Astro Foorumi

Tätä sanamuotoa nyt kun on viljelty täällä niin paljon, niin mitä kaikkea tuo nyt sitten pitää sisällään?
Heittelejättö, alistaminen, väkivalta, alkoholismi jne. joo (näistä en puhu tässä ketjussa),

mutta lopulta oman käsitykseni mukaan ainakin, ihmisen lapsuuden perheestä jää aina jokin ns. "toimintahäiriö"?
Kukaan vanhempi ei pysty olemaan tuomatta oman elämänsä "toimintahäiriöitä" perheeseen ja siten olla jatkamatta niitä eteenpäin. Miksi tähän pitää suhtautua niin negatiivisesti ja käyttää sanaa häiriö? Mikä siinä on häiriötä? Kuka määrittelee sen "normaalin" ja "oikean" tavan toimia, josta poikkeava toiminta on häiriötä? Ja vielä enemmän, kuinka moni tuohon kategoriaan pystyy kuulumaan? Eikö se ole luonnollisempaa kasvaa siellä, missä ihmiset ovat myös virheellisiä ja oppia sitä kautta ymmärrystä ja empatiaa?

Sen sijaan, että inhimillisiä heikkouksia aina ruoskittaisiin virheinä ja häiriöinä, eikö niitä voisi hyväksyä osaksi elämää? Pohdittaviksi asioiksi ja kehittymiskohteiksi? Vai pitääkö sitä tuntea itsensä huonoksi äidiksi, koska jatkaa "toimintahäiriötään" lapsensa elämään, vaikka rakastaa ja pyrkii antamaan mahdollisimman hyvän kodin lapsilleen? Ja lapsi syyttää lapsuuden kasvuympäristöään omista "toimintahäiriöistään", sen sijaan että ottaisi ne osaksi omaa identiteettiään ja omaa kehittymistään?

Niin, tiedän. Aina mua rassaa tämä ettei ihmisten virheisiin voida suhtautua positiivisemmin..  ::) :P Kehittyminen ja virheiden leimaaminen häiriöiksi eivät sovi minusta samaan soppaan. Ei kehittyä voi, jos ei ole virheitä. Niihin voisi suhtautua hieman armollisemmin ja lempeämmin, eikä lukita sinne pimeimpään soppiin, josta eivät mitenkään vaan pääse karkaamaan takaisin päivänvaloon..

Tämmönen paatos tällä kertaa. Jos jolla kulla on jotain sanottavaa aiheeseen, saa keskustella. Enpä tiedän vastailenko itse lisää, kun paatostelen tässä taas niin täysillä.  ;D

Olenko minä aivan väärässä, kun näen tästä loistavan läpi sen, että siellä harkitaan perheen perustamista?  :P
Ei vaan, loistava aloitus, olis varmasti sanottavaakin, mutta keskittymiskyky ei nyt riitä.

Toimintahäiriöinen perhe tarkoitta perhettä jonka olohuoneessa on jonkinlainen virtahepo.  ;D Mutta koska se käsite yhdistetään useimmiten alkoholismiin, tuo toimintahäiriö-sana on parempi kattamaan hyvin lieviäkin ilmiöitä ja hyvin monenlaisia ilmiöitä.

Joo, kaikki sielut varmaan valitsevat jotain toimintahäiriötä perheeseensä - paitsi ns. lepoelämässä  - sillä niiden aiheuttamien traumojen purkamisessa tapahtuu valtavasti oppimista. Ja ne toimintahäiriöt eivät ole välttämättä sitä että juoppo ajaa hakaten ja huutaen koko perheen keskellä yötä paljasjaloin lumihankeen.

Vanhemman pelihimo, työnarkomania, tuomitseva lakihenkinen uskonnollisuus jne. voivat aiheuttaa aivan samanlaisia ongelmia sitten aikuisiässä, kuin tuollainen klassinen 'Turmiolan Tommi' meininki. Samoin ongelmia aiheuttaa se, että lapsen tunteita ja ominaisuuksia ei hyväksytä - 'pojat eivät itke, kiltit tytöt eivät tee noin, jos et ole nyt kunnolla en rakasta sinua' - tai se että mikään ei riitä, eli arvosana kymmenen miinus ei tuo kiitosta sen miinuksen vuoksi, tai että toista sisarusta suositaan ohitse toisen. Tai sitten koti voikin olla ihan ok, mutta toimintahäiriö on vaikka siellä koulussa, jossa kiusataan ja nöyryytetään.

Vain dualismin harhassa oleva ihminen näkee positiivinen/negatiivinen vastinpareja. Itse en asetakaan mitään arvolatausta sanoille perheen toimintahäiriö, vaan minulle kyse on hyvin hyvin yleisestä ilmiöstä joka on sielun tasolta katsottuna positiivinen, koska se on sielun itsensä valitsema ja toipumisen kautta tapahtuu oppimista. Ja mitään ei tarvitse oppia kuin kerran: Seuraavan kerran kun vastaava asia tulee eteen jossain inkarnaatiossa 'muistaa' miten toimia eikä joudu enää samaan kurimukseen. On ihan sinun valintasi ajatella asiaa negatiiviselta kantilta.

Syyttely ei auta ketään ja itsensä huonoksi tunteminen ei myöskään auta ketään. Jokainen vanhempi tekee aina oman maailmankuvansa mukaan kaiken lapsensa parhaaksi, se vanhemman maailmankuva vain voi olla niin vääristynyt, että siitä ne ongemat sitten seuraavat. Ja kun toimintahäiriön seurauksiin aikuisena kyllästynyt ihminen alkaa käydä läpi asioita ja tasapainottaa itseään, siihen prosessiin kuuluu saada kokea ne vanhempiin kohdistuvat vihan ja syyttelyn tunteet, jotka lapsena tuli itseltä piilotettua (kehityshistoriallisista syistä lapsi toimii automaattisesti niin ja syyttää mieluummin itseään - savannilla kun hylätyksi tuleminen merkitsi useimmiten konkreettista kuolemaa). Muuten ei toipuminen onnistu. Ja silti voi samalla kun käy läpi niitä tunteita, muistaa että ne ovat LAPSEN tunteita ja ymmärtää aikuisen mielellä vanhempien tehneen silti parhaansa.

MInä en ruoski inhimillisiä heikkouksia - itse asiassa puhun mieluummin ominaisuuksista, kuin heikkouksista - vaikka kodin tai ympäristön toimintahäiröistä puhunkin. Minä katson asiaa moniulotteiselta sieluntason kantilta, jossa ei ole heikkous/vahvuus, hyvä/paha, oikein/väärin vastinpareja, vaan KAIKKI kokemukset ovat sielut yhdessä suunnitelleet malliin: "Rupeatko hei minun juoppoisäkseni  seuraavassa inkarnaatiossa, minulta puuttuu vielä se kokemus?"

Kuten huomaat, koko tähän prosessiin voi suhtautua positiivisesti, ruoskimatta.  ;) Jos ei kuitenkaan suostu myöntämään missään olleen mitään "vikaa", on toipuminen hankalaa/mahdotonta. Ja jos ei suostu antamaan sen sisäisen lapsensa tuntea niitä aikoinaan tukahdutettuja vanhempiin kohdistuvia negatiivisia tunteita, toipuminen - ja siten oppiminen - tyssää siihen. Aikuinen mieli voi kuitenkin ymmärtää tämän asian ja tuntea vain puhdasta rakkautta vanhempiaan kohtaan, jotka näyttelivät aika raskasta osaa tässä elämän pelissä silloin, kun se lapsuus sisälsi jonkinlaisen toimintahäiriön.

Jokseenkin idealistista, vaikka ihan hyvä tapa ajatella kyllä. Mutta kuinka moni rupeaa sielun oppiläksyjen tasolle ajattelemaan?

Häiriö -sanassa on aina negatiivinen lataus, se tarkoittaa poikkeamaa normaalista. Minusta taas monet heikkoudet ovat normaaleja. Jos ne ulkoistaa pois normaalista, katoaa taas se, että hyväksyy inhimillisyyteen monenlaisia heikkouksia. Vihan tunteet kuuluvat varmasti johonkin kehitysvaiheeseen, tai sitten eivät, mutta lopulta jos yhteiskunta puhuu asiasta sanalla häiriö, luo se mielestäni jo automaattisesti sen ajatuksen, että hei, nyt minulla toimintahäiriö, koska lapsuuden ympäristössäni oli toimintahäiriöitä, ja se pitää ehdottomasti poistaa kokonaan, koska se on poikkeama normaalista. Kun minusta taas kaikkia heikkouksia ei kokonaan joko pysty tai tarvitsekaan poistaa, sillä ne lopulta kuuluvat ihmisenä olemiseen. Elämän varrella kehittyy ja oppii uutta, se on pääasia, ja itseään on hyvä pyrkiä kehittämään, mutta lopulta on hyvä sallia itselleen myös heikkouksia.



