Astro Foorumi

Varsinkin täällä henkisissä piireissä käytetään paljon tätä "egon temppuilua" ja "suhtaudu rakkaudellisesti ja ymmärtäväisesti" (anteeksi että lainasin suoraan toisesta ketjusta, mutta nämä termit ovat juuri niin tyypillisiä, joita olen kuullut todella monta kertaa todella monen eri ihmisen suusta, eli siksi siis nämä tässä).

Itseäni välillä tympäisee, että mitä hienoa hyssyttelyssäkään nyt lopulta on, ei sillä tavalla mikään muutu paremmaksi. Rakkaudellisuus muodostuu luonnollisesti, kun elämänsä arkoja kohtia ja muutenkin itseään kehittää, asioihin ei enää reagoi samalla tavalla myöhemmin. Mutta ei tätä kehitystä minusta voi pakottaa ennen aikojaan, silloin vain sulloo negatiiviset tunteensa takaraivoon ja yrittää kieltää niiden olemassaolon. Ja toisaalta moni tilanne taas vain on sellainen, joka vaatii suoraa puhetta tai toimintaa, muuten mikään ei muutu.

Toinen ääripää taas on tämä "sanon kaiken suoraan, koska se on parempi kaikkia kohtaan", joka taas on lopulta tekosyy sille, ettei voi myöntää loukanneensa muita. Tästä en tällä hetkellä tässä aloitusviestissä jaksa enemmin pohtia (vaikka asia merkittävä onkin), mutta keskustelun aloitukseksi tämäkin puoli asiasta.




Eli astrologisesti katsottuna sitten, tässäkin yksi syy miksi nostin tämän nyt keskusteluun, sillä olen itse vahvasti kala, joten minun pitäisi olla kaikin mahdollisin tavoin hankaluuksia välttävä. Tavallaan olenkin. Mutta sitten olen myös vahvasti jousimies, joka ei jaksa mitään tekopyhää hyssyttelyä, vaan arvostaa sitä, että suoraan keskustellaan asiat alta pois ja sitten kaikki on taas hyvin. Jälkimmäinen toimintamalli on sellainen, jota mielummin myös haluan toteuttaa (se on myös ollut lapsuuden perheessäni läsnä). Lähimmissä suhteissani toteutankin enemmän jälkimmäistä ja kevyemmissä taas edeltävää, sillä en halua kuitenkaan turhaan loukata ketään. Nielen monet asiat, joilla ei kuitenkaan suurempaa merkitystä minulle ole, jotta rauha pysyisi maassa ja muutkin saisivat "hyvää" osakseen. Joskus ihmettelen miten pehmo oikein olenkin, kukaan muu tuskin joustaisi sillä tavalla.  ???

Mites muut ja teidän karttanne?  ::)

Niin, eihän tuo ole muuten kuin korulauseisiin verhottu käsky, että OLE KILTISTI! Henkisistä asioihin suuntautuneet ihmiset ruukkaavat olla muutenkin liiallisuuksiin asti kilttejä, ja kiltteyttä on usein käytetty vielä räikeästi hyväksi, joten ymmärrän kyllä hyvin, miksi päreet palavat hyssyttelystä. Kristillisessä opissa tuhmat ihmiset joutuvat helvettiin, Secret-oppeja seuraavat pyrkivät hampaat irvessä positiivisuuteen, koska pienikin negatiivisuus voi vetää puoleensa ongelmia.  :buck2: Kuplaksi muodostunut positiivisuus räjähtää aikanaan kyllä käsiin ja ne mahdolliset negatiiviset tunteet on käytävä läpi joka tapauksessa.

No anyway, Suomi on tunteiden ilmaisun suhteen kehitysmaa, ja mm. minä olen joutunut opettelemaan kantapään kautta jokseenkin säädyllisen tavan ilmaista tunteitani niin, että toinen osapuoli ei niitä kuoliaaksi säikähdä tai ota niistä liikaa itseensä. Samoin myös toisinpäin: muilla voi olla tunteita, jotka minun on otettava vastaan ja pohdiskeltava niitä mielessäni. Harjoitushan tässä tekee mestarin ja kehitystä tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Yksikseen on helppo olla NIIN valaistunut, mutta kohtaapa vaikka se naapurin hankala tyyppi, niin zen-tila saattaa horjahtaa muutamassa millisekunnissa synkkiin syövereihin.. Itse testaan zen-tilan vakautta uhmaikäisen poikani kanssa.  ;D

Sitten astrologiaan: minä nautin kunnon väittelyistä siihen asti, kun väitellään asioista ja toisen persoonaa kunnioitetaan ja yritetään edes ymmärtää eriäviäkin näkemyksiä. Luultavasti Aurinko-Kaksosena tuollainen älyllinen verbaali-irrottelu käy ihan ajanvietteestä. 12. huoneen Rapu-Merkurius neliössä Saturnukseen ei kuitenkaan ole ollut ihan helpoin yhdistelmä, koska käytännössä tämä on ilmennyt tukkoisena kurkkuchakrana. Puhe on siis juuttunut kurkkuun silloin, kun olisi pitänyt puhua vähänkään tunnepitoisemmista asioista. Enää tämä asia ei ole ongelma. 12. huone on myös siitä hankala, että siellä sijaitsevat planeetat jäävät usein muilta näkymättömiin. Eli vaikka sanoisin suoraan, mitä mielessä liikkuu, niin ei toinen välttämättä kuuntele. Siksi olen usein ollut tilanteissa, missä olen sanonut jostakin asiasta monta kertaa nätisti ja sitten lopulta on pitänyt korottaa ääntään, jotta tulisi kuulluksi.

Olen maailman huonoin valehtelija, eikä minulla ole tapana harrastaa sitä. Olen siis sanonut asiat niin kuin ne ovat/koen niiden olevan ja kun tällä tavalla on toiminut ihan pienestä pitäen, niin tottahan asiat osaa jo ilmaista suhteellisen asiallisesti. En pidä erityisesti sellaisesta rehellisyydestä, jossa muiden kimppuun hyökätään ilkeimmällä mahdollisella tavalla ja sanotaan vain perään, että tätä mieltä minä sinusta olen. Hyssyttelyn ja verbaalisen hyökkäävyyden välillä on kyllä runsaasti sitä kultaista keskitietäkin.

