Astro Foorumi

Oikeastaan on aivan uskomatonta, että kirjoittelen tällaista. Vielä viisi vuotta sitten osasin elää elämääni niin kuin halusin, kuuntelematta toisia. Mutta viimeiset viime vuotta ovat tuoneet niin isoja draamoja jokaisella elämänalueellani, plus että kotiseudulta muuttaminen on eristänyt minut ainoastaan omien riittämättömien voimavarojeni varaan, että nykyään tuntuu, että jokainen iso ja pieni draama kohdistuu aina jollain tavalla minuun itseeni.

Joku kaverini sanoi, että minä olen ihminen, jota on helppo satuttaa. Jotkut pitävät minua rohkeana, (ja haluaisin ajatella niin itsekin,) kun asun käytännössä yksikseni monen sadan kilometrin päässä tutuistani, ja teen työtä, joka vaatii paljon ja uhrauksia. Mutta sitten jokainen pieni heikkous, joka minussa aistitaan, joutuu julkisesti nokittavaksi, nolattavaksi, tai muulla tavalla leimatuksi.

Te ihanat voimakkaat ihmiset. Jakakaa vinkkinne, järkeilynne, mitä tahansa, että oppisin ihmiseksi, jota ei ole helppo satuttaa. Veikkaan, että minunlaisiani on monia. Vinkit voivat olla konkreettisia, filosofisia, mitä vain. Mutta tässä asiassa kaipaa opastusta minun lisäkseni moni muukin.

Kiitos.

Tästä kannattaa lähteä:
Aiheutamme kaikki omat tunteemme omilla ajatuksillamme.
(Ainoa poikkeus tästä on aivojen peilisolujen aiheuttama 'tunnetartunta' jos näkee läheltä toisen ihmisen voimakkaan tunnetilan.)

Kun joku sanoo/tekee jotain minkä koet satuttavan sinua, ne 'sattuu' tunteet aiheutuivat siitä mitä sinä itse ajattelit hänen sanoistaan/teoistaan. Ja useimmiten ne negatiivisa tunteita aiheuttavat ajatukset ovat epärealistisia ja vääristyneitä. Tämä opitaan lapsena ympärillä olevilta aikuisilta, eli kyseessä on eräänlainen virheohjelmointi. Kukaan muu kuin minä itse ei voi minun ajatusmaailmaani muuttaa, joten asiasta joka ei ole omaa syytä on kuitenkin itsellä vastuu. Kyllä, maailma ei ole reilu.  ;D Ja sen ajatteleminen, että sen mukamas kuuluisi sitä olla, on hyvä esimerkki negatiivisia tunteita aiheuttavasta ajatuksesta.  :D

Esimerkki siitä, miten saa satutettua itseään ihmisten sanoilla:

A sanoo esim: "Kyllä sinä sitten olet laiska ja sähläri, mitään järkevää et saa aikaan ja tämänkin projektin pilasit täysin."

B ajattelee mielessän: "Voi kauheaa, mitä se ny tuollaista sanoi! Epäreilua, minähän tein tässä projektissa enemmän töitä kuin kukaan muu ja nyt ne vain vievät siitä kaiken kunnian! Aina minulle käy näin, ikinä ei kukaan arvosta tekemääni työtä, odottavat vain aina palveluksia ja suuttuvat jos en auta. Kauheaa, taas tällainen tapaus, puhuukohan se pomollekin ja sitten saan potkut enkä ikinä löydä uutta työtä, vaan jään pitkäaikaistyöttömäksi ja syrjäydyn! Aina minulle käy näin, kyllä ihmiset ovat sitten julmia!"

Kursivoidut sanat yllä ovat hälytysmerkkejä. Ahdistavien epärealististen ajatusketjujen yksi tunnusmerkki ovat nämä äärisanat, aina, ikinä, kukaan, koskaan, kaikki. Heti kun tuollaisia rupeaa pyörimään päässä, pitäisi hälytyskellojen soida ja ajatusketjut kirjottaa vaikka paperille, jossa niiden liioittelu ja muut kognitiiviset häiriöt näkyvät selkeämmin.

B olisi aivan yhtä hyvin nimittäin voinut ajatella näin:
"Jaahas, sillä on taas paha päivä ja paska valuu alaspäin. Onpa aika huvittavaa, mitä se luulee saavansa aikaan, kun projektin työnjaosta on mustaa valkoisella ja on helppo nähdä että minun ansiostani siitä selvittiin kunnialla. Voi ihmisparkaa, kyllä sillä on varmaan juuri nyt vaikeaa, eihän kukaan jolla on hyvä olo tee tuollaista. Projisoi lisäksi minuun omaa lusmuiluaan projektissa, itsehän se lykkäsi muiden tehtäväksi kaiken mitä voi. Onneksi on myös mukavia työkavereita ja mukava pomo, tämä on oikeastaan aika hyvä työpaikka ja projektikin oli oikein onnistunut."

Nuo tunnetilaa edeltävät ajatukset vilahtavat päässä nopeasti ennen tunnetilan syntyä, joten niitä on joskus vaikea huomata, ellei erikseen opettele niitä tarkkailemaan. Jatkuva kipua/ahdistusta aiheuttavien ajatusten ajatteleminen on puolestaan eräänlainen opittu 'paha tapa' josta vain nyt kannattaa työskennellä eroon. Mikään muu ei nimittäin todella auta.

Ne päässä pyörivät ajatukset ovat yleensä erittäin helposti kumoon naurettavissa, jos vain vaikka kirjoittaa ne paperille ja oikein ajatuksella katsoo niitä. Jos niiden sen sijaan antaa vain pyöriä päässä, niiden suoranaista hölmöyttä ja epärealistisuutta on hyvin vaikea hahmottaa.

Jotakuinkin kaikki mitä ihmiset sanovat, kertoo eniten heistä itsestään ja vähemmän sanojen kohteesta. Mietipä tätä: Jos vastaantulija kadulla sanoo 'olet tosi ruma ja inhottava, laittaisit säkin päällesi ettei toisille tulisi pahoinvointia' saatat kokea sen loukkaavaksi ja tuntea negatiivisia tunteita. Jos vastaantulija sanoo 'olet violetti antennipäinen lohikäärme' ajattelet todennäköisesti vain että voi ihmisparkaa, sillä on kyllä todella väärä lääkitys. Pointti: Molempien lausumien totuusarvo on sama, joten negatiiviset tunteet ovat omien ajatusten tuotos, eivät sen seurausta että vastaantulija olisi osunut kipeään paikkaan sanomalla jotakin joka olisi totta.

Ensiapua kognitiivisiin häiriöhin, eli ahdistusta tuottavaan vääristyneeseen tapaan ajatella, valitettavasti englanniksi:
Yleiskuvaus: http://en.wikipedia.org/wiki/Cognitive_distortion
Yleiskuvaus ensiapuneuvoilla: http://powerstates.com/10-cognitive-thinking-errors#.URnt5PJ1SDU

Ja sitten kannattaa ehdottomasti ostaa tai lainata kirjastosta (pitkä varauslista tosin) tämä teos, jossa nimestään huolimatta yksi kokonainen erinomainen luku on pelkästään tätä ajatusten taltuttamista:

Vapaaksi ahdistuksesta: työkirja paniikista ja peloista kärsiville
Kirjailija: Bourne; Edmund J.
Kustantaja: Lyhytterapiainstituutti oy

Tämä oli siis osa 1, näin lakkaat tuottamasta itsellesi negatiivisia tunteita omilla ajatuksillasi muiden ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Kunhan ehdin/jaksan, seuraa osa 2: Näin lakkaat olemasta kynnysmatto ja kaikkien palvelija.  ;)

Hei Thuileann!

Sinussa itsessä on myös se voima  :smitten: ja sisimmässä tiedät sen itsekkin kun vain kaivelet sen esiin..  :)

Rohkea on oikea sana sinusta koska teet tuollaista työtä ja olet muuttanut kauas tutuistasi ja myös hyväsydäminen koska joku sanonut että sinua on helppo satuttaa eikä se ole missään nimessä huono ominaisuus ihmisessä. Kun elämä "heittelee" eteen yllätyksiä jotka ravisuttavat omaa elämää todella paljon on luonnollista tuntea etteivät omat voimat riitä ja tuntee itsensä heikoksi mutta sanonta "se mikä ei tapa,vahvistaa sinua" on tosi hyvä sanonta.  :smitten:

Jos ihmiset jotka nokkivat/nolaavat sinua syyttä ovat itse naurettavia ja varmaankin tarkoittamiasi voimakkaita ihmisiä myös mutta monesti nälvijät ovat loppupelissä itse niitä heikkoja ja pönkittävät egoaan kiusaamalla ihmisiä jotka itse katsovat olevan heikompia.. Jos olisitkin tehnyt virheen niin oletko oppinut nauramaan itsellesi?


Ovatko nämä leimaajasi jotka koet tällä hetkellä voimakkaimmin työpaikalta vai muita ihmisiä joita tunnet? ja onko draamaa tullut omista virheistä(kaikki tekevät joskus virheitä  ;) ) vai katsotko olevasi ns. syytön draamaan? Nämä pakko kysyä että voin antaa neuvoja enemmän..  :)


-Aina ei tarvitsekkaan jaksaa ja silloin pitääkin puhua vaikka näin tuntemattomien kanssa, joten hienoa että avaudut asiasta joka selvästi painaa mieltäsi paljon  :smitten: -

Osaisinpa sanoakin tuohon vastauksen, selvittäisi varmaankin monien ihmisten monta ongelmaa.

Käsitin viestistäsi, että et ole tottunut olemaan herkkä toisten sanomisille, mutta nyt kaikenlaisia elämistä haittaavaa ivaa on alkanut tulemaan liikaa? Ihmisiä on erilaisia ja heillä on erilaiset taipumukset sille miten haluavat olla. Tarkoitan, että jos antaisin neuvon omiin kokemuksiini perustaen, se nojaisi omaan kokemukseeni siitä, että en sisimmässäni halua muuttua sellaiseksi, ettei minua ole helppo satuttaa. Olisi varmasti monella tapaa helppoa, jos kovettaisin itseäni, mutta en tuntisi olevani silloin minä, se mihin pyrin itse elämässäni löytyy ennemmin herkkyydestä. Toiset taas kokevat tasapainoisemmaksi olonsa silloin, jos kykenevät olemaan välittämättä muiden ivasta. Neuvojen antaminen on siksi siis hankalaa. Mutta voit ehkä miettiä, mikä on oma suhtautumisesi tässä näkökulmassa.