Kuuhilda, ai niinkö loistaa?  ;D Tuleehan sitä mietittyä kaikkea, mitä itse sitten siirtää lapselleen.. Totta kai yrittää, että mahdollisimman vähän mitään hankaloittavaa siirtyisi. Mutta taas kun miettii omia vanhempiaan, jotka onnistuivat olosuhteista ja kaikesta huolimatta kuitenkin hyvin, niin kai mekin onnistumme? Rakkaus on tärkein.  :) :smitten:

Se on kyllä, että sellaisessa höttö-psykologiassa aina syytetään vanhempia kaikista ihmisten ongelmista. Niin kuin lapsia saatuaan pitäisi olla enää vain täydellinen ihminen, jolla ei ole parisuhdeongelmia, ei ole itsensä kanssa ongelmia, ei tunne mitään muuta kuin mikä on lapsensa parhaaksi. Ja ne netin vauva-palstathan on aivan kamalaa luettavaa.  :buck2:

Minä en hahmota tuota asiaa ollenkaan noin, koska minä en anna sanalle 'häiriö' negatiivista arvolatausta. En myöskään näe mitään positiivista tai suositeltavaa siinä, että elää epätasapainoisessa tilassa eli vähemmän onnellisena kuin voisi olla - ja siten myös tilassa, jossa muiden ihmisten auttamiseen on vähemmän energiaa kun se on kiini niissä omissa traumoissa.

Ja jos en olisi kokonaan poistanut niitä omia traumojani, en olisi tässä kirjoittamassa tätä ja elämäni oli melko kurjaa siihen asti kun sen työn tein. Ja pienemmätkin traumat voivat tehdä ihmisen elämästä onnettoman tai ahdistuneen sekä myös muiden ihmisten kannalta melko sietämättömän.

Toki monet sielut jättävät oppimisen tekemättä, siihen on myös täysi vapaus ja niitäkin kokemuksia sielu haluaa - sen millaista on elää koko elämä tasapainottamatta itseään. Ja sekin on ihan yhtä positiivinen kokemus sielun kannalta katsottuna, senkin kokemuksen sielu sitten varmaan haluaa. En siis arvota sinun laillasi sitä että niitä traumojaan ei käsittele mitenkään huonoksi asiaksi, vaikka se kyseisen ihmisen elämää toki haittaakin. Enkä myöskään ajattele ihmisen ominaisuuksia tai traumojakaan heikkouksina kuten sinä, joten minulta puuttuu sinun niille sanoille ja ilmiöillekin antama negatiivinen arvolataus.

Ennen pitkää jossain inkarnaatiossa sielu sitten saa tarpeekseen ja ryhtyy siihen kerta kaikkiaan äimistyttävän hienoon ja antoisaan eheytymisprosessiin ja oppimiseen, jota se itsensä tasapainottaminen niistä toimintahäiriön seurauksista on. Eikö kannattaisi ajatella sielun tasolta tätä asiaa, koska silloin poistuvat negatiiviset arvolataukset ja on helppoa suhtautua ymmärtäväisemmin sekä niihin jotka eivät ongelmiaan käsittele, että niihin jotka niitä käsittelevät?

Se että en halua omaan lähipiiriini ihmisiä jotka ovat vielä tässä prosessissaan kesken ei ole mikään negatiivinen arviointi niitä kohtaan, joilla se prosessi on kesken tai jotka siihen eivät rupea. Se on henkilökohtainen mieltymys ja myös osa sielunsuunnitelmaani johon ei kuulu sen kaltaista 'omaishoitajuutta' tässä inkarnaatiossa.Siihen ei sisälly minkäänlaista arviointia tai tuomitsemista, vain minun vapaan tahtoni valinta siitä, millaisia ihmisiä lähipiiriini haluan.

Eikä se, että pyrkii kehittämään itseään tai tasapainottamaan itseään poistamalla toimintahäiröisen lapsuudenympäristön seurauksia merkitse myöskään sitä, ettei sallisi itselleen niitä 'heikkouksia.' Voi hyväksyä aivan hyvin itsensä joka hetki juuri sellaisena kuin on - itse asiassa sellainen asenne on ainoa tasapainon lähde, koska meillä ei ole muuta kuin nykyhetki - ja SILTI pyrkiä tasapainottamaan itsensä.

Dualistinen hyvä/paha, oikein/väärin, heikkous/vahvuus ajattelutaipumus tuottaa helposti myös joko-tai ajattelua: Eli "jos käsittelen traumani en hyväksy traumaista itseäni." Sellainenhan vain haittaa prosessia, ellei sitten kokonaan jopa estä sitä. Ainakin minun toipumisprosessini ensimmäinen kohta oli nimenomaan se että aloin hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin siinä hetkessä olin, kaikkine traumoineni. Heikkouksien hyväksymättömyys on minun mielestäni suoraan seurausta jostain toimintahäiriöstä lapsuudenympäristössä, täydellisyyttä tavoitteleva vanhempi esimerkiksi aiheuttaa helposti sellaisen.

Eli olen vähän ymmälläni tästä keskustelusta, koska minulle asia on juuri päinvastoin: Heikkouksien hyväksyminen on kehityksen edellytys.

Ihminen syntyy aivot täysin keskeneräisinä ja on itsensä huijaamista väittää, ettei se lapsuudenympäristö vaikuttaisi vielä aikuisenakin. Se että ymmärtää vanhempien vaikuttaneen itseensä ei ole syyttelyä vaan syy. Näillä on suuuuuuuuri ero! Voin ymmärtää syy-seuraus suhteen aivan ilman vähäisintäkään syyttelyä.

Minun maailmankuvassani sielut sopivat yhdessä asioista ennen inkarnaatiota, eli vanhempi on aivan 'täydellinen' sen lapsen sielun kannalta kaikkine epätäydellyyksineen, koska ne ovat juuri ne epätäydellisyydet jotka sielu vanhemmilleen juuri siihen inkarnaatioon halusi, jotta saisi haluamansa oppimiskokemukset.

Tämä tuli vielä mieleen ylläolevasta: Se miten valitsemme maailmaa katsoa, vaikuttaa kokemukseemme maailmasta. Jos suurin osa ihmisista valitsee syödä p**kaa, eli onnetonta oloa aiheuttavan tavan katsoa  maailmaa, ei minun ole silti pakko tehdä niin.  :)

Hirveän iso osa monenlaisista asioista toipumista on nimenomaan sen tavan muuttamista jolla maailmaa katsoo.

Ja sitten vielä: Toimintahäiriöinen YMPÄRISTÖ on se olennainen juttu. Traumoja voi saada perheen ulkopuolisesta maailmasta. Esimerkiksi luettuani aika kasan musliminaisten muistelmia muslimienemmistöisistä maista, tulin siihen tulokseen että siellä olisin takuuvarmasti päätynyt lataamoon. (Ellei olisi ehditty kivittää ensin). Vanhemmat eivät aina ole se juttu, joskus se trauman tuottaja on koulu tai koko yhteiskunta. Se mikä on pointti, on se itsensä tasapainottaminen enemmän, kuin se mistä ne traumat syntyivät.

Perfektionismi taitaa olla yksi suomalaisten suurimmista perisynneistä. Sitten kun kaikki ei menekään niin kuin on ajateltu, niin masennutaan epäonnistumisen takia ja vedetään ranteet auki. Itsekin olin hyvää vauhtia kehittymässä täydellisyydentavoittelijaksi - tai ehkä se johtui oman äidin kohtuuttomista vaatimuksista (joo, minä olin niitä, joiden piti loistaa koulussa tullakseen äitinsä hyväksymäksi) - mutta opin armollisuuden itseäni kohtaan jo aikoja sitten. Jos oman vajavaisuutensa pystyy hyväksymään, niin kyllä niiden muidenkin kohtuuttomat vaatimukset voidaan pitkälti ohittaa. Itse voi kehittää sitten itseään siihen tahtiin kuin se on realistisesti, olosuhteet huomioon ottaen mahdollista. Joskus tulee suuria harppauksia, joskus edetään hissukseen, saattaapa joskus tulla takapakkiakin.

Vanhempiaan tulee vihattua jossain vaiheessa, jos he ovat syyllistyneet räikeisiin kaltoinkohteluihin, mutta oman elämän haltuunotto ja oman polun valitseminen pistää kyllä ymmärtämään, että ei vaikeankaan lapsuuden tarvitse johtaa vaikeaan aikuisuuteen. Omien vanhempien keskeneräisyyteen suhtautuu lempeämmin sitten, kun itse on käynyt jonkinlaisen aikuistumisprosessin lävitse.

Perfektionismin kukka kukkii myös näissä perheenperustamisasioissa. Varmaankin moni sellainenkin, joka haluaisi sen lapsen, jää siitä paitsi, kun kaikki olosuhteet eivät ole sille täydelliset. Ja sitten kun ne olisivat, niin lasta ei synnykään. Tai jos syntyy, niin viiden vuoden päästä olosuhteet ovatkin muuttuneet.

Perheen perustaminen vaatii melkoista epävarmuuden sietokykyä ja perfektionistilla sitä harvoin on.

Ihan äkkiseltään ja vähän asian vierestä tuli mieleen: Voisikohan kovilla ilmasto-olosuhteilla olla tekemistä suomalaisen perfektionismitaipumuksen kanssa? Meinaan jos tässä ilmastossa tekee asiat vähän sinnepäin hutiloiden, niin tuoni voi korjata heti talven tullen...