 :kuu: :jousimies: ja puhun liiankin suoraan. Jonkun aikaa saatan katella kieroa tai epäkohteliasta toimintaa ja annan mahdollisuuden muuttua mutta jos sama meno sen kun jatkuu alkaa sitten tapahtua. Tiedän että olen loukannut moni ihmisiä ja anteeksi olen pyytänytkin. Mutta jos sietokykyäni koetellaan viimeiseen asti, teen hyvin selväksi mitä mieltä olen. Moni loukkaantuu niin pahasti että ei enää puhu kanssani ja moni mököttää pitkiäkin aikoja.
Mutta minun odotetaan aina olevan se joka ymmärtää ja on kiltti, mukava ja aurinkoinen.
Mutta saavathan huomata että minullakin on tosiaan mielipiteeni. Tiedän että tämä ärsyttää monia ja olen opetellut sanomaan lempeästikin mutta kun toisille se ei tehoa. Mutta kuvitelkaa miltä se tuntuu kun on vain pakko sanoa suoraan, ei vain voi kaunistella tai muunnella totuutta ja omia tunteita sen takia etteikö toinen kestäisi sitä mitä sanon. Häijy olen sitten äärimmäisen harvoin.

Jaa-a.
Tämä riippuu useimmiten siitä toisesta, kelle sitten pitäisi olla suora tai epäsuora. Riippuu siitä, katsonko hänen kykenevän ymmärtämään suoruuteni, vai onko hän mielestäni epäkypsä tai mielipiteessään ehdottoman jäykkä tms. Yleensä itse katson ja kestän jonkun aikaa, ja annan ihmiselle itse mahdollisuuden korjata asiat ja ajatella käytöstään, mutta ellei niin tapahdu, käännyn vain kannoillani. Selitän, jos toinen kykenee sen ymmärtämään, mutta en tuhlaa energiaani selittelyyn, mikäli koen sen turhaksi. En katsele tai kuuntele sitä mikä ei minulle sovi, ellei ole aivan pakko.
Mutta, aina en ajattele, ja usein miettimättä möläyttelen suoraa asioita enkä huomaa ottaa toisia huomioon, ja tulen tahattomasti loukanneeksi toisia tai tehneeksi itsestäni tökerön. Ja joskus vaan menee hermo johonkin asiaan tai ihmiseen...useimmiten kai asiaan. Sitten tulee.
Ja liekö sitten yksi syy, miksi minulla ei ole puolisoa, että vaadin ( tulen vaatimaan?   ::) ) häneltä sitä, että saan purkaa sanaista arkkuani, ja hän seisoo omilla jaloillaan eikä loukkaannu, vaikka terävä kieleni miten piiskaisi. Jälkeenpäin asiat voi ja pitää sitten keskustella kuntoon, ja kellään ei ole herneen hajuakaan nenässä enää. Suoraansanoen en tahdo pitää asioita sisälläni, ne on kestettävä sellaisina kuin ne ovat, tai ei läheinen, aikuinen ihmissuhde kanssani onnistu.

Minä muuten saatan muunnella totuutta, suoranaisesti valehdellakin, mikäli katson sillä saavani aikaan lopputuloksen joka on kaikille paras ja miellyttävin, sen sijaan että totuus, merkityksetön sellainen, mutkistaisi asioita ja loisi kitkaa asioihin joissa ei sellaista oikeasti ole. Lopputulos on tärkein, konsteilla ei ole niin väliä. Riippuu ihmisestä millaiseen lopputulokseen pyrkii. Tämä ei kuitenkaan toimi lähellä, koska lähellä asioilla on liikaa merkitystä, mutta kun mennään vähän kauemmas, eikä kellekään ole niin kovin väliä, niin noh.

Suora, mutta ei aina ehdottoman rehellinen.

Luin kirjoitukseni ja kuulostan ihan kauhealta akalta  ;D ;D Noh, ehkä olenkin  :smitten:

 :aurinko: :vesimies:
 :askendentti: :jousimies:  :aspect_con: :uranus: :aspect_con: :jupiter:
 :kuu: :oinas:
 :neptunus: 1.
 :mars: :venus:  :kalat:
 :merkurius:  :vesimies:
 :pluto:  :saturnus:  :keskitaivas:

Tätä kaipaan miehessä. Ja mitä valehteluun tulee niin valehtelen ihan sujuvasti sellaisille ihmisille jotka ei ole niin läheisiä eikä tarvitse enkä haluaa jakaa henkilökohtaisia asioitani. Mutta tätä tapahtuu aika harvoin ja läheisille olen pyrkinyt olemaan niin rehellinen kun vain itse tajuan missä mennään ja mikä tilanne on päällä. Näin ei ainakaan johdata ketään harhaan ja jokainen tietää mitä minulta voi odottaa jne. Se on reiluinta.

Anteeksi nyt kun tulen tähän ketjuun, vaikkei olekaan asiasta astrologista näkökulmaa, onpahan vain toinen asiaan liittyvä:
Kun aiheutamme ne omat tunteemme omilla ajatuksillamme, aiheutamme niitä vielä voimakkaammin silloin kun puemme nuo ajatukset sanoiksi/puheeksi. Niinpä vihaista puhetta suoltamalla on mahdollista suututtaa itseään vielä enemmän lisää, kuin pelkillä niillä vihaisilla ajatuksilla. Lisäksi aivojen peilisolut tekevät sen, että oikein vihainen ulosanti voi kasvokkain ollessa tarttua toiseen ihmiseen.

Vihainen puhe/huuto toiselle ihmiselle ei tee siis mitään muuta kuin aiheuttaa lisää vihaa ja ehkä vielä tartuttaa sen siihen toiseen ihmiseen. Tästä syystä en itse suostu moiseen ollenkaann, vaan pidän sääntönä sitä, että jos tulee tunteenpurkaus se puretaan yksin ollessa ja sitten jatketaan taas jäähyn jälkeen kun on rauhoituttu.