Se mitä voin sanoa, on että keskity niihin asioihin, mitkä ovat sinulle tärkeitä. Niihin ihmisiin ja asioihin, mitä elämässäsi on, ja niihin ominaisuuksiin mitä pidät elämässä tärkeänä. Kun yrität toimia parhaasi mukaan niiden sinulle tärkeiden ihanteiden/ominaisuuksien mukaan, niin pystyt kunnioittamaan itseäsi tilanteessa. Tiedät, ettet ole toiminut väärin. Ja se ehkä itsestäänselvyys, mutta yllättävän hankala muistaa: kun jollain elämän osa-alueella potkii päähän, sitä tuntuu jämähtävän ajattelemaan vain sitä ja unohtaa ne kaikki ihanat tärkeät ihmiset ja asiat mitä muilla elämän osa-alueilla on.

Tämä on tuttua. Itse olen ja aika herkkä tietyissä asioissa ja kasvu siihen että harva kykenee enää satuttamaan vaati rohkeutta mutta myös realistinen ajattelutapa ja suhtautuminen muihin. Maailma kun on täynnä ihmisiä jonka pääasiallinen tehtävä on kaivaa kaikki pienetkin vivahteet esille ihmisissä. Suosittelen että suojaat itseäsi sillä että opit olemaan välinpitämätön. Se voi olla vaikeaa aluksi mutta palauta ensin ihmisarvosi ja kunnioita itseäsi, ole realistinen itsellesi ja tiedä että kaikki mitä teet, teet aina parhaasi ja anna muiden vain piikitellä. Joskus voi ihan suoraankin kysyä miksi teet noin, tai miksi sinulla on halu sanoa noin, mihin sinä pyrit tällä jne.
Yksi intiaaninen viisaus henkilökohtaiseen rauhaan ja tyytyväisyyteni on että älä ota mitään henkilökohtaisesti, ei edes kehut. Sillä ihmiset toimivat omien mielentilojensa kautta, joskus sinä olet ihana ja joskus ihan huono. Tämän kun oppisikin  :P
Tsemppiä!!  :smitten:

Kosta niille jotka on käyttäny sua hyväksi, tee se niin että se viesti tajutaan. Älä ole ystävällinen äläkä anna loputtomasti anteeksi,
koska hyväksikäyttäjät saavat siitä sellaisen viestin että sä olet edelleen jatkuvasti se runsaudensarvi jota voi hyödyntää, myös purkamalla sunhun omaa pahaa oloaan.

Tee myös tekoja - jos voit välttää täydellisesti jonkun ihmisen tapaamista, niin älä tapaa häntä; älä vastaa niihin puheluihin tai tekstiviesteihin jotka tulevat em. henkilöiltä.

Opettele olemaan ilkeä, kyllä Jumala sen antaa sulle anteeks tässä tapauksessa kunhan et ole todella paha sellaista ihmistä kohtaan joka on vain hölmö tai sivistymätön etc.

-----

Kerrot että työssäsi olet tehnyt paljon uhrauksia ja nyt koet olevasi uhri. Ehkä se, että olet niin valmis tekemään uhrauksia koetaan joidenkin taholla kutsuvana seikkana.
Lopeta siis liiallinen uhrautuminen koska muuten palat loppuun.

Uskalla olla välillä "juuri se vähän inhottava, itsekäs ja tyhmäntuntuinen teinityttö, joka ei välittäny kenestäkään muusta ku itsestään".

Pistä suuri humanistisuutesi vähäks aikaa hyllylle ja nauti elämästä.

Maailma tulee jonkun aikaa toimeen ilman uhrauksiasiakin. - Jonkun ajan kuluttua näet myös miten lähipiirisi muuttuu kun et olekaan enää käytettävissä.

Ei minusta tarvitse kostaa ja olla ilkeä kuitenkaan...siitä kun ei lopulta seuraa mitään muuta kuin kökköjä omaan kuormaan lisää. Se olisi helppoakin toisinaan ja ah niin nautinnollista, mutta lopulta sitä saavuttaa enemmään kun pysyy tiukkana ja toimii omatunto puhtaana,..ja no minun omatuntoni ei pysy puhtaana jos hyppään antamaan samalla mitalla takaisin...ja siitä on seurannut aina vain hankaluuksia lisää. Älä anna mitään äläkä välitä ja ymmärrä ja rakasta vihollistasi, mutta eniten itseäsi, ja selkä suorassa, sydäntä kuunnellen. Anna anteeksi itsellesi ja niille toisille. Ole peruskallio.

Hei kaikille

Suuret kiitokset nyt jo näistä ajatuksista ja vinkeistä. Erityiskiitos Eklektikolle noista linkeistä ja kirjavinkistä, tunnistin ensimmäisestä kyllä todella paljon tuttuja oireita, varsinkin tuo "discrediting the positive" eli positiivisen huomiotta jättäminen. Hajoan aina negatiivisesta niin, että toisten pitää muistutella, että olihan siellä positiivistakin.

Kun osaisikin ajatella, että epäreilut kommentit kertovat enemmän sanojistaan kuin niiden kohteista. Itse saan tätä epäreilua palautetta lähinnä töissä, mutta joskus sitä tulee myös harrastuspiirissä ja suvustakin. Suurimmiksi syiksi olen saanut järkeiltyä kateuden ja haukkujien oman pahoinvoinnin, mutta en silti pääse siitä epäreiluuden tunteesta irti, että mikä hitto se minussa on, että ärsytän muka kaikkia. Eli kehäpäätelmähän on, että yhteinen tekijä näissä kaikissa on, no, minä.

Töistä tuleva palaute silti riipii kaikista eniten, sillä pistän töihini 90% hereilläoloaikaani, teen työtä sydänverellä ja haluan onnistua. Nykyään alan ehkä jo osatakin tätä työpeliä, eli negatiiviset ja epäreilut kommentit alkavat vähetä, mutta silti odottelen vainoharhaisesti koko ajan, että mistä se taas seuraavaksi iskee. Ihan sillä, että viimeksi sen alku tuli niin puun takaa.

Kosto ei koskaan kannata. Kostonhalu tarkoittaa, että ihminen on edelleen jatkanut niiden satuttavien tunteiden tuottamista itselleen omilla ajatuksillaan niistä toisten ihmisten teoista.

Minun mielestäni se ensimmäinen kuntoon saatava asia olisi ne omat ajatukset jotka tuottavat negatiivisia tunteita. Niin kauan kun sellaisia on, on haavoittuvainen ulkomaailman suhteen. Sitten kun ne on saanut kuriin - tai ainakin aloittanut työn niiden kanssa - oma olo paranee, jolloin on paljon helpompi muuttaa myös käytöstään ja tekemisiään toisten ihmisten kanssa niin, että he eivät käytä hyväksi tms. Jos sellaiseen ryhtyy niin, että edelleen tuottaa itselleen kipua ajatuksillaan toisten toimista, voi mennä helposti överiksi ja nimenomaan kostaa, ryhtyä ilkeäksi tms.

Näissä muita ihmisiä koskevissa neuvoissa joita tässä ketjussa on annettu on oikein hyviä joukossa, mutta vaikka kuinka muuttaisit omaa käytöstäsi toisten ihmisten kanssa, ne muiden tekemiset ja sanomiset satuttavat edelleen - eli omat kipua tuottavat ajatukset toisten teoista/sanoista jatkuvat edelleen. Sen vuoksi näen tärkeysjärjestyksen sellaisena, että ensin ne omat ajatukset isännän paikalta rengin paikalle, minne ne kuuluvat ja vasta sen työn alettua muutosta omaan käytökseen toisten ihmisten kanssa.

Yritä olla ajattelemaatta...

Läpikäyn itse juuri samanlaista vaihetta elämässäni.Jonkin verran olen saanut apua lukemalla erilaisia henkiseen kasvuun liittyviä kirjoja, missä useimmissa painotetaan juuri tätä ajatusten myötä luomista - eli sellaista vanhaa (usein alitajuntaista) ajatuskavaa tulisi jollain tavalla muuttaa.

Kävin vuoden alussa neljä kertaa sellaisen terapeutin vastaanotolla, jolla oli hyvin vankka henkinen näkemys asioista. Se auttoi myös kun sai jonkun ammattilaisen kanssa "turvassa" käsitellä niitä kaikkein synkimpiä aiheita. Tällä erää en kutienkaan halunnut jatkaa terapiaa, sillä johan olen nuoruusvuoteni terapiassa viettänyt ja koen, että sellaiselle pitkä-aikaiselle terapialle ei ole nyt tarve.


Olen miettinyt todella kuumeisesti viimeiset viikot sitä, että miksi joudun aina sellaisiin tilanteisin, missä minua kohdellaan tavalla taikka toisella huonosti tai epäoikeudenmukaisesti. Pyrin kyllä aina kuitenkin katsomaan itseäni peiliin, mutta ehkä se ongelma piileekin siinä...

En tiedä. Toisaalta kaipaisin myös jonkinlaista vihiä siitä, josko tällainen kaava juontaa juurensa jo edellisiin elämiin, sillä se on jollain tavalla niin ilmeinen ja jotenkin niin vahvasti elämääni hallitseva..

Eli lisää vinkkejä, kiitos!


/A

Miksi ihmisellä on taipumus joutua samanlaisiin negatiivisiin tilanteisiin kerran toisensa jälkeen:
Eräs näkemys on se, että kun ihmisellä on jokin trauma/ongelma tms. hän kutsuu luokseen yhä uudelleen ja uudelleen samanlaisia tapahtumia ja tämän tarkoitus on se, että hän jossain vaiheessa kyllästyisi siihen että 'aina käy näin' ryhtyisi muuttamaan omaa ajatus- ja toimintatapaansa.

