Astro Foorumi

Niin, tätä olen pohtinut paljon missä määrin olen sosiaalinen.
Luonnostaan tuntuu, että pidän ihmisistä ja haluan olla heille ystävällinen, mutta toisaalta taas olen perusolemukseltani usein varsin töykeä tai muuta vastaavaa mitä kuukaan ensimmäisenä ei kuvailisi sanalla sosiaalinen. Äsken pohdinnassani taas huomasin, että itse asiassa sosiaalisilla arvoilla on minulle kuitenkin perustavanlaatuista merkitystä.

No, lyhyt aloitus  :),
mitä sosiaalisuus on,
mitä se tarkoittaa,
miten se näkyy kartalla?

Jatketaan vielä aiheeseen liittyvällä ajankohtaisesti esillä olleella keskustelulla työelämästä. Nimittäin siitä, että nyt on noussut puheenaiheeksi sosiaalisuuden ja sosiaalisten taitojen erottamien. Ennen on puhuttu sosiaalisuudesta ihanneominaisuutena, nyt on nostettu taas esille, että sosiaalisuus itse asiassa tarkoittaa sitä, että on riippuvainen toisten hyväksynnästä ja on tarve miellyttää toisia. Tämä ei niin ihanteellinen työntekijän ominaisuus kaikissa työtehtävissä olekaan. Sen sijaan työntekijältä pitäisi löytyä sosiaaliset taidot, eli tuollainen käsite on nyt nostettu avainasemaan. Kysymys tähän liittyen on, että mitä se sosiaalisuus sitten oikein on?

Suomalainen kulttuuri taas taitaa arvostaa varsin paljon itsenäisyyttä? Monet sosiaalisuuteen luettavat piirteet ovat jollain tapaa heikkouden ilmentymiä tai selkärangattomuutta.

Höö, no onpa annettu sosiaalisuudelle negatiivinen määrite. Minä olen käsittänyt sosiaalisuuden niin, että ihminen viihtyy hyvin muiden ihmisten seurassa. Tottahan näitä riippuvaisiakin on, mutta minun mielestäni se on asia erikseen. Sosiaalisilla taidoilla ymmärrän kykyä tulla toimeen muiden kanssa.

Sitten astrologiaan. Sosiaalisuus tai sosiaalisuuden oppiminen voi näkyä merkkitasolla tai huonetasolla. Sosiaalisia huoneita ovat 7-12, joista ainakin 8 ja 12 ovat hieman ongelmallisia, ja muita enemmän opettelua vaativia vetäytyvyyden ja salailun takia. Eri elementeillä on varmasti oma tapansa ja syynsä olla sosiaalinen. Ilmamerkit tykkäävät keskustella, tulimerkit seurustella jonkin toiminnan tai kilpailun ohessa, vesimerkit solmivat hyvin tunnepitoisia suhteita ja maamerkit kiintyvät hitaasti mutta pysyvästi ja voivat pitää ihmissuhteensa melko pitkään asialinjalla. Karkeaa jaottelua, mutta tästä voi aloittaa.

Tuo keskustelu tosiaan jokseenkin rinnastaa sosiaalisuuden jo läheisriippuvuuteen. Toki voi olla, että tämä keskustelu on herännyt vain vastalauseena vallalla olleelle sosiaalisuus-hypetykselle ja sen avulla yritetään tuoda esille, ettei se sosiaalisuus aina ole paras asia ja itsenäisyydessäkin on omat hyvät puolensa. (Keskustelussa on mainittu esim. että sosiaalinen ihminen laittaa enemmän painoarvoa sosiaaliselle hyväksynnälle, ja toisaalta taas sille että kaikilla olisi hyvä olla, kuin asioiden toimivuudelle.)