Vihan purkaminen sanoilla ei siis pura vihaa, se itse asiassa lisää sitä. Vihan purku onnistuu vain ei-verbaalisesti, sanattomalla karjumisella tms. Jos tämä ei onnistu omin toimin, täältä saa apua asiaan: http://www.kehoterapia.com/kurssit/vapautatunneenergiasi.html

Sen sijaan olen kyllä erittäin vahvasti asiallisen suoran puheen kannalla enkä jaksa ollenkaan hyssyttelyä. Mutta asiallinen  suora puhe ei ole vihaista puhetta, ei lisää vihaa eikä aiheuta tunnetartuntaa toiseen.

Varmaan olet Ekle tasan oikeassa, mutta, elämästä ei tule mitään ihan vaan "jeesustelemalla" joka asiassa, ja vihassa on omat hyvät puolensa, ja viha ja vihaisuus voi olla rakentavaakin, jos on tarpeeksi avarakatseisia ja kypsiä ihmisiä siinä vihaisina vastakkain.
Minä tahdon ihmisen, joka kestää tunteenpurkaukseni ja vihan ja vihaisuudet ilman että siitä seuraa mitään muuta kuin rakentavaa ja eheyttävää toimintaa sitten jälkeenpäin.
Tällähetkellä karjun tuota sanatonta karjuntaa ja muuta, koska ei ole ketään joka voisi ottaa vihani vastaan ja heittää sen minulle takaisin. Tahdon peilin, joka ei säry, kun siellä on kuvajainen omasta itsestäni, vaan heijastaa sen minulle takaisin juuri sellaisena kuin se onkin.

 :o :o :-\ Aivan aidosti en ymmärrä ollenkaan ja siksi kyselen lisää:

Miten se ettei lisää omaa vihaansa ja mahdollisesti tartuta sitä toiseen on jeesustelua?
Mitkä ovat ne vihan hyvät puolet?
Mitä hyvää on siinä, että lisää itse omaa vihaansa verbalisoimalla vihaa aiheuttavia ajatuksia?
Mitä hyvää on siinä, että voi aiheuttaa toiselle tunnetartunnan - siirtää vihansa häneenkin - kun karjuu toiselle?

Itse pidän vihan tunnetta hälytysmerkkinä: Se kertoo meille että terveitä rajojamme on tavalla tai toisella rikottu ja meidän tulee puolustaa niitä. Mutta se että lisää vihaansa ja karjuu sitä toisen naamalle on vain itse hälytysmerkin huudattamista paljon pidempään  kuin mitä sille olisi tarvetta. Sekin energia olisi paremmin käytetty keskusteluun itse siitä aiheesta.

Ja minä EN tarkoita, etteikö saisi olla vihainen ja tarvittaessa vähän karjahtaakin, jos tilanne - se omien rajojen suojeleminen - sitä vaatii juuri tasan sillä hetkellä. Mutta se, että on jokin aihe joka vaikka on nyppinyt jonkin aikaa ja siitä rupeaa huutamaan toiselle, lisää sitä vihaa suuremmaksi kuin sen oikeasti kuuluisi olla.  Ja vihainen puhe/huuto lisää vihaa, ei poista sitä. MItä hyötyä siitä on?  :o

Vihan tunne on mahtava ja voimaannuttavakin, varsinkin kun se on ns. oikeutettua vihaa ja siihen voi jäädä koukkuun. (Tunnetaan sellainen ilmiökin kuin draamanarkkarit: Jos on lapsuudessa nähnyt kotona paljon draamaa, sitä pitää normaalina ja ihmissuhteet ilman sitä tuntuvat jotenkin plaisuilta ja tylsiltä, nämä ihmiset nimenomaan haluavat hakeutua suhteisiin joissa on paljon sitä draamaa.)

Saa olla vihainen, saa puhua suoraan, mutta vihan lisääminen omassa itsessä ja sen mahdollinen tartuttaminen toiseen... minä vain en kykene keksimään siitä mitään positiivisia lopputuloksia. Negatiivisia sen sijaan paljonkin, se voi johtaa fyysiseenkin väkivaltaan.

Riitelevät pariskunnat varmasti tietävät, että riita puhdistaa joskus ilmaa. Sitten kun pahimmat pölyt ovat laskeutuneet ja kuohuttavista asioista puhuttu ehkä sovinnollisempaan sävyyn, niin vällyjen välissä käy suhina..
 
Sillä on kuitenkin väliä, miten ne tunteet tuo ilmi riidassa. Jos hyökätään verbaalisesti toisen kimppuun tyyliin: "Miksi sinä aina sitä ja tätä..", tai "Miksi sinun pitää olla aina tuollainen.." niin aikaiseksi saadaan loanheittokilpailu. Se ei yleensä puhdista ilmaa, päinvastoin. Jos taas lähestymistapa on vaikkapa: "Minusta tuntuu, että et välitä minusta, kun teet niin ja näin..", niin vastaanottajan puolella reaktiokin on ehkä toinen.

Minulla on tuttavapiirissä paljon Oinaita. Ovat juuttaat nopeita kiivastumaan, mutta myös nopeita rauhoittumaan ja tekemään sovinnon. Näin vahvalla Rapu-painotuksella en tietysti alkuun ymmärtänyt tällaista reaktiivisuutta, mutta sittemmin olen kyllä huomannut, että ei tällainen kiivailukaan huono asia ole.

Tässä taisikin olla puhetta siitä jos omaa sietokykyään koetellaan viimeiseen asti ja on ottanut jo epäkohdat esille mutta silti mitään ei tapahdu. Itse huudan harvoin lapsille tai kumppanille mutta jos ei kauniit ja lempeät sanat ala uppoamaan niin sitten se saattaa muuttua raivoksi. Viha on siinä mielessä hyvä polttoaine saada aikaiseksi muutoksia mutta väkivaltaisuuksiin ei kannata sortua. Ja tosi asia on että jotkut vain kerjäävät turpaansa, anteeksi mutta näitä kusipäitä on sitten maailma täynnä myös. Olkoon se heille opetukseksi missä kenekin rajat kulkee ja nyt en puolusta mitään väkivaltaa, en henkistä enkä fyysistä. Mutta toiset ei vain opi.