Voihan silläkin olla osuutta asiaan. Tosin esim. saksalaiset ovat pitkälti samanlaisia ja ilmasto-olosuhteet ovat siellä vähän helpommat kuin meillä täällä. Joku vääräleuka on sanonut, että pohjoiseurooppalaisen (kylmä, siisti, järjestelmällinen) ja eteläeurooppalaisen (nautiskeleva, räiskyvä, epäjärjestelmällinen) luonteen rajaviiva kulkee jossain Alppien kohdalla.

menee ehkä henk.koht linjalle, muuta onkos sitten hyviä vinkkejä niiden traumojen käsittelemiseen..? Itselläni niitä tuntuu olevan lapsuudesta varsinkin, mutta pikkuhiljaa käsittänyt niiden olleen tarpeellisia, mutta en kuitenkaan lopunelämää haluaisi niiden kanssa elää.. Pitääkö asiat vain puhtaasti hyväksyä ja sitten ne on siinä, vai onko jotain erityistä käsittelyprosessia..?

Eklektikko, puhun tästä maallisesta näkökulmasta siksi, että itse elän aika paljon täällä ihmisenä, eli haluan ajatella sitä kautta,
ja siksi, että suurin osa ihmisistä ei edes usko sielun suunnitelmiin, joten heille tuollaisen ajatuksen puhuminen on yhtä tyhjän kanssa. Siksi haluan puhua maallisella tasolla, maallisella tasolla ymmärrettävästi ja maallisella tasolla ymmärretysti. Oletan, että kovin moni täällä ei ole niitä, jotka eivät koe dualismia ja ettei se vaikuttaisi heidän elämäänsä. Ja kovin moni tuskin koskaan siitä samalla mittapuulla luopuu kuin sinä. Siksi haluan puhua asioista tätä kautta. Kaiken voi kääntää siihen, että millään ei ole lopulta mitään yksittäistä merkitystä, koska olemme yhtä ja osa kokonaisuutta, mutta se ei ole realistinen tapa puhua asioista, silloin kun puhutaan maallisella tasolla. Siksi siis, tämä aihe on mielestäni tärkeä keskusteltava, sillä tuota vanhempien syytämistä, juuri tuolla sanalla, tapahtuu todellisuudessa yllättävänkin paljon. Juuri sillä tavalla, että omat ongelmat todella ulkoistetaan vanhempien ja kasvuympäristön syyksi, eikä niitä ajatella osaksi tämän hetkistä itseään, osaksi omia juuriaan, joista voi aikuisena päättää itse miten kehittyy, vaan se on se vanhemman aiheuttama ongelma.

Oma mielipiteeni on, että kyseenalaistan sen, että kaikki traumansa tai heikkoutensa voisi (ellei sitten ole jo lähemmäs sataa vuotta iältään ja tuntenut tosissaan kuoleman olevan minä hetkenä tahansa kohta tapahtuva asia, jos silloinkaan) kokonaan käsitellä pois. Kehittyä voi ja oppia, mutta jos pysähtyy siihen ajatukseen, että nyt olen käsitellyt kaiken, pysähtyy myös kehityksessä. Sillä mielestäni ihmisellä on aina jotain kehittymisen varaa. Ne tietyt lapsuuden traumat voi olla käsitelty, mutta kun elämä menee eteenpäin, tulee aina jotain uutta mitä on tarvetta käsitellä.

Ja, jos kaikessa viitaa sielun kehitystehtäviin, silloinhan lopulta kieltää maailmassa todellisesti vallitsevat ongelmat. Tämä minua välillä ärsyttää henkisissä piireissä. Joskus pitäisi puhua myös ihan maallisella tasolla..

Mutta eipä siis, Ekletikolla monesti viisaita juttuja. Kaikkia perspektiivejä tarvitaan.

Minä luin kaiken sopivalta tuntuvan mitä kirjaston itseapu- ja elämäntaito-hyllyistä löytyi. Lisäksi kävin alkohlistien aikuiset lapset -ryhmíssä, joka nimestään huolimatta sopii kaikille joilla on ollut missä tahansa lapsuudenympärsitössään ongelmia. (Minunkin pahimpia oli koulukiusaaminen). Täysin en 12-askeleen ryhmien perusideaa allekirjoita, väittävät että kokonaan ei voi toipua, mutta ympäristö on mukava kun haluaa vuodattaa tuntojaan turvallisesti - muiden puheenvuoroja ei saa kommentoida - ja ainakin minulle sattui myös niin, että ryhmissä oli aina sellaisia, joiden kokemukset olivat omia paljon karmeampia, jolloin ne omat kokemukset asettuivat oikeaan perspektiiviin. Ja vielä tärkeämpää oli se, että oli myös niitä joiden kokemukset ja tunnot olivat lähes identtisiä, mikä auttoi hälventämään sitä toipumisen alkuvaiheen tunnetta, että on jotenkin friikki, omituinen ja hävettävä poikkeus.

Tässä muutamia kirjoja jotka olen kokenut myös hyödyllisiksi, napsin tiedot helmet.fi eli kirjaston tietokannasta:

Irti läheisriippuvuudesta : miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni / Melody Beattie  
 Ko. nimi ongelmalle on vähän kärsinyt inflaation, koska yhtä hyvin voi olla liiankin irrallinen ja ns. vahvuuteen sairastunut ja vaikuttaa ehkä muista ihmisistä siltä, että on hyvinkin ok. Tuo kirja keskittyy aika lailla siihen, miten lopettaa muiden hyysääminen, mutta vaikka se ei olisikaan ongelmana koin teoksen erinomaisena itsediagnostiikan välineenä sen vuoksi, että siellä oli hyvin ryhmitellyt luettelot 'oireista' joista huomasin että jostain ryhmästä ei löytynyt mitään ja jostain sitten tosi paljon. Varmaan jokainen on epätasapainossa myös ihan omalla yksilöllisellä tavallaan. Eli vaikka mitään muuta hyötyä ei kirjasta olisi, sillä saa hyvin kartoitettua mitkä ovat ne omat ongelmat, joita täytyy työstää. Osa listosta kun ei kosketa itseä ollenkaan, toiset taas paljonkin.

Tunteiden alkemiaa : uusin tavoin mielentyyneyteen / Tara Bennett-GolemanTämä on erinomainen teos monessa suhteessa, perustuu buddhalaiseen psykologiaan ja valottaa esim. mantelitumakereaktiota, eli selittämättömiä äkillisiä tunnereaktioita tietyissä tilanteissa. Ne ovat muuten poikkeus siihen aina tolkuttamaani 'aiheutamme omat tunteemme ajatuksillamme' juttuun: Mantelitumakereaktiokin on omien aivojen aiheuttama, mutta täysin ilman ajatustoimintaa, kun mantelitumake reagoi ilman aivokuoren eli älyn väliintuloa tilanteeseen, joka on sinne ohjelmoitunut ns. vaarallisena ja hengissäsäilymisreagointia vaativana.

Tunnista varjosi, tunne itsesi : opaskirja, jonka avulla voit kutsua elämääsi oman voimasi, luovuutesi, ainutlaatuisuutesi ja unelmasi / Debbie Ford
Tämä on erinomainen teos itsessä kiellettyjen ja tukahdutettujen asioiden löytämiseen.

Nämä muistin nyt yhtäkkiä ulkoa, mutta samoista aiheluokista mistä nämä löytyvät, löytyy myös paljon muita hyviä teoksia ja eri ihmiset kokevat varmaan eri teokset eri tavoin hyödyllisiksi. Minä luin aivan kaiken, mikä tuntui vähääkään koskettavan itseä ja osa niistä oli sitten hyödyllisiä ja osa taas ei ollut. Mutta ei siihen hirveästi aikaa mennyt; aika nopealla selailulla ja sisällysluettelon läpikäynnillä voi huomata mitkä kirjat ovat niitä jotka koskettavat itseä.

Ja jos löydät mitään teoksia joissa puhutaan yhteyden ottamisesta sisäiseen lapseen, se on hyvin hyödyllistä, sillä se sisäinen lapsi on voinut vuosien varrella vähän piiloutua ja voi joutua hieman tekemään työtä, ennen kuin pääsee yhteyteen sen kanssa ja siten kiinni niihin lapsuuden tuntoihin, joita haluaa käsitellä. (Äkkiseltään en löytänyt mitään kirjaston tietokannasta, mutta en ehkä osannut vain hakea.) Tällaisen kurssin taisin joskus käydä, se maksoi kai vain kympin tms. eli monistemaksun paksuhkosta nivaskasta, jota käytiin läpi: http://www.indigoprinsessa.com/sislapsikurssi.html
Se oli tosi antoisa ja edesauttoi sisäisen lapseni tuntojen löytymistä. Pian kurssin jälkeen näin unen, jossa se sisäinen lapseni tuli halaamaan minua.  :smitten:

Tällaisella kävin myös:
http://www.kehoterapia.net/kurssit/vapautatunneenergiasi.html
Minä olin tuossa vaiheessa tilanteessa, jossa ei ollut mitään ulospäästettävää, eli kokemus oli itselleni sangen laimea, mutta jestas että ihmiset saivat siellä kyllä purettua tavaraa ulos itsestään todella reippaasti! Voi siis olla hyvä niille joilla on paljon tunnelukkoja purettavana, jotkut ovat kuulemma käyneet useankin kerran, koska yhdessä päivässä jaksaa purkaa vain tietyn määrän. Tästä en osaa sanoa onko hyötyä kaikille, minulle oli vähän vähemmän tuossa vaiheessa, kun pahimmat höyryt oli silloin jo päästelty ulos.