Itselleni uutena näkökulmana lähdin pähkäilemään sosiaalisuutta siitä näkökulmasta mitä arvostaa. (esim. ajavatko yhteisölliset arvot individualististen arvojen ohi missä asioissa vai päinvastoin) Voi olla tuttu juttu monille, mutta itse en jostain syystä ole ajatellut tätä kautta, kun olen jumiutunut tuohon "iloinen, puhelias" -stereotyyppiin sosiaalisuuden ilmentäjänä, tai ainakin ajatukseen, että sosiaalisuus on jotain mitä ilmaisee ulospäin.

Itse olen aika perinteinen tyyppi ehkä, sellainen joka viihtyy ihmisten kanssa, mutta on kuitenkin jokseenkin sulkeutunut. Voi olla, että karttani jollain tapaa on tässä ristiriitainen. Planeetat ovat sijoittuneet pääosin kartan yläpuolelle, ja aurinko on iloisessa jousimiehessä, mutta aurinko taas on juuri kahdeksannessa ja kuu kahdennessatoista huoneessa. Samoin venus kauriissa aiheuttaa hitaasti lämpenevyyttä. Oma sosiaalisuuteni on jotenkin vahvasti sisällä päin, juuri arvostuksissani ja siinä että pidän ihmisistä ja heidän elämäntarinoistaan.

Vielä sellainen, että itsekkyys ja sosiaalisuus eivät mielestäni ole vastakkaisia asioita, vaan toisistaan erillisiä. En esim. voisi väittää etten olisi itsekäs vaikka arvostankin usein yhteisöllisiä arvoja enemmän. Vai onko se niin päin, että sosiaaliset ihmiset ovat useammin itsekkäitä, jos he peilaavat itseään ihmissuhteidensa kautta? Mitä mieltä muut ovat?


Toivottavasti ketjuun jaksaillaan vastailla, vaikka kirjoittelenkin romaania tähän.  ;D

Taitaa olla Liisa Keltinkangas-Järvinen, joka on tutkinut Suomessa sosiaalisuutta enemmänkin ja tässä linkin takana hän selittää juurta jaksain siihen liittyviä myyttejä:

http://ohjelmat.yle.fi/node/7822/

Ave^^, Jousimieshän on merkkinä hyvinkin yhteisöllinen ja sille on tapana ajatella asioita omaa napaa laajemmin. Siksi varmasti merkin joukossa on paljon poliitikkoja, ajetaan yhteistä etua jne. Intiimimmät suhteet tuottavat sen sijaan joskus Jousimiehille vaikeuksia.

Itse taas vahvan muodonmuuttaja-piirteen omaavana ihmettelen, miksi on oltava joko tai? Kun koen itse että olen yhtä aikaa 100% erakko ja 100% sosiaalinen ekstrovertti. Kun olen yksin olen täydellisessä erakkotilassa ja kun olen ihmisten kanssa olen täydellisesti sosiaalinen-ekstrovertti tilassa ja tämä tapahtuu ihan luonnollisesti. Minulla on sellainen tunne että nämä kaksi puolta tarvitsevat toisiaan, ilman mahdollisuutta riittävään yksinoloon ei ole mahdolisuutta myöskään ekstroverttiin sosiaalisuuteen.

Sosiaalisuus on muuten todennäköisesti osittain hormonaalistakin, dopamiini tekee rohkeaksi. Olen monien seikkojen perusteella päätynyt siihen lopputulokseen, että dopamiinitasoni ovat siellä ihmisen normaalin vaihteluvälin yläpäässä. Korkeat dopamiinitasot tekevät pelottomaksi ja saavat riskit näyttämään pienemmiltä, jolloin ihan kenen tahansa on helpompi olla muiden ihmisten kanssa. Lapsena minulta esimerkiksi puuttui täysin kaikki vierastaminen. Siinä iässä kun lapset yleensä piiloutuvat vierailta ihmisiltä äidin taakse, minä marssin itse lääkärin vastaanotolla lääkärin luokse ja kiipesin hänen syliinsä istumaan. Lääkäri katsoi äitiä hämmästyneenä ja kysyi 'mikä tämä on?!  ;D

(Muita korkean dopamiinitason vaikutuksia: Korkea kipukynnys, nopea siirtyminen unesta valvetilaan, fyysinen nopeus ylipäätään.)