Minä koen niin, että se suorastaan lisää turvallisuuden tunnetta, jos voin olla vihainen ja karski ja pisteliäs sille toiselle, eikä minun tarvitse pelätä, mitä siitä seuraa, vaan että homma pysyy hanskassa siitä huolimatta ja rakentuu eteenpäin.
Ehkä tarvitsen moista oman vihan lisäämistä, koska sen ilmaisemisessa ja käsittelyssä on ollut vaikeuksia läpi elämäni. Se ei varmaankaan ole täydellistä, mutta lie asia, jonka harjoittamiseen tarvitsen kumppanin joka sen kestää. Jos siitä seuraa psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa, niin sitten on väärä kumppani ja se on soronoo.

Tunnistan tuon oikeutetun vihan koukutuksen itsessäni. Nykyään tiedostan sen, mutta kyllä vain, jos on jokin todellinen ja oikeutettu syy jostain ärähtää, niin tartun siihen ja suorastaan nautin (ainakin ennen )ja monta kertaa on mennyt yli. Nykyään alkaa olla paremmin hanskassa, ja tiedän, milloin olen hakemassa vain niitä kiksejä jotka moinen oikeutettu, pyhä viha, voi antaa. Siinä samalla sitä varmasti tulee purkaneeksi jotain aivan muutakin, kuin vain sitä, mikä asia on käsillä. Ja tämä ei ole sidonnainen ihmissuhteisiin, asia kuin asia kelpaa.

Ah ja niin, vaikka kiukkuaan ja vihaansa sille toiselle purkaakin, niin se ei tarkoita että pitäisi mennä henkiseen väkivaltaan ja mollaamiseen ja sellaiseen. Myös vihaisena tulee kunnioittaa toista ihmistä ja hänen rajojaan. Lapsuksia sattuu kiukuspäissään, mutta ei semmonen lyttyyn lyöminen ja oman egon pönkitys toista halventamalla kuulu edes riitatilanteeseen.

Tuli vielä mieleen yksi miehen ja naisen aivojen toiminnassa oleva ero, joka liittyy tähän asiaan: Adrenaliinin vaikutus aivotoimintaan.

Miehillä se haittaa pahasti/hidastaa älyllistä toimintaa, naisilla ei. Eli vihaiselta mieheltä on turha odottaa logiikkaa/järkipuhetta, naisella korkeammat aivotoiminnot voivat sen sijaan jopa vilkastua adrenaliinin vaikutuksesta. (Lähde: Harville Hendrix, Älä Mulle Huuda).

Heterosuhteissa siis ei voi odottaa puolisoiden reagoivan ollenkaan samalla tavoin tilanteissa, joissa ollaan vihaisia eli on sitä adrenaliinia liikenteessä.

Kehityshistoriallisesti loogista, että metsästävällä puoliskolla lajia reaktio on tuollainen: Ei kannata paljoa järkeillä, kun se sapelihammastiikeri on käymässä päälle...

Haa, tuo on Eklektikko oikein mielenkiintoinen ja järkeenkäyvä tieto  ::)

Ja yksi sen vaikutus voi olla oikeasti vaarallinen:
Jos nainen karjuu raivona miehelle ja aiheuttaa tälle sillä tunnetartunnan, ei miehellä sitten enää pelaa se logiikka ollenkaan kuten pitäisi ja väkivalta on todellinen mahdollisuus. Tai sitten todellinen mahdollisuus ovat myös todella törkeät verbaaliset loukkaukset jotka vahingoittavat parisuhdetta mahdollisesti jopa pysyvästi ja korjaamattomasti, myöskin sen vuoksi että se järki ei pelaa.

Että sikäli näkisin vihan tahallisen lisäämisen vihaisella huudolla olevan turvallista ainoastaan kahden naisen välillä...  :(

Jatkuva toisen syyttely, arvostelu ja halveksuva asenne ovat jossain tutkimuksissakin havaittu eroa indikoivaksi tekijäksi. Tällaisessa myrkkysopassa ei paljon rakkaus kukoista ja siinä vain ajaudutaan omiin poteroihin olemaan puolustuskannalla. Mutta sinänsä riitelevät parit eivät eroa sen useammin kuin sopuisatkaan parit, kun riidat on pystytty käymään jotenkin rakentavassa hengessä. Asiaa on tutkinut mm. John Gottmann, alla pieni artikkeli aiheesta:

http://www.suhdesoppa.fi/riitely/riidan-kolme-vaihetta/

Halusin lisätä tähän yhden facebookissa kiertäneen kuvan, mutta en nyt löytänyt sitä. Joka tapauksessa siinä oli kuva kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta, jotka joutuivat riitaan. Ensimmäisessä kuvassa miespari nujakoi vähän aikaa ja toisessa kuvassa esitettiin tilanne viiden minuutin kuluttua. Riita oli nujakalla selvä ja he olivat taas parhaat kaverit keskenään. Naisparin kohdalla esitettiin tilanne niin, että vielä 20 vuoden kuluttua riitapukarit pitivät toisilleen mykkäkoulua..  Asia oli esitetty ihan huumorimielessä, mutta taisi kuvassa olla kuitenkin totuuden siementä.

Jotenkin tulee taas tunne kulttuurillisesta konstruktiosta sen Facebook-kuvan osalta:
Kun naisille ei kulttuurillisesti sallita suoraa agressiota, on sitten tyydyttävä passiivis-aggressiiviseen kaunan kantamiseen. Antiikin aikaan kaikille orjille oli mahdollista vaikuttaa elämäänsä vain suht. samoilla keinoilla jotka ovat nykyään ne kulttuurillisesti naisille sallitut. Sen vuoksi kieltäydyn ehdottomasti moisesta toiminnasta ja pyrin välttämään passiivis-aggressiivisten ihmisten seuraa.

Minä en ymmärrä miten riidellään rakentavasti:
Jos on huutoa ja vihan verbalisointia, viha lisääntyy, sille ei voi vain mitään.
Ja jos kyseessä on tiukka muutosta vaativa keskustelu ilman vihaista huutoa, sitä en taas määrittele riitelyksi, vaan keskusteluksi jossa ollaan ehkä kovastikin eri mieltäl asioista. Onkohan tässä vain sanavalinnoista kyse ja tarkoitamme kuitenkin samaa asiaa?