Ja rajatiedollinen näkemys:
Sen odottaminen mistä kohta iskee taas on kanssaluomista: Pelot ja odotukset kutsuvat luokseen niitä tapahtumia ihan yhtä tehokkaasti kuin positiivisten asioiden kanssaluominen omaan elämään.

"Yritä olla ajattelematta" on lähes mahdoton neuvo noudattaa. Sehän on vain osa vanhaa vitsiä: Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia. Siinä samassa kuin nuo sanat lukee, niin johan se pinkki ronsu siellä päässä vilahtaa.

Tämän neuvon sijaan antaisin aivan toisen neuvon:
Aina kun on pelkoja, tuhon tms. odotuksia tai mitään ajatuksia jotka tuottavat negatiivisia tunteita, kirjoita ne paperille. Kirjoita ne paperille aivan kaunistelematta, tajunnanvirtana sitä mukaa kun ne tulevat - kieliopilla ja kokonaisilla lauseilla ei ole väliä. Hengähdä sitten hetki ja tee välillä jotain muuta. Tämän jälkeen ota paperi ja ryhdy tutkimaan tuotosta rehellisesti: Onko tämä todella totta? Tapahtuuko minulle 'aina' näin - yksikin tapaus jolloin ei ole tapahtunut näin kumoaa sanan 'aina!' Tai 'ihmiset ovat ilkeitä' - jos tiedät yhdenkin ihmisen joka ei ole ilkeä, tämä lause kumoutuu. Sen ensiapuohjeita kognitiivisiin häiriöihin sisältävän linkin (englanniksi) takana on nimenomaan tällaisia hyviä kikkoja.

Usein hyväksymme oman päämme tuottamat ajatukset aivan kyselemättä, vaikka ne olisivat todennäköisyydeltään ja logiikkatasoltaan sellaisia, että jonkun muun sanomana ne saisivat meidät toteamaan 'hevonp**kaa' tai purskahtamaan nauruun.

Me luomme oman kokemuksemme koko tästä maailmasta omilla ajatuksillamme. Omien ajatusten tuottamat negatiiviset tunteet ovat yksi hyvin selkeästi arkipäivässä näkyvä osa tätä ilmiötä.

Yksi yksinkertainen oivallus on se, että yleensä ihmiset tosiaan eivät vietä koko aikaansa pohtien miten taas voisi iskeä tuota yhtä, eli kaikki ei ole aina kiinni minusta, ei se maailma pyöri minun ympärilläni. Usein ivalta tuntuvat eivät ole edes tarkoitettu ivaksi, se on vain vahinko. (Tiedän tämän itse taas jouskarina, kun suusta pääsee sammakoita välillä, vaikkei tarkoita pahaa.  :-[ )

Jos taas on joutunut sellaiseen tilanteeseen, missä selkeästi on toisten antipatioiden kohteena, niin voi olla vaikeaa muistaa tuota, ja alkaa näkemään sitä ivaa sielläkin missä sitä ei ole.

Eli se neuvo, minkä viimeksi unohdin mainita, ja toimii itselleni parhaiten monesti on: unohda hetkeksi itsesi ja itsesi pohtiminen, miettiminen ja murehtiminen. Minua helpottaa usein ajatusten suuntaaminen itsestäni ulospäin ja sen ajatteleminen, mikä herkkyys toista ajaa ivalliseen käytökseen, mutta vaikeissa tilanteissa siihen ei pysty. Kuitenkin, itsensä unohtaminen yllättävällä tavalla tuo sitä itseluottamusta takaisin.

Tämä on hyvä neuvo, mielestäni on tärkeää tuntemustensa kieltämisen sijaan hyväksyä mitä tuntee. Kun vapaasti antaa niiden tulla paperille, päästää ne ulos eikä estele niiden olemassaoloa. Sen jälkeen niitä voi tutkia ja miettiä mitä sitä oikeasti tunteekaan, vai tunteeko lopulta sittenkään niin.




muok. Kun kierittelee jotain ajatusta jatkuvasti vai päässään ja yrittää poistella sitä sieltä erilaisin järkiperustein, se on aika hyödytöntä usein, sillä ei siitä tunteesta halua luopua, tai se tunne vaatii purkauksen tai tulevansa kuulluksi. Joku osa sinusta todella tuntee niin ja haluaa hyväksynnän sille. Mutta jos joutuu pukemaan sen sanoiksi, on helppo huomata millaisia älyttömiä yleistyksiä onkin tehnyt ja että ei oikeasti haluakaan tuntea niin eikä tunnekaan. Saman asian ajaa juttelu toisten kanssa, juttelemalla saa myös kuulla muiden ihmisten kokemuksia samoista asioista, mikä yleensä antaa uutta näkökulmaa.

Ave, tuo oli tosi hyvä ja toi mieleen tämän lauseen, jonka olen jossain kuullut tai jostain kirjasta lukenut, en muistakaan enää mistä. Tykkään tästä koska tässä on se huumorikin mukana:

Ei kannata miettiä mitä ihmiset sinusta ajattelevat, koska ei heillä ole aikaa ajatella sinusta mitään, hehän miettivät sitä mitä sinä mahdat heistä ajatella.  ;D

Tuo kirjoitusharjoitus todella toimii!

Pari viikkoa sitten koin olevani aivan murtunut erään rakkaustarinan loputtua, enkä ollut millään hyväksyä sitä tosia-asiaa, ettei mietä oltu luotu yhteen. Mietin tätä miestä aivan tauotta ja huomasin taas vajoavani siihen samaan ansaan kuin aiemmin - suunnittelin jo yhteydenotta häneen, että jospa hän sittenkin tunnustaisi rakkautensa minua kohtaa, jättäisi perheensä ja muuttaisi luokseni asumaan. (haha!)

Tiesin kuitenkin, että meidän on-off suhteella ei  ole mitään tulevaisuutta ja toisaalta kipeänä tosi-asiana myös sen, että koska olen kokenut lapsena hyväksikäyttöä, on minun pääkoppani rakentunut hieman vinksahtaneesti ja hakeudun yhä uudelleen tällaisiin tilanteisiin, missä minua tavalla tai toisella hyväksikäytetään. (Eikä se niin yksiselitteisesti muuten niin mene - ihan yhtälailla käyttäydyn taas toisia kohtaan täysin tunteettomasti - eli jollain tasolla kierrätän tätä asiaa.)

Päätin koittaa erään kirjan (The tenth insight) neuvoja /harjoitusta. Piti siis kirjoittaa joka päivä, 5 päivän ajan n 20 min. tunteita /asioita paperille. Olin aivan äimän käkkänä mitä asioita tuli pintaan!!! En ollut ollenkaan ymmärtänyt, että tämä ihminen, jota muka niin rakastin olikin todellisuudessa loukannut minua erittäin syvästi. Oli aika kauheaa huomata, että tämän palavan himoni alla piilikin erittäin hauras ja haavoittut minä, joka uudelleen eli sellaisen arvottomuuden tunnetta.

Ei tarvinnut kirjoittaa kuin kerran. Oivallus oli niin perinpohjainen, etten ole miettinyt miestä sen koommin, vaikka siis kuvittelin vuosia, etten voi elää tai hengittää ilman häntä.


Tätä kirjoittaessa (ehhehe) tulikin mieleen se, että ehkä henk. koht. menneisyyteni takia ei olekkaan niin ihmeellistä, miksi vedän puoleeni ihmisiä ja ihmis-suhteita, jotka saavat minut tuntemaan itseni arvottomaksi... Silti olisin nyt kyllä valmis ottamaan jonkun megaharppauksen eteenpäin tässä asiassa, sillä olen aikuisten oikeasti sitä mieltä, että ansaitsen parempaa.

Olen jo muutaman vuoden ollut aika eristyksissä eräällä lailla. Ihmis-suhteeni kokivat sellaisen ihmeellisen kadon, eikä minulla oikeastaan ole hirveän paljon hyviä ystäviä enää. En siis missään nimessä (tupla -Joukkarina) ole ujo ja itseasiassa nautin sosiaalisesta kanssakäymisestä. Tuntuu vaan, että aina kun jotain kivaa olisi syntymässä (oli se sitten ystävyys-suhde tai intiimi suhde) niin päättyy se aina yhtä pian kun oli alkanutkin JA yleensä aina johonkin aivan käsittämättömiin syytöksiin minua kohtaan...



Noh, jos nyt jotain hyvää tästä on haettava niin täytynee myöntää, että olen rauhassa oppinut nauttimaan omasta seurastani ja askel askeleelta myös oppinut välittämään itsestäni. Ehkä se oli vain tehtävä yksin..


/A

Hyviä neuvoja täällä on jo annettu, mutta tulipahan vielä mieleen sellainenkin, että ns. henkisillä ihmsillä alachakrat ovat usein ylächakroja heikommin kehittyneitä ja tällaisissa tilanteissa voisi olla erityisesti kaikista solar plexusta ja juurichakraa vahvistavista meditaatioista tai muista harjoituksista hyötyä. Sisustuksessa ja vaatetuksessa voi käyttää paljon punaista ja keltaista, ehkä jotain terracottaakin.

Hei!

Omankin neuvoni vielä heitän kun aiemmin lupasin..

Sanoit saavasi epäreilua palautetta töissä niin suosittelen jos vain rohkeutesi riittää ja luultavasti riittääkin kysymään suoraan epäreilun palautteen antajalta että miksi annoit tuollaista palautetta,pyydät perustelemaan sen hyvin ja mieluiten niin että muitakin on paikalla,koska monestihan nämä ovat siitä muillekkin sanoneet.. Yleensä törkypalautteen antaja häkeltyy tuollaisesta ja puhuu itsensä loppupelissä pussiin koska sinähän osaat perustella kaikki hänen antamansa palaute omaksi eduksesi.  :) Suosittelen tekemään sen kuitenkin sopuisasti eikä kostotyylillä,koska minustakaan se ei ole oikea tapa lähestyä asiaa. Voit miettiä vaikka edellisenä iltana vaihtoehtoja miten tämä törkyjen heittäjä yrittää perustella niin osaat niihin sitten luontevasti puolustautua eikä sormi mene suuhun näin kuvannollisesti sanottuna.  ;) Näin nokkijat huomaavat sinun olevan vahva ja erittäin fiksu eivätkä halua "samaan leikkiin" enää lähteä tai miettivät ainakin kaksi kertaa ennenkuin sen tekevät.