Eihän se olekaan joko-tai, vaan jokaisen piirteen kohdalla voi itsestään tunnistaa sitä enemmän tai vähemmän. Itse esim. en koe olevani 100% mitään, sillä en koskaan ilmennä minkään piirteen kaikkia ilmenemismuotoja. (Eli sosiaalisuudesta en ilmennä esim. sitä muotoa, että kävisin helposti juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa, ja itsenäisyydestä en taas ilmennä esim. sitä, etten ajattelisi ollenkaan muiden mielipidettä itsestäni.) Kuka sitten määritteleekään mitä nämä kaikki ilmenemismuodot ovat, mutta tuskin toteutan mitään luonteenpiirrettä siltikään sataprosenttisesti.  :)

Kiitos Lilli linkistä, tuntuu, että sosiaalisuudesta elää kyllä monenlaisia pätemättömiä myyttejä varsin vahvasti.. Miksiköhän näin..

Minä taas kuulun niihin, joilla sekä sosiaalisuus että sosiaaliset taidot ovat opittuja. Lapsena olin hyvin introvertti ja ujo, asuinpaikkakin keskellä ei mitään. Olepa siinä sitten sosiaalinen.  ??? Oikeastaan sosiaalisten taitojen opettelu alkoi vasta koulussa, jossa olin kuitenkin kaikesta ujoudesta huolimatta varsin haluttua seuraa. Nykyään on muodikasta tunnustaa olevansa koulukiusaamisen uhri, mutta minun pitää tunnustaa, että minulla oli koulussa kivaa, menestyin siellä hyvin ja että minulla oli siellä kavereita, joiden luona kyläiltiin ja harrastettiin mm. teatteria vapaa-aikana. Silti taipumus syrjäänvetäytymiseen pysyi koko ajan taustalla, omaa aikaa tarvitsin ja tarvitsen edelleenkin paljon.

Aurinko Kaksosissa 12. huoneessa, samassa huoneessa myös Merkurius Ravun merkissä. Ehkä tuo 1. huoneen Rapu-Venus on sitten karttani "houkutuslintu", ihmiset tulevat luokseni, vaikka heitä aristelisinkin alkuun. Ujous pysyi kuitenkin vahvana ominaisuutena ihan aikuisikään asti, jolloin ryhdyin tietoisesti ottamaa sosiaalisia riskejä, etten jäisi aivan ulkopuolelle muusta elämästä. Minulla oli siinä mielessä onnea, että varhaisaikuisuudessa tapasin enimmäkseen hyviä tyyppejä, joiden ansiosta ujous (=eli ihmispelko) karisi suurimmaksi osaksi ja opin samalla niitä sosiaalisia taitojakin. Sittemmin olen tavannut myös kammottavia tyyppejä, joiden ansiosta olen taas hieman varautunut vieraiden seurassa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin pidän ihmisistä ja nautin heidän seurastaan.

Olen myös ollut ujo, ja jossain määrin vieläkin, siinä ehkä suurin syy miksi en ole osannut ajatella itseäni sosiaaliseksi. Mutta lopulta, liittyykö ujous sittenkään sosiaalisuuteen? Siinä mielessä siis, että ujokin ihminen voi pitää ihmisten seurasta, eikä välttämättä halua olla yksin tai itsenäinen aina tai ollenkaan, riippuen ihmisestä. Ujous vain pakottaa opettelemaan itsenäisyyttä, voisiko se toimia niinkin päin?  ::)

muok. siitä olikin juttua tuossa linkissä, mutta kuitenkin, jos muilla on ajatuksia.  :)

Ujokin voi valita, miten käyttäytyä sosiaalisessa tilanteessa. Luontainen reaktiohan olisi vetäytyä tilanteesta, jos se on mahdollista, jolloin eristää itsensä muista. Ujo voi antaa torjuvalla käytöksellään hyvin ylimielisen ja tylyn kuvan itsestään, jolloin muutkin karttavat häntä. Tosin joidenkin ujous voi olla myös söpöä ja hellyyttävää.