Minulle on tullut eteen se, että riitatilanteessa kumppani alkaa oikeiden asioiden lisäksi huutaa minulle asioista jotka ovat jääneet käsittelemättä edellisten suhteiden loputtua ja tulevat pintaan sitten aina jokaikisessä uudessa suhteessa, kunnes ne on käsitelty ja saatu pois systeemistä. Se tuntui tosi surrealistiselta, sillä ihan heti huomasi että huudon alun jälkeen kumppanin suusta tulevat asiat koskivat asioita, jollaisia minussa ei ilmene ollenkaan ja joita en ole tehnyt koskaan. Sellaista en jaksa/siedä ollenkaan, koska se on hommaa joka kuuluu terapeutille, ei puolisolle.  Jos ryhtyy puolisonsa terapeutiksi ei suhde ole enää parisuhde eikä seksikään enää innosta ja se suhde loppuikin sitten osittain tämän ongelman vuoksi. Ei se terapeuttikaan saa mennä potilaansa kanssa sänkyyn ja samalla tavoin puoliso ei voi ryhtyä terapeutiksi ilman että ihmissuhde menee siitä pilalle.

Tulipa mieleen noista indigoista että heillä on aika paljon sellaista kapinahenkeä ja soturimaisia ominaisuuksia. Jotkut vain oppivat konfliktien kautta rauhaan ja ymmärrykseen. Itse tunnistan itsessäni hyvinkin paljon soturimaisia piirteitä ja kapinahenkinen olen ollut ihan lapsesta saakka. Samalla puolustan kyllä heitä jotka sorretaan ja alistetaan jne.
Jokainen joka hakee uusia rajoja itselleen joutuu joskus kasvokkain jonkun ns vahvemman kanssa ja tämä toinen osapuoli voi sitten näpäyttää myös terveellisellä tavalla että tässä ne rajat kulkee. Aina ei tarvitse käyttää väkivaltaa tai agressioita mutta ihmisolennolle hyvin tyypillistä toimintaa.

Todennäköisesti.


Tämä on tuttua minullekin ja olen itsekin syyllistynyt joskus tuohon, että entisen parisuhteen selvittämättömät asiat ovat siirtyneet uuteen, näin on käynyt esim. nykyistä edeltävässä suhteessa. Siinä vaiheessa, kun itse huomasin tämän asian, selitin uudelle partnerille asian laidan ja pyysin häneltä asiaa vilpittömästi anteeksi. Tästä syystä tuli erokin vähäksi aikaa, mutta sitten suhde jatkui vähän ajan päästä puhtaalta pöydältä.

Huomaan kyllä myös helposti, jos toinen osapuoli riitelee oikeasti exänsä kanssa, eikä minun kanssani. Olen siis pelkkä sijaisnäyttelijä, eikä rooli oli hääppöinen. Tässä vaiheessa huomautan asiasta ja vetäydyn väittelystä. Tätäkin asiaa sietää jonkin aikaa, mutta jos aina vaan jää siihen sijaisnäyttelijän virkaan, niin kyllähän se suhde loppuu omaan mahdottomuuteensa.

Tuttua Lilli. Olen joutunut kaiken vanhan eteen kun tapasin yhden miehen ja sama juttu hänellä, ex vaikuttaa taustalla ja näkee minut välillä muiden naisten kautta. Pidemmän päälle todella raskasta  :-\

mulla on välillä poikaystävän kanssa sellasia tilanteita kun hän on siinä ihan toivottomassa kännissä, niin hän ilmeiseti tappelee itsensä tai jonkun exänsä kanssa.. tai ei ainakaan minun.. :D raivoo ja suurinpiirtein huutaa, että oo säkin siinä hiljaa vaikken oo sanonu mitään.. on aina eroamassa ja sanoo, että tiedän, että oon kusipää ja mä voin lähtee pois.. vaikka en yleensä ees sano mitään.. kysyn tyyliin, että mennäänkö nukkumaan.. niin johan alkaa sekoilu ihan jostain muusta..
tosi harmi, että hänen kanssaan ei näitä asioita voi keskustella.. ihan toivoton tapaus kommunikoinnissa.. välillä oikein mietin, että mitä mä ees teen tässä suhteessa, mutta vielä ei oo aika lähteäkkään.. elämä on kyllä ihanaa..!!
 :smitten:

Minulle juuri tuollainen oli eräs painava syy lopettaa se suhde josta nyt puhun. Sehän ei nimittäin koskaan tule muuttumaan ennen kuin hän itse oman itsensä (ei siis sinun pyynnöstäsi tai ihmissuhteen pelastamiseksi) päättää haluta käydä läpi ne vanhat asiat. Ja se on sitten sen verran tuskallinen prosessi, että kynnys siihen on niin korkealla että sitä voi olla valmis uhraamaan niin ihmissuhteen kuin terveytensäkin (päihteilemällä esim.) kunhan vain ei tarvitse ruveta käsittelemään niitä kipeitä vanhoja asioita.

Mikään keskustelu asiasta ei auta, kun kyse on vanhoista käsittelemättömistä asioista, jotka ovat peräisin aiemmista suhteista. Niinpää sillä ei oikeastaan ole väliäkään pystyykö miehesi aiheesta puhumaan. Ainoa mikä auttaa on se että hän käsittelisi ne pois systeemeistään. Minun eksäni ei nyt vielä 10 vuoden päästäkään ole ryhtynyt niitä käsittelemään, olemme nykyisin parhaat kaverit ja sellaisessa suhteessa nämä asiat eivät aktivoidu, joten kaveruus toimii erinomaisesti. Parisuhde ei tulisi kuitenkaan kyseeseen, sillä silloinhan ne vanhat jutut juuri aktivoituvat.

Sinänsä sääli, mies olisi ollut minulle suht täydellinen kumppani, jos olisi hoitanut kaiken vanhan painolastinsa pois systeemeistä (lapsuudenkotijutut + parisuhdejutut),  mutta ilman sitä homma meni siihen että en ollut kumppani vaan omaishoitaja/terapeutti, eikä sellaista jaksa kauaa katsella, vaikka näitä 'kohtauksia' ei kauhean usein tullutkaan.