Suosittelen siis kissa pöydälle taktiikkaa  :knuppel2:


Paljon voimia sinulle  :smitten:

Niin ja jatkan vielä..

Jos itse olisikin tehnyt virheen niin pyytää suoraan ja rehellisesti sitä anteeksi. Avoin ja rehellinen palaute on paras palaute  :)

Jälleen kiitos kaunis hyvästä keskustelusta. Olen saanut jo paljon ajateltavaa tästä, ja kunhan pääsen viikonlopulle, alan tosissani tehdä strategiaa uhrimentaliteettini palauttamisesta terveille urille.

Toivon, että tämä ketju auttaa myös muita, jotka tunnistavat itsensä uhritaipumuksen ja uskaltavat myös kokeilla näitä taktiikoita. Lupaan raportoida, miten kehitys lähtee käyntiin omalla kohdallani.

Muiden ehdotusteni ohessa nämä "kosta" ja "ole ilkeä teinityttö jonkun aikaa" nousi mieleen tietynlaisena visiona ihmisestä jota pidetään jossain ihmisryhmässä aina yhtä kilttinä, hyväntahtoisena äitihahmona joka on valmis uhrautumaan jopa kaikenlaisten paskiaisten vuoksi;
ehkä kostaa oli tosiaan väärä verbi, en tarkottanu mitään konkreettista kostoa tyyliin "lähetä sille paketti paskaa" tai että menisi sanomaan jollekulle jotain selkeesti naurettavan ilkeetä - toinen ei ehkä enää edes muista tai tajua mistä on kyse, itsehän siinä silloin tosiaan häviää ja tulee naurunalaiseksi, joutuu vaan syvemmälle koko juttuun.

Ajattelin lähinnä erilaisia tilanteita - vaikea sanoa kun ei tunne toisen alaa - jossa joku taas pyytää saako lainata jotain vaatekappaletta tai tulla vähäksi aikaa kylään, tai soittaa ja alkaa valittamaan omista vaikeuksistaan muttei halua kuunnella lainkaan mitä toisella on sanottavaa - siinä tilanteessa voi olla paikallaan erilainen käytös ku aikasemmin ( unohtakaa nyt se kosto sana ), esim en todellakaan halua lainata sitä vaatetta ja sen voi sanoa tiukan asiallisesta, tai sille joka haluaa tulla pariksi päiväksi oleilemaan voi sanoa asiallisen viileällä sävyllä: En voi majoittaa tänne nyt ketään, mulla on niin paljon opintoja ja töitä että täytyy nukkua hyvin, en voi viihdyttää vieraita - Sävy voi olla viileä jos hyväksikäyttäjät ovat aiemmin tottuneet siihen että henkilö on "lämpö-ymmärtämisautomaatti".

Ja sille joka aina soittaa ja valittaa masennustaan tai kun ei keksi mielekästä tekemistä voi sanoa terävästi jotain ihan asiallista - keksi uusia harrastuksia, luePPA piiiitkästä aikaa hyvä kirja; tiedätkö kuinka paljon maailmassa on todellista hätää, esim pakolaisleireillä, älä aina tuijota omaan napaas etc.
Siis pientä terävyyttä mutta ei nyt järjetöntä, asiatonta ilkeyttä.

On muuten paljon ihmisiä jotka käyttävät toisia hyväkseen tai juuri jotakuta koska he ovat itse liian laiskoja oman elämänsä suhteen,
jos uhri joutuu tällasten ihmisten ympäröimäksi niin siitä voi kyllä sanoa suoraankin - toki jokainen harkitsee itse sanooko.

Ja aina on yksi vaihtoehto: Työpaikan vaihdos, jopa uran vaihdos; ei pidä missään tapauksessa uskoa ihmisiä jotka väittää ettei työpaikkaa tai ammattia kannata vaihtaa.

http://www.youtube.com/watch?v=nqpuZPJLyYM

Kiitos body electric, on vain tosi vaikeaa alkaa ilkeilemään tai sanomaan vastaan näille ihmisille kun olen töissä paikassa, jossa ihmisen arvo mitataan meritokratian avulla eikä kukaan ole ns. tasa-arvoinen, vaikka kovin nuo ylemmän hierarkian ihmiset sitä minulle vakuuttavat. Tämä pseudo-tasa-arvohan juuri minua niin on hämmentänyt, mutta nyt tiedän paremmin etten usko vaikka pomot tai muuten vain minua "ylemmät" ihmiset minulta jotain kuulumisia kyselisivätkin. Vastaan aina vain että ihanasti menee.

Työpaikkakiusaamiseni kuulemma lähti siitä, että valitin joskus kiirettä. Nämä ylemmän hierarkiajärjestyksen ihmiset suivaantuivat siitä, että en kuulemma edes tiedä, mitä oikea kiire on. Siitäpä lähti sitten puolen vuoden verbaalikostokierre, jonka onneksi pomoni sai puhuttua pois. Mutta odottelen silti aina, että mitä minun sanomiseni taas herättävät, ja milloin saan taas kerran kuulla mistäkin, että kuinka huono ihminen olen.

Onneksi oli Eklektikon purppura antennipäinen lohikäärme-kommentti :) nyt jo alkavat ajattelureittini muuttua näiden asioiden kanssa.

Ilkeyshän ei ole tarpeen missään vaiheessa, viileä asiallisuus toimii parhaiten. Siinä vaiheessa kun ihminen opettelee pois liiasta kiltteydestä, saattaa tulla ylilyöntejä ihan sen vuoksi että:

a) Ei osaa uskoa asiallisen sanomisen tehoavan, koska ei ole ennen sitä tehnyt
b) Kun on tukahduttanut halun sanoa vuosikausia, voi tulla ryöpsähdys ja se voi olla sitten ilkeä ja suhteetonkin.

Sitten voi käyttää keinoa, jota itse kutsun puhelinmyyjäkeinoksi - käytän sitä niiden kanssa - mutta joka sopii ihan mihin tahansa tilanteeseen, jossa joku ei suostu uskomaan kun sanoo ei:

Ensimmäisen ei:n sanon aina kohteliaasti ja ystävällisellä äänensävyllä. Siitä eteenpäin jos joudun toistamaan ei:n, ensin poistuu äänensävyn ystävällisyys ja sitten alkaa sanojen kohteliaisuusastekin laskea vauhdilla. Puhelinmyyjiltä joutuu joskus lopuksi kysymään: "Kuule, olen nyt yrittänyt lopettaa tätä puhelua kohteliaasti jo monta kertaa, mutta et näytä olevan suostuvainen siihen. Haluatko siis todella, että lyön sinulle luurin korvaan?"

Ehkä naamakkain voisi kokeilla jotain tämänkaltaista: "Kuule, olen sanonut jo sinulle lopullisen vastaukseni joka on ei ja mikään mitä sanot ei saa sitä muuttumaan. Olen yrittänyt lopettaa tämän keskustelun kohteliaasti, mutta sinä et näemmä halua suostua siihen. Minulla ei ole enää muita ehdotuksia tilanteen päättämiseksi kuin se, että yksinkertaisesti käännän sinulle selkäni ja poistun paikalta. Haluatko todella tämän keskustelun päättyvän sellaisissa merkeissä?"

Tärkeätä on nimenomaan tehdä selväksi keskustelukumppanille, että hän aivan itse aiheuttaa sekä kohteliaisuustason laskun, että myös keskustelun päättymisen.

Ikävät tilanteet voivat harvoin jatkua, jos ne puhutaan näkyviksi. Inttäminen voi jatkua vaikka kuinka kauan, ellei käännä keskustelua itse siihen inttämiseen ja sen seurauksiin. Se yleensä auttaa.  ;)

Nämä ovat todella hyviä käytännön ohjeita kyllä, mutta tuli mieleen, että kai se tärkein osa uhrina olemisen lopettamisessa lienee se tunnetyöskentely - Eli kun itse on sinut itsensä kanssa (läpikotaisin) niin ei myöskään haali itselleen sellaisia tilanteita, missä toinen jollain tavalla kävelee yli.

Mitä mieltä olette?


/A

No juu, minäkin sitä mieltä, että sen muutoksen on lähdettävä ihan sieltä tunnetasolta, ei riitä, että opettelee jonkin tietyn tavan käyttäytyä...se on vähän niinkun paskakasan kuorruttamista kermavaahdolla :)

Juu, se uhrina/palvelijana jatkuvasti olemisesta poispääsy onkin ihan oma lukunsa ja ilman sitä näistä muista neuvoista on vain hetkellistä hyötyä. Lähtökohta voisi olla ehkä kysyä itseltään, miksi minun pitää olla se joka palvelee, uhrautuu, pitää muista huolta ohittaen omat tarpeensa.

Vastaus tähän on yleensä se että ei tunne itseään arvokkaaksi, rakastamisen arvoiseksi ihmiseksi itseisarvoisesti ilman mitään suorituksia. Kun sen ihmisarvon ja tunteen siitä että on rakastamisen arvoinen pitäisi olla syntymälahjoja. Ja ne ovatkin, mutta lapsuudessa ne otetaan usein meiltä pois. Meitä opetetaan esim. tällaisilla lauseilla:
'Kiltit tytöt eivät tee noin'
'Jos et nyt tottele en rakasta sinua enää'

Eikä tarvita välttämättä edes ainuttakaan sanaa: Lapsi on nero lukemaan ruumiinkielestä ja äänensävyistä paheksuntaa ja muuta negatiivista palautetta. Lapsi ohjelmoituu näin herkästi sen vuoksi, että meihin on edelleen ohjelmoitu kivikautinen tila: Vanhempien paheksunta merkitsee hylkäämisen uhkaa ja siten ihan suoraa kuolemanvaaraan. Sen vuoksi lapsi ottaa vanhempien virheet omiksi syikseen, puolustaa vanhempiaan viimeiseen asti ja taipuu vaikka millaiseen epäterveeseen toimintaan jotta ansaitsisi heidän rakkautensa. Kiltit uhrautujat on siis ohjelmoitu sellaisiksi lapsena ja eräs heidän elämän oppitunneistaan on oppia tästä pois.