Ujo harvemmin ottaa aktiivisesti kontaktia vieraisiin ihmisiin, mutta jos vieras tulee juttelemaan, niin kyllä ujo voi siinä tilanteessa yrittää vastata aloitteeseen muutenkin kuin pakenemalla tai torjumalla toisen. Eli silloin toimitaan tietoisesti ujoutta vastaan. Mitä enemmän treenaa, sitä helpommiksi nämä tilanteet tulevat ja lähinnä omassa päässä olevat möröt sosiaalisia tilanteita tai muita ihmisiä kohtaan alkavat menettää otettaan.

Samoin siis, kuten ujous ei kuvaa sosiaalisuuden tasoa, ei sitä myöskään kuvaa ulospäinsuuntautuneisuus, vaikka arkikielessä sosiaalisuus onkin ulospäinsuuntautuneisuuden synonyymi? Ovathan narsistitkin usein ulospäinsuuntautuneita, mutta tuskin kovin sosiaalisia. Tässä ajatuksessa on ehkä jotain siitä, mitä ajattelin eniten ketjua perustaessa..  ::) :)

Narsistit eivät ole yleensä kiinnostuneita muista ihmisistä ihmisinä, vaan mahdollisina hyödykkeinä. Se sitten vaihtelee, mikä se ensisijainen hyöty on, mitä hän näistä hakee. Jos olette koskaan seuranneet ryyppyremmejä, joissa narsismi ja antsosiaalisuus kukoistaa, niin tässähän porukka ei kokoonnu sen takia, että pitäisivät toisistaan vaan sen takia, että jollakin on mahdollisesti alkoholia (tai huumeita)tarjolla ja rahaa lainaksi. Jos ei ole kumpaakaan tarjolla, niin ei ole yleensä kaveruuttakaan.

Saman kolikon kaksi puolta ovat narsismi ja läheisriippuvuus. Molemmat käyttävät toisia ihmisiä itsetunnon pönkitykseen, toinen vain tekee sen hallitsemalla ja voimalla, toinen taas alistumalla ja heikkoudella hallitsemalla. Ja näistä kahdesta kolikon vastakkaisesta puolesta usein syntyykin pariskuntia, sillä kumpaakaan lajiketta ei tasapainoinen ihminen kauaa katsele, mutta ovat toisilleen vastustamattoman puoleensavetäviä.

Mä en oo koskaan ollu ujo, ventovieraiden kanssa keskustelu ei tuota ongelmia. Sosiaalinen jaksan olla vain osan päivästä. Jos esim. päivän ajan olen ollut sosiaalinen, niin alan jo iltapäivästä odottaa sitä hetkeä, kun olen ihan yksin. Eli ihmiset tuntee mut sosiaalisena, kun eivät näe sitä kun nökötän yksikseni, enkä halua jutella kenellekään. Lähimmät ihmiset tietysti tietää miten toimin. Eiköhän ainakin :askendentti::lla ole tässä iso rooli?  :askendentti: :vaaka: voi jutella kaikkien kanssa, jos huvittaa ;D :kuu: :jousimies: innostuu helposti keskustelemaan ja :merkurius: :aspect_ssx: :askendentti: tekee sen, että on helppoa tuoda omat näkökulmat esille. Ja sitten taas :skorpioni: haluaa olla yksin. Tollasia pomppaa omalta kartalta mieleen.

