka yhdessäasuminen olisi varmaan halvempaa, niin suhde jossa asuttaisiin yhdessä olisi tuhoon tuomittu, koska minulla olisi paha olo koko ajan kun yksinolokiintiö jäisi vajaaksi koko ajan. Lisäksi se, että ohittaisin sillä lailla omat tarpeeni yksinoloon antaisi itselleni viestiä siitä että en rakasta itseäni terveellä tavalla. Ei hyvä idea sekään, eikä tuota myöskään hyvää oloa, eikä hyvää ennustetta parisuhteelle.

Tarjolla oleva potentiaalisten parisuhteiden määrä on tietysti pienempi, kun edellytys on että kummallakin on oma kämppä. Lisäksi on ihmisiä, jotka luulevat että rakkauden määrää mitataan sillä miten paljon aikaa haluaa viettää yhdessä ja pitävät halua asua yksin rakkauden puutteena ja ottavat siitä pultit. Onneksi yksin viihtyvänä voin kuitenkin rauhassa odotella että tulee sopiva ihminen eteen.  :)

 Menin kouluun 6,5 vuotiaana ja olin ns. avainlapsi, eli sain onneksi olla halutessani iltapävät koulun jälkeen yksin ja olinkin paljon ihan omasta tahdostani, joskin jos niin halusin niin oli myös niin aikuista kuin lasten seuraakin kyllä naapureissa tarjolla. Mutta usein kun kaveri soitti ovikelloa ja pyysi ulos leikkimään saatoin mieluummin jäädä lukemaan mielenkiintoista kirjaa yksikseni, jos sellainen oli kesken.

Kauhistuttaa nykyinen 'koulun jälkeen iltapäiväkerhoon' meininki, johon kai kaikki lapset pakotetaan. Olisin varmaan tullut hullksi ellen olisi jo lapsena saanut itse päättää milloin olen yksin ja milloin seurassa. Lapsetkin ovat erilaisia, toiset ahdistuvat yksinolosta, toiset taas tarvitsevat sitä. Tästäkin seikasta pitäisi ottaa selvää eikä automaattisesti olettaa että kaikki esim. alle 10 vuotiaat tarvitsevat jatkuvasti toisten seuraa.

 :-[

Avainlapsi täällä myös, mutta koulun jälkeen huolehdin pikkuveljestä paitsi omina kerhopäivinä. Mutta en sitä vaihtaisi pois (en pikkuveljeä enkä kerhoa). Enkä haluaisi asua kokonaan yksin.
Olen paljon miettinyt kohdallani itseni rakastamista. Olen sosiaalinen perusluonteeltani mutta tarvitsen paljon omaa aikaa silti. FB;ssä tutkailin erityisherkkien palstaa. Ainakin aistien kohdalla olen selvä tapaus. Luulen että se vaikuttaa myös tähän tarpeesen tulpata ärsykkeiden ylenpalttista määrää. Ja sit kun joskus yöllä kuuntelen miehen kuorsausta tunnen rauhaa ja rakkautta. :smitten:

Minua vastaavasti kyllästyttää ihmisten ainainen ruusunpunalinssit silmillä-tyyppinen sössötys parisuhteen auvoisuudesta aivan kuin sen ylläpitäminen ei olisi kovaa työtä. On työtä, ja sitten on pään hakkaamista seinään! Ei myöskään ole minun asia olla kenellekään yhtään mitään, mitä en halua enkä aio olla.

Nimimerkillä vannoutunut yhden yön juttujen kannattaja. 8)

Siksi toisekseen, mulla on ollut ja tulisi aina olemaankin sivusuhteita sen vakisuhteen lisäksi.Tähän asti se ei ole ollut ok kenellekään osapuolelle paitsi itselleni, mikä tekee asiat turhan hankaliksi. ::)

Ei ehkä niin kaipais sitä yhtä omaa, jos ois ympärillä ystäviä. Mutta kun ei oo ystäviä eikä sitä yhtä, ni on yhtä tyhjän kanssa tämä kaikki  :-\
Kuka viisas aikoinaan sanoikaan, että "arkkuakin kantamaan tarvitaan kuusi miestä", niin kyllä niitä kulkijoita ois hyvä olla jokaisella..

Käsittääkseni nimenomaan suurkaupungissa yksinäisyyden kokeminen korostuu, kun ihmiset ovat niissä juurettomia ja anonyymejä ja ihmisten huomiosta ja ajasta kilpailevat lukemattomat tahot. Itselleni tämmöinen sopii oikein mainiosti (Helsinki tuntuu monesti liiankin pieneltä, tosin - eihän tämä ole edes miljoonakaupunki!) mutta aika usein ihmiset täällä valittelevat yksinäisyyttään, ja herää lähinnä kysymys, että mikä se yksinäisyyden tunteen sitten pitkäaikaisesti mahtaisi poistaa?

Itselleni riittää puhelin, some ja jutustelu naapurin mummon kanssa bussipysäkillä aika pitkälle, varsinkin kun työssäni tapaan joka päivä paljon uusia ihmisiä.

Koska jos on parisuhde, perhe, kämppis - ongelmia tulee kuitenkin. Että ihminen riitelee mieluummin jonkun kanssa rahasta ja ajankäytöstä ja ties mistä triviaaleista asioista kunhan ei tarvitse olla yksin?

Minun on parempi olla yksin kuin tylsässä seurassa tai seurassa joka ei ole samalla aallonpituudella itseni kanssa. Ihmisryhmässä yleensä ennen pitkää istahdan yksikseni jonnekkin nurkkaan, kun kellään ei ole mitään mielekiintoista sanottavaa - ja vajoan omiin maailmoihini. Nautin kyllä siitä, että ympärilläni on ihmisiä ja elämää mutta jos keskustelut eivät ole millää muotoa inspiroivia niin tuntuu kuin minusta imettäisiin kaikki elämänenergia, joten on vain parempi silloin pysytellä oman päänsä sisällä.
kaipaan ihmisiä seuraani, joiden kanssa on helppo olla ja joiden kanssa voi puhua mistä vaan maan ja taivaan välillä niin ettei se ole tylsää.

Ikäänkuin ei olisi toivoa enää. Kuin kaikki teoreettisetkin mahdollisuudet olisivat valuneet hiekkana maan uumeniin sormien välistä. En voi tehdä mitään. En voi vaikuttaa.

Aina tietysti jos, mutta entäs jos todella olisi niin, että eläisi elämänsä yksin, ilman muita ympärillään? Eikä koskaan löytäisi kulkijaa vierelleen? Mitä sitten?
Näkisi vain jäämiä ja rippeitä, palasia siellä täällä keräten ne matkansa varrelta ikuisuuteen..

Syvät, synkät vedet ovat soudella eikä aurinkoa luvattukaan enää..

Varjotar, tiedän tämän kuulostavan fraasilta, mutta olen itse kokenut.
Pointti on, että ensin pitäisi viihtyä itsessään, sitten tulee ne hyvät ihmissuhteet.

Se on vaikeaa.

On yhtä sorttia, mutta sitä on liikaa ja mitään muuta ei ollenkaan.
Vaihtoehtojen puute. Olemattomuus.