Palvelija/uhrautuja on ulkoaohjautuva: Hän ostaa itselleen hetkellisen tunteen siitä että on esim. hyvä, kunnollinen, rakastettava, ok noinniinkuin ihmisenä. Mutta palveluksilla ostettu olo tästä kestää vain hetken ja sitten vaikutus on ohi. Ja kuten hetkellisillä 'huumeilla' on tapana, myös toleranssi nousee - ennen pitkää on tehtävä aina vain enemmän ja enemmän, uhrauduttava enemmän ja enemmän, että voisi edes hetken tuntea olevansa ok ja rakastettava. Lisäksi palvelija/uhrautuja saattaa muuttua muiden kannalta vähän hankalaksi, koska hän kärttää kiitoksia ja huomaamista: ne kun ovat näkyvä merkki siitä että on saatu taas annos keinotekoista itsetuntoa. Ihminen joka palvelee pyytämättä ja sitten suuttuu kuin ei huomata tai kiitetä, on yleensä juuri tässä tilassa. Ja täydellisyydentavoittelu kuuluu myös kuvioon: Vain täydellinen suoritus tuo itsetuntoa. Sehän on harhaa, täydellistä kun ei ole olemassakaan.

Kun se normaalitila tähän verrattuna on, että ihmisarvon ja rakastettavuuden tunne on sisäinen, eikä mikään ulkoinen vaikuta siihen: Eivät omat teot tai sanat, eivät muiden teot tai sanat, eivät puolison tai lapsien ominaisuudet, ei valta tai rahakaan. MIten tämän sitten saavuttaa? Jos oma tila on lopputulos vaikkapa nyt vanhempien toiminnasta, on käytävä läpi ne tuskalliset lapsuudenkokemukset, jolloin ei tullut hyväksytyksi omana itsenään, vaan vaadittiin suorituksia hyväksymisen edellytyksenä. Läpi käyminen voi tarkoittaa yhteydenottoa omaan sisäiseen lapseen ja sen tähän liittyviin tunteisiin, sekä sitten myös niiden aivan oikeutettujen vihan ja surun tunteiden käsittelyä, jotka on myös tullut tukahdutettua kun on ostanut sitä hyväksymistä suorituksillaan.

Mietin tätä uhrimentaliteettia erään ohjelman kohdalla, jossa henkilö listasi suhteen plussat ja miinukset, ja plussiksi tuli vain kuinka häntä rakastetaan ja ei ajatusta sille miten hän itse rakastaa. Ihmettelin, sillä toisen rakastaminenhan on todella ihana asia, ilmeisesti hän ei kuitenkaan rakastanut, vaan vain oli riippuvainen? Kuitenkin, kun itsensä uhraaminen lähtee halusta saada hyväksyntää ja rakkautta, ja siitä, ettei ajattele muulla tavalla niitä saavansa, ei itse asiassa ole itse rakkaudellinen, vaikka se siltä pintapuolisesti voisi vaikuttaa. Ei, vaan silloin on enemmän keskittynyt siihen, miten saa muilta hyväksyntää, kuin siihen, miten voisi tuottaa toiselle hyvän mielen. Tässä minusta on mielenkiintoinen ristiriita, sillä (Ekletikon edellisessä viestissä määritellyn tapainen) uhriutuja kokee olevansa ja hänen koetaan olevan suurisydäminen toisia auttava hyvä ihminen.

Olen tätä dilemmaa miettinyt itseni kohdalla ja tällä hetkellä olen päätynyt kaikkien ratkaisujen (esim. niiden, joissa kehotetaan olemaan viileä ja välinpitämätön) seasta päätynyt siihen, että itselleni paras ratkaisu on keskittyä itsestä ulospäin, siihen että pyrkii positiivisuuteen ja mahdollisuuksien mukaan luomaan muillekin positiivisen olotilan (ihmisiä kun ollaan, niin ihannehan se on, välillä toimii negatiivisesti, mutta sitä kohti on hyvä pyrkiä). Kun suuntautuu ulospäin, huomaa, että jokaisen ihmisen kohdalla tämä hyvän mielen tai lämmön jakaminen ei vain toimi (syitä voi olla monia), ja silloin on ihan turha uhriuttaa itseään. Minusta on hyvä olla sellaisia arvoja, joiden noudattamiseen pyrkimisestä voi arvostaa itseään, siinä ei mielestäni ole mitään epätervettä. Jos olen parhaani yrittänyt, voin kunnioittaa itseäni tilanteessa, vaikka toinen reagoisi miten.

Käytännössähän tämä on ääripäiden sijasta jana, jolla oleilee. En voisi sanoa olevani niin täydellinen, etten välillä haluaisi toisilta hyväksyntää ja rakkautta, oman rakkauteni lisäksi.

Hyvä lisä tähän keskusteluun, Ave.

Ajattelen itse niin, että rakastaminen ja tarvitseminen sulkevat toisensa pois aikuisten välisissä ihmissuhteissa (lapsen kuuluukin olla tarvitseva ilman että se olisi rakkaudesta pois ja vanhemman kuuluukin palvella lastaan ilman, että se olisi rakkaudesta pois).

Meillehän myydään tarvitsemista ja riippuvuutta rakkautena, esimerkiksi iskelmissä:
'ah, jos en sua saa, räydyn ja kuolen pois' ja muita vastaavia läheisriippuvuusballadeja. Rakkaus on tuosta erittäin kaukana.

Rakkaus ei tarvitse lainkaan. Tarvitseva ihminen taistelee kynsin hampain esim. kolmiodraamatilanteessa, kun taas rakastavan mielestä tärkeintä on että hänen rakkautensa kohde on onnellinen - niinhän sitä rakkaalleen haluaa - jolloin luonnollinen reaktio on 'jos olet onnellisempi hänen kanssaan, mene toki.' Rakkaus ei pidä kiinni, taistele tai manipuloi. Tarve sen sijaan tekee näitä kaikkia. Tässäkin on varmaan sellainen jatkumo, jossa nämä ovat ne ääripäät. Tuo 'mene sitten vain' saattaa kuulostaa yliuhrautuvalta, mutta sehän ei ole sitä, koska jos rakastaa mutta ei tarvitse, niin kun ei tarvitse toista niin silloin hänestä on helppo myös luopua kaikella rakkaudella.

Tuo huomio itsestä ulospäin on todella hyvä neuvo, minulla auttoi aikoinaan tosi paljon juuri se aiemmin ketjuun kirjoittamani ajatus, että eivät ne muut ehdi ajatella minusta mitään, koska miettivät koko ajan vain mitä minä heistä ajattelen.  :) Ja kun se huomio on ulkopuolella itsen, ei siihen ollenkaan mahdu noita ajatuksia, tai muitakaan ajatuksia siitä olenko juuri nyt rakastettava vai en.

Tarvitseva/heikkoitsetuntoinen/palveleva/uhrautuva on eräänlainen negatiivinen narsisti: Hän etsii jatkuvasti todisteita omasta huonoudestaan ja kiinnittää niihin huomiota - muistaa vain haukut ja unohtaa ne kehut. Ja samalla tavoin kuin narsisti voi hylätä pettymyksen tuottaneen ihmisen joka ei siis häntä riittävästi palvo, voi tarvitseva/heikkoitsetuntoinen hylätä sellaisen joka ei anna hänen palvella itseään tai ei huomioi pyytämättä tehtyjä palveluksia riittävässä määrin.

Yksi asia tähän liittyen, joka on omassa elämässäni tapetilla.
Niitä ristiriitoja ei saa välttää. Ei luovita, ei anneta periksi, ei vähätellä, ei purra hammasta ja kestetä, jottei vain riitaa tulisi ja pääsee helpommalla. On mentävä tulta päin ja laitettava kova kovaa vasten. Kun asiat on selvitetty, ja kumpikin osapuoli, tai osapuolet, tietää missä mennään, päästään vasta keskustelemaan. Ja niin kauan ne samat ongelmat siellä muhivat, kunnes niille on oikeasti tehty jotakin ja kohdattu ne raa'asti sellaisina kuin ovatkin. Ei tarvitse, eikä saa, uhrautua ja kärsiä. Täytyy myös olla valmis kohtaamaan oma epätäydellisyytensä ja ns.huonompi puolensa, tulla sinuiksi senkin kanssa. En ole, eikä minun pidä olla, täydellinen, kuten ei sitä ole kukaan muukaan.

Just näin, jos ei ikinä anna itsensä suuttua tai kohdata konflikteja, ei edes opi tietämään miten on itse taipuvainen niissä tilanteissa toimimaan. Sitäkin pitää harjoitella, vähän niinkuin kaikkea tässä elämässä.

Kyllä se taitaa se itensä rakastamisen puute - syystä taikka toisesta, opittu asia kuitenkin - olla se jutun ydin.

Tuo oli hyvä tuo youtube -pätkä, joka on siis kanavointi Abraham - nimiseltä ryhmältä. Siinä totesivat, että ihmisen yksi haastellisimmista oppiläksyistä on juuri itsensä rakastaminen. On kuulemma helpompi alkaa ajattelemalla kaikkea positiivistä, asioita joita rakastat tai, jotka saa sinulle hyvälle mielelle. Näin pikkuhiljaa, juuri suuntaa huomionsa itsestään pois hetkeksi. Miettii esim. "Rakastan koiria, koirat ovat ihania. Rakastan surffailua, matkustelua ja savitöitä. Taidan pitää tuosta Ollista työpaikallani. Oma siskoni on minulle erittäin rakas ihminen - hän oli silloinkin viime kesänä aivan korvaamaton kun minut jätettiin. Rakastan luontoa ... rakastan, rakastan."

Ajan kanssa tällainen positiivinen ajattelu luo sinulle harmoonisen olon ja huomaatkin eräänä päivänä tuijottaessasi peiliin, että hmmm. "Eipä ole kummoinen tuokaan."