Mulla nämä on kovin ristiriitaisia asioita... toisaalta oon erittäin utelias että miten ihmiset toimii, ja kaipaan seuraa ja ystävyyden kokemuksia. Toisaalta oon varsinkin lapsena ja teininä ollut sosiaalisesti erittäin kankea ja kyvytön, ja jopa omannut melkoisia pelkotiloja sosiaalisia tilanteita kohtaan. Siihen aikaan on sitten saanut voimaa erakkona olosta, kun silloin on voinut kokea olevansa oma itsensä, jos muulloin ei oikein. :buck2:
Nykyään, pitkällisen ja raskaan ja monimutkaisen ajatustyön ja käsittelemisen ja suuren uskalluksen myötä, on tullut huomattavasti vähemmän ongelmalliseksi tuo kaikki. Eikä yksin olokaan enää niin merkittävästi eroa muiden kanssa olosta. Se on ihan hyvä.

Mitä huoneisiin tulee, no 8. huoneessa mulla on  :kuu: , 12. huoneessa Urkki & Merkkari Ascin kupeessa. Ja onhan noissa 7-12 muutakin, mutta suurin painotus mulla 1. huoneessa.

Pohditaan nyt vielä lisää..  ::) Vaikka olen lapsesta asti ollut ujo, jossain 2 ikävuoden tienoilla kuulemma sanoin äidille haluavani päiväkotiin, koska halusin kavereita. Äiti kävi iltakoulua ja isä oli taas illalla kotona, että hyvin olisin voinut olla kotona. Ala-asteen loppuun asti kaverisuhteet olikin mulle tärkeitä ja sellaiset aina löytyi vaikka muuteltiinkin usein. Yläasteella homma muuttui ja sain kuulla olevani ruma ja kaikkea muuta yhtä mukavaa. Vanhalta asuinpaikkakunnalta oli yksi hyvä kaveri, jonka kanssa oleilin ja harrastuksessa olin hyväksytty, mutta silti aloin (pahimmassa teini-iässä) ajattelemaan vahvasti, että olen huono, eikä minusta pidetä.  :-\ Ehkä johtuu tuosta ja pohjalla olleesta ujoudesta, että yhä olen jokseenkin varautunut ihmisiä kohtaan. Ja aivan varmasti moni tulkitsee sen töykeydeksi ja ylpeydeksi. Paljon olen yrittänyt pehmentää itseäni ja nytkin nostin tämän asian keskusteluun, koska jossain sisällä tunnen vahvasti, että olisin kuitenkin enemmän sosiaalinen, kuin mihin olen itseni lokeroinut. Välillä taas tuntuu, että en vaan osaa hanskata sitä kaikkea ptä mikä ihmissuhteiden kautta aina tulee mukana. Yksinolo houkuttelee silloin aina suuresti. Mutta ehkä kalanousuinen tarvitseekin aina niitä lepohetkiä? Ja ihan kuka tahansa. Viime päivät on taas olleet niin väsyttäviä.. No, tällainen avautuminen tällä kertaa..  :P

Nostetaan tähän vielä tuolta linkistä tämä asia, mitä olen ja moni muukin on nykyään ihmetellyt:




Verkostoitumaan kehotetaan joka paikassa koko ajan, ihan suoraan lauseella: "jotta siitä olisi hyötyä uralla". Tuo ajatus tuntuu niin vieraalta, kyllä mielummin olen eniten tekemisissä heidän kanssaan, joiden kanssa viihdyn, enkä itse asiassa edes halua vaatia heiltä mitään "palveluksia". Sitä kautta silti törmää paljon ihmisiin, joiden kanssa on tekemisissä hyvänpäiväntutun tasolla, kun pitää erilaisia hommia ja projekteja tehdä. Siinä mielessä on ihan mukava olla kaikille ystävällinen, ettei ainakaan vihamiehiä itselleen aiheuta. Mutta pitääkö niistä kaikista ihmisistä tietoisesti kerätä verkostoa, joille voi soitella kun on jokin hyöty mielessä...

Kauheaa, kun mulla olisi tunteen tasolla koko ajan jotain "tosi viisasta" sanottavaa tästä aiheesta, mutta kun en saa sitä sanojen tasolle.  ;D Pitää odotella, että se ajatus kypsyy..