Sitten kävin paljon keskusteluja eräällä mielenterveyteen liittyvällä keskustelupalstalla, jota ei enää ole olemassa (tämä oli tuossa vuosituhannen vaihteessa), kirjoitin päiväkirjaa tunnoistani ja juttelin muutamien läheisten ystävien kanssa aiheiden tiimoilta. Lisäksi sain sitten energiahoitoja (ilmaiseksi, muutamassa paikassa pääkaupunkiseudulla moinen on mahdollista), mikä antoi sitä energiaa jatkaa työskentelyä.

Yksi huomioitava asia on se, että toiset (esim. minä) pystyvät tekemään koko toipumistyön itsenäisesti, toiset taas tarvitsevat ihan tasan samojen asioiden tekemiseen 'matkaoppaaksi' terapeutin. Tämä lienee enemmän temperametti- ja luonnekysymys, kuin mitään muuta.

Prosessi oli minulle sellainen, että ensin koin tarpeelliseksi haalia paljon tietoa aiheeseen liittyen, vaikka toki rupesinkin heti myös tekemään em. kirjallisuudessa olevia harjoituksia yms. Mutta lapsuudessa tukahdutetut tunteet on tuotava pintaan ja koettava - ei siis ajateltava älyllisesti, vaan pikemminkin koettava kehollisesti - ennen kuin ne pääsevät pois systeemeistä. Ja se voi olla ihan nopeaakin joskus, tunteiden osalta pätee tämä: Se mitä vastustat pysyy. Eli mitä reippaammin jonkin tunnetilan päästää ulos, sen nopeammin se menee ohi. Itku on tästä hyvä esimerkki: Jos itkua pidättelee, voi olla itkuinen olo vaikka päiväkausia. Kun päästää 'hanat auki' niin itku menee välillä ohi niin nopeasti, että tulee tunne että olisi nyt voinut vähän pidempäänkin vollottaa, kun siihen kerran ryhtyi.  ;D

Yksi varoituksen sana: Jos on jotain läheisiin (vanhemmat, sukulaiset yms.) liittyviä vanhoja asioita ja niihin liittyviä tunteita, niitä EI kannata käsitellä näiden ihmisten kanssa, eikä kannata kertoa heille näistä tunteista! Jotta siitä seuraisi mitään hyvää, olisi heidän täytynyt käydä itse samanlainen traumanpurkuprosessi itsensä kanssa läpi ja se ei ole kovin yleistä noin ylipäätään. Ja omalle toipumiselle ei ole ollenkaan välttämätöntä että traumojaan käsittelisi niiden aiheuttajien kanssa. Minä kirjoitin kirjeitä, joita ei ole tarkoituskaan lähettää, läheisille ihmisille. Ja kun esim. vihantunteet olin saanut pois systeemeistäni, suhtauduin heihin oikeastaan paljon rakastavammin ja hyväksyvämmin kuin ennen sitä, ymmärtäen että he todella olivat tehneet parhaansa niillä eväillä mitä heillä oli.

Ja vielä yksi sivuhuomio: Kaikenlaisilla lapsuusjutuilla on tapana aktivoitua parisuhteessa ollessa. Toipuminen lähes mistä tahansa käy usein nopeammin silloin, kun ei ole parisuhteessa. Törmäsin tähän tietoon heti luku-urakan alkuvaiheessa, satuin muutenkin olemaan sinkku juuri silloin ja tuntuikin todella hyvältä olla ihan yksikseen kun näitä kävi läpi.

Ja vielä rohkaisun sana: Tämä on niitä 80/20 prosesseja: 80% kaikista ongelmista on käsitelty 20%:ssa ajasta. Eli todella kustannustehokasta puuhaa! Ja sitä loppua 80% voi sitten rauhassa käsitellä pikkuhiljaa vaikka koko ikänsä tai jättää seuraavaan inkarnaatioon, ne kipeimmät ja haittaavimmat asiat tulevat kivasti ihan automaattisesti ensin pintaan ja loppu on sitten vain uusien ajatustottumusten harjoittelua ja hienosäätöä.

Puuh, melkoinen vuodatus, mutta tällaisen olisin itse halunnut lukea silloin kun olin alkuvaiheessa. Ja tietenkin kaikki mahdolliset hengelliset/rajatiedolliset asiat, niin hoidot, meditaatiot, opassopan apu, kuin kaikki muukin on aivan erinomaista kaiken tämän maallisen homman rinnalle, helpottaa ja nopeuttaa sitä ja tuo oivalluksia.

Self help -kirjallisuudesta voi löytyä paljon helmiä ja menetelmiä traumojen käsittelyyn, mutta joskus terapiakin voi olla tarpeen. Kognitiivista psykoterapiaa käytetään kai eniten traumatyöskentelyssä, sitten on myös silmänliiketerapia, jos traumat ovat syntyneet jossain yksittäisessä, järkyttävässä tapahtumassa.

Oleellista traumojen purkamisessa on niihin liittyvien tunteiden (ja joskus myös esiin nousevien mielikuvien ja muistojen) läpikäynti. Traumaan liittyvä tunne saattaa nousta pinnalle spontaanistikin jossain tietyssä elämäntilanteessa, mutta esim. myös kirjoittaminen tai jokin muu taiteellinen työ voi nostaa niitä tunteita ja muistoja pintaan, jolloin ne voidaan ottaa käsittelyyn.

Minusta hengellistä ja maallista tulee aina kuljettaa rinnakkain. Ja paradoksit ovat usein merkki siitä, että ollaan lähellä 'totuutta' tai  toimivaa ajattelutapaa:
 Se, että sielu valitsee vaikkapa nyt väkivaltaisen perhehelvetin lapsuuteensa ei tarkoita millään tavoin sitä, etteikö perheväkivaltaa tulisi vastustaa kiivaasti, innolla ja kaikin mahdollisin keinoin!

Sellainen tapa ajatella maailmasta, että kokemukset ovat sielun valinta auttaa vain välttämään turhan ahdistusajattelun yms, mikä vain söisi energiaa siltä ongelman korjaamiselta.

Moniulotteisessa todellisuudessa useat vastakkaiset asiat voivat olla yhtä aikaa totta...  ;)

Lilli: Luulen että työ on ihan tasan sama (tämän aiemmin mainitsinkin), mutta se voiko sen tehdä itse vaiko terapeutin avustuksella, on sitten luonteesta, temperamentista, mieltymyksistä yms. kiinni.

Minä käytin nimenomaan paljon kognitiivis-behavioristisia keinoja aivan itsekseni ja niitä löytyy myös kirjoista joita listasin. Ja se aina tolkuttamani 'vapaaksi ahdistuksesta' kirjakin on nimenomaan sitä itseään ja sopii käytettäväksi joko yksin tai terapeutin kanssa.

Kiitos loistavasta vuodatuksesta.. :D taas kerran.. ;)
Eipä sitä onneksi ole mitään suurempia traumoja takana.. mutta pieniä sitäkin enemmän.. Tuo kommentti, että parisuhde aktivoi lapsuusjuttuja, niin allekirjoitan sen kyllä.. Nykyisessä parisuhteessani olen tajunnut monia juttuja mitä lapsuudesta on jäänyt ja pystynyt ehkä sen kautta niitä paremmin hyväksymään ja käsittelemään.. sitä en pysty sanomaan onko se sitten parempi käsitellä nämä parisuhteessa vai sinkkuna, mutta itselläni toiminut hyvin tässä parisuhteen lomassa.. :)

Juu ja niinkuin tuossa mainintaa oli noista terapeuteista, niin ei mulla ainakaan oo mitään apua ollut.. he kun eivät ainakaan minua ole osanneet auttaa.. tiedän mikä mua vaivaa ja missä on vika, sitä ei tarvitse enää kaivaa esille, niin monesti nuo perus terapeutit eivät ole valveutuneita auttamaan konkreettisesti.. Joten uskon kyllä vahvasti, että itseopisekelu tässä suhteessa on paras mahdollinen apu.
Voisin kuvitella, että terapeutin apu on hyvä sellaiselle, joka ei edes tiedä missä on vika ja mistä aloittaisi.. tai sitten sellaiselle, jolla on todella pahoja juttuja tapahtunut.. Nämä perustraumat, vanhemmat ei rakastanu tarpeeksi, ovat ihan varmasti helppoa kauraa hyväksikäyttöihin verrattuna..