En tiedä. Harva on niin valmis jokaiseen asiaan ja aika monella meistä vaikuttaa toi menneisyys tietyllä tavalla. Sieltä ollaan ammennettu kokemuksia niin hyvässä kun pahassa.
Itse annan kyllä aikaa kumppanille jos kumppani on sellainen että hän tosiaan pysähtyy miettimään asioita. Tietenkään kenenkään ei tarvitse olla kumppanin terapeutti mutta minulle ainakin kuuluu ihan luontaisesti tuo tukeminen mutta olen myös sanonut että, mt-toimisto auttaa jos tekee tosi tiukkaa. Enkä kyllä odota että mulle olisi kukaan terapeutti mutta onneksi itse tajuan suurimmaksi osaksi missä mennään, joten voi sitä kautta sitten oppia olemaan parisuhteessa vaikka olisikin vielä käsittelemättömiä juttuja. Jokaisella on se oma sietokyky.

Minä jaksoin kolme vuotta sitä, että kumppanin käsittelemättömät menneisyyden traumat aiheuttivat jatkuvasti jonkinlaisia ongelmia, ellei sitä karjumista joka olisi kuulunut edellisille kumppaneille, niin sitten jotain muita ongelmia. Uuvuin siitä melko perusteellisesti ja stressaannuin kovasti. Asia olisi ollut erilainen, jos hän olisi suostunut edes aloittamaan jotain terapiaa tms, mutta kieltäytyi siitä kerta kaikkiaan. Silloin ei paljoa ole tehtävissä ja ihmissuhde mutttuu hoitosuhteeksi.

Tämä oli erityisen selkeää sen vuoksi, että siinä vaiheessa olin saanut suht kaikki omat vastaavanlaiset traumani jo pois systeemeistä joten tiesin ihan saman tien mistä ne muille tarkoitetut karjumiset johtuivat. Luulenpa että jos minulla olisi ollut niitä myös, olisin jaksanut sitä uuvuttavaa ja turhauttavaa (mikään ei nimittäin muutu ennen kuin toinen suostuu aloittamaan oman prosessinsa ja siihen ei voi vaikuttaa millään tavoin) pidempäänkin - jos ei muuten  niin sen vuoksi, etten ehkä olisi ymmärtänyt mistä on kyse.

Aiemmissa suhteissa nuorempana sitä kesti eri lailla kun omat solmut olivat selvittämättä ja luulin että sellaista nyt yleensäkin on ihmisillä parisuhteissa, että se on muka jotenkin normaalia. Joskus tilanne on sellainen, että pariskunnasta voi sanoa että heidän traumansa sopivat erinomaisesti yhteen, sen sijaan että sanoisi että he sopivat erinomaisesti toiisilleen.  :(

Ymmärrän hyvin. Jäin miettimään sitä että ainakin nykyinen tuttavuuteni on sellainen että joudun ihan tietoisesti tekemään töitä traumojen ja temperementtini kanssa. Molemmat ymmärretään toinen toisiamme ja vaaditaankin aika paljon vapautta ja yksinoloa. Mutta jotenkin koen kuitenkin että kun on päässyt jyvälle asioista niin kykenee ja jaksaa tulla toimeen. Mutta tämä vaatii sitten töitä puolin jos toisin, ei vaan niin että yksi on se joka on valmis muuttumaan ja toinen jatkaa omia ratojaan. Enhän minä sitten koskaan voisi olla parisuhteessa jos minun pitäisi nyt alkaa kaikkia traumojani setvittämään yhdellä kertaistuimella.
Ystäväni sairastui vakavaan masennukseen ja tämä prosessi on toki vaikuttanut suhteeseen mutta ei ole mies jättänyt hänet sen takia, vaan jaksaa olla tukena omalla tavallaan. Mutta ymmärrän hyvin jos toinen on ja ei muutu miksikään niin tuolloin pitää vain antaa hänen olla omissa oloissaan ja etsiä itselleen sopivamman kumppanin.

Näen tässä siunauksen ja armollisuuden. Molempien haavat voivat myös yhdistyä rakkaudessa jos molemmat tietää miltä toiselta tuntuu ja kykenee puolin jos toisin toista kannustamaan. Mutta tämä vaatii sen että molemmat tajuaa tämän sydämmessä. Muuten se menee niin että molemmat uppoutuu ongelmiinsa eikä osaa lähteä sitä yhdessä purkaamaan.

Avicii: jos olisi edes suostunut aloittamaan prosessin... ei suinkaan käsittelemään kaikkea kerralla. Se iloinen asia näissä kun on se että 80/20 sääntö pätee: 80% ongelmista on käsitelty 20%:ssa ajasta ja niitä loppuja voi sitten hioa pikkuhiljaa vaikka loppuelämän, koska ne haittaavat sen verran vähän. Nämä usein alkavat purkautua sieltä kipeimmästä, eli eniten haittaavasta päästä (vaikka eivät aina.)

Mutta se siunaus ja armollisuus voi olla tosiaan myös siinä, että joskus tarvitaan se peili että edes huomaa itsellä olevan ongelman, minulla on takavuosina joskus käynyt niin, että konfliktitilanne kumppanin kanssa on vasta saanut huomaamaan kipupisteen itsessä. Jotenkin tuntuu vain siltä, että homma toimii parhaiten silloin kun molemmat ovat suunnilleen samassa vaiheessa prosessiaan.

Meidän ongelma oli se, että minun prosessini oli jo loppusuorallaan ja hänen ei edes vielä alkanut.  Se aiheutti myös sen, että kun tiesin itse että minuakaan ei olisi yhtään kukaan tai mikään ulkopuolinen taho saanut omaa prosessiani aikoinaan aloittamaan - sen impulssin piti  tulla omasta halustani - niin hyväksyin myös saman tien  myös sen, että minä en voi saada häntä millään keinoin aloittamaan omaansa. Niinpä  kun hän ei itse niin halunnut tehdä, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa suhde.