Tiedän tunteen Ave :D

Öh.
Taidan olla erittäin antisosiaalinen ihminen lopulta. Minulle ei kertakaikkiaan kelpaa seuraksi mikään höttö, tunteellisella taikka sitten älyllisellä tasolla. Kuulostaa kamalalta. Nautin suunnattomasti keskusteluista ihmisten kanssa jotka ovat jotenkin "tasollani"...tarkoitan ehkä ymmärtämystä, en älyä saati sitten mitään ulkoista statusta. En halua hyötyä, enkä halua että minusta hyödytään, vaan etsin aitoja juttuja.
Seurassakin olen hyvin itsenäinen, aina valmiina seisomaan omilla jaloillani...nousujouskarina ja arska vesimiehenä tulen kyllä toimeen joka ikisen ihmisen kanssa, se ei tuota ongelmia, mutta mielläni pidän oman tilani, ja jäänkin usein tietynlaiseksi syrjästäkatselijaksi...en jotenkin kai halua mennä mukaan, ehkä sitten edellä mainitsemistani syistä.
Kevyt menee kenen kanssa vain, mutta yhtään sen enempää en ns. anna, ennenkö olen varma siitä että haluan sitä juuri tälle ihmiselle antaa. Mutta jos päätän niin haluta, sitten olenkin loputtoman uskollinen; kuin koira  ;D Ellei sitten tapahdu jotain totaalisen loukkaavaa väärinkäytöstä, jolloin yhteys katkeaa kuin seinään. Ehdoton suhtautuminen...ja ehdottomuus aivan missä asiassa vain kertoo minusta jonkinmoisesta kekskeneräisyydestä...tosin, olen kyllä antanut sitten ihmisilleni anteeksikin ja ottanut heidät uudelleen elämääni.
Osasyy voi myös olla huonot kokemukset ja pelko, perusluottamuksen puuttuminen ihmisten suhteen.
 
 :aurinko: :vesimies:  :askendentti: :jousimies:  :kuu: :oinas:  :kuunsolmu: :rapu: 7. ???

Tuo verkostoitumis juttu oli hyvä Ave.

Verkostoituminen uran edistämiseksi ei motivaatioltaan ole lainkaan sosiaalisuuden aiheuttamaa, vaan uraetenemisinnon. Se tai sen puuttuminen ei siis tavallaan osoita välttämättä sosiaalisuuden määrästä mitään.

Omaan hyvät sosiaaliset taidot ja monet usein uskovatkin minun olevan varsin sosiaalinen, mutta tosiasiassa en ole.
En kaipaa ihmisiä ympärilleni, voin ihan hyvin olla yksin pitkiäkin aikoja. En pidä pinnallisista suhteista enkä jaksa nähdä vaivaa hyvänpäiväntuttujen kanssa.
Minulla on muutama hyvä ystävä joiden seurasta nautin, mutta en liian usein :)

Minulle eräs ystävä sanoi: "sinä olet erilainen kuin minä, minä kaipaan ihmisiä ja sinä et edes tarvitse ihmisiä.

Tarvitse.. Niin, en kai tarvitse ihmisiä, koko aikaa ainakaan. Viihdyn yksin, tarvitsen paljon tilaa ja rauhaa ajatuksilleni. Isot sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut.

Juttu on varmaankin niin, että kärsimättömänä oinaana en vaan jaksa nähdä vaivaa yllätpitää suhteita jotka eivät ole sen arvoisia. En jaksa nähdä vaivaa.
Minun ystäväni ovat lapsuudesta ja vuosien takaa, ja niitä vaalin, mutta turhanpäiväiset karkelot puolituttujen kanssa ei kiinnosta. Olen ennemmin yksin.

Artemis, samastun niin tohon sun kuvaukseen! Mun :skorpioni: :aurinko: on muuten :oinas:-huoneessa...

Minä mietin poikaani.