Minä taas ajattelen pidempää aikaväliä kuin yhtä inkarnaatiota. Minulla on varmaan monia oppimiskokemuksia vielä edessä, mutta kun kaikki ei 'mahdu' samaan inkarnaatioon, nyt on otettu käsittelyyn tiety läjä asioita ja kun ne on sitten opittu/työstetty, niin seuraavaan inkarnaatioon otankin sitten ihan eri asiat käsittelyyn - eli erilaiset toimintahäiriöt ehkä sitten lapsuudenympäristöön tai ympäröivään yhteiskuntaan. (Koko tämänhetkinen kulttuurimme on minusta toimintahäiriöinen siten, että se opettaa meidät ulkoaohjautuviksi, eli etsimään hyväksyntää itsemme ulkopuolelta, mikä on loputon suo eikä koskaan tuota pysyvää tasapainoa.) Tai sitten voi ottaa väliin ns. lepoelämän, jossa on se paljonpuhuttu onnellinen lapsuus ja siten hyvin vähän töitä aikuisena tällaisten asioiden kanssa.

Eli se, että käsittelen kaikki tähän inkarnaatioon käsiteltäväkseni valitut asiat ei tuo minulle lainkaan sellaista oloa, ettenkö silti voisi kehittyä edelleen. Ei kaikki kehittyminen ole traumojen purkua ja suurin kehitys minussa on tapahtunut vasta sen jälkeen, kun pahimmat traumani olin saanut pois systeemeistä.

Maailmankatsomus on aina valinta, koska kukaan ei voi todistaa mitään yhtään mistään mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Niiinpä kannattaa loogisesti valita sellainen maailmankatsomus, joka tuo itselle parhaan tasapainon.  ;)

Mutta mikä tekeekään meistä suomalaisista sitten niin juroa perfektionistista väkeä, hyvin vähän lähimmäisen rakkautta.. tai siis sitä on, mutta ei näytetä.. näistähän näitä traumoja sitten syntyy.. Vanhemmat odottaa lapsiltaan liikaa tai päinvastoin ei odota mitään ja ei oo rajoja.. Kaikki tuntuu kärsivän jostain.. Elämän kiertokulkua kait.. Onko tälläisiä samanlaisia "ongelmia" muualla esim. välimeren maissa jossa lämmintä ja mukava meininki (siltä se näyttää).. Meillä ollaan jotenkin niin perusmasentuneita pimeässä synkässä pohjolassa, että ei viitsitä edes näyttää muita kuin negatiivisia tunteita.. ehkä vähän yleistämistä tuo, mutta kuitenkin.. ehkä ymmärsitte pointin.. :D

Niinhän se on. Ihmiset ovat niin erilaisia, että se on eri kaikille se maailmankatsomus mikä parhaimmalta tuntuu. O0 Silti vain katsomukseen tai uskoon pakottamista on yhä.. mutta ei siitä enempää täällä.  :)

Ja niin, eihän me tässä asiassa taideta olla niin eri mieltä, näkökulma pointti vain.


Kulttuureista, mielestäni joka kulttuurista on löydettävissä niitä hyviä ja huonoja puolia (kai tätä tässä saa käyttää  ;) ;D ). Esim. yhteisölliset kulttuurit vaikuttavat todella ihanilta näin todella yksilökeskeiseen tottuneena, mutta toisaalta jos sinne itse yhtäkkiä muuttaisi, tuntuisi monet rajoitteet siellä varmasti todella ahdistavilta ja käsittämättömiltä.

Entäs sitten tämä kriisiajattelu, ja Suomessa yleinen kurjuudella kilpailu?

Että kaikki johtaa aina traumaan tai kärsimykselliseen kriisiin, josta selvittyään saa sen kirkkaimman kruunun? Onko kehityskohteisiin pakko suhtautua näin ääripäisesti, vai voisiko sitä mielummin puhua vain luonnollisesta kehittymisestä? Miksi siinä kriisissä pitäisi aina velloa kaikkein syvimmän kautta? Onhan elämässä monia kehittymishetkiä, jotka tapahtuvat sen kummemmin hurjia ylä- ja alamäkiä tekemättä. Jännä se suomalainen ajattelu, että mitä enemmän on kärsinyt, sitä parempi ihminen?  ???  :kauris: ja  :skorpioni: -maailmaa

Sillä on tekemistä vain ja ainoastaan taloudellisen eliitin voitonteon kanssa: Turhilla pelotteluilla luodaan mahdollisuus tehdä leikkauksia pienemmällä riskillä kansan kapinaan noususta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuhokapitalismin_nousu

Nostan tämän ketjun pinnalle, kun tuli sopivasti muheva aihe vastaan.  :)

Joo, ollaan näköjään Eklektikon kanssa hämmentävän samiksii... Minäkin olen käynyt lapsuus- ja nuoruusasiat "omalla vastaanotollani", eli itsekseni. Annoin asian nousta pintaan ja tapasin sisäisen lapseni. Tavallaan tein mielikuvamatkan ja sen lisäksi keskustelin itseni kanssa (lapsen, nuoren, nuoren aikuisen, aikuisen ja sieluni). Kuuntelin, halasin, itkin ja kerroin, miten ihana lapsi/nuori on, kuinka rakas hän on minulle ja kuinka hyvin hänen elämänsä tulee menemään. Olihan minulla tulevaisuudesta käsin kertoa tämä tieto. Pari tuntia taisi sillä matkalla vierähtää. :) Toki olin aiemminkin tonkinut menneitä, mutta tuo oli tavallaan lähtölaukaus uudelle isolle muutokselle. Sen jälkeen olen useamman vuoden ollut sieluni ohjaamassa muutosprosessissa. Ihan itsekseni, kun ei samanhenkisiä ollut lähellä.

Muutama vuosi myöhemmin tuli ilmi, että olin  noudattanut jonkin (en muista minkä) terapiamenetelmän kulkua. Vaikka minulla ei ollut mitää hajua, mitä olin tekemässä. Menin vaan virran mukana. Aika jännä. Mut jos olen ollut päätohtori entisessä elämässä ja osasin siksi toimia itseäni ohjaten.  ::)

Minulla ei ihan karmeimpia traumoja ole toimintahäiriöisestä perheestä, mutta ehkä keskivertoa hieman enemmän kuitenkin (alkoholi ja koulukiusaaminen). Ja se on ihan ok. Ei surullista eikä kärsimyksen kultaamaa. Kaikilla taitaa olla ainakin jotain "traumoja", ellei sielun syy tulla tälle pallolle ole joku syy kuin ihmiskehossa elämän kokeminen... Tuo "lepoelämä" kuulostaa ihanalta tässä tämänhetkisessä puristuksessa.

Tuo oli myös hyvä uutinen, että sinkkuna on parempi käydä asiat läpi, niin saa työrauhan. Olen ollut sitä mieltä itsekin, mutta toisaalta olen aina välillä kyllästynyt yksinoloon. Paino sanalla kyllästynyt, en epätoivoinen tai parisuhdetta kaipaava.  ;) Mutta ei ole edes osunut kohdalle sellaista, joka olisi kolahtanut (ja mahdollisesti katkaissut hyvän muutosputken). Ikään kuin maailmankaikkeudesta (joo, yleistävä...) olisi yhtäkkiä hävinnyt piiiitkäksi aikaa kaikki kiinnostavat ja kiinnostuneet miehet, siis nämä ominaisuudet samassa paketissa. Lohduttavaa tietää, että sinkkuudella voi olla ihan oikeasti tärkeä tarkoitus. Se tarkoitus tapauksessani olisi: käydä tämä muutosprosessi alusta loppuun, ilman ylimääräisiä häiriöitä. Koska siinä rakastumisen mielenhäiriössä helposti unohtuu kaikki "epäoleellinen" kuten traumojen purku, henkinen kasvu ja muu diipadaapa.  ;D

Minun on myös helppo tarkastella maallista vaellusta sielun näkökulmasta. Helpompi kuin maallisemmasta näkökulmasta, sillä sielun näkökulma antaa jotenkin mukavemmin vastauksia kysymyksiin. Vastaukset on helppo löytää ja samalla näkee tavallaan palapelin isompana, jos ei valmiina, niin osia valmiista. Ja ymmärrys asioiden perimmäiseen tarkoitukseen (lempiaiheeni) aukeaa helpommin, kun voi katsella asioita tavallaan kauempaa, objektiivisemmin. Toki tässä on itsesepitettyjen "syiden" vaara, mutta samapa tuo. Jos resonoi, niin sitten se on ok, kärjistetysti.