:)



Tulipa mieleen vielä lisätä tähän keskusteluun eärs asia. Eletään täällä polariteetti-maailmassa vielä, ja ihmiset uudelleenkalibroituvat ja kenties loistavat valoa enemmän kuin aiemmin, mutta niin moni on kuitenkin edelleen unessa ja tietyllä tavalla hukassa, että ehkä sellainen vastakkaisuuksien kohtaaminen (valo-varjo) aiheuttaa ongelmia. Ihmiset, jotka ei kuuntele sydämmensä ääntä eivät enää niin ikään pääse pakoon tätä muuttuvaa aikaa.

Mielenkiintoista sinänsä, että näissä piilee sitten juuri nim. omaan myös oman varjo-minänsä kohtaaminen ja kenties rakentavan kommunikaatiokykyjen oppiminen. Että jos sitä luuli edenneensä ihmisenä johonkin suuntaan niin - avot! Kuvioihin astuu nais-henkilö, joka muuttaa kotiisi, käyttäytyy kuin 15-vuotias ja koettelee hermojasi joka ikisellä tavalla...

Itselläni nim. sellainen tilanne, että isäni tuli tänne talveksi uuden naisystävänsä kanssa ja no.... Olen saanut joka päivä kuulla olevani maailman kauhein ihminen lyhykäisyydessään.

Kenties tässä myös maksetaan jo tämän elämän karmaa takaisin jollain tasolla? Tämän (tosin jo eläkeiässä olevan) naisihmisen käyttäytyminen on nim. ajoittain kovin tuttua - muistuttaa itseäni joksus teini-iässä. Olin aikamoinen haaste monta vuotta omille vanhemmilleni ja sittemmin myös äitipuolelleni...


Who, knows. Mutta hyvä linkki siis tuo, jonka jaoin aiemmin! Suosittelen.


/A

Hienoa, että tämä keskustelu on syntynyt. On mukavaa lukea kaikki jutut ajatuksella, kun ne kuvaavat vielä eri puolia asiasta.  :)

Suuttumisesta tuli mieleen, että se merkitsee myös sitä, että kyseessä olevalla asialla on itselle jotakin merkitystä. Samalla tavalla mulle vaikuttaa välillä ihmissuhteenkin merkitys. Huomaan, että monessa tapauksessa, jossa ollaan vain pintapuolisesti tekemisissä, ei sitä oikein suutu ollenkaan tai helposti ainakaan. Sitä vaan antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja mielummin vaikenee ja antaa asioiden olla. Ei välitä tarpeeksi suuttuakseen? Se on tosiaan huomion hakemista, jos joku kerjäämällä kerjää toisesta suuttumista.

Minulle on nimenomaan yritetty kotona opettaa tuota toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos-tekniikkaa ilkeiden ihmisten kohdalla, äitini on tosi hyvä siinä ja sai harjoittaa sitä kanssani teiniaikoina aika monestikin. Mutta jotenkin minä itse en siihen pysty.

Lueskelen juuri poststrukturalistisia teorioita siitä, kuinka se, mitä ihminen tekee, ei määritä millään tavalla sitä, mitä hän ON. Että teot ja identiteettimääreet eivät ole sama asia. Eli jos minua pidetään työpaikalla huonona työntekijänä virheiden perusteella, ei tarkoita sitä että minä OLEN virheellinen ihminen tai huono työntekijä.

Järjellä nämä selittyvät hyvin. Kun vielä tuo tunneäly oppisi nämä automaatioksi...

Eikös se myös ole aikamoista yleistämistä, jos jossain työtehtävässä tehdyn virheen perusteella olisi virheellinen ihminen? Näitähän ne on ne mitä mieli tulkitsee älyttömästi. Se mitä tekosi kertoo, on vain se, että tuolla hetkellä teit kyseisessä asiassa virheen. (Itse siis ajattelen, että teot kertovat kyllä juuri eniten ihmisestä, mutta ei se tarkoita, ettei ihminen voisi muuttua tai kehittyä. Tai että niistä voisi noin älyttömästi jotakin yleistää.)
Josta päästään seuraavaan mukavaan aiheeseen, kuinka paljon kulttuuri hyväksyy virheiden tekemistä? Jos niitä hyväksyttäisiin enemmän (eikä olisi pelkoa sosiaalisesta kasvojensa menettämisestä, vaan niihin suhtauduttaisiin oppimismahdollisuuksina) maailma olisi varmasti paljon kehittyneempi. Sillä jos pelkää epäonnistumista, ei koskaan kokeile mitään, eikä tee virhettä, mistä oppisi jotakin tärkeää. Miksi siis virheen tekeminen edes kertoisi, että on huono työntekijä? Jokainen tekee virheitä. Virheistään oppiva työntekijä on varmasti todella hyvä työntekijä, koska hän kehittyy.

Aloitin lukemaan Eklektikon kirjavinkkiä, ja sen mukaan nämä menneet tilanteet ovat laukaisseet minussa GAD:n (luen englanniksi niin vaikea suomentaa):

http://en.wikipedia.org/wiki/Generalized_anxiety_disorder

Muita oireita en itsessäni tunnistanut, en ole pakkomielteinen (OCD) tai paniikkihäiriöinen, vaan tattadaa, ajattelen aivan liikaa. Minulle on sanottu tästä pienen ikäni. Toisaalta, olen tehnyt siitä ammatin itselleni, mutta joku roti tässäkin pitää olla. Alan seuraavaksi työstää sisäistä dialogiani.

Mullahan se on jännä, että tämä laukeaa ainoastaan työpaikalla ja sielläkin vain tietyissä tilanteissa. Mutta olisi elämä paljon helpompaa, jos en koko ajan odottelisi niitä katastrofeja vaan antaisin elämän mennä omalla painollaan, ja jos niitä katastrofeja sitten tulisi, niin luottaa siihen että primäärisyy ei ole minussa vaan jossain aivan muualla. Olen itseni syyllistäjä, josta yksi hyvä ystäväni sanoi että se on omanlaatuistaan narsismia sekin ("aina minä olen näissä tilanteissa"). Että tässäpä työsarkaa...

Itse olen silloin tällöin joutunut purkamaan erilaisia juoru- ja väärinkäsitysvyyhtejä, en niinkään töissä, mutta muussa elämässä (tosin olen minä tämän työpaikallakin tehnyt).

Thuileann, täällä on neuvottu, miten olla ottamatta itseensä ilkeistä jutuista, mutta minusta on joskus ihan hyväkin reagoida ja nostaa kissa pöydälle. Joudut heikoille, jos eristäydyt, etkä kommentoi puheita mitenkään. Eli kun selvästi valheellisia ja maineen pilaamiseen tähtääviä juttuja liikkuu, niin ottaisin puheeksi kaikkien mahdollisten osallisten kanssa, millä perusteella mitäkin väitetään ja kuka näin on väittänyt. Asioista voi keskustella ryhmässä tai yksitellen. Vyyhdet ja epäselvyydet aukeavat kyllä aika hyvinkin, paitsi siinä tapauksessa, että pahoja kieliä suojellaan eikä kukaan suostu puhumaan mitään. Tässä ei ole mitään kostamismentaliteettia, vaan tarkoituksena on oikaista väärinkäsitykset ja mielestäni sinulla on siihen täysi oikeus.

Kiireen valittaminen ei ole mikään virhe. Se, miten asiaan on reagoitu, on minusta kyllä kummallinen. Siitäkin voisi keskustella, onko työpaikallanne mahdollisuutta palkata lisää henkilökuntaa tai jos ei ole, miten työtehtävät jaetaan niin, että kukaan ei kuormitu liikaa.

Samaa mieltä Lillin kanssa.
Kiusaajille pitää laittaa selvät rajat; tästä yli et kävele, en siedä itseeni kohdistuvia valheita.
Se on ainoa keino lopettaa kiusaaminen.

Itsellä juuri menossa rajojen veto työpaikalla. En alistu kiusatuksi. Valitettavasti meilläkin työyhteistö suojelee työpaikkanarsistia konfliktien pelossa.

Kiitos vinkeistänne. En ihan vielä ole saanut ihmisiä kiinni juoruiluista, faktat puuttuvat, mutta nostelin tuossa tarot-korttejani ja niistä näkyi, että jos hiljennyn nyt niin muutaman viikon päästä mulla ois jotain konkreettistakin todistetta tästä, ja voin nostaa kissaa taas pöydälle ilman että vaikutan psykopaatilta. Luotan kortteihini, ne tietävät enemmän kuin minä.

Sillä aikaa teen syvähengitysharjoituksia. Ne auttavat kummasti. Suosittelen. :)

Mielenkiintoinen artikkeli:

http://yle.fi/uutiset/tyopaikkakiusaamisesta_vastuussa_koko_tyoyhteiso/5319929

Kiitos, Lilli, linkistä. Ja eräs yksityiskohta kolahti kyllä kotiin asti, tuo ihmisten koulutettu oveluus... Kommenteissa joku sinisilmäinen sanoo että ei kai tällaista yliopistoissa... No kuule...

Hengitysharjoituksia... Jos ei ensi viikolla tai suht pian ala hommat selvitä niin harkitsen sitten työterveyslääkäriltä sairasloman hakemista.

Se on nimenomaan tyypillistä että jonkun koulutuksen saaneet ihmiset osaa olla erityisen matalamielisiä jos mieli tekee - Niillä on mahdollisuudet loukata toista ihmistä  tehokkaasti, tehokkaammin ku spurgu joka huutaa kapakassa: "Hei leveeperseinen huora !" ( ketä se haittaa ?) Esim akateemisesti koulutetuilla kasvatustieteen ihmisillä, psykiatreilla ja kaikenmaailman sairaanhoitajilla - sieltä vaan korokkeelta muka auktoriteetinomaisesti sanotaan jotain, ja viranomaisilla tai muilla ulkopuolisilla on suuria vaikeuksia puuttua tällasten ihmisten kommentteihin jos ilkeilyn, oman itsen terapioinnin tai totaalisen ymmärtämättömyyden ja suoranaisen moukkamaisuuden kohteena on ollu yksilö joka on valittanu esim masennusta, burn outia tai paniikkihäiriötä.