Aivan. Ymmärrän. Ehkä tämän takia ihmiset vaihtavat sen kumppanin useammin koska edellinen prosessi on saatu päätökseen ja toinen tietää sen ja tajuaa että on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Ja sitten löytää uuden kumppanin jonka kanssa voi puolin ja toisin olla samalla aaltopituudella ja jatkaa henkistä kasvua esim. Kätevää  ;D :smitten:

Minullla on ollut tosi antoisia vuosia-jälkikäteen-tajuamisia siitä, miten joku aiempi mukamas pieleen mennyt ihmissuhde on auttanut minua löytämään niitä omia kipupisteitäni ja saamaan niitä pois systeemeistäni. Silloin tulee aina suunnattoman kiitollinen ja rakkaudellinen olo sitä kyseistä eksää kohtaan ja sellainen tunne, että sehän oli todella onnistunut ihmissuhde, se täytti juuri sen kasvamisen tarkoituksen kuin pitikin.  :smitten:

Onnistunut ihmissuhde ei aina ole elämänpituinen ihmissuhde, korkeampi minämme järjestelee meille niitä ihan muihinkin tarkoituksiin. :smitten:

Totta. Näin minäkin ajattelin avioliitostani ja nyt tästä uudesta suhteesta. Kun työt on ready, good by ja uusi voi astua elämään  :smitten:

mulla on juurikin vähän vastaava tilanne siis mistä Ekle puhuit.. Pari vuotta tässä menty ja tosiaan omat traumat ja ongelmat aikalailla selvitelty että niitä jämiä jäljellä joista tuskin koskaan pääsee kokonaisuudessaan, enkä edes sitä odota.. ja toisella on kaikki vallan käsittelemättä, eikä tosiaan ole edes valmis niitä käsittelemään.. tiedän, että hänellä menee koko tämä elämä tätä samaa rataa eikä siihen ole mitään tehtävissä.. ja ihan vain juuri sen vuoksi, että hän ei itse ole valmis tekemään mitään asian eteen.. Itsellä mennyt aikalailla kaikki ihmissuhteet niin, että jokin läksy tai tehtävä ollut opittavana tai tehtävänä ja sitten uutta kehiin.. toivoisi silti, että joskus tämäkin "kierre" päättyisi ja voisi olla suht rauhallisesti jonkun kanssa.. Kai siihenkin on aikansa jos on.. hyväksyn silti tilanteeni sellaisena kuin on..
Onneksi on oppinut paljon edellisistä ja kasvanut itsekkin, niin on sitten oikean ajan tullessa helpompi puhua asia suoraan eikä vain kitua ja ihmetellä kuukausi/vuositolkulla että josko tää tästä paranis..

Downtempo: Se miesten erilainen reagointi adrenaliiniin oli, jos oikein muistan, aivorakennejuttu ei suinkaan testosteronista riippuvainen.

Mutta sitten ihminen voi kyllä konfliktitilanteessa saada ns. mantelitumakereaktion, jolloin myös ne älylliset toiminnot ohitetaan. Voi näyttää/kuulostaa samanlaiselta, mutta on aivan eri juttu: Adrenaliini vaikuttaa miehiin aina ko. tavalla, mutta mantelitumakereaktiot ovat sukupuolesta riippumatta yksittäisen vaarallisen/pelottavan tapahtuman jättämiä muistijälkiä, jotka samakaltaisen tapahtuman kohdalla (joka voi olla sitten vaikka se perheriita) laukaisevat reaktion. http://www.tiede.fi/artikkeli/392/pelko_voi_jaada_paalle


Oletko koskaan pystynyt saamaan otetta siitä, millaisia ajatuksia mielessäsi oli juuri silloin raivonpuuskan syntyessä? Mitä ajattelit juuri silloin näistä ihmisistä ja siitä mitä he tekivät/sanoivat? Ne ajatukset - joita et ehkä ehtinyt ollenkaan tietoisesti huomata - olivat ne jotka sen raivonpuuskan sinussa aiheuttivat, eivät nuo ihmiset. Jos pääset kiinni siihen mitä ajatuksia päässäsi on tuollaisessa tilanteessa, voit muuttaa omaa ajatteluasi pikkuhiljaa niin että et enää ajattele raivoa tuottavia ajatuksia. Se voi kyllä olla melko vaikeaa, mutta sitä voi simuloida vaikka kuvittelemalla/muistelemalla ihan yksin kotona tilannetta jossa noin on käynyt ja kirjoittamalla sitten nopeasti paperille täysin suoraan ja sensuroimatta kaikki ajatukset mitä päässä liikkuu. Sieltä löytyy suurella todennäköisyydellä asioita, joita kannattaa säättä (ääriajattelua, yliyleistyksiä jne), jolloin on vähemmän altis jatkossa aiheuttamaan itselleen raivoa.

Eräällä kurssilla sanottiin, että aina kun joku löytää teistä 'napin' jota painamalla teidät saa reagoimaan negatiivisesti, kannattaa olla kiitollinen tälle ihmiselle sen sijaan että olisi vihainen, sillä ilman häntä sitä nappia ei olisi löytynyt eikä olisi mahdollista itse työskennellä eroon siitä taipumuksestaan reagoida. Minua tämä ajatus on auttanut kovasti vuosien varrella silloin, kun ko. tilanteita on tullut eteen. Jossain vaiheessa se alkoi olla jopa kiehtovaa niin, että sen 'napin painamisen' aiheuttama negatiivinen tunne alkoi lievittyä jo ihan itsekseenkin hieman sen vuoksi, että melkein heti tuli sellainen ajatus että 'jännää, tällainenkin reaktio minulla on, enpäs tiennytkään!"


Nehän eivät välttämättä ollenkaan yritä yhtään mitään muuta kuin nimenomaan saada sinut kärsimään ja menettämään malttinsa, koska siitä tulee niille itselleen vähän parempi olo.  :-\  Se ainoa reaktio jonka toisia kiusaava haluaa omaa oloaan parantaakseen nähdä on paha olo ja kärsimys, mahdollisesti myös maltin menetys jotta voisi tuntea itsensä paremmaksi.  Siitä kannattaa ehkä pitää kiinni, että jos haluaa itse aikalisän tai kokonaan tilanteen poikki - puhuit tuossa vetäytymisestä, mikä kuulostaa tosi fiksulta tuossa tilanteessa - niin ei anna toisen puuttua siihen vaan pistää vaikka tilanteen poikki sanomalla että "nyt riittää, jatketaan toisen kerran" tms.  Ei kukaan voi pakottaa sinua keskusteluun tai edes olemaan paikalla, se on sinun päätöksesi.