Lapsi tahtoo olla sosiaalinen ja kanssakäymisissä muiden ihmisten ja ikätovereiden kanssa, kuulua ryhmiin ja tehdä toisten kanssa paljon asioita. Vauva, vaari taikka naapurin Ville, poika tulee kyllä toimeen ja hakee kontaktia.
Mutta, sosiaalinen kanssakäyminen tuottaa pojalleni hirmuisia vaikeuksia, ja juuri siinä hänellä ilmenee vakavia puutteita ja osaamattomuutta ja ongelma-alueita.

Kumpiko hän sitten mahtaa olla? Sosiaalinen vai epäsosiaalinen?

Herralla on  :aurinko: :kuu: :kuunsolmu: 11 huoneessa härässä.

^
Käsittääkseni siis sosiaalisuus tarkoittaa sitä miten paljon viihtyy toisten seurassa ja pitääkö sosiaalisista tilanteista. Sosiaaliset taidot ovat sitten erikseen, vaikka vaikeus niissä kehän kautta aiheuttaakin sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Pohjimmiltaan kuitenkin mielestäni kaksi eri asiaa. Pohjimmiltaan sosiaalinen ihminen kärsii, mikäli sosiaaliset taidot eivät ole riittävät, epäsosiaalisempi taas ei välitä asiasta.. vähän saman tyyppistä dilemmaa olen itseni kohdalla miettinyt, että noissa taidoissa olisi kai jonkin verran kehittämisen varaa ja lähinnä häpeä niistä aiheuttaa vetäytymistä sosiaalisista tilanteista enemmän kuin se, ettei haluaisi olla sosiaalinen.  ::)

Hei mullahan on muuten vähän niinkun päinvastoin tuo homma...siis olen kyllä sosiaalisesti pätevä, mutta se vain ei aina kiinnosta minua. Ja mulla on veskari arska ja merkku 2. huoneessa vesimiehessä. Jännä.
Eli, minä olen epäsosiaalinen ihminen jolla on hyvät sosiaaliset taidot, ja poikani kaltaiset ihmiset ovat sosiaalisia ihmisiä joilla on vajavaiset sosiaaliset taidot?

Aivan niin, kaksi eri asiaa.

Pojalla on nousuakselin yläpuolinen painotus kartalla, itsellä painotus alapuolella.

Palataan tähän aiheeseen, kun Aamulehdessä tänään mielipidepalstalla Tiina Saromäki kirjoittaa: "Syrjään vetäytyvää ihmistä pidetään outona ja tympeänä ja hänen epäsosiaalisuuttaan lähes henkilökohtaisena loukkauksena muita ihmisiä kohtaan." Vaikkein pidäkään tuosta, että syrjään vetäytyväisyys ja epäsosiaalisuus rinnastetaan samaksi asiaksi, mielestäni eri asioita kuitenkin, sillä epäsosiaalisuus on diagnosoitu persoonallisuushäiriö (johon kuuluu selkeä negatiivinen asennoituminen neutraalin syrjään vetäytymisen sijaan).

Kuitenkin kun puhutaan pelkästään syrjään vetäytyväisyydestä ja ujoudesta, niin on pakko nostaa tuo ilmiö jälleen keskusteluun, siihen kun itse tullut elämänaikana niiiiiiin monta kertaa törmättyä. Ujous tulkitaan monesti loukkaukseksi toista ihmistä kohtaan. Mielenkiintoista on sekin, että lapsena sai aikuisilta aina kuulla piilevää asennoitumista lauseiden kuten: "on tuo naapurin Tiina niin erityisen mukava, kun se on noin ulospäinsuuntautunut ja reipas" muodossa, ja jonkin ajan päästä tuli taas se: "ja kun sinua saa hävetä" (toki ymmärrän, että nämä jälkimmäiset lauseet isovanhempieni puolelta johtuvat pitkälti sukupolvien erosta, tuolle sukupuolelle käytöstapojen noudattaminen on erityisempi asia ja jos ujouden takia ei sitä kiitosta ruokapöydässä sano, niin se tulkitaan röyhkeäksi ja loukkaavaksi käytökseksi). Joka tapauksessa se oli aika yleistä, että yritettiin jotenkin "pelastaa" ujoudesta rohkaisemalla yms. Mutta mietityttää jälleen se, että miksi on hyväksytympää ajatella niin päin, että syrjään vetäytyvä on loukkaava, kuin että tästä loukkaantuva voisi miettiä miksi loukkaantuu käytännössä täysin neutraalista luonteenpiirteestä?