Mutta sitä ihmettelin, että meitä sielun näkökulmasta katsomiseen taipuvaisia olisi vähän...? Näissä piireissä?  :o Voiko tämä olla totta? Tuli ihan friikki olo.  ;D Minä en ole ollut missään kehityspiireissä fyysisesti, enkä kovin kauaa ja syvällisesti tälläkään foorumilla, niin olen vähän noviisi näissä asioissa. Siis siltä osin, miten yleinen trendi menee. Olen vaan tallannut yksikseni ja tavallaan eristettynä.
Mut ei se mitään, kyllä mä kestän. Pidän nämä henkiset Camel Bootsit edelleen jalassa ja jatkan tarpomista, koti-ikävästä huolimatta. Olisi vain kiva olla edes joskus "omien parissa", niin saisi vertaistukea. Ettei kaikkea tarvitsisi pähkäillä itsekseen. Mut onneksi Eklektikko löytyi. I'm happy.  :)

Jos viittaat joihinkin vanhempiin viesteihin, niin ne juontavat samantyyppisestä turhautumisesta, kuin mitä totisuskovaisten kanssa keskustellessaan saa kohdata, kun kaikki selitetään "koska se on jumalan tahto" (joo, ihan hyvä yksi näkökulma, mutta etkö ole ajatellut mitään muita vaihtoehtoja?), eikä siis mistään että kukaan olisi friikki. Jos omanlaisensa ajattelutavan omaaminen tarkoittaisi, että olisi friikki, niin kaikkihan sitten ovat friikkejä  ;), eihän sitä nyt ole mitään järkeä ajatella oman sisimpänsä vastaisesti vain koska kaikki muutkin ajattelevat niin. Tämä foorumi on mukava juuri siitä, että täällä ollaan avoimia myös vähän "hörhömmille" ajatuksille. Välillä kuitenkin tuntuu, että täällä ajaudutaan olemaan kuin jonkin uskonnon foorumilla, jossa jotkin tietyt selitysmallit otetaan annettuina eikä niitä kyseenalaisteta. Kuten esim. sielun suunnitelmat, edelliset elämät yms. Ne kun kuitenkin yhä ovat uskon kysymyksiä ja siten yksiä monista näkökulmista tähän maailmaan. Jos niitä ei koe omakseen, ne eivät oikein perustele yhtään mitään, kuten ei tuo "koska se on jumalan tahto" -ajatuskaan.

Aiheesta,
En itse jaa täysin sitä ajatusta, että jos etsii syyn, jossa jokin ulkopuolinen tekijä (kuten vanhemmat tai ennen syntymää valitut oppitehtävät) on aiheuttanut tämän hetkisen kärsimyksen, että se riittää. Perinteinen psykologia aika vahvasti on nojannut tähän käsitykseen, että kun syy selviää, kaikki jotenkin maagisesti aukeaa. Syiden tai mahdollisten syiden avaaminen voi helpottaa olotilaa kyllä suuresti, mutta entä sen jälkeen? Aikuinen ihminen on kuitenkin itse toimiva yksilö, eikä heittopussi. Aikuisena on mahdollisuus itse päättää mihin suuntaan haluaa yrittää kehittyä. Se, että selviää jokin selitysmalli kuten "vanhempieni suhtautuminen minuun on tehnyt minusta tällaisen" ei selitä sitä "millainen ajattelu-/toiminta-/tunnemalli minun omassa päässäni on, mikä on saanut minut jatkamaan tätä itselleni kärsimystä aiheuttavaa asiaa yhä aikuisena". Vanhempi oli silloin joskus, mutta niitä nappeja painellaan tällä hetkellä ihan minusta itsestäni. Mikään tietenkään ei ole helppoa eikä muuttuminen ja kehittyminen tapahdu sormia napsauttamalla, asioille pitää antaa aikaa ja itselleen pitää osata olla armollinen. On kuitenkin hyvä muistaa se, että itse rakentaa elämänsä ja vastuu siitä mitä nyt tässä hetkessä tapahtuu on itsellä. Mutta siis, tämä yksi näkökulma tähän samaan soppaan, tavallaanhan se on tuolla muuallakin seassa.

Jos nyt jatketaan vielä, niin se mikä minulle on tuonut helpotusta on se, että hyväksyn että olen tällainen. Vaikka mulla olisikin vain tämä yksi elämä, niin se on silti ok mitä olen. Mitä tahansa en tämän elämän puitteissa pysty tekemään, yksi valinta sulkee toisia pois, mutta minulla on silti mahdollisuuksia rakentaa elämääni ja itseäni siihen suuntaan mitä haluan. Se on ok, että olen keskeneräinen, pyrin pikku hiljaa kehittymään, mutta en ota siitä stressiä. Olen välillä heikko ja välillä vahva. Voin olla tyytyväinen itseeni niinä hetkinä kun olen onnistunut.

Olen menneitä tonkinut ihan tarpeeksi ja niiden vaikutuksia itseeni, tällä hetkellä pidän siitä että kaikki tärkeä on lopulta hyvin yksinkertaista. Menneisyys on tehnyt minusta sen mitä olen, en vaihtaisi sitä pois, mutta minulla ei ole tällä hetkellä enää tarvetta sitä miettiäkään. En ole "se, joka joutui kokemaan tällaista", vaan olen "minä, joka olen tällainen". Koskaan en ole pitänyt sanasta uhri. En ole halunnut ajatella olevani minkään uhri, ainoastaan vain kokenut jotakin, mutten uhri.

Aiemmin ajattelin, että minulla mielenä on ohjat käsissä ja yläkerrasta voi tulla vinkkiä ja ohjausta. Sitten kun tulee ylämäkiä, voi puida nyrkkiä yläkertaan ja olla tyytymätön. Mutta sitä mukaa kun olen omaksunut sielunnäkökulman, olen "muuttunut sieluksi, joka asuu ihmiskehossa". Tapahtumat ovat siis minun valinta, vaikka mieleni ei niitä voi muistaa (sillä on kokemus vain tästä elämästä). Minulla on edelleen mieli, mutta olen mielenäni oikeastaan vain silloin kun olen epätasapainossa (kuten viime kuukausina on tapahtunut...). Tavallaan muistan koko ajan olevani tässä kehossa, en tämä keho ja käyttäväni mieltäni, mutta en ole tämä mieli. En pui enää nyrkkiä yläkertaan koska minä olen se yläkerta. Lainausmerkeissä. En vain muista, mitä tietoisempi osa itseäni on seuraavaksi päättänyt kokea. Ja miksi puhun tästä niin paatoksella tai uskonnollisesti, johtuu siitä, että olen ihan itse mielenäni keskustellut sieluni kanssa, vuosia. En ole lukenut asiasta ulkopuolista tietoa kuin minimaalisesti. Nykyään saatan lukea jotain ja aivan samat "opetukset" löytyy niistä lähteistä. Olen siis saanut kokemuksellista tietoa sieluista ja niiden elämästä. Näin ollen ne ovat minulle oikeita ja todistettuja asioita.  :)

Mutta en ole millään lailla vastaan maallisempaa näkökulmaa. Rakkain ystäväni ei tiedä näistä sielu- tai muistakaan asioista hölkäsen pöläystä, mutta hän elää silti samojen "hyveiden" mukaan. Katsoo siis asiaa maallisemmasta näkökulmasta, uskoo Jumalaan, ei usko edellisiin elämiin, mutta on tietämättään hyvin henkinen, jopa opettajan luokkaa. Aivan uskomattoman upea ihminen. Ja tässä onkin tavallaan tämä dikotomia, kaksipuoleisuus, vai miksi sitä kutsutaan: molemmat ovat "oikeassa". Ihmisen käytöshäiriöt esim. voivat olla sielunsuunnitelmaan tavalla tai toisella kuuluvia JA ne voivat olla seurausta maallisen elämän kokemuksista ja traumoista. Esimerkki: Kerroin hänelle edellisestä elämästäni ja niistä teemoista, jotka ovat samankaltaisia tässä elämässä. Ne ovat olleet toisintoa, jotta pääsisin käsittelemään saman teeman asioita "traumatisoituneena", eli minulla on niitä nappeja. Hän näki sellaisen vaihtoehdon, että tämän elämän kokemukset ovat niitä mitä ne ovat ja olen niistä kehittänyt "edellisen elämän", eli tavallaan luonut mielikuvituksessani sen entisen elämän, pohjautuen tämän elämän kokemuksiin. Ja tämän elämän kokemukset käsittelemällä löydän tasapainon. Vaikka näkökulmat poikkeavat toisistaan, loppuratkaisu on sama: tunnistaa kipukohdat ja löytää tasapaino. Riippuu ihan katsojasta, kumman puolen (tai jonkin muun) valitsee.  :)

Ehkä se ei riitäkkään, että tiedostaa mistä mikäkin trauma on saanut alkunsa. Minä lähden henkilökohtaisesti siitä, että ensin tietää ja sitten ymmärtää. Oli se ymmärtäminen tullut sielun näkökulman kautta tai mielen näkökulman kautta.
Esim. Äiti teki sitä ja tätä:
sielun näkökulma - se oli sovittu asia ja sielu rakastaa suuresti. Vaihdetaan rooleja joskus. Tämä tapahtui, jotta saisit tietyn haluamasi kokemuksen.
Mielen näkökulma - äiti oli joutunut kokemaan sitä ja tätä joten hänellä ei ollut eväitä parempaan vanhemmuuteen. Jos äiti olisi tonkinut asiat ja saavuttanut tasapainon, hän olisi voinut tietoisesti mukautua paremmaksi vanhemmaksi, tms., mutta niin ei käynyt. Nyt sinun on vain sulateltava asia ja löytää tasapaino.
Näin ihan hatusta vedettynä.
Molemmista ihannetapauksessa seuraa ymmärrys äitiä kohtaan, jolloin trauma purkaantuu ymmärryksen myötä. Sitten voi tietysti joutua vielä kulkemaan anteeksiannon kautta, mikäli se ei seuraa automaattisesti.