Mistä tahansa oireilusta kärsivä yksilö on aina alemmassa asemassa ku joku "asiantuntija" - joka saattaakin siis enemmän kuin asiantuntija, olla henkilö jolla on omassa perhe-elämässään joku tilanne tai vielä paikkaansa yhteiskunnassa etsivä tyttönen, ja tällöin esim potilas on tälle henkilölle oivaa materiaalia jota voi kiusata vaikkei henkilö sitä edes itse tajua.

Mä oon ite jo sen verran vanha konkari et munhun tällaset jutut ei enää mee läpi - Oon vähän niinku jo maailman meriä seilannu karhee merimies ja se on silleen et jos joku rupeaa olemaan selkeesti hankala tai sanoo jotain oikein veemäistä, ni eiku heitetään mereen vaan  ;D

Erityiskiitos Neptunalialle, joka ilmestyi palstalle hyvine neuvoineen.  :smitten:

body electric, odotan sitä päivää kun voin itsekin sanoa olevani konkari ja ahavoitunut kettuileva merimies ;) kunhan vain en itse ala samanlaiseksi kuin mitä itse "saan" nyt kokea.

Raportoin hieman edistystäni.

Tänään sattui seuraavaa: sanoin julkisessa tilassa töissä vähän omituisesti muotoillun lauseen, millä toki tarkoitin sitä-mitä-päässäni-tarkoitin mutta sanamuoto sai sen kuulostamaan aivan typerältä ja laatikoivalta (kyse oli identiteeteistä ja niiden kaksijakoisuuksien hajottamisesta). Ylemmän hierarkian ihminen napsahti heti sillä sekunnilla takaisin että "et voi sanoa noin, kyllä asia on näinjanäin". Yritin korjata asiaa, ja edetä siihen tärkeämpään pointtiini, mutta sitä ei enää kukaan kuullut kun tämä ihminen jatkoi julkista torumistani vielä hyvän tovin.

Alkoi ahdistaa, tottakai. Ajattelin, että nyt minut taas nolattiin vaikka-kuinka-monen ihmisen edessä vain siksi, että suu ja aivot eivät menneet nyt ihan yksiin. Että olenpa minä tyhmä ja onpa epäreilua kun en saanut tilaisuutta puolustaa itseäni ja että en varmaan sittenkään ole oppinut mitään kaikkina näinä vuosina. Hyvä etten parkumaan alkanut.

Mutta Eklektikon kirjan neuvoilla pääsin näihin faktallisiin johtopäätöksiin:

1. Vaikka sanon jotain tyhmää, se ei tarkoita että minä olen pohjimmiltani tyhmä, tai että en olisi mitään sisäistänyt viime vuosien aikana. Se tarkoittaa, että sanoin jotain tyhmää. Eli ensi kerralla osaan varoa sanojani ja sanamuotojani.

2. Kommentoijan torumiset ja puolustukseni estäminen johtuivat todennäköisesti vain siitä, että ko. henkilö oli väsynyt, eikä tajunnut antaa minulle tilaa. Se ei tarkoita, että hän inhoaa minua perustavanlaatuisesti tai pitää minua typeränä; voi olla, että hänen pettymyksensä oli niin suuri, koska hän pitää minua itse asiassa fiksuna.

3. Kukaan ei tätä asiaa muista enää vuoden päästä, joten virheeni ei ollut iso, eli asialla ei oikeastaan ole väliä kunhan opin siitä mitä voin.

Ero on kuin päivällä ja yöllä entiseen suhtautumiseeni, jolloin saatoin saada paniikkikohtauksia vähänkin väärästä sanasta. Eli en voi kuin kiittää tämän palstan kirjoittajia viisaista vinkeistä. Paljon on vielä tehtävää, mutta alku on näemmä suht vahva.

Valoa teille kaikille  :smitten:

Hienoa, Thuileann, tuo kuulostaa tosi hyvältä.

Tajusin jossain vaiheessa aiemmin kun tähän ketjuun olin kirjoitellut erään asian joka liittyy hassulla tavalla tähän:
Minua on auttanut siinä, etten ota toisten jutuista itseeni enkä jämähdä ensimmäiseen tulkintaani tilanteesta, niinkin maallinen ja huvin vuoksi tehty asia kuin roolipelaaminen.  :D

Pöytäroolipelejä aikoinaan pelatessani ja sitten myöhemmin myös liveroolipelejä, opin hyvin nopeasti että hahmolle ja koko porukalle voi käydä sangen huonosti jos pitää ensimmäistä tulkintaansa eteen tulevasta tilanteesta toiminnan perustana. Ja pöytäroolipelissä (klassinen vanha ADD vaikkapa) ollaan kuitenkin porukalla jossain tunneleissa monstereita tappamassa ja aarteita löytämässä. Mutta tottumus siihen, että yrittää aina keksiä vähintään muutaman vaihtoehtoisen selityksen ihan jokaikiselle asialle, on sitten siirtynyt kaikkeen muuhunkin elämään ja auttanut suhtautumaan vähän joka asiaan rauhallisemmin. (Roolipelit muutenkin kehittävät ongelmanratkaisukykyä käsittämättömän tehokkaasti; huomasin eron arkielämän tilanteissa jo muutaman pelaamiskuukauden jälkeen.)

Esimerkki siitä miten tämä toimii, voisi olla vaikka tällainen:
Jos joku sanoo oikein todella pahasti vaikkapa, on ihan helppoa löytää esimerkiksi positiivinen, neutraali ja negatiivinen selitys.

Negatiivinen selitys: Sisältä solmuinen ihminen joka helpottaa omaa pahaa oloaan aiheuttamalla toisille pahaa oloa. Sanojalla negatiiviset tarkoitusperät.

Neutraali selitys: Aito psykopaatti, eli ihminen joka ei tunne eikä siten edes ymmärrä toisten tunteita ja saattaa tuottaa pahaa mieltä ikään kuin olisi alien joka on tutkimassa ihmisten tunne-elämää ja sen vuoksi on kiinnostunut herättämään erilaisia tunteita ilman, että itse tuntisi juuri mitään. Sanojalla neutraalit tarkoitusperät.

Positiivinen selitys: Psykoosissa oleva ihminen, jonka harhoissa paha henki valtaa liian onnellisen ihmisen ruumiin. Olettaa tekevänsä hyvän teon aiheuttamalla pahan mielen, koska luulee että se paha mieli suojaa pahoilta hengiltä. Sanojalla positiiviset tarkoitusperät.

Ehkä hieman kaukaa haettu esimerkki, mutta siinä vaiheessa kun aina rutiininomaisesti keksii ainakin pari muuta selitystä sen ensimmäisen mieleen juolahtavan lisäksi, siihen ensimmäiseen omaan tulkintaansa tilanteesta ja toisten sanomisista ja tekemisistä on paljon vaikeampi jäädä kiinni.

Olen kokenut hyvin hyödylliseksi ihan kaikilla elämän osa-alueilla etsiä joka tilanteeseen aina useita vaihtoehtoisia toimintatapoja ja useita vaihtoehtoisia selityksiä, ennen kuin teen omat päätökseni asian suhteen. Ja tästä kiitokset pöytäroolipeleille ja liveroolipeleille; ne toivat tämän tavan arkielämääni ihan itsestään, hauskanpidon sivutuotteena.  ;)

Tuo positiivinen selitys, senhän ei aina tarvitse olla patologisesti psykoosissa, sellaista asennetta on paljon, että "sanon suoraan, niin se on parempi" tai "opetan sinua vahvemmaksi" yms., jossa ihan vilpittömästi ihmisellä on positiiviset tarkoitusperät.

Ja neutraali tietenkin silloin, jos on tottunut tietyllä tavalla puhumaan, eikä huomaakaan että se loukkaa toista. Eli ei silloinkaan välttämättä patologisesti psykopaatti.

Mutta ajatteluesimerkkeinä hyvät yksinkertaistukset.  :)

Itse olen saanut dissosaatiohäiriö diagnoosin ja täytyy sanoa että olen mestari kytkemään tunteita pois tarpeen vaatiessa ja joskus minulla on vaikeaa ymmärtää toisten tunnereaktioita. Mutta en koe olevani mitenkään psykopaatti, lähinnä suojelen itseäni liian vaikeista tunteista ja jotkut asiat eivät vain herätä tunteita. Sen takia sydämen avaaminen on ollut osittain todella tuskainen mutta erittäin palkitseva prosessi. Nyt en ainakaan tunnista aitoaa psykopaattia, joten en oikein tiedä mitä ovat heidän motiivit ympärisöä nähden. No mutta, halusin vain tuoda esille että jokin mielenterveyshäiriökin voi tuottaa samankaltaisia oppimisympäristöjä kun aidot psykopaatit.

Se oli vain hatusta revitty esimerkki, Avicii.

Eli siis siihen neutraaliin vaihtoehtooni on myös 'positiivisempi' (tarkoitan ympäristön kannalta, psykopaatit voivat olla oikeasti vaarallisia) vaihtoehtokin olemassa. Kiitos, minä lisään tuon omaan vaihtoehtovalikoimaani eteen tulevissa tilanteissa.  Hienoa kuulla, että sydämen avaaminen on onnistunut, se kun voi olla haastavaa ilman dissosiaatiohäiriötäkin.   :smitten:

Lähinnä tarkoitan sitä, että jos 'pakottaa' itsensä etsimään aina pari vaihtoehtoista selitystä sen ensimmäisen mieleen putkahtaneen lisäksi, niin siihen ensiksi mieleen putkahtaneeseen on tosi vaikeaa jäädä kiinni ja  niin säästyy sitten siltä että tulisi itse omilla ajatuksilla aiheutettua paha mieli.

Psykopaattia voi olla vaikea tunnistaa sen vuoksi, että he osaavat erittäin vakuuttavasti näytellä tunteita. Itse olen miettinyt, että heistä ehkä tuntuu ihan siltä kuin olisivat toiselta planeetalta; kaikilla muilla on näitä ihmeellisiä 'tunteita' joista heillä ei ole aavistustakaan...