Minusta kuulostaa tosi fiksulta sekin että et ole heidän kanssaan tekemisissä: Joskus ollaan vain niin eri aaltopituudella, että kukaan ei hyödy kommunikoinnin väkisin yrittämisestä ja joskus ihmiset myös ihan tahallaan kiusaavat ja provosoivat. Joskus se eri aaltopituudella oleminen on niin selkeää, että vaikka olisi työskennellyt itsestään kaikki ne provokaatio-napit pois, niin silti ei löydy yhteistä säveltä sillä tavoin, että yhdessäolo olisi viihtyisää tai antoisaa.

Hienoa miten paljon keskustelua.  :)

Eihän se mitenkään ole järkevää päästellä ilmoille vihaa, mutta kuitenkin lopulta monenlaiset tunteet kuuluvat ihmiselämään, ja luonnollisuuden ja aitouden nimissä niitä pitäisi olla lupa myös näyttää. Rajan pistäisin johonkin siihen, että kaikki minkä pystyy anteeksipyynnöllä hoitamaan kuntoon, eli pitkäaikainen henkinen väkivalta tai fyysisten vammojen aiheuttaminen ovat kuitenkin sellaisia, mitkä pitäisi pystyä hillitsemään ja purkamaan ulos tuohtumiset jollain muulla tavalla. Kuuhilda puhui tuosta, ettei peili saa särkyä, ja voin samaistua tuohon ajatukseen. Mikäli en pystyisi kaikkein lähimmälle ihmiselle näyttämään niitä negatiivisimpiakin tunteitani, joutuisin tavallaan esittämään jotakin mitä en ole. Ihan pelkkä suorapuheisuus on myös sellainen, että toiset järkkyy herkästäkin ja toiset pitää suoruudesta, että näillä janoilla ääripäissä olevat selkeästi joutuisivat toistensa seurassa jatkuvasti esittämään jotakin mitä eivät ole.

Kiihtyminen on aika vapauttava kokemus silloin, kun sitä ei ruve vetämään överiksi. Kun tunne vapautuu ja saa sen viestittyä ulos (mikä mielestäni on kaikkein tärkeintä siinä vapautumiskokemuksessa, että saa toisen tietoiseksi siitä tunteesta), alkaa huomaamaan uusia asioita ja voi jopa vähän ajan päästä ymmärtääkin sitä toista osapuolta. En tiedä, siitä voidaan olla montaa mieltä, miten toisen niskaan saa oksennella omia tunteitaan, mutta jossain järkevässä mitassa sitä pitäisi olla oikeus tehdä, itse en ainakaan pysty kaikkia tunteita purkamaan pois yksikseni. Ja, kyllä haluan itsekin, että minua kohtaan osoitetaan tunteet suoraan ja puhutaan suoraan, jotta tiedetään kaikki missä mennään ja voidaan yhdessä ratkoa hommaa. Vastavuoroista, ihminen on kokonaisuus, johon kuuluu myös tunteet, jotka vaikuttavat vahvasti vähän kaikkeen. Se minusta aika paljon tuottaa muhivia ongelmia, kun niitä tunteita ei osoiteta suoraan.  ::)



muok. Miksiköhän riidat tuppaavat keräämään ympärilleen ihmisiä kuin kärpäsiä? Jokaisella on tarve sanoa jotakin. Voisiko se olla sitä, että ilmassa leijuva aggressio kutsuu luokseen sitä itsessä olevaa purkamatonta aggressiota? Vai onko ihminen vain luonnostaan aggressiivinen, kuten jotkut väittävät?

Minä olen myös se, joka pitää kavereistaan huolta viimeiseen asti ja pysyy vierellä, mutta hyväksikäyttöä en suvaitse. En myöskään anna saamatta takaisin keltä tahansa. Sellaiset pistän hyvin nopeasti menemään, joilla ei ole mitään kunnioitusta :knuppel2:

On, mutta se onkin ihan loogista; ihminen ei olisi ikinä päässyt hallitsevaan asemaan planeetalla ilman päämäärätietoista muiden oliolajien hävittämistä (se, onko se ollenkaan sen arvoista, on näköjään täysin toissijainen asia. ::))

Ihmislajin lähimmät sukulaiset, simpanssit, ovat myös tunnettuja aggressiivisuudestaan, joten ei kovin kaukaa haettu teoria. Ja toisaalta on tutkittu, että ihmisyhteiskunnat muistuttavat muista kädellisistä eniten paviaaniyhdyskuntia, jotka nekin ovat tunnettuja erityisestä aggressiivisuudestaan.

Ja mitä ympärillä näkee kaupungilla päivittäin (paitsi jos on pilvilinnassa elävä kansanedustaja) niin ei näy kovinkaan suurta eroa yllämainittuihin olioihin. Meno on ehkä enemmän vailla varsinaista päämäärää.

JOS edes evoluutiota tapahtui, niinkuin törkeästi väität. Minusta eläimet ja ötökät ovat koristeita ja vitsauksia - molemmat syntyneet ihmisen alitajunnasta.

En maininnut yhtään mitään evoluutiosta. Viittaan seikkaan, että joillakin organismeilla on DNA-analyysien mukaan läheisemmät sukulaisuussuhteet kuin toisilla. Sellaiset on myös esim. ameeban ja delfiinin välillä, sekä kukan ja mehiläisen, riippumatta siitä haluaako joku uskoa niihin vaiko ei. Asianlaidat voi tarkistaa jopa ihan itse (!) mikroskoopista tai viimeistään aminohappoketjuja jaksottavien tietokoneohjelmien avulla.

Tosin on selvää, että joitakin ihmis(apina)yksilöitä kaikki tämä saattaa hieman pelottaa!  :police:

Ihmisenä olemisessa on lähinnä se etu, että silloin on periaatteessa oikeutettu ihmisoikeuksiin jotka ovat yleisesti ottaen paremmalla tolalla kuin eläinten oikeudet. ::) Esim. kaltaisiasi ei saa laillisesti metsästää syksyisin haulikoiden ja koirien avulla mikä on kyllä kamalan väärin koska se olisi mukava harrastus ja terveellistä hyötyliikuntaa raikkaassa ulkoilmassa! :smitten:

Tai niin sulle on väitetty. Miks haluut tahallas loukata mua  :'(