Joka tapauksessa: tietämisen ja ymmärtämisen jälkeen voi opetella tietoisesti muokkaamaan käytöstään ja muuttumaan ihmisenä siten, ettei toista esim. vanhempiensa rooleja, jotain tunnelukkokäytöstä tai muuta. Jos jatkaa aina vaan pään lyömistä seinään, valitsee aina juopon miehen, tms. on selvää ettei ole oppinut pois jostain tavasta. Eli toistaa jotain opittua "virhekäytöstä", jolloin vetää puoleensa samanlaista kakkaa uudelleen ja uudelleen. Ja se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus jos on kasvanut "toimintahäiriöisessä perheessä" eikä ole purkanut oppimiaan käytösmalleja.

Tietenkään pelkkä epätasapainon syyn löytäminen ei poista sitä epätasapainoa. Eihän sen selville saaminen että on syönyt ruokia jotka sotkevat insuliinimetaboliaa yksin sitä insuliinimetaboliaa saa toipumaan, pitää muuttaa niitä syömisiään. Samalla lailla epätasapainon syyn löytäminen ei tietenkään tasapainota mitään, kyllä se tasapainotus täytyy tehdä ihan itse erikseen.

Mutta se syyn löytyminen on usein osa prosessia, jossa ihminen alkaa edes ensimmäistä kertaa myöntää että on jotain epätasapainoa ja ennen kaikkea että sille itse voisi tehdä jotain. Sitten alkaa vasta se tasapainottuminen.

Minä olen kokenut ehdottoman välttämättömänä itselleni kuljettaa koko ajan maallista ja hengellistä rinnakkain: Hengellinen näkökulma auttoi päästämään irti katkeruudesta, kun 'miksi minulle tapahtuu  näin' kysymykset muuttuivat ymmärrykseksi sielun itselleen valitsemista oppitunneista ja energiahoidot antoivat tukea toipumisessa. Ne sisäiset solmuni sitten työskentelin pois maallisen psykologian keinoin, kognitiivis-behavioristisella ysm. työskentelyllä

Ihan samalla tavoin kuin toipumisessa, niin ihan arkielämässäkin näen tärkeänä kuljettaa maallista ja hengellistä tasapainoisesti rinnakkain, kumpaankaan yksin keskittyminen tuottaa yleensä ongelmia.

Maallinen ja henkinen rinnakkain, muutenhan tukahduttaisi toisen puolen ihmisyydestään. Mutta sitten taas mikä se henkisyys kenellekin on? Tulee näin mieleen, että voi olla olemassa kaiken henkisen kieltävä skeptikko, mutta toisaalta voi olla olemassa maallista ja henkistä tasapainossa rinnakkain kuljettava skeptikko, hänelle se henkisyys vain on jotakin muuta, jotakin omaa. Perinteinen tapa ajatella henkisyydestä on se, että kuuluu johonkin uskontoon tai uskoo joihinkin tiettyihin uskomuksiin, ja jos ei usko mihinkään niistä on vain maallinen. Mutta tämä jokseenkin on aikansa elänyt ajattelutapa.

Se taas johtaa siihen, että näistä henkisistä kysymyksistä ei voi puhua enää kuin näkemyksinä ja se ainakin minua kiehtoo, en ole koskaan tuntenut omakseni omaksua joidenkin sääntöjen mukaista todellisuutta näin abstrakteista asioista. Mutta siihen tulee välillä petyttyä, että kun nuo sielunsuunnitelmat taitavat olla aika yleisesti omaksuttuja tällä hetkellä, niin useat ketjut kääntyvät niistä puhumaan ja silloin jää ne ihan uudet näkökulmat löytämättä. Olen ehkä sellainen etsijäluonne, että kaipaan löytää uusia näkökulmia asioihin ja monesti sen takia pistän keskusteluja tällä pystyyn. Henkisyys kyllä, mutta mitä muuta se henkisyys voi olla kuin se yksi teoria?  ::)

Oikeastaan, ei henkisyyttä pysty erottamaan maallisestakaan ihmismielen tutkimisesta, uskon että muiden muassa juuri tämän erotteluyrityksen takia psykologia on tieteenalana hieman ontto. Jo sosiaalitieteissä on enemmän sielua, mutta ehkä tämä on makuasia.

Voisin kuvitella että skeptikolle se hengellistä vastaava voisi olla vaikka nykyään paljon puhuttu mindfulness-harjoittelu, eli tietoinen läsnäolo ilman minkäänlaista uskonjärjestelmää ja muut vastaavanlaiset asiat. Ateisti/agnostikko äitini sanoo saavansa erittäin voimakkaita hengellistyyppisiä kokemuksia luonnossa liikkuessaan, kerran oli metsässä tuntunut kuulemma siltä kuin olisi joku luukku auennut sydämen kohdalla ja voimakas valo virrannut siitä ulos. Samaan aikaan oli tuntenut suurta yhteyttä kaikkeen olevaiseen. Eikä edelleenkään ole silti yhtään vähempää ateisti/agnostikko.

Minulle hengellisyys tuli ylipäätään mahdolliseksi vasta, kun tajusin että voin rakentaa juuri itselleni sopivan tavan olla hengellinen, koska kaikki jo olemassaolevat ovat kehittäjänsä mukaan tehtyjä 'mittatilauskenkiä' joita käyttämällä kuka tahansa muu saa enemmän tai vähemmän myös hengellisiä liikavarpaita, vaivasenluita ja selän asentovirheitä.  :)  Siksi olen Eklektikko. Eihän siitä mitään tulisi jos olisi vain yksi teoria eikä otettaisi huomioon että jokainen tarvitsee juuri senhetkiseen tilanteenseensa ja olemukseensa sopivan hengellisyyden.

Sitä sielunsuunnitelmaa ei minun toipuessani tarvinnut kummemmin pohtia, se vain auttoi päästämään irti yleensä käsittelemätöntä tuskaa ilmaisevista ja joskus sitä lisäävistäkin 'miksi' -kysymyksistä, jotta saatoin keskittyä siihen itseni tasapainottamiseen.

Minä tarkoitan henkisyydellä joakisen omaa henkilökohtaista henkisyyttä/hengellisyyttä, hierarkioita ja dogmia sisältävät uskonjärjestelmät ovat usein egon ansa hierarkioiden takia ja silloinmyös hengellisyyden este. Joku tosin voi niistäkin löytää omaa sisäistä hengellisyyttäni. Taas joudun siteeraamaan Kryonia, vaikka ehkä siitä joku ärsyyntyy: Kaikki uskonjärjestelmät ovat oikeassa kun sanovat että niiden kautta voi vilpittömästi etsivä löytää sen oman sisäkautta-kontaktinsa jumaluuteen ja ne ovat kaikki väärässä kun/jos väittävät että ne ovat ainoita joiden kautta se onnistuu.

Psykologia on oikeastaan pakko erottaa hengellisyydestä tietyssä määrin, jotta ei estettäisi ateisteja ja agnostikkoja myös tasapainottamasta itseään. Sen vuoksi näkisin käytännöllisempänä pitää maallinen ja hengellinen periaatteessa erillisinä järjestelminä, mutta että voisi suositella niiden yhdistämistä aina jos se oma maailmankatsomus ei ole sille esteenä.

LIsäys:
Pidän itse asiassa hengellisyyttä/henkisyyttä ja uskonnollisuutta täysin eri asioina jotka itse asiassa valitettavan usein sulkevat toisensa pois. Maailmassa on läjäpäin ihmisiä jotka on lupaa kysymättä vauvoina liitetty johonkin uskonjärjestelmään ja siinä on pysyttävä halusi tai ei, koska jos lähtee koko suku ja yhteisö hylkää tai pahimmillaan saa kuolemantuomion. (KYllä: Afganistanissa tuomittiin vuosi-pari sitten mies kuolemaan islamista luopumisesta, kansainvälisen yhteisön painostuksesta tuomio kuitenkin kumottiin tai jätettiin toteuttamatta ja mies sai muuttaa Eurooppaan, taisi saada Ranskasta tms. turvapaikan. Oli siis kääntynyt muslimista kristityksi.)

Ehkä tästä oli jo aiempana ketjussa:
Toipuminen onnistuu harvoin, jos jää pitämään kiinni vihastaan ja syyttelemään vanhempiaan. Toipumisprosessissa toki täytyy päästää ulos sisäisen lapsen oikeutetut vihantunteet, mutta aikuinen minä voi sitten suhtautua ymmärtäen ja rakastaen vanhempiin jotka yrittivät parhaansa.

Toipumisen edellytys on ymmärtää, että vanhemmat eivät ikinä ole pahoja tai ilkeitä, kaikki vanhemmat - niissä kauheimmissakin perhehelveteissä - tekevät parhaansa niiden resurssien mukaan mitä heillä on. Joillain vain on itsellään resurssit siinä määrin vähissä henkisellä puolella, että siitä seuraa toimintahäiriö perheeseen.

Ja virallinen tieto voi tuottaa samoja tuloksia: Vielä 1960-luvulla opetettiin vanhempia ettei huutavaa vauvaa saa ottaa syliin, jotta se oppisi olemaan hiljaa eikä pompottaisi vanhempiaan huudollaan. Tällaisesta tulee pikkuvauvalle kuolemanvaara-kokemus, joka aiheuttaa jonkinasteista traumatisoitumista. Miten vanhempia voisi syyttää, jos virallinen valistus on nurvallaan? Vielä 1500-1600 luvuilla uskottiin että lapset ovat eläimiä jotka pitää kurittaa ihmisiksi ja että lapsi ei aikuisena muista mitä lapsena tapahtui, joten on ihan sama mitä sille tekee. Ei sellaisesta ketään voi syyttää. Ja silti tuollaisista toipuvan ihmisen täytyy samaan aikaan saada käydä läpi ne sisäisen lapsen vihan ja katkeruuden tunteet, jotta niistä pääsisi eroon.