Ahaa. No mutta sitten. En tiennyt että he osaavat näytellä niin aidosti niitä tunteita. Kiitos, raskas rupeama takana ja nyt alkaa valoa jo pilkahtamaan  :smitten:

Kiitos viisaista sanoista ja tsempistä. Kyllä yritän kovasti muuttaa ajattelutapaani etten ammu itseäni jalkaan näissä asioissa.

Itse olen harrastanut joskus improteatteria, ja siellä kyllä luova ajattelu myös toimi, plus ratkaisukyky kehittyi. Mutta sepä nimenomaan on joutunut sitten ampumatauluksi viime aikoina, se "liian luova" ratkaisukyky. Kaikki pitäisi aina tehdä niin kuin ennenkin. Plus nykyinen statukseni ei kuulemma oikeuta minua sanomaan kaikkia ideoitani ääneen, ja ne on helppoa ampua alas jos niin teenkin. Eli hyvin syvänlaatuinen luonteiden ero on minut tähän jamaan myös laittanut.

Kun vain oppisin sen, että vaikka koko työyhteisö olisi eri mieltä kanssani (mitä ei ole, moni myös ymmärtää), se ei kerro minusta sinänsä mitään, tai että olisin vääränlainen tai huono ja arvoton. Se vain tarkoittaa, että minun on kekseliäällä luovalla tavallani löydettävä uusia tapoja kommunikoida näiden toisten ihmisten kanssa.

Niin ja hengitettävä syvään. :)

Thuileann, kuulostaa tuon tapauksen perusteella, että olet jo hyvän matkaa siinä suunnassa. Se vaikein asia kaikista näissä jutuissa on minun mielestäni se ensimmäinen uuteen ajattelutapaan ryhtyminen, se että ylipäätään sitä kokeilee ja sitten sen jälkeen alussa se että muistaa sen vaihtoehdon, kun aina tuppaa muuten tekemään vanhan tottumuksen mukaan. Sikäli olet voiton puolella jo ihan sen vuoksi että olet uutta tapaa kerran kokeillut.  ;)

Teillä kuulostaa olevan aika hierarkkinen ja vallan korruptoima työyhteisö, valtaa omaavat kuulostavat kovin humaltuneista omasta vallastaan  ja ehkä se saa pelkäämään luovuutta?

Eklektikko, näinhän se on, mutta osasyynä tässä on vielä pieni henkilökunta joka tekee töitä aivan jaksamiskyvyn äärillä. Jokainen vakioihminen tekee ainakin kolmen ihmisen työmäärän. Yritän ymmärtää, mutta tämä ei oikein mene yksiin oman psykososiaalisen kasvatukseni kanssa, minusta ihmiselle ei saa tiuskia vaikka kuinka olisi alemmassa arvossa, väärässä tai muuten vain "tiellä". Oma harmitus pitää aina purkaa johonkin muualle kuin puolituttuihin.

Mutta kiitos rohkaisevista sanoista. Pitää koko ajan muistaa että tilanne ei ole minun syytäni, ja että p*ska nähtävästi ja auttamatta vierii aina alaspäin. Minkäs sille mahtaa, muuta kuin kaivaa itsensä työllä ja etenemisellä vähän tasaisemmalle statukselle.

Siis kuulkaa. Katsoin sellaisen reilun parin tunnin videon konferennsista, joka oli pidetty jossin päin USAta. Se käsitteli "Non-violent - communicationia" ja luennoitsijana toimi sellainen psykologi kuin Marshall Rosenberg. Olipa muuten hyvä!

Hän selittää aika läpikotaisin sitä, että ihmiset on luotu antamaan ilolla ja sydämmestään. Ideaalisesti näin siis aina olisi. Opimme kuitenkin pienistä pitäen tuomitsemaan, vaatimaan, syyttämään ja mitä vielä, joten tässä maailmassa on helppoa unohtaa se sydämmen kautta kommunikointi. Video sai minut miettimään todella syvällisesti sitä, miten itse ilmaisen omia tarpeitani. Tästä taidan haluta oppia lisää..

Suosittelen siis!


/A

Tämä? http://www.youtube.com/watch?v=-dpk5Z7GIFs

En löytänyt konffaversiota.

Kiitos Ilves/A! :)

Olen tutkiskellut viimepäivinä omia arkkityyppejäni, joista yksi on nimenomaan uhri. Sinun tilanteesi voi toki olla erilainen, mutta allaoleva Caroline Myssin määritelmä (vapaasti suomentanut Pirjo Laine) kolahti ainakin minuun ja antoi paljon ajattelemisen aihetta omassa elämässäni...

Varjoilmentymänä uhri kertoo teille, että teitä käytetään aina hyväksi eikä tämä ole koskaan oma vikanne. Saatamme toisinaan pitää uhriosan esittämisestä sen positiivisen palautteen vuoksi, mitä saamme sympatiana tai säälinä. Tavoitteemme on aina oppia, miten tunnistetaan nämä sopimattomat asenteet itsessämme tai toisissa, ja toimimaan vastaavasti. Meidän ei ole tarkoitus olla uhreja elämässä, vaan oppia käsittelemään haasteita ja voittamaan pelkomme.
 
Yhteyden muodostamiseksi oman sisäisen uhrisi kanssa, kysy itseltäsi:
Syytänkö muita elämäni olosuhteista?
Vietänkö aikaa itseäni säälien?
Kadehdinko muita, jotka aina näyttävät saavan sen, mitä haluavat elämässä?
Tunnenko toisten sortavan minua, kun tilanteet eivät toimi haluamallani tavalla?
Onko minulla taipumusta tuntea enemmän voimattomuutta kuin voimaa?

De nada! Tässä linkki siihen konferenssi - versioon. Katselen sitä pätkittäin vieläkin.

http://www.youtube.com/watch?v=XBGlF7-MPFI


/A

Tuli tuosta itsensä huonoksi ajattelemisesta mieleen kaksi eri uhrityyppiä.

Sitä kun voi toisten sanomisista tulkita itse olevansa huono, tai sitten tätäkin ilmentymää löytyy, että jopa aiheellisestakin sanottavasta ajatellaan, että "olipa se kusipää" ja "minulle aina tullaan valittamaan" yms. dramaqueen meininkiä. Tuli tämä mieleen kun ajattelin, että miten jotkut taas pystyvät ulkoistamaan kaiken syyn itsestään pois, aika yleistähän se on, että sanotaan että "pomo on mulkku", vaikka esimies tunnetusti on puun ja kuoren välissä toimintakyvyltään. Tuo on ehkä yleisempää ja harvemmin muutosta vaativaksi tilanteeksi ajateltua? Ajatellaan vain, että henkilöllä on hyvä itsetunto, vaikka sekin on toinen tapa heitellä marttyyrin viittaa hartioille.

Myssin arkkityypit ovat hyvä työkalu, mutta pitää muistaa että niillä neljällä 'pakollisella' jotka löytyvät kaikilta, on jokaikisellä positiivinenkin tehtävä ja muoto.  Niillä on positiiviset nimetkin vaihtoehtoina, uhrin positiivinen nimi taisi olla 'omanarvontunnon suojelija.'

Alla ote tältä sivustolta: http://www.myss.com/library/contracts/four_archs.asp

The Victim
 
Don't be misled by the name of this archetype. When properly recognized, the Victim can alert you to the possibility that you are about to let yourself be victimized, whether through passivity or inappropriate actions. It can also help you recognize your own tendency to victimize others for personal gain. We need to develop this clarity of insight, however, and that means learning the nature and intensity of the Victim within.
 

Kylläpä sain taas opiskeltavaa, kiitän siitä. Ja sattuipa pitkä viikonloppu jota vietän flunssaa parannellen, niin onneksi mulla on aikaa perehtyä näihin!  :smitten:

itsellä ainakin auttanut se, että on jättänyt ylimääräisen draaman sikseen. Ja sit on kolme sanaa, joita joutuu aina itelleen jankuttaan: Hyväksyn, hyväksyn, hyväksyn.  ;) Lisäks oon koittanut kiinnittää huomiota katkeruuteen ja tehdä ns. poisto harjoituksia, eli vaan kuvitellut millaista on olla ilman minkäänlaista katkeruutta. Voimia sinne <3

Kiitos kommenteista :)

Voisin päivittää vähän tätä tarinaani. Olen kevään ajan työstänyt itseäni, käynyt psykologilla puimassa asioita jne. Olen huomannut, että mun elämässä on yksi luonneristiriita, jonka purkamisesta tulee suht isot ongelmat, eli tunteiden purkaus tai muiden energioiden ulosjättäminen. Se on empaatille vaikeaa, olla ottamatta itseensä kun joku purkaa pahaa mieltänsä minuun. Mutta jos minä päästän sen itsestäni ulos samalla tavalla, se on kahta kertaa tuhoisampaa kuin muilla.

En ole sellainen tyyppi jolla menee toisten vahingolliset sanat vain yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Psykologini kehotti, että olisi hyvä, jos saisin yhteyden tunteisiini ja toimisin niiden kannalta oikealla tavalla, mutta kun kerrankin sitten nousin erästä ulkokultaista kettuilijaa vastaan, minä sain koko työyhteisön vihat niskaani. Okei, olisin voinut hoitaa sen asian paremminkin. Mutta pointti oli siinä, että minun nähtiin ylireagoivan. Sitten itselleni ei tunnu hyvältä alireagointikaan, eli tämä hyväksymismantra ja anna olla-ajattelu. Ei minusta ole oikein, että minulle jatkuvasti tuotetaan pahaa oloa.

Eli tänään yritän löytää tasapainoa tuon yli- ja alireagoinnin välillä. Minun pitäisi opiskella assertiivista puhetta ilman sitä affektia, joka mulle tosi helposti nousee, eli en voi olla neutraalisti assertiivinen kun kaiken maailman kaunat ja surut tulevat heti sieltä takaa. Mutta se on opiskelusta kiinni. Plus siitä, että kohta saan ison projektin valmiiksi, ja seuraava puolen vuoden homma odottelee ens keväänä Lontoossa :)