Yksinkertaisesti: Näissä tapauksissa vika on aina ja poikkeuksetta loukkaantujan korvien välissä.

Tämähän on tavallaan tosi helppo tapaus verrattuna siihen että loukkaantuu jostain mitä toinen sanoo:
Jos kokee toisen ihmisen ihan olemisineen ja käyttäytymisineen jollain tavoin loukkaavaksi, niin sitten voi todella 100% varmuudella sanoa että  loukkaantuja kärsii kognitiiviesta vääristymästä, eli on ihan itse loukkaannuttanut itsensä omilla ajatuksillaan toisen ihmisen ujoudesta ja syrjäänvetäytyvyydestä. Eli siitä ei tarvitse piitata ollenkaan ja asiasta kannattaa aina huomauttaa saman tien - tosin ujo ei ehkä luonnollisestikaan halua huomauttaa, mutta toivon mukaan paikalla on joku rohkeampi ja asian tajuava joka tekee niin.

Meinaan se, että ei enää ajattele itseään loukkaannuttavia ajatuksia esim. siitä että joku on tahallaan ilkeä, se on sentään vähän enemmän työn takana ja voi olla haastavaakin.  Sen sijaan ihan niitä alkeisharjoituksia asiasta ja sieltä helpoimmasta päästä on työskentely siihen pisteeseen ettei ajattele itseään loukkaannuttavia ajatuksia toisen ihmisen luonteenpiirteistä ja perusolemuksesta.

Minusta vika on aina siinä joka loukkaantuu kun kyse on tällaisesta enkä pidä hyväksyttävänä moista. Kun olin koulukiusattu, jopa jotkut opettajat perustelivat päivittäistä turpiinvetoa ja  haukkumista sillä että 'Eklektikko nyt vaan ärsyttää muita ihan olemuksellaan'  kun asiaa vanhempien kanssa selvitettiin. Onneksi rehtori tajusi karjaista että ei, se ei ole hyväksyttävää. Tällaisen toiminnan hyväksymisessä on siis aina kiusaamiseen johtavan toiminnan siemenet ja sen vuoksi en pidä sitä sallittavana ollenkaan. Puhun nähdessäni tällaiset tilanteet auki eli kaikkien näkyviin ja karsin moiset loukkaantujat omasta lähipiiristäni melkoisen ripeästi.

Miksi sitten asiat ovat näin?

Varmaan monia syitä, päällimmäisinä näen sen että tästä omien tunteiden aiheuttamisesta omilla ajatuksilla ei puhuta ollenkaan, pidetään muutenkin hyväksyttävänä syytellä muita omista tunteista ja toiseksi ihminen on laumaeläin ja meillä on tiettyjä laumadynamiikkaan liittyviä vaistoja, kuten se että rohkean tuntuiset ihmiset ovat niitä 'suosituimpia' laumassa, heidät arvioidaan tavalla tai toisella 'paremmiksi' myös muiden ominaisuuksien suhteen olipa syytä tahi ei. Samoin arvoidaan paremmiksi pitkät ja kauniit, vaikkei siihenkään ole mitään perusteita. Eihän tälle mitään voi, mutta asiasta olisi syytä puhua, sillä ainoa mitä sille oikeasti voi on tiedostaa että itsessä on tällainen hilpeä jäänne menneiltä ajoilta ja että sen vaikutuksia ei tarvitse noudattaa jos on siitä tietoinen.