(Käytän sanaa toimintahäiriö, koska se kattaa kaiken mahdollisen lievästä niihin perhehelvetteihin ja kaikentyyppiset sellaiset; tykkään siitä neutraalina ja laajana terminä.)

Minä peräänkuulutan 'ajokorttia' lasten hankintaan sen vuoksi, että lasten kasvattaminen on tärkeämpi toiminto kuin auton ajaminen yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta, varoittavana esimerkkinä voidaan aloittaa vaikka Adolf Hitleristä, jota hakattiin koko lapsuuden ajan. Anteeksi natsikortin käyttö, mutta kun Aatu nyt on hyvä esimerkki. Samoin Josif Stalin, jota myös hakattiin koko lapsuutensa ajan.

Itselläni on toipuminen niin kesken mutta parantuminen olisi sikäli hyvä jos pystyisi katkaisemaan tuon vahingon ja olla omille lapsilleen sitten jotakuinkin ehjä. Vihan tunteet on sallittua ja ainoa joka auttoi mua hieman eteenpäin oli totaalinen katkaisu menneisyyteen ja niihin ns sairaisiin ihmisiin joka vielä on siinä vanhassa kiinni. Jo pelkästään kiltin tytön syndroomasta irtaantuminen, puhumattakaan läheisriippuvuudesta ja se että omat vanhemmat pitävät minua terepeuttina on jo sellainen paska kokonaisuudessa että ikinä enää en suostu tallaiseen, tulee varmaan viemään lopun elämän  :P

Tiedättekö mitä. Olen sitä mieltä että ne vanhemmat jotka ovat sössineet lapsuuden saa luvan kyllä kestää se viha ja katkeruus joka lapsilla on. Jokainen meistä varmasti ymmärtää että ne on voinut aiheuttaa niin paljon kipua ja muita ongelmia että paluuta äidin tai isänrakkauteen ei ole enää mahdollista. Jokainen itse valitkoon milloin on valmis antamaan anteeksi ja parantua.

Se on myös jännä juttu, miten vanhemmalleen katkera lapsi alkaa itse vanhemmiten muistuttaa vihaamaansa vanhempaa. Juopon lapsi voi vihata isänsä tai äitinsä juopottelua siitäkin huolimatta, että itse joisi kahta kauheammin ja aiheuttaisi tällä kärsimystä omille läheisilleen. Tämä siis siinä tapauksessa, mikäli kipukohtia ei ole pystytty käsittelemään eikä eheytymistä ole tapahtunut. Joskus lapsi voi tehdä asiat tietoisesti  huolimatta ihan päinvastaisia valintoja kuin vanhempansa, mutta joskus kolmekymppisenä hän saattaa sitten kauhistua, että minähän teen tämän ja tämän asian just niin kuin äiti/isä. ;D

Kyllä se vaatii melkoista syväsukellusta itseen, jos oikeasti haluaa katkaista sukupolvien ketjun nimenomaan noissa kärsimystä aiheuttavissa asioissa.

Totta, Avicii, se on sitä karmaa puhtaimmillaan. Mutta toisaalta:
Vihaiset ajatusketjut eivät poista vihaa, ne lisäävät sitä. Niinpä mikä tahansa muu kuin puhtaan tunteen ulos purkaminen haittaa ihmisen omaa parantumista. Vihaiset ja katkerat puheet ja ajatusketjut haittaavat paranemista sitä vihaa lisäämällä.

Vain puhdas sanaton tunteen ulospurku poistaa sitä vihaa. Joten vaikka kuinka tuntuu reilulta että lapset saavat sitä vihaa ja katkeruutta ilmaista, niin se hidastaa näiden lasten omaa paranemisprosessia. Eli onko se sen arvoista ollenkaan?  :o

Hyvä pointti Lilli. Meneehän se usein niin että se mitää saa perinnöksi jatkuu sukupolvelta toiselle. Tätä olen yrittänyt katkaista, olemalla jollain tasolla erilainen ja antaa toisenlaiset eväät omille lapsilleni.
Olen vasta siinä vaiheessa että olen alkanut tunnistamaan vihantunteitani ja pääsemässä kiltin tytön viitasta, joten koettakaa kestää tässä menee se oma aika. Kapinoin nyt jonkun aikaa  ;D
Voitte vain uskoa kuinka radikaali olin kun ensimmäistä kertaa uhamasin omaa isääni joka on hallinnut meitä lapsia koko ikänsä vaikka ollaan jo aikuisia. Huh huh..

Joo, ylilyönnit alkuvaiheessa kun alkaa ensimmäistä kertaa suojata niitä terveitä rajojaan ja ilmaista tahtoaan ovat tosi yleinen juttu ja tuttuja minullekin. Voin kuvitella sen shokin määrää ympäristöllä siinä vaiheessa.  :D

Mutta se on tosiaan aika tavallista ja luonnollista, kun on ensin käynyt yhdessä äärilaidassa, pitää käydä edes hetken verran siellä toisessa äärilaidassa, koska koko skaala ehkä sitten pitää kokea ennen kuin löytää sen kultaisen keskitien.

Niin ajattelitko ottaa puheeksi vanhat asiat vanhempiesi kanssa? Joskus harvoin olen nähnyt, että tämä on onnistunut ja jos näin käy, niin ollaan todella onnellisessa tilanteessa. Asioiden puiminen vaatii kuitenkin vanhemmilta yhteistyöhalukkuutta, eikä sitä aina ole. Jos kissan nostaminen pöydälle ei onnistu, niin sitten se viha on käytävä lävitse muulla tavalla.

Ei mun vanhemmat pysty kohtaamaan sitä, olen yrittänyt. Oma äitini on paranoidinen skitsofreenikko ja aina kun puhutaan mun lapsuudesta niin äiti valehtelee ja kun yritän varmistaa asian isältäni, hänkin on jäänyt kiinni valheesta. Ei mulla ole muita keinoja kun vain nyt olla vihainen. Onneksi käyn itse terapiassa niin se on auttanut pitkälle ja siellä tiedetään miten tämä prosessi etenee, joten olen ihan hyvissä käsissä. Harmittaa vain kun omat vanhemmatkin on omassa häiriötilassa niin heistä ei saa mitään irti.

Piti vielä sanoa että onneksi olen kyennyt avamaan sydämeeni, ilman sitä tästä ei tulisi mitään. Tottakai mulla on myötätunto vanhemipani kohtaan koska niin vaikea elämä heilläkin on ollut. Se kompensoi aika paljon tätä mun menneisyyttäni. Suosittelen siis että avatkaa ensin sydämenne niin paraneminen on helpompaa  :smitten:

Onneksi toipuminen ei vaadi minkäänlaista asioiden läpikäyntiä vanhempien kanssa!

Päin vastoin, on itse asiassa parempi käsitellä asiat tykönään ihan hiljakseen ja antaa vanhempien olla rauhassa. Heillä ei ole edes mitään mahdollisuutta myöntää tehneensä mitään pieleen, elleivät aivan sattumalta juuri samalla hetkellä ole itse omista syistään aloittaneet samanlaista toipumisen prosessia kuin lapsensa. Se on niin epätodennäköistä, että sen varaan ei juuri kannata laskea. Tai vanhemmat voivat olla jo kuolleet, eli on todellakin onni että heitä ei toipumisen prosessissa tarvita  lainkaan.

Eivätkä ne vanhemmat välttämättä valehtele tietoisesti sanoessaan asioita jotka eivät ole totta: Ihmispsyyke suojaa itseään myös liian vaikeilta asioilta muuntamalla totuutta/muistikuvia tapahtuneista asioista niin, että ne tulevat ihmiselle helpommiksi kestää. On aivan mahdollista, että vanhemman psyyke ei kestäisi totuuden kohtaamista. (ja paranoidilta skitsofreenikolta varsinkaan en menisi odottamaan minkäänlaista kosketuspintaa todelliseen maailmaan yhtään missään asiassa)

Toipuminen on toipujan oma prosessi jonka voi aivan hyvin tehdä ihan ilman ongelmien aiheuttajien kanssa käytyä dialogia. Ja hyvä niin.

Aivan totta. Huomasin että se oli hyödytöntä koska he eivät kestä kohdata ne asiat ja tuskin koskaan. Mutta minä elään sen kanssa joten on minun vastuullani hoitaa itseäni kuntoon. Onneksi mielenterveystoimistolla aika pitkälle osataan ohjata mua oikean suuntaan koska en ole koskaan elänyt ns normaalia elämää vaan kaikki on ollut ympärilläni enemmän tai vähemmän ns epänormaaleja ja kaikilla on ne omat ongelmansa.
Tykkään myöskin itse, omassa rauhassani ja yksin hoitaa nämä asiat, menevät sitten omalla painollaan. No hurry  :